Kitabı oku: «Iloiset Windsorin rouvat», sayfa 3

Toinen kohtaus

Huone Sukkanauha-ravintolassa.

(Falstaff ja Pistooli tulevat.)

FALSTAFF. En, en penniäkään sinulle lainaa.

PISTOOLI.

Siis maailma mun olkoon osterini,

Jonk' avaan miekallani. —

Takaisin maksan summan tavarassa.

FALSTAFF. Ei, ei penniäkään! Olen suvainnut sen, että olet luottoni pannut pantiksi; olen jo kolme kertaa häkittänyt hyviä ystäviäni pelastamaan sinut ja tuon juhtakumppanisi Nymin, – muuten olisitte saaneet häkin takaa kurkkailla kuin pari kaksoisbabiaania. Olen jo helvetin oma, kun ylimysystävilleni olen vannonut, että olette muka hyviä sotureita ja kelpomiehiä; ja kun Pirjo rouva kadotti viuhkansa kahvan, niin vakuutin kunniasanallani, ettet sinä sitä varastanut.

PISTOOLI. Saithan siitä osasi: kokonaista viisitoista penniä.

FALSTAFF. Se oli oikeus ja kohtuus, sinä konna, oikeus ja kohtuus. Luuletko, että minä ilmaiseksi panen sieluni alttiiksi? Sanalla sanoen, älä roiku enää niskoillani: minä en ole sinun hirsipuusi. Mene! Lyhyt veitsi ja kansantungos; – mene säteriisi Lutkalaan, mene! – Et tahdo kirjettäni toimittaa perille, senkin konna! – vetoat kunniaasi! Haa! sinä senkin pohjaton alhaisuus! Täysi työ on tässä itselläni pitää oma kunniani säntillään. Minun, minun, minun itseni täytyy toisinaan työntää jumalanpelkoni vasempaan, kääriä kunniani puutokseni vaippaan ja koukutella, vaania ja veijailla; ja sitte vielä sinä, senkin konna, tahdot rääsysi, villikissankatseesi, kapakkajuorusi ja karkeat hollitupavalasi kätkeä kunniasi suojavarustuksiin! Eikö niin, vai mitä?

PISTOOLI. Ma kadun; muuta miehelt' et voi pyytää.

(Roopetti tulee.)

ROOPETTI. Herra, täällä eräs rouva tahtoo teitä puhutella.

(Rouva Reipas tulee.)

R. REIPAS. Hyvää huomenta, armollinen herra.

FALSTAFF. Hyvää huomenta, rouvaseni.

R. REIPAS. Ei ihan niin, teidän armonne luvalla.

FALSTAFF. No, tyttöseni sitten.

R. REIPAS. Se olen, sen vannon, niin totta kuin äitini se oli sinä hetkenä, jona minä tulin maailmaan.

FALSTAFF. Joka vannoo, sitä uskon. Mitä minusta tahdot?

R. REIPAS. Suvaitsisin sanoa pari sanaa teidän armollenne.

FALSTAFF. Vaikka pari tuhatta, kaunis nainen; minä suvaitsen sinua kuulla.

R. REIPAS. Täällä on eräs rouva Virta, teidän armonne; – pyydän, tulkaa vähän lähemmäksi tänne. – Minä itse asun herra tohtori Cajuksen tykönä.

FALSTAFF. Hyvä! Jatka! Rouva Virta, sanot, —

R. REIPAS. Siinä olette ihan oikeassa, teidän armonne; mutta olkaa hyvä, teidän armonne, vähän lähemmäksi tänne.

FALSTAFF. Vakuutan, että kukaan ei meitä kuule: omaa väkeä vain, omaa väkeä.

R. REIPAS. Niinkö? Taivas heitä siunatkoon ja tehköön heidät palvelijoikseen!

FALSTAFF. No niin: rouva Virta, – mitä hänestä?

R. REIPAS. Ah, herra, hän on hyvä luontokappale. Hyväinen taivas, te olette, teidän armonne, aika velikulta. No, no, taivas anteeksi antakoon teille ja meille kaikille, sitä rukoilen.

