Kitabı oku: «Lohilastuja ja kalakaskuja», sayfa 14
SUNNUNTAI
Onginnan estetiikkaa ja etiikkaa.
Kalaviikko on päättynyt kaikin puolin mieluisasti. Sen kuluessa on saatu kohtuullisen hyvin, ei siis liian hyvin, joka voi pian tympäistä. Ei ole tullut tehdyksi tyhmyyksiäkään, ei ole tapahtunut onnettomuuksia, ei tarttunut pyydyksiä pohjaan eikä puihin eikä myöskään kalain suuhun, mikä on ikävintä ja vastenmielisintä, mitä kalamiehelle voi tapahtua. Olen sitten lauantai-iltana saanut vielä suuren. En ole saanut sitä miten kuten, sattumalta, vaan juuri sillä tavoin kuin mieluimmin haluan sen saada, niin sanoakseni taiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Sillä onkijaurheilijakin kehittyy herkuttelijaksi, hänelläkin on ammatissaan oma estetiikkansa. Ei riitä, että hän saa, hän tahtoo myös saada hienosti ja kauniisti. Samoin kuin uimarin korkeushypyn arvoa lisää liikutun linjan kauneus, samoin lisää onkimiehen tyydytystä se, miten tyylikkäästi ottaminen suoritettiin siitä alkaen, kun kala tarttui, siihen saakka, kun se saatiin maihin.
Tämä sunnuntai-aaton suuri oli nyt saatu kaikin puolin tyylikkäästi. Se oli ottanut juuri sitä pientä perhoa, jota sen kaiken todenmukaisuuden mukaan oli otettava, sitä, joka sillä hetkellä parveili niskassa juuri auringonlaskun aikana. Olin mielestäni tehnyt parhaimman, mahdollisimman pisimmän heittoni kiven huopeeseen, missä suuri tavallisesti vaanii. Se oli posahtanut valtavasti, oli sitten laajassa niskassa loiruillut edes ja takaisin vavan taipuessa ja oietessa ja rullan antaessa ja ottaessa siimaa. Sitten se oli seisonut asiaan kuuluvan aikansa. Ja ilta oli ollut ihana ja tyyni ja rannan puut ilta-auringon kultaamat ja lämpiävästä saunasta tuolla alempana oli savu kohonnut patsaana taivaalle. Sitten oli kala lähtenyt alas niin huimasti, että tuskin pääsin perään pahakivistä rantaa. Siima alkaa loppua, mutta silloin pysähtyy kala levähtämään pienoiseen suvantoon siksi, että ehdin taas keriä siiman rullalle, jolloin se lähtee jatkamaan ja minä perässä, hypellen kiveltä kivelle, kahlaten vedessäkin ja liveten ja kaatuenkin, mutta saaden vavan pysymään pystyssä. Ja niin on tultu suvantoon, käsi-, selkä- ja jalkajänteet äärimmäiseen asti pingoitettuina, josta ne ovat lauenneet mieluiseen lepoon, kun kala koko vaikeassa ottopaikassa vihdoin on omin avuin nostettu maihin. Ja on pantu reppuun ja kannettu kotiin ja punnittu ja merkitty kirjaan.
Ja sitten on vapa riisuttu valjaistaan ja pyyhitty ja ripustettu ansaittuun lepoon nauloihinsa suoriamaan. Siima on lapettu sängylle kierrokseen rullan viereen. On riisuuduttu itsekin ja elokuun illan viileässä astuttu saunaan pihan poikki ja purosillan yli, jossa pikku mulloset, alamittaiset ja aina rauhoitetut, vielä puolihämärissä loiskahtelevat perhoja ajellen ja lisäten painoaan milligramman milligrammaan. Saunan salaperäinen maailma, sen lasi pieni ja pahanen, monivärinen kuin pyhimyskappelin ikkuna ja siitä epätodellinen kellanvihreä näköala pitkin koskea, joka ei kuulu, ainoastaan näkyy, ja jonka kuohu näyttää seisovan liikkumatonna kuin vuoriston jäätikkö. Kesäiset tuoksuvastat mummun taittamat ja laittamat, kipallinen vettä vanhasta taitavasta kädestä kiukaan raunioon, joka on rakettu kosken sorvaamista kivistä, ja kihahtava löyly, joka sulattaessaan ruumiin sulattaa myös sielun. Ja huhuh! ja hohoh!
Ja kylvyn jäljestä ilkoisen alasti takaisin sillan yli, jonka alla pienoiset yhä vielä pätkää. Ja hiilellä paistettu punalihainen mullonen ja kova kokkeli ja lämmin pehmoinen lauantairieska, jossa voi sulaa kuin heinäkuun helteessä.
Ja sen päälle kahvikupponen ja sikari itselle ja isännälle ja kahvin seassa jotakin, jota löytyy vielä pisarainen piiliherrain jälkeenjättämästä pullosta, kolmekruunuisesta. En osta, mutta otan, kun tarjotaan, koska sanotaan senkin olevan jumalanviljaa, varsinkin kalamiehen viljelemää. Ja valkopaidassaan istuen ja huulet torvella isäntä pitkulaisia savuja niellen ja puhallellen juttelee vanhaa ja uutta, vanhaa enemmän kuin uutta, mutta aina kernaasti kuultua, sillä itseään hän uusii ja uusinta on yhtä hyvä kuin alkuperäinen, siitä, kuinka täällä ennen, ja saatiin sitä silloinkin, vaikkei ollut vehkeet nykyisten veroiset—vallesmannivainaa ja kamreeri ja apteekkari ja vanha Piilonen, jolla miljoonamiehellä oli ruokovapa ja kelarulla eikä milloinkaan muuta pyydystä kuin elävä salakka, jota uitteli, mutta joka otti sillä milloin tahtoi, mutta jos ei ottanut—sattui sekin—niin paiskattiin lammas herroille pataan. Talvella otettiin myllyrännin niskasta säryksellä ja leivottiin ja paistettiin mulloskukko ja lähetettiin Piiloselle Helsinkiin, kun piti pitojaan valtiopäivämiehille ja syötti ja juotti ja päätätti rautatien Suolahteen, mistä on hyvä nousta laivaan, vaikka piilillähän nuo jo nykyjään enimmäkseen ajaa. Oli ne aikoja entisetkin, vaikka eipä silti, etteivät nämä nykyisetkin. Tässä meidän pihassakin ja myllypihassa on seisonut kuusikin autoa yhteen aikaan, ennen sotaa, terehtöörejä ja rohvessooreja ja tisponentteja; mikäpä niiden arvonimet kaikki muistaneekaan, onhan ne tuossa päiväkirjassa—maistetaanko taas saunan päälle? Ja koko Huopanan historia vaeltaa editseni.
Jota kuunnellessani minä järjestelen pyydyksiäni pyhäteloilleen, valmiiksi maanantaita varten, koska en pyhänä ongi—lipat, devonit, silkkikalat, täkyraksit, perhot, kunkin lajinsa mukaan ja kunkin lajin kokonsa mukaan, itsekunkin laatikkoonsa ja lokeroonsa, kun ovat sekaantuneet ja takertuneet kuontaloksi kuin mehiläiset parveillessaan. On katkeillut peräimiä ja irtautunut koukkuja ja hankautunut pois maalia, ja ovat nyt silkillä sidottavat ja siveltävät vernissalla ja maalattavat ripoliinivärillä ja vihdoin ripustettavat kuivamaan uunin kylkeen rihmaan, joka kiertää sen ympäri naulasta naulaan.
Ne pitää olla järjestyksessä, olisi paha olla, jos ne ei olisi, yhtä hyvin kuin kalanpyydysliikkeessä ja vähän paremmassakin, ollakseen aina ja heti yhdellä silmäyksellä nähtävissä, valmiina nautittaviksi ja mietittäviksi ja esille otettaviksi, milloin tulee mikin päähänpisto, että nyt muka sitä ja sitä ottaa. Ja kun ne ovat siinä järjestyksessä, kuin niiden tulee, sovussa ja soinnussa, väriensä ja suuruuksiensa mukaisessa, niin on niiden hyvä olla ja myös minun siitä hyvä olla ja pöytä on kuin runo rytmeineen ja alku- ja loppusointuineen, jonka osaan ulkoa kirjaan katsomatta.
On jo pimennyt ulkona, verhottoman ikkunan mustalla pohjalla on tulen valaisema pihlaja, missä yöperhot räpyttävät pyörtyen lopulta lasiin, johon tarttuvat ja typertyvät liikkumattomiksi ja kuolevat siihen kuin valosta, sen valosta, huveten pois elämästä, joka kesti vain päivän. Jokunen on päässyt sisään ja päättää päivänsä kynttilän liekissä. Ja mitäpä on sitten elämällä enää tarjottavana muuta kuin yön uni, josta joskus puolivalveille herättää ohitse ajavan hevosen kavion kopse, mutta johon kosken kohina taas tuudittaa uudelleen.
