Kitabı oku: «Cymbeline», sayfa 5
VIIDES NÄYTÖS
Ensimmäinen kohtaus.
Kenttä brittiläisen ja roomalaisen leirin välillä.
(Posthumus tulee, kädessä verinen vaate.)
POSTHUMUS.
Sun kätken, vaate verinen; noin minä
Punata sinut käskin. Naineet miehet
Jos kaikki tekis näin, niin moni murhais
Sopunsa, itseänsä paremmankin,
Vain pikku hairauksesta. – Oi, Pisanio!
Ei hyvä käskyläs tee, mik' on käsky,
Vaan mik' on oikein. – Jumalat, miks ette
Mun syntejäni kostaneet, ett' oisi
Tää teko multa jäänyt? Katumukseen
Näin jalo Imogen ois säästynyt,
Ja minä, kurja, sortunut, jok' olen
Enimmän koston ansainnut. Mut, voi!
Pois tempaisette toiset pikku syystä —
Se rakkautt' on: näin eivät enää lankee —
Ja toiset kasaa vikaa vian päälle —
Pahempaa mitä myöhempää – siks että
Niit' itse omaks onnekseen he kammoo.
Mut, Imogen on teidän; tahtonne
On mulle autuudeksi! – Tänne minut
Toi Rooman aatelisto taisteluun
Mun puolisoni valtakuntaa vastaan.
Britannia, ruhtinattaresi tapoin;
Se riittää! Rauhaa! Sinuun en lyö haavaa.
Siis, taivaat, tyynnä aiettani kuulkaa!
Nyt brittiläiseen maalais-asuun vaihdan
Roomalais-pukuni. Näin taistan omaa
Seuraani vastaan; näin sun tähtes kuolen,
Sun, Imogen, jonk' eestä kuolemista
On joka hengen henkäys; outona,
Vihan ja säälin saavuttamatonna
Näin vaaraan astun; näytän, että vaan
Ei miestä arvostella puvustaan.
Suo, taivas, Leonatein voima mulle!
Maailman ivaks uutta tapaa käytän:
Parempi sisäst' oon kuin päältä näytän.
(Menee.)
Toinen kohtaus.
Sama paikka.
(Toisaalta tulee Lucius, Jachimo ja roomalainen sotajoukko; toisaalta brittiläinen armeija, jota Leonatus Posthumus seuraa alhaisena sotamiehenä. He marssivat näyttämin poikki ja poistuvat. Miekan kalsketta. Sitten palajavat taistellen Jachimo ja Posthumus; jälkimmäinen voittaa Jachimon, riisuu aseet häneltä ja poistuu.)
JACHIMO.
Rikoksen raskas taakka rinnassani
Vie multa miehuuden. Ma petin naisen,
Britannian prinsessan, sen maan, jonk' ilma
Nyt kostoksi mun lamaa. Kuinka muuten
Tuo moukka, luonnon orja, taitoani
Häväistä voisi? Aateluus ja maine,
Näin käytettynä, tuottaa pilkkaa vainen.
Jos tään maan aateli vie tuosta voiton
Niin kuin hän meistä, silloin jumalia
He ovat, ja me tuskin ihmisiä.
(Menee.)
(Taistelu jatkuu: brittiläiset pakenevat. Cymbeline vangitaan; silloin tulevat hänelle avuksi Belarius, Guiderius ja Arviragus.)
BELARIUS.
Seis! Paikka meill' on edullinen. Louru
On suojeltu. Muu mikään meit' ei voita
Kuin kurja pelko.
GUIDERIUS ja ARVIRAGUS.
Seisahdus ja vastus!
(Posthumus palajaa ja auttaa brittiläisiä; he vapauttavat Cymbelinen ja poistuvat. Lucius, Jachimo ja Imogen tulevat.)
LUCIUS.
Pois täältä, poika, henkes pelasta!
Tääll' ystäväkin tappaa ystävänsä,
Ja kaikk' on sean, kuin ois sota sokko.
JACHIMO.
Apua saivat.
LUCIUS.
Kumma onnen käänne!
Apua pian meille, taikka pakoon!
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Toinen kohta taistelutanteretta.
(Posthumus ja brittiläinen ylimys tulevat.)
YLIMYS.
Tuletko taistolaisten luota?
POSTHUMUS.
Tulen.
Ja te kai pakolaisten luota?
YLIMYS.
Niin.
POSTHUMUS.
En teitä moiti; mennytt' oli kaikki;
Apuna taivas yksin; turvaa vailla
Kuningas itse; hajan armeijansa;
Vain nähtiin selkiä, kun brittiläiset
Katosi louruun. Korska vihollinen,
Vert' ahnaileva kieli roikallaan,
Ja työtä enemmän kuin työaseita,
Löi toiset maahan kuolleina ja toiset
Vähäisen viattuina; toiset kaatui
Pelosta aivan; lourun täytti kuolleet,
Selästä haavatut ja arkalaiset,
Jotk' eloon jäivät, häpyyn kuollakseen.
YLIMYS.
Miss' on se louru?
POSTHUMUS.
Lässä sotakenttää,
Ojat ja turvevallit ympärillä.
Soturi-vanhus siihen asettui:
Se kelpomies hän sillä urhotyöllään
Ikänsä kunnosti ja valkopäänsä;
Hän lourun suussa kahden pojan kanssa —
Jotk' oli kylänkilpaan sopivammat
Kuin tappotyöhön, kasvot naamarille
Omansa, jopa kauniimmat kuin monen,
Jok' aristain tai hävystä ne peittää —
Tien sulki nyt ja karkureille huusi:
"Paossa hirvi kuolee, mutt' ei britti;
Kaikk' arkalaiset hornaan! Seis, seis! Muuten
Me roomalaisina sen teille teemme,
Te elukat, mit' elukkoina itse
Näin kaihditte ja jota välttää voitte,
Jos päin nyt käännytte! Seis, seis!" – Nuo kolme,
Mut kolmetuhatt' itse teossa —
Armeijaa kolmessakin, muut kun kaikki
Ei mitään tee – "seis" – sanallansa tuolla,
Etuisall' asemallaan, enemmän
Tok' ylevällä jaloudellansa —
Mi keihääks oisi tehnyt värttinänkin —
Kiillotti kalvaat katseet, intoon toiset,
Häpeään toiset saattain. Moni, jonka
Tek' esimerkki pelkuriks – se sodass'
On syntiä, ja kauheint' alkajassa —
Nyt kääntyi päin ja ajomiesten peistä
Kuin jalopeura irjui. Ajoss' alkoi
Pysähdys, taantumus, ja sitten melu
Ja hämmennys. Kuin kananpojat kaikkos
Nyt ne, jotk' äsken päälle löi kuin kotkat;
Äskeiset voittajat nyt oli orjat.
Mut meidän pelkurit – nuo leivänmurut,
Tukalan merimatkan hätävarat —
Kun varomattomien sydänten
Näkivät takaportit seljällänsä,
Voi, taivas! miten ruhtoivatkaan: kuolleet
Ja kuolevaiset, jopa ystävätkin,
Äskeisen hyrskyn pirstat! Kymmenestä,
Jotk' äsken yhtä pakeni, nyt yksi
Löi maahan kaksikymmentä. Ne, joille
Ol' äsken surma rakkaampi kuin puollus,
Nyt ovat sodan murhapöpöt.
YLIMYS.
Kummaa:
Kaks poikaa, ikämies ja ahdas louru!
POSTHUMUS.
Ei siinä kummaa. Omempaa lie teille
Tekoja muiden kummailla kuin itse
Ihmeitä tehdä. Lausunko ma runon,
Noin suotta vain ja huviksi? Täss' yksi:
"Kaks poikaa, ikämies ja vuorensola
Pelastaa maan ja roomalaiset nolaa."
YLIMYS.
Ei vihaa.
POSTHUMUS.
Ei! Se ystäväni on,
Ken pötkii vihamiestään pakohon;
Jos sen hän tekee, mihin halu likin,
Niin pian pakoo ystävyyttänikin.
Taas runo!
YLIMYS.
Hyvästi! Te vihastutte.
(Menee.)
POSTHUMUS.
Kulussa aina? Kaunis ylimys!
Oi, kurjuutt' ylevää! On sotamailla,
Ja sentään sotatietoja on vailla!
Ois moni tänään myynyt kunniansa,
Ruhonsa pelastaakseen. Pakoon pötki
Ja sentään kuoli! Minut suru lumoo:
En löydä surmaa, vaikka voihkan kuulen,
Sen iskuja en tunne. Kummaa, että
Se peto ilomaljaan, höyhenpatjaan
Ja makosanaan piilee: muita sillä
On apureita kuin me, puukkoniekat. —
Sen vielä löydän. Rooman mies taas olen,
En enää brittiläinen; sotapukuun
Taas pukeun; en taistele tok' enää,
Vaan antaudun ensi moukalle,
Jok' olkaan mua koskee. Roomalaiset
Tek' aika teurasta, ja brittiläiset
Sen täysin kostaa. Minä surmaa vaan
Nyt etsin, missä tavata sen saan.
On henki turha nyt; kun löydän tien,
Niin Imogenille sen uhriks vien.
(Kaksi brittiläistä sotapäällikköä ja sotamiehiä tulee.)
1 PÄÄLLIKKÖ. Ylistys Zeulle! Vankina on Lucius. Ol' enkeleitä vanhus ja ne pojat.
2 PÄÄLLIKKÖ. Neljäskin siellä maalaispuvuss' oli, Jok' otteli kuin toiset.
1 PÄÄLLIKKÖ.
Niinpä kuuluu;
Mut kaikki hävinneet; – Seis! Kuka siellä?
POSTHUMUS.
Mies roomalainen, jok' ei tässä hiukeis,
Jos oisi muut niin otelleet kuin hän.
2 PÄÄLLIKKÖ.
Sitokaa hänet! Senkin koira! Täältä
Ei sorkkaa pääse Roomaan sanaa viemään,
Mitenkä täällä korpit heitä noukki.
Kehaisee töitään niinkuin mikä urho!
Kuninkaan luokse hänet oiti viedään.
(Cymbeline tulee seurueineen; Belarius, Guiderius, Arviragus, ja roomalaisia vankeja. Päälliköt vievät Posthumuksen Cymbelinen eteen, joka jättää hänet vanginvartijalle. Sen jälkeen kaikki poistuvat.)
Neljäs kohtaus.
Vankila.
(Posthumus Ja kaksi vanginvartijaa tulee.)
1 VANGINVARTIJA. Noin, jalkaan kammitsa! Nyt ei vie varkaat. Jos lauhaa on, niin syökää.
2 VANGINVARTIJA. Niin, jos maittaa.
(Vanginvartijat menevät.)
POSTHUMUS.
Sa, kahle, tervetullut! Vapauteen
Sin' olet tie. Näin paremp' on mun olla
Kuin luuvaloisen, joka ennen voihkaa
Yöt päivät taudissaan, kuin kuoloon turvaa,
Päälääkäriin, jok' avaa nääkin salvat.
Mut enemmän, kuin kalvoimet ja nilkat,
On kahleiss' omatunto. Hyvä taivas,
Katuman ase suo, sen lukon tirkka!
Sitt' olen iki-vapaa. Oisko surra?
Näin maallist' isää lapset lepyttävät;
Jumal' on armiaampi. Katuako?
Sen paraiten teen raudoissa; se halun
On eikä pakon työtä. Sovikkeeksi,
Jos siinä vapauden ylin ehto,
Mult' älä vaadi enempää kuin kaikki.
Sin' olet lempeämpi saituria,
Mi kolmet, viidet, kymmenetkin osat
Hävinneelt' ottaa velkamieheltään,
Siks että tämä jäännöksestä kostuis.
En minä moista toivo. Imogenin
Kalliista hengest' ota multa henki;
Vaikk' ei niin kallis, on se toki henki;
Sen itse leimasit; ei joka markkaa
Ihmisten kesken punnita, vaan leima
Se köykäisenkin rahan kelvoittaa;
Kuvasi olen, sitä kelpoisempi.
Näin velkalaskuni jos hyväksytte,
Niin viekää, taivaan vallat, tämä henki,
Ja raskas velkakuorma purkakaa!
Oi, Imogen! Sinulle hiljaa haastan.
(Juhlallista soittoa. Näkynä ilmestyy Sicilius Leonatua, Posthumuksen isä, vanhus, sotatamineissa, taluttaen kädestä vanhaa mummoa, puolisoaan, Posthumuksen äitiä; sitten tulevat Posthumuksen veljet, kaksi nuorta Leonatusta, haavoitettuina, niinkuin olivat sodassa kaatuessaan. He asettuvat piiriin nukkuvan Posthumuksen ympärille.)
SICILIUS.
Sa, pauanne, maan matosiin
Äl' iske nuolias;
Mars ruhjo, Juno taltuta,
Mi lemmen seikoistas
Kostoa pauhaa!
Min rikkoi polo poikani,
Jot' en ma nähnytkään?
Ma kuolin, hän kun kohdussa
Odotti syntyään.
Isänä – sua sanotaan
Isäksi orpojen —
Sun hänt' ois tullut taluttaa
Läp' elon korpien.
ÄITI.
Lucina ei mua auttanut,
Ma tuskiin kuolla sain,
Minusta poika leikattiin,
Tul', orpo, ruikuttain
Vihollis-ilmaan.
SICILIUS.
Hänelle niinkuin isille
Sulonsa luonto soi;
Sicilius-suuren perijää
Maailma ihannoi.
1 VELI.
Ja kun hän varttui mieheksi,
Oliko vertaistaan
Britanniassa yhtäkään,
Jok' oisi avuillaan
Niin Imogenin hurmannut,
Tuon kuulun kautta maan?
ÄITI.
Miks aviotaan herjattiin?
Miks syöstiin maasta hän
Ja Leonatein huoneesta
Ja helmast' ystävän,
Tuon Imogenin?
SICILIUS.
Miks sallit sinä Jachimon,
Italian epaton,
Likaista kylvää luuloa
Sydämmeen jalohon
Ja tehdä miehest' ylväästä
Vain narrin hupakon?
2 VELI.
Tulemme rauhan majoista,
Niin vanhemmat, kuin me,
Jotk' edest' oman isänmaan
Uroina kaaduimme,
Tenantiuksen asiaa
Kun miekoin puolsimme.
1 VELI.
Kuningastaan myös uljaast' on
Posthumus puoltanut;
Mut, Zeus, sa taivaan kuningas,
Et häntä palkinnut;
Hänt' ansioistaan vaivoihin
Vain olet suistanut.
SICILIUS.
Heloisa avaa ikkunas,
Äläkä kauemmin
Vihasi maljaa vuodata
Uroihin uljaihin!
ÄITI.
Zeus, hyvä hän on, poikamme,
Hänt' auta tuskissaan!
SICILIUS.
Käy esiin marmorlinnastas!
Tuo apu! Muuten vaan
Jumalten valtaneuvostoon
Sinusta kannellaan.
2 VELI.
Zeus, auta, muuten käännymme
Oikeuteen korkeempaan!
(Zeus astuu maahan ukkosen tulesta ja jyrinässä, istuen kotkan selässä; hän singahuttaa ukonnuolen; henget polvistuvat)
ZEUS.
Vait, pikku henget ilman alhaisen!
Ken teistä tohtii syyttää pauannetta,
Mi nuolens' iskee halki pilvien
Ja pirstaa kapinoivaa rantuetta?
Elysiumiin heikot henget pois!
Siell', iki-kukkea on vuode teillä.
Teilläkö kuolevista huolta ois?
Ne teit' ei koske, niist' on huoli meillä.
Jot' enin lemmin, sitä kuritan;
Säästöstä anti armain. Posthumuksen
Ma alhost' ylös pilviin nostatan;
Koetus loppuu, hän saa lohdutuksen.
Zeun tähden alla on hän syntynyt,
Vihitty templissämme. – Matkaan oiti! —
Takaisin saa hän Imogenin nyt:
Näin vaivoistansa hälle onni koitti.
Tää taulu pankaa hänen rinnoilleen,
Se hälle kertoo suurest' armostamme.
Pois, pois! Jos napisette edelleen,
Niin tuta saatte vihan kuohuamme. —
Kohoa, kotka, valolinnahamme!
(Nousee ilmaan.)
SICILIUS.
Jyryssä tuli; tulikivelt' ihan
Hajasi jumalhenki. Pyhä kotka
Meit' uhkas sortaa laskussaan; sen nousu
On ihanampi kuin Elysium.
Kuninkaan lintu jumalsiipiänsä
Nyt suorivi ja siistii noukkaansa;
Jumala nyt on hyvillään.
KAIKKI.
Zeus, kiitos!
SICILIUS.
Nyt sulkeutuu marmorlattia,
Hän sädesaliins' astuu. – Pois nyt tulkaa!
Uhalla onnen taivaan käsky kuulkaa!
(Henget katoavat.)
POSTHUMUS (kavahtaen).
Unonen, isoisäkseni tulit,
Ja isän mulle siitit, äidin loit
Ja kaksi veljeä. Mut voi, mitk' ivat!
Tuskinpa syntyivät, niin katosivat.
Heräsin siihen. Kurja, joka luottaa
Isoisten lempeen, uneksii, kuin minä,
Ja herää tyhjään. – Ah! Vain houreksin:
Moni tyhjää unelmoi, ja syystäkin,
Mut onneen aivan uppoo. Minä samoin:
On syyttä mulle kulta-aarre avoin.
Keijunko työtä? Kirja? Kuinka soma!
Et liene vain, kuin hieno muotivaate,
Parempi kantajaansa. Sisusta,
Toisin kuin meikäläisten hovimiesten,
Se olkoon yhtä kaunis, kuin on kuori.
(Lukee.) "Kun leijonanpoika, itselleen tuntemattomana, etsimättä tapaa vienon ilmattaren ja joutuu sen syleilyksiin; ja kun mahtavasta setripuusta on katkottu oksia, jotka, oltuaan monta vuotta kuolleina, jälleen virkoavat, yhtyvät vanhaan emäpuuhun ja alkavat kasvaa rehoittaa, silloin Posthumus päättää kärsimyksensä, Britannia tulee onnelliseksi ja kukoistaa rauhassa ja hellyydessä."
Yhäkö unta? Tai vain mieletöntä
Hupakon solkkaa? Toista tai ei mitään.
Tai älytöntä puhetta tai puhett'
Älylle tolkutonta. Mitä lienee,
Se elämäni kaltaist' on, ja sitä
Tallettaa myötätunnosta ma tahdon.
(Vanginvartija palajaa.)
VANGINVARTIJA.
No, herraseni, oletteko kypsynyt kuolemaan?
POSTHUMUS.
Liiaksikin paistunut, aikaa sitten kypsynyt.
VANGINVARTIJA. Ne tulee hirttäjäiset, nähkääs; jos olette niihin kypsynyt, niin hyvässä olette liemessä keitetty.
POSTHUMUS.
Jos olen hyvä makupala katsojille, niin maksaa ateria kulungit.
VANGINVARTIJA. Tukala lasku teille, herraseni; mutta hyvä siitä, ettei teidän vastedes tarvitse velkomusta varoa, tai pelätä kapakkalaskuja, jotka alussa hiveltää, mutta lopussa useimmiten kirveltää. Tulette sisään raukeana syömättömyydestä ja menette ulos hoiperrellen liika juomisesta, pahoen, että olette liiaksi rahaa liottanut, ja pahoen, että teitä itseänne on liiaksi liotettu. Kukkaro ja pää, kumpikin tyhjä. Pää sitä painavampi, kuta köykäisempi se on, ja kukkaro liian köykäinen, siksi että sen paino on herutettu tyhjiin. Siitä ristiriidasta nyt pääsette kuitiksi. – Oi, kuinka laupias on se pennin nuora! Se laskee tuokiossa yhteen tuhatmääriä. Ei ole sen parempaa tilittäjää: se pyyhkii pois entiset, nykyiset ja tulevaiset. – Kaulanne on kynä, kirja ja rahakaappi; sitten seuraa suoritus.
POSTHUMUS.
Minulle on kuolema hauskempi kuin sinulle elämä.
VANGINVARTIJA. Niin kyllä, ken nukkuu, ei tunne hampaan kolotusta. Mutta se mies, joka on menevä nukkumaan teidän untanne ja jota teloittaja vuoteeseen auttaa, se mies vaihtaisi, luulen ma, mielellään virkaa passarinsa kanssa; sillä nähkääs, herraseni, te ette tiedä, mitä tietä tulette menemään.
POSTHUMUS.
Tiedän kyllä, ystäväni.
VANGINVARTIJA. Siis on teidän kuolemallanne silmät pääkallossa; minä en ole nähnyt häntä semmoiseksi kuvattuna. Teidän tulee hankkia oppaaksenne joku, joka ottaa sen tietääkseen, tai itse ottaa tietääksenne, mitä varmaankaan ette tiedä, tai sitten juosta omalla uhallanne sitä tiedustamassa; mutta miten matka teille lopulta onnistuu, sitä ette kait koskaan palaja kellekään kertomaan.
POSTHUMUS. Tiedähän, ystävä, ei keltään puutu silmiä näyttämään sitä tietä, jolle minä nyt olen lähtemässä, kuin siltä, joka silmänsä ummistaa eikä tahdo niitä käyttää.
VANGINVARTIJA. Hiton lystikästä, jos silmiä paraiten käytetään näyttämään tietä sokeuteen! Sen vain tiedän, että hirttonuora ne ummistaa.
(Sanansaattaja tulee.)
SANANSAATTAJA.
Irti raudat, ja vanki kuninkaan luo!
POSTHUMUS.
Tuot hyviä sanomia. Saan kutsun vapauteen.
VANGINVARTIJA.
Minä silloin menen hirteen.
POSTHUMUS.
Olet silloin vapaampi kuin vanginvartija; kuolleille ei ole salpoja.
(Posthumus ja sanansaattaja menevät.)
VANGINVARTIJA. Jos tulisi naida hirsipuu ja siittää pikku vipupuita, niin ei ole siihen toimeen sen kärkkäämpää kuin tuo. Mutta sen sanon, omantuntoni nimessä, että, niin roomalainen kuin onkin, on niitä pahempiakin konnia, jotka tahtoisivat elää, ja lisäksi on niissä semmoisiakin, jotka kuolevat vastoin tahtoansa; niin tekisin minäkin, jos siinä tilassa olisin. Oi, että olisimme kaikki samaa luontoa, ja samaa hyvää luontoa: silloin tehtäisiin tyhjää vanginvartijoista ja hirsipuista! Puhun vastoin omaa etuani, mutta tämä toivoni tähtääkin virkaylennystä.
(Menee.)
Viides kohtaus.
Cymbelinen teltta.
(Cymbeline, Belarius, Guiderius, Arviragus, Pisanio, ylimyksiä, sotaherroja ja seuralaisia tulee.)
CYMBELINE.
Viereeni tulkaa! Valtikkani tueks
Lähetti taivas teidät. Surukseni
Mies halpa tuo, mut mielelt' ylvä, joka
Häpeään ryysyillään sai kirkkaat aseet
Ja avorinnoin vahvat kilvet eisti,
On löytymättä. Joka hänet etsii,
Se meidän armostamme onnen korjaa.
BELARIUS.
Niin ylvää intoa noin alhaisessa
En ole nähnyt, en niin kelpo töitä
Miehessä, jonka muoto kurjuutta
Ja kerjuun' osottaa.
CYMBELINE.
Hänt' eikö nähty?
PISANIO.
On kuolleist' etsitty ja elävistä,
Ei jälkeäkään.
CYMBELINE.
Kaihokseni olen
Palkkansa perijä. Sen suon nyt teille,
(Kääntyy Belariuksen, Guideriuksen ja Arviraguksen puoleen.)
Te, Britannian maksa, sydän, aivo,
Sen hengen pelastajat. Nyt on aika
Kysellä syntyänne. Mist' olette?
BELARIUS.
Olemme Cambriasta, aatelia.
Ei kerska tässä paikallaan eik' oikein,
Sen lisään vain, ett' ollaan kelpomiestä.
CYMBELINE.
Polville! Kenttäritareina nouskaa.
Valitsen teidät seuraani, ja arvon
Te saatte säädyn mukaisen.
(Cornelius ja hovinaisia tulee.)
Nuo kasvot
Pahoja tietää. – Voitto noinko synkän
Saa tervehdyksen? Tuo on roomalaisen,
Ei brittiläisen hovimiehen katse.
CORNELIUS.
Terveeksi, majesteetti! Katkeraksi
Ilonne teen, mut kertoa se täytyy:
Kuningatar on kuollut.
CYMBELINE.
Huono tieto
Se lääkärin on suusta. Tosin kyllä
Pidentää rohdot elämää, mut kuolo
Vie tohtorinkin. – Miten oli loppu?
CORNELIUS.
Kamala, raivoisa kuin elämänsä,
Jok' oli kauhuks kaikille, mut loppu
Hänelle kauhein. Mitä tunnusti,
Sen luvallanne kerron. Nämä naiset
Mua oikaiskoot, jos eksyn: kostein silmin
He lopun näkivät.
CYMBELINE.
No, kerro.
CORNELIUS.
Ensin
Hän sanoi teit' ei koskaan lempineensä;
Vain suuruuttanne pyysi eikä teitä,
Arvolle huoli vain ja valtikalle
Ja teitä inhoi.
CYMBELINE.
Tuon hän yksin tiesi;
Jos kuolevan ei puhetta se oisi,
En sitä uskois. – Jatka.
CORNELIUS.
Tyttärenne,
Jot' uskotteli hän niin totisesti
Rakastavansa, oli hänen nähdä
Kuin skorpiooni. Oisi hältä hengen
Hän myrkyttänyt, jos ei pako oisi
Siit' estänyt.
CYMBELINE.
Mik' ilmiperkele!
Ken naisen tutkii? – Vielä muuta?
CORNELIUS.
Vielä,
Ja pahempaa. Hän teitä varten laittoi
Kivennäismyrkkyä, jok' elämäänne
Hivuttais tuumittain ja kuolettaisi
Sen vähin erin. Sillä välin aikoi
Suudellen, itkien ja vaivatellen
Lumota teitä ja, kun tepsis juoni,
Niin laittaa, että Cloten saisi kruunun.
Mut tää kun katosi ja tuuma petti,
Niin kaiken hävyn kadotti ja järjen,
Ja, uhall' ihmisten ja jumalain,
Nyt aikeens' antoi ilmi, valitellen,
Ett' ilkihankettaan ei täyttää saanut.
Näin epätoivoon kuoli.
CYMBELINE.
Ja te, naiset,
Kuulitte kaikki?
1 HOVINAINEN.
Kaikki, kuningas.
CYMBELINE.
Mun silmäni ei siihen syypää ollut,
Sill' ihana hän oli; eikä korva,
Se mairetta vain kuuli; eikä sydän,
Se katsoi muotoon. Rikost' oisi ollut
Epäillä häntä; mutta tyttäreni!
Sanoa sinä voit, ett' olin hupsu,
Sen tunnet katkerasti. Taivas, auta!
(Lucius, Jachimo, tietäjä ja muita roomalaisia vankeja tulee vartijain saattamina; Posthumus ja Imogen perällä.)
Nyt, Cajus, veroa et velo meiltä;
Sen brittiläiset pyyhki pois; se maksoi
Mont' urhomiestä, joiden sielulle nyt
Sovinnoks suku vaatii teidän verta,
Te sotavangit. Siihen suostuimme;
Siis kuoloon valmistukaa.
LUCIUS.
Muistakaa,
Ett' onni vaihtelee. Nyt teille voiton
Toi sattumus; jos ois se meille suotu,
Niin kylmin verin emme vankejamme
Näin miekall' uhkaisi. Vaan koska taivaan
On tahto, että muu ei lunnaaks kelpaa
Kuin henkemme, niin menköön! Roomalainen
Sen kestää roomalaisen miehuudella;
Augustus elää ja sen muistaa. Muuta
Ei itsestäni. Yhtä vain ma pyydän:
Tää kantapoika, brittiläistä verta,
Lunnailla päästäkää. Ei ole toista
Niin hyvää, uutteraa, niin uskollista,
Niin tarkkaa toimissaan, niin nöyrää, hellää,
Niin naisellista. Avut nuo kun liitän
Ma pyyntööni, sit' ette varmaan kiellä.
Hän ketään brittiläist' ei loukannut,
Vaikk' onkin palvellut hän roomalaista.
Hänt' armaitkaa, mut muiden veri viekää.
CYMBELINE.
Tuon olen varmaan nähnyt: kasvot tuntuu
Niin tuttavilta. – Poika, suosioni
Katseellas voitit; omani sa olet.
En tiedä, miksi sanoa mun täytyy:
Elä, poika! Herraas älä kiitä; elä,
Ja Cymbelinelt' ano mitä tahdot;
Jos vain se minulle ja sulle kelpaa,
Niin saat sen, vaikka ylevimmän vangin
Sa pyytäisitkin.
IMOGEN.
Kiitän nöyrimmästi.
LUCIUS.
En sulta, poika, henkeäni pyydä,
Sit' anot mulle muutenkin.
IMOGEN.
En, ah, en!
On tärkimpää. – Näen jotain, mikä mulle
On kalmaa katkerampi. – Hyvä herra,
Te yksin huolehtikaa hengestänne.
LUCIUS.
Se poika mua hylkii, pilkkaa, jättää.
Iloa lyhytaikaista se tuottaa,
Jos poikasiin ja tyttölapsiin luottaa. —
Miks' ällistää hän noin?
CYMBELINE.
Mik' on sun, poika?
Sua lemmin yhä enemmän, ja sinä
Enemmän yhä mieti, mitä pyytää.
Tunnetko tuota, johon katsot? Sano!
Eloa hälle anot? Sukulainen?
Vai ystäväkö?
IMOGEN.
Rooman mies, ei mulle
enemmän sukua kuin minä teille;
Ma vasallina synnyltäni lienen
Suvumpi hiukan.
CYMBELINE.
Miks noin häneen katsot?
IMOGEN.
Sen sanon teille syrjässä, jos kuulla
Mua suvaitsette.
CYMBELINE.
Mielelläni vallan
Ja perin tarkkaavasti. Nimesi?
IMOGEN.
Fidele.
CYMBELINE.
Kantapoikani sa ole,
Min' olen herras. Tule; haasta mieles.
(Cymbeline ja Imogen puhelevat syrjässä.)
BELARIUS.
Tuo poika eikö kuolleist' ole noussut?
ARVIRAGUS.
Niin yhdennäköiset ei hiekan jyvät.
Tuo ruusuposki poika, joka kuoli,
Fidele hänkin. – Mitä luulet sinä?
GUIDERIUS.
Se hän on: kuollut elää.
BELARIUS.
Malttakaamme.
Vait vain! Hän meit'ei näe; toisen näköön
Voi toinen olla. Jos se oisi hän,
Niin varmaankin ois meitä puhutellut.
GUIDERIUS.
Mut kuolleena me hänet näimme.
BELARIUS.
Vaiti,
Ja malttakaamme!
PISANIO (syrjään).
Emäntäni on se;
Hän eloss' on! Nyt tulkoon mitä tulkoon,
Hyvää tai pahaa!
(Cymbeline ja Imogen astuvat esiin.)
CYMBELINE.
Viereheni tule,
Ja kysy ääneen. – (Jachimolle.) Esiin tulkaa, herra;
Pojalle tälle vastatkaa ja suoraan,
Tai – kuninkuuden ja sen armon kautta,
Mi kunniaks on meille – karvas piina
Väärästä toden seuloo. – Jatka, kysy.
IMOGEN.
Ma pyydän tätä herraa sanomaan,
Mist' on tuo sormus.
POSTHUMUS (syrjään).
Mitä hänen siihen?
CYMBELINE.
Tuo kiiltokivi sormessanne – mistä
Sen saitte?
JACHIMO.
Kiduttaa mua siitä voisit,
Ett' en sit' ilmaisis, jok' ilmaistuna
Sua kiduttaisi.
CYMBELINE.
Mua?
JACHIMO.
Iloitsen,
Ett on mun pakko näin se ilmi tuoda,
Min salaus mua vaivaa. Konnuudella
Sormuksen sain; se on Leonatuksen,
Jonk' ajoit maanpakoon, ja – mikä sua
Enemmän ehkä pahoittaa kuin mua —
Ei maan ja taivaan välill' ole toista
Elänyt jalompata. Jatkanko?
CYMBELINE.
Kaikk' ilmaise.
JACHIMO.
Valiotyttäres! —
Hänt' aatellessa sydän vuotaa verta
Ja petollinen sielu tuskaa tuntee —
Anteeksi! Pyörryn.
CYMBELINE.
Tyttäreni? Kuinka?
Miehistä mieles! Mieluummin sun elää
Suon täyden luonnonmääräsi kuin kuolla,
Ennenkuin lisää kuulen. Toinnu! Puhu!
JACHIMO.
Kerranpa – onneton se kellon lyömä! —
Roomassa – olkoon kirottu se huone! —
Pidoissa – oi, ett' oisi myrkkyä
Se ruoka siellä ollut, ainakin
Mun osani! – tuo hyvä Posthumus —
Mitä ma sanon? liian hyvä mies
Pahojen seuraan, hyväin hyvistä
Parasten paras – huoliss' istui, kuullen,
Kun maamme kaunoja me ylistimme
Sulosta, joka parhaan kehujankin
Tympäisi korskat, kasvusta, mi rammaks
Sai Venuksen ja solakan Minervan,
Nuo kauniit jumalkuvat, sielusta,
Siit' avu-aitasta, mi naisen lempiin
Vetävi miehen, ihaa mainimatta,
Mi naimakoukku vain on, silmän syötti —
CYMBELINE.
Tulessa palan. Joutuun!
JACHIMO.
Liian joutuun
Sa halaat surua. – Tuo Posthumus —
Ylimys lemmessään ja lempenänsä
Kuninkaan tytär – sanan sai ja alkoi —
Ei meidän kehumia parjaamalla:
Siin' oli tyyni hän kuin itse hyve —
Kuvailla armastaan; sen kielin teki
Ja siihen sielun loi; ol' ihanteemme
Sen suhteen lönttäreitä, tai me itse
Olimme mykät hölmöt.
CYMBELINE.
Asiaan!
JACHIMO.
Niin, tyttärenne siveys – se on alku.
Dianan unet, sanoi hän, on kuumat,
Vaimonsa yksin kylmä. Minä kehno,
Epäilin kehujaan ja panin kultaa
Vetoa kultaa vastaan, jota kantoi
Hän sormessaan, siit' että anastaisin
Aviovuoteensa ja sormuksensa
Näin hältä voittaisin. Hän, jalo mies,
Niin varma vaimons' oli kunniasta
Kuin minkä minä nyt, ja vetoon pani
Tuon sormuksen, ja ois sen tehnyt, vaikka
Rubiini ois se Phoibon rattaiss' ollut,
Niin, vaikka koko vaunuin arvoinenkin.
Niiss' aikeissa Britanniaan ma riensin.
Hovissa minut näitte, missä opin
Kainolta tyttäreltänne, mik' ero
On rakkauden ja vilpin. Näin kun toivo
Minussa sammui, vaan ei mieliteko,
Niin italialaiset aivoni
Kutoa teidän hitaass' alkoi maassa
Juont' ilkeää, mut hyötyyn nähden oivaa.
Niin, petos luonnisti, ja valhenäytteet
Toin myötäni niin vankat, että niistä
Tul' aivan raivoon jalo Leonatus.
Uskonsa vaimon maineeseen sai haavan,
Kun todisteet toin ilmi: tapetit,
Kuvaukset, rannerenkaan – millä juonin
Sen voitinkaan! – ja vielä ruumiin luomen;
Näin hänen täytyi luulla, että vaimo
Siveyden liittons' oli rikkonut
Ja mulle myynyt aarteensa. Ja sitten —
On kuin nyt hänet näkisin —
POSTHUMUS (astuin esiin).
Niin näetkin,
Italian perkele! – Ma tyhmä houkko,
Varas ja valtamurhaaja ja kaikki,
Mit' ennen, nyt ja vasta konnan työlle
Nimeksi pannaan! Hurskas tuomar', anna
Minulle köyttä, veistä, myrkkyä!
Kuningas, piinat taidokkaimmat keksi!
Pahuutta mit' on maassa, arvoon nostan
Sill', että vielä pahemp' olen itse.
Minä, Posthumus, sun tyttäresi tapoin; —
En, valhettelen, konna; siihen työhön
Tilasin konnan pienemmän kuin minä,
Pyhäkön varkaan: – hyveen templi oli
Se nainen, hyve itse. Sylkekää,
Kiviä minuun viskatkaa ja lokaa,
Kaikk' usutelkaa katukoirat minuun!
Posthumus olkoon joka konnan nimi!
Halvassa olkoon konnuus! – Imogen,
Eloni, iloni ja valtiaani!
Imogen! Imogen!
IMOGEN.
Vaiti, vaiti, herra! Kuulkaa.
POSTHUMUS.
Kuin? Näytelmääkö? Korska kantapoika,
Osasi maatkoon tuossa!
(Lyö häntä; hän kaatuu.)
PISANIO.
Apuun, herrat!
Minun ja teidän haltijattarenne! —
Oi, Posthumus, mun herrani! Nyt vasta
Tapoitte Imogenin. – Apuun, apuun! —
Arvoisa rouva!
CYMBELINE.
Pyöräll' onko mailma?
POSTHUMUS.
Mua huimaiseeko?
PISANIO.
Havahtukaa, rouva!
CYMBELINE.
Jos niin on, silloin jumalat mua pieskööt
Ilosta kuolemaan.
PISANIO.
Kuin voitte, rouva?
IMOGEN.
Pois silmistäni! Myrkkyä sa annoit.
Pois turman mies, pois! Älä hengi siellä,
Miss' elää prinssit!
CYMBELINE.
Imogenin ääni!
PISANIO.
Prinsessa! Tulikiveä ja tulta
Minuhun syösköön taivas, jos en luullut,
Ett' oli kallisarvoista se neste,
Jonk' annoin teille! Sain sen äidiltänne.
CYMBELINE.
Viel' uutta?
IMOGEN.
Myrkkyä se oli.
CORNELIUS.
Taivas!
Kuningattaren tunnustuksest' yhtä
En maininnut, jok' osoittaa, ett' olet
Mies vakaa. "Jos Pisanio", hän sanoi,
"Tuot' antoi juomaa emännälleen, jota
Ma hälle annoin, niin se nainen siitä
Kuin rotta kuolee."
CYMBELINE.
Mitä tämä tietää?
CORNELIUS.
Kuningatar mun, nähkääs, usein käski
Sekoittaa hälle myrkkyä; syyks sanoi
Hän tiedonhaluaan: hän tappaa tahtoi
Vain kissoja ja koiria ja muuta
Pient' elukkaa. Peläten, että hällä
Pahemmat oli aikeet, juoman laitoin,
Jok' oiti nautittua tyreytti
Kaikk' elinhenget, mutta ennen pitkää
Taas päästi luonnon voimat valloilleen. —
Te sitä nautitteko?
IMOGEN.
Totta kai,
Kosk' olin kuollut.
BELARIUS.
Siitä, pojat, harha.
GUIDERIUS.
Fidele tottakin!
IMOGEN.
Miks luotas syöksit
Vihityn vaimosi? Nyt oletappa,
Ett' olet jyrkänteellä: alas minut
Taas syökse!
(Syleilee Posthumusta.)
POSTHUMUS.
Riipu tässä hedelmänä,
Mun sieluni, siks kunnes kuolee puu!
CYMBELINE.
Kuin? Lihani ja lapseni! Ja minun
Täss' annat älliönä tuijotella?
Ei sanaa mulle?
IMOGEN (polvistuen).
Siunatkaa mua, isä!
BELARIUS (Guideriukselle ja Arviragukselle).
En soimaa, että häntä rakastitte;
Teill' oli syytä.
CYMBELINE.
Vihkivettä olkoon
Tää kyyneltulva sulle! Imogen,
Sun äitis kuollut on.
IMOGEN.
Se minuun koskee.
CYMBELINE.
Oi! Häijy oli hän, ja hänen syynsä
Tää outo yhdyntä. Mut poiss' on Cloten,
Ei kukaan tiedä, missä.
PISANIO.
Pelotta
Nyt toden sanon, herra. Cloten prinssi,
Kun rouvaa kaivattihin, miekka maalla
Tul' eteeni, suu vaahdossa, ja vannoi
Ett' tappaisi mun oiti, jos en rouvan
Tyyssijaa ilmoittaisi. Sattumalta
Mull' oli taskussani herraltani
Tekaistu kirje, ja se häntä ohjas
Milfordin vuorist' etsimähän rouvaa.
Raivossa, yllään isäntäni vaatteet,
Jotk' ahdisti hän multa, sinne läksi
Nyt riettaiss' aikeissa ja vannoen,
Ett' emäntäni raiskais. Sitt' en tiedä,
Miten on käynyt.
GUIDERIUS.
Minä kerron lopun:
Ma sinne hänet tapoin.
CYMBELINE.
Herran tähden!
En sois, ett' uljaat työsi huuliltani
Sais kuulla ankaruutta. Nuori urho,
Peruuta sanas.
GUIDERIUS.
Sanoin sen ja tein sen.
CYMBELINE.
Hän oli prinssi.
GUIDERIUS.
Sangen raaka prinssi,
Ei herjauksens' ollut prinssimäistä.
Niin puheillaan mua härnäs, että merta
Ma potkisin, jos niin se mulle ärjyis.
Pään hältä poikki löin, ja ilo suuri,
Ett' ei nyt tässä seiso hän ja kerro
Minusta samaa.
CYMBELINE.
Sua surkuttelen;
Sua oma kieles syyttää. Kuolon oma
Lain mukaan olet.
IMOGEN.
Päättömän tuon ruumiin
Ma miehekseni luulin.
CYMBELINE.
Tuo mies köysiin,
Ja viekää hänet pois!
BELARIUS.
Seis, kuningas!
Parempi hän on kuin se, jonka tappoi,
Ja yhtä hyvä synnyltään kuin sinä.
Sun edestäs hän kesti iskuja,
Kun sadat Clotenit jo naarmaa vältti. —
(Vartijalle.) Pois! Kädet irti! Ne ei ole tehty
Kahleita varten.
CYMBELINE.
