Kitabı oku: «Lastuja I-III», sayfa 23

OMAN ONNENSA SEPPÄ

Ei ollut maalla eikä kansalla aavistustakaan siitä, että sellainen puute, sellainen suuri epäkohta olisi ollut olemassa. Se oli jotenkin rauhallisesti elänyt siinä uskossa, että sillä oli kaikki ne laitokset ja virkakunnat, joita se onnekseen ja menestyksekseen tarvitsi, että laitoksien johtajat ja virkojen hoitajat tekivät tehtävänsä, kuten parhaiten taisivat, ja ettei niitä uusia tarvinnut lisätä—joskin olisi saanut vanhoja hiukan vähennellä.

Mutta elipä tämän kansan keskuudessa mies, jolla oli uusi aate jo kauan mielessä kytenyt. Mikä se aate oli, siitä hän ei pitkään aikaan ollut selville päässyt. Hän haki sitä kuitenkin uupumatta; oli monet vuodet ollut tällä etsivällä kannalla. Olisihan niitä ollut vanhoja aatteita kaikenlaisia tässä maassa, vasta puoleksi toteutettuja, joiden palvelemiseen hänkin olisi voinut elämänsä pyhittää. Mutta hän ei tahtonut olla palvelija, sillä hän tahtoi olla johtaja. Vaan kun meillä on johtajia niin paljon, niin on kilpailu heidän välillään kova, ja sentähden ei ole helppo johtajanpaikkaa löytää … jos ei odota vanhojen johtajien väistymistä,—mutta hänellä ei ollut aikaa eikä halua sitä odottaa. Sentähden piti keksiä oma aate, hakea veres vaikutusala, etsiä itselleen oma asia ajettavaksi.

Hän siis etsi sitä, ja viimein hän sen löysikin. Löysi sen ulkomaalta, niinkuin meillä melkein kaikki uudet aatteet ulkomaalta löydetään ja sieltä tänne tuodaan, sillä omista aatteista me olemme verrattain köyhät. Mutta siitä me olemme rikkaat, että oloihimme runsaasti voidaan sovittaa aatteita vieraista maista.

Löydettyään aatteensa—löysikö hän sen nyt Amerikasta vaiko Englannista vaiko vain vanhasta emämaasta, on yhdentekevä—ryhtyi hän sitä heti kohta tunnetuksi tekemään. Ensiksi hän kirjoitti asiasta sanomalehtiin kirjoitussarjan, joka oli hänen nimellään varustettu. Tässä kirjoitussarjassa esitettiin, miten tuo aate siinä vieraassa maassa oli toteutettu, mitä hyvää se siellä oli vaikuttanut—se osoitettiin numeroillakin—ja miten tarpeellista olisi, että se meilläkin pantaisiin toimeen, meillä, jossa olot, luonnonsuhteet, kansan luonne y.m.s. ovat niin monessa kohden samanlaiset kuin siellä. »Me olemme pieni kansa, ja me olemme köyhä kansa, niin sanotaan», kirjoitti hän, »eikä meillä muka ole varoja tällaisiin uudistuksiin uhrata. Mutta se on, luvalla sanoen, pintapuolista puhetta. Totta kyllä on, että olemme köyhiä, mutta senpä vuoksi juuri ei meillä olekaan varaa tuhlata aikaamme toimettomuuteen. Olisi suorastaan kansallinen tappio, jos asianomaiset eivät niin pian kuin mahdollista ryhtyisi toimiin» j.n.e.

Asianomaiset, jotka yleensä eivät pane suurta merkitystä siihen, mitä sanomissa heidän tehtäväkseen tyrkytetään, eivät tietysti kallistaneet korviaan tällekään uudelle ehdotukselle. He ovat kuin korkeat jumalat, jotka eivät yksityisten suitsutusuhreista isosti ihastu, vaan vaativat yleisen mielipiteen suuria hekatombisavuja, ennenkuin lähtevät pesistään liikkeelle tämän maailman puutteita parantamaan.

Hän tiesi sen, ja hän piti huolta siitä, että savu ei lakkaisi suitsuamasta, vaan kerran tunkisi sekä suuhun että sieraimiin.

