Kitabı oku: «Coriolanus», sayfa 5
VIIDES NÄYTÖS
Ensimmäinen kohtaus.
Rooma. Julkinen paikka.
(Menenius, Cominius, Sicinius, Brutus ja muita tulee.)
MENENIUS
En mene: kuulitte sen miehen sanat,
Jok' ennen oli hänen päällikkönsä
Ja paljon häntä rakasti. Mua isäks
Hän kutsui. Mitä siitä? Menkää te,
Te hänet karkoititte; polvistukaa
Jo virstain päässä hänen teltastansa,
Ja esiin ryömikää. Cominiolle
Hän oli tyly, minä siis jään kotiin.
COMINIUS
Mua hän ei ollut tuntevinaan.
MENENIUS
Nähkääs!
COMINIUS
Nimeni mainitsi hän toki kerran;
Vetosi vanhaan ystävyyteen, vereen
Yhdessä vuodatettuun. Coriolanoa
Ei suvainnut hän, kielsi nimet pois;
Hän tyhjää oli muka, nimetön,
Siks kunnes Rooman liekeiss' itselleen hän
Takoisi nimen.
MENENIUS
Niin. Työn oivan teitte!
Tribuunit hommanneet on halventaakseen
Roomassa hiilten hintaa: kaunis muisto!
COMINIUS
Kuvailin, kuinka suurt' on anteeks-anto,
Kun vähimmin sit' odotetaan; kurja
Se valtio on, vastas hän, jok' anoo
Maanpakolaiseltansa moista.
MENENIUS
Niin oikein. Voiko puhua hän toisin?
COMINIUS
Muistutin häntä vanhoist' ystävistä;
Hän vastas, ettei aikaa ole hällä
Mädästä, tunkkaisesta ruumenjoukost'
Erottaa heitä; hulluutt' on, hän sanoi,
Jyväsen parin vuoksi polttamatta
Se jättää ja sen tunkkaa yhä haistaa.
MENENIUS
Jyväsen parin! Yks niist' olen minä;
Niin, äiti, vaimo, laps ja tuo mies tuossa,
Me jyvät olemme, ja mätä ruumen
Olette te, jok' ylös kuuhun löyhkää.
Ja meidän täytyy teidän tähden palaa.
SICINIUS
Oi, tyyntykää! Jos tässä ahdingossa
Apunne kiellättenki, älkää toki
Ivatko tuskaamme. Jos tahtoisitte
Puhua maanne hyväks, sanannepa
Ne enemmän kuin kaikki sotajoukot
Pidättäis maanmiestämme.
MENENIUS
Min' en tahdo.
SICINIUS
Ma pyydän, menkää.
MENENIUS
Miksi menisin?
BRUTUS
Koitelkaa, mitä rakkautenne Roomaan
Hänessä voipi.
MENENIUS
Entä jos hän käskee
Mun pois, niinkuin Cominion, kuulematta?
Mit' arvelette siitä? – Taasen lisää
Yks tyytymätön ystävä, min mielen
Hän tylyydellään tervaa. Aatelkaapas.
SICINIUS
Mut hyvän tahtonne sen maksaa Rooma
Sen mukaan, miten hyvää tarkoititte.
MENENIUS
No, tahdon koittaa; kenties hän mua kuulee.
Mut tuo, ett' yrmi kelpo Cominiolle
Ja puri huultaan hän, se arveluttaa.
Hän pahall' oli päällä, syömätönnä;
Kun suonet tyhjät on, on veri kylmä;
Nyreät aamull' olemme ja nurjat
Niin antamaan kuin anteeks antamaan;
Mut veren putket, sokkelot kun täynnä
On ruokaa, viiniä, niin norjemp' on
Kuin paaston aikaan mieli. Siis, ma varron
Siks kun hän ruokatuulell' on, ja silloin
Pyynnöllän' esiin karkaan.
BRUTUS
Oikotien
Te hänen hyvyyteensä tunnette
Ja ette eksy.
MENENIUS
Hyvä; tahdon koittaa.
No, käyköön miten käykin, kohtaloni
Ma kohta näen.
COMINIUS
Hänt' ei hän kuule.
SICINIUS
Eikö?
COMINIUS
Hän, näetten, kullass' istuu, silmä palaa.
Kun tahtois Rooman polttaa se, ja kosto
Se säälin kahlehtii. Ma polvistuin;
Hän tuskin sanoi: »nouse»; pois mun, vaiti
Kädellään viittas näin. Mit' aikoi tehdä,
Mit' ei, hän siitä kirjeess' antoi tiedon,
Ja valall' ehdot täyttämään mun vaati.
Siis turhaa kaikk' on toivo; ainoa
On hänen äitinsä ja puolisonsa:
He, kuulen ma, hält' aikovat nyt maalleen
Anoa armoa. Siis lähtekäämme
Rukouksillamme jouduttamaan heitä.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Volskilaisten leiri Rooman edustalla.
(Vahtimiehiä vartioimassa. Menenius tulee.)
1 VAHTIMIES
Seis! Mistä ollaan?
2 VAHTIMIES
Seis, ja takaisin!
MENENIUS
Kah, kelpo vahdit! Hyvä on. Mut kuulkaas,
Min' olen virkamies; mull' asiaa on
Coriolanolle.
