Kitabı oku: «Lastuja I-III», sayfa 24

LIISAN LEHMÄ

Kalle Kettunen kuului tavallaan »sivistyneeseen köyhälistöön». Hän oli näet läpikäynyt kansakoulun, hänellä oli jotakuinkin hyvä käsiala, ja hän oli lukenut kaikki kirjat, joita lainakirjastosta oli saatavana. Sitä paitsi seurasi hän tarkasti kaikkia lehtiä, joita lähiseudulla tilattiin, vaikkei hänellä itsellään ollutkaan varaa pitää niitä omiin nimiinsä. Vaatteet olivat hänellä herraskuosia, kaulassa oli selluloidikaulus ja Roihan kravatti. Hän osasi kumartaa kuin herrat (kantapäitä yhteen iskien) ja paljastaa leikkotukkansa temmaten siitä hattunsa suoralla kädellä, niinkuin oli nähnyt kauppiaan konttoristin tekevän. Sitten poltti hän »rettingin» paperossia, joi mielellään olutta kievarissa, kun sattui saamaan rahaa irti, ja kirjoitti nimensä —jota muuten joka paikkaan kirjoitteli—Kaarlo Kettuin.

Rahaa hän sai irti enimmäkseen »viraapelitöillä»: kulki tuolloin tällöin mittarin mukana, ajoi maantielautamiehenä vallesmannin kuskipukilla, oli mielellään kaikenlaisessa helpossa laiskan miehen ammatissa, mutta aivan vastenmielisesti siinä, mikä olisi ollut hänen varsinainen kutsumuksensa, jossa hän oli hyvinkin taitava, silloin kun tahtoi. Hän oli näet hyvä suutari, mutta viitsi harvoin muille suutaroida eikä aina omiksi tarpeikseenkaan.—»Ei kannata käsin ommella, kun tehtaista saa huokeammalla»—sen hän oli oppinut kirjoista.

Tämän olen kertonut kuvatakseni, millainen poika oli sillä, joka oli hänen äitinsä, Liisalla, jolla oli mökkönen toisella puolen salmen, vastapäätä pappilaa.

Äidit tulevat usein poikiinsa, varsinkin heikot äidit, muodostuvat heidän mukaisikseen ja omaksuvat heidän aatteensa ja olentonsa. Liisa ei tullut Kalleensa, sillä hän oli uuttera ja tarkka: kehräsi, kutoi kankaita, hieroi ja kuppasi, mutta ennen kaikkea hän hoiti lehmäänsä, Omenaansa, josta säästi ja möi sen maidon, minkä sai pojaltaan varjelluksi. Siitä he elivät ja siitä maksoivat huoneen vuokran. Kesät kulki Omena laitumella sydänmaalla, ruohoisessa mäkikylässä, ja siellä oli silloin Liisakin. Talvet se söi »pitäjän heiniä». Ne olivat niitä, joita jäi kirkkomiesten jäleltä kirkon ja tapulin seinustalle. Niin pian kuin viimeinen reki oli ajanut pois, ilmaantui Liisa haravoineen, raapi kokoon luokonsa ja sijoitti sen pieneen kelkkahäkkiinsä, jonka yksin vetää paarusti pahimmallakin pyryllä salmen yli latoonsa. Kalle oli liian suuri herra ruvetakseen »kenenkään hevoksesi», istui pitäjäntuvalla, joi vehnäskahvia ja poltti »rettinkiä».

Vaan kerran oli Omenalle käydä hullusti.

Kallella oli jo kauan ollut muiden herramaisuuksiensa ohessa taskukello, joka oli suurimmaksi osaksi äidin saamilla säästörahoilla ostettu, vaikka perät kyllä olivat Kallen omaa ansiota. Kello oli tosin markkinarämä, neljälle kivelle perustettu silinteri, mutta aivan omansa Kallelle, sillä se kulki sekin omia aikojaan niinkuin sen haltijakin, silloin kun ei levännyt. Kalle sai kuulla siitä paljon pilkkaa, se oli muuttunut melkein sananparreksi, esikuvaksi laiskasta kellosta, niinkuin Kalle oli esikuva laiskasta kellokkaasta. »Miestä myöten miekka vyöllä, Kallen kello kantajaansa.» Sentähden se oli ollut kaupoissa jo niin monta kertaa kuin kellomiehiä sattui koolle, mutta aina jäänyt päällisten puutteessa entiselle omistajalleen. Äiti oli heikko, elätti häntä itseään isompaa poikaansa kuin pikkulintu käkeä, mutta kellonkaupparahoja hän ei ikinä sanonut antavansa.—»Vai semmoiseen turhuuteen minä! … en ensinkään … en penniäkään … en, vaikka polvillasi rukoilisit.»—»Te lehmällänne pidätte paremman kellon kuin pojallanne; se ei teitä liikuta, vaikka maailma häntä kuinka pilkkaisi.»—»Ei liikutakaan!» kivahti Liisa. »Pilkatkoot! Saavat ne semmoisille vetelyksille nauraakin. Lehmä on itse ansainnut kellonsa, mutta sinussa ei ole omain housunnappiesi hankkijaa!»