Hän kuului kaikkiin seuroihin ja yhdistyksiin, ja meillä on kaikenlaisia seuroja ja yhdistyksiä, joiden toimialaan kuuluvat mitä kaikenlaisimmat aatteet ja asiat. Kun yksi seura hylkäsi hänen aatteensa, otti sen toinen ohjelmaansa, ja jos ei olisi ottanut, olisi hän perustanut oman seuransa, mikä meillä on hyvin tavallista.

Kun sanomalehdet ja yhdistykset olivat asiaa kaikin puolin kannattaneet ja kun se oli päässyt niiden asiain arvoon, joita »päivänkysymyksiksi» kutsutaan, täytyi sen tietysti tulla valtiopäivilläkin esille. Sellaiset asiat kun tulevat valtiopäivillä esille, niin tulevat ne esille kaikissa säädyissä yht'aikaa. Kahdessa säädyssä se kyllä tapettiin, mutta kahdesta se joutui valiokuntaan. Hän oli itse saapuvilla evästäjäisissä ja kuiskaili näkökohtia niille puhujille, jotka hänen asiaansa puolustivat. Kun asia oli niitä harvoja asioita, jotka eivät ole puolueasioita, otettiin se valiokunnassa ennen muita esille ja siitä valmistui mietintökin hyvissä ajoin. Poispantu lippu ratkaisi valiokunnassa asian siihen suuntaan, että valiokunta kyllä antoi sille periaatteellisen tunnustuksensa; mutta kun asia valiokunnan mielestä oli hallinnollista laatua, hylkäsi se sen »luottaen siihen, että hallitus kyllä aikanansa, jos niin tarpeelliseksi näkee, on pitävä huolta siitä, että» j.n.e. Säädyt hyväksyivät valiokunnan mietinnön.

Muuta ei hän ollut osannut toivoakaan ja oli hän menestyksestään niin iloissaan, että piti pienet päivälliset niille, jotka olivat hänen asiataan puolustaneet.

Hänen asiataan … se oli vähitellen muuttunut hänen asiakseen, ja se lausuttiin usein jo julkikin. Samalla oli hänestä vakaantunut se käsitys, että hän on innokas, harrastava mies, joka ei jätä leväperään sitä, mihin kerran ryhtyy. Asian vastustajatkin olivat sitä mieltä ja lukivat sen hänelle ansioksi. Eikä sen tähden kukaan kummastellut, kun eräänä päivänä luettiin sanomissa uutinen siitä, että se ja se oli jättänyt Keis. Suom. Senaattiin semmoisen ja semmoisen ehdotuksen siitä ja siitä.

Yleisen mielipiteen hekatombisavu oli siis tunkenut asianomaisten sekä suuhun että sieraimiin, ja senaatti päätti—ei kuitenkaan heti, vaan vasta vuoden, parin päästä—asettaa komitean asiantuntevia miehiä asiata tutkimaan, valaisemaan ja valmistamaan. Komitean puheenjohtajaksi tuli tietysti asian alkuunpanija, eikä kauan kestänyt, ennenkuin komitean ehdotus valmistettiin ja painettiin. Komitean ehdotus oli näin kuuluva: »Komitea on ottanut j.n.e. … ja koska komitea j.n.e. … ja kun se asia, joka j.n.e. … on sitä laatua, että sen toteuttaminen siihen suuntaan, kuin on ehdotettu, näyttää olevan ajan vaatima, ja siihen nähden, että maamme valtiosäädytkin j.n.e., niin saa komitea suurimmassa alamaisuudessa H.K.M:lle ehdottaa, että H.K.M. armossa suvaitsisi» j.n.e.—lyhyesti sanoen: komitea ehdotti, että perustettaisiin uusi virka ja että sen viran hoitajalle määrättäisiin palkka erittäin ja erittäin vuokrarahat.

Senaatti perusti viran ja määräsi palkan ja vuokrarahat erittäin.

Vaan kenpä viran hoitajaksi?

Tietysti asian alkuunpanija, aatteen esittäjä ja sen innokas ajaja.

Tarvitsematta suorittaa niitä näytteitä, jotka määrättiin vastaisten hakijain varalle, pidettiin hänet itseoikeutettuna olemaan seppänä siinä pajassa, jonka seinät hän oli rakentanut, jonka alasimen maahan iskenyt ja jonka palkeisiin hän oli ilman puhaltanut.