FALSTAFF. Rouva Virta; – no siis: rouva Virta, —

R. REIPAS. No niin, lyhyestä tärkimpään. Te olette pannut hänet niin hulluun myllyyn, että on vallan ihme ja kumma. Kaikista paras hoviherra, kun hovi täällä Windsorissa luseerasi, ei olisi voinut panna häntä niin hulluun myllyyn. Ja kuitenkin niissä oli ritareita ja loordeja ja aatelismiehiä, ja kaikilla kuomivaunut; niin, totta totisesti, vaunut toistensa jälkeen, kirje toisensa jälkeen, lahja toisensa jälkeen; ja haiskahtivat niin hyvälle – pelkkää myskiä kaikki! – ja kahisivat, totta totisesti, silkissä ja kullassa; ja semmoiset valiosanat ja semmoiset viinit ja sokerit, kaikkein parasta ja sominta sorttia, että niillä olisi voinut voittaa vaikka minkä naisen sydämmen; ja, totta totisesti, hän ei heihin edes vilkaissut. – Itse olisin voinut saada kaksikymmentä enkeliä tänä aamuna; mutta minä annan palttua koko enkeleille, jos ne on semmoista sorttia, kuin sanotaan, ja jos ei kaikki käy kunniallisesti; – ja, totta totisesti, he eivät saaneet häntä senkään vertaa suostumaan, että olisi ryypäissyt samasta pikarista kuin kaikkein plookin heistä; ja kuitenkin niissä oli kreivejä, vieläpä henkivartijoitakin;¹² mutta, totta totisesti, se kaikki on hänestä yhtä.

FALSTAFF. Mutta mitä sanoo hän minusta? Lausu lyhyesti, hyvä Mercuriani.

R. REIPAS. Niin, hän on saanut kirjeenne, josta hän teitä kiittää tuhatkertaisesti; ja hän antaa teille tiedoksi, että hänen miehensä on poissa kotoa kymmenen ja yhdentoista välillä.

FALSTAFF. Kymmenen ja yhdentoista?

R. REIPAS. Niin, ihan niin; ja silloin, hän sanoo, voitte tulla katsomaan sitä kuvaa – tiedättehän; Virta, hänen miehensä, ei ole silloin kotoisalla. Ah! Sillä rouva-kullalla ei ole hauskat päivät sen miehen kanssa; hän se on oikea mustasukka; sillä sydänkäpysellä on oikein koiran päivät hänen kanssaan.

FALSTAFF. Kymmenen ja yhdentoista! – Viekää hänelle terveiseni, rouva; tulen täsmälleen.

R. REIPAS. No sepä kilttiä. Mutta minulla on vielä toinenkin komisjooni teidän armollenne: rouva Paaso myöskin lähettää teille herttaiset terveisensä; ja sallikaa minun kuiskata korvaanne, että hän on niin hevelin siivo ja kunnon vaimo, vaimo – sen sanon teille – joka lukee aamu- ja ehtoorukouksensa siinä kuin joku toinenkin Windsorissa, olkoon kuka tahansa; ja hän käski minun sanoa teidän armollenne, että hänen miehensä on harvoin kotoa poissa, mutta hän toivoo että vielä se aika tulee. En ole ikänäni nähnyt naista niin pikeentynyttä mieheen; luulen tosiaankin että te käytätte noitatemppuja, niin, totta totisesti.

FALSTAFF. Ehkä, siitä saat olla varma; viehättävien puolieni tenhovoimaa lukuunottamatta, en laisinkaan käytä taikatemppuja.

R. REIPAS. Jumala teitä siunatkoon siitä!

FALSTAFF. Mutta kuulehan, sano minulle yksi asia: onko Virran vaimo ja Paason vaimo kertoneet toisilleen että minua rakastavat?