Sellaisia kohtauksia tapahtui usein, ja ne päättyivät tavallisesti siihen, että Kalle sai kupin sikuritonta kahvia. Mutta kellon päällisrahoja hän ei saanut.

Vaan siinä teki Liisa tyhmästi, kun vertasi Kallea lehmään ja heidän molempiin kelloja toisiinsa.

Eräänä päivänä, kun tulin kylästä kotiin, oli koko pappila kuohuksissa. Kaikki talon joukot, piiat ja herrasväet, ruustinna, nuoret herrat ja neitoset, olivat kokoontuneet keittiöön, jossa seisoivat kehänä Liisan ympärillä. Liisa selitti ja puhui, nyyhkytti, pyyhki silmiään esiliinaansa ja alkoi taas alusta juttunsa sitä mukaa kuin uusia kuulijoita ilmaantui.

–Lehmä on kirjoitettu … Omena on pantu ryöstöön … vallesmanni laittoi sanan, että jos ei mielisuosiollista maksua väliin tule, niin ensi lauantaina myydään huutokaupalla. Voi hyvänen aika tokiinsa! Voi minua onnetonta, kun viimeisen elämiseni vievät!

–Mistä se on sitten kirjoitettu Omena? kysyin.

–No, ka, kun sen Kallen kellovelasta!

Ja sitten seurasi kertomus, jonka pääkohdat olivat seuraavat:

Kallella on ollut monta vuotta kello, joka ei ole mikään kello, vaan joutava rämä, vaikka kyllä se sille on tarpeeksi hyvä … mitä se semmoinen mies kellolla tekee, joka panee maata päivän laskiessa eikä nouse ylös, ennenkuin aurinko suuta syyhyttää—mutta se ei nyt muka kelvannut semmoiselle herralle. Piti saada parempi, mukamas. Jos tuon tiesi, mikä siitä tulee, niin olisi hänelle päällisrahat kaivanut vaikka silmästään.

–Mitä se Liisa semmoisesta kelvottomasta pojasta … antaisi hänen olla … minä en hänestä olisi tietävinänikään, huomautti joku joukosta.

Liisa ei suvainnut, että muut hänen poikaansa moittivat silloinkaan, kun itse häntä eniten sadatteli. Hän vaikeni ja käänsi puheen toisaalle.

–Jo niitä pitää olla ilkeitä ihmisiä. Ja vielä ovat sukulaisia olevinaan. Sanoinhan minä jo tytölleni, kun se sen Heikin otti, että pahankurinen se on. Menepäs ja kirjoituta anoppimuorisi ainoa lehmä!

–Sekö sen on kirjoittanut?

–Sehän se on. Sehän se on viekoitellut Kallen kelloja vaihtamaan.

Viisitoista markkaa määrää väliä, ja sitten tehdään velkavekseli.

Viikon perästä panee jo kuvernööriin eikä tule puhumaan mitään.

–Eikö Kallekaan ole puhunut?

–Eikä ole puhunut … mitenkä se siitä olisi puhunut, kun on siitä pitäen ollut mittarin mukana pitäjällä! Ja minkä se Kalle olisi tainnut, jos olisi puhunutkin. Eihän sillä raukalla ole pennin syrjääkään. Sama jos tyhjää haraisisi. Kuvernöörissä lyödään kuluja kuusitoista markkaa viidentoista markan velasta, ja nythän ne vienevät minulta lehmän. Itse kuuluivat uhanneen tulla huutamaan. Lehmän ne vievät … voi minua poloista!

–Mutta eihän Liisan lehmää mitenkä voi myydä Kallen velasta! Ettekö sanonut, että lehmä on teidän?

–Sanoinhan minä,—mutta eihän se uskonut, kirjoitti vain. Ei kuulu auttavan, kun se on kaikki ollut olevinaan yhteistä. Vaan jos saisi todistuksen, että se on minun oma hankkimani ja että siinä ei ole Kallella osaa mitään, niin saattaisi peruutua. Vaan kuka sen minulle semmoisen todistuksen antaa? Ei kuulu kelpaavan talonpojan todistus. Rovasti sen kyllä tietää tämän asian, mutta kun ei sekään nyt ole kotona ja tän'iltana pitäisi jo paperi olla vallesmannissa.

Liisa taas voivottelemaan, itkemään, me muut Kallea soimaamaan ja kummastelemaan, mitä varten hän sitä hoitaa luonaan, aikamiestä. Liisa siitä yhä enemmän itkemään:

–Kun se on niin hyvä ja hellä … eikä ole milloinkaan pahaa sanaa sanonut eikä kädellä kolhaissut … ja hoitaahan tuo Omenatakin, kun minä olen kylällä kuppaamassa, ja tekee törkyäkin kesällä, vaikkei sitä ole akkain töille opetettu.

–Lieköpä liioin miestenkään töille? pisti joku piioista.

