Kitabı oku: «Lastuja I-III», sayfa 10

JOULU

Pitkässäperjantaissa on jotain alakuloista, harmaata ja ikävää. Pääsiäinen on jo iloisempi, samalla kuin sitä kuvaa leveys. Helluntai tekee keveän, kirkkaan vaikutuksen, se on kuin kuultavan puhdasta lasia, jonka läpi näkee kauas valoisan kesän maailmaan. Juhannus on hentoinen ja hieno, niin hieno, että pelkää sen käsistään haihtuvan, niinkuin se haihtuukin, sillä siitä pitäenhän alkavat päivät lyhetä ja yöt pitenevät.

Mutta joulujuhla on jykevä juhla. Aina kun muistuu mieleeni joulu, seuraa sitä tunne jostain, joka on tanakkaa ja tukevatekoista.

Olen usein miettinyt, mistä se on tullut tuo tunne ja miksi jykevyys juuri joulua kuvaa.

Minä luulen sen tulevan ensiksikin siitä, että juuri silloin on pimeää paksummalta kuin milloinkaan muulloin. Se täyttää ääriään myöten taivaan koko kupukannen, sen valta voittaa kaikki ja ruhjoo alleen. Välistä—ja juuri vähää ennen joulua—tuntuu melkein siltä kuin olisi päähän putoamaisillaan näköpiirin täyteinen, mustamarmorinen hautakivi.

Ja sitten on silloin jo maa rautaisessa roudassa, pakkanen jymähtelee juhlallisesti, metsät ovat lunta täynnä, ja puut seisovat kankeina, jäätyneinä ja huurusta turvonneina. Suuret selät, jotka viimeiseen saakka pyrkivät vapauttaan ylläpitämään, ovat menettäneet vastustusvoimansa, ja ulvahdeltuaan heittäytyvät ne nyt viimeisine huokauksineen pitkään talviseen uneensa. Halkeilevat ne vielä silloin tällöin, mutta se on kuin unissaan huokailemista.

Joulu juhlista jaloin, sanotaan. Ja jalous kuvastui minulle lasna ollessani aina jonakin suurena, vankkana, leveähartiaisena urhona, melkein jättiläisen kokoisena miehenä, joka pimeyden kupukantta hartioillaan kannatti, ettei se aivan kokonaan saanut muserretuksi maailmaa alleen. Silläkin on osansa joulun jykevyyteen.

Mutta aivan varmaan ovat siihen vaikuttaneet muutamat muistot lapsuuteni kotoisesta pappilasta.

Laihoilta laitumilta sitä silloin palattiin koulukaupungista isän täyteläiseen taloon, joka oli kuin tiukkaan ahdettu riihi, lattiasta lakeen pullollaan lihavuutta ja hyvinvointia. Lattiat täydessä villamatossa, kupit kukkurana paksua puuroa, ruuat rasvaiset ja jokapäiväisenä juomana kotitekoista, tiivisvaahtoista olutta.

Joulunaattoiltana astuu sisään takkukarvainen, isovatsainen joulupukki, kaivaa esiin tukevat tavarakäärönsä ja nakkaa ne kuusen juureen lattialle, niin että koko huone jymähtää.

Ja jouluaamuna varhain, kun pimeä ei päivää vielä aavistakaan, alkaa pappilan piha täyttyä kirkkomiehillä, reenjalakset natisevat kuivassa lumessa, reet ovat leveitä sydänmaan resloja ja hevoset talojen suurimmat ja voimakkaimmat. Ja sisään työntäytyy vanhan tavan mukaan mäkikyläläisiä isäntiä suurissa turkeissaan, puuhkalakeissaan, koirannahkarukkasissaan, ja villavöillä moneen kertaan vyötettyinä. Ja emännät ovat vieläkin pyöreämpiä ja täyteläisempiä, pysyvät tuskin tuolin laidalla istumassa särpiessään pulleihin poskiinsa kuumaa kahvia palleroisista kouristaan.

Se on kaikki tuo jouluun kuuluvaa; en osaa ajatella sitä muuten enkä toista toisestaan erottaa.

Minä itsekin, minä näen ja tunnen itseni tukevana ja jykevänä eilisiltä illallisiltani. Minut viedään kirkkoon minutkin. Vedetään ylleni kahdet villapaidat ja jalkaan kahdet parit jäykkiä uusia sukkia. Äidin suuret päällyskengät, monet palttoot, kaulahuivi ja kintaat. Suuri hattu painetaan korvia myöten päähän. Istutetaan rekeen niin kankeana, että silmä tuskin voi rävähtää. Ja suuriäänisen aisakellon soidessa mustaan, pimeään metsään ajaa roihuutetaan kirkolle.

Kirkko ei ole entisensä näköinen. Se on kuin suuri valaistu vuori, jonka harja näyttää köyristyvän korkealle pilviin, ja tornin huippu katoo sinne yläilmojen synkkyyteen, josta näkymätön kello soi.