R. REIPAS. Se vasta olisi hullua, totta totisesti! – Ei, niin Jumalalta hyljättyjä he eivät toki ole, toivon ma; – sepä olisi kolttonen, totta totisesti! Mutta rouva Paaso pyytäisi, että lähettäisitte hänelle pikku kantapoikanne, kaikin mokomin; hänen miehellään on ihmeellinen kimma tuohon pikku poikaan; ja, totta totisesti, herra Paaso on kunnon mies. Ei ole yhdelläkään vaimolla Windsorissa parempia päiviä kuin sillä rouvalla: tekee mitä tahtoo, sanoo mitä tahtoo, ottaa kaikki, maksaa kaikki, menee maata milloin lystää, nousee milloin lystää; kaikki niinkuin tahtoo; ja totisesti hän sen ansaitseekin, sillä jos Windsorissa on hyvää vaimoa, niin kyllä hän se on. Teidän täytyy lähettää hänelle kantapoikanne, siinä ei auta mikään.

FALSTAFF. Kyllä sen teen.

R. REIPAS. No niin, teette sen siis! Ja, nähkääs, hän voi tulla ja mennä ja kulkea teidän molempien väliä; ja joka tapauksessa tulee teillä olla tunnussana, että tiedätte toistenne ajatukset ja ettei poika niistä saa vihiä, sillä ei ole hyvä, että lapset saavat tietää mistään pahuudesta; vanhemmat ihmiset, nähkääs, ovat hienon-varovaiset, niinkuin sanotaan, ja tuntevat maailman.

FALSTAFF. Hyvästi! Puhu puolestani kummallekin. Tuossa on kukkaroni; jään sittekin sinulle velkaan. – Poika, mene tämän rouvan kanssa.

(Rouva Reipas ja Roopetti menevät.)

Nämä uutiset panevat pääni pyörälle.

PISTOOLI.

Tuo lutka Cupidon on postilaiva. —

Purjeita lisää! Jälkeen! Ylös suojus!

Lauk! Mun on saalis, tai sen vieköön meri!

(Menee.)

FALSTAFF. Mitä meinaat, vanha Hannu? Onnea matkaan! Panen vastedes enemmän arvoa vanhaan ruhoosi, kuin tähän saakka. Vieläkö sinuakin vilkistellään! Sinäkö, joka olet niin paljon rahaa menettänyt, sinäkö rupeat nyt voittajaksi? Hyvä ruho, kiitos sulle? Sanokoot vain, että se on jykevää tekoa; kunhan se vain on hyvin tehty, vähät muusta.

(Bardolph tulee.)

BARDOLPH. Sir John, tuolla alhaalla on eräs herra Ojanen, joka mielellään tahtoisi teitä puhutella ja tutustella kanssanne; ja lähettää teidän armollenne vähän sektiä aamujuomaksi.¹³

FALSTAFF. Ojanenko hänen nimensä?

BARDOLPH. Niin, herra.

FALSTAFF. Kutsu hänet sisään. (Bardolph menee.) Terve-tulleet ovat sellaiset ojaset, joista tämmöistä juomaa vyöryy. – Ahaa, rouva Virta ja rouva Paaso, nytkös olette verkossani? Eteenpäin mars! Hurraa!

(Bardolph tulee ja Virta valepukuisena.)

VIRTA. Herran rauha!

FALSTAFF. Jumal' antakoon! Tahdotteko minua puhutella?

VIRTA. Rohkenen näin muitta mutkitta tunkeutua seuraanne.

FALSTAFF. Terve tulemastanne! Mitä suvaitsette? – Poistu, viinuri!

(Bardolph menee.)

VIRTA. Olen mies, joka olen paljon eläissäni hurvitellut. Nimeni on Ojanen.

FALSTAFF. Hyvä herra Ojanen, haluan saada lähemmin tutustua teihin.

VIRTA. Niinikään minä teihin, hyvä herra John; en suinkaan ollakseni teille vastukseksi, sillä minun tulee teille huomauttaa, että minulla luullakseni on enemmän rahaa lainata pois kuin teillä; ja se on tavallaan antanut minulle rohkeutta näin sopimattomaan tungeskelemiseen, sillä sanotaanhan, että, kun raha käy edellä, on kaikki tiet auki.

FALSTAFF. Niin, herra, raha on hyvä soturi, se raivaa itselleen tien.

VIRTA. Se on totta; ja tässä olisi minulla pussillinen rahaa, joka on vaivaksi minulle. Jos tahdotte auttaa minua sitä kantamaan, sir John, niin ottakaa kaikki taikka puolet siitä hyvästä, että taakkani kevennätte.

