Kitabı oku: «Lastuja I-III», sayfa 11

* * * * *

Se uudistui useampana yönä. Hän uskoi jo minuun. Me teimme torppia, ostelimme taloja ja lehmiä ja hevosia ja ajoimme omilla kärryillä kirkkoon vihille. Yhä kauemmin viivyin minä hänen luonaan, aikaisemmin tulin ja myöhemmin läksin. Ei pelännyt hän enää isäntäänsä enkä minä kotiväkeäni. Kävin heillä päivilläkin, istuin isännän kanssa kamarissa, jonne hän kantoi kahvit, ja hän pistäytyi meillä sunnuntai-iltoina.

Olin päättänyt keskeyttää koulunkäyntini ja sanoa kaikki isälleni, kun taas tulisi aika lähteä syksyllä kouluun.

* * * * *

Mutta hän oli saanut tietää sen toista tietä.

Eräänä aamuna, kun taas päivän valetessa palasin kotiini, istui hän verannan rappusilla minua odottamassa. Joku oli kai nähnyt minun liikkuvan öillä ja käynyt kantelemassa.

–Mistä sinä tulet? ärjäisi hän ankaralla äänellä.

–En mistään … ongelta minä…

–Sinä valehtelet … olet ollut yöjalassa.

–Kuka sen on sanonut?

–Vieläkö julkeat kieltää! Sinä olet huonoilla jälillä, poika … mutta varo itseäsi, jos tahdot säästää nahkaasi! Mitä sinä toissa yönä teit siellä Rantalan piian aitassa…

–Rantalan piian aitassa?

–Sinut on nähty sieltä lähtevän keskellä yötä… Eikö se ole totta?

–Totta se on… Mutta ei siinä ole sen pahempaa.

Minä seisoin isäni edessä sillä mielellä kuin olisin tahtonut sanoa:

»Lyö, jos haluttaa!»

Isäni oli jalo mies, me emme koskaan olleet sanoneet pahaa sanaa toisillemme, suora tunnustukseni kai vaikutti häneen, hän pidätti itseään, vältti minun katsettani ja viittasi minua istumaan viereensä penkille.

–Minä uskon sinua, kun itse sen vakuutat … jos et ole puhunut totta, niin saat tehdä tiliä omantuntosi kanssa.

–Totta minä olen puhunut. Mutta minä aion mennä naimisiin ja erota koulusta.

Isä loi minuun pitkän, tutkivan katseen:

–Aiot erota koulusta?

–Ja sitten rupean talonpojaksi!

En tiedä, oliko isäni ehkä aikoinaan kokenut samaa vai muutenko hän vain osasi asettua kannalleni; odotin, että hän nauraisi minulle ja panisi kaikki pilkaksi, mutta hän otti sen tyynesti ja totisesti ja alkoi puhua minulle niinkuin asiasta, josta kannatti keskustella.

–Ei kai se ole niin kiireellinen asia, ettei sitä ennen voi lukujaan lopettaa … ennättäähän sen vielä sittenkin.

Enhän voinut minäkään sanoa, ettei ennättäisi. Ja sillä lailla se ikäänkuin sovittiin, että kun olen tullut ylioppilaaksi, niin voihan asian ottaa uudelleen puheeksi.

Mutta kun se oli tullut näin melkein julkiseksi, niin katosi siitä sen salamyhkäisyys, ja kun minä aloin tarkemmin ajatella, niin minua hiukan hävetti. Olin valmistautunut vastarintaan, ja nyt siinä ei ollut sen enempää. Sitten epäilytti minua vielä se, että isäni ehkä nauraa itsekseen minun tuumilleni ja pitää niitä lapsekkaina. Miksikäpä hän muuten olisi kohdellut minua niin suojelevasti.

Maria en saanut sen jälkeen nähdä, hän ei tullut meille käymään, enkä minäkään rohjennut mennä häntä tapaamaan. Muutaman viikon päästä tuli sitten kouluun lähtökin.

Ja kun seuraavana kevännä palasin kotiin Helsingistä, päässä ylioppilaslakki, ei edellisen kesäisistä tuumista enää tullut puhetta. Eikä minuun enää tehnyt sen syvempää vaikutusta, kun kuulin, että Mari oli mennyt naimisiin.

