Kitabı oku: «Iloiset Windsorin rouvat», sayfa 2

Neljäs kohtaus

Huone tohtori Cajuksen talossa.

(Rouva Reipas, Simppeli ja Rugby tulevat.)

R. REIPAS. John Rugby, kuule: menehän tuonne ikkunaan ja katso, joko herrani, herra tohtori Cajus, tulee. Totisesti, jos hän tulee ja tapaa jonkun talossaan, niin pitelee hän surkean pahasti Jumalan kärsivällisyyttä ja kuninkaan äidinkieltä.

RUGBY. Kyllä pidän vaaria.

R. REIPAS. Hyvä; ja sitten me valmistamme tässä vähän olutkeittoa yöksi, ennenkuin kivihiilivalkea sammuu. (Rugby menee.) Se on rehellinen, nöyrä ja kiltti poika, ettei parempaa voi toivoa palvelijaa, eikä mikään kielikontti eikä tora-pussi, sen voin vakuuttaa. Hänen pahin vikansa on, että on rukouksiin himostunut; hän on siinä kohden vähän lapsellinen, mutta jokaisella on vikansa. Mutta mitä siitä. – Pietari Simppeli, niinkö se oli nimenne?

SIMPPELI. Niin, paremman puutteessa.

R. REIPAS. Ja herra Laihanenko isäntänne?

SIMPPELI. Niin, totta totisesti.

R. REIPAS. Eikö hänellä ole suuri, pyöreä parta, samanmallainen kuin hanskamaakarin kauharauta?

SIMPPELI. Ei, totta totisesti; hänellä on pienet, pikkuruiset kasvot ja pieni, keltainen parta, Kainin-karvainen parta.⁷

R. REIPAS. Hiljainen miehen tallukka, niinkö?

SIMPPELI. Niin, totta totisesti; mutta kouristaan niin tanakka kuin kuka muu tahansa minun pääni ja hänen päänsä välillä. Hän on tapellut metsävahdin kanssa.

R. REIPAS. Mitä sanotte? – Oo, pitäisihän minun muistaa hänet! Eikö hän kulje, niin sanoakseni, nokka ilmassa ja pöyhistele käydessään?

SIMPPELI. Totta totisesti, niin hän tekee.

R. REIPAS. Älköön taivas sen huonompaa onnea Annikalle suoko! Sanokaa herra pastori Evansille, että minä teen mitä voin herranne hyväksi. Anna on hyvä tyttö, ja toivoisin —

(Rugby palajaa.)

RUGBY. Herra jesta! Tohtori tulee!

R. REIPAS. Nyt käy meidän kaikkien hullusti! – joutuun tuonne sisään, hyvä nuorukainen, tuonne työhuoneeseen. (Työntää Simppelin työhuoneeseen.) Hän ei kauvan viivy. – Hoi, John Rugby! John, sanon minä! Etkö kuule. John? John, mene ja etsi herraani; pelkään että hänelle on jotain tapahtunut, kun ei jo tule kotia. (Laulaa.) Heiluti rallallei, heiluti rallallei j.n.e.

(Tohtori Cajus tulee.)

CAJUS. Mite te laula? Mine ei tykke semmoisi konsti. Ole hyve, mene ja too minu hoonest un boitierverd, toosa, vihere toosa. Kuuleko mite mine sano? Vihere toosa.

R. REIPAS. Kyllä, herra, kyllä tuon sen. (Syrjään.) Hyvä, ettei itse mennyt sinne; jos olisi sieltä löytänyt sen nuorukaisen, niin olisi varmaan tullut sarvihulluksi.

CAJUS. Fe, fe, fe, fe! ma foi, il fait fort chaud. Je m'en vais à lacour, – la grande affaire. —

R. REIPAS. Tämäkö se on, herra tohtori?

CAJUS. Oui, mettez le en mon tasku; de pêchez, joutu! – Misse ole se lurjus Rugby?

