Kitabı oku: «Juha», sayfa 6

IX

Rannasta kuului miesten ääniä, naurua, rähinää, riitelyä ja sitten taas naurua. Shemeikka näkyi nousevan pihaan, muut sitten jälempänä. Marja istui tuvan perällä, menemättä vastaan.

–Hei, Marja, hei! kuului Shemeikka huutavan. Missä on emäntä?

Hän kiipesi vähän vaivaloisesti kynnyksen yli.

–Ka, täällähän se! Mikset tule vastaan? Mitä kontteja ne on nuo?

Sen silmät olivat himmeät, polvet tavallista lengommat.

–En tiedä, sanoi Marja, pyrkien ohi ja ulos.—Entiset tyttösi toivat.

–Sitten niissä on eväitä meille. No, nyt ei hätää mitään. Täällä on ruokia ja täällä on juomia, Shemeikan tyttöjen tuomia! Tulkaa sisään, pojat! Tulkaa katsomaan, täällä se on!

Hän kävi Marjaa kaulaan eikä päästänyt häntä pakenemaan. Nuoria miehiä seisoi puoliympyrä oven edessä. Marja taisteli hurjasti.

Marja taisteli turhaan irti päästäkseen.

–Se on nostettava! Se on nostettava, uusi tyttösi!

–Nostakaa! Nostakaa, pojat, minulle uusi tyttöni!

Marja temmattiin kiinni ja heitettiin ilmaan. Parin heiton perästä hän pääsi ulos piiristä, puskien päänsä muutaman kainalon alitse, ja pakeni tuvan taa. Kaikki haisivat väkeville. Olivat nähtävästi juoneet monta päivää. Heidän kättensä kosketus kuin poltti häntä, oli, niinkuin olisi niistä pitänyt jäädä tahra joka paikkaan, mihin ne olivat tarttuneet. He olivat hänelle vastenmielisiä, vierasrotuisia kuin metsän eläville navettaelukka, kuin peuralle lantalaisen lehmikarja.

Semmoisten syliin se oli hänet työntänyt tervetuliaisikseen!

Shemeikka tuli hänen jälessään.

–Marja! Elähän mene! Nyt pidetään iloa. Onko sinulla ollut ikävä?

–Anna minun olla!

–Ka, enhän päässyt ennen. Onko sauna lämmin?

–On se ollut joka ilta lämmin siitä pitäen, kuin lähdit.

–Enhän päässyt ennen. Elä ole milläsikään. Tule, pane meille pöytään äidin laittamat eväät.

–Osannette panna itsekin.

Shemeikan silmissä välähti:

–Sinun se on tehtävä!

–Vai minun?

–Sinun. Ja saijut keitettävä ja ateria kaikki valmiiksi, sill'aikaa kun me käymme kylpemään.

Se sanoi sen käskevästi kuin orjalleen ja meni. Ja Marja totteli, purki kontin, otti siitä eväät, asetti ne pöydälle, keitti saijut ja jätti pankolle. Kun kuuli miesten tulevan saunasta, nousi hän ja meni tuvan taa, jonne avonaisesta luukusta kuuli kaikki, mitä puhuttiin.

–Minne se tyttösi meni? Miksei se tulekaan saijuja kaatamaan? kuului joku kysyvän.

–Antaa hänen olla, sanoi siihen Shemeikka. Sitä vielä ujostuttaa. Ne on arkoja, ruotsikot.

–Ei ole minusta minkään näköinen tämä tänäinen tyttösi, sanoi toinen.

–On sillä paikat soreat.

–Mutta silmät koleat.

–On sinulla ennen ollut parempia.

–Kuka?

–Anjakin.

Puhuivat, hörisivät väliin jotakin muuta. Sitten sanoi Shemeikka:

–Ja mikä muka tällä on vikana?

–Kuinka vanha jo liekään.

–Ei sen iästä, kun on muuten hyvä.

–Onko hyvä?

–Kun ensi kerran puristi, pelkäsin hengen menevän.

–Minä en raivoista. Minä tahdon hempeän ja hiljaisen.

–Minä tahdon milloin minkin, kuului Shemeikka pala suussa puhuvan. Milloin neitsyen, milloin naisen, milloin tulisen, milloin tyynen. Pian yhteen kyllästyy.

–Onko sinulla milloinkaan ollut yksi edes niin kauan, että olisit ehtinyt kyllästyä?

Shemeikka ei vastannut siihen. Se oli jonkun toisen ääni, joka sanoi:

–Yksi aina kesässään.

–On toki välistä ollut sama kaksikin kesää, sanoi nyt Shemeikka.

–Montako heitä lienet tässäkin majassa makuuttanut?

–Ei ole tullut ristiä seinään vedetyksi.

–Millä heidät lumonnetkin, mutta aina heitä saat. Lentävät luoksesi kuin pyynpojat piiskulle.

–Laulussa naisen lumot. Ja yksi laulu ainoa naisen lumolaulu: ihanuudesta oman itsensä. Se aina tehoo. Sillä kun hurmasin, uuvutin, hervotonna viereeni vaipui. Sävel vanha, sanat uudet. Terveheksenne, toverit!

–Ottaisit, Shemeikka, kerran yhden vakituisen, niin vakiintuisit viimein itsekin. Mitä tuosta tuommoisesta ainaisesta ajelemisesta? kuului jonkun vanhemman miehen ääni. Keräät heitä kuin romua talosi täyteen. Siihen heidät sitten jätät ympäri pihoja ajelehtimaan etkä tiedä mihin panna.

–Enkö heistä vastaa? Enkö heitä hoida?

–Hoidatpa hoidat.

–Mitäs sitten haastat?

–Vaan liian läheltä tämän otit, melkein naapurista. Onhan vanha ystävä Rajavaaran Juha Karhunen. Hyvän majapaikan pilasit. Mitenkä siitä nyt vasta venheet vedetään? Tästä ne vielä rettelöt ja monet hankaluudet laitakse. Vaan eipähän liene ensimmäinen Shemeikan teoksi. On suuri Karhujen suku, varmaan siitä vainosota syttyy. Olisi hyvä, kun kantaisit kaunokaisen venheeseen ja soutaisit takaisin ja nostaisit sille rannalle, mistä otit.

–Ja kiittäisit lainasta.

–Ja kysyisit, mitä vuokra maksaa.

–Ihan totta puhuen, vainon vältteeksi tee se.

–Jos vaino nousee, nouskoon, kuului Shemeikka sanovan huolettomasti.

Sittenpähän saadaan periä myötäjäisetkin.

–Olisiko sillä mitä ottamista?

–Aitta viljaa täysi, karja kuin peuralauma. Ja ukko itse korven raataja kova, äijä vanha kasken kaataja mahdoton!

–Äijäkö? Toisitko hänetkin?

–Oman akkansa myötäjäisinä?

–Ka, miksei?

–Siihen minä … tuohon käteen! On sinua poikaa, Shemeikka!

–On niitä työmiehiä ennenkin rajan takaa tuotu.

–Voi sinua, Shemeikka!

–Ehkä tulee mielelläänkin, kun saa eukkonsa takaisin.

–Ei vielä saa, ei ennenkuin taas uutiseen päästään.

–Uutiseen! Ai sinua, Shemeikka!

Ne hohottivat, nauroivat toistensa suuhun.

–Marja hoi! Saiju on lopussa! kuului Shemeikka huutavan.

Vaan Marja pakeni tuvan taa metsään, juoksi kuin henkensä kaupalla, kunnes uupui, ja vaipui maahan. Se herjasi, pilkkasi, häpäisi, riisui kuin alasti heidän nähden, humalaistensa, kuin markkinaelukan. Minnekä minä? Minnekä minä pääsen täältä heidän käsistään? Kotiin, minä lähden kotiin! Voi laupias isä taivaan, minne minä olen joutunut! Jos vielä sen tekevät, menevät, polttavat talon ja tuovat Juhan tänne?—Hän kiipesi vaaran rinnettä, yhä ylemmä ja ylemmä, kivikoita, louhikoita, lepikoita. Viimein hän joutui niin korkealle, että alkoi maailma alta siintää. Vielä ylemmäksi tultuaan hän näki kaukaisia vaaroja lännessä. Yksi niistä siellä oli pykäläharjainen, olisikohan kotivaara se? Mutta se siinti huikean kaukana soiden, vesien ja korpien takaa. En minä sinne täältä ikinä osaa enkä jaksa. Ja jos jaksaisinkin, mitä minä enää siellä—nyt enää?

Hän poistui yhä edemmä, toiselle puolelle vaaran, uupui, istahti ja nukahti viimein itkuunsa.

Oli aamuyö, kun Marja palasi majalle. Näkyivät menneen, koska ei kuulunut ääniä ja heidän venheensä oli poissa rannasta. Kun hän tuli lähemmä, kuului kuorsausta tuvasta. Shemeikka makasi siellä poikkiteloin vuoteessa karsinaluukun alla. Marja veti päänsä pois ja työnsi luukun kiinni. Sitten hän kiersi nurkan ympäri ovelle ja pani senkin kiinni… Panisiko pönkänkin päälle? Sen voisi panna niin, ettei sieltä kukaan omin voimin pääsisi ulos. Sen voisi sulkea sinne kuin loukkuun. Sen voisi polttaa sinne kuin hiiren pesäänsä kaskeen. Vaan samassa hän repäisi oven takaisin auki ja riensi rantaan—näitä tämmöisiä kauheita ajatuksia pakoon.

Kalamatti istui ongella kaislikkorannassa. Marja kutsui hänet maihin, haastoi hänelle sydämensä lievikkeeksi kaikki, mitä oli tapahtunut.

–Tiesitte tekin, että sillä on ollut täällä joka kesä uusi tyttö, ettekä mitään puhunut.

–Ethän tuota kysynytkään.

–Mistäs olisin tiennyt sitä kysyä?

–Onhan sillä niitä ollut. On melkein joka kesä aina veres ollut. Joskus tulee jonkun entisen kanssa kahdestikin.

–Ja ne tulevat, vaikka on ollut toisia välissä?

–Ovat hyvillään vain, tytöt, kun pääsevät taas armoihin.

–Ottakaa minut venheeseenne ja viekää minut täältä! pyysi Marja kiihkeästi.