Mitäkö muuta? On sillä vielä tarjottavana tätä lauantaita seurannut sunnuntai; sen leppoisa rauha, sen aamun pilvetön pouta, ja istuskelu pihapenkillä selkä seinää vasten elokuun viileässä paisteessa. Ja lasten kanssa pitkällään puron matalalla sillalla, ja sen alla kesy mullonen, ihanuuttaan luomakunnan ihme, pää vastavirtaan päin, pyrstö lakkaamatta lipattaen, suu alinomaa aukeillen, pikku evät koneellisesti eläen niinkuin näkyisi niissä vain sydämen itsetiedoton tykintä. Käden huiskaus ja se on tiessään limakon alla;—odotus, ja se on tullut takaisin, ei tiedä mistä;—matonen, ja se sieppaa sen, pää pystymmässä odottaen uutta;—toinen matonen ja niitä on siinä kaksi sen kimpussa nyhtämässä toinen toisensa suusta, toinen toisesta päästä, kunnes kolmas, suurempi, saa sen ja saatuaan anastaa edullisen paikan, karkoittaen heikommat häntänsä taa. Mutta ne saavat sunnuntairuokansa kaikki, kunnes matotuohinen on tyhjä.
Ukko veisahtelee tuvassa ja sen ikkunassa istuu vanha mummu isoränttistä kirjaansa katsellen ja sitä puoliääneen hyristen, aina samaa.
Kävely koskelle ilman vapaa—se on outoa ja melkein juhlallista, verkalleen rantoja pitkin ja kivillä istuskellen ja lopulta niskaan, joka on tyyni ja siloinen ja järven selkä niskasaaren takana samoin.
Mitä ihmettä olet sinä oikein, pyhäinen rauha? Mistä tietää koski, että nyt on pyhä ja osaa asettaa ääneensä sen soinnun? Mistä saa saari ympärilleen sen harson ja mistä saa sen tuo raiskattu rantametsä ja tuo karu kivikkoranta ja rannalle kiskaistut rampatukit? Kuinka saa sitä varis raakuntaansa ja haukka huutoonsa, tuota jotakin, kirkkoajan henkeä, joka kasvaa sitä voimallisemmaksi kuta kauemmaksi loittonen kirkolta? Alan yhä paremmin ymmärtää entisen toverivainaan, joka ei onkinut sunnuntaisin, mutta kerran kun onki ja kiivastui kiroamaan, jätti vapansa ja riensi pois eikä tullut koskaan takaisin.
* * * * *
Minulla on mukana kirja, englantilainen teos lohenonginnasta. Onhan minunkin sopiva sunnuntaina tutkia sanaa. Se on niitä niin kauniisti painetuita ja kansitetuita kirjoja, joita vain Englannissa osataan valmistaa. Siellä ja vain siellä osataan ei vain onkimisen taito, vaan myös siitä kirjoittamisen taito ja sen kirjoitetun tarjoamisen taito. Tuokin kirja on jo päältäpäin kuin kaunehin kakku, jota ensin kääntelee ja katselee ja sitten haistelee ja hivelee, ennenkuin sen leikkaa ja nauttii.
Ei ole sitä onkimiehen ammatillista ongelmaa, ei sitä vivahdusta hänen mielialoissaan ja mietteissään, jota ei koskettelisi, joka ei kuvastuisi heidän kirjallisuudessaan. Se sisältää sekä onginnan estetiikkaa että myöskin sen etiikkaa, josta voi tavata syvämielisiä filosoofisia esityksiä heidän kuuluisimmilta miehiltään. Teos, joka minulla tässä on polvellani, tukiessani selkää puuhun ja jalkoja kiveen, on nimeltään »Kuinka on kalastettava», ja suo minun tutustua ei sen vähäisemmän miehen kuin itsensä Herbert Spencerin käsitykseen kalastuksen oikeutuksesta eetilliseltä kannalta katsottuna. Ajattelunsa yläilmoista tämä maailman mainio filosoofi on hetkeksi laskeutunut metsäpuron partaalle analysoimaan kysymystä, mistä johtuu, että hän voi onkia, vaikkei voikaan metsästää. Kuinka hän, joka ei voisi hiipiä hirven kimppuun ja sitä tappaa, voi ilman vastenmielisyyttä, jopa siitä huvitettunakin, ajanvietokseen ottaa ongella kalan? Hänen itselleen löytämänsä vastaus on, että tämänlaisen urheilun eetillinen luvallisuus tai luvattomuus on suhteellinen pyydystettävän riistan suuruuteen. Kuta suurempi saalistettava eläin on, sitä vastenmielisempää on sen tappaminen. Hirven kaataminen on Spencerin mielestä julminta urheilua, mitä ajatella voi. Ollen suuri eläin sen kuolonkamppailu johtaa tappajan mieleen liiaksi ne tuskat, joita hän itse tulisi tuntemaan, jos häntä tapettaisiin. Kun kala on paljoa pienempi ja paljoa vähemmän ihmisen kaltainen kuin hirvi, ei sitä pyydystäessään ja tappaessaan johdu tuntemaan sitä tunnonvaivojen tuottaman itsekidutuksen kipua, mikä aiheutuu hirven tappamisesta. Kun kala kooltaan ei ole meidän kaltaisemme ja kun sillä ei ole sen tunneherkkyyttä ilmaisevia ulkonaisia elimiä, me voimme omantuntomme häiritsemättä sitä onkia. Tämä tietää sitä, sanoo Spencer, että meidän etiikkamme tässä kohden pohjaltaan riippuu hermostostamme. Suuren nelijalkaisen eläimen ampuminen olisi oman tunteellisuutemme loukkaamista, joka usein uudistuessaan tekisi meidät koviksi ja tunteettomiksi ja lopulta siveellisesti rappeutuneiksi. Sentähden olemme siveellisiä tuntiessamme vastenmielisyyttä hirven tappamiseen. Saattaahan olla, että kalankin tappaminen tuottaa meille kipua, mutta tämä kipu ei ole voittamaton. Ja sentähden, kun se tekomme ei vahingoita luonnettamme, me emme siveellisesti turmellu, vaikka ongimmekin.