Nimitys otettiin mielihyvällä vastaan kaikissa piireissä, lausuttiinpa vielä, että oli onni, että sellainen kyky oli saatu isänmaalle pelastetuksi.

Silloin kun virka perustettiin, oli se vain palkkiovirka. Muutamien vuosien kuluttua anoi viranhoitaja sen koroittamista vakinaiseksi viraksi sekä samalla hänen päästämistään osalliseksi asianomaiseen eläkekassaan. Anomukseen suostuttiin. Suostuttiin seuraaviinkin: palkan koroittamiseen uuden viraston päällikölle, apulaisen hankkimiseen hänelle hänen yhä lisääntyvissä tehtävissään, painatusavun antamiseen laitoksen jokavuotisia julkaisuja varten j.n.e. Ja vähäisenä sivuasiana huomautettakoon vielä, että laitoksen päälliköllä on velvollisuutena esiintyä juhlatilaisuuksissa nappitakkiin ja kolmikulmalakkiin puettuna, kuin myöskin kantaa miekkaa vyöllään sekä niitä ritarimerkkejä, joita hänelle, jos ei jo ole annettu, niin ainakin pian annetaan.

* * * * *

Mutta mikä on nyt tuo aate ja tuo asia, josta maa ja kansa ei ennen tiennyt, mutta joka on nyt hyviin turviin joutunut?

Luulen olevan jotenkin yhdentekevää tietää, mikä se sellainen aate ja asia on. Pääasia on, että se jokin on ja että maalla ja kansalla nyt on laitos, joka pitää siitä jostain huolen, ja että sillä on mies, joka sitä laitosta johtaa ja joka siitä johdostaan palkkansa kantaa.

YHDISTYSTEN AIKAKAUDELLA

Kuvaus Helsingin elämästä.

Hän tuli huohottaen huoneeseeni, heittäytyi palttoo yllä sohvalle, tyhjensi lasin vettä, sanan virkkoi, noin nimesi:

–En jaksa enää, voimani ovat lopussa, olen tehnyt kaikki voitavani, nyt saavat mennä menojaan, en pane tikkua ristiin, en pukahda, en päkähdä … olkoot, eläkööt!

–Mikä miehellä hätänä? Mikset pukahda, et päkähdä, miksi: olkoot, eläkööt? Sanalla sanoen: mitä on tapahtunut?

–Ne nykyajan inhoittavat olot, ne tämän maailman uudet aatteet, ne seurat, ne yhdistykset…!

–Rauhoitu, veikkonen, juo vettä vielä lasillinen ja kerro!

Ja hän kertoi:

–Minulla on virka ja tulot ja oma koti ja oma talous … minulla on tyttökin tiedossani, minä olen häneen jotakuinkin rakastunut, ja minä tahtoisin mennä naimisiin.

–Mikset sitten mene?

–Mikset sitten mene! matki hän. Mikset sitten mene? Mutta kuinka minä voin mennä, kun en tiedä, missä hän on, missä häntä tavata, kuinka päästä puheilleen hakkailemaan häntä, pitämään häntä lämminnä, herättämään hänessä vastarakkautta, kosimaan häntä…

–Menisit tanssiaisiin, teatteriin, iltahuveihin…

–Tanssiaisiin, teatteriin, iltahuveihin? Niin voi puhua ainoastaan se, joka ei ole seurannut aikaansa, joka ei tiedä, mitä se vaatii, joka on elänyt säkissä niinkuin sinä. Suo anteeksi, että minun täytyy tuhkaista pilkallisesti sieraimiini neuvoillesi. Luuletko sinä, että ajat enää ovat samat kuin meidän nuorra miessä ollessamme, jolloin oli tanssiaisia ja ylioppilasiltamia joka viikko, jolloin ihmiset vielä kävivät teatterissa ja tapasivat siellä toisensa? Luuletko, että nyt käy päinsä naistuttavia saadakseen vain mennä ja antaa esitellä itsensä, kumartaa kaunottaren edessä, viedä hänet valssiin, pyytää hänet franseesiin, saattaa kotiin ja kosaista, sanalla sanoen: kihlautua ja mennä naimisiin? Ei, veikkonen! Nyt eivät neitoset enää ilmaannu iltamiin, eivät tule teatteriin! He lukevat, harrastavat, kuuluvat seuroihin, istuvat yhdistyksissä, ja ainoastaan siellä voi heitä enää tavata.