–Kukapa sitä olisi opettanut, kun kuoli isä, ennenkuin se syntyikään. Mutta oma lapsi on rakas, en minä häntä osaa soimata. Pois minä lähden tästä talosta, toiseen taloon itkemään—opettelen tässä kerjäläisenä kulkemaan.

–Elkäähän menkö, Liisa, tuumitaanhan vielä. Auttaisikohan tuo, jos minä antaisin todistuksen, että lehmä on Liisan?

–Ettäkö nuori herra … minkä tähden ei!… kyllähän se kuvernööri toki teitäkin uskonee … en tullut sitä ajatelleeksikaan, kun en ole osannut ajatella muita kuin rovastia.

Hän oli tullut taloon vesissä silmin, surkeana ja masentuneena. Kun hän lähti, kädessä sinetillä varustettu paperi, jossa kirjoittaja Liisan pyynnöstä—sillä muuten ei olisi kuulema sitä uskottu—»hengellisellä valallaan vakuutti», että lehmä ei ole Kallen, vaan hänen äitinsä Liisan, niin naurahteli hän hyvästä mielestä, ja pieninkin ryppy hänen kasvoillaan hymähteli.

Hän oli jo saavuttanut vanhan varmuutensa ja terhakkuutensa, joka kokonaan oli kadonnut, kun lehmä, josta se riippui, oli katoamaisillaan, ja sanoi mennessään:

–Katsos mokomia, kun aikoivat viedä minulta lehmän. Mutta malttakoothan!

–Liisan tulee muistaa, että koko syy olisi ollut Kallen … häntä teidän pitäisi torua.

–Torutaan, torutaan! sanoi hän mennessään.

Mutta torumatta se taisi jäädä nyt, niinkuin oli jäänyt ennenkin.

* * * * *

Muutamien aikain kuluttua, kun taas tapasin Liisan, muistin hänen lehmäjuttunsa ja kysyin, millä pohjalla se nyt oli.

–Hyvällä pohjalla! sanoi hän kehuen. Pois kiellettiin myönti!

Kuvernööristä tuli epuu, ja minä kysyin vielä kulujanikin.

–Saittekos?

–Sainhan minä!—ja nyt se on vävypoika siitä itse lehmitönnä! lisäsi hän kuiskaten.

NAIMAJUTTU

Vanhan puhemiehen kertomus.

Olen tuota ollut monenkinmoisia naimiskauppoja välittämässä ja monet paidat olen siitä toimesta päälleni pukenut, mutta enpä muista ennen sellaista liittoa solmineeni kuin tuo viimeinen, sen tehtaan sepän ja Anna Liisa Tenhuttaren. On niitä joitakuita kuulutuskirjoja tehty ehkä ilman minunkin apuani, mutta nämä eivät olisi varmaankaan ikipäivänä toisiinsa yhtyneet, jos en minä olisi ruvennut yhyttäjäksi.

Se seppä on aina ollut hyvin hiljainen ja liikkumaton mies ja hiukan vähäkuuloinen niinkuin tehtaitten sepät yleensä. Sanoi se siinä naulavasaran ääressä istuessaan ja kuumaa rautaa alasimella pyöritellessään joskus naima-asioitakin ajatelleensa, kun näki muiden seppäin vaimojen tuovan heille putelikahvia ja hän itse sai jäädä ilman, mutta ei ollut siitä tullut kenellekään puhuneeksi. Eukon se olisi saanut milloin tahansa, kun tiettiin hänellä olevan rahojakin takanaan ja muutoinkin oli siivoluontoinen mies eikä vähääkään viinaan menevä.

–Onhan noita tainnut välistä olla niitäkin tuumia, sain hänet kerran tunnustamaan, kun johdatin puheen näihin asioihin.

–Minkä tähden et ole sitten totta tehnyt? kysyin minä.

–Eihän tuota ole tullut asiaan asti tuumatuksi.

–Vaan nyt tuumataan! sanoin minä.

–Saaneepahan noita tuumatakin, vaan kukapa minusta enää huolinee.

–Jätätkö asian minun varaani, niin minä hommaan?

–Samapahan tuo lienee, jos jätänkin.

–Tuohon käteen! sanoin minä. Ei ole minulla nyt ennen mietittyä, mutta kun vartonet viikon, niin minä ensi pyhään mennessä mietin. Saanko miettiä?

–Mieti häntä!

Kun seuraavana sunnuntaina taas tulin tehtaalle, oli minulla jo morsian sepälle mietittynä.

–Vai jo on, sanoi hän, mutta ei ruvennut sen enempää kyselemään.

–Onhan minulla … on se Anna Liisa Tenhutar, joka toissa vuonna oli valttarilla palveluksessa. Tulit kai sinä sen tuntemaan?

–Lieneehän tuon joskus nähnyt kosken rannalla kävelevän.

–Mitäs arvelet?

–Mahtaisiko tuo huoliakaan?

–Jätätkö asian minun varaani?

–Saanenhan tuon jättää, sanoi seppä, ja silloin se oli asia sitä myöten valmis.

Tämä oli kesällä heinänteon aikaan. Oli minulla sitten syksymmällä käyntiä toisella puolen pitäjää, missä Anna Liisalla oli asuinpaikkansa ja jossa oleskeli sukulaistensa luona itsemiehinään pienessä kamarissa kankaita kutoen ja käsitöitä tehden.

Ajoin Anna Liisan asuinpaikalle, ja lieneekö siellä arvattu asiani, kun paikalla käskettiin kamariin ja pantiin pannu tulelle.

Kun oli kahvit ryypätty ja minä pääsin jäämään kahden kesken tytön kanssa, niin haastoin heti, missä hommissa olin ajamassa.

–Hupatahan pois! sanoi Anna Liisa eikä ollut uskovinaan.

–Totta se on, minkä olen sanonut, ja nyt saat sanoa hetipaikalla mielesi.

–Ei pidä pilkata köyhän lasta, esteli hän yhä.

–No, se ei ole pilkkaa eikä tyhjää puhetta, kun minä kerran liikkeelle lähden. Sano vain paikalla, paljonko tahdot kihloja … totta se on, sen saat uskoa empimättä.

–Jokohan mahtaisi olla totta.

–Sano, paljonko tahdot kihloja … tai ota tuosta, minkä haluat.

Ja minä väänsin viidensadan markan setelipakan Anna Liisan eteen pöydän nurkalle. Hetken vielä houkuteltuani otti Anna Liisa siitä viisikymmentä markkaa.

–Ota koko satanen! kehoitin minä.

–En ota …. on sitä tässäkin.

–No, kun sillä uskonet…

Ja silloin oli se asia sitä myöten valmis.

–Ja nyt ei muuta kuin alat laittaa vaatteitasi kuntoon, ja kun tulet ensi tammikuun markkinoille kaupunkiin, niin tulee seppäkin sinne, ja siellä pannaan kirjan päälle ja ostetaan sormukset.

Anna Liisa tulikin tammikuun markkinoille kaupunkiin, mutta seppää ei näkynyt, ei kuulunut. Minä tein kuitenkin varalta kuulutuskirjan valmiiksi, houkuttelin Anna Liisalta puumerkin, ostin hänelle sormukset sepän nimiin, ja erotessa sovittiin niin, että jos seppä pysyy puheessaan, niin kuulutetaan pääsiäisen aikaan ja helluntaina vietetään häät.

–No, minkä tähden et tullutkaan markkinoille morsiantasi näkemään? kysyin minä sepältä markkinoilta palattuani.

–Eihän tuonne tullut lähdetyksi.

–Aiotko peräytyä puheestasi?

–Mitäpä tuo peräytymisestäkään parannee.

–No, niinpä pane sitten sinäkin puumerkkisi tähän kirjaan,—ja minä vedin taskusta kuulutuskirjan hänen eteensä.

–Eikö tuo välttäne sillä, jos sinä panet.

–Itsesi se on pantava.

Hän pani puumerkkinsä, ja minä toimitin aikanaan kuulutuskirjat pappilaan.

Eikä se nahjus mieheksi tullut vielä kuulutuspyhänäkään omaansa näkemään.

–Miksi et tullut? kysyin taas.

–Uskonhan minä sen sillä, kun sinä olet sen nähnyt.

Mutta vihille sen kuitenkin piti itsensä tulla, ja tulihan se. Ja otti omansa kuin kanan orrelta. Eikä ole katumoiksi ollutkaan. Häät kun vietettiin helluntaina, niin jo oli loppiaisen jälkeen ristiäiset, ja siitä pitäen on tehty seppoja yksi vuoteensa ja välistä saman vuosiluvun nimiin kaksikin. Mutta ilman minun apuani olisivat jääneet nekin tekemättä.

KUJEELAN MATTI

Hän on suurimpia humoristeja laajemmaltakin alalta etsien. Puheissaan hän on hiljainen, tasainen ja hidas, eikä hän käytökseltäänkään eroa tavallisista maalaisisännistä. Mutta kuitenkin hän on pitäjänsä kuuluisin mies, ja hänen kujeistaan on lukemattomia juttuja liikkeellä, jotka hyvin pian tulevat puheeksi, niin pian kuin vain joku vieras sattuu niille maille, missä hän asuu.

Varakkaan isän ainoana poikana hän on perinyt useampia maatiloja. Niistä oli hän haltijaksi päästyään antanut kaikki muut arennille paitsi yhden, jota hän itse asui.

Mutta mitenkä hän sitä asui?

Ja hänen taloudenhoitonsa on jo yksi niitä puolia hänen elämästään, joita naapurit eivät lakkaa ihmettelemästä.

Ensiksikin on hänellä se tapa, ettei hän tee minkäänlaisia korjauksia huoneisiinsa. Ei hän laita kattoa, kun se alkaa vuotaa, eikä pane uutta siltaa, kun vanha rupee hajoamaan. Mutta kun vesi yhdessä tuvassa tulee ahdistamaan ylhäältä ja pakkanen pyrkii sisään alhaalta, niin muuttaa hän toiseen tupaan ja jättää ensimmäisen kylmilleen. Tuota tietysti on moni mies ihmetellyt, ja moneen kertaan on häneltä kysytty, miksi hän ei paikkaa kattoaan. Ja yhtä monta kertaa on hän antanut tämän vanhan klassillisen vastauksen:—»Mikä sinne sateella menee paikkaamaan.»– »Mutta onhan poutiakin?» Ja taas on hän vastannut niinkuin vanhan tarinan mies:—»Eihän se poudalla vuodakaan!»

