Kitabı oku: «Lohilastuja ja kalakaskuja», sayfa 13

KUNINKAAN KALA

Kalamies hakee aina itselleen uutta huvia ja vaihtelua. Hän kyllästyy pian poutaan ja toivoo sadetta, ja päinvastoin. Jos hän jollakin pyydyksellä saa hyvin, hän muuttaa toisen—saadakseen vielä paremmin. Jos hän ei saa, tietysti hän silloin ja varsinkin silloin tekee kaikki voitavansa saavuttaakseen paremman tuloksen. Ottivatpa pienet kuinka kiihkeästi tahansa, hän jättää ne ja työskentelee koko päivän, turhaankin, tavoittaakseen suuren. Taisteltuaan itsensä suuren kanssa uuvuksiin raskaalla vavalla, hän vie saaliinsa ja vapansa pois ja lähtee heti pienellä, ketterällä vavalla koskelleen karkelemaan levokseen pienten kanssa. Hän voi lopulta tympeytyä lohiin ja koko koskeen niin, että hänen suurin tyydytyksensä on saada hauki jostakin tyynestä suvannosta. Saatuaan tarpeensa siitä hän istuu onkimaan ahvenia voidakseen tupakoida kaikessa rauhassa puoman kupeella limakon reunassa, tarvitsematta riehua pitkin rantoja ja heitellä selkäänsä kipeäksi. Saattaa saada kyllänsä vielä niistäkin ja löytää ilonsa vasta särjistä ja salakoista. Kunnes kiertokulku alkaa uudelleen.

Minä välistä kyllästyn kosken parhaaseen paikkaan, sen Välisuvantoon ja haen huonompia. Minulla on taas ollut siinä erinomaista urheilua suurten kanssa. Mutta se oli ollut vähän liiankin erinomaista. Siinä on jännitystä hiukan yli määränkin. Siinä väijyy aina jokin vaara, on aina jotakin, joka uhkaa ja hermostuttaa ja samentaa ottamisen ilon. Siinä ei koskaan voi olla varma, ennenkuin kala on maissa. Ei milloinkaan voi antautua sen turvallisen tunteen valtaan, että pyydykset eivät petä ja että kala ei voi päästä. Välisuvanto on aina epäluotettava. Siinä on arkkuja, pukkeja ja otvia, joiden ympäri ja alitse kala voi kietaista siiman ja katkaista sen. Ja jos se saa päähänsä, niinkuin se tuontuostakin saa, lähteä alas, jonne minä en pääse sitä seuraamaan, niin se menee, olipa siimaa kuinka pitkälti tahansa ja vehkeet mahdollisimman lujat. Malja voidaan siinä milloin tahansa armotta temmata sitä maistelevan kädestä. Enkö olisi voinut rakentaa siltoja päästäkseni perään? Kai olisin, mutta minä tahdoin tuntea tätä epävarmuudenkin, tämän esteratsastuksenkin kiihoitusta—vaihteen vuoksi.

Koskessa on kuitenkin paikka, josta aina voi olla varma, ja sen varmuuden vuoksi minä joskus haen siitä sitä vaihtelua, jonka semmoinen varmuus tarjoo. Se paikka on heti sillan alla, alapuolella kaikkien esteiden. Siinä on sillan arkun kupeessa oleva pyörre, jossa suuri kala koskeen noustessaan usein lepää. Vähän alempana koski laajenee laajenemistaan ja muuttuu vähitellen suvannoksi. Silta on kaikkien vasta-alkajain ja mukavuutta rakastavien onkijain mielipaikka. Siitