Kitabı oku: «Cymbeline», sayfa 4

 
                         Seis! Ei tänne!
Jos ruokaamme ei söisi, luulisin
Ett' on se keiju.
 

GUIDERIUS.

 
                  Mitä siellä on?
 

BELARIUS.

 
Zeus auta, enkeli! Tai jos ei se,
Niin mainen ihme! Tuossa jumaluus,
Ei poikaa vanhempi!
 

(Imogen palajaa luolasta.)

IMOGEN.

 
                     Oi, hyvät herrat,
Mua säästäkää! Ma kyllä huusin ennen
Kuin sisään menin. Mitä otin, aioin
Anoa taikka maksaa; totta, mitään
En varkain vienyt, enkä tekis sitä,
Vaikk' oisi tanner tuossa kultaa täynnä.
Tää raha ruoast' oisi; syötyäni
Sen oisin pannut pöydälle ja mennyt,
Rukoillen antajalle siunausta.
 

GUIDERIUS.

 
Rahaako, poika?
 

ARVIRAGUS.

 
                Hopeat ja kullat
Loaksi ennen tulkoot! – jota kyllä
Ovatkin muille paitse niille, joiden
On jumalana loka!
 

IMOGEN.

 
                  Vihastutte.
Jos kuolen rikoksestani, niin tietkää,
Ett' oisin kuollut, jos en sit' ois tehnyt.
 

BELARIUS.

 
Mihinkä matka?
 

IMOGEN.

 
               Milfordiin.
 

BELARIUS.

 
                           Ja nimi
 

IMOGEN.

 
Fidele. Muuan sukulainen Roomaan
On matkalla ja astuu siellä laivaan.
Ma sinne aion; nälkään nääntymässä
Näin jouduin tähän syntiin.
 

BELARIUS.

 
                            Kaunis poika,
Meit' älä moukiks usko; älä miestä
Asunnon mukaan arvo. Tervetullut!
Yö joutuu. Ennen lähtöäsi ruokaa
Saat parempaa ja kiitoksen, jos viivyt. —
No, pojat, tervetulettakaa vieras!
 

GUIDERIUS.

 
Jos nainen olisit, niin sulhoks sulle
Ma tarjouisin. – Kautta kunniani,
Min lupaan, sen myös maksan.
 

ARVIRAGUS.

 
                             Kiitos luojan,
Ett' on hän mies! Kuin veljyt on hän rakas.
Sua tervehdin kuin kauvan kaivattua
Veljyttä tervehditään: tervetullut!
Iloitse ystävissä!
 

IMOGEN.

 
                   Ystävissä!
(Syrjään.) Oi, jospa veljiä! Josp' oisivat
Isäni poikia! Mull' arvo silloin
Ois vähempi, mut tasapainoinen
Sinulle, Posthumus.
 

BELARIUS.

 
                    Hän joutuu tuskaan.
 

GUIDERIUS.

 
Josp' auttaa minä voisin!
 

ARVIRAGUS.

 
                          Taikka minä;
En vaivaa, vaaraa katsois. Hyvä taivas!
 

BELARIUS.

 
Kuulkaahan, pojat!
 

(He kuiskuttelevat keskenään.)

IMOGEN.

 
                   Mahtimiehet, – joilla
Ei hovi suuremp' ois kuin tämä luola,
Ja muit' ei passareita kuin he itse,
Ja kunto, jonka leimaa omatunto
Eik' epävakaan joukon tyhjä suosi, —
Ei noiden kahden tulis verroille.
Jumalat, anteeksi! Mut sukupuolta
Ma vaihtaa tahtoisin ja elää täällä,
Kosk' uskoton Leonatus on.
 

BELARIUS.

 
                           No niin!
Nyt riistan laitamme. – Käy sisään, poika:
Nälän on työläs haastaa. Kun on syöty,
Suvainnet meille elinvaiheistasi
Sen kertoa, min tahdot.
 

GUIDERIUS.

 
                        Tule sisään.
 

ARVIRAGUS.

 
Yö huuhkalle ja leivolle ei aamu
Niin tervetullut.
 

IMOGEN.

 
                  Kiitos!
 

ARVIRAGUS.

 
                          Astu sisään.
 

(Menevät.)

Seitsemäs kohtaus.

Rooma. Julkinen paikka.

(Kaksi senaattoria ja tribuuneja tulee.)

1 SENAATTORI.

 
Tää keisarin on kirjeen sisällys:
"Taisteluss' on alhaisempi kansa
Pannoniaa ja Dalmatiaa vastaan,
Ja Gallian on joukot liian heikot
Nyt kapinallista Britanniaa
Kukistamaan, niin tämä aatelimme
Jää tehtäväksi." Lucius on pantu
Prokonsuliksi. Teillä, tribuunit,
On tähän kiireelliseen väennostoon
Täys valtuus. Kauan Caesar eläköön!
 

TRIBUUNI.

 
Pääkomentaja Luciusko?
 

2 SENAATTORI.

 
                       Niin.
 

TRIBUUNI.

 
Ja Galliassa nyt?
 

1 SENAATTORI.

 
                  Niin; niinkuin sanoin
Sen joukon kanssa, jonka tämä nosto
On täydentävä. Valtakirjassanne
On luku määrätty ja aika, milloin
On lähdettävä.
 