* * * * *

Mutta ei se kuitenkaan ole koskaan haihtunut mielestäni tuo kesäinen unelma. Mari ja hänen miehensä asuivat maantien varressa huonemiehinä pienessä mökissä. Melkein joka kerta, kun ajoin siitä ohitse, näin hänen kasvonsa matalan ikkunan läpi. Ne näyttivät kalpenevan vuosi vuodelta. Ja joka kerta juoksi mökin ovesta, jonka porstuana oli pistekota, maantien veräjälle joukko valkotukkaisia pikkutyttöjä katsomaan ohi ajavaa. Kuulin heidän elävän köyhyydessä, ja minun tuli heitä aina sääli notkuvissa kieseissä istuessani. Tuli samalla sääli itseänikin ja omaa elämääni. Ajattelin usein vieläkin, että jos »kesäinen unelmani» olisi saanut toteutua ja jos minussa olisi ollut niiden päätöksien pitäjää, joita Marin kanssa olimme hänen viileässä aitassaan haaveksineet, olisi minusta ehkä tullut talonpoika ja kunnon kansalainen, jota vastoin nyt olen—en ole mitään siitä, miksi olisin tahtonut ja miksi olisi pitänyt.

SASU PUNANEN

Luonnonlahjat ovat epälukuiset ja sen tähden niistä lieneekin jokainen saanut oman osansa. Tavallisesti kyllä puhutaan lahjakkaista ja lahjattomista ihmisistä, mutta se tulee kai siitä, ettei kaikkia ihmisiä saada nähdä heidän oikeassa ympäristössään. Mutta anna heidän kunkin päästä omalle alalleen, niin näet, mihin heistä mikin kelpaa. Luulit häntä aivan mitättömäksi mieheksi ja yht'äkkiä saattaa hän esiintyä lajinsa täydellisimpänä.

Sasu Punasesta olin aina luullut, ettei hän ole mitään. Lihava, laiska, unelias, harvapuheinen, ei mitään harrastuksia, ei mitään innostusta. Hän luki papiksi, apulaispapiksi, olisi voinut sanoa siihen nähden, miten korkealle hän näytti päämaalinsa asettavan. En löytänyt hänessä mitään erikoista taipumusta, en ainoatakaan alkuperäistä ajatusta enkä perittyä intohimoa, josta ainakaan minä olisin mitään tietänyt, vaikka asuttiin samassa talossa, seinä väliä—ellei lukisi niiksi sitä, että hän piti nukkumisesta ja että joskus varta vasten meni Kämppiin syömään pihviä. Mutta muuten ei mitään merkkiä, millä hän olisi osoittanut olevansa »oma itsensä» eli, niinkuin sitä siihen aikaan olisi sanottu, kun norjalaiset kirjailijat vielä olivat muodissa: »vaere sig selv».

Ei mitään—ennenkuin hän yht'äkkiä ilmestyi eteeni kaikkine lahjoineen.

–Lähdetään kylpemään, sanoi hän minulle eräänä iltana.

–Enpä minä nyt … olin aikonut mennä Suomalaiseen Teatteriin.

–Mitä varten teatteriin?

–Siellä on tänään premieeri.

–Ennätät sinä nähdä sen premieerin vastakertanakin … tule pois, minä pistouvaan issikankin, jos lähdet.

Oli ensimmäinen rekikeli, minä olen intohimoinen ajurilla-ajaja, ja niin lähdettiin saunaan ja jätettiin premieeri—toiseen kertaan.

Suomalaiset ovat keksineet saunan, sanotaan—ainoa keksintö muuten, mikä lienee heidän omansa; samoinkuin samovaarin sanotaan olevan ainoa koje, minkä venäläiset ovat itse keksineet. Sentähden tämä kansa osaa kylpeä paremmin kuin mikään muu kansa. Ja sentähden on tämän kansan keskuudessa myöskin parhaimmat kylpijät, etevimmät löylytaiteilijat. Mutta en ole niidenkään joukossa vielä tavannut toista sellaista kylpijää kuin hän, tämä Sasu Punanen. Hän on etevän rotunsa kaikista etevin, hän on kaikkien saunaniekkain saunaniekka.

–On suuri epäkohta, ettei ole höyrykaappia ja löylysaunaa samassa yhteydessä, sanoi hän, kun olimme ostaneet piletit—ensimmäinen kerta muuten, kun kuulin häneltä jotain arvostelua olevista oloista. Onko Miinan sauna vapaa? huusi hän sitten käytävän perillä.

Miinan sauna oli vapaa, ja sinne astuessamme selitti hän minulle, että hän ei huoli muista kylvettäjistä … ennen vaikka odottaa tunnin vuoroaan.

–Ottaako herrat ammetta vai suihkua saunan päälle?

–Pitäisihän Miinan tietää, että minä otan sekä ammetta että suihkua.

–Ja vastoja kanssa?

–Vastoja kanssa, mutta elkää panko niitä vielä hautumaan.

–Elä pidä kiirettä, neuvoi hän minua, kun näki minun kiireesti sukivan vaatteita yltäni.—Saunassa pitää riisuutua verkalleen eikä niin, kuin jos tuossa paikassa olisi puulautuminen päätä suoraa veteen.

Ja hänellä oli kokonainen järjestelmä sitä varten valmiiksi mietittynä.

–Eikä pidä nakata vaatteitaan sekaisin mihin sattuu, mistä niitä sitten on vaikea pukeutuessa löytää oikealla ajallaan. Minä panen ne aina siihen järjestykseen, että saan ne taas samassa järjestyksessä mukavasti ylleni. Et usko, kuinka suloiselta se tuntuu, kun on kerran saanut kylpeneeksi.

Oli opettavaista nähdä, miten huolellisesti hän tuon tulevan suloisen tunteensa varalta itse riisuutui. Ensin otti hän palttoon ja sijoitti sen naulaan; sitten kaulahuivinsa samaan naulaan ja hatun päällimmäiseksi, sillä pää oli peitettävä, ennenkuin palttoo otettiin ylle.

–Minkä tähden?

–Sentähden, että tuntuu hyvältä sillä lailla.

–Kuka sinulle on sen neuvonut?

–Itse minä olen sen siksi miettinyt.

Toiseen naulaan tuli nuttu ja liivit ja niiden seuraksi kaulus ja paita. Housut ja alushousut ripustettiin erikseen kolmanteen naulaan.

Mutta ennenkuin hän niin pitkälle ennätti, istuskeli hän, hieroskeli, hankaili niskaa, olkapäitä, selkää ja kainalon aluksia, kasvot omituisessa naurun ja suurimman tuskan välisessä irvistyksessä.

Viimeksi veti hän sitten jaloistaan kengät ja sukat.

–Miina, viekää sukat lämpiämään … anna sinäkin sukkasi lämpiämään.

Nyt oli hän kokonaan riisuutunut. Mutta ennen saunaan menoaan seisoi hän vielä kauan aikaa peilin edessä ja tarkasteli itseään siinä joka taholta. Ja yhtä pyöreää se muuten oli joka taholta.

On toisia ruumiita, jotka esiintyvät parhaassa valossaan vaate päällä, toisia, jotka pääsevät oikeaan arvoonsa voimistelusalissa. Sasu Punasen jäsenet ja vartalo olivat sillä tavalla rakennetut, että ne vasta saunassa näyttivät tulevan oikeaan ympäristöönsä. Jos mieli ymmärtää miehen kauneutta, piti ne nähdä saunan lauteilta, lämpimän, kostean löylyn sisästä.

Pienenlainen pää, paksu punainen niska, pitkä lihakas selkä, alkua ihramahaan, leveät lanteet, pyöreät sääret ja tasapohjaiset jalat, ja muuten tanakkaa tekoa, iho sitkeää ja vedenpitävää kuin kengäsnahka.

Ennenkuin hän ryhtyi varsinaisesti löylyä ottamaan, tahtoi hän hikoilla »kuiviltaan», niinkuin hän sanoi.

Hän heittihe selälleen lauteille ja nosti lyhyet, pölkkyiset jalkansa kattoon kiinni. Mutta katto oli sileä, ja ne luiskahtivat siitä vähän väliä alas.