Kirkkomäki kuohuu rekiä ja hevosia metsän rajaa myöten, ja vielä niitä lienee siellä edempänäkin, kukaties kuinka pitkällä petäjikön sisässä. Ja kirkko on kuoriaan myöten sullottuna, ja lehterit ja käytävät vieri vieressään kiinni sarkaturkkeja ja lammasnahkakauluksia.

Ulkona on yhä pimeä, ikkunat ihan mustat. Kirkko on nyt kuin rotko äärettömän paksun vuoren sisässä, omilla tulillaan valaistuna. Sillä vuorella ei tunnu täältä katsoen olevan rajaa eikä loppua. Se on koko avaruuden suuruinen.

Lukkari aloittaa virren. Sadat, tuhannet suut tarttuvat säikeeseen kiinni, ja iso ääni nousee huuruisena soihtuna ylös kattoon. Semmoinen veisuu—niin jykevä ja kumajava—ei kykene kohoamaan muulloin kuin jouluna.

Papit tulevat miehissä alttarille. Laajahihaiset messupaidat leveille hartioille ripustettuina seisovat he tavallista kookkaampina, arvokkaampina ja totisempina. Ja kumajavaäänisin heistä messuaa:

»Kunnia olkoon Ju-ummalan korke-uudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä ta-ahto!»

Se tulvii täyteläisesti, tyynesti ja juhlallisesti esille, ja kirkkokansa humahtaa seisoalleen.

Koko kristikunnan perustus tänä päivänä lasketaan, saarnaa sitten pappi. Se on kestänyt vuosituhansia eikä ole koskaan pettävä. Se on laaja kuin taivaan kansi, kova kuin kallio, vankka kuin ikivuori.

Sanat painuvat lapsen mieleen. Ja sen kaiken tähden kai hänestä tuntuu, että joulu on niin jykevä juhla, kaikista juhlista jaloin ja jykevin.

KEVÄT JA KESÄ

Se on alussaan kuin kahden nuoren rakkaus. Se on kirkasta, viatonta ja viileää. Se ei hehku eikä pala, se vain valaisee. Se silmäilee avonaisesti ja vähän veitikkamaisesti, on hellää kuin toivo ja lupaa tuossa tuokiossa toteuttavansa kaikki. Kunnes yht'äkkiä lyö sadekuuro harmaantuneelta taivaalta; kunnes kylmä tuuli ajaa veden vaahtoon ja riuhtoo pensaikossa; kunnes koko maailma näyttää epätoivoiselta ja tuntuu siltä, kuin olisi kesän sijasta tullut syksy ja kuin olisi kaikki vain valhetta ja petosta… »Olisit jäänytkin kesämaillesi, lintuparka, kuka käski sinun tullakaan tänne kuolemaan … täällä on vain kyyneliä, surua ja vilun väristystä, ja aurinko hukkuu öiseen sumuun.»

Mutta ei tahdo suru kuitenkaan surulle tuntua, ei ota mieli oikein masentuakseen eikä saa sijaa yön synkkyys, sillä ulkona on aina valoisa. Ja se valo tulee sieltä samasta pohjoisesta, josta talvella tuli pimeä. Se enenee joka aamu, se lähenee päivä päivältä, se aukoo peitteitään ja hulmahtaa yht'äkkiä esille kuin piilosilla ollut.

Ja eräänä aamuna on niinkuin olisi rakkaus ilmoitettu, niinkuin olisi edellisenä yönä yht'äkkiä tunnustus tapahtunut. Järvi on tyven ja onnellinen, heinä on oraalla, koivu käy hiirenkorvalle, linnut laulavat, käki kukkuu aamusta iltaan, kiuruja kimpoilee taivaalle joka pellolta, pellon multa tuoksuu pois kosteutensa, purojen vesikellot helisevät, karja laukkailee kujia myöten, satakieli soittelee hellästi niemekkeessä tulvaveden partaalla, vedet värähtelevät—ja luonto jakelee keväälle kihlojaan.

On lämmintä ja levollista, ei pilveäkään taivaalla, ei tiedä vielä toimiin ryhtyä, ei tee mieli muuta kuin huudahdella hyvästä mielestä ja iloita omasta onnestaan. Ei varista, ei palele, ei muuta kuin tuntuu hyvälle olla ja elää.

Mutta ilmat yhä lämpenevät, aurinko hyväilee ja hellii, avaa joka aamu sylinsä suuremmaksi, puristaa lujemmin, suutelee tulisemmin ja nostaa hehkua poskille. Linnut käyvät karkeloihinsa, heittävät keskenään kuperkeikkaa puun latvasta pensaan juureen, hyttyset herähtävät hurisemaan, kalat ajelevat toisiaan paisteisilla niittyrannoilla, käki kukkuu kaksitaitteisesti, ja hurina ja kuiskailu täyttää ilman. Hurmautuneena levittää lehti siipensä. Maan mehu tunkee koivuihin, tuomiin ja pihlajoihin, kukkaset imevät sen ahnaasti sisäänsä, harmaa muta muodostaa niissä heleitä värejä, haiseva hetekin jalostuu suokanervan hienoksi lemuksi—ja luonto valmistaa häitä luoduilleen.