TRIBUUNI.

 
               Teemme tehtävämme.
 

(Menevät.)

NELJÄS NÄYTÖS

Ensimäinen kohtaus.

Metsä luolan lähitteellä.

(Cloten tulee.)

CLOTEN. Olen lähellä sitä paikkaa, jossa heidän piti kohdata toisensa, jos Pisanion kartta on oikeassa. Kuinka hyvin hänen vaatteensa sopivat minulle! Miks ei henttunsakin, jonka se on tehnyt, joka räätälinkin on tehnyt, sopisi yhtä hyvin? Sitä enemmän kun – luvalla sanoen – sanotaan, että vaimo sopii, kun sovittaa. Ja siinä minun nyt tulee näyttää taitoani. Tohdin sen sanoa itselleni – sillä turhamaista ei liene, että mies ja hänen peilinsä neuvottelevat keskenään hänen omassa kamarissaan – tarkoitan, että minun ruumiini viivat ovat yhtä hyvin piirretyt kuin hänenkin. Yhtä nuori olen, vahvempi olen, en huonompi varallisuudessa, etevämpi arvosuhteissa, ylevämpi synnyltä, yhtä kokenut yleisessä sotapalveluksessa, ja enemmän huomattu yksityisessä käsikähmässä; ja kuitenkin tuo itsepintainen elävä rakastaa häntä minun kiusakseni. Kuolevaa ihmistä! Posthumus, sinun pääsi, joka istuu harteillasi, keikahtaa siitä tunnin sisässä maahan, henttusi vallataan, vaatteesi leikettään kappaleiksi omien silmiesi edessä, ja kun kaikki tämä on tehty, potkaistaan naikko kotiin isänsä tykö, joka kenties suuttuu minuun näin kovakouraisesta pitelemisestä; mutta äitini, joka hänen oikkujansa vallitsee, on kääntävä kaikki minulle kiitokseksi. Hevoseni on lujasti kiinni. Maalle, miekka, julmaan aikomukseesi! Onnetar, toimita heidät minun käsiini! Kertomus heidän yhtymäpaikastaan pitää täysin kutinsa; se mies ei tohdi minua pettää.

(Menee.)

Toinen kohtaus.

Luolan edusta.

(Belarius, Guiderius, Arviragus ja Imogen tulevat luolasta.)

BELARIUS (Imogenille).

 
Sin' et voi hyvin. Tänne luolaan jää;
Tulemme luokses metsästettyämme.
 

ARVIRAGUS.

 
Jää, veljyt! Olemmehan veljeksiä?
 

IMOGEN.

 
Pitäisi kaikkein olla veljeksiä;
Mut savell' on ja savell' eri arvo,
Vaikk' ovat samaa maata. Sairas olen.
 

GUIDERIUS.

 
Te ajoon menkää; minä luokseen jään.
 

IMOGEN.

 
Niin sairas en oo, vaikk' en voikaan hyvin.
Kaupungin laps' en ole hemmoteltu,
Mi kuolevansa luulee, ennenkuin
On sairaskaan. Te päivätyönne tehkää;
Ken rikkoo tapansa, se rikkoo kaikki.
Voin pahoin; siit' en parane, jos jäätte;
Ei seura hyödyks seuraa kammovalle.
En lopen sairas lie, kun haastaa jaksan.
Oi, minuun luottakaa; en ryöstä muita
Kuin itseäni; suokaa minun kuolla
Näin turhan ryöstöstä.
 

GUIDERIUS.

 
                       Sua rakastan,
En määrää tiedä, mut niin palavasti
Kuin isääni.
 

BELARIUS.

 
             Haa! Mitä? Mitä kuulen!
 

ARVIRAGUS.

 
Jos puhe tuo on syntiä, niin minuss'
On veli hyvän vika. Tuota poikaa
Rakastan, miks, en tiedä. Sanoitte,
Ett' aiheeton on rakkauden aihe.
Jos paarit ovell' on ja kysytään,
Ken täällä kuolee, vastaan siihen: isä,
Ei tämä nuorukainen.
 

BELARIUS (syrjään).

 
                     Ylvä vietti!
Peritty suuruus! Luonnon aateluus!
Halvasta halpa syntyy, arast' arka.
Leseet ja jauhot, arvottuus ja arvo
On luonnosta. En heidän isäns' ole
Jos ken hän on, on ihme sittenki,
Ett' on hän heille mua rakkaampi. —
(Ääneen.) Yhdeksän kello on.
 

ARVIRAGUS.

 
                             Hyvästi, veljyt!
 

IMOGEN.

 
Menestys teille!
 

ARVIRAGUS.

 
                 Terveys sulle! – Tulkaa!
 

IMOGEN (syrjään).

 
Hyviä ovat. Minkä valheen kuulin!
"Se raakalainen, ken ei hovilainen."
Kokemus, oi! sa toista näytät vainen.
Petoja valtameri luo; mut kalaa
Jokonen antaa, monta herkkupalaa.
Olen sairas, kovin sairas. – Nyt, Pisanio,
Nyt juomaas maistan.
 

(Ottaa pullon ja juo siitä.)

GUIDERIUS.

 
                     Hänest' ei saa selvää;
Ylimys on, mut onneton, hän sanoo,
Ja kunnon mies, vaikk' epäkunnon uhri.
 