–En minä sinua ota. En minä mitenkään uskalla sen kanssa riitaan ruveta. Mene sinä vaan takaisin ja ole hänelle mieliksi, kun herää. Se on sinulle parasta. Niin ovat muutkin tehneet.

–Mutta minä en tee!

–Kyllä olisi kuitenkin parasta, että tekisit. Ukko meloi pois. Marja nousi takaisin pihaan.

–Marja! kuului tuvasta. Marketta! Missä sinä olet? Tule! Tulehan jo, Marjueni!

Ääni oli hyväilevä, houkutteleva, niinkuin sen, joka koiraansa kutsuu.

Marja ei liikahtanut siitä, missä istui. Vähän päästä ilmaantui Shemeikka oveen.

–Ka, mikset sinä tule! Tule nyt! Minnekä sinä menit? Missä sinä olet ollut?

Marja ei vastannut. Kun Shemeikka tuli häntä kohti, hän nousi. Shemeikka tavoitti häntä.

–Anna minun olla! tiuskaisi Marja.

Shemeikka tavoitti häntä uudelleen, mutta silloin Marja sysäsi häntä niin, että hän horjahti.

–Mi-mitä se nyt on tuommoinen? suuttui Shemeikka ja tarttui häntä ranteeseen.

–Minä kuulin kaikki, mitä puhuitte! Päästä minut! Sinulla on ollut täällä joka kesä uusi tyttö!

–Luulitko ehkä olevasi ensimmäinen?

–Ja ensi kesänäkö tuot taas uuden?

–Luuletko ehkä olevasi viimeinen?

–Miksi minut sitten ollenkaan tänne toit?

–Minäkö toin? Etkös itse pyrkinyt? Etkös itse syliini juossut?

Marjan uhka katkesi. Shemeikka hellitti hänen kätensä, ja hän lyykähti kivelle.

–Minne minä nyt täältä joudun? itki hän.

–Äiti ottaa sinut yhtä hyvästi vastaan, kuin on ottanut kaikki muutkin.

–Minä en ikinä lähde sinne, missä ovat kaikki entisesi, sanoi Marja, ponnahtaen ylös.

–Ei auttane sitten muu, kuin että toimitan sinulle kyydin kotiisi?

–Jako veisi Juhalle sinun lapsesi tuliaisiksi?

–Onko?

–On!

Shemeikka irvisti.

–Sanot hänelle, että se on hänen.

–Sitä en saata sanoa.

–Mikset?

–Siksi, ett'en saata! sanoi Marja yhä enemmän kiihtyen.

–Sano sitten, että se on minun. Ehkä siitä hyvinkin ihastuu. Minä lahjoitan hänelle sen.

–Antaisit hänelle lapsesi sinä—?

–On minulla heitä muillekin antaa, ja olen antanutkin. Olen jonkun antanut pois äitinensäkin.—Elä mene, Marja! Suottahan minä. Ethän tarvitse mennä, jos et tahdo. Teen sinusta emännänkin, jos sattuu. Elä nyt luimistele, niinkuin aikoisit purra. Tule pois, Marja, kyllä minä lapsestasi miehen teen, jos poika lienee. Juoskoon siellä entisten joukossa—on siellä tanhuvia. Elä nyt, ollaan ystäviä, elä välitä, Marja, kuule, sinä olet minusta parempi kuin kukaan muu—parempi, sorjempi kuin ku…

Hän läheni Marjaa makein, vielä väsynein silmin, samein otsin, punaisin jälkihumala-huulin. Jolloin Marja peräytyi ensin, pysähtyi sitten.

–Et minua enää toista kertaa sillä laulullasi lumoo! Et, lenkosääri, toista kertaa kehu sillä, että sinut hengiltä puristan—etkä minun lastani, pässi, katraassasi kuljeta! Anna minun olla!

–Suutu, Marja, suutu vielä vähän, olet sitä sorjempi, kuta vihaisempi olet.

Silloin Marja, muistaen kuulleensa, että päällekäypää oli sydänalaan iskettävä—Shemeikka parahti ja kirosi, Marja kaatui selälleen ja pyörtyi.

X

Ei Juha jaksa, ei jaksa aina elää siinä uskossa, että Marja mielellään meni. Silloin hän uskoo, kun päivällä työssä uhmaten raataa, milloin pelloilla, milloin kaskessa, milloin niityn raivuussa, kun raataa niin, että itseäänkin ihmetyttää työnsä tulos. Mutta sitten uupuu, kyllästyy työhön, ei siedä sitä moniin päiviin nähdäkään, koska se kaadettu puu, se väännetty kivi on siihen kaadettu ja väännetty vihassa Marjaa kohtaan. Silloin muuttaa työmaata, ryhtyy toiseen—uskoo ja on uskomatta. Kai se on totta, koska Kaisa sen näki ja koska Marja oli uhannut; ja ei kai häntä olisi saanut venheeseen väkisin, sen kaatumatta. Ja kun oli minulle tyly. Mutta toisekseen: vaikka olisi minuakin miten vihannut, saattoiko niin ymmärtäväinen ihminen täydessä järjessä jättää talon, joka oli hänen omansa, hänelle rakennettu, oman kotinsa, jota oli ollut itse tekemässä, ja lähteä tietymättömille perille, vieraan, vihollisen, verivihollisen mukaan? Kuinka hän olisi voinut olla niin mieletön? Ei hän voinut mennä mielellään, hänet sittenkin vietiin väkisin.