Tämä on Spencerin eetillinen suhtautuminen onkimiseensa. Sillä onkijakirjailijalla, W. Yarl Hodgsonilla, joka tämän kirjansa eräässä luvussa on ottanut asian puheeksi, on paljonkin muistuttamista tätä siveysoppia vastaan. Spencerin opissa voi olla paljonkin totta, vaikka onkin alentavaa ajatella, että myötätuntomme kärsivää eläintä kohtaan pohjaltaan on vain huolta meistä itsestämme, kuvitellessamme itseämme toisen tilalle. Hänen esityksensä ansaitsee kaikessa tapauksessa tarkastamista. Onkohan itseensä kohdistuminen, omien tunteidensa mukaan arvioiminen ainoa ratkaiseva lähtökohta eetillistä tuomiota tehtäessä? Mahtaakohan Spencer tehdä oikeutta itselleen uskoessaan, että hän eroo jostakin toisesta vertaisestaan tappajasta ainoastaan sikäli, kuin hänen kärsimyksensä ei ollut mitään verrattuna tuon toisen siveelliseen kärsimykseen, joka tappoi hirven? Ja mahtaako hän tehdä oikeutta tuolle toiselle leimatessaan hänet, hirven tappajan, siveellisesti rappeutuneeksi, tunteiltaan turtuneeksi?
On syytä sanoa—jatkaa Spencerin arvostelija—ettei hän tuominnut oikein kummassakaan tapauksessa. Ihmisluonto on paljoa monimutkaisempi. Melkein jokainen ihmisen teko johtuu siksi erilaisista voimista, ettei niistä voi päätellä niin ylimalkaisesti kuin Spencer tekee. Me kyllä voimme alkaa toteuttaa eetillisiä vaatimuksia toisia olentoja kohtaan sitä tietä kuin Spencer eli niin, että otamme huomioon ne heistä meihin heijastuvat kärsimykset, jotka herättävät meissä myötätuntoa niitä kohtaan. Etiikkamme perustuksena tulee kuitenkin olla jotakin muutakin kuin tunnetta. Siinä tulee olla määräävänä myöskin järki. Se on ominaisuus, joka kutsutaan meissä toimimaan ulkonaisten olosuhteiden pakosta ja jonka myös tulee olla määräämässä etiikkaamme niiden johdosta. Ajateltakoon tätä tämän erikoisaiheemme yhteydessä. Ihminen asuu seudussa, jossa on sekä hirviä että kaloja. Mihin suhteihin hän joutuu heidän kanssaan? Spencerin mukaan on vastaus hyvin yksinkertainen. Sen antaa ihmisen oma tunne. Pulmasta päästäkseen hänen ei tarvitse muuta kuin kuunnella ja totella sitä. Hän siis ahdistakoon ja tappakoon kalaa, koska kalalla fyysillisesti ei ole pienintäkään yhtäläisyyttä hänen kanssaan eikä sen taistelu elämästä herätä hänessä epämiellyttävää ajatusta siitä, mitä hän itse ehkä tuntisi, jos häntä ahdistettaisiin. Mutta hänellä ei ole samanlaista oikeutta ahdistaa hirveä, koska tämä eläin rakenteeltaan on hänen kaltaisensa ja sen vuoksi sen kuolemankamppailusta häneen siirtyy tuskallisia ja vahingollisia mielenliikutuksia.