R. REIPAS. Hoi, John Rugby! John!

RUGBY. Tässä, herra.

CAJUS. Sine ole Juho Rugby, ja sine ole Jukka Rugby; tule, otta sinu miekka ja tule minu kintu päräss hovi.

RUGBY. Se on käsillä täällä porstuassa.

CAJUS. Kautta minu kunia, mine viipy liika kauan! Saakelis! Qu'ai je oublie? Sielle ole roktoyrtti minu kabinetiss, joka minu ei mille mooto takto jette sinnen.

R. REIPAS (syrjään). Voi mua! Nyt hän löytää sen nuorukaisen sieltä ja tulee raivoonsa.

CAJUS. O diable, diable! Mike ole minu kabinetiss? – Konna! Larron! (Ajaa Simppelin ulos työhuoneesta.) Rugby! Minu miekka!

R. REIPAS. Herra tohtori, rauhoittukaa!

CAJUS. Mite varte minu pite rauhottu?

R. REIPAS. Tuo nuorukainen on kunniallinen mies.

CAJUS. Mite kunialinen mees teke minu kabinetiss? Kunialinen mees ei tarvita minu kabinetiss.

R. REIPAS. Hyvä tohtori, älkää olko niin lehmaatinen. Kuulkaa, minä sanon totuuden: pastori Evans lähetti hänet tänne minun tyköni asialle.

CAJUS. Hyve.

SIMPPELI. Niin, todellakin, pyytämään häntä —

R. REIPAS. Vaiti toki, ole hyvä!

CAJUS. Vaiti sinu suu! – Puhu sinu puhe.

SIMPPELI. Niin, pyytämään tätä kunniallista rouvaa, teidän neitsyttänne, että hän puhuisi pari hyvää sanaa neiti Anna Paasolle minun herrani puolesta, naima-asioissa.

R. REIPAS. Siinä kaikki, totta totisesti! Vaan minäpä en pistäkään kynttäni valkeaan syyttä suotta.

CAJUS. Pasteur Evans sinuko lehetti? – Rugby, baillez-moi vehe paperi. – Varto vehe sine.

(Kirjoittaa.)

R. REIPAS. Onpa hyvä, että hän on noin levollinen. Jos olisi hän läpikotaisin kiihtynyt, niin olisitte saanut nähdä hänet oikein suurisuisena ja melankollisena. Mutta siitä huolimatta, ystävä, teen minä herranne puolesta mitä hyvää vain voin, ja asia on, suoraan puhuen, se, että tämä ranskalainen tohtori, minun herrani, – saatan, nähkääs, sanoa häntä herrakseni, koska hoidan hänen talouttaan, pesen ja huuhdon, prykään, leivon, kuuraan, valmistan ruoat ja juomat, laitan sijan ja teen kaikki tyynni itse, —

SIMPPELI. Onpa raskas taakka olla noin toisen käsissä.

R. REIPAS. Vai olette jo tullut senkin tuntemaan? Niin, totisesti, raskas taakka se on; ja varhain pystyyn ja myöhään maata; – mutta huolimatta siitä, meidän kesken sanottuna – eihän sitä tarvitse sen pitemmälle viedä – herrani on itse rakastunut neiti Annaan; mutta huolimatta siitä, minä tunnen tytön mielen; siitä ei tule mitään.

CAJUS. Sine tolva, vee teme kirja herra Hughi tyke: parbleu, miekkahaasto. Mine leikka hene kaula poikki puistoss; mine opeta se kapinen pappi-tolva piste hene nokka joka paikka. – Sine saa menne; ei on hyve ett sine jee tenne; – parbleu, mine leikka hene kaikki kivet; parbleu, henell ei jee kivi heitte koira peell.

(Simppeli menee.)

R. REIPAS. Hyväinen aika, hänhän vain puhuu ystävänsä puolesta.

CAJUS. Se teke hene hyve: eikös te sano minull ett minu pite itse pite Anna Paaso? Parbleu! Mine löö pee poikki se pappi-tolva, ja mine ole keskenyt se Sukkinaha isende mitta meiden meekat. – Parbleu, mine itse takto miss Anna Paaso.