–Pitäisi olla pykälät katossa, tuumaili hän.—Sinulla on paljon parempi, kun on pitemmät sääret. Voisi sen järjestää silläkin tavalla, että olisi nuora niskan taitse jalkapohjiin… Tämä on saunahetkistä suloisin tämä, kun näin lepäilee ja alkaa hiljalleen hikoilla… No, nyt saisi alkaa panna vastoja hautumaan. Kun sinä vastakertana käyt saunassa, niin elä anna milloinkaan hautoa vastaasi, ennenkuin olet itse lauteilla … muuten menee hyvä hukkaan. Se lehvän hyvä haju, se on paras koko kylvystä.

Vastan saatuaan ropsii hän sillä muutamia kertoja kinttujaan, ikäänkuin sen terää koetellakseen, ja huutaa sitten päättäväisesti:

–Lyökää löylyä!

Saunapiika lyö löylyä;

–Vieläkö?

–Vielä, vielä!

–Siin' on! … siin' on!

–Antakaa tulla vain!

–Alkaako tuntua?

–Elä hiidessä, Sasu!…

–Eihän tämä vielä mitään.

–Hellittäkää, hellittäkää!…

Minun täytyy juosta alas, mutta hän sanoo vain rauhallisesti:

–Miina antaa vähän vielä lämmintä.

Kiukaan kivet sähäjävät kuin sata sylkevää kissaa, minusta tuntuu kuin ne tuossa tuokiossa karkaisivat terävine kynsineen kimppuuni ja repisivät minut palasiksi. Huutaen ja voivotellen pakenen minä niitä kyykylläni lattialle, mutta hän komentaa ylhäältä katon rajasta:

–Nyt saa Miina tulla kylvettämään!

Ensin jalkapohjiin, sitten hartioihin … nyt selkään … pohkeihin … taas takaisin jalkapohjiin … vielä vähän … vielä vähän … ääh! … uh! Sillä lailla … sillä lailla… Hankaa nyt!… Lyö nyt! Kovemmin! kovemmin! etkö sinä jaksa hutkia!

–Ihanhan te poltatte itsenne ja minut.

–Eihän tämä vielä mitään … mitenkäs Miina sitten helvetissä!—(Hän laskee vielä leikkiä, pakana!)—eihän tämä vielä mitään miehen löylyksi… Miina käypi vielä terästämässä.

Käsikurkalta heittää Miina-parka, silmiään varjellen, vielä kaksi kipallista uuniin. Kiuas kiljuu, ulisee, siell' on sata uutta kissaa sähäjämässä, ja parkuen pakenen minä saunakamariin.

–Eihän tätä enää kestä kivetkään halkeamatta, kuulen saunapiian valittavan.

–No, laitahan sitten suihku reilaan.

Hän on kuin nyljetty hylje siinä, missä hän seisoo jäisen suihkun alla. Mutta siitä tulee liian hitaasti ja vähän vettä, piian täytyy täyttää kaksi sankoa, kiivetä lauteille ja valaa ne sieltä hänen niskaansa.

Nyt ovat hänen mielestään enimmät hiet irtauneet ruumiista, ja hän nousee takaisin lauteille.

–Pesetä sinä itsesi sill'aikaa, kun minä täällä vielä vähän lämmittelen.

–Eikö voisi avata peltiä?

–Elä helvetissä laske lämmintä pellolle … jumalan viljaa se on lämminkin, tiemmä.

–Pestäänkö herran pää?

–Pestään.

–Odotahan vähän, Ville … menkää, Miina, noutamaan pullo olutta … janottaa vähän … että pääsisi tässä taas vähän hikoilemisen alkuun.

Istuen lauteitten reunalla juo hän yhdellä siemauksella kaksi lasia ja lahjoittaa loput jalomielisesti saunapiialle.

Sill'aikaa kun minua pestään, loikoo hän siellä liikkumatonna ja puhaltaa vain silloin tällöin pitkän, mahtavan päristyksen sieraimistaan. Mitä hän miettineekään, mutta nerolta hän minusta tuntuu omaan itseeni verraten, jättiläisnerolta kaikkien saunanerojen joukossa. Jos oli suomalaisilla saunajumala, jos oli heillä löylynhaltija, jota palvelivat, niin tuommoinen mahtoi hän olla.

–Vai on siellä premieeri tänään Suomalaisessa Teatterissa?—Ja hetken kuluttua:

–Mutta se se on mainio näytös siinä Minna Canthin »Murtovarkaudessa» se saunanäytös.