Mutta saattoihan mennä, saattoihan suutuspäissään mennä, saattoi olla lumottukin, vaan on katunut, on varmaan katunut jo kosken alla, mutta ei ole enää päässyt pakenemaan. Jos lähtikin ensin mielellään, niin väkisin se sen sieltä sitten vei. Hän tulee vielä takaisin, hän itsensä sieltä jotenkuten keinottelee. Sulan aikana se ei sieltä pääse isojen vesien ja koskien takaa. Ovat saattaneet tehdä sen, minkä usein ennen vankeina viemilleen vainovuosina, että ovat silmät ummessa pitkiä taipalia taluttaneet. Vaan talvella heitäkse suksille. Hiihtää yhtä suoraa latua päivänlaskua kohti. Tai on saattanut lähteä koettamaan jo kesälläkin, vaan on eksynyt ja uupunut ja menehtynyt. Tai ovat koirineen takaa ajaneet ja ottaneet kiinni.

Tai ei ole lähtenytkään. Jos sillä on siellä hyvä olla omassa maassaan. Kai sillä on siellä hyvä olla, eikä tee mielikään kotiinsa. Ikävähän sillä täällä olikin. Eihän sille osattu hupina olla. Vasta kun joku vieras tuli, silloin lauleskeli ja naureskeli ja kepeänä käveli.

Tuli Juhalle taas työn vimma, hän kiipesi vaaralle ja kaatoi puita kuin pajukkoa. Vaaralta näkyivät rannattomat erämaat, siellä täällä jokin vieraan maan vaara. Siellä se on niiden takana jossakin toisen talossa, toisen pihoja kävelee. Oliko mennyt mielellään, oliko väkisin viety— siellä se on. Mutta missä?

Mennyt se on, iäksi mennyt. Ei se lähde, vaikka hänet löytäisinkin. Niin on, kuin äiti sanoi. En minä häntä saa väkisin venheeseeni, jos ei tule mielellään. Enkä minä heille yksin mitään mahda. Ja vaikkapa saisinkin sen suden tapetuksi ja omani vielä elävänä tapaisin—eihän se ole elukka mikä, koira, jonka kahleissa kylästä kotiin talutat. Et häntä enää itseesi kesytä—enemmän kuin ennenkään. Ja silloin tuli Juhalle taas näännyttävä uupumus, niin että tuskin jaksoi kotiin kävellä, ja hän istui päiväkaudet penkillä pää käsien varassa tai harhaili pihalla avopäin, avojaloin, silmät ilmeettöminä, suu velttona auki.

Tointui siitä taas sen verran, että joulun jälkeen lähti kinkerille, saatavain maksoon rovastille, puolimatkaan kirkolle. Jos saisi siltä jotakin selvyyttä, jos se sen sittenkin sattuisi tietämään miten kuten. Kun olisi vain tietänyt, kuinka oli—olipa sitten miten tahansa. Ja vielä kerran lähti Juha asiaansa rovastille puhumaan, joka oli heidät vihkinyt ja toivottanut onnea.

Rovasti istui kylmänä helmikuun tähtiaamuna jyväkuormansa sevillä ja laski kinkeritalon pihasta jäälle, kun tunsi jonkun hyppäävän kannoille.

–Kuka siellä?

–Minähän tässä…

–Ka, Juha.—No, kuinka on asiat? Aioin tuolla jo kysyä, mutta minne lienet kadonnut.

–Täällä odotin.—Entisellään on asiat, sanoi Juha.

–No, se se nyt vasta. Ei ole siis tullut takaisin?

–Eikä taida tullakaan—sanovat mielellään menneen.

Juha haastoi siinä, milloin reen vieressä paarustaen, milloin vähäksi aikaa jalakselle nousten, rovastille, mitä piika oli nähnyt ja mitä äiti sanonut: ettei Marjaa oltu vietykään väkisin, vaan että oli mennyt mielellään.

Juha odotti, että rovasti olisi piiskan varrella hujauttanut ja sanonut: se nyt on akkain juorua, ei se ole mielellään mennyt.

Vaan vanha rovasti ei virkkanut mitään. »Vai mielellään? Vai niinkö onkin asiat?» Ja hän näki heidät vihillä edessään, vanhan miehen ja nuoren naisen, ja muisti miten oli heitä vertaillut toisiinsa ja ajatellut, epäillyt, mutta sitten kuitenkin päättänyt: »Ehkä! Ka, miksei saattaisi olla onneksi heille, koskapa oli ollut meillekin.»

–Kun onneakin toivotitte, läähätti Juha lumessa paarustaen,—niin sitä olen ajatellut, että ettehän olisi, jos ette uskonut, tiennyt—te sen silmistä kyllä näitte, mikä se on.

Rovasti ei oikein ymmärtänyt, mitä Juha tarkoitti.

–Niin minkä?

–Senpä sen, että jos olisitte arvellut, että se saattaa semmoisen tehdä, ette olisi käteen tarttunut—taikka tuota—niin, sitä minä vain, että luuletteko, että se on saattanut sen tehdä?—Onpa on, onpa saattanut, kun se oli venakko.