Tämä siveysoppi perustuu kahdenlaiseen erehdykseen. Ihmistä ja hirveä ensiksikin ei voi verrata toisiinsa, koska ihmisellä on vaistoja, joita hirvellä ei ole ja joita täytyy ottaa lukuun. Hän on lihan syöjä, jota hirvi ei ole. Hänellä on veressään metsästämisen vaisto, jota hirvellä ei ole. Toiseksi ei ihminen voi perustaa etiikkaansa pelkästään myötätuntoa tai vastenmielisyyttä herättäviin vaistoihin ja tunteisiin. Spencer itse on esittänyt siitä monta esimerkkiä. Harvinaisella todistavalla voimalla hän on osoittanut, että joka kerta kuin valtio lakeja laatien on toiminut kansaa kohtaan vain myötätunnon sysäyksien vaikutuksesta, tulos on ollut huono niille, joita lait olivat tarkoitetut hyödyttämään. Hän on koettanut osoittaa, että on vähemmin paha, että vaimot ja lapset, köyhät ja heikot joutuvat kapitalistien riistettäväksi, kuin että heiltä riistetään vapaus tehdä työtä, missä ja niin monta tuntia kuin haluavat. Hänen mielipiteensä oli, että jokainen sosialinen parannus, joka perustuu järjettömään myötätuntoon, aiheuttaa pahaa enemmän, kuin mitä se on tarkoitettu poistamaan.
Eräiden itsestämme johtuvien eetillisten vaistojen kuuleminen ei siis riitä määräämään menettelyämme toisia kohtaan. On ihmetyttävää, että niin tarkka ajattelija kuin Spencer ei huomannut tämän väitteensä kantavuutta myöskin urheiluetiikkakysymyksen ratkaisuun nähden. Sillä jos hänen myötätuntoteoriansa ei riitä määräämään ihmisen suhdetta hänen omaan sukuunsa, on se vielä riittämättömämpi määräämään sitä toisiin luotuihin nähden. Järki, jota vailla oleva myötätunto aikaansaa pahaa sivistyneessä yhteiskunnassa, on vielä tarpeellisempi erämaassa. Myötätuntovaisto kykenee kyllä johtamaan meitä siihen, että tapamme niin kivuttomasti kuin mahdollista, ja urheilija pyrkiikin ja on päässytkin siihen: ajatelkaamme vain, mikä ero on teurastamon ja sen kirveiden ja metsän ja rihlapyssyn välillä tai verkossa kuristuvan ja kituvan lohen ja ongella otetun lohen välillä. Mutta tapettava meidän on, siihen meille järki sekä antaa luvan että panee pakon. Olettakaamme, että asumme metsäseudussa. Siellä on hirviä, niitä ei ole paljon, mutta jos niitä ei vähennettäisi, ne lisääntyisivät. Mitä silloin tapahtuisi? Hirvet haaskaisivat laidunta ja hävittäisivät ja tallaisivat halmeita ja kesyttyisivät lopulta niin, että veisivät viljan pelloilta. Vuosien kuluessa ne olisivat lisääntyneet niin, että niistä olisi tullut todellinen maanvaiva. Mutta Spencerin etiikan mukaan hirviä ei saisi tappaa, koska moraalimme kärsisi siitä, että emme välitä siitä säälin tunteesta, minkä suuren, ruumiillisesti meitä lähellä olevan eläimen kuolonkamppailu meissä voisi herättää.
Mitä on siis tehtävä? Ratkaisemmeko kysymyksen antamalla vastauksen tunteemme mukaisesti? Jossakin määrin kyllä. Kunnioitus itseämme kohtaan luomakunnan herrana ja oma etumme vaatii meitä rajoittamaan hirven meille aikaansaamaa hävitystä. Tätä vaatimusta me punnitsemme niitä vaistoja vastaan, jotka tekevät meille vastenmieliseksi aiheuttaa kipua ja kuolemaa. Ja me päätämme, että joidenkuiden eläinten kipu on meille vähemmän vastenmielinen vaihtoehto.
Mutta näinkään me emme ole käsitelleet kysymystä tyhjentävästi. Sen mielenkiintoisimmat puolet eivät vielä ole tulleet huomioon otetuiksi. On olemassa muuan viisas järjestely, jota sanotaan luonnon tasapainoksi. Joskus tämä tasapaino yleiseksi vahingoksi häiriintyy, niinkuin esim. on tapahtunut Australiassa, missä ylenmäärin sikiävistä kaniineista on tullut maan vitsaus. Spencer unohtaa, että ihminen itse usein on tätä tasapainoa ylläpitävä voima, Välittämättä myötätuntovaistoistamme meidän täytyy näiden ulkonaisten puristusten pakosta toimia niinkuin järki vaatii. Spencerin urheiluetiikka ei tiedä mitään tällaisesta tapauksesta. Sellainen tunne-etiikka, jonka mukaan me voimme vetäytyä vastuunalaisuudesta, on epäeetillinen, itsekäs. Edellisen lisäksi vielä siksikin, että vaikka ihminen itse on yksi luonnon tasapainoa ylläpitävistä voimista, hän samalla johtaa monia luonnonvoimia ja on vastuunalainen niiden joko liiallisuudesta tai puutteellisuudesta. Hänellä on tuomio-oikeus eläimiin, lintuihin ja kaloihin. Totta kyllä on, ettei hän ole ylimmäinen tuomari ja että on ylempi oikeusaste, luonto itse, joka rankaisee kaiken sitä vastaan tehdyn vääryyden. Mutta hänen asemansa luonnon herrana pakottaa häntä olemaan jotakin enempää kuin tunne-egoisti ja hänen etiikkansa muodostumaan jostakin muustakin kuin mielenliikutuksista.