–Voithan sinäkin kuulua seuroihin, istua yhdistyksissä…

–Ja niinkuin en minä olisi niissä istunut, niihin kuulunut! Kaikkiin niihin olen kuulunut, kaikissa niissä olen istunut … kaikki kokenut, kaikki kärsinyt—hänen tähtensä, häntä tavatakseni. Mutta hän on paennut tieltäni, minä en ole koko talvena saanut vaihtaa sanaakaan hänen kanssaan, sillä minä olen aina tullut myöhään. Kun minä turhaan olin etsinyt häntä Suomalaisen Seuran tanssi-iltamista, sain minä vihdoin kuulla, että hänet oli nähty sen raittiusseuran iltamissa, missä ei tanssita.—Minä kiiruhdan sinne, teen raittiuslupaukseni, juon teetä ja särvin soodaa, istun illan, istun kaksi, niin jopa iltana kolmantena saan tietää, ettei hän enää harrasta eikä ole puoleen kuukauteen harrastanut raittiutta, vaan että hän nyt harrastaa naisasiaa.

–Ja sinä tietysti harrastamaan naisasiaa!?

–Minä harrastamaan naisasiaa, minä hakemaan häntä Unionista, mutta minä sinne tultuani kuulemaan, ettei hän ole enää kuukauden päiviin käynyt sen kokouksissa. Hän on innostunut tieteisiin, hän on päättänyt kartuttaa tietojaan. Hän on kirjoituttanut itsensä jäseneksi Filosofiseen Yhdistykseen, ja yks … kaks … minä olen samassa myöskin jäsenenä Filosofisessa Yhdistyksessä … hän onkin muuttanut mielensä ja ruvennut Uusfilologiseen Yhdistykseen … kolme,.. neljä … ja minäkin olen muuttanut mieleni. Nyt olen hänet saavuttamaisillani ja minä olen sitä iloisempi, kun tiedän, että Uusfilologisen Yhdistyksen kokouksia seuraa seksailtama, jossa välistä pistetään polkaksikin. Myhäellen kävelen minä Kämpin korridorissa ja odotan, että minut kutsuttaisiin sisään, sitten kun yhdistys on hyväksynyt minut jäsenekseen. Kutsu viipyy vähän, asiasta on syntynyt eri mieliä, on väitetty, etten minä ole mikään kielimies. Mutta enemmistö näyttää olevan puolellani, ja eihän minulla ole kiirettä, sillä hän ei ole vielä kokoukseen saapunut. Jo tullaan minulle ilmoittamaan se ilonsanoma, että saan astua sisään. Pysähdyn peilin eteen, suin tukkani ja olen juuri lukkoon tarttumaisillani, kun näen hänenkin saapuvan. Vihdoinkin! Voitto on minun! Tyttö on käsissäni! Olen onnen saavuttanut! Ovenvartia ottaa vastaan hänen vaatteensa korridorin toisessa päässä, hänkin asettuu peilin eteen pukuaan järjestämään. En mene sisään vielä, annan hänen mennä ensin. Hän kääntyy ovenvartian puoleen, kysyy jotain … minä kuulen sen, ja maailma mustenee silmissäni! … kysyy, missä Alliance Française kokoontuu ja menee toisesta ovesta sisään, toisesta minä.—Huhhuh!– Kahden viikon päästä minä olen jäsen Alliance Françaisessa, vaikka en taida sanaakaan ranskankieltä. Mutta hän taitaa sitä niin, ettei hänen enää toista kertaa tarvitse käydäkään Alliance Françaisessa. Mutta estetiikka on hänelle outo ala, ja hän on ruvennut käymään Estlanderin luennoilla yliopistossa. Minä olen jo aikoja sitten kadottanut ylioppilasoikeuteni, mutta minä haen ne takaisin varakanslerilta ja saavutan hänet vihdoinkin luentosalissa. Tuo rakas olento istuu siellä etupenkillä kymmenen muun neitosen kanssa ja tekee ahkerasti muistiinpanojaan. Laittaun aivan hänen taakseen, hengitän melkein hänen niskaansa … ja mimmoiseen niskaan! Oo! Se on niin valkea, niin kaunis, niin makoinen, niin hieno, ja tukka kähertyy siinä niin veitikkamaisesti. Mutta hän ei käännäkään päätään, ei ajattele muuta kuin opinnoitaan, ei aavistakaan, että ihailija istuu hänen takanaan. Enkähän minä voi esittelyttää itseäni hänelle—yliopiston luentosalissa. Eihän se käy päinsä vestibyylissäkään. Eikähän hän enää ilmaannu sinne seuraavalla tunnilla. Minä menetän taas pitkäksi aikaa hänen jälkensä, saan niistä vähän vihiä, seuraan niitä ja saan selville, että ne viikko sitten ovat vieneet Suomalais-ugrilaiseen seuraan, siitä Maantieteelliseen Yhdistykseen ja palanneet sieltä takaisin; että hän Maantieteellisen Yhdistyksen oli vaihtanut Matkailijayhdistykseen; että hänet sillä välin on nähty Seemiläisten seurassa, jossa tohtori Tallqvist piti esitelmän »assyrialaisten loitsuista», ja toisen kerran aivan varmasti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokouksessa, jossa professori Tudeer piti esitelmän »Prometheus-taruista» … mutta minne tulenkin, tulen vasta sitten, kun hän on jo ehtinyt poistua. Minä tuskastun, minä kiusaannun, mutta minun ihastukseni vain kasvaa, kun näen, mihin kaikkeen hän ennättää, mitä kaikkea hänen suuri sielunsa ehtii syleillä, miten nopeasti hän on ottanut selkoa tiedon kaikista eri aloista.