ARVIRAGUS.

 
Minulle samaa vastasi, mut lupas
Enemmän vasta haastaa.
 

BELARIUS.

 
                       Metsään! Metsään! —
Hyvästi hetkeksi! Käy lepäämään.
 

ARVIRAGUS.

 
Palaamme kohta.
 

BELARIUS.

 
                Sairaus heitä; meille
Jää emännäksi.
 

IMOGEN.

 
               Sairasko vai terve,
Niin velkaan teille jään.
 

BELARIUS.

 
                          Jää ijäksi!
 

(Imogen poistuu.)

 
Tuo poika, vaikka onneton, on varmaan
Jaloa verta.
 

ARVIRAGUS.

 
             Laulaa niinkuin enkeli.
 

GUIDERIUS.

 
Ja mainio on kokki: juuretkin
Kuviksi leikkelee ja liemen höystää,
Kuin Juno sairas ois ja vaalittava.
 

ARVIRAGUS.

 
Ja hymyyn huokaus niin kauniist' yhtyy,
Ikäänkuin huokaus sitä huokais, ettei
Moist' ole hymyä, ja hymy taas
Siit' ilkkuis huokausta, että jättää
Noin pyhän templin liittyäkseen myrskyyn,
Jot' yrmii merimiehet.
 

GUIDERIUS.

 
                       Huomaan, kuinka
Surun ja kärsimyksen juurikuidut
Hänessä yhtyy.
 

ARVIRAGUS.

 
               Kasva kärsimys,
Ett' inhan seljan juuret kuivettuu
Ja vapahana versoo viinipuu!
 

BELARIUS.

 
On iso päivä. Tulkaa. – Kuka tuossa?
 

(Cloten tulee.)

CLOTEN.

 
En karkureita löytää voi. Se konna
Mun petti. – Ihan uuvun.
 

BELARIUS.

 
                          Karkureita!
Hakenee meitä. Tuttu laillaan: Cloten,
Kuningattaren poika. Varon vaaraa.
Ma tunnen hänet, vaikk' en vuosiin nähnyt. —
Olemme henkipattoja. Pois täältä!
 

GUIDERIUS.

 
Vain yksi. Te ja veli, etsikää,
Häll' onko seuralaista. Menkää! Minä
Jään hänen kanssaan.
 

(Belarius ja Arviragus menevät.)

CLOTEN.

 
                     Seis! Keit' olette,
Kun pakenette? Metsärosvojako?
Niist' olen kuullut. – Mikä orja sinä?
 

GUIDERIUS.

 
En orjempi, kuin että orjan nimeen
Ma nyrkilläni vastaan.
 

CLOTEN.

 
                       Rosvo olet,
Lainrikkoja, ja konna. Antau, varas!
 

GUIDERIUS.

 
Kenelle? Sulle? Ken sa oot? Mull' yhtä
On uljas nyrkki, yhtä uljas sydän.
Sa sanoill' uljailet; mut minä en käy
Tikari suussa. Sano, kuka olet?
Miks antausin sulle?
 

CLOTEN.

 
                     Halpa kuotus,
Mua etkö tunne vaatteista?
 

GUIDERIUS.

 
                           En, ruoja;
En liioin räätäliäsi, vaariasi;
Hän teki pukus, puku tekee sinut.
 

CLOTEN.

 
Ovela roisto! Mun ei räätälini
Sit' ole tehnyt.
 

GUIDERIUS.

 
                 Mene kiittämään
Siis lahjan antajaa. Sin' olet houkka,
Sua inhon lyödä.
 

CLOTEN.

 
                 Herjakieli, kuule
Nimeni vain ja vavahda!
 

GUIDERIUS.

 
No, nimes!
 

CLOTEN.

 
           On Cloten, konna.
 

GUIDERIUS.

 
                             Cloten, kaksoiskonna,
Nimesi olkoon, sit' en vavahda.
Jos kyy se ois tai sammakko tai lukki,
Enemmän säikkyisin.
 

CLOTEN.

 
                    Siis lisää säiky,
Muserru aivan, kuullessas, ett' olen
Kuningattaren poika.
 

GUIDERIUS.

 
                     Surkuttelen:
Et tule sukuusi.
 

CLOTEN.

 
                 No, etkö pelkää?
 

GUIDERIUS.

 
Joit' arvon, niitä pelkään: älykkäitä;
Narreille nauran, niit' en pelkää.
 

CLOTEN.

 
                                   Kuole!
Sun tappanut kun olen omin käsin,
Niin noita karkureita ajan takaa,
Ja päänne naulaan Lud'in portteihin,
No, antau, villimoukka!
 

(Poistuvat taistellen.)

(Belarius ja Arviragus palaavat.)

BELARIUS.

 
                        Näitkö ketä?
 

ARVIRAGUS.

 
En ketään. Varmaan hänest' erehdyitte.
 

BELARIUS.

 
Kenties; en ole kaukaan häntä nähnyt,
Mut kasvojen ei piirteit' ole aika
Vähääkään muuttanut; hän änkytti
Ja pärskytteli niinkuin tuokin. Varmaan
Se Cloten on.
 

ARVIRAGUS.

 
              He tähän meiltä jäivät.
Hänestä veli selviää, ma toivon.
Sanovat julmaks häntä.
 

BELARIUS.

 
                       Tuskin vielä
Hän miehenäkään kauhua ja vaaraa
Voi älytä; vaikk' älyn puute usein
On syynä pelkoon. Katso veljeäsi!
 

(Guiderius palajaa, kantaen Clotenin päätä.)

GUIDERIUS.

 
Se Cloten oli hupsu, kukkaro
Rahasta tyhjä. Herkuleskaan hänelt'
Ei puhkais aivoja, kun niit' ei ole.
Jos tät' en tehnyt ois, niin näin se narri
Mun päätäni nyt kantais.
 

BELARIUS.

 
                         Mitä teit?
 

GUIDERIUS.

 
Sen tiedän: Clotenin vain otin pään,
Kuningattaren pojan mokoman.
Mua rosvoks sanoi, petturiksi; vannoi,
Ett' yksin meidät lannistais ja päämme —
Ne paikoillaan on vielä, kiitos taivaan! —
Naulaisi Lud'in porttiin.
 

BELARIUS.

 
                          Hukass' ollaan!
 

GUIDERIUS.

 
Mit' ottaa voivat, isä hyvä, muuta
Kuin henkemme, jot uhkas hänkin? Laki
Ei meitä suojaa. Miks siis arkailla
Ja sietää röyhkän lihatönkän uhkaa,
Ja lain pelosta antaa hänen olla
Yht'aikaa tuomari ja hirttomies?
Oliko siellä seuraa?
 

BELARIUS.

 
                     Emme nähneet
Niin päätäkään; mut tietystikin hällä
On seuruetta. Vaikka luonteens' onkin
Ikuista vaihtelua pahemmasta
Vain pahempaan, niin tok' ei hurjapäisyys,
Ei sula hulluuskaan niin mieltä veisi,
Ett' yksin tullut ois hän. Hoviss' ehkä
Hän kuuli, että henkipatto joukko
Tääll' elelee ja metsää käy ja kerran
Voi liitoks yhtyä; sen kuultuaan
Tapansa mukaan raivostui ja vannoi
Nutistaa meidät; mut ei luultavasti
Hän tullut yksin; sitä ei hän tohtis
Ja sit' ei sallittais. Siis syytä meillä
Pelätä, että ruumiilla on häntä
Pahempi päätä.
 

ARVIRAGUS.

 
               Kohtalomme olkoon
Jumalten käsissä. Mut kaikitenkin
Tek' oikein veli.
 

BELARIUS.

 
                  Minulla ei tänään
Halua metsään; lähdön tekee raskaaks
Fidelen sairaus.
 

GUIDERIUS.

 
                 Miekall' omallaan,
Joll' uhkasi hän kaulaani, ma karsin
Häneltä pään. Sen tuonne lahteen viskaan
Luolamme taakse; mereen sieltä menköön
Kaloille kertomaan, ett' on hän Cloten,
Kuningattaren poika. Muusta viisi!
 

(Menee.)

BELARIUS.

 
Mut pelkään kostoa. Oi Polydor,
Tuot' ettet tehnyt ois! Vaikk' uljuutesi
Sua kaunistaa.
 

ARVIRAGUS.

 
               Tuot' etten minä tehnyt,
Ett' yksin koston saisin! – Polydor,
Sua, veli, rakastan, mut kadehdinpa
Sinulta moista työtä. Oi, jos kosto,
Ja täyttä voimaa kysyvä, meit' etsis,
Ja vaatis vastuuseen!
 

BELARIUS.

 
                      On teko tehty.
Nyt jääköön metsästys. Ei syytä suotta
Hakea vaaraa. Luolaan käy! Fidele
Ja sinä, olkaa kokkina. Ma varron
Ravakan Polydorin palaamista
Ja heti hänet pöytään tuon.
 

ARVIRAGUS.

 
                            Fidele!
Oi, sairas raukka! Menen mielelläni.
Ja punaa häneen saadakseni, voisin
Teurastaa kylän täyden Cloteneita,
Ja sitä laupeudeksi ylistää.
 

(Menee.)

BELARIUS.

 
Oi. jumalatar, taivaallinen luonto,
Kuink' oman painat leimas noihin kahteen
Kuninkaan lapseen! Niin he ovat vienot
Kuin lännetär, jok' orvokeissa huokuu
Kukankaan huojumatta; ja niin hurjat —
Kun valtaveri kuohahtaa – kuin myrsky,
Mi vuorihongan latvaa tuivertaa
Ja laaksoon sitä kaataa. Kummallista,
Ett' aisti näkymätön arvontuntoon
Heit' ohjaa, jot' ei kukaan opettanut.
Jalouteen, jot' ei kukaan neuvonut,
Tapoihin, joit ei nähneet, uljauteen,
Jok' itää itsestään, mut' istunnaisen
Hedelmää kantaa? – Mitä kummaa tietää
Tuo tulo Clotenin, ja mitä tuottaa
Tuo surman isku meille?
 

(Guiderius palajaa.)

GUIDERIUS.

 
                        Miss' on Cadwal?
Clotenin kallon työnsin virran viedä
Sanomaks äidille. Paluusta ruumis
On panttina.
 

(Juhlallista soittoa kuuluu vuoren luolasta.)

BELARIUS.

 
            Älykäs soittimeni!
Oi, kuule, Polydor! Mut mistä syystä
Nyt Cadwal pani soimaan sen? Oi, kuule!
 