Katot kestävät ikänsä, mutta ei ikää kaikkea. Ja kun ei enää toisessakaan tuvassa ala kuivana säilyä, niin jättää hän koko talon, muuttaa toiseen ja alkaa sitä samalla tavalla asua.

Se on tullut toisistakin syistä välttämättömäksi. Sillä samalla tavalla kuin häneltä tuvat loppuvat, loppuvat häneltä pellotkin. Hän ei näet milloinkaan ole ottanut maastaan enempää kuin minkä se mielisuosiossa suostuu antamaan. Kun ei pelto enää näytä rupeavan kernaasti viljaa kasvamaan, ei hän pane siihen pakkoa, vaan jättää sen kedoksi. Ketona hän niittää siitä heinää niin kauan kuin se heinää antaa. Mutta kun niitty alkaa ottaa metsää, sallii hän sen ottaa ja siirtää viikatteensa toiselle saralle. Ja kun häneltä kysytään, miksi hän metsää kasvattaa pellolleen, vastaa hän:—»Pitäähän sen metsänkin saada jossain kasvaa, kun tuo ei enää nykyaikana näy muuallakaan säilyvän.»

Kaksi maata on hän jo tällä tavalla viljellyt ja muutti mennä syksynä kolmannelle sitä samalla tavalla viljelläkseen.

Yhtä suuren vapauden kuin maalleen ja kartanolleen antaa hän muillekin. Aitoja hän ei ole pannut muita kuin raja-aidan, jonka hän naapurin vaatimuksesta oli pakotettu panemaan. Sentähden saapikin karja kulkea valtoineen, missä se milloinkin tahtoo. Pitkin kesää näkee lehmiä, hevosia, sikoja ja lampaita sekaisin niityillä, pelloilla ja pientarilla. Ne kyntävät, leikkaavat ja tekevät heinää kilpaa muun väen kanssa. Jo kysytään häneltä taas, miksi hän noin:—»Onhan niiden sieltä itsensä yhtä hyvä ottaa kuin minunkin», vastaa hän.

Sellaisella hoidolla viihtyvät elukat mainiosti. Niistä tulee siivoja ja lihavia, eivätkä ne, ihmeellistä kyllä, teekään niin suurta vahinkoa kuin luulisi. Ei ainakaan kukaan ole kuullut, että Matilla milloinkaan olisi ollut huonoa vuotta tai tullut puutetta karjan rehusta.

Naapureilla on tietysti kaikenlaista muistuttamista Matin huushollia vastaan. Ne hän kuitenkin lopettaa hyvin lyhyeen. Kerran juoksee toisen talon akka sanaa tuomaan:—»Hyvä isä tokkii, kun siat syövät auman sisässä, ettei kuin saparoita vähän vilkkaa!» huutaa hän jo ovessa. Matti on juuri ruokalevollaan ja vastaa rauhallisesti pitkältään:– »Menkääpä, akat, viemään niille ryyppäämistä, ettei tarvitsisi kesken rupeaman tulla pihaan juomista tahtomaan!»

Toisen kerran kysyy, häneltä joku, minkä tähden hän elättää yksiä sikoja seitsemän kahdeksanvuotisiksi. Syyksi siihen selittää Matti:– »Mitäpä heistä tappamaankaan, kun ne ovat siivoja sikoja ja kun niitä sikoja kuitenkin talossa tarvitaan.»

Matti kun on yksinäinen mies eikä ole tullut vielä eukkoa otetuksi eikä muutakaan apumiestä, niin sattuu välistä tulemaan kolme kiirettä yht'aikaa.—Pitäisi mennä heinään, pitäisi mennä leikkaamaan ja olisi asiata kaupunkiinkin, ja kaikki menot olisivat yhtä tärkeitä. Jos yhteen menee, niin kärsii toinen, ja jos toiseen, niin kärsii kolmas. Tällaisen pulan selvittää hän aina siten, ettei yksi meno pääse toistaan moittimaan: hän panee maata ja makaa niin kauan, että menoaika menee ohi.—»Nytpä niihin ei kerkiä kuhunkaan», sanoo hän sitten noustuaan ja panee tyytyväisenä tupakan.

Kerran hän oli ottanut jyviä lainaksi pitäjän makasiinista. Kun tuli maksun aika ja Matti toi velkansa takaisin, moitittiin hänen jyviään pahasiivoisiksi. Matti sanoi säilyttäneensä ne semmoisinaan kirkkokortteerinsa aitan hinkalossa, jonne hän ne otettuaan oli jättänyt, ja pyysi anteeksi, ettei ollut tullut vieneeksi niitä kotiinsa siivottaviksi.—»No, mutta minkä tähden sinä sitten otit, kun et tarvinnut» kysyttiin häneltä.—»Kun nuo näkyvät muutkin ottavan», arveli Matti.