R. REIPAS. Tyttö rakastaa teitä, tohtori, ja kaikki kyllä käy hyvin. Pitäähän antaa ihmisten jaaritella, hemmetissä!

CAJUS. Rugby, tule minu kanss hovi. – Parbleu, jos mine ei saa Anna Paaso, niin mine heitte teiden peekallo ovi kautt ulos. – Seura minu kintu päräss, Rugby.

(Cajus ja Rugby menevät.)

R. REIPAS. Annas, aasin päätä saat vielä itse kantaa – Ei, minä tunnen Annan mielen tässä kohden; ei yksikään nainen Windsorissa tunne niin Annan mieltä kuin minä tunnen, eikä kukaan osaa häntä niin pidellä kuin minä osaan, Jumalan kiitos.

FENTON (ulkoa). Onko siellä ketään? Hoi!

R. REIPAS. Kuka siellä, tiedämmä? Sisään toki! Sisään!

(Fenton tulee.)

FENTON. Mitä kuuluu, hyvä rouva? Mitä kuuluu?

R. REIPAS. Hyvää parempaa, kun teidän armonne suvaitsee kysyä.

FENTON. Mitä uutisia? Kuinka voi se sievä neiti Anna?

R. REIPAS. Niin, totisesti, sievä hän on, ja siveä, ja nöyrä; ja teille hän on suosiollinen, sen voin sivumennen vakuuttaa, ja siitä kiitos Jumalan.

FENTON. Luonnistaneeko, mitä luulet? Enhän vain saane rukkasia?

R. REIPAS. Tosin, herraseni, kaikki on Hänen kädessään tuolla ylhäällä, mutta, siitä huolimatta, herra Fenton, vannon kaksi sormea kirjan päällä, että hän teitä rakastaa. – Onhan teidän armollanne syylä toisessa silmä-laudassa?

FENTON. On oikein. Entä sitte?

R. REIPAS. Niin, siitäpä se riippuu. – Totta totisesti, ei ole toista semmoista Annikkaa; – mutta, sen vakuutan, niin kunniallinen tyttö, kuin mikä milloinkaan on leipää syönyt. Me puhelimme tunnin aikaa tuosta syylästä. Ei minua milloinkaan niin naurata kuin sen tytön parissa. – Mutta se minun täytyy sanoa, että hän on liiaksi taipuva alikoliikkaan ja mietiskelemiseen; mutta mitä teihin tulee, – niin, huoletta vain!

FENTON. Minun pitää vielä tänään saada nähdä hänet. Kas, tuossa vaivastasi; puhu hyvää minun puolestani; jos näet hänet ennen kuin minä, niin sano terveiseni.

R. REIPAS. Terveisennekö? No, totta totisesti, sen minä teen! Ja kyllä kerron teidän armollenne enemmän tuosta syylästä, kun ensikerran rookaamme, ja vielä muistakin kosijoista.

FENTON. Hyvä vain; hyvästi! Minulla on kova kiire.

(Menee.)

R. REIPAS. Hyvästi, teidän armonne! – Totta totisesti, kunnon ylimys; mutta Anna ei häntä rakasta, sillä minä tunnen Annan mielen siinä kuin joku toinenkin. – Jesta varjele! Mitä olen unohtanut?

(Menee.)

TOINEN NÄYTÖS

Ensimmäinen kohtaus

Paason asunnon edustalla.

(Rouva Paaso tulee, kirje kädessä.)