2 VAHTIMIES
Ja mistä?
MENENIUS
Roomasta.
1 VAHTIMIES
Täst' ette pääse; takaisin vaan! Sieltä
Ei päällikkömme tahdo mitään kuulla.
2 VAHTIMIES
Roomanne ennen tulenliekit syö, Kuin Coriolanoa puhutella saatte.
MENENIUS
Jos päällikkönne maininnut on Roomaa
Ja ystäviään siellä, vannon ett' on
Minunkin kuultu nimeni: Menenius.
1 VAHTIMIES
Viis siitä! Tiehesi Täst' ei nimes arvo
Sua päästä.
MENENIUS
Kuules, veikko: ystäväni
On päällikkös; ma hänen urotöittens'
Olen aikakirja, jossa hänen maineens'
On suurennettuna ja verratonna.
Ain' ystäviäni (hän niist' on suurin)
Sen verran olen kehunut kuin totuus
Livistymättä sietää, joskus ehkä,
Kuin keilapallo liukkahalla maalla,
Pois määräst' eksynyt ja valheen leiman
Näin hänen kiitokseensa painanut.
Siis, veikko, täytyy sinun päästää minut.
1 VAHTIMIES
Totta tosiaan, vaikka olisitte yhtä monta valhetta kutonut hänen hyväkseen, kuin sanoja omaksi eduksenne, ette sittenkään pääsisi; ette, ette, vaikkapa olisi yhtä kunnollista valhetella kuin siivosti elää. Siis, takaisin!
MENENIUS
Mutta muista, ystäväiseni, että nimeni on Menenius, ja että aina olen pitänyt päällikkösi puolta.
2 VAHTIMIES
Vaikka olisittekin, niinkuin itse sanoitte, hänen valehtelijansa, niin minä häntä palvelen totuutta puhumalla, ja sanon teille että ette pääse. Siis, takaisin!
MENENIUS
Onko hän jo päivällistä syönyt, tiedätkö sen? Sillä en tahtoisi puhutella häntä ennenkuin atrian jäljestä.
1 VAHTIMIES
Oletteko roomalainen, sanokaa?
MENENIUS
Olen, niinkuin päällikkösikin.
1 VAHTIMIES
Siis tulisi teidän Roomaa vihata, niinkuin hänkin sitä vihaa. Saatatteko te, – kun olette ajaneet porteistanne ulos niiden parhaan puolustajan ja tyhmän törkeällä hurjuudella antaneet kilpenne pois vihollisillenne, – saatatteko luulla voivanne torjua hänen kostoansa tyhjällä akkain ulinalla, tytärtenne palvovilla neitsyen käsillä, taikka tuollaisen vanhan ränstyneen kirnin rampaisilla esirukouksilla, kuin te näytätte olevan? Luuletteko voivanne tuolla heikolla hengellänne puhaltaa sammuksiin valkean, joka kohta nielee koko kaupunkinne? Ei, te petytte; siis, takaisin Roomaan, odottamaan teloitustanne. Te olette viipymättä ja armotta tuomion omat; sen on päällikkömme vannonut.
MENENIUS
Lurjus, jos esimiehesi tietäisi, että minä olen täällä, niin hän kohtelisi minua kunnioituksella.
2 VAHTIMIES
Pois! Minun esimieheni ei teitä tunne.
MENENIUS
Päällikköäsi tarkoitan.
2 VAHTIMIES
Päällikköni ei teistä välitä. Takaisin, sanon! Matkaan! Muuten lasken teistä puolen tuoppia verta, – takaisin! – sen enempää sitä teissä tuskin on. Takaisin!
MENENIUS
No, mutta, ystäväni, —
(Coriolanus ja Aufidius tulevat.)
CORIOLANUS
Mik' ompi täällä?
MENENIUS
Nyt, sinä lurjus, nyt minä sinulle näytän; nyt saat tuta, että minä olen arvossa pidetty mies, ja nähdä, ettei tuollaisella jöröjukalla ole lupaa ajaa minua pois poikani Coriolanon luota. Katsos nyt, miten hän minua kohtelee, ja sano, eikö sua piankin hirsipuu uhkaa tai joku muu kuolintapa, jota on vaikeampi kärsiä ja jota kauemmin kestää katsella; katsos nyt vaan, ja pyörry, kun ajattelet, mikä sinua odottaa. – Suuret jumalat neuvotelkoot joka hetki sinun menestyksestäsi ja rakastakoot sinua yhtä suuresti kuin vanha isäsi Menenius! Oi, minun poikani, minun poikani! Sinä paraikaa laittelet meille tulta; katsos, tässä on vettä sen sammuttamiseksi. Työllä ja vaivalla myönnyin luoksesi tulemaan, mutta kun vakuutukseni oli, ettei kukaan muu kuin minä voisi sinua lepyttää, niin sallin heidän huokauksillaan lietsoa minut ulos portista, ja pyytämällä pyydän nyt tässä sinua armahtamaan Roomaa ja rukoilevia kansalaisiasi. Hyvät jumalat asettakoot vihasi, ja viskatkoot sen ravan tuohon vintiöön, joka, niinkun pölkky, on minulta kieltänyt luoksesi pääsön.
CORIOLANUS
Pois!
MENENIUS
Kuin? Poisko?
CORIOLANUS
Laps, äiti, vaimo, kaikk' on vieraat mulle;
Ma toista palvelen. Vaikk' onkin kosto
Mun omani, niin volskilaisten povess'
On anteeks-anti. Kiittämätön unhe
Tuon vanhan tuttavuuden ennen nielköön,
Kuin sääli saa sen ilmaista. – Siis, pois!
Kovempi korvani on pyynnöillenne
Kuin voimalleni porttinne. Mut merkiks,
Ett' olit ystäväni, ota tuo.
(Antaa hänelle paperin.)
Se sulle on; sen lähettää ma aioin.
Nyt loppu keskustelun on, Menenius. —
Tuo mies, Aufidius, Roomass' oli paras
Mun ystäväni; mutta nyt sä näet —
AUFIDIUS
Olette aina kaltaisenne.
(Coriolanus ja Aufidius menevät)
1 VAHTIMIES
No, herra, onko nimenne Menenius?
2 VAHTIMIES
Sen lumousvoima on suuri, niinkuin näette. Nyt kai löydätte tien kotiinne.
1 VAHTIMIES
Kuulitteko, kuinka saimme toria siitä, että pidätimme teidän ylhäisyyttänne?
2 VAHTIMIES
Onko minun nyt syytä pyörtyä, mitä luulette?
MENENIUS
Minä en piittaa päälliköstänne enkä koko maailmasta. Semmoiset elukat kuin te, mitä teihin tulee, tiedänpä tuskin, oletteko olemassakaan, niin vähäpätöisiä te olette. Se, joka itse rohkenee ottaa hengen itsestään, ei pelkää muiden sitä hänestä ottavan. Tehköön päällikkönne mitä pahinta voi. Te taas, olkaa, mitä olette, kauan aikaa, ja kurjuutenne kasvakoon samassa suhteessa kuin ikänne. Minä sanon teille mitä te sanoitte minulle: pois!
(Menee.)
1 VAHTIMIES
Jalo mies, sen takaan!
2 VAHTIMIES
Paras on kuitenkin meidän päällikkömme; hän on kallio, tammi, joka ei tuulessa järky.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Coriolanon teltta.
(Coriolanus, Aufidius ja muita tulee.)
CORIOLANUS
Huomenna Rooman muurin edustalle
Sijoitumme. Te, sotaveikko, tehkää
Senaatillenne tiedoks, kuinka toimen'
On ollut suora.
AUFIDIUS
Meidän parastamme
Vaan tarkoititte; Rooman rukouksille
Olitte kuuro; ette kuiskett' edes
Pitänyt ystäväinne kanssa, jotka
Niin varmat teistä olivat.
CORIOLANUS
Tuo vanhus;
Jonk' ajoin täältä miellä murtuneella,
Mua enemmän kuin isä rakasti,
Ja jumaloikin. Viime neuvo oli
Lähettää hänet. Ystävyyden vuoksi
(Vaikk' yrmyltä ma näytin) samat ehdot
Ma tein, jotk' oli kerran hyljänneet he
Ja joit' ei enää voineet vastaan ottaa;
Mut mieliks hälle, joka toimestansa
Niin suurta toivoi, hiukan vaan ma tingin.
Vastaiset pyynnöt sekä rukoukset,
Niin valtion kuin ystäväin, on turhat. —
(Melua ulkoa.)
Haa! Mikä melu? Kiusaukseenko joudun
Valani rikkomaan, jonk' äskein vannoin?
En, sit' en tee!
(Virgilia, Volumnia, taluttaen kädestä nuorta Marciota, Valeria ja seuralaisia tulee lisään, surupukuun puettuina.)
Kah, vaimon' etupäässä,
Ja sitten jalo muotti se, joss' ompi
Tää ruumis muodostettu, talutellen
Verensä lapsen lasta! Pois nyt, hellyys!
Hajotkaa, luonnon lait ja siteet kaikki!
Hyvettä olkoon tylyys nyt! – Kah! Kelle
Tuo kumarrus? Ja kyyhkyn katse tuo,
Mi hurmata vois jumalat? – Ma hellyn;
En maata ole kovempaa kuin muutkaan. —
Oi, äiti kumartaa, niinkuin Olympi
Rukoillen painuis myyränmättään eteen;
Ja poikani niin hellin silmin katsoo.
Kuin huutais koko luonto: »älä kiellä!» —
Mut, kyntäköhöt volskilaiset Rooman,
Äestäkööt Italian; en koskaan,
Elukan lailla, vaistoani seuraa.
Vaan seison niinkuin oma luojan' oisin,
Enk' alkuperää muuta tuntisi.
VIRGILIA
Mun herrani ja puolisoni!
CORIOLANUS
Samat
Ei ole silmäni kuin Roomassa.
VIRGILIA
Niin luulet vaan, kun surun näet meidät
Näin muuttaneen.
CORIOLANUS
Kuin huono näyttelijä
Osani unhotin ja häkellyin,
Ja hävetä nyt saan. – Eloni aarre!
Tää tylyys anteeks suo; mut älä pyydä
Roomalle anteeks. – Muisku, he, niin pitkä
Kuin maanpakoni, suloinen kuin kostoni!
Haa, kautta kateen Junon! Saman muiskun
Sult', armas, kerran sain, ja huulen' ovat
Sen säilyttäneet neitseen puhtaudella. —
Jumalat! Tässä pakisen, ja äiti.
Maan jaloin, vielä tervehtimätt' ompi!
Sa maahan vaivu, polvi,
(Polvistuu.)
siihen paina
Syvempään kunnioitukses kuin muut
Nuo arkilapset!
VOLUMNIA
Nouse siunattuna.
Kun patjalle pii-kovalle sun etees
Nyt minä polvistun ja kunnioitust'
Osoitan uutta sekä näihin saakka
Tavatont' äidin välillä ja lapsen.
(Polvistuu.)
CORIOLANUS
Mitä tää? Mun edessäni polvillanne,
Mun, hylkypojan? Tähtiin kimmahdelkoot
Nälkäisen merenrannan piit ja sorat!
Tuliseen aurinkohon vinhat tuulet
Nakelkoot uljaat setripuut, näin tehden
Luonnolliseksi luonnottomuudenkin,
Ja kaiken mahdottoman lastenleikiks!
VOLUMNIA
Mun olet sotilaani; multa sinä
Tuon muotos sait. – Tää nainen onko tuttu?
CORIOLANUS
Jalo Publicolan sisar, Rooman kuutar,
Saasteeton kuin jääpuikko, joka, lumest'
Ani puhtahasta kiteyneenä, riippuu
Dianan templissä. Valeria armas!
VOLUMNIA
Ja tässä itsestäsi halpa ote,
Jok' ajan vaurastuttamana saattaa
Sun kaltaisekses tulla.
CORIOLANUS
Sodan jumala,
Luvalla suuren Zeun, sun sielus täyteen
Jaloutta luokoon, ettei haavoittaa sua
Häpeä voi, ja sodass' että seisot
Kuin merirasti, myrskyj' uhotellen,
Ja sinuun katsovaiset pelastat.
VOLUMNIA
Polvilles, poika!
CORIOLANUS
Uljas poikan' on se!
VOLUMNIA
Niin, hän ja vaimos, nainen tuo ja minä
Sua rukoilemme nyt.
CORIOLANUS
Ma pyydän, älkää!
Mut, jos sen teette, kuulkaa ensin tämä:
Mit' olla vannoin myöntämättä, älkää
Sit' ymmärtäkö kielloks. Vaiti siitä,
Väkeni että päästäisin, ja Rooman
Käs'työläisien kanssa sopisin;
Vait siitä, luonnottomalt' että näytän;
Vihaani, kostoani järjen jäillä
Te ette lauhduttaa voi.
VOLUMNIA
Vaiti, vaiti!
Sa sanoit, ettet mitään meille myönnä;
Ja muut' ei meillä pyyntöä kuin minkä
Jo meiltä kielsit; kuitenkin ma pyydän,
Niin että tylyyteesi moite sattuis.
Jos sen sa kiellät; kuule siis.
CORIOLANUS
Aufidius
Ja volskilaiset, huomatkaatte: Roomast'
En mitään kuule salaa. – Pyyntönne?
VOLUMNIA
Vaikk' oltais vaitikin, niin puku näyttäis
Ja ruumiin asu, mit' on elämämme
Maanpakos jälkeen ollut. Ajattele,
Maan päällä vaimojako kurjempia?
Sydämmen tulis riemust' ailahdella
Ja silmän ilost' itkeä, kun näen sun;
Mut nyt sen täyttää parku, tuska, kauhu,
Kun äidin, vaimon, lapsen täytyy nähdä.
Kuin poika, puoliso ja isä maansa
Sisukset repii maalle. Meihin kurjiin
Kipeimmin vihas koskee: jumaliinkin
Keit' estät kääntymästä, joka muilla
On lohtuna, pait meillä; sillä kuinka.
Ah! kuinka voimme voittoa rukoilla
Samassa maallemme ja sulle, – jota
Kumpaakin meidän tulis tehdä? Voi!
Kadottaa meidän täytyy joko maamme,
Imettäjämme kallis tuo, tai sinut,
Maass' aino lohtumme. Me ilmi-tuhon
Olemme omat, kelle tulkohonkin
Rukoilemamme voitto; joko sua,
Kuin vierast' ilkiötä, talutellaan
Kahleissa Rooman kaduilla, tai astut
Sa voittoriemuin maasi raunioilla,
Kädessä palmu, siit' ett' uljahasti
Sa vaimos veren vuodatit ja lapses.
Ma, puolestan', en sodan loppupäätöst'
Odottaa aio; jos en sua saa ma
Kumpaakin puolta säästämään, vaan toisen
Tuhota tahdot, niin et maahas syöstä
Sa muuten voi, – niin, usko pois, et muuten, —
Kuin että survot oman äitis kohdun,
Jok' ilmoillen sun kantoi.
VIRGILIA
Niin, ja vaimos,
Jok' antoi sulle tämän pojan, joka
Nimesi jälkimaailmahan vie.
POIKA
Mua survoa ei saa hän, pois ma juoksen;
Mut suureks kun ma kasvan, tappelen ma.
CORIOLANUS
Ken naisen hempeytt' arastaa, ei saa
Se vaimon, lasten silmiin katsahtaa. —
Ma istuin liian kauan.