Ei koskaan ole Matti vielä maksanut verojaan muuten kuin ryöstämällä. Vasta sitten, kun nimismies tulee taloon ja alkaa kirjoittaa elukoita, vetää hän rahat pöytään.

Mutta kerran tahtoi hän jatkaa pilaa pitemmällekin ja antoi kuljettaa lehmänsä kaupunkiin huutokaupalla myytäväksi. Aletaan jo vasarata heiluttaa, kun Matti saapuu paikalle ja suorittaa velkansa.—»Mikset ennen tuonut?» kivahtaa vallesmanni. Vaan Matti vastaa:—»Olisihan nämä rahat olleet ennenkin, vaan kun tulivat hakemaan näitä lehmiä, niin ajattelin, että antaapa heidän kerran heidänkin käydä kaupunkia katsomassa, kun ei niitä kuitenkaan olisi itseltä tullut tänne asian alkaen tuoduksi.»

Tämmöisiä kujeita on hänen elämänsä ollut täynnä, ja joka vuosi hän keksii jonkun uuden. Nähtävästi ei hän tule toimeen, jos ei hänestä puhuta.

Kirkon kirjoissa on hänen nimensä Kupeelan Matti eli Matti Kupeinen, mutta kylän kesken on häntä jo kauan kutsuttu Kujeelan Matiksi eli Matti Kujeiseksi.

»NYT NE TULEE!»

Pikkukaupungin kuva.

Pieneen kaupunkiin on jo monta päivää odotettu laivoja tuleviksi. Päivä on paistanut jo viikon ajan varsinkin kuumentanut katot ja seinät ja saanut pienimmänkin tuulen hengen huokaistessa kadut porona pölähtämään. Esplanadin koivuissa on aurinko vetänyt vihertävät urvut koteloistaan esille ja nykkinyt kulon keskestä nurmen oraita sieltä täältä näkyviin. Kaupungin herroilta on ensimmäinen lämmin päivä kädet päällysvaatteiden hihoista irroittanut, toisen päivän ovat takit vapaasti hartioilla heiluneet, mutta kolmantena ne ovat solahtaneet kokonaan pois, niin että he nyt ovat kuin perhoset koteloistaan lentäneitä, valmiina kukkasten kimppuun käymään. Neitosten hattuihin on taas muutamien päivien paisteesta kukat puhjenneet punaisina, sinisinä ja valkoisina hohtamaan, ja niitten ympärille pian kokoontuukin perhosten liihoitteleva parvi. Pitkiä kierroksia tehden ne sinne tänne keikuttelevat, tulevat vastaan, menevät ohitse, mutta viimein seuraan yhtyvät, pyytäen saada tarjota lasin limonadia »saftin» kanssa. Siinä he sitten istuvat vesipuodin edessä ja puhelevat kohteliaasti tämän kevään kuumuudesta ja siitä, että on väri.

Tuo kuumuus se kaikki muutkin ajaa vesipuodille. Uutten uhkain lähtee sinne virastosta päästyään nauttimaan herra ja samaan aikaan ilmaantuu kartanonsa portille rouva, kahta pienintä lastaan käsipuolesta retuuttaen ja muita kolmea edellään ajaen.

–Kyll' on väri, puhaltavat siinä toisilleen herrat, päästyään vesipuodille.

–On ihan niinkuin keskellä kesää, huokaavat taas toisilleen rouvat … ihan kuin keskellä kesää, vaikka vasta ollaan alkupuolella toukokuuta.

–Ja kun eivät jäät vielä ole lähteneet!

–Niin, eivätkä tule laivat!

–Eivät tule … vaan jos tämmöistä ilmaa vielä kestää muutamia päiviä, niin sulavat jäät paikoilleen.

–Kun edes sulaisivat, ja kun pian tulisivat laivat!

Mutta eivät sulaneet jäät eivätkä päästäneet laivoja tulemaan. Siellä ne vain liikkumattomina ja jäykkinä lepäsivät talvellisilla tiloillaan, tuumien omia tuumiaan ja tukkien tien ihmisten innolta…

–Kaikilla on aikansa ja meillä on kanssa. Ei tästä ole ennenkään tähän aikaan lähdetty, eikä lähdetä nytkään.

Niin ne arvelivat ja antoivat auringon paistaa.