FALSTAFF. En tiedä, herra, millä minä olen ansainnut kunnian tulla teidän kuormankantajaksenne.

VIRTA. Sen sanon teille, herra, jos vain suvaitsette minua kuulla.

FALSTAFF. Puhukaa, hyvä herra Ojanen; olen iloinen, jos saan teitä palvella.

VIRTA. Hyvä herra, kuulen että olette lukenut mies – sanon lyhyesti sanottavani – ja olen jo kauan teidät tuntenut, vaikk'ei minulla ole ollut sen verran tilaisuutta kuin halua päästä teidän tuttavuuteenne. Ilmaisen teille erään asian, vaikka sillä tosin tuon liiaksi julki oman heikkouteni; mutta, hyvä herra John, jos toisen silmänne käännätte minun tyhmyyksiini, jotka näin teille paljastan, niin luokaa toinen omien tyhmyyksienne rekisteriin, jotta pääsisin asiasta sitä helpommilla nuhteilla, kuin itse tiedätte miten helppoa on tällaisiin vikoihin joutua.

FALSTAFF. Hyvä, hyvä, herraseni; jatkakaa.

VIRTA. Täällä kaupungissa asuu eräs rouvasihminen; hänen miehensä nimi on Virta.

FALSTAFF. No niin, herraseni.

VIRTA. Olen kauan häntä rakastanut ja, totta totisesti, paljon hänen tähtensä kuluttanut; seurannut häntä hassahtavalla huomaavaisuudella; etsinyt tuhkatiheään tilaisuuksia tavatakseni häntä; kalliisti maksanut pienimmänkin tilapään saadakseni vain vilaukselta häntä nähdä; enkä ainoastaan hänelle ostanut kalliita lahjoja, vaan muitakin runsaasti lahjonut saadakseni tietää mitä lahjoja hän haluaisi. Sanalla sanoen; olen vainonnut häntä niin kuin rakkaus on minua vainonnut, se on, kaikkien tilaisuuksien lentoneuvoilla; mutta minkä palkan lienenkin ansainnut, joko lemmestäni tai kuluistani, sen vaan tiedän, etten mitään palkkaa ole saanut, jos ei kokemus ole kullan arvoista; sillä sitä olen saanut tavattomasta hinnasta, ja se on minulle opettanut tämän muistosäkeen:

Kuin varjo rakkaus pakenee, kun rikkaus sitä vainoo;

Jos vainoat, se pakenee, jos pakenet, se vainoo.

FALSTAFF. Eikö hän koskaan ole antanut teille mitään hyvityksen lupausta?

VIRTA. Ei koskaan.

FALSTAFF. Oletteko koskaan häntä ahdistanut siinä mielessä?

VIRTA. En koskaan.

FALSTAFF. Minkä laatuinen on siis rakkautenne ollut?

VIRTA. Kuin kaunis huone, toisen miehen maalle rakennettu: niin että olen menettänyt rakennukseni, kun erehdyin rakennuspaikasta.

FALSTAFF. Ja missä tarkoituksessa minulle tämän kaiken ilmoitatte?

VIRTA. Sen kun olen teille sanonut, niin olen sanonut teille kaikki. Jotkut sanovat, että, vaikka hän tekeytyy uskolliseksi minulle, hän kuitenkin toisin paikoin menee niin pitkälle iloisuudessaan, että siitä syntyy pahoja jälkipuheita. Ja nyt, sir John, nyt tulen ehdotukseni ytimeen: te olette aatelismies, teillä on erinomainen kasvatus, ihmeteltävä kaunopuheliaisuus, ylhäisiä tuttavuuksia, te olette virkamiehenä ja ihmisenä arvossa pidetty ja monenmoisista ansioistanne soturina, hovimiehenä ja oppineena yleisesti suosittu.

FALSTAFF. Oo, hyvä herra!