Löytääksemme uskottavan urheiluetiikan meidän siis on läpikäytävä paljon mutkallisempi kehitys kuin se, mikä riitti Spencerille, jolta monet asiaan vaikuttavat tosiasiat jäivät huomaamatta. Olemme nähneet, mitä ne ovat. Ne ovat alkujaan kahdenlaisia. Niitä on toisaalta ihmisen oman luontonsa tunteminen, toisaalta ulkonaisen luonnon asettamat vaatimukset.
Itsemme tunteminen paljastaa meissä taipumuksen urheiluun ja vastenmielisyyden sitä kohtaan. Vastenmielisyys, joka syntyy meihin heijastuneesta toisen kivusta, on tilapäinen ja haihtuva, metsämiesvaisto sitävastoin pysyväinen. Sitä luonnon pakostakin ylläpitää meissä tarve hankkia ravintoa itsellemme ja muille. Tätä taipumusta lieventää vastenmielisyys vain sen verran, että tunnemme olevamme velvolliset ajamaan riistaa ja ottamaan sitä mahdollisimman inhimillisellä tavalla. Ulkonaisen luonnon ihmiselle asettamat vaatimukset vievät samaan päätelmään, siihen, johon hänet on saattanut sekä hänen oman itsensä tutkiminen että hänen ja muiden tarpeiden tutkiminen. Hirvi ja kala tyydyttävät näitä tarpeita ja se tosiasia tekee niiden pyydystämisen oikeutetuksi. Toiseksi hirvi ja kala samoin kuin useimmat muutkin metsän ja veden eläimet ovat rauhoitetut ja pidätetyt olemaan urheilun esineinä. Tämä sekä se, että ihminen niitä tarvitsee, oikeuttaa niiden pyydystämiseen. Kolmanneksi ei voi vapautua siitä tunteesta, että vaikka ihminen itse onkin voima luonnossa, hän on määrätty kykynsä mukaan vallitsemaan kaloja, lintuja ja muita eläimiä ja on hänen velvollisuutensa katsoa, että nämä eläimet menestyvät siinä suhteessa, kuin luonto määrää. Urheilijana ihminen tekee voitavansa täyttääkseen tämän velvollisuuden. Kaikki tämä tietää, ettei kummankaanlainen urheilu, kalan yhtä vähän kuin hirvenkään ottaminen, loukkaa etiikkaamme, vaan on siveellisesti sallittu.
Tätä johtopäätöstä, jo itsessään riittävää, vahvistaa ajatus, joka, vaikka onkin niin vähän avoin erittelylle, ettei edes Spencer tullut sitä tehneeksi, kuitenkin on voimakkaasti pakottava. Ihminen itse on, niinkuin jo on huomautettu, yksi luonnon voimista. Kuuluu luonnon järjestykseen, että hänen on toteltava sekä vaistojaan että myöskin järkensä vaatimuksia. On selvää, että kun metsästämisvaisto on yleinen hänen suvussaan, etiikka ei vain salli, vaan myös pakottaa hänet sitä noudattamaan.
* * * * *
Näin nämä englantilaiset onkijafilosofit. Ja onhan se kylläkin tyhjentävää ja syvämielistä. Mutta ei tämä todistelu ja puolustelu mielestäni kuitenkaan tunge asian ytimeen, siihen syvyyteen, johon silloin tällöin tapaan itseni tuijottamasta näin onkikoskellani istuessani. Istuessani tässä kosken partaalla suvisena sunnuntaina ja itsenään kirkkoaikana tuntuu kuin pitäisi minunkin käydä tutkistelemaan urheiluvaistojani ja eritellä niiden ilmenemistä ja alkuperää, kuin pitäisi kääntää itsessäni nurin jotakin päästäkseni perille siitä, mikä siellä jossakin kangertelee, sillä jokin siellä kangertelee, huolimatta Spencerin ja Hodgsonin antamasta synninpäästöstä.