Ystäväni vaikeni, tuijotti synkästi eteensä ja virkkoi riutuvalla äänellä:

–Mutta tiedolliset opinnot eivät enää kuulu hänen harrastuksiinsa. Hänen järkensä on saanut tarpeensa, hänen sydämensäkin vaatii osansa. Se kaipaa osoittaa hellyyttään, se säälii kärsiviä. Mutta mistä ihmeestä minä olisin voinut aavistaa, että hän näiden tunteittensa toimialaksi oli valinnut—Eläinsuojelusyhdistyksen.

–Kai luulit, että hän oli ruvennut jäseneksi Kennelklubiin?

Hän hypähti seisoalleen.

–Sinä pilkkaat minua … sinulla ei ole sydäntä … sinä lasket leikkiä pyhimmistä tunteistani … mutta minä sanon, että sinä loukkaat minua, kun loukkaat häntä … minä en tahdo sinusta enää mitään tietää … ystävyytemme on lopussa … minä menen … hyvästi!

–Minne menet, ystäväni?

–Minä menen Keittokouluun … en ehtinyt Veistokouluun, mutta Keittokoulussa hänet tavoitan! Jos en häntä siellä saavuta—menen hirteen.

–Lue! sanoin minä ja ojensin hänelle päivän sanomalehden.

Ja hän luki siitä vapisevalla äänellä, että hänen ihanteensa eilen oli suorittanut päästötutkinnon läpikäytyään neiti Olsonin keittokoulukurssin ja että hänen näytteensä tutkinnossa oli ollut luumuputinki.

–Sitä putinkia olisi sinun pitänyt olla syömässä, sanoin minä, mutta kaduin leikintekoani samassa, kun näin, miten hän vaipui kokoon, ikäänkuin pieneni ja kitistyi suuren palttoonsa sisässä.

–Kaikki on hukassa, sanoi hän heikolla äänellä. Jälkiruokakin on siis mennyt suuni ohitse … keittokoulun vuositutkinto oli viimeinen toivoni.

–Rohkaise mieltäsi. Ehkä tässä keino vielä keksitään.

–Mikäpä keino se voisi olla?

–Hän, tuo sinun ihanteesi, jota rakastat…

–Niin teen, rakastan vieläkin, jumaloin.

–Hän on otus.

–Otus?

–Ja sinä olet metsästäjä, joka ajat otusta.

–Mutta en häntä koskaan saavuta … en saa koskaan painaa päätäni hänen rinnoillensa.