Ne eivät tiedä vielä tarkoitustaan, ne eivät ymmärrä, mikä tekee heidät levottomiksi…

Mutta se on heilimo, joka kypsyy, se on kukan jauho, joka valmistuu kotelossaan, se on toinen sukupolvi, joka pyrkii toisen syliin heittäytymään. Ja yhä heleämmäksi käy taivaan sini, yhä vihreämmäksi lehtevän mäen rinne, yhä kirjavammaksi kukkiva niitty, yhä sinertävämmäksi kaukaisuus ja autereisemmaksi taivaan kupukansi. Ja autereen takana paisuskelee vaaleanruskeita pilviä. Ne ovat kiihkoisien ja kuumien näköisiä, niinkuin jättiläisen suuria, puhkeamaisillaan olevia kukkasia. Ne harhailevat satunnaisten tuulahdusten mukana, ne hakevat toisiaan nekin, ne yhtyvät ja suurenevat yhtyessään. Ne eivät saa mitään aikaan, eivät jaksa liikkua, ovat alas putoamaisillaan. Illalla ne haihtuvat, mutta ovat aamulla taas suuremmat kuin eilen, pysyen vaivoin tasapainossa.

Tasapaino rikkoutuu. Ilmat läikähtävät vähän ja alkavat hiljaisena tuulena vuotaa yli reunojensa. Hedelmöivä siemen tupsuttaa jauhojaan yli metsien, peltojen ja niittyjen. Tuoksuen kulkee kukkien henki yli maiden ja järvien. Luonto hurisee kuin hääsali. Ilma on lämmin ja painostava. Käsi puristaa kättä, poski hakee poskea, suu suuta, ja huuli ojentuu huulta tavoittaman.

Ja salama leimahtaa taivaalla. Maan pinta mustenee ja vaalenee kuin herkkävärinen neito. Pilvet syöksyvät sylikkäin, ja niiden hyväilyksistä jyrähtelevät maat ja kajahtelevat kukkulat. Se on hääsoittoa, se on vihkimävirttä, ja rankka sade pudottaa uutimet morsiusvuoteen eteen.

Lyhyt, pilvinen yö rauhoittaa ja viillyttää. Luonto nukkuu hervottomasti, ei liikahda, ei käännähdä, ei hiiskahduksellakaan ilmoita itsestään.

Aamulla käy sitten raitis, tasainen tuuli. Säännöllisesti nuokkuvat puiden latvat, pellon vilja taipuu rauhallisesti, laineet loiskivat hyvässä järjestyksessä, ja luonnon kasvoilla on totinen, kylmähkö ilme. Sen kihlausajat ovat loppuneet, sen ilon hetket ovat ohitse, se on häänsä pitänyt, kuherruskuukautensa viettänyt, ja nyt kantaa se hedelmätään, kehittää siementään ja valmistuu suureen tehtäväänsä, elon korjuuseen. Kevät on loppunut ja kesä alkanut.

SYYSMYRSKY

Oli toiset tai kolmannet syysmyrskyt, jommoisia tavallisesti syntyy tuontuostakin elo- ja syyskuun vaiheilla, kun yöt pitenevät ja kylmenevät ja ilmat jäähtyvät. Lauhatuulisen kesän jälkeen ilmaantuvat ne yht'äkkiä riipimään lehtiä puista, kaatamaan kuhilaita ja aumoja ja repimään tuohikattoja. Vanhoja puita kaatuu silloin sadoittain suurissa metsissä, joissa räiskää, paukkaa, ulvoo ja humisee. Pienten metsätorppain asukkaat kutsuvat noita myrskyjä »maailmankaatomyrskyiksi», ja metsän sisässä tuntuukin siltä, kuin olisi koko seutu joka hetki valmis keikahtamaan kumolleen. Ja näitä myrskyjä pelätään pahemmin kuin mitään muita. Puhaltelevat ne tuimat tuulet talvellakin ja kenties vieläkin voimakkaammin, mutta syksyllä, kun maa ei vielä ole roudassa ja kun lehvät ottavat vastaan, suistuvat hongat ja koivut juuriltaan helpommin ja taittuvat äkkiarvaamatta metsäpolkuja myöten kulkevan niskaan. Aikamiehiäkin vapisuttaa metsän sisässä, ja lapsia varoitetaan ankarasti pysymään pihasalla.

Metsiä kävellessäni pyssy olalla oli minut tavoittanut tuollainen jumalan ilma. Se puhalsi pohjoisesta melkein kirkkaalta taivaalta, siellä täällä vain joitakuita hyvin ylhäällä kiitäviä pilven hattaroita. Korpi pauhasi ja ryski niin, ettei ollut ajattelemistakaan kuulla koiran haukuntaa tai linnun lentoa. Haluttomaksi oli mennyt Hallikin, joka kulki melkein jaloissa edelläni, häntä puoleksi alhaalla ja nähtävästi hiukan häpeissään, kun tuuli aukeimmilla paikoilla ajoi sen turkkikarvoja vastasukaan.