Kun minä olen istuutunut ammeeseen huuhtoutumaan, laskeutuu hän vihdoin viimeinkin pestäväksi.

On nautinto nähdä hänet pesupenkillä. Hän on nyt niin pehmennyt, että hän valuu kuin taikina siihen kiinni, niinkuin tahdoton taikina, jota saunottaja saa leipoa, alustaa ja pyöritellä mielensä mukaisesti. Kuta kauemmin se häntä pyörittelee, hankailee ja muokkailee, sitä onnellisemmalta hän näyttää. Kuta kiihkeämmin se häntä saippuaa, höylää ja hieroo, sitä autuaallisemmiksi käyvät hänen asentonsa.

–Jos Miina vielä vähäisen vetelee paljaalla kädellä selkäpiitä pitkin.

Minä olen jo aikoja sitten saanut lakanani, mennyt saunakamariin, kuivaillut ja olen jo puoleksi pukeutunutkin, kun alkaa kuulua veden läiskettä saunasta.

–Mitä ihmettä se siellä vielä?

Siellä on leveä, punainen möhkäle selkää ja olkapäitä ammeessa. Hänet on pesty, ja hän ottaa parhaillaan puolikylpyä.

–Sata ja viisikymmentä! huokaa saunapiika nääntyneellä äänellä.

Hän saa lakanan hartioilleen, heittäytyy selälleen sänkyyn, peittelyttää itsensä huolellisesti, tuottaa puoli pulloa olutta, tyhjentää sen, otattaa tupakat esille palttoonsa taskusta ja vasta sitten, kun hän on saanut paperossinsa sytytetyksi, huokaa hän, vähän alakuloisesti:

–Huhhuh! kylläpä tuntuu hyvältä.

* * * * *

En malttanut jäädä häntä odottamaan, eikä hän minua kiellellytkään. Menin Kämppiin. Tunnin kuluttua ilmaantuu hän sinne, posket kiiltävinä ja pingallaan ja tukka kauniisti jakaukselle kammattuna.

Tyynesti istuutuu hän viereeni, ja ystävällisesti, silmät vähän laimeina, virkkaa minulle Sasu Punanen:

–Minkä tähden läksit sinä kesken pois saunasta … minä toki otin vielä höyrykaappiakin kylvyn päälle.

AAVE

Kaarlenpäivänä vuonna 1808 oli Haapalan kartanoon Kymijoen rannalle kokoontunut loistava seura parasta ylimystöä kutsuttuna viettämään hovin herran, vanhan sotilaan, nimipäivää. Sitä vietettiin ainakin isoilla pidoilla, mutta tänä vuonna piivat ne tavallista merkillisemmät ja vieraita edempääkin odotettavissa, sillä ajat olivat epävarmat ja ihmiset tahtoivat tavata toisiaan ja kuulla uutisia. Suomen joukkoja oli siirretty itäänpäin, Tukholmasta oli saapunut upseereja paikkakunnalle, Adlercreutz oli luvannut tulla Kiialasta ja tuoda mukanaan von Döbelnin.

Vieraita tulikin tien täydeltä. Parhaat hevoset valjastettuina suurten kojujen ja korkeakorjaisten rekien eteen alkoi heitä heti hämärän tultua täyttä karkua kiiruhtaa hovin valaistuja ikkunoita kohti. Saapuneina sinne, jossa keskellä isoa pihaa hulmusi pylvään päässä tervainen soihtu, pyörähtivät he ylpeästi leveiden rappusien eteen, ja höyryävät, hirnuvat hevoset sidottiin seinävieriin ja aitovarsiin kiinni, missä ne sitten alituisesti tiukujaan helistelivät ja kalistelivat valjaitaan. Kellojen kilinä, hevosten hirnunta ja kuskien huudot kuuluivat aavojen peltojen yli kauas metsän rannassa oleviin mökkeihin, joista niistäkin varustauduttiin hovin juhlaa ulkopuolelta ihailemaan ja hovin herralle hurraata huutamaan. Ja sama meno kuului toisellekin puolelle vuoksen yksinäisten venäläisten upseerien korviin, jotka tilapäisissä kasarmeissaan, seuraa ja huvitusta vailla, ikävöiden suorittivat yksitoikkoista rajapalvelustaan.