–Et saavuta siksi, ettet ole tehnyt niinkuin tekee oikea metsästäjä. Oikea metsästäjä ei milloinkaan tee niinkuin sinä olet tehnyt. Ajettuaan otuksen ylös ei hän lähde hänen perässään karkaamaan, vaan joko odottaa paikoillaan tai lähtee vastuuseen. Tee sinä samoin. Jos tunnen hänet oikein, on hän alkanut kiertokulkunsa uudelleen. Ehkä hän nyt parhaillaan huvittelee Suomalaisessa Seurassa. Elä mene häntä siellä säikyttelemään, vaan mene sinä Keittokouluun. Käyt sitten viikon päivät veistokoulua, niin tulee hän sinua vastaan Raittiusyhdistykseensä. Jatkat matkaasi Eläinsuojelusyhdistykseen tai Kennelklubiin, kumpi enemmän huvittaa, joll'aikaa hän harrastaa naisten tilan parantamista. Epäilemättä hän sieltä piankin muuttaa majaa ja saapuu Filosofiseen Yhdistykseen. Sinä et välitä siitä, vaan loittonet —itse asiassa kuitenkin näin lähenet—ja odotat häntä Matkailijayhdistyksessä, kunnes kuulet hänen siirtyneen Uusfilologiseen Yhdistykseen, jolloin sinä kiireen kautta loikkaat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kuukausikokoukseen tai ajan voittamiseksi Seemiläiseen yhdistykseen … ymmärrätkö tarkoitukseni?

–En vähääkään.

–Mutta onhan se aivan selvä, että teidän, saman ympyrän kehää toinen toisaalta kiertäessänne seurasta seuraan, yhdistyksestä yhdistykseen, kerran luonnonlain välttämättömyydellä täytyy äjähtää yhteen jossain seurassa tai yhdistyksessä.

–Suokoon Jumala, että äjähtäisimme, sanoi hän, ja minä näin, että toivon kipinä jo kiilti hänen silmässään, kun hän otti hattunsa, heitti hyvästinsä ja lähti.

* * * * *

Katson velvollisuudekseni ilmoittaa, että ystäväni äskettäin on löytänyt onnensa Suomalais-ugrilaisesta Seurasta ja että kihlaus luultavasti piakkoin julaistaan Kansantaloudellisen Yhdistyksen perhepäivällisillä.

LIIAN SUURIA MIEHIÄ

Suurten miestemme aika on ohitse, ainakin toistaiseksi. Mutta sen sijaan on meillä nyt liian suurten miesten aika.

Mitäkö minä ymmärrän liian suurilla miehillä?

Jokaisella meistä lienee joku tuttava, joka kooltaan on suuri ja liikkeiltään laaja. Kun hän tulee huoneeseen, täytyy hänen kumartua ovessa ja sittenkin hän usein satuttaa otsansa sen kamanaan. Kun hän aikoo istuutua, on pelko tuoleja, jotka natisevat ja välistä särkyvätkin hänen allaan. Jalat ulottuvat istuessa puolilattiaan, ja kaikki niihin kompastuvat. Niin pian kuin hän niitä liikauttaa, kolisevat pöydänjalat ja emäntä pelkää lamppuaan, ja kun hän lähtee pois, lyö hän säännöllisesti päänsä kynttiläkruunuun. Suhteet pienissä, jokapäiväisissä asunnoissa eivät ole hänen mitallaan tehdyt. Ainoastaan silloin, kun pitoja pidämme tai muuten levitteleimme, on tuo suuri sukulaisemme paikallaan.

Suomessa on meillä koko joukko sellaisia liian suuria miehiä. Ne ovat niitä, joihin verratessa maatamme tämä maa näyttää kovin pieneltä ja sen olot kovin ahtailta; ovat niitä, joista miltei ihaillen sanomme: mikä olisikaan hänen tulevaisuutensa ollut, mihin valta-asemaan hän olisikaan voinut kohota, jos olisi syntynyt jossain suuressa sivistysmaassa … sellainen politikko, sellainen valtiollinen nero, sellainen mainio puhuja—Englannissa olisi hänestä tullut ministeri, Ranskassa presidentti, missä muussa maassa tahansa hän olisi eduskunnan etevimpiä miehiä.

Mutta täällä Suomessa, täällä mitättömässä, kaukaisessa Suomessa—ei mitään sellaista ympäristöä, jossa hän voisi edukseen esiintyä. Ja me melkein halveksimme itseämme, että meidän täytyy valjastaa rotuhevonen auran eteen: kytkeä suuri valtiollinen kyky kaikenlaisiin pikkutehtäviin.