Ja yhteisestä päätöksestä me molemmat käännyimme leveimmälle polulle hakeaksemme suojaa ensimmäisessä talossa tai torpassa.

Sieltä aukeni vähän päästä ruishalme eteemme metsän keskestä. Halmeella oli leikkuuväkeä. Selin kun olivat meihin ja kun ahertivat sängen reunassa, eivät huomanneet minua, ennenkuin seisoin ihan vieressä. Ne keskeyttivät kaikki leikkuunsa ja jäivät meihin tuijottamaan. Toivotin heille päivää ja pistin kättä vanhimmalle miehelle, joka oli eräs minulle tuttu sydänmaan isäntä. Sen lisäksi oli siinä kaksi vaimoihmistä ja renki.

–Kuuluuko sitä mitä? kysyi isäntä ja pisti sirppinsä kuhilaan päähän.

–Ei tuota muuta kuin kovasti tuulee.

–Kylläpä tuuleekin, niin etteivät kuhilaat tahdo pystyssä pysyä. Vaan viimeisiä nuo nämä olisivatkin.—Herra on lähtenyt metsälle, lisäsi hän sitten. Mitenkäs se metsä pitää miehinään?

–Ei siitä paljon tahdo olla tällaisella ilmalla. Päänsä kaupalla siellä kulkee.

Naiset katsahtivat toisiaan silmiin, niinkuin olisi heillä ollut jotain mielessä, joka oli vasta tapahtunut ja josta oli vasta puhuttu. Mutta he eivät näyttäneet tahtovan sitä sanoa ja jättivät isännälle sananvuoron.

–Ei ole tainnut vielä kuulua sinne kirkonkylään se tapaus, joka täällä tapahtui mennä maanantaina, kun oli näinikään tämmöinen ankara ilma.

–En ole minä ainakaan kuullut. Onko se tehnyt vahingoita?

–Yhden hengen tuo meidän talosta tappoi … tästä palolta vähän matkaa tuolla viidan reunassa, missä on tuo poikkinainen koivu…

Katsahdin osoitettuun suuntaan. Satunnainen tuulenpuuska taivutti siellä luokiksi solakoita koivuja, jotka epätoivoisin liikkein koettivat vapautua sen käsistä ja pudistelivat raivoisasti lehväisiä latvojaan. Seisovien keskeen oli siihen kaatunut suuri, vanha koivu, joka oli vienyt mennessään jonkun verran nuortakin metsää.

–Kuinka hän? kysyin minä.

–Oltiin tässä viime viikolla aloittelemassa tätä halmetta ja apumiehenä oli meillä summalla leikkaamassa muuan yksinäinen vaimoihminen. Silloin tuuli niinkuin nytkin.

–Kovemmin toki tuuli, oikaisi eräs piioista.

–Taisipa tuulia kovemminkin, myönsi isäntä. Sillä oli yhdeksännellä vuodella oleva yksinään saamansa poika, joka oli pyrkinyt äitinsä mukaan tänne työpaikalle. Se poika tinki aina metsään juoksemaan, vaikka äiti kielteli, että elä sinä mene sinne metsään, puu saattaa kaatua päällesi. Vähän väliä se meni sitä aidan yli huutelemaankin. Hyvä Jumala, hätäili hän siinä eikä malttanut olla, vaan lähti viimein itse haeskelemaan.

–Poika oli jäänyt puun alle?

–Ei sillä ollut mitään hätää pojalla, käsipuolesta se toi sen tänne palolle … se oli vain ollut marjoja aholta poimimassa. Ruvettiin tässä sitten puoliselle. Liisa lähti noutamaan tuopilla vettä lähteestä. Tuosta se meni palon poikki tietä myöten ja nousi yli samasta veräjästä, mistä tekin äsken tulitte. Jos näitte, lähtee siitä polku notkoon, vesipaikalle. Eihän sitä osattu mitään pahaa aavistaa, ja minäkin otin ryyppäämistä odottaessani leivän ja rupesin leikkaamaan. Puukonterää juuri kannikkaan painaessani puhalsi taas tiukka vihuri, niin että oli viedä hatun päästäni. Ja samassa kaatua romahti tuolla tuo vanha koivu, joka on aivan lähteen päällä. Se parkaisi niin pahasti, ettei kuulunut hätähuutoa, eikä tietty mitään, ennenkuin tuulen vähän tauottua alkoi kuulua surkeaa uikutusta metsästä. Se oli ollut pojastaan huolissaan, eikä aavistanut, että itse vähän päästä jäisi kaatuvan puun alle.

–Oliko hän jäänyt puun alle?

–Kun mentiin ääntä kohti, niin siitä löydettiin lähteen reunalta. Luultavasti oli juurikään kumartunut vettä ottamaan, koskapahan tuoppi uiskenteli lähteessä.

–Entä hän itse?

–Itsensä sen oli puu rysäyttänyt kyykkysiltä alleen niin pahasti, että selkä oli mennyt poikki ja toinen sääriluu jalkaterineen kaikkineen korttelin syvälle maan sisään.