(Nousee.)
VOLUMNIA
Älä mene!
Jos rukouksemme tarkoittaisi auttaa
Vaan Roomaa, murtamalla volskilaiset,
Nykyiset herras, voisit meitä syyttää
Maineesi murhaajiks. Ei, sovintoa
Pyydämme vaan, niin että volskilainen
Sanoa vois: »Me annoimme tän armon»,
Ja roomalainen: »Otimme sen vastaan»;
Ja kumpikin he sulle huutais: »Terve!
Siunattu sinä, rauhan tekijä!»
Sa tiedät, poikan' ylväs: epävarma
On sodan päätös; mutta varma, että
Jos Rooman voitat, palkaks siitä korjaat
Sa moisen nimen, jota mainitessa
Kiroja kuuluu, ja jost' aikakirjat
Näin kertovat: »Hän jalo oli mies,
Mut maineensa hän tahras viime työllään,
Hän maansa surmas, hänen nimens' inhaks
On jälkimaailmalle.» Puhu, poika!
Jalointa havittelit kunniaa,
Jumalten armotöitä tahdoit tehdä,
Halaista jyryll' ilman paksut posket,
Mut leimaukseesi käyttää nuolta, joka
Vaan tammen pirstaa. Miks et puhu? Sano,
Sopiiko jalon miehen vihaa pitää
Noin lakkaamatta? – Tytär, puhu sinä!
Hän itkustas ei huoli. – Poika, puhu!
Enemmän lapsen mieles ehkä voipi
Kuin meidän järki-syymme. – Kuka toinen
Enemmän kiitost' äidilleen on velkaa?
Täss' antaa kuitenkin mun jaaritella
Kuin jalkapuussa. – Ikänäs et ole
Sa äiti-hyvääs hellinyt, kun hän,
Kana parka tuo, joll' yksi vaan on poika,
Sun sotaan kaakotti, ja sieltä kotiin,
Kunniall' ahdattuna. Vääräks sano
Mun pyyntöni, ja työnnä minut luotas;
Mut, toisin ollen, sin' et ole rehti,
Ja jumalat sua vitsovat, kun multa
Pidätät kunnian, jot' äitin' olen
Ma saapa. – Pois hän kääntyy. Maahan, vaimot!
Häväisköön häntä polvistumisemme!
Nimestään enemmän hän ylpeilee,
Kuin säälii pyyntöämme. Polvi maahan!
Tää kerta vielä! – Sitten kotiin Roomaan,
Ja naapureimme kanssa kuolemaan! —
Oo, katsos tänne! Laps tää, jok' ei taida
Haluaan ilmaista, vaan polvistuupi
Ja muiden mukaan kätens' ylös nostaa,
Rukoustamme puoltaa voimakkaammin,
Kuin sull' on voimaa kieltää. – Lähtekäämme!
Tuon miehen äiti ompi volskilainen,
Coriolissa vaimons' on, ja lapsens'
On sattumalta hänen näköisensä. —
No, aja meidät pois! Min' olen vaiti,
Siks kunnes ilmitulessa on Rooma,
Mut silloin sanon sanan.
CORIOLANUS (tarttuu Volumnian molempiin käsiin; hetken vaitiolo.)
Äiti, äiti!
Voi, mitä teit? Kas, avoinna on taivas,
Jumalat alas katsovat nyt, naurain
Tät' epäluonnollista näytelmää.
Oi, äiti, äiti! Kauniin voitit voiton
Sa Roomalle; mut poikasi, – se usko,
Oi, usko pois! – sa vaarallisest' olet,
Niin, ehkä kuoliaaksi lannistanut.
Mut, olkoon niin! – Aufidius, pontevasti
En nyt voi sotaa käydä; kohtu-rauhan
Voin toki tehdä. Sano, vähemmänkö
Minuna oisit rukoust' äidin kuullut,
Ja vähemmänkö myöntänyt, Aufidius?
AUFIDIUS
Niin, minä hellyin.
CORIOLANUS
Niinpä niin, sen vannon.
Vähästä säälin pisaroit' ei heru
Minunkaan silmistäni. Sanokaa,
Millaisen tahdotte nyt rauhan? Minä
En Roomaan mene; teitä seuraan, teille
Nyt antaun kokonaan. – Oi, äiti! Vaimo!
AUFIDIUS (syrjään).
Iloitsen, että kunnias ja säälis
Erotit toisistaan: näin onneni
Takaisin mulle hankit.
(Rouvat tekevät viittauksia Coriolanolle.)
CORIOLANUS (Volumnialle, Virgilialle, y.m.)
Heti kohta.
Mut' yhdess' ensin juomme; sitten kotiin
Todistus viekää, parempi kuin sanat,
Ja kahdenpuolisesti vahvistettu.
Sisähän nyt! Te, vaimot, muistoksenne
Olette templin ansainneet: ei kaikki
Italian ja sen liittolaisten miekat
Olisi tätä rauhaa aikaan saaneet.
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Rooma. Julkinen paikka.
(Menenius ja Sicinius tulevat.)
MENENIUS
Näettekö tuota Capitolin kolkkaa, tuota ulkonemaa tuolla?
SICINIUS
Kuinka niin?