Vaan on hänellä nyt sentään hetkensä hänelläkin, ne »suuret hetkensä», jolloin näemme, kuinka suuri hän on, tuo suuri miehemme.

Hän syntyi siihen aikaan, jolloin ne suuret miehemme, joille jo on patsaitakin pystytetty, parhaillaan vaikuttivat, puhalsivat ilmaa kansamme keuhkoihin ja sen ahtaita näköpiirejä avartivat. Hänessä on siis suuruus jo tavallaan syntyperäistä—ainakin puhuu hän itse siitä ajasta, joka hänet loi. Hän kasvoi ja kehittyi ja sai käsityksensä maan ja kansan merkityksestä—ja omastaan—»sinä suurena vuosikymmenenä, jolloin Suomen valtiomuoto uudistettiin ja ovet avautuivat julkisen elämän avaroihin saleihin», niinkuin hän kerran eräässä juhlapuheessa virkkoi. Ja hän astui niistä sisään sillä varmalla vakaumuksella, että hän oli kutsuttu uuden juhlasalin estraadilla esiintymään.

Eikähän kukaan voinut olla enemmän omansa esiintymään kuin hän oli. Siihen saakka ei ollut juuri totuttu julkisesti esiintymään eikä julkista esiintymistä näkemään. Jo paljas esiintyminen semmoisenaan oli merkkitapahtuma, omansa huomiota herättämään, sitä suurempaa, kun puhuja oli komea, ääni suuri, ryhti vaikuttava ja aatteet ylevät, jo ylioppilaskokouksissa hän oli niillä lahjoillaan nuorisoa innostuttanut. Ja hänen ensimmäisen puheensa jälkeen valtiopäivillä alkoi heti kuulua kuiskauksia, että siinä on mies, joka olisi kunniaksi vaikka Englannin parlamentille;—eikä sanota sitä vielä säälien eikä surkutellen eikä omia oloja ahtaiksi arvaten, vaan ylpeydellä ja luottamuksella ja salaisella mielihyvällä, että joskaan eivät parlamenttaariset olomme ole suuren Englannin oloja, ovat ne kuitenkin parlamenttaarisia oloja, joita varten tarvitaan parlamenttaarisia kykyjä. Ja siitä päivästä on hän yleisessä mielipiteessä parlamenttaarinen kyky ja tunnustettu puhuja.

Siitä päivästä on hän myöskin semmoisena esiintynyt ja siinä on hänen suuruutensa, mutta myöskin liika suuruutensa.

Sillä jokaisilla valtiopäivillä hän kasvoi ja täytti paikkansa yhä paremmin. Ensin erään pikkukaupungin edusmiehenä, sitten pääkaupungin. Mutta kuta suuremmaksi hän valtiopäivillä kasvoi, sitä vaikeampi oli hänen saada itsensä niiden väliajoilla mihinkään sijoitetuksi. Komeat kuvat tarvitsevat komeita puitteita. Eduskuntakokouksen aikana oli hän niissä puitteissa, joihin hän sopi ja jotka sopivat hänelle, mutta sen päätyttyä hän oli kuin taulu, joka harhailee ilman kehystä.

Jos Suomi olisi ollut mikä muu maa tahansa, olisi hänestä tietysti tehty ministeri. Mutta Suomessa ei tehdä edusmiehistä ministerejä, harvoinpa senaattorejakaan. Sentähden ei meillä niille parlamenttaarisille kyvyille, joita tahdomme ansioistaan palkita, ole annettavana kuin vähäpätöisiä luottamustoimia: pankinvaltuusmiesten, tarkastajain, revisorien, kontrollöörien ja sen semmoisten virkoja. Mutta sen vuoksi myöskin sydäntämme kirvelee, kun näemme miehen, joka on kuin luotu seisomaan, alakuloisena istuvan ahtaassa kansliahuoneessa tai kuluneen pulpetin takana tai kaikenlaisten pienten asiain ajajana maita mantereita kiertävän—säälimme roturatsua, joka on työauran eteen valjastettu.