GUIDERIUS.

 
Hän luolass' onko?
 

BELARIUS.

 
                   Äsken tästä läksi.
 

GUIDERIUS.

 
Mit' aattelee? Se äidin kuolinhetkest'
Ei ole soinut. Juhlalliseen toimeen
On juhlallinen syy. Tää mitä tietää?
Apinan pilaa, lasten parkua
On ilo suotta, itku turhasta.
Houraako Cadwal?
 

(Arviragus tulee, sylissä Imogen kuolleena.)

BELARIUS.

 
                 Kas, hän tuossa tulee,
Sylissä murheen aihe, josta häntä
Näin moitimme.
 

ARVIRAGUS.

 
               On kuollut lintumme,
Tuo hellikkomme. Kuudentoista ijän
Vaihtaisin ennen kuuteenkymmeneen
Ja sauvaan nuoren lentoni, kuin tämän
Näkisin näön.
 

GUIDERIUS.

 
              Kaunis, sulo lilja!
Sua veljyt puoliks ei niin hyvin kanna,
Kuin itse varttas kannoit.
 

BELARIUS.

 
                           Mielisynkkyys,
Ken mittaa pohjasi? Ken tutkii hiekat
Sen rannan, mihin parhain ankkuroisi
Venosi raskas? – Miekkonen! Zeus tiesi,
Mit' oisit miesnä ollut; minä tiedän:
Sulona lasna mielisynkkyyteen
Sa kuolit. – Millaisena hänet löysit?
 

ARVIRAGUS.

 
Näin ihan jäykkänä; noin hymyvänä,
Kuin uness' oisi kärpänen vain häntä
Kihaillut eikä surman nuoli lyönyt;
Patjalla oikee poski.
 

GUIDERIUS.

 
                      Missä?
 

ARVIRAGUS.

 
                             Maassa;
Näin käsivarret ristissä. Ma luulin,
Ett' uness' oli; puiset hokkakengät
Jalastan' otin, ettei astuntani
Kovalta vastaisi.
 

GUIDERIUS.

 
                  Ei, hän vain nukkuu.
Jos kuoli hän, niin hauta on vain vuode;
Naiskeijut väikkyy hänen kummullaan;
Maan madot hänt' ei koske.
 

ARVIRAGUS.

 
                           Kesäkaudet
Ikäni kaiken kaunokukkasilla
Koristan synkkää hautaas; sielt' ei puutu
Esikko kalvas, muotos ilmikuva,
Ei sinikello, suoniesi väri,
Ei ruusunlehti, jonk' ei tuoksu voita
Sun henkes suloisuutta; punatulkut,
Nuo harrasnoukkaiset, – häväisten rikkaat
Perinnönsaajat, jotk' ei hautapatsast'
Isilleen suo – ne sulle tuo, ja sitten,
Kun kukkasaika loppuu, talviturkiks
Laheinta sammalta.
 

GUIDERIUS.

 
                   Oi, herkeä;
Näin pyhiin asioihin älä käytä
Loruja naisten. Hänet haudatkaamme;
Lähintä tehtävää ei ihmettely
Saa viivytellä. – Haudan tekoon!
 

ARVIRAGUS.

 
                                  Minne?
 

GUIDERIUS.

 
Emomme Euriphileen viereen.
 

ARVIRAGUS.

 
                            Hyvä!
Ja, Polydor, vaikk' ääni onkin meiltä
Jo karjennut, me hänet, niinkuin äidin,
Laulamme hautaan; sanat, nuotti samat,
Euriphileen vain sijass' on Fidele.
 

GUIDERIUS.

 
En, Cadwal, laulaa voi; vain itkullani
Sanoja säistän; murhevirressä
On epäsointu pahempi kuin templiss'
On pappein valhe.
 

ARVIRAGUS.

 
                  Lausukaamme siis.
 

BELARIUS.

 
Isompi suru poistaa vähemmän;
Sill' ihan Clotenin te unohdatte.
Hän kuningattaren tok' oli poika;
Jos vihamiesnä tulikin, niin siitä
Sai palkkansa. Samaksi maaksi lahoo
Isot ja pienet; mutta kunnioitus —
Maan elon enkeli – se eri paikan
Tok' ylhäisille suo ja alhaisille.
Tuo vihamiehemme hän oli prinssi, —
Ja vaikka sai hän vihamiehen surman,
Niin saakoon prinssin hautuun.
 

GUIDERIUS.

 
                               Hänet tuokaa.
Thersites yhtä hyvä on kuin Ajax,
Kun ovat kuolleet.
 

ARVIRAGUS.

 
                   Hänet tuokaa. Runon
Sill' aikaa sanelemme. – Ala, veljyt!
 

(Belarius menee.)

GUIDERIUS.

 
Ei, Cadwal, pää on itään pantava;
Niin pitää olla, sanoo isä.
 

ARVIRAGUS.

 
                            Totta.
 

GUIDERIUS.

 
Siis ruumis siirtäkäämme.
 

ARVIRAGUS.

 
                          Noin. – Nyt ala!
 

Laulu.

GUIDERIUS.

 
Jäivät paahteet auringon,
    Talven myrskyt raivokkaat;
    Päivätyösi tehty on,
    Kotiin käyt ja palkkas saat.
    Pojat, immet ihanat
    Ne maan tomuksi vaihtuvat.
 