–Hän kuoli kohta?

–Henki siinä vielä oli ja ihminen täydessä tunnossaan koko ajan, kun koivun tyveä hakattiin päältä pois … muuten ei sitä olisi saatukaan siitä irtautetuksi, kun puu painoi selkää. Vasta sitten se pyörtyi, kun piti jalkaa vetää maasta ylös.

Isäntä kertoi tämän rauhallisella, tyynellä äänellä piippua sytytellessään. Kun oli saanut tulta taulaan, lisäsi hän:

–Elihän se sitten vielä tiimaa vaille seitsemän vuorokautta, ennenkuin henki lähti.

–No, mutta eikö hänelle haettu tohtoria?

–Ei tuolle osattu tohtoriakaan, ja minkäpä sille olisi luunvialle, tohtorikaan tainnut. Koetettiin sille kyllä antaa hokmannia, mutta ei ollut apua rohdoistakaan.

Tapaus, yksinäisen vaimon kuolema, oli nähtävästi kuitenkin koskenut isäntäänkin kipeästi, niinkuin näytti, sillä jonkun aikaa mietittyään ja piippua vedeltyään virkkoi hän:

–Se tuo vain tinkii välistä mieleen tulemaan, ettei tainnut olla omassa vallassaan senkään kuolema … vai mitenhän lienee sekin kohta.

Kun ei siihen osattu sen enempää, heitin minä hyvästini, vihelsin koiraani ja jatkoin matkaani edelleen. Mutta joka kerta, kun korvesta kuului kaatuvan puun parahdus ja kun tuuli sitten hetkeksi heikkeni, luulin kuulevani yksinäisen vaimon uikutusta ja näin hänet lähteen vieressä suullaan, selkä murtuneena ja sääriluu korttelin verran maahan uponneena. Se sama näky uudistuu aina, kun uudistuvat nämä syysmyrskyt.

KESÄINEN UNELMA

Alakuloinen toverini kertoi.

Kukapa meistä ei kerran elämässään liene haaveksinut ruvetakseen talonpojaksi ja mennäkseen naimisiin jonkun talonpoikaistytön kanssa.

Minuun tuli se halu ollessani koulun viimeisellä luokalla. Luvut rasittivat, tuntui vaikealta jatkaminen ylioppilaaksi asti, ja vastakohtana viehätti talonpojan elämä sanomattomasti. En tosin tuntenut siitä muuta kuin sen hauskuudet: hevosenajot, heinänteon, leikkuun, kalaretket, metsästyksen ja keinumäellä kisailun valoisina sunnuntaiöinä. Mutta minusta tuntui niin uljaalle antautua kokonaan kansanmieheksi, pukeutua sarkaan ja pitkävartisiin saappaisiin ja halveksia herroja. Ja sitten olin minä myöskin rakastunut…

Tutustuimme toisiimme kirkkomatkalla. Minä asuin isäni kotona suuren järven rannalla ja toisella puolen selän pienoisessa talossa oli Mari piikana. Järventakalaisten kirkkovenhe kulki meidän ohitsemme, ja eräänä sunnuntaina liittäysin minäkin seuraan.

Minut istutettiin parhaalle paikalle perämiehen jalkojen juureen, ja Mari istui alahangoilla soutamassa. Hän näytti vähän ujolta, katsahti minuun vain syrjäsittäin kulmainsa alta ja seurasi sillä välin oman aironsa kuohua, sitaisten tuontuostakin huivinsa solmua, joka vähän väliä pyrki laukeilemaan.

–Heittäisi tuon pois, kun ei tuo ota pysyäkseen, sanoin minä tuttavuutemme alkajaisiksi.—Hän ei virkkanut siihen mitään, mutta kun hänen rinnallaan istuva antoi pyynnöstäni aironsa minulle, niin asetuin minä hänen viereensä soutamaan.

–Ollaankos me tasaväkiset? sanoin minä ja puristin airoani.

–En toki minä pyrikään tasaväkiseksi, vastasi hän,—mutta kiinnitti kuitenkin soutuaan, jota minä pidin merkkinä siitä, että hän mielellään soi minulle sijan kupeellaan ja tahtoi olla vertaiseni, mikä oli minulle kuin kunnianosoitus.

Hän oli vaaleaverinen, liinankarvainen tukka pitkällä palmikolla, jäntevä käsi räväkästi airon ponnessa ja lipokkaan kanta tanakasti venheen kaareen ponnistettuna. Paidankaulus oli punakirjainen, nuttu oli poissa ja polvia peitti suoraraitainen alushame. Päivä paistoi helakasti hänen voimakkaille hartioilleen, iho oli ruskettunut, silmät siniset, piirteet hienot ja puhtaat, ja hän tuoksui hajuheinää ja uutta vaatetta.

Ensin istuttiin loitommalla toisistamme, kumpainenkin laidallamme. Hetken kuluttua siirryimme likemmä, ja ennenkuin tiesimme kumpainenkaan kuinka, laskimme jo leikkiä kuin vanhat tutut.

Venheväki kohteli minua kuin vertaistaan ja oli ottanut minut kuin yhdeksi omistaan, joka oli minulle kuin arvon koroitus. Ja minä palkitsin sen sillä, että kirkon rannassa ostin markalla vehnäsiä, jotka siinä sitten lepikossa lähteen reunalla miehissä nautittiin.

Kirkkoaika kuljeskeltiin kumpainenkin tahollamme. Me miehet lepäilimme rantatöyräällä päiväpaisteessa urkujen soittoa kuunnellen tai seisoskelimme kiviaidan vieressä keskustellen kesätöistä ja ilmoista toispaikkaisten isäntäin kanssa. Ne eivät tienneet minua miksikään, ja kun kysyivät: »Mistäs päin ne on nämä miehet?» vastasin minä kaikkien puolesta: »Vesien takaa ollaan», ja kun taas kysyivät: »Mistä sieltä?» niin vastasin minä taas: »Selkäkylästä.»

Tuontuostakin näin minä Marin tyttöjoukosta, ja kun oli menty toistemme ohi ja minä katsoin taakseni, niin katsoi hänkin. Hän oli soma ja sievä, ja yhä enemmän aloin minä ajatella häntä. Ajattelin häntä kirkon penkissäkin ja lähdin vähän päästä hänen jälkeensä, kun saarnan loputtua näin hänen menevän ulos. Ja kun taas kokoonnuttiin venheen luo ja alettiin lähtöä laitella, niin sattui kuin itsestään, että me taas jouduimme vierekkäin samalle tuhdolle soutamaan.

Tyynenä sunnuntai-iltana kuljimme me kiirettä pitämättä kotikylää kohti. Venheitä parveili edessä ja takana, kirkon ristit katosivat ja järven rannat kuvastuivat liikkumattoman veden pintaan. Oli muutamassa niemessä pienoinen talo, ja minä sanoin Marille:

–Onpa siinä sievällä paikalla talo.

–Sievälläpä näkyy olevan.

–Ollapa se meidän…

–Saapihan sitä aatella, vaikkei olekaan pakko päätellä.

–Mikäs estäisi päättelemästäkään?

–Ette siinä herrana eläisi, vaikka olisikin omanne.

–Kukas käskisi herrana elelläkään … elelisi siivoiksi talonpojiksi … onhan se kumma nähty ennenkin.

–Eipä taitaisi olla sitä herrastyttöä, joka semmoiseen paikkaan rouvaksi lähtisi, sanoi perämies, joka istui edessämme ja oli kuullut keskustelumme.

–Ottaisi semmoisen, joka lähtee.

Eivät ne oikein näyttäneet uskovan minun tuumiani, mutta minä päätin varmasti mielessäni, että sen täytyy niin tapahtua.

Mari tahtoi kokan puolelta viskainta janoaan sammuttaakseen, ja kun oli juonut, tarjosi hän sen minullekin.

–Juokaa, hyvän se tekee teillekin!

Se oli suosionosoitus, johon minä vastasin läikäyttämällä pisaran vettä hänen helmaansa. Ja kun vein viskaimen huulilleni, niin kosti hän vuorostaan sillä, että nykäisi minua kyynärpäästä ja hulautti vettä kaulaan ja povelleni. Ja kun minä Leposaaren rannassa, jossa oli kahtia matka kirkolta kotiin ja jossa käytiin tullen mennen maissa, nakkasin häntä kuusen kävyllä ja hän heitti hatun päästäni metsään, niin ei minulla enää ollut epäilystäkään siitä, että hän oli mieltynyt minuun.

* * * * *

Seuraavana iltana istuin jo ongella ruohokossa hänen talonsa edustalla. Istuin siinä kauan ja hievahtamatta, katsellen ja kuunnellen liikettä pihassa ja silloin tällöin vetäisten ahvenen venheeseeni. Näin Marin menevän veräjälle, pistäytyvän siitä aholle ja korkean kiven päältä huhuavan lehmiä lypsylle. Ne vastasivat viidakosta ja tulivat metsän reunasta yksitellen esille. Sitten hän tuli heidän edellään kesantopellolle, jossa oli tarha, teki savun ja alkoi lypsää. Kaataessaan maitoa rainnasta hinkkiin hän näytti huomaavan minut ja seisahtui tyhjä astia kädessään järvelle päin katselemaan. Kuulin hänen sitten taas lehmäinsä suojassa laulelevan ja haastelevan heille. Mutta lypsettyään hän kantoi astiat pihaan ja katosi Finne pitkäksi aikaa. Ei näkynyt talosta enää muuta liikettä kuin että isäntä tallusteli aittaansa maata ja hetken aikaa sen jälestä emäntä. Lehmätkin paneutuivat pitkäkseen pellolle, ja savu jouti nousemaan kohtisuorana ilmaan, josta se sitten taittui ja painautui laajana viuhkana riihen editse niittynotkoon.