R. PAASO. Mitä? Olen ihanuuteni juhlapäivinä rakkauden kirjeiltä pelastunut, ja pitääkö minun nyt joutua niiden esineeksi? Katsotaanpas:

"Älkää kysykö minulta järkisyitä, miksi teitä rakastan, sillä vaikka rakkaus käyttää järkeä parantajanaan, ei se kuitenkaan ota sitä neuvonantajakseen. Te ette ole sen nuorempi kuin minäkään; no niin, siinä on sopua; te olette hilpeä, niin minäkin; ha! ha! siinä vielä enemmän sopua; te rakastatte sektiä, samoin minäkin; voitteko toivoa, rouva Paaso, suurempaa sopua? Olkoon se kylläksi sanottu – jos koskaan soturin rakkaudesta voi niin sanoa – että sinua rakastan. En tahdo sanoa: sääli minua, se ei ole soturin puhetapaa; mutta minä sanon, rakasta minua.

 
Sinä, sydämmeni palo,
Jos päivän on salo,
Tai kuudan valo,
Tai pimeä talo,
Niin ritarisi jalo
Sun eestäsi vaan
Käy taistelemaan.
 

John Falstaff."

Mikä Herodes Juudanmaasta! – Oh, sinä inha, inha maailma! Mies, joka jo on melkein lahonnut vanhuuttaan, esiintyy nuorena teikarina! Mitä varomatonta – hiton nimessä! – on tuo flaamilainen juopporenttu⁸ keskustelussani äkännyt, kun tuolla tavalla uskaltaa minua ahdistaa? Niin, hän on tuskin kolmea kertaa ollut seurassani. – Mitä olisin hänelle sanonut? – Säästelin silloin hyvinkin hilpeyttäni; – taivas sen minulle anteeksi antakoon! – Totta tosiaan jätän parlamenttiin lakiehdotuksen, että miehet on viralta pantava. Miten kostaisin hänelle? Sillä kostaa minä tahdon, niin totta kuin hänen sisuksensa on putingista.

(Rouva Virta tulee.)

R. VIRTA. Rouva Paaso! Olin, totta totisesti, juuri tulossa teille.

R. PAASO. Ja minä niinikään menossa teille. Te olette niin huononnäköinen.

R. VIRTA. Sitä en ikänä usko. Voin näyttää, että asia on toisin.

R. PAASO. Kyllä minusta vain siltä näyttää.

R. VIRTA. Näyttäköön vain; mutta minä voin näyttää, että asia on toisin. Oi, rouva Paaso, antakaa nyt hyvä neuvo!

R. PAASO. No, mikä nyt sitten hätänä, hyvä ihminen?

R. VIRTA. Oi, ystävä, jos ei olisi noita turhia arveluja, niin voisin päästä semmoiseen kunniaan, että!

R. PAASO. Vähät niistä arveluista; ottakaa kunnia vastaan. Mikä on asia? – Heittäkää koko arvelut! – Mikä on asia?

R. VIRTA. Jos tahtoisin mennä hiiteen tämän ijankaikkisen pilkun päällä, niin voisin tulla ritarilliseksi.

R. PAASO. Mitä? – Sen sinä valehtelet. – Sir Alice Virta! – Sellaiset ritarilliset joutuvat pian julkisiksi; ja näin ollen sinun olisi paras pitää vanha arvonimesi.

R. VIRTA. Me poltamme tulta keskellä päivää: – kas tuossa, lue, lue, ja huomaa, kuinka minä voisin tulla ritarskaksi. – Tulen aina lihavista miehistä luulemaan pahinta, niin kauvan kuin minulla on yksikin silmä, millä voin erottaa toisen mieshaamun toisesta. Ja kuitenkaan hän ei kironnut; ylisteli vain naisten kainoutta ja moitiskeli niin siivolla ja sopivalla tavalla kaikkea säädyttömyyttä, että olin vähällä vannoa, että hänen mielenlaatunsa oli yhtä todellista kuin hänen sanansa; vaan ne eivät pidä yhtä eivätkä sovi toisiinsa enemmän kuin sadasensimmäinen psalmi "viheriän hameen" nuottiin. Mikä rajutuuli lieneekään tänne Windsorin rannikolle paiskannut tuon valaan, jonka on mahassa tiesi kuinka monta tynnyriä rasvaa? Miten voisin kostaa hänelle? Luulenpa että olisi parasta tuuditella häntä toiveilla, kunnes hekuman kirottu tuli on hänet sulattanut hänen omaan ihraansa. – Oletko koskaan mokomaa kuullut?