Ja aurinko teki parastaan, aina päivä päivältä kukon askeleen korkeammalle kohoten ja uuniaan yhä kuumemmaksi ahtaen. Ponnisteli se siinä verkkaisata ponnisteluaan ja sai kuin saikin muutaman päivän perästä jäät rannasta repeämään ja sulamaan virtaiset salmet. Mutta suuri selkä ei ollut millänsäkään. Lepäsi laveassa sängyssään selällään kuin suuri jättiläinen, joka ei pienten itikoiden puremista tunnekaan. ja kuta enemmän sitä tahdottiin herätellä, sitä rauhallisemmin se näkyi uneensa painuvan. Välistä kyllä näytti pitkän, helteisen päivän perästä käyvän vähän murheelliseksi, kadotti iloisen, vaalean värinsä ja musteni, kuin olisi häntä kurkusta kuristettu. Mutta yö oli kylmä, ja aamulla näki aurinko noustessaan yhtä puhtaan muodon kuin ennenkin. Ja jättiläisen voitto oli täydellinen ja auringon tappio silminnähtävä, kun venhe venheen perästä toiselta rannalta läheni ja yhtenä iloisena helinänä kävi koko rautaisen jään pinta aina rannasta toiseen.

Mutta kun tämä helinä kuului ylös kaupunkiin, niin vimmastui kaupunki ja noitui noita kirottuja venheitä. Se olisi suonut niiden sinne uppoavan, sillä niin kauan kuin jäitä kuljettiin, niin kauan ne tietysti eivät lähteneet. Mutta eivätpä ne sinne uponneet, sillä lujaa oli jää, hyvästi kesti vielä kengän anturan ponnistella ja hangata venheen rautaisen pohjan.

Ja niin kului päivä ja kului kokonainen viikkokin. Yhä helakammin paistoi päivä, ja kevät oli kehkeimmillään… Aivan niinkuin heinäkuussa lämmön suhteen, sanoivat toisilleen limonaadin juojat, kukat ja perhoset, herrat ja rouvat. Puhkeava lehti jo hiirenkorvalla lemahteli, maalin hajua levisi maalattavista seinistä ja lankuista, ja rannasta, jossa venheitä ja lotjia tervattiin, kuljettivat veltot etelätuulen huokaukset tuoreen tervan tuoksun katuja pitkin läpi koko kaupungin ja aukinaisten ovien kautta kaikkialle, yksin kirkkoonkin ja aina alttarin eteen, jossa parhaillaan juuri korjaustöitä tehtiin. Kirkkoa sitä muuten sitäkin maalattiin, ja suuri summaton teline oli tapulin seinää vasten asetettu. Mies siellä luukkuja ja ristejä kertamaalilla hiveli, ja joka häntä alhaalta katseli, ei muuta nähnyt kuin rikkinäiset kengänpohjat ja paikatut housujen takapuolet.

Vaan jäät eivät lähteneet eivätkä päästäneet laivoja tulemaan. Sähkösanoma oli sähkösanoman perästä lennähtänyt lähinnä eteläisemmästä kaupungista ja ilmoittanut, että yhä uusia laivoja sinne talviteloiltaan saapui ja että ne tulisivat kaikki, kun vain jäiltä pääsisivät tulemaan. Toinen toisensa perästä olivat ne koettaneet väylää murtaa, mutta rauta oli joka kerta rautaa vasten kalahtanut. Häpeissään oli heistä kukin saanut kilpistyä takaisin ja tarjota sijansa muille, joille jokaiselle kävi yhtä nolosti. Ja noista sanomista oli kaupunki raivoissaan, sillä kaikkialta muualta jo sanomalehdissä luettiin, että laivakulku oli siellä alkanut ja että se pian oli oleva täydessä voimassaan. Herrat tälle tämmöiselle asiain menolle kiroilivat ja mutisivat parrassaan, että se oli liikanaista … että se oli suorastaan hävytöntä…!

–Mutta mikä siihen on syynä tähän? kyselivät he kiihkeästi toisiltaan.

Mikä tähän on syynä?

–Niin, mikä tähän on syynä? sai kysyjä vastaukseksi toiselta, joka oli yhtä liikutettu.

–Siihen on tietysti se syynä, ettei tuule, tiesi kuitenkin muuan vanha kaupunkilainen ilmoittaa.

Ja se selitys nyt yksimielisesti oikeaksi tunnustettiin. Herrat siitä kaikkialla puhuivat, ja rouvat käyttivät toisaalla aivan samoja sanoja… Ei tuule! Tietäähän sen, etteivät jäät tuulematta lähde. Siinähän se on, kun ei tuule. Vaan kun tuulisi! Kun oikein puhaltaisi!

Ja kun nyt oli saatu se puheenaineeksi, niin ei muusta puhuttukaan. Puhuttiin, tarkastettiin ja punnittiin asia kaikilta kannoilta. Muistuteltiin ensin, miten oli ollut tuonnoisina vuosina, kun ei ollut tuullut eikä satanut. Siten oli silloin ollut, etteivät jäät lähteneet ennenkuin kesäkuussa. Sitten arveltiin, niistä päin olisi paras tuulla, jos tuulemaan rupeaisi. Pohjoisestako vai etelästä? Epäilemättä etelästä, sillä sieltä olivat laivat tulossa ja niiden edestähän piti tuulen puhdistaa tie. Sillä jos pohjoisesta tuulisi, niin työntäisi jäät suurilta seliltä ahtaisiin salmiin ja sulkisi väylän… Niin, niin, kyllä oli tavallaan oikea sekin mielipide, mutta toiselta puolen ei saanut jättää huomioon ottamatta, ettei etelätuuli siellä ahtailla salmivesillä saisi hetikään sitä vauhtia, minkä pohjoistuuli… Itätuuli tunnustettiin kuitenkin lopullisesti parhaaksi tuuleksi, sillä se perkkaisi heti kohta väylän, joka kulki itäisen mantereen puolta.