Kuolemaa aiheuttavan urheilun oikeutus kyllä osaksi riippuu siitä suuresta kysymyksestä, onko tappaminen omaksi hyödyksi yleensä eetillisesti oikeutettu. On uskontoja ja etiikkoja, jotka kieltävät lihan syömisen ja kaiken tappamisen. Niitä vastaan mahdollisesti voidaan esittää ne hyötysyyt, joita edellisessä on esitetty. Ihmisen täytyy niistä ja niistä syistä tappaa elääksensä ja siitä velvollisuudesta hän ei ehkä voi vapautua niinkauan kuin maailman ravintotalous on nykyisellä tavalla järjestetty. Pitäneehän luonnon herraksi kohonneen myöskin ylläpitää tuota luonnon tasapainoa hävittämällä sen syöpäläisiä, ei vain lutikoita ja russakoita, vaan ehkä myös kaniineja ja hirviä. Ehkä hänellä siihen on ei vain oikeus, vaan myös pakko. Mutta vaikka minun hyötysyistä täytyköönkin tappaa tai ainakin sallia tapettavan saamattani siitä tuomita itseäni tai muita, ja vaikka tuo pakko antaisikin minulle anekirjan sekä tehtyihin että tehtäviin synteihin, ei minua mikään voi oikeuttaa, vielä vähemmin velvoittaa, tappamaan huvikseni, nauttiakseni siitä urheilemalla niinkuin teen. Ehkä on minun pakko teurastaa kotieläin, pyydystää tai ampua metsäeläin, ottaa verkolla, rysällä tai ongella kala elättääkseni itseäni ja perhettäni. Mutta jos minä nautin, niinkuin teen, siitä huvista, minkä onkiminen minulle tuottaa, joskaan ei välittömästi itse tappaminen, niin kuitenkin sen yhteydessä olevat hauskuudet ja hommat, jos minä vain tämän huvin vuoksi enkä välttämättömän ravinnon hankkimisen vuoksi tapan, siihen innostun, sen hauskuutta ylistän, huieten sen ohella runollisiin luonnon tunnelmiin, en minä voi itseäni puolustaa vetoamalla mihinkään pakkoon. Se ei pohjaltaan ole mitään muuta kuin intohimo, voittamaton vaisto, onginnalla ei ole mitään eetillistä tukea. En voi muuta kuin sanoa, että harjoitan sitä, koska se minua huvittaa, tuottaa minulle iloa ja nautintoa, jonka tyydyttämisen tarve minussa on niin suuri, että en ajattele, en välitä niistä kärsimyksistä, joita uhreilleni tuotan. Joskin tappaminen joskus voi olla eetillisesti oikeutettu, se ei ole sitä minun urheiluhuvini yhteydessä.
Spencerin mukaan tuottaa tällaisen eetillisen tunteen äänen kuulemattomuus siveellistä rappeutumista ja tunteen turtumista siinä, joka tuntee vastenmielisyyttä urheilunsa tuottamien kärsimysten vuoksi. Jotten rappeutuisi, ei siis näytä auttavan muu kuin koettaa tukehduttaa tätä ääntä. Ja onhan minulla koko joukko sen äänen vaimentajia. Joskus minä koetan uskotella itselleni, etten ongikaan huvin vuoksi, vaan hyödyn. En kalasta enemmän kalaa kuin sitä tarvitsen ruoaksi itselleni ja perheelleni. Jos tulee yli sen määrän, jakelen lohiani tai haukiani tovereille tai naapureille. Toisen kerran minä paiskaan vaakaan toisenlaisen hyödyn, muka korkeammat edut, kaiken sen ruumiillisen ja henkisen terveyden ja virkistyksen, jota kalastaminen minulle antaa. Se hyöty on yhtä suuri, suurempikin, kuin minkä kala keitettynä tai paistettuna tai suolattuna antaa. Koska kerran saa hyödykseen pyytää kalaa, niin täytyy saada myöskin huvikseen silloin, kun se huvi on minulle hyöty, ja tämä huvihan on minulle hyöty. Lopulta, kun tämä alkaa tuntua saivartelulta ja pirun raamatun selitykseltä, minä ilman muuta puraisen häpeältä pään, en suoraan sanoen välitä, teen vasten parempaa tietoani.
Ja näin minä temppuilen tai revin itseni irti verkosta, jota etiikkani koettaa kiertää ympärilleni.
Sillä mitenkä minä muutenkaan pääsisin pulmasta? Pitäisikö minun tehdä niinkuin Lybeck ja jättää koski muille, myydä vehkeeni ja seurata häntä? Ehkä sen teenkin, vaikken vielä ole tuntenut siihen lopullisesti pakottavaa velvoitusta. Ehkä minun sitten vielä pitäisi ruveta saarnaamaan urheiluongintaa vastaan? Minun? Joka tahdon olla sen profeettoja tässä maassa, ylistää sitä, esitellä sen ihanuuksia, osoitella sen hyötyä yksityiselle ja kansalle, minun, joka istutan kaloja enemmän kuin otan—luopua tästä kansantaloudellisesti ja siis myös isänmaallisesti hyödyllisestä kutsumuksesta? Olen ennemmin siveellinen epäsikiö, joka en välitä paremmista, jalommista tunteistani, en siitä omantunnon pistoksesta, jonka saaliinriemun ohella tunnen joka kerta, kun veri pulppuaa suuren kalan kurkusta ja se kalpenee verikivellä, missä istun sen vieressä ja panen tyydytyksen tupakan ja nielaisen tunnon moitetta sammuttelevan sauhun.
Tämän kysymyksen ratkaisu minun kannaltani on siis loppujen lopuksi se, ettei sitä lainkaan saa ratkaistuksi etiikan avulla, ei Spencerin, vielä vähemmin hänen arvostelijana Hodgsonin. Saa ehkä joku, joka saa, mutta minä en saa. Siinä on takana, esteenä, jokin minua voimakkaampi vaisto, jokin veren perintö niiltä ajoilta, jolloin tämä kysymys kaukaisten esi-isien omissatunnoissa ei vielä ollut herännyt eikä voinut herätä, kun ihmisen niinkuin pedon piti elää yksinomaan metsästyksestä ja kalastuksesta ja jolloin koko silloinen ihmiskunta olisi menehtynyt, jollei se olisi tappanut. Silloin myös kai syntyi riistan ajon yhteydessä ilmenevä ajamisen nautinto, siihen yllyttäen ja sitä ylläpitäen, lisävoimaksi sen pysyväisenä pidättämiseen, sen voimistuttamiseen. Siitä tuli ei vain velvollisuus vaan hauska velvollisuus, eetillinen velvoitus, pyhä velvoitus. Ja se hohde, se sädekehä sitä vieläkin ympäröi, se, joka on sen nautinto ja sen hauskuus, ja jota urheilija yhä tuntee ja yhä hakee, vaikka urheilun alkuperäinen tarkoitus ja merkitys on hälvennyt.
* * * * *
Ja pian minä taas saan kokea sen itsessäni. Silloin kun istun siinä kosken niskassa, minusta olisi vielä jonkin pyhyyden rikos, jos noutaisin vapani ja alkaisin onkia. Olen kai vielä kyllästytetty edellisen illan onginnalla ja onginta-intohimon tarpeen tyydytyksellä. Sitä huumausainetta on veressäni vielä niin paljon, että minua paluumatkalla ei vielä kiusaa edes varmuus siitä, että nyt kyllä saisi, jos vain viitsisi koettaa. Koski kohisee ja vesi vilisee ja päivä paistaa niinkuin parhaalla kalailmalla pitää, ja pilvet seisoo taivaalla kaikkein parhaimmissa merkeissä. Heitto vain Välisuvannon arkulta ja kohta olisi kiinni kuusikiloinen. Mutta ei minua nyt vielä huvita. Antaa luonnon pitää pyhänsä loppuun, minä pidän kanssa.
Tulen kotiin. Ukko yhä veisahtelee ja mummu hymisee ikkunan ääressä. Muutkin lukevat, toiset nukkuvat. Tytär tuo lautasella marjoja, kesän viimeisiä. »Eikös lähdetä koettamaan? minä tulen haavipojaksi.»—»Enpä häntä nyt.» Lähden kylään turisemaan tuttujen isäntien kanssa. Haastellaan halki tämän maan asiat ja muiden. Nythän on niin helppo saada koko maailmankin asiat suuhunsa. On sitä sotaa, on sitä sosialismia ja etuskuntaa ja Vilsoonia ja Lemensoota. Sinne ei näy koski eikä kuulu sen kohina. On kuin se olisi iankaikkisuuden takana. En ehkä koskaan saa sinne palata. Ei ehkä koskaan uudistu eilinen syönti. Ilmat voivat muuttua. Tänä iltana näyttäisi vielä tulevan samanlainen ilta kuin eilen. Tänään varmaan vielä syö. Kello kuudelta päättyy pyhä. Lybeck vainajakin alotti ongintansa kello kuudelta.– »Mitäs herra tohtori ajattelee siitä?»—»Jaa mistä?»—»Siitä, että…» —»Olen samaa mieltä kuin isäntäkin.—Mutta nyt minun taitaa pitää lähteä.»—»Minnekkä on semmoinen kiire?» Keksin jonkin syyn, että posti tulee tai jotakin semmoista. Kun en vain myöhästyisi iltasyönnistä…
Ja ennen pitkää huitoo vapa ja vinkuu siima niskassa ja sitten Välisuvannossa niin vimmatusti kuin ensikertalaisella. Sunnuntaipaaston perästä se maistuu sitä makeammalta. Ja mikäli minä enää osaan ottaa mitään eetilliseltä kannalta, niin otan sen sikäli, että on epäeetillistä onkia silloin, kun se on vastenmielistä ja tympäisee ja kun tuntuu kylläiseltä eikä se oikein maita, vaan ainoastaan silloin kun se oikein huvittaa. On oltava kohtuuden ystävä, kun ei jaksa olla ehdottomasti raitis. Ja tämä on ainoa, minkä saan paremmasta itsestäni puristetuksi esiin urheiluonginnan etiikkaa. Paljon porua, vähän villoja.