MENENIUS
Yhtä mahdollista kuin teidän on sitä paikoiltaan siirtää pikkusormellanne, yhtä paljon on toivoa siitä, että Rooman rouvat, hänen äitinsä etupäässä, saavat hänet taipumaan. Mutta minä sanon, ettei siitä ole mitään toivoa. Kaulamme ovat tuomion omat ja odottavat vaan teloittajata.
SICINIUS
Onko mahdollista, että ihmisen mielenlaatu saattaa muuttua niin vähässä ajassa?
MENENIUS
Erotusta on koteron ja perhon välillä; kuitenkin on tuo perho kerran ollut koterona. Tuo Marcius on miehestä kasvanut lohikäärmeeksi: hänellä on siivet; hän on enemmän kuin matelias.
SICINIUS
Hän rakasti hellästi äitiänsä.
MENENIUS
Niin myöskin minua; ja nyt hän ei äitiänsä muistele enempää kuin yhdeksättä rekeä vetävä hevonen. Hänen muikea näkönsä tekee kypsät viinirypäleet happamiksi. Kävellessään hän liikkuu kuin muurinmurtaja, ja maa vapisee hänen astunnastaan. Hän on mies lävistämään katseellaan rautapaidan; hänen puheensa kajahtaa kuin hautakello; ja kun hän sanoo »hm», on niinkuin jyrisisi tykistö. Hän istuu komeudessaan kuin ilmi-elävä Aleksanteri. Mitä hän käskee, se silmänräpäyksessä täytetään. Ollaksensa jumala, ei häneltä muuta puutu kuin ijankaikkisuus ja taivas, missä hallita.
SICINIUS
Niin ja sääli, jos oikein häntä kuvailette.
MENENIUS
Kuvaan hänet sellaiseksi, kuin hän elämässään on. Saas nähdä, paljonko sääliä äiti saa hänestä irti; hänessä ei ole sääliä enempää kuin maitoa koirastiikerissä; sen kyllä kaupunki-parkamme saa tuta; ja tähän kaikkeen te olette syypäät.
SICINIUS
Jumalat meitä armahtakoot?
MENENIUS
Älkää luulkokaan, tällaisessa kohdassa eivät jumalat meitä armahda. Kun hänet karkoitimme, emme me pitäneet heistä lukua; ja nyt, kun hän palajaa niskamme taittamaan, eivät he pidä lukua meistä.
(Sanansaattaja tulee.)
SANANSAATTAJA
Paetkaa, henkenne jos teille rakas.
Aputribuuninne vallannut on kansa,
Repivät häntä, vannoen nyt, että,
Jos lohtua ei rouvat tuo, niin hänet
Paloittavat he tuuma tuumalta.
(Toinen sanansaattaja tulee.)
SICINIUS
Mit' uutta?
SANANSAATTAJA
Hyvää! Voittaneet on rouvat.
Ja tiessään Marcius on ja volskilaiset.
Iloisempaa ei päivää Roomall' ole
Tarquinion karkoituksest' asti ollut.
SICINIUS
Mies, onko varma tietos, aivan varma?
SANANSAATTAJA
Niin varma, kuin ett' aurinko on tulta.
Miss' olitte, kun sitä epäilette?
Sulusta niin ei tulvavirta syökse,
Kuin pelastuneet porteista. Haa! Kuulkaa!
(Rummut pärisevät, torvet ja hoboijat soivat, kaikki yht'aikaa. Ilohuutoja kuuluu näyttämön takaa.)
Pasuunat, torvet, psalttarit ja huilut
Ja rummut, kilkat, kansan ilohuudot
Aurinkoakin tanssittavat. Kuulkaas!
(Ilohuutoja kuuluu taas.)
MENENIUS
Hyvä uutinen! Käyn rouvia nyt vastaan.
Kaupungin täyden on Volumnia väärtti
Senaattoreita, patriiseja, konsuleita,
Ja tribuuneja teidän kaltaisia
Maan, meren täyden. Hyvin rukoilitte
Te tänään; tuhat moista päätä aamull'
Ei riunaa maksanut. Mik' ilo! Kuulkaas!
(Ilohuutoja ja soittoa.)
SICINIUS
Kostjumal' ensinkin sun uutisestas;
Minulta lisäks kiitos!
SANANSAATTAJA
Meillä kaikill'
On suureen kiitoksehen suuri syy,
SICINIUS
Lähellä ovatko he?
SANANSAATTAJA
Portill' aivan.
SICINIUS
Nyt heitä vastaan, joukoss' ilakoimaan!
(Rouvat tulevat, senaattorien, patriisien ja kansan
saattamina. He kulkevat näyttämön poikitse.)
1 SENAATTORI
Pelastajamme, Rooman turva, terve!
Kokohon ruodut! Kiitos jumalille!
Ilovalkeitä nyt! Kukkasia tielle!
Maanpako-huudon nielköön riemuhuuto!
Palauttakaa Marcius, tervehtien
Nyt hänen äitiään, ja huutakaa:
Terveeksi, rouvat, terveeks!
KAIKKI
Terveeks, terveeks!
(Rummut ja torvet soivat. Kaikk' lähtevät.)
Viides kohtaus.
Antium. Julkinen paikka.
(Tullus Aufidius seuralaisineen tulee.)