Kaupungin sanomalehtikin, joka tahtoi tarkasti seurata yleisönsä mielipiteitä, otti tuulestapuhuakseen. Puhui yhtä totisesti kuin jostain tärkeästä, valtiollisesta asiasta. Mainitsi ensin tosiasiana sen seikan, ettei ole tuullut moneen päivään ja että varjossa on ollut 20 astetta lämmintä. Mutta toisessa numerossa lausui lehti jo toivomuksen siitä, että hyvä olisi, jos tuulisi. Punnittuaan monipuolisesti eri näkökohdat tuli lehtikin itätuulen puolelle ja vakuutti, ettei kesä ole idän tuulematta koskaan tullut, »sillä pitää muistaa, mitä ikivanha suomalainen sananlasku sanoo: idän suvi, idän talvi, idän ilmat ilkeimmät, josta edellisen osan voimme sovittaa puheena olevaan tilaisuuteen, nimittäin jäiden lähtöön.»

Ei vain tuuli ottanut näistä toivomuksista totellakseen. Silloin tällöin kyllä puhalti kuin torkuksista herännyt ja hoiperteli unissaan vähän aikaa paikasta toiseen, pannen pölyä liikkeelle ja siirrellen maalin ja tervan hajua paikasta toiseen, mutta laskeusi sitten taas levolle ja lepäsi pitkät hetket värähtämättä. Päivän helteisestä paisteesta rupesi jäiden vastarinta kuitenkin vähitellen raukeamaan. Jo olivat ne kadottaneet iloisen muotonsa, käyneet surullisen harmahtaviksi, siitä yhä tummemmiksi ja lopulta aivan sinertäviksi.

–No, kohta siinä ei auta mikään!

–Ei se niin vain mene … viikon päivät kestää vähintäänkin vielä, ennenkuin painuvat, jos ei rupea tuulemaan.

–Jokohan niin?

–No se on varma. Olen minä siksi vanha mies … minä olen jo viisikymmentä vuotta kirjoittanut muistiin jäiden lähdön ja laivain tulon ja tiedän, että kymmenen vuotta sitten oli niinikään tällaista tuulematonta ilmaa eivätkä laivat päässeet tulemaan, ennenkuin jäät tuohon märkänivät paikoilleen. Ja sen minä olen sanonut ja sanon vieläkin, ettei laivain tulosta vielä viikon päiviin ole puhettakaan.

–Ei vielä viikon päiviin puhettakaan! Sjeh! Olkoot aikansa, tottapahan lähtevät.

Ja kaikki menivät kotiinsa vesipuodin luota ja päättivät olla odottamatta. Mutta kotona olivat herrat hermostuneita rouvilleen ja tarkastelivat otsa rypyssä ruokapöytää. Rouvat taas riitelivät pienimmistäkin asioista piioilleen ja nämä taas vuorostaan lapsille, jotka aina olivat jaloissa. Ei huvittanut ihmisiä enää niin joka päivä käydä limonaadipuodillakaan, ja ne, jotka eivät muuten tahtoneet saada aikaansa kulumaan, makasivat pitkään aamusella, panivat levolle iltasilla varhain ja nukkuivat päivällisunta ainakin tuntia kauemmin kuin muuten oli tavallista.

* * * * *

Mutta eräänä päivänä, kun päivällinen juuri oli syöty ja paperossit hampaissa heittäytty ruokalepoa loikomaan, kun rouvat veivät hopealusikoita kaappiin ja kun piiat parhaillaan astioita peseksivät,– niin silloin yht'äkkiä kajahti kautta koko kaupungin kiihkeä huuto:

–Nyt ne tulee! Nyt ne tulee!

Jo oli samanlainen huuto muutamia kertoja ennenkin kuulunut, sillä rannassa asusti talven yli pari pienoista »pakettia», jotka siellä sulan tultua häärivät edestakaisin ja viheltelivät. Ja näiden huutoa oli ensin luultu suurten laivojen huudoksi ja alettu hypätä rantaan. Mutta kun erehdys huomattiin, käännyttiin puolitiestä takaisin, oltiin vihaisia ja päätettiin olla toista kertaa uskomatta.

Mutta nyt kajahti sama huuto kadulta sellaisella vakaumuksen voimalla ja kuului miltei epätoivon parahdukselta, niinkuin olisi tulipaloa ilmoitettu, ettei ollut epäilemistäkään siitä, että suuret laivat ne siellä nyt tulevat ja että nyt ne siellä vihdoinkin tulevat.

–Nyt ne tulee! Nyt ne tulee! hihkaistiin erään ikkunan alla.

–Tornin maalari sanoi…! huusi jo sama ääni toisen ikkunan luona.