Ilma oli tänä iltana leuto ja suvinen, taivaalla raskaita pilviä ja tuuli idästä, josta se toi mukanaan Kymin virran kohinaa sen syvästä uomasta, metsän huountaa suoraan vastaiselta rannalta ja yht'äkkiä silloin tällöin katkonaisen torventoitahduksen.

Jo olivat kaukaisimmatkin vieraat saapuneet, jo olivat ensimmäiset tarjottavat tarjotut, tanssittu alkuvalssi ja ensimmäinen katrilli ja vanha klaveri jätetty hetkeksi lepäämään. Tanssin lomassa oli ovi avattu ulos porstuaan ja tyhjän salin läpi kuului ulkona seisovien hevosten aisakellojen ja kulkusten kilinää. Ensi jäykkyys oli voitettu, ja mieliala hilpeni hilpenemistään. Herrain huoneessa oli Adlercreutz tarttunut lasiinsa kilistääkseen isännän kanssa, ja salin perällä kamarissa seisoi von Döbeln naisten ympäröimänä ja kertoi heidän pyynnöstään palveluksestaan Ranskan väessä ja sotaretkistään Intiassa— kun tiu'ut ja kulkuset yht'äkkiä lakkasivat lirittämästä ja haastelevien korviin kuului pitkulainen torven puhallus, joka tunki avonaisten ovien kautta sisähuoneidenkin perille.

Se oli venäläinen iltasoitto.

Hetken verran se vain kesti, ja olihan se monta kertaa ennenkin näillä seuduilla soinut. Sotilaillekin oli se vanhastaan tuttua säveltä, mutta kun naiset säpsähtivät ja huudahtivat heikosti, niin katkesi von Döbelniltä lause kurkkuun, eikä Adlercreutz tahtonut juoda maljaansa sellaisen fanfaarin puhaltaessa. Syntyi äänettömyys, joka ei tahtonut ottaa loppuakseen sittenkään, kun kellot ulkona taas alkoivat kilistä. Kaikki olivat he sen kuulleet, ja kaikkien korvissa soi se vielä tauottuaankin.

–Sulkekaa ovi siellä! huudahti isäntä; von Döbeln lopetti keskeytyneen lauseensa, Adlercreutz joi isännän onneksi, ja naiset koettivat taas olla iloisia. Mutta mieliala ei enää saanut siipiä alleen.

Sillä ajat eivät olleet iloiset, eivät juuri iloisemmat kuin niin monta kertaa ennen, kun ilmassa liikkui sotahuhuja, jotka sitten aina olivat toteutuneet ja siirtäneet vieraan vallan rajan yhä likemmäksi oman maan keskipistettä. Toinen puoli maata oli jo nytkin temmattu irti toisesta ja Kymin virran valtasuoni enää vain suojeli Suomen sydäntä viimeisen halvauksen iskulta. Ja nyt puistatti muisto menneestä ja paha aavistus tulevasta, ja jätti sotilaankin selkäpiin kylmilleen.

Mutta illalliselle mennessä oli kuitenkin Adlercreutzin ryhti ja von Döbelnin iloisuus saanut mielet entiseen hilpeyteensä. Tanssi ja juomat olivat sen lisäksi panneet veret vilkkaampaan liikkeeseen, ja venäläisetkin olivat jo aikoja sitten menneet levolle. Eikähän niistä sotahuhuistakaan vielä mitään varmaa tiedetty.

Isäntä istui pöydän päässä vieressään Adlercreutz, vastapäätä häntä oli emännän ja talon tyttären välissä von Döbeln ja pitkin pöydän muita sivuja nuorempia upseereja sinikeltaisissa univormuissaan, kukin kaunottarensa kanssa.

Adlercreutz oli pitänyt lyhyen puheen ja esittänyt isännän maljan, joka juotiin suurista kourantäyteisistä hopeapikareista.