VIRTA. Uskokaa pois, sillä tiedättehän sen itse. – Tuossa on rahaa; käyttäkää sitä, käyttäkää sitä; käyttäkää vielä enemmänkin; käyttäkää koko omaisuuteni, kun vain annatte minulle vastavuoroon niin paljon ajastanne, kuin tarvitaan rouva Virran siveyden lemmekkääseen valloittamiseen. Käyttäkää kosiskelutaitoanne, suostutelkaa häntä itseenne; jos sitä kukaan voi, niin te sen voitte siinä kuin joku toinenkin.

FALSTAFF. Olisiko teidän tuliselle lemmenkiihkollenne siitä mitään hyvää, että minä voittaisin sen, mitä itse halaatte? Minusta te määräätte itsellenne sangen nurinpuolisen parannuskeinon.

VIRTA. Mutta käsittäkäähän mitä tarkoitan. Hän elää niin turvallisena kunniansa puhtaudessa, että sydämmeni turmelus ei tohdi näyttäytyä; hän on liian helottava suoraan katseltavaksi. Jos olisi hallussani jokin havainto, kun häntä lähestyn, niin olisi toiveillani esimerkki ja todistus, millä suositella itseään. Voisin silloin hänet karkoittaa noista hänen siveytensä, maineensa, aviolupauksensa ja tuhansien muiden puolustuskeinojansa varustuksista, jotka nyt ovat vahvana vastassani. Mitä sanotte siitä, sir John?

FALSTAFF. Herra Ojanen, ensiksi rohkenen ottaa rahanne; sitten antakaa minulle kätenne; ja lopuksi, niin totta kuin olen aatelismies, niin saatte, jos tahdotte, Virran vaimon haltuunne.

VIRTA. Oi, hyvä herra!

FALSTAFF. Saatte, minä sen sanon.

VIRTA. Ei raha ole esteenä, sir John, ei sitä tarvis säästää.

FALSTAFF. Ei rouva Virta ole esteenä, herra Ojanen, ei häntä tarvis säästää. Hän on itse – sen voin teille sanoa – tilannut minut luokseen; juuri kun te tulitte, niin hänen apurinsa, hänen välijuoksiaimensa läksi täältä; sanon, että kello kymmenen ja yhdentoista välissä olen hänen luonaan, sillä siihen aikaan hänen miehensä, se kirottu mustasukkainen kanalja, on tiessään. Tulkaa luokseni illalla, niin saatte kuulla, kuinka on käynyt.

VIRTA. Tuttavuutenne on oikein siunaus minulle. Tunnetteko tuon Virran, hyvä herra?

FALSTAFF. Hirteen se köyhä sarvipää saatana! En häntä tunne; – kuitenkin teen väärin, kun sanon häntä köyhäksi. Sanotaan että sillä mustasukkaisella aisankannattajalla on rahaa kuin roskaa; sen vuoksi hänen vaimonsa onkin niin viehättävä minun silmissäni. Käytän häntä avaimena tuon sarvipään kassakaappiin, ja siellä aion elojuhlaani viettää.

VIRTA. Hyvä olisi, jos tuntisitte tuon Virran, että voisitte karttaa häntä, jos hänet näkisitte.

FALSTAFF. Hirteen senkin poroporvarillinen voinaama! Mulkoilen häneltä järjen päästä; aisoissa pidän häntä sauvallani, se on häilyvä hänen sarviensa päällä kuin ilmaraana: – saat nähdä, ystävä Ojanen, kuinka minä sitä moukkaa pitelen, ja maata sinä saat hänen vaimonsa kanssa. – Tule varhain tänä iltana luokseni. – Virta on konna, ja minä hänen arvonimeään vielä täydennän; sinä, herra Ojanen, saat puhutella häntä konnaksi ja aisankannattajaksi. – Tule varhain illalla luokseni.

(Menee.)