ARVIRAGUS.

 
Pääsit suurten vainosta,
    Uhkat vältit valtijain;
    Sure et ruokaa, vaatetta;
    Tammi nyt on ruoko vain.
    Oppineet ja ruhtinaat
    Ne maan tomuksi vaihtuvat
 

GUIDERIUS.

 
Jäivät nuolet ukkosen,
 

ARVIRAGUS.

 
Jyrinätkin pauanteen;
 

GUIDERIUS.

 
Ilon heitit, murenen,
 

ARVIRAGUS.

 
Herjat, moitteet polvekseen.
 

MOLEMMAT.

 
Lempi, nuoruus kuihtuvat,
    Maan mullaksi ne vaihtuvat.
 

GUIDERIUS.

 
Sua velhot älkööt turmatko!
 

ARVIRAGUS.

 
Sua taiat älkööt hurmatko!
 

GUIDERIUS.

 
Aaveet sua säästäköön!
 

ARVIRAGUS.

 
Paha sua väistäköön!
 

MOLEMMAT.

 
Rauha sielullesi tulkoon;
    Kunniassa hautas olkoon!
 

(Belarius palajaa, tuoden Clotenin ruumiin.)

GUIDERIUS.

 
On hautamenot tehty. Tuohon pankaa.
 

BELARIUS.

 
Myös kukkia – ja lisää keskiyöstä.
Yön kylmän kasteen kostuttamat yrtit
Haudalle sopivimmat. – Kasvoille!
Te kukoistitte ja te kuihduitten:
Ja tään käy kukkakylvön samaten. —
Pois syrjään tänne, kukin polvilleen!
Maast' ovat tulleet, maaksi palajavat:
Maan ilot näin ja tuskat lopun saavat.
 

(Belarius, Guiderius ja Arviragus poistuvat.)

IMOGEN (heräten).

 
Niin, Milfordiin; mut mistä tie käy? – Kiitos!
Tuon pensaan luota? – Pitkältäkö vielä? —
Hyväinen aika! Kuusi peninkulmaa? —
Ma kuljin koko yön; nyt tahdon maata.
Mut vait! Ei vierellistä! – Taivaan vallat!
 

(Huomaa Clotenin ruumiin.)

 
Nuo kukat mailman iloja, ja ruumis,
Tuo verinen, sen suru! – Näen kai unta;
Minusta luolass' asuin; kelpo miesten
Siell' olin kokkina, mut niin ei ole:
Vain tyhjä nuoli, tyhjään ammuttu,
Vain aivon utuluomaa! Usein silmä
On sokko niinkuin järkikin. Voi sentään!
Pelosta vielä vapisen. Jos viel' on
Taivaissa säälin pisaraa niin pientä
Kuin kitin silmä vain, niin tilkka siitä,
Jumalat ankarat, te mulle suokaa.
Yhäkö unta? Oikein valveill' olen,
Mut sisässä se on ja ulkopuolla,
Ei kuviteltuna, vaan tunnettuna.
Mies päätä vailla! – Posthumuksen vaatteet!
Tuon säären muodon tunnen, käden tunnen,
Merkuriuksen jalan, Marsin reiden,
Herkuleen jänteet; mutta Zeun kasvot —
Taivaassa murhaa? – poissa on. – Pisanio,
Sun päälles kaikki kirot, tulkoot, mitkä
Hekuba hullu kreikkalaisiin syyti,
Ja minun myös! Tuon hurjan liitoss' olit,
Tuon Cloten perkeleen, ja yljältäni
Pään katkaisit! – Petosta olkoon vasta
Luku ja kirjoitus! – Pisanio konna
Väärillä kirjeillä, – Pisanio konna —
Päämaston huipun kaasi kauniimmasta
Maailman laivasta! – Oi, Posthumus!
Ah! Miss' on pääsi? Missä? Voi mua! Missä?
Sydämmeen miks ei pistänyt, Pisanio,
Ja päätä jättänyt? – Pisanio! Niinkö?
Niin, hän ja Cloten, ahnaus ja häijyys
Tään tuskan tuotti! Se on selvän selvää.
Tuo juoma, jota kalliiksi hän sanoi,
Sydäntä vahvistavaks, eikö vienyt
Se vallan tuntoa? Se päivän selvää:
Tuo Clotenin on ja Pisanion työtä. —
Verelläs kalvaat poskeni nyt punaa,
Niin että perin meitä kauhistuvat,
Kun meidät löytävät! Oi, ylkä! ylkä!
 

(Kaatuu ruumiin päälle.)

(Lucius, päällikkö ja muita sotaherroja ja tietäjä tulee.)

PÄÄLLIKKÖ.

 
Nuo Galliassa olleet legioonat
On käskystänne tulleet meren poikki,
Ja odottavat täällä laivojanne
Valmiina ovat.
 

LUCIUS.

 
               Mitä Roomast' uutta?
 

PÄÄLLIKKÖ.

 
Senaatti nostanut on rajalaiset
Ja Italian aatelin: ne reipast'
On väkeä ja kunnon sotureita,
Ja heitä johtaa uljas Jachimo,
Siennan veli.
 

LUCIUS.

 
              Milloin tulevat?
 