–Te olette tehnyt tehtävänne, olette taistellut ja vuodattanut vertanne isänmaan multaan. Teidän väkenne kyllä voitettiin, teidät tungettiin takaisin ja teidän täytyi väistyä ylivoiman edestä. Mutta oli kuitenkin raja, jonka yli eivät saaneet teitä kulkemaan. Te kun olitte tullut tämän vanhan kotinne kynnykselle, niin iskitte te siihen kantapäänne, ponnistitte omista oven pielistänne ja huusitte: »Tähän saakka eikä edemmä!» Ja vaikka toinen puoli virtaa on vihollisen vallassa, niin on tämä puoli vielä meidän. Sillä tästä yli te ette heitä päästänyt. Ja toivokaamme, ettei se ole tapahtuva, niin kauan kuin teidän kookas vartalonne vielä seisoo isänmaan ja Ruotsin rajavartijana.

Döbelnin silmät olivat alkaneet säihkyä. Hänen Intian auringosta ja Ranskan viineistä kuumuneet verensä kiehahtivat, ja kun sotavanhuksen malja oli juotu, ponnahti hän seisoalleen ja huudahti:

–Saanko sanoa sanan minäkin?

Ja kun se hänelle joka taholta myönnettiin, niin hän alkoi:

–Se ei ole tapahtuva, jos minäkin saan vakaumukseni sanoa! En ikinä usko sitä mahdolliseksi! Me äsken kyllä kuulimme oudon äänen, joka näytti meitä hetken verran vavahduttavan. Ja miksei se olisi sitä tehnyt? Onhan se niin monta kertaa ennenkin aaveena soinut korvissamme. Mutta olemmeko sitä koskaan todella säikähtäneet? Minä uskon, että emme, vai kuinka?

–Emme ole! Emme!

–Jos siis emme ole ennen, niin miksikä nytkään!

–Hyvä!

–Ja miksi emme nyt enemmän kuin ennenkään? Siksi, että meidän isänmaassamme on elinvoima, luja ja rikkomaton kuin luonnonvoima! Silpokoot sen, heittäkööt käden sinne, toisen tänne, sirottakoot jäsenemme ympäri kenttiä, ne hakevat toisensa, ne asettuvat itsestään paikoilleen!

Puhujan innostus tarttui muihinkin, he huusivat: »Hyvä, hyvä!» ja hän jatkoi hehkuvin poskin:

–Halkaiskoot ne sen kahtia, repäiskööt toisen puolen toisestaan irti, ne yhtyvät sittenkin ja alkavat aina elämänsä uudelleen!—Maamme on nyt jaettuna keskeltä kahtia. Mutta sillä vakavalla luottamuksella, sillä uskolla, joka, vaikka ei muuta uskoisikaan, uskoo kuitenkin isänmaan yhteyteen ja onneen, tahdon minä juoda isänmaan maljan! Hyvä herrasväki—!

–Odottakaa hetkinen! huusi vanha soturi toisesta päästä pöytää. Tässä talossa on aina ollut tapana, että kuninkaan ja isänmaan malja juodaan vanhasta Kaarle kuninkaan kristallipikarista…

Emäntä viittasi palvelijalle, ja palvelija kiiruhti ottamaan sitä salin nurkasta, jossa se vanhan tammikaapin päällä seisoi Kaarle XII:n vartalokuvan edessä.

–Suokaa anteeksi, herra von Döbeln, tämä keskeytys, mutta se on lahja itse kuninkaalta isävainajalleni.

–Anna tänne se!

Ja von Döbeln oikaisee kätensä sitä ottamaan, ja toisella tarttuu hän isoon viiniruukkuun, tyhjentääkseen sen sisällön vanhaan pikariin.

Mutta yht'äkkiä hän kalpenee, pudottaa viiniruukun kädestään, laskee pikarin pöydälle, horjahtaa vähän, painaa kädellään haavoitettuun otsaansa ja vaipuu sanatonna istuimelleen.

Herrat hypähtävät paikoiltaan ja peräytyvät, naiset huudahtavat kuin olisivat he nähneet aaveen, ja kaikki tuijottavat he sanattomina vanhaan pikariin, jossa näkyy suuri, räikeä rako yläreunasta alareunaan.

Milloin oli haljennut Kaarle kuninkaan lahja, sitä ei kukaan tiennyt.

Mutta isänmaan malja jäi sinä iltana juomatta.

Ja kuukauden perästä kulki vihollinen Kymijoen poikki.