–Jaa, niin, sehän oli venakko.

–Oli. Sieltä oli. Jos sitä sinne verensä veti? Vaan olisiko sen silti tarvinnut—?

–Se voi kyllä olla jo verissäkin semmoinen—en sano, että on, vaan se voi olla.

–Verissäpä verissä. Niinpä niin. Jos se ei kylläkään parempaa osannut.

–Enhän sano, kun en tiedä—arvelin vain!

Juha käveli perässä, ei pitänyt enää kiinnikään—koskapa se saattoi olla rovastinkin mielestä, niin kai se myös oli!

–Sitä minä vielä—jos saan puhua.

–Istukaa tähän laidalle.

–Kyllä minä tässäkin—sitä minä, että mitä se Jumala minulle tällä— mitä se oikein niinkuin voipi tarkoittaa—sitä minä, että minkä tähden se minua näin rankaisee?

–Rankaisuksiko se Juha sen itselleen katsoo?

–Voi toki—että kun puree, niinkuin kahdella veitsellä rintaa kiertäisi. Että minkätähden se niin?

–Jos se on sentähden, että rakastit häntä enemmän kuin Jumalaa?

–Ettäkö enemmän—tai ettäkö Jumalaa sentähden vähemmän? Juha melkein kivahti.—Vähemmänkö? Voi, hyvä rovasti, en minä sentähden Jumalaa vähemmän,—koommin niinkuin enemmän!

–Enemmänkö?

–No totta kuin että—kun kiitin ja ylistin … että kun semmoisen onnen minulle annoit, niin nuoren ja hempeän minulle iloksi annoit.

–Totta on, että hempeä vaimo on Herran lahja.

–On se … joka oli niin lämmin ja hempeä—kun vain tahtoi.

–Ei olisi pitänyt kuitenkaan sitä katsoa ja siitä semmoisesta iloita.

–Vaan minä kun katsoin ja iloitsin. Enkä häpeä sanoa: nyt on sitäkin semmoinen valtava kaipuu.

–Ei ole siinä kuitenkaan vaimon kunnia.

–Vaan missäs?

–Siveässä mielessä ja muussa taidossa.

–Oli se siveäkin—ihan tarpeeksi, liiaksikin. Ja muussakin taidossa taitava—tekevä ihminen.—Kyllä rovasti ymmärtää—on itselläänkin nuori—ei pitäisi minua moittia!

Juha pudottihe pois kannoilta, seisoi yksin aavalla järvellä. Taas oli hänelle tehty vääryyttä. Ei, ei hänelle, vaan Marjalle. Rovastikin uskoi, että se oli mielellään mennyt. Mitä minä lähdinkään sitä sille puhumaan? Mitä minä hänellä sanottamaan, että se on sillä verissä, venakon? Mutta kun se oli se, joka meidät vihki, tarttui käteen ja toivotti onnea. Vaan ei liene, perkele, mielessään toivottanutkaan, vaikka suullaan! Lienee toista salaa ajatellut, toista sanonut. Mistä se sen muka tiesi, että Marja mielellään? Siksikö vain, että on venakko? Äiti sen on sille uskotellut, lienee antanut sille, lahjakontille, jotakin, että minulle niin sanoisi. Vaan Marja ei mennyt mielellään! Väkisin hänet vietiin!

–Marja ei mennyt mielellään, sanoi Juha kotiin tultuaan, yhtäkkiä äitinsä eteen pysähtyen.—Elä sano mitään, elä suutasi avaa. Jos sanot, minä—

–Vai ei se mennyt.

–Ei!

–Sehän on hyvä sitten.

–Hyvä se on. Se on hyvä.

–Rovastiko sen sinulle sanoi?

–Rovasti.

Seuraavina päivinä oli Juha tavallista ahkerammassa toimessa. Ajoi pihaladon heiniä täyteen, pilkkoi puita ja hakkasi ison röykkiön navettahavuja. Eräänä aamuna, kun äiti nousi, oli Juha kadonnut, eikä emäntä saanut suksenladusta selkoa, minnepäin hän oli lähtenyt.

XI

Marja istuu saunan penkillä, käsin sukkaa kutoen, jalallaan vipukeinua polkien. Seinän takana narskahtaa lumi, joku tunkee luukun ohi, ovi aukeaa ja vanha pyylevä mummo tungeikse sisään.

–Menehän nyt pirttiin syömään, Marja. Minä sill'aikaa lastasi soudatan.

Marja ei virka mitään.

–Siellä olisi ratompi syödäksesi muiden mukana.

–Noutaisin mieluummin ruokani tänne.

–Ka, kyllähän se tuodaankin niinkuin tähänkin asti, Anja tuo … mutta tulisit nyt kuitenkin. Minkä tähden et tule?

–Johan olen sen sanonut.

–Olet ylpeä yhä, sydämikkö. Vaan elä, hyvä ystävä, noin sydäntäsi hapata. Siinä maitosikin hapatat, ja lapsesi itkee.

–Ei se siitä itke.

–Yöt kaiket uikuttavan kuuluu.

–Isäänsä itkenee, jos itkee.

–Ei kauan itke, kohta tulee Shemeikka.

–Olkoon tulematta koskaan.