R. PAASO. Sanasta sanaan samaa; nimet vain, Paaso ja Virta, ovat erilaiset! – Suureksi lohdutukseksesi tuossa riettauksien sokkelossa esitän sinulle tässä kirjeesi kaksoisveljen; mutta sinun saa periä ensimmäisenä, sillä minun, totta totisesti, ei tule koskaan perimään. Lyön vetoa että hänellä on tuhatmääriä noita kirjeitä – varmaan enemmänkin – joissa on tyhjä tila nimille, ja nämä ovat toista laitosta. Epäilemättä hän ne vielä painattaa, sillä hänelle on yhdentekevää mitä hän painoonsa panee, koska tahtoisi siihen meidätkin molemmat. Ennemmin olisin jättiläisnainen, Pelionin vuori päälläni. Totta totisesti, helpompi on minun löytää parikymmentä haureliasta toukomettistä kuin yksi siveä mies.

R. VIRTA. Kas vain, aivan samaa: käsiala sama, sanat samat! Mitä hän meistä ajattelee?

R. PAASO. Sitä tosiaankaan en tiedä; mutta vähällä on etten rupee napisemaan omaa siveyttäni vastaan. Minun täytyy kohdella itseäni kuin henkilöä, johon en vielä laisinkaan ole tutustunut; sillä varmaankaan, jos hän ei olisi minussa havainnut piirrettä, jota en itsekään tunne, hän ei olisi minua sellaisella raivolla vallannut.

R. VIRTA. Sanotko: vallannut? Mutta minä hänet kannella pysytän, se on varma.

R. PAASO. Niin minäkin; jos hän laivanluukulleni pääsee, niin en enää koskaan mene merille. Meidän pitää kostaa hänelle, määrätä yhtymispaikka, antaa hänen mieliteolleen hiukan toivon haametta ja houkutella häntä kauniilla viivytyksen syötillä, kunnes hän on Sukkanauhan isännälle hevosensa pantannut.

R. VIRTA. Minä olen valmis vaikka mihinkä koiruuteen häntä kohtaan, kunhan se vain ei tahraa maineemme puhtautta. Oi, jos mieheni saisi nähdä tuon kirjeen! Siitä hänen luulevaisuutensa saisi ikipäiviksi ravintoainetta.

R. PAASO. Katsos, tuossa hän tulee, ja minun hyvä mieheni myöskin; hänestä on luulevaisuus yhtä kaukana, kuin minusta sen aiheuttaminen, ja se kaukaisuus on, toivoakseni, ääretön.

R. VIRTA. Onnellinen vaimo sinä!

R. PAASO. Pitäkäämme yhteistä juonta tuota rasvaista ritaria vastaan. Tule tänne.

(Vetäytyvät peremmälle.)

(Virta, Pistooli, Paaso ja Nym tulevat.)

VIRTA. Toivon, ettei niin ole laita.

PISTOOLI. Mut toivo joskus vainuton on koira; Sir John sun vaimoasi katselee.

VIRTA. Ei, vaimoni ei ole enää nuori.

PISTOOLI.

Hän valtaa ylhät, halvat, rikkaat, köyhät,

Nuoret ja vanhat; kaikki kelpaa, Virta;

Hän moskaa rakastaa; siis varo, Virta!

VIRTA.

Rakastaisiko vaimoani?

PISTOOLI.

Tulena maksa.⁹ Torju taikka karkaa,

Kuin Don Actaeon, hurtat kintereillä.¹⁰

Oh, iljettävä sana!

VIRTA.

Mikä sana?

PISTOOLI.

He, sarvi. Hyväst'! Auki silmät! Varo!