VIRTA. Mikä kirottu epikurolainen riiviö! – Sydämmeni on harmista haljeta. – Sano nyt, onko tämä ennenaikaista mustasukkaisuutta! Vaimoni on hänelle lähettänyt sanan, aika on määrätty, kaupat tehty. Kuka olisi voinut mokomaa ajatellakaan? – Oh, uskoton vaimo on koko helvetti! Aviovuoteeni häväistään, raha-arkkuni pannaan tyhjäksi, hyvä nimeni jyrsitään rikki; eikä siinä kyllä, että minun täytyy kärsiä tämä kunnoton häväistys, vaan minun pitää vielä lisäksi ottaa vastaan häijyjä haukkumanimiä saman miehen suusta, joka minua näin on häväissyt. Ja mitä nimiä ja nimityksiä! – Amaimon kuuluu hyvältä, Lucifer hyvältä, Barbason hyvältä, ja kuitenkin ne ovat perkeleen arvonimiä, pahojen henkien nimityksiä; mutta aisankannattaja! sarvipää aisankannattaja! Itse paholaisella ei ole sellaista nimeä. – Paaso on aasi, suruton aasi; hän tahtoo uskoa vaimoonsa, ei tahdo olla mustasukkainen. Mutta ennen minä uskon hollantilaiselle voini, walesilaiselle pastori Hughille juustoni, irlantilaiselle viinapulloni tai varkaan hoitoon säisyn ruunani, kuin uskon vaimoni omaan haltuunsa; silloin hän haaveilee, hautoo ja keksii jos jotakin; ja mitä he ovat päähänsä saaneet, se on tapahtuva; vaikka sydän halkeisi, se on tapahtuva. Jumalalle kiitos mustasukkaisuudestani! – Yksitoistahan oli määräaika; minä ennätän heidät, riistän naamarin vaimoni kasvoilta, kostan Falstaffille ja nauran Paasoa. Teen sen heti; parempi kolme tuntia ennen aikaa kuin minuutti liian myöhään. Hyi, hyi, hyi! Aisankannattaja! Aisankannattaja!

(Menee.)

Kolmas kohtaus

Windsorin puisto.

(Cajus ja Rugby tulevat.)

CAJUS. Jack Rugby!

RUGBY. Herra tohtori!

CAJUS. Mike ole kello, Jack?

RUGBY. Se hetki on jo mennyt, jolloin pastori Hugh lupasi saapua.

CAJUS. Hen ole pelasta hene seelu, kun ei on tule; hen ole rukoilla hyvest hene raamattu, kun ei on tule. Parbleu, Jack Rugby, hen ole jo koollut, jos hen tule.

RUGBY. Hän on ovela, herra tohtori; hän tietää että teidän armonne löisi hänet kuoliaaksi, jos hän tulisi.

CAJUS. Parbleu! Silli ei on niin koollut, kuin mine löö hene kooljaks. Otta sinu meekka, Jack, mine neyte sinu, kuinka mine löö hene kooljaks.

RUGBY. Voi, hyvä tohtori, minä en osaa miekkailla.

CAJUS. Kanalj, otta sinu meekka!

RUGBY. Heretkää! Tässä tulee ihmisiä.

(Isäntä, Höllönen, Laihanen ja Paaso tulevat.)

ISÄNTÄ. Herran rauha, julku-tohtori!

HÖLLÖNEN. Nöyrin palvelijanne, herra tohtori Cajus!¹⁴

PAASO. Mitä kuuluu, hyvä herra tohtori!

LAIHANEN. Hyvää huomenta, hyvä herra!

CAJUS. Mite te kaikki, yks, kaks, kolm, neli, teke teell?

ISÄNTÄ. Tulimme näkemään, kuinka sinä miekkailet, kuinka hyökkäät, kuinka väistät, kuinka olet milloin täällä, milloin tuolla, näkemään kaikki nuo puntot, stoccatot, reversat, distantet, montantet. Onko hän kuollut, minun etiopialaiseni? Onko hän kuollut, minun Francisconi? Haa, sinä pukari! Mitä sanot sinä, Aesculapius? sinä, Galenus? sinä, seljansydän? Onko hän kuollut, minun virtsapukarini? Onko hän kuollut?

CAJUS. Parbleu! Se tyhme pappi ole kaike suurema emme, mike ole maa peell; ei neytte hene kasvot.

ISÄNTÄ. Sinä olet kastilialainen,¹⁵ kuningas Urinal! Kreikan valtakunnan Hektor, sinä vanha poika!