Hän koettaa kuitenkin parastaan, tahtoo käyttää kaikki lahjansa sen isänmaan palvelukseen, jonka tietää häneltä odottavan niin paljon—ja olevan oikeutettukin odottamaan. Jos ei voikaan läpi vuoden parlamenttaarisena kykynä esiintyä, niin voi kuitenkin esiintyä puhujana—tunnustettuna puhujana.

Ja siihen on aina tilaisuutta sillä, joka siihen tilaisuutta hakee.

On niin monenlaisia yhdistyksiä, joiden esimieheksi voi tulla ja joiden vuosi juhlissa voi puheita pitää; on kokouksia, joita voi avata ja päättää valituin sanoin, jotka pikakirjoituksen avulla sanomalehdissä sanasta sanaan julkaistaan; on isänmaallisia juhlia, joissa yleisö kättentaputuksilla ilmaisee suosionsa; on hautajaisia, ja lukemattomat ja liikuttavat ovat ne puheet, joita hän vuosittain haudoilla pitää; on päivällisiä ja pikku pyrähdyksiä;—mutta ennen kaikkea on riemujuhlia.

Kansalainen on pysynyt hievahtamatta samassa virassa kymmenen vuotta, ja päivän merkityksen johdosta panee hän toimeen ystävilleen pienet kekkerit, joista tulee uutinen sanomalehtiin ja puhujat mainitaan; sama kansalainen on pysynyt tuolla samalla sijalla kaksikymmentä vuotta, ja hänen virkaveljensä toimittavat hänelle päivälliset puheineen Seurahuoneella; viisi vuotta lisää, ja hän viettää neljännesvuosisata-riemujuhlansa tervehdyslähetystöineen aamupäivällä ja suurine sähkösanoma-illallisineen iltapäivällä—ja tuo tunnustettu puhuja pitää puheen, yhden aamulla ja illalla toisen, ja siinä hän luo katsauksen ei ainoastaan juhlan esineen elämäntyöhön, vaan myöskin koko maan vaiheisiin noiden viidenkolmatta vuoden kuluessa, vaiheisiin, »joihin arvoisa vieraamme on niin tehokkaalla tavalla osaa ottanut». Ja siitä kasvaa vähitellen suuri valtiollinen puhe, joka huomenna on luettavana kaikissa sanomalehdissä ja täyttää niissä palstan petitiä. Juhlan esine on pian unhotettu, mutta puhe elää siksi—kunnes toinen samanlainen sen tieltään työntää.

Eihän siis oikeastaan puutu puitteita eikä tilaisuutta puitteissa puhua.

Mutta joka kerta, kun minä kuulen tuon tuommoisen suuren miehen noiden kehystensä keskestä puhuvan, tuntuu minusta kuin hän olisi liian suuri sittenkin. Ei ole suurilla sanoilla kylläksi kaikupohjaa, ei äänellä oikeaa kumukoppaa—on niinkuin hän aina esiintyisi Englannin parlamentissa, puhuisi maan kokoontuneille säädyille, sanoisi sanottavansa plenum plenorumissa.

Mutta mikseivät ne istu senaatissa, nuo miehet? olen usein itseltäni kysynyt ja kysynyt muilta.

Siksikö, että ovat liian suuria sinnekin?

On ainakin nähty, että juuri silloin, kun he, kasvot kansaan kääntyneinä ja kansan kasvot heihin, seisovat puhujalavalla eikä kenenkään mielestä voi olla muuta kuin yksi ajatus siitä, että ensimmäinen tyhjäksi jäävä istuin neuvospöydän ääressä on oleva jonkun heistä, hiipii tuolla heidän selkänsä takana, ohitse Ritarihuoneen ja sivu Säätytalon, toisia, jotka eivät koskaan ole kehyksissä seisoneet eivätkä koskaan puheita pitäneet, eivät olleet parlamenttaarisia kykyjä, vielä vähemmän tunnustettuja puhujia, vaan jotka osaavat kuiskata, silloin kun tarvitaan, ja vaieta, kun on vaikenemisen aika; jotka eivät astu toisten varpaille ahtaissa huoneissa, eivätkä pudota kruunua katosta, vaan sen kohdalla varovasti päänsä kumartavat, joilla on ne suhteet, mitkä tässä maassa tarvitaan, jotka sanalla sanoen eivät ole liian suuria, mutta eivät myöskään liian pieniä.