Näet, öisin varkaat liikkuu; varo, varo,

Ennenkuin suvi saa ja käki kukkuu. —

Mars matkaan, herra korpraal Nym! – Te, Paaso,

Hänt' uskokaa, hän puhuu järkeä.

(Menee.)

VIRTA. Odotahan vain! Kyllä siitä selvän otan.

NYM (Paasolle.) Ja se on totta; minun humöörini ei ole valehdella. Hän on minua loukannut muutamassa humöörissä; minunhan se piti viedä vaimollenne se humööri-kirje; mutta minulla on miekka, ja se puree, jos siksi tulee. Hän rakastaa vaimoanne, lyhyestä tärkimpään. Nimeni on korpraali Nym; minä sen sanon ja takaan että se on totta; – nimeni on Nym, ja Falstaff rakastaa vaimoanne. – Ajöö! Minä en rakasta sitä leipä- ja juustohumööriä, ja se on sen asian humööri. Ajöö!

(Menee.)

PAASO. Sen asian humööri, hän sanoi; sepä mies pelottaa humöörin ihan pois järjiltään.

VIRTA (syrjään). Minä haen käsiini sen Falstaffin.

PAASO (syrjään). En ole ikänäni kuullut noin pitkäpiimäistä ja teeskentelevää lörppöä.

VIRTA (syrjään). Jos siitä saan vihiä, niin – hyvä!

PAASO (syrjään). En usko tuollaista kiinalaista,¹¹ vaikka itse seurakunnan pappi vakuuttaisi hänet kunnialliseksi mieheksi.

VIRTA (syrjään). Se oli kelpo ja älykäs mies; hyvä!

PAASO. Kas vain, Kaisa!

R. PAASO. Minne menet, Yrjö? – Kuulehan toki!

R. VIRTA. Mikä sua vaivaa, rakas Franssu? Miksi olet niin melankollinen?

VIRTA. Minäkö melankollinen? En ole melankollinen. – Mene sinä kotiin, mene.

R. VIRTA. Totisesti, sinulla on taas joitakin houreita päässäsi. – Lähdettekö pois, rouva Paaso?

R. PAASO. Lähden. – Tulethan kotiin päivälliselle, Yrjö? – (Syrjään rouva Virralle.) Katsos, kuka tuossa tulee! Hänestä saamme sananviejän sille surkealle ritarille.

R. VIRTA. Niin oikein; häntä minäkin ajattelin; hän on siihen omansa.

(Rouva Reipas tulee.)

R. PAASO. Tulitte varmaan tervehtimään tytärtäni Annaa?

R. REIPAS. Niin tietysti. Ja kuinka nyt jaksaa se hyvä neiti Anna?

R. PAASO. Tulkaa mukaan, niin saatte nähdä. Hauskaa olisi puhella hetkinen kanssanne.

(Rouva Paaso, rouva Virta ja rouva Reipas menevät.)

PAASO. No, herra Virta?

VIRTA. Kuulittehan mitä se mies sanoi minulle, vai mitä?

PAASO. Kuulin; ja kuulittehan te mitä se toinen sanoi minulle?

VIRTA. Luuletteko, että heissä on totuus?

PAASO. Hirteen koko roistot! Minä en usko, että hän sitä julkeisi; mutta nuo miehet, jotka häntä syyttävät aikeista vaimojamme kohtaan, ovat juhtapari hänen virkaheittoja palvelijoitaan; oikeita riiviöitä, nyt kun ovat ilman paikkaa.

VIRTA. Olivatko nuo hänen palvelijoitaan?

PAASO. Olivat tietystikin.

VIRTA. Mutta ei asia minua siltä sen paremmin miellytä. – Asuuko hän Sukkanauhassa!

PAASO. Asuu tietystikin. Jos hän rupee minun vaimoani miellyttelemään, niin jätän eukon rentonaan hänelle. Mitä hän muuta häneltä saa kuin purevia sanoja, se tulkoon minun päähäni.