Tulin jo surulliseksi ja aioin lähteä pois, kun ilmaantui Mari rantatielle, jossa oli puolitiessä rannan ja rakennusten välillä hänen aittansa. Hän tuli sen sivu, tuli kivilaiturin päähän nuottakodan kupeelle ja rupesi huuhtomaan jotain vaatetta vedessä. Mutta minua hän ei ollut huomaavinaan. Enkä ollut minäkään häntä. Kolahutin kuitenkin melalla venheen laitaan ja sitten rykäisin.

–Iltaa, sanoin minä.

–Iltaa, vastasi hän vähän päätään nostaen. Syöpikös kala onkea?

–Huonostipa syö.

Työnsin venheen nuottakodan eteen ja kysäisin:

–Joko teillä nukutaan?

–Jopa siellä taitaan nukkua, vastasi hän, huljutteli pestävätään, ojensihe suoraksi ja väänsi veden vaatteesta.

–Onpahan siellä muutamia ahvenia venheen pohjassa!

–Eikö lähdetä ongelle, Mari?—tahdoin minä.

–Ei toki yön selkään ongelle.

–Mutta jos tulen päivällä noutamaan?

–Päivällä ei ole aikaa!

–Saisikos tulla Marin aittaan tupakalle?

–Jos isäntä näkee, niin on vihassa.

–Ei näe, kun hiljaa liikutaan.

–Siellä on sukulaistyttöjä toisessa aitassa, jotka kuulevat….

–Eivätkö ne pian mene pois?

–Eivät ne mene,—ennenkuin ensi lauantaina isännän kanssa kirkolle.

–Sitten tulen minä lauantai-iltana.

–Ei saa tulla sittenkään…

Mutta hän kielsi niin laimeasti, että se oli selvempi kuin suora suostumus.

–Mitäs se Mari pesee näin myöhään yöllä?

–Kun ei ole toisen orjalla päivällä aikaa.

Hän lähti nousemaan pihaan, ja hyvilläni käänsin minä venheeni kotiin päin ja meloskelin verkalleen pois.

* * * * *

Pitkä oli se viikko ja ikävä. Käyskentelin joutilaana pihalla ja kujilla, loikoilin pellonpientarilla, koetin ongiskellakin, mutta en saanut kaloja. »Tekisit jotain», sanoivat veljet. Mutta minä en viitsinyt vastata enkä puuttunut puheisiin kenenkään kanssa. Minä vain odotin lauantaita. Vihdoin se tuli ja kului onnellisesti iltaan. Olin vartioinut rannassa ja nähnyt isännän soutavan ohitse. Ja ettei kukaan näkisi minua yöllä liikkuvaksi eikä tarkoituksiani aavistaisi, vein minä venheeni kotirannasta pellon alle lepikon suojaan ja kätkin hattuni ja nuttuni ruispellon pientarelle heinikkoon.

Panin maata niinkuin muutkin. Olin nukkuvinani ja vaadin veljenikin vaikenemaan. Kun koko talo jo nukkui ja kun kuulin, että kello salin seinällä alakerrassa oli lyönyt kaksitoista, kohottausin minä varovasti vuoteeltani, laskeusin porstuaan, päästin oven säpistä ja paitahihasillani ja avopäin kuljin minä rohkeasti pihan yli pirtin nurkan taa. Selkäpiitäni karsi, korvissa humisi, jalat eivät tahtoneet pitää päällään, mutta pitkällä hyppäyksellä nakkausin minä tupakkapenkkien poikki ruispellon sisään ojan pohjaan.

Ei kukaan ollut nähnyt minua, ei ketään kuulunut liikkuvaksi, koirakin oli pihamaalla maaten vain vähäisen avannut silmiään ja painanut ne taas takaisin umpeen, seuraamatta jälessäni.

Löysin venheeni lepikosta ja vaatteeni ruispellon pientarelta. Ne tuntuivat kuin tietävän tarkoitukseni, olevan kuin salaliitossa kanssani. Ja kun minä meloskelin vedenpintaa myöten, jossa pieni virilaine lipatteli kokan alla, niin kuului se korvaani kuin haastelu semmoisen suusta, joka ymmärtää ja hyväksyy ja toivottaa onnea. Yörastas sanoi rannan puista sirahutellessaan: »Mene, mene … ei ole hätää mitään … kaikki nukkuu, kaikki nukkuu … ei kuule kukaan, ei kukaan, ei kukaan!» Ja tuolla toisella rannalla nousi jo yöllinen sumukin suojelevasti eteeni, peitti ruohikot ja rantapuut, kohosi pirtin harjan tasalle, mutta ei sentään ylettänyt mäen huipulle, josta pitkä korpikuusi pisti latvansa poutaista taivasta vasten, jotten eksyisi suunnastani.

Kuului sieltä soutua jostain, en erottanut niistä, mutta ilokseni tuntui se etenevän toiseen päähän järveä. Ja minä olin kuin pelastettu, kun vähän päästä uppousin usmapalloon ja ruohokko samassa alkoi kahista laitoja vasten.

Kokastin venheeni kahden pajupehkon väliin, kätkin aironi läheisen ladon alle ja aloin niittyaidan vartta hiipiä ylös pihaan.