–Syyttä häntä moitit, syyttä meille vihojasi viskot. Jos et olisi toisen ollut, olisimme sinusta jo miniän tehneet.

–Mitä tuossa aina siitä haastatte. En ole miniäksi milloinkaan pyrkinyt.

–Mitäs varten sitten mukaansa lähdit?

–Hullu olinkin.

–Eikä sinusta muutenkaan olisi meille ollut. Katsohan, sen on oltava suurta sukua, joka Shemeikkaan emännäksi tuodaan. Se on talosta tyttönä otettava tai isältään isoilla rahoilla ostettava. Tiettyä sukua sen olla pitää, ei saa olla veden tuoma, kosken kantama, rannalta riistetty. Ai, rakkaani, ylen äveriäs sen olla pitää. On itsekin suurta sukua, on taaton puolelta, on maammon. Me ollaan niitä Karjalan kuuluja, sekä sodissa että kaupoissa mainituita. Isäni kun kuoli, sanoi: elä anna pojan halpaa naida. Ja nuori pitää olla Shemeikan hyvä. Vaikka olisitkin muuten kelvannut, olisit ollut liian vanha vakituiseksi. On jo ryppyjä otsassasi, ja suusi ympärystä on kovin katkera. Et niistä itse tiedä, ei niitä vielä lähteessä näe.

–En ole katsellutkaan.

–Sittenpä niistä tiedät sitäkin vähemmän.

–Enkä välitä, vaikka näkisinkin.

–Vielä vanhemmaksi tulet, kun lapsesi imetät. Ei, Shemeikat eivät välitä vanhoista, niillä pitää aina olla nuoria ja aina uusia—niin piti isälläänkin olla.

–Ja se on teistä, niinkuin olla pitää?

–Ei isänsä ensimmäisenä kolmena vuotena kehenkään muuhun koskenut. Olin nuori ja kaunis, olin kuudentoista, kun keikautti rekeensä. Sitten vasta otti kesätyttöjä, kun minä lapsia imetin, ja saihan ottaa—riitti hänestä minullekin.

–Elkää, hyvä emäntä!

–Enhän minä häntä aina tarvinnut. Annoin kernaasti heille, joilla ei ollut omaa. Sitten oli minullekin hyvempi ja hellempi. Jos tein niinkuin sinä Shemeikalle, niin jätti hän minut niinkuin Shemeikka sinut: ei katsonut päin, ei perin. Vaan kun annoin olla, niinkuin tahtoi, minut kunnioitti, ei heitä milloinkaan viereeni pöytään tuonut. Eivätkä pyrkineetkään, omista kupposistaan tyytyivät karsinassa syömään. Kesätytön täytyy tyytyä siihen, mitä annetaan ja miten annetaan. Orjahan se on, monestikin sodassa saatu. Moni antaa heille huonomman ruuankin, mutta minä annoin aina ennen saman ruuan mitä itsellenikin, ja annan yhäkin vielä. Vaan sinä et kun murjotat. Et hyvää sanaa kiitokseksi sano. Vaikka ties, miten olisi käynyt, jos annoimme sinun sinne kalamajalle äkäytyä. Lienevätkö semmoisia kaikki Ruotsin naiset? Käy nyt syömään, rakkahin, ennenkuin kaikki siellä jäähtyy. Kun syöt ja olet iloinen, niin poikasikin siitä lihoo.—Ka, sehän valvoo! Tutuu!—Ataa! ataa! Tuletko mummolle? Kyllä sinusta vielä laukunkantaja tulee!

Marja heittihe penkille ja purskahti hillittömään, epätoivoiseen itkuun.

–No, nyt se taas! Elä nyt! Mikä sinulla on hätänä? Sano, puuttuuko sinulta mitään? En minä jaksa tuota tuommoista nähdä. Mitä sinä tänne lähditkään, kun vielä kuuluit mielelläsi lähteneen! Voi onnetonta, kuinka itkee! No, jo minä jotakin … en minä kestä kuulla. Ole sitten Herran nimessä täällä, missä olet, minä laitan Anjan tuomaan, mitä tarvitset.

Eukko riensi pois, Marja rauhoittui vähitellen, antoi lapselleen rintaa ja istui sitä soudattamaan.

Vai semmoinen sillä oli isäkin, ajatteli hän. Mahtaneeko tulla samanlainen pojastaankin? Ja hän päätti:

–Ei tule!—Eikä tule tästä pojasta sen isänsä renkiä! Minä pidän huolen siitä, ettei tule. Käyköön minun miten tahansa, täytyköön minun joutua minne tahansa, tänne me emme jää.