CAJUS. Mine pyyde te todista ett mine on vartto hent kuus, seitseme, kaks, kolm tunti ja hen ei on tule.

HÖLLÖNEN. Hän on valinnut viisaamman osan, herra tohtori: hän on sielun tohtori, ja te olette ruumiin tohtori; jos nyt tappelette, niin iskette kumpainenkin omaa ammattianne vasten partaa. Eikö totta, herra Paaso?

PAASO. Herra Höllönen, olette itse ollut aika tappelupukari, vaikka nyt olette rauhan mies.

HÖLLÖNEN. Hitto olkoon, herra Paaso, vaikka nyt olen vanha ja rauhan mies, niin kutkuttaa vielä sormiani, kun näen paljaan miekan. Vaikka olemmekin rauhatuomareita ja tohtoreita ja kirkonmiehiä, herra Paaso, niin on meissä sentään vielä hitunen nuoruuden suolaa; me olemme vaimosta syntyneet, herra Paaso.

PAASO. Totta, totta, herra Höllönen.

HÖLLÖNEN. Se on niinkuin olla pitää, herra Paaso. – Herra tohtori Cajus, minä olen tänne tullut hakemaan teitä kotiin. Minä olen valan tehnyt rauhatuomari, ja te olette viisas lääkäri, ja sir Hugh on viisas ja suvaitseva sielunpaimen. Teidän täytyy tulla kanssani, herra tohtori.

ISÄNTÄ. Anteeksi, kundi rauhantuomari: – sananen teille, monsieur vedenkuurnitsija!

CAJUS. Vedekuurnitsa? Mite se ole?

ISÄNTÄ. Vedenkuurnitsija on meidän kielellä sama kuin urhollinen, sinä pukari.

CAJUS. Parbleu, mine ole ykte vedekurnitsa kuin se engelsman. – Se koiranen pappi kanalj! parbleu, mine löö hene korva pois.

ISÄNTÄ. Hän sinua kuranssaa hyvänpäiväisesti, sinä pukari!

CAJUS. Kuranssa! Mite se ole?

ISÄNTÄ. Se merkitsee, että hän antaa sinulle hyvitystä.

CAJUS. Parbleu, mine takto se nekde, ett hen minu kuranssa; parbleu, mine takto se niin.

ISÄNTÄ. Ja minä hänet siihen pakotan, muuten korjatkoon luunsa.

CAJUS. Mine kiite sinu siit.

ISÄNTÄ. Ja vielä muutakin, sinä pukari. – (Hiljaa toisille.) Mutta ensin, te. herra kundi, ja te, herra Paaso ja samalla muotoa te, kavalieri Laihanen, menkää kaupungin kautta Fragmoreen.

PAASO. Sir Hugh on siellä, niinkö?

ISÄNTÄ. On; tutkikaa, millä tuulella hän on; minä tuon tohtorin sinne peltojen poikitse. Onko hyvä näin?

HÖLLÖNEN. Sen me teemme.

PAASO, HÖLLÖNEN ja LAIHANEN. Hyvästi, hyvä herra tohtori!

(Paaso, Höllönen ja Laihanen menevät.)

CAJUS. Parbleu, mine löö kooljaks se pappi, hen puhu tuhmeliini poolest miss Anna Paaso tykön.

ISÄNTÄ. Hän joutaa kuolla. Mutta ensin pistä tuppeen hätäisyytesi, vala kylmää vettä sapellesi. Tule kanssani tuosta vainion poikitse Fragmoren kautta; vien sinut erääseen maataloon, missä neiti Anna Paaso on kestissä; ja missä voit kosia häntä. Osasinko oikein? Onko hyvä näin?

CAJUS. Parbleu, mine kiite te; parbleu, mine tykke te; mine hankki te hyve kundi, kreivi, ritari, jaarli, aateli, minu patsientti.

ISÄNTÄ. Ja siitä hyvästä minä saatan sinut epäluottoon Anna Paason tykönä. Onko hyvä näin?

CAJUS. Parbleu, hyve ole hyve puhe.

ISÄNTÄ. No, tallustakaamme sitte matkaan.

CAJUS. Tule minu kintu päräss, Jack Rugby.

(Menevät.)