PÄÄLLIKKÖ.

 
Kun tuuli myöttää.
 

LUCIUS.

 
                   Hyvää toivett' antaa
Nopeus moinen. Väen katselmuksen
Nyt toimittakoot päälliköt. – No, mies,
Oletko sotaretkest' unta nähnyt?
 

TIETÄJÄ.

 
Jumalat viime yönä näyn soivat:
Kun paastosin ja pyysin ilmestystä,
Zeun linnun, Rooman kotkan, näin; se lensi
Vetisest' etelästä lännen maille,
Miss' aurinkoon se katosi. – Tää tietää —
Jos synti lahjaani ei hervaissut —
Roomalle hyvää.
 

LUCIUS.

 
                Moista unta usein
Ja aina totta! – Mitä näen! Runko,
Ja latvaa vailla! Raunioista näkyy,
Ett' oli huone oiva. – Mitä? Paashi? —
Kuollut vai nukkuvako? Kuollut varmaan:
Jo luonto kammois maata kuolleen kanssa
Tai pitää vainajia vuoteenansa. —
Mut katsokaamme kasvoja!
 

PÄÄLLIKKÖ.

 
                         Hän elää.
 

LUCIUS.

 
Siis ruumiista voi tiedon antaa. – Poika,
Elosi vaiheet kerro; niitä näyttää
Kysellä kannattavan. Ken se tuo on,
Tuo verinen sun patjasi? Ja kuka
Päin vastoin jalon luonnon tarkoitusta
Tuon kauniin kuvan muutti? Mitä osaa
On sulla tässä haaksirikossa?
Kuin tapahtui se? Ken hän on? Ken sinä?
 

IMOGEN.

 
Min' olen tyhjä; tai, jos mitä oisin.
Parempi tyhjä ois. Tää herrani
Ylevä, uljas oli brittiläinen,
Nyt vuorelaisten murhaamana tuossa. —
Ah! Toist' ei ole moista. Idät, lännet
Sais käydä, paikkaa pyytää, koittaa monta
Ja hyvääkin, ja uskoon palvella,
Ei löytäis moista herraa.
 

LUCIUS.

 
                          Poika parka,
Sua tuskassasi säälin yhtä paljon
Kuin herraas verissänsä. Nimensä?
 

IMOGEN.

 
Richard du Champ. – (Syrjään.) Jos valheellani ketään
En vahingoita, toivon, että taivas
Sen anteeks antaa. – Mitä sanotte?
 

LUCIUS.

 
Ja sinun nimesi?
 

IMOGEN.

 
                 Fidele, herra.
 

LUCIUS.

 
Siis nimi miestä myöden; nimi sopii
Uskollisuuteen, uskollisuus nimeen.
Koehan mua! Yhtä hyvää herraa
Et' minust' ehkä saa, mut' yhtä hellän
Saat varmaankin. Ei keisarinkaan kirje,
Konsulin lähettämä, suosittaisi
Sua enemmän kuin oma arvos. Tule.
 

IMOGEN.

 
Ma seuraan. Jumalien luvall' ensin
Tok' isäntäni kärpäsiltä peitän
Niin syvään, kuin nää kuokka-parat¹² pääsee.
Kun lehvillä ja lauhall' olen haudan
Ma kattanut ja sadat rukoukset
Lukenut, niinkuin taidan, kahteen kertaan,
Niin itken, huokaan; sitten työni heitän
Ja teitä seuraan, jos mua tahdotte.
 

LUCIUS.

 
Oi, poika hyvä, ennen isä sulle,
Kuin herra, olla tahdon. – Ystävät,
Tää poika meitä miehen toimiin neuvoo.
Kauniimman ruohokentän valitsemme
Ja siihen peitsin, keihäin haudan luomme.
No, nostakaa! – Sun suosituksestas
Hän haudattakoon niinkuin sotilas.
Iloitse! Pyyhi silmäs! Toisinaan
Alennus vain on askel kunniaan.
 

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Huone Cymbelinen hovilinnassa.

(Cymbeline, ylimyksiä, Pisanio ja seuralaisia tulee.)

CYMBELINE.

 
Taas menkää tiedustamaan vointiaan. —
 

(Eräs palvelijoista menee.)

 
Tuo kuume pojan poissaolon tähden!
Hengelle käypä raivo tuo! – Oi, taivas,
Syvältä äkkiin isket! Imogen,
Iloni paras, poissa! Kuningatar
Poteva henkeään, juur' tähän aikaan,
Kun uhkaa julma sota! Cloten poissa,
Jok' oisi nyt niin tarpeen! Mennyt kaikki
On lohdun toivokin! – Mut sinä, koira,
Sa tiesit hänen lähdöstään, vaikk' olet
Niin tietämättömänä. Piinapenkki
Totuuden sinust' irti puristaa.
 

PISANIO.

 
On vallassanne henkeni, ma siitä
Nöyrästi luovun. Mutta prinsessasta
En tiedä, missä on ja miksi läksi
Ja milloin palaa. Nöyrin palvelijanne
Yhäkin olla pyydän.
 

1 YLIMYS.

 
                    Majesteetti,
Kun kaivattihin prinsessaa, niin tämä
Hovissa nähtiin; takaan, ett' on taattu
Ja nöyrä alamainen. Clotenia
Nyt ahkerasti etsitään, ja varmaan
Hän löydetäänkin.
 