Taas oli ruispelto vastassani ja oja, joka vei suoraan aitan taa.

Laskeeko hän minut sisään, avaako ovensa, antaako istua vuoteessa viereen, salliiko suudella, uskooko, että häntä rakastan…

Ei sieltä kuulunut risahdustakaan, ei aitasta eikä pihamaalta päin. Lehmän kello kalahti; ne olivat tuossa vähän matkan päässä pellolla, vaikkei niistä usman läpi erottanut muuta kuin haamut.

Otin multapallon pellosta, nakkasin sen seinään ja painoin korvani saumaan kiinni. Joku siellä jo liikahti. Nakkasin toisen kerran vähän suuremman pallon. Nyt nousi hän ylös ja meni ovelle. Kiiruhdin sinne nurkan ympäri ja kuulin hänen oven raosta kuiskaavan:

–Kuka se on?

–Minähän se olen … laske sisään, Mari!

–Tulittepahan te, vaikka kielsin.

–Sanoinhan minä tulevani…

–Menkää toki pois, jos kuka näkee.

–Anna tulla aittaasi, niin ei näe kukaan.

Työnsin hiljaa ovea kenkäni kärellä, hän ei pidätellyt, ja minä pääsin sisään.

Siellä oli pilkkopimeä, vesikaton rajasta vain hiukkaisen kajasti päivä. Hän oli pujahtanut jonnekin aitan perille, kuului kuin olisi hän hypännyt vuoteeseensa ja vetänyt peitteitä ylleen. Haparoin ääntä kohti, käsi sattui hänen tukkaansa, ja hän tuntui nauraa tirskahtelevan, kun minä viimein osuin istumaan hänen vuoteensa laidalle.

–Mitä varten te nyt tänne tulitte?

Olin niin hengästynyt, etten saanut sanaa sanotuksi. Ja minua yht'äkkiä ujostutti, en tiennyt, miten olla ja miten sanoa sitä, mitä olin tullut sanomaan.

Vihdoin sain kysytyksi, oliko isäntä kotona.

Ei hän ollut, oli mennyt kirkolle jo tänä aamuna, ei ollut kotosalla muita kuin vanha emäntä.

–Entä sitten? kysyi hän peitteensä sisästä vähän ivallisesti, kun en taaskaan saanut sen enempää selvitetyksi.

En ollut vielä koskaan tätä ennen suudellut ketään naista. Mutta minä olin sitä jo kauan haaveksinut ja kuvitellut. Hain käsiini hänen päänsä ja kumarruin häntä kohden. Hän veti peitteen silmilleen, minä koetin ottaa sen pois; hän kääntyi seinään päin, minä koetin kääntää häntä takaisin.

–Mari, kuule nyt, Mari!

Sain käteni hänen kaulaansa, vedin hänet luokseni ja suutelin häntä rajusti ja taitamattomasti huulille, poskille, otsalle ja nenään.

–Elkää nyt, päästäkää jo, antakaa jo olla!

Mutta minä en päästänyt.

–Minä rakastan sinua, Mari, kuule, minä rakastan sinua, kuuletko!

–Narraatte vain minua…

Mutta minä melkein itku kurkussa vakuutin ja vaadin, että hänen täytyy se uskoa.

–Aikanne rakastatte ja sitten jätätte.

–Et saa sanoa noin, minä otan sinut vaikka paikalla, jos lähdet.

Ei sanonut, lähtisikö vai ei, mutta salli jo suudella itseään vapaasti, salli minun tarttua molempine käsineni kaulaansa eikä vetänyt pois omaansakaan pääni alta, jonne sen asetin. Sain paneutua hänen viereensäkin, sitten kun hän ensiksi oli tiukasti kääräissyt peitteensä ympärilleen.

Lienenkö minä koskaan ollut niin onnellinen kuin sinä yönä. Lienenkö koskaan rakastanut niin täydellisesti, niin koko sydämestäni ja niin puhtaasti kuin tuona viileänä kesäyönä tuossa puolipimeässä aitassa, jonka hataran katon läpi tuikki vähän päivää sisään, jonka orsilla riippui hänen pieni vaatevarastonsa, jossa voimakkaat käsivarret puristivat minua melkein lapsellisella hellyydellä, jossa ainoastaan suudeltava poski hiukan kuumeni ja jossa viattomia puheitamme säesteli loitolta kukkuva käki ja rantoja pitkin viheltelevä vikla.

Kun ensimmäinen aamupeipponen pyrähti aitan takaiseen pihlajaan, pyysi hän minua menemään ja minä tottelin, saatuani luvan tulla toisen kerran takaisin.

–Ollaanko me sitten hyvät? kysyi hän.

–Ollaan me hyvät.

Hän avasi minulle oven, ojensi kätensä sen raosta, ja onnellisissa mietteissä meloskelin verkalleen kotiin, jossa kaikki vielä nukkuivat ja minä häiritsemättä pääsin vuoteelleni. Aurinko nousi silloin juuri näkyviin, ja ensimmäinen aamutuulen henkäys lepahutti haavan lehtiä ikkunani alla.