VIRTA. En minäkään vaimoani epäile; mutta ilkeätä olisi nähdä heidät yhdessä. Mieskin voi olla liiaksi luottavainen, ja minä en tahtoisi mitään päähäni. Minä en niinkään voi rauhoittua.

PAASO. Kas, tuossa tulee se suupaltti Sukkanauhan isäntä. Hänellä on joko viinaa kallossa tai rahaa kukkarossa| kun on noin mielihyvillään. – Mitä kuuluu, hyvä isäntä?

(Ravintolan isäntä ja Höllönen tulevat.)

ISÄNTÄ. No, julkupukari! Sinä olet aatelismies. – Hidalgo-rauhatuomari, sanon minä!

HÖLLÖNEN. Tulen, isäntä hyvä, tulen. – Hyvää iltaa, kymmenesti hyvää iltaa, herra Paaso! Herra Paaso, tuletteko kanssamme? Meillä on pieni kepponen tekeillä.

ISÄNTÄ. Sano se hänelle, hidalgo-rauhatuomari, sano se hänelle, julkupukari.

HÖLLÖNEN. Niin, täällä on kaksintaistelu tekeessä walesilaisen papin, sir Hughin, ja ranskalaisen tohtorin, Cajuksen, välillä.

VIRTA. Hyvä Sukkanauhan isäntä, saanko vähän puhua kanssanne?

ISÄNTÄ. Mitä tahdot sinä, julkupukari?

(Menevät syrjään.)

HÖLLÖNEN (Paasolle). Tuletteko mukaan katsomaan? Iloinen isäntämme on mitannut heidän miekkansa ja, luulemma, haastanut heidät kummankin eri paikkaan; sillä uskokaa pois, pastorin kanssa ei, kuulemma, ole hyvä leikitellä. Kuulkaa, kerron teille, mikä kepponen meillä on tekeillä.

ISÄNTÄ. Eihän sinulla vain liene mitään velkajuttua ritariani vastaan, sinä kavalieri-kuntini?

VIRTA. Ei, totta totisesti; mutta tarjoan teille pullollisen kuumaa sektiä, jos hankitte minulle pääsyn hänen luokseen ja sanotte hänelle, että nimeni on Ojanen; noin vain pilan vuoksi.

ISÄNTÄ. Tuohon käteen, pukari! Hankin sinulle sisäänmenon ja ulospääsyn; – sanoinko oikein? – Ja nimesi on oleva Ojanen. Se on hauska ritari. – Joko tulette, topra herrat?

HÖLLÖNEN. Tulen minä, isäntä hyvä.

PAASO. Olen kuullut, että tuo ranskalainen on oikea miekkataituri.

HÖLLÖNEN. Joutavia! Ymmärrän minäkin vähän niitä asioita. Nykyaikaan niillä on asennot ja hyökkäykset ja väistöt ja tiesi mitä kaikkia; mutta sydämmestä kaikki riippuu, herra Paaso; tässä sen on paikka, tässä. Muistan niitä aikoja, jolloin pitkällä miekallani olisin pannut teidät kaikki neljä vahvaa miestä kippaamaan kuin rotanpoikaset.

ISÄNTÄ. No, pojat, no! Joko tallustetaan?

HÖLLÖNEN. Kyllä minä tulen. Hauskempi olisi nähdä heidän toraavan kuin tappelevan.

(Isäntä, Höllönen ja Paaso menevät.)

VIRTA. Vaikka Paaso onkin suruton narri ja niin lujasti luottaa vaimonsa heikkouteen, niin kuitenkaan en minä voi niin hevin luulojani heittää. Vaimoni oli hänen seurassaan Paason talossa, ja mitä he siellä tekivät, sitä ei ole niin helppo tietää. No niin, minun täytyy saada asiasta selko, teeskentelemällä aion peijata kiinni sen Falstaffin. Jos löydän vaimoni uskolliseksi, niin ei ole vaivani hukkaan mennyt; jos on toisin, niin on vaiva hyvin käytetty.

(Menee.)