CYMBELINE.

 
                  Tukalat on ajat. —
(Pisaniolle.) Täll' erää pääset, mutta epäluulo
Meiss' yhä istuu.
 

1 YLIMYS.

 
                  Anteeks' majesteetti:
Ne Rooman legioonat Galliasta
On maalle nousseet nyt, ja niiden täytteeks
Senaatin lähettämät aatelukset.
 

CYMBELINE.

 
Nyt pojan ois ja vaimon neuvo kallis!
En yksin tätä kestä.
 

1 YLIMYS.

 
                     Majesteetti,
Väkeä teill' on panna heitä vastaan,
Ja lisää saatte, jos on lisää tarvis.
Ei muuta nyt kuin työhön vain ne joukot,
Jotk' odottavat työtä.
 

CYMBELINE.

 
                       Kiitos! Tulkaa!
Meit' aika etsii, vastaan käykäämme.
Italiast' emme turmiota pelkää,
Vain kotoseikat meitä vaivaa. – Tulkaa.
 

(Kaikki menevät, paitse Pisanio.)

PISANIO.

 
Ei herraltani kirjettä sen jälkeen,
Kuin Imogenin surmatuksi kerroin!
Ei, kumma kyllä, myöskään rouvalta,
Vaikk' usein lupas kirjoittaa! En tiedä
Myös Clotenista. Ymmäll' olen aivan.
Täss' yksin taivas auttaa. Rehellistä
Petos on tää ja vilppi vilpitöntä.
Sodassa nähdään, maataniko lemmin;
Sen kuningaskin kuulee, jos en kaadu.
Muut pulmat aika suorittakohon!
Melaton pursi onnen varass' on.
 

(Menee.)

Neljäs kohtaus.

Luolan edusta.

(Belarius, Guiderius ja Arviragus tulevat.)

GUIDERIUS.

 
Ylt'ympärillä hälinää.
 

BELARIUS.

 
                       Pois täältä!
 

ARVIRAGUS.

 
Mit' elämässä iloa, jos sulkeiss'
On urhotyöt ja vaarat?
 

GUIDERIUS.

 
                       Mitä toivett'
On lymyyksestä? Roomalaiset meidät
Surmaavat brittiläisinä tai meitä
Petoina, luopioina kohtelevat;
Kun käyttäneet on, sitten tappavat.
 

BELARIUS.

 
Ylemmä vuoristoon nyt turvaan, pojat!
Kuninkaan puolelle ei menemistä:
Olemme oudot, riviin emme kuulu,
Ja Clotenin on surma liian veres;
Tyyssijastamme saamme tilin tehdä;
He tunnustukseen kiristävät, josta
On seuraus piinakuolema.
 

GUIDERIUS.

 
                         Se pelko
Ei tähän aikaan sovi teille, isä,
Eik' ole mieleen meille.
 

ARVIRAGUS.

 
                         Luultavinta, —
Kun Rooman ratsun hirnun kuulevat,
Näkevät leiritulet, silmät, korvat
Kun tärkeitä on asioita täynnä —
Ett' aikaa heill' ei ole tiedustella.
Mist' olemme.
 

BELARIUS.

 
              Ah, monet armeijassa
Mun tuntevat; ja Clotenia – vaikka
Nuor' oli silloin – muistostani vuodet
Ei riistää voi. Kuningas sitä paitse
Apua multa, rakkautta teiltä
Ei ansaitse. Ei henkipatto teitä
Sivistää voinut; kovat koittaa saitte;
Ei toivoakaan hempeydestä, jota
Lupasi kehtonne; te kesäkuuman
Ko'itte paahteen, talven orjina
Hytistä saitte.
 

GUIDERIUS.

 
                Paremp' elämättä
Kuin elää näin. Pois, isä, sotajoukkoon!
Mua ja veljyttä ei kukaan tunne.
Ja teitä, unhoon jäänytt' ikämystä,
Ei tutkita.
 

ARVIRAGUS.

 
            Ma sinne käyn, niin totta
Kuin päivä paistaa! Miks en koskaan miehen
Saa nähdä kuolevan? En muuta verta
Kuin aran jänön, vuohen taikka kauriin?
En koittaa muuta ratsua, kuin mikä
Mun-laista miestä kantaa, jonka jalass'
Ei kannust' eikä rautaa? Hävettää
Jo katsellakin pyhää aurinkoa,
Sen siunaavia säteit' ihannella
Ja olla yhtä tuntematon raukka.
 

GUIDERIUS.

 
Ma menen, kautta taivaan! Siunata
Jos mua tahdotte ja luvan antaa,
Niin henki sitä rakkaampi; jos ette,
Niin uhkatyöni palkaks Rooman miekat
Mun surmatkoot!
 

ARVIRAGUS.

 
                Ja minut myöskin. Aamen!
 

BELARIUS.

 
Jos nuori henkenne niin turha teille,
Niin vanhaa henkikuluani mulla
Ei syytä säästää. Tulen mukaan, pojat.
Jos maanne sodassa te kaadutte,
Minäkin siellä kaadun, niinkuin te.
Siis, pojat! – (Syrjään.) Kuinka veri heissä vahtoo!
Kuningassukuaan se näyttää tahtoo.
 

(Menevät.)