Hän avasi luukun ja siirtyi sen ääreen kutomaan sukkaa. Vanha sauna, jonka hän oli pyytänyt asuakseen, ettei tarvitsisi olla tuparakennuksessa toisten jaloissa, oli muista erillään törmän alla. Talo tupineen, talleineen, navettoineen oli yhdessä ainoassa ryhmässä, saman katon alla ylhäällä penkereellä. Ei se ollutkaan niin komea, kuin miksi Shemeikka oli sitä kehunut; näytti jo vanhalta ja ränstyneeltä. Siellä liikkui väkeä ulos ja sisään, naisia kaikki. Niitä oli tässä talossa ja muissa kanssa kuinka paljon lienee ollutkaan, vanhempia ja nuorempia. Ne ne täällä näkyivät kaikki työt tekevän, sekä omansa että miesten. Ne vetivät kelkalla veden järvestä, heinät ladoista, kuinka kaukana lienevät kiskoneetkaan hankia myöten. Siinä oli sekin Shemeikan puhe heidän hyvistä päivistään. Nyt siellä juuri suurella vaivalla kiskotaan pyykkikorvoa rannasta, kun miehillä on kaikki hevoset mukanaan. Orjia ovat, toiset kai houkuteltuja, toiset väkisin tuotuja. Mutta en minä vaan heidän pyykkikorvojaan kisko.

Ovea raotettiin illan hämärtyessä, sisään livahti notkea, hintelo, kapeakasvoinen, kalpea nainen. Hän tuli, harva se ilta, Marjalle seuraa pitämään, vaikkei Marja häntä siihen kehoittanut, joskaan ei poiskaan käskenyt. Sama asia se oli heillä useimmiten puheena. Se istui ja katseli Marjaa, kädet helmassa, silmät hellyydestä kosteina.

–Elä ole niin katkera, Marja.

–On kumma, ettet sinä ole, vaikka onhan se sinutkin jättänyt?

–Minä en ole. Minä tyydyn siihen, kun saan olla sen kanssa silloin, kun se tahtoo. Kun ei huoli, olen poissa ja teen sille työtä. Se siitä minua kiittää. Jos kyllästyykin minuun, ja menee muiden luo, niin taas välistä muistaa minutkin ja silloin tulee minun luo.

–Ja sinä olet siitä hyvilläsi ja annat silittää itseäsi kuin koira?

–Olen. Käsivarteni hänen kaulaansa kietaisen, sillä se sanoo, joka kerta silloin sanoo, kun minua vyötäisistä pitää: »Ei ole kenenkään varsi niin hento kuin sinun, Anja, ei kenenkään suudelma niin suloinen kuin sinun.»

–Sen saman se sanoi minullekin.

–Lienee sanonut, vaan ei tarkoittanut, sillä ei ole vartesi niin hento kuin minun.

–Eikä tarvitse ollakaan.

–On turha vaiva kenenkään Shemeikkaa vastaan nurista. Ei sitä mikään estä, kun on mennäkseen, eikä mikään pidätä, kun on tullakseen. Isä telkesi minut luhtiin ja rupesi itse oven eteen maata. Se tuli ja heitti isän aidan yli metsään ja mursi oven.—Voi, voi! Ei ole enää moneen vuoteen välittänyt. Toisia on kalapirtillä pitänyt, toisilla saunansa lämmityttänyt. Mutta antoihan Petrin. Teen siitä hänelle hyvän miehen. Ehkä antaa vielä toisenkin, ehkä vie kerran vielä kalapirtillekin ja saan ottaa pojan mukaani sinne hiekkarannalle piehtaroimaan. Jos sinut sinne ottaa, pyydä, että pääsen mukaan piiaksesi.

–En ikinä minä enää mene sen kanssa kalapirtille, en vaikka polvillaan minua tuossa rukoilisi.

–Mitäs tuosta, jos karkelopäällä vähän puhuikin tyhmyyksiä. Minä en välitä, vaikka on minua lyönytkin.

–Onko lyönyt?

–Onhan toki, sanoi tyttö silmät säteillen. Vaan sitten suuteli ja itki ja pyysi anteeksi.

–Annoitko?

–Annoin jo ennen, kuin oli pyytänytkään.

–Eikö tehnyt mielesi lyödä takaisin?

–Ai ei, ei toki—tiesin: kun lyö, taas katuu ja on hyvä. Yhdessä itkettiin ja sitten naurettiin.

Anjaa huudettiin. Hän livahti pois, mutta sanoi tulevansa kohta taas takaisin. Mutta Marja kysyi itseltään uudelleen ja taas uudelleen: Miten saatoin minä antaa sen itseäni sillä tavalla lumota? Mikä meni minuun huumaus sinä sunnuntaipäivänä? Mitä lähdin minä täältä hakemaan? En saanut sitä, mitä lähdin hakemaan, sain sen, mitä en lähtenyt. Tuon tuossa keinussa, ikuisen muiston, niin isänsä näköisen, että on häntä vaikea katsellakseni.—Ja häneltä pääsi toivotus, pääsi, vaikka sitä vastusti, vaikka koetti tukkia siltä tien, pääsi ryöstäytymään rinnasta toivotus: … jos olisitkin Juhan poika! jos olisit vaikka vaivainen, vaikka minkä näköinen, kunhan olisit Juhan poika! Vaan et ole. Häneltä jo vuosia sitten aittaani telkitsime, tuolle tulijalle lensin syliin kuin lepakko valkeaan vaatteeseen. Tässä olen, siipirikkona, heidän huonoimmassa huoneessaan, orjan osaa odottamassa, minä, joka yhä voisin siellä omassa talossani, yhdessä rakentamassamme, emäntänä käskeä ja hallita, ja Juha noudattaisi pienimmänkin mielitekoni. Nyt siellä anoppi emännöi, minun tiloillani, leivät leipoo, lehmät lypsää ja ruokkii: hänelle ne parsistaan ynäjää; hänelle rukkini hyrrää, hänelle pystyvalkea takasta leimuaa, hänen on leipomansa leivät tuvan pöydällä tuoksumassa. Jok'ikiselle, joka taloon tulee, se ilkkuen kertoo: »Tässä oli, talon sai, hyvän miehen sai, ei ollut olijata, ei pitäjätä … sanoinhan minä aina, vaan en toki olisi uskonut, että ryssän rekeen lähtee.»—Mitä Juha tehnee, mitä luullee? Ettäkö minut väkisin vietiin? Vaiko, että mielelläni lähdin? Saattaa luulla, että olen hukkunut tai tahallani hukuttautunut? Kunpa sitä luulisi, olisi ehkä helpompi ollaksensa… Soisin, että olisi helpompi ollaksensa.