AUFIDIUS
Vie tieto senaattiin, ett' olen täällä;
Tuo heille anna;
(Antaa paperin.)
sen kun lukeneet on.
Torille heitä kutsu; siellä minä
Todistan, heidän sekä kansan kuullen,
Sanani todeks. Hän se, josta kannan,
On juuri tullut kaupunkiin ja aikoo
Nyt kansan eteen astua ja koittaa
Sanoilla puhdistaida. Menkää!
(Kolme tai neljä salaliittolaista tulee.)
Terveeks!
1 SALALIITTOLAINEN
Kuin voitte, herramme?
AUFIDIUS
Kuin miesi, jolle
On omat armolahjat myrkkyä
Ja sääli surmaks.
2 SALALIITTOLAINEN
Herra, sama tuuma
Jos viel' on teillä, johon apuamme
Te pyysitte, niin pelastamme teidät
Täst' uhkavaarasta.
AUFIDIUS
En tiedä minä;
Noudattaa meidän täytyy kansan mieltä.
3 SALALIITTOLAINEN
Niin kauan kuin on riitaa välillänne.
Niin horjuu kansa, vaan jos toinen kaatuu.
Niin toinen saapi perinnön.
AUFIDIUS
Sen tiedän.
Ja täysi syy on mulla hänet murtaa.
Ma hänet nostin, kunniallani ma
Takasin hänen uskollisuuttansa;
Näin noussehena, taimiins' uusiin valoi
Hän maireen vihmaa, viettel' ystäväni,
Ja siksi voitti luontonsa, jok' aina
Tylyksi, nurjaks, ynseäksi tiettiin.
3 SALALIITTOLAINEN
Ja itsepäisyytensä, jolla tyhjäks
Hän teki konsuliksi pääsönsä,
Kun nöyryys puuttui —
AUFIDIUS
Siitä aioin haastaa.
Maanpakoon tuosta tuomittuna, tuli
Hän liedellen' ja kurkkuns' oikoi mulle;
Ma otin hänet vastaan, päällikkyydest'
Osalliseksi tein, ja hänen mieltään
Kaikessa noudin; tarkoituksihinsa
Valita sai hän väestäni parhaat
Ja tuoreimmat; häntä palvelin ma;
Hänt' autoin saamaan mainetta; mut itse
Sen kaiken vei hän, vahingostanipa
Jo ylpeilikin; hänen palvelijaltaan
Lopulta näytin, enkä vertaiselta;
Ja armollaan mua palkitsi hän niinkuin
Mitäkin palkkalaista.
1 SALALIITTOLAINEN
Aivan niin;
Sit' ihmetteli väkikin; ja vihdoin
Kun Rooman voitti hän, ja kunniata
Ja saalist' odotimme —
AUFIDIUS
Niinpä niin;
Siks häneen jänteheni pingoitankin.
Parista naisen kyynelpisarasta.
Jok' yhtä halpaa on kuin valhe, myi hän
Sotamme suuren veret sekä vaivat.
Hän kuolkoon siis! Ma uuteen eloon nousen,
Kun kaatuu hän. Haa, kuulkaa!
(Torvensoittoa ja rummunpärrytystä. Kansan ilohuutoja.)
1 SALALIITTOLAINEN
Huomaamatta,
Kuin postintuoja, kotikaupunkiinne
Te saavuitte, mut hän kun palajaa,
Niin ilmaa melu vihloo.
2 SALALIITTOLAINEN
Tyhmät narrit
Nuo, joiden lapset hän on surmannut.
Kuluttavat nyt hänen kunniakseen
Katalat kurkkunsa.
3 SALALIITTOLAINEN
Siis paras teille,
Ett', ennenkuin hän esiintyy ja kansan
Puheillaan voittaa, miekkaa saa hän maistaa;
Me apun' ollaan. Kun hän maassa makaa.
Niin voitte hälle ruumispuheen pitää
Ja hänet mahtisyineen haudata.
AUFIDIUS
Vait! – Senaattorit!
(Senaattorit tulevat.)
SENAATTORI
Tervetullut kotiin!
AUFIDIUS
Sit' en ma ansainnut. Mut, hyvät herrat,
Mun kirjeen' oletteko lukeneet te
Ja tarkkaan.
SENAATTORI
Olemme.
1 SENAATTORI
Ja haikeudella.
Tät' edelliset rikoksensa vois hän
Sovittaa helpolla; mut kun hän päättää.
Miss' alkaa tulis, saavutetut edut
Pois lahjoittaapi, omin rahoin meitä
Hyvittää tahtovi, ja rauhaa hieroo,
Vaikk' antautaan, – sit' ei voi anteeks suoda.
AUFIDIUS
Hän lähestyy: hänt' itseään nyt kuulkaa.
(Coriolanus tulee liehuvin lipuin ja helisevin soitoin.
Joukko kansalaisia seuraa häntä.)
CORIOLANUS
Terve, herrat! Soturinanne ma palaan;
En maani lemmest' ole saastuneempi
Kuin lähteissäni; yhä noudatan ma
Suurt' ylivaltaanne. Siis tietäkää,
Ett' onnell' aloin sodan ja sen johdin
Veristä tietä Rooman porttiin saakka.
Kulunkejamme kolmannesta suuremp'
On sotasaalihimme. Rauhan teimme
Roomalle yhtä häpeällisen
Kuin meidän kansallemme kunniakkaan;
Ja tässä jätämme nyt patriisein
Ja konsulien allekirjoittaman,
Ja Rooman sinetillä vahvistetun
Sovintokirjan.
AUFIDIUS
Hyvät herrat, älkää
Sitä lukeko; vaan tuolle petturille
Sanokaa, että valtaanne hän riettaast'
On väärin käyttänyt.
CORIOLANUS
Kuin? Petturi!
AUFIDIUS
Niin, pettur' olet, Marcius.
CORIOLANUS
Marcius!
AUFIDIUS
Niin, Marcius, Cajus Marcius. Luuletko sa
Mun suovan sulle Coriolanon nimen.
Min Corioliss' itsellesi ryöstit? —
Päämiehet te ja ylimykset, kuulkaa:
Hän pettänyt on viekkaast' asianne,
Ja teidän Rooman (teidän Rooman, sanon)
Hän muutamasta suolavesi-tilkast'
On äidilleen ja vaimollensa myynyt,
Valansa rikkoen ja päätöksensä
Kuin perstan silkin; neuvottelua
Ei pitänyt, vaan imettäjinensä
Ulisten vonkui voittomme hän hiiteen,
Ett' asepojatkin ne punastuivat,
Ja toisiins' urhomiehet katselivat
Ja ihmettelivät.
CORIOLANUS
Mars, kuulitko sa?
AUFIDIUS
Vait jumalista, poika itkusuu?
CORIOLANUS
Haa!
AUFIDIUS
Parempikaan et ole.
CORIOLANUS
Hävytön parjaaja! Mun sydämmeni
On pakahtua kyllyyttään. Vai poika!
Oo, sinä orja! – Anteeks! Ensi kerran
Mun haukkua on pakko. Hyvät herrat,
Tuo koira valheesta on rangaistava;
Hän hyvin tietää (iskuistani merkit
Hän kanssaan hautaan vie), ett' itse valheens'
Saa syödä hän.
1 SENAATTORI
Vait, kumpikin, ja kuulkaa.
CORIOLANUS
Paloiksi minut lyökää! Nuoret, vanhat
Punatkoot veressäni tikareitaan! —
Vai poika! Luihu koira! Kronikkanne
Jos totta puhuu, seisoo siinä näin:
Kuin kotka kyyhkyslakassa, niin teitä
Coriolissa minä säikyttelin.
Ja ihan yksin. – Poika!
AUFIDIUS
Jalot herrat,
Noin muistuttaako saa tuo kerskur' rietas
Sokeall' onnellansa häpeäänne,
Ja teidän kuultenne?
SALALIITTOLAINEN
Hän siitä kuolkoon!
KANSALAINEN
Paloiksi hänet repikää, ja heti! Hän tappoi minun poikani; – minun tyttäreni; – hän tappoi minun lankoni, Marcon; – hän tappoi minun isäni. —
2 SENAATTORI
Seis, seis! Ei mitään väkivaltaa! Hiljaa!
Hän jalo mies on, hänen mainehensa
Maanpiirin kiertää. Viime rikoksestaan
Hän laissa vastatkoon. – Aufidius, seis!
Älä rauhaa häiri!
CORIOLANUS
Oi, jos hänet saisin,
Ja kuusi moista, vaikka koko heimon,
Mun kelpo miekkan' eteen!
AUFIDIUS
Rietas konna!
SALALIITTOLAINEN
Surmatkaa, surmatkaa hän!
(Aufidius ja salaliittolaiset paljastavat miekkansa ja surmaavat Coriolanon, joka kaatuu. Aufidius polkee häntä jalallaan.)
SENAATTORI
Seis, seis, seis!
AUFIDIUS
Mua kuulkaa, hyvät herrat.
1 SENAATTORI
Tullus, oi!
2 SENAATTORI
Työn teit sä, jota itkevä on miehuus.
3 SENAATTORI
Hänt' älä polje. – Hiljaa kaikki olkaa.
Ja miekat tuppeen!
AUFIDIUS
Hyvät herrat,
Kun tietää saatte (tässä kiihkon tilass'
On mahdotonta se), kuink' oli teille
Se miesi vaarallinen, iloitsette
Te hänen surmastaan. Senaatin eteen
Mua kutsukaa, niin rehelliseks työni
Ma tahdon näyttää taikka rangaistusta
Kovinta kärsiä.
1 SENAATTORI
Pois ruumis viekää,
Ja surkaa häntä. Kunniata saakoon
Hän suurempaa kuin kukaan, jota airut
On hautaan saattanut!
2 SENAATTORI
Aufidiota
Tuon miehen kiivaus osaks puolustaa.
Hyväksi kaikki kääntyy.
AUFIDIUS
Viha jäähtyy;
Mun suru valtaa. – Nostamahan tulkaa,
Päämiestä kolme, yhten' olen itse. —
Lyö rumpua; se suruvirttä soikoon;
Peitsenne laskekaa! – Vaikk' on hän täällä
Isättömäks ja leskeks monen tehnyt.
Jok' yhä itkee hänen tekojaan.
Hän muistopatsaan saakoon arvokkaan, —
Avuksi tulkaa!
(Menevät, kantaen Coriolanon ruumista. Surumarssi soipi.)