Anja tuli taas, toi helmassaan piiraiden lämpösiä. Niinkuin olisi hänen mielensä arvannut, pani Marjan kertomaan entisistä oloistaan.

–Minkälainen se oli, jonka olit ennen?

–Minkäkölainen? Semmoinenhan oli, paljon vanhempi minua.

–Mutta hyväkö?

–Mistä sinä sen tiedät, että hyvä?

–Kuulen äänestäsi.

–Hyvähän se olikin, liiankin hyvä. Muut minua vieroivat mierolaista, hän hoiteli ja hyvitteli pienestä tytöstä, lienee soudatellutkin. Lähti salolle, otti mukaansa, kaatoi kasken, sanoi: sinulle kaadan. Teki talon, sanoi: sinulle teen.

–Sinulle teki talon?

–Kaikki sanoi minulle tekevänsä.—Marjalla pulppuili itku kurkussa.– Yhdessä se tehtiin, karja kasvatettiin.

–Ja hänet jätit? Hän rakensi sinulle talon, ja sinä hennoit hänet jättää?

–Kun se oli, raukka, niin vanha ja vääräsääri.

–Vaikka olisi vähän ollutkin.

–En tiedä. Lumottuko lienen ollut. Häntä välistä kuolevaksi toivoin, saadakseni mieleisemmän.

–Jolle olit ainoa?

Omaa liikutustaan kiukustuen tiuskaisi Marja:

–Ainoa? Vaan minunko sitten piti olla sen ainoa … minunko piti käteni hänen kaulaansa kietoa sentähden, ettei ollut hänellä muita kuin minä? Olisi hänellä minusta nähden saanut olla kuinka monta hyvänsä. Hahhah! Ja jospa pian ottaakin, äitinsä kyllä toimittaa, on ehkä jo toimittanutkin.

–Moitit Shemeikkaa, ettei yhteen tyydy … nyt en ymmärrä, sanoi Anja.

–Enkä minäkään!

Anja oli vaiti, kummastellen suurin silmin Marjaa, häntä ymmärtämättä. Istui hetken äänetönnä, nauratteli sitten vähän aikaa lasta ja livahti pois yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin—niinkuin metsän elävä.

Mutta kun Marja taas jäi yksin, yön pitkän lastaan soudattamaan, tuli katumus kahta voimakkaampana. Miksi minä Juha parkaa taas häpäisin? Miksi sanoin: vääräsääri, vaivainen? Ei se milloinkaan toista ota.– »Jolle olit ainoa?» sanoi—niinpä niin. Jätin sen, jolle olin ainoa, ja heitime sille, jolle en ole mitään. Joka hoiti ja huolehti minua kuin isä lastaan. Joka oli kuin isä orvolle.

Isä? jysähti hänen mieleensä. Isäpä todellakin. Enemmänhän se on ollutkin minulle niinkuin isä. Ja melkein jo tyytynytkin olemaan kuin isä. Eihän se vanha mies enää. Jos pyrkisin hänen luokseen niinkuin isän. Menisin niinkuin erehtynyt tyttö isänsä luo. Pyytäisin anteeksi niinkuin isältä? Jos olisi tuossa edessäni, polvilleen eteensä lankeisin, jälessään laahaisin, itkisin, anoisin anteeksi, tunnustaisin kaikki. Se antaisi anteeksi. Ja Marjasta tuntui ihan varmalta, että se antaa anteeksi—tuntui siltä hämärässä saunassa, lasta rinnallaan pitäessään, tuntui vielä varmemmalta pienokaisen vipukeinussa keveästi hengittäessä, kaikkein varmimmalta, kun hän ulos pistäytyen katseli tuikkivia tähtiä pakastavalla kevättalvi-taivaalla ja kun sieltä tultua hiljaa vuoteelleen nyykähti.–

Anja istuu taas ja puhelee. Anja puhuu aina Shemeikasta. Häntä odotetaan joka päivä tulevaksi. Ei tiedetä, milloin tulee ja missä on, mutta kaikki on valmiina, tulkoon milloin hyvänsä. Kun on syksytalven Ruijat ja Vienat miehineen kiertänyt nahkain ostossa, on kevättalvella tästä kautta jokavuotinen matkansa etelään. Kauan eivät jouda kotona viipymään, päivän pari, enintään viikon. Silloin on juhlat ja suuret karkelot. Silloin kaikki tytöt parhaimpiinsa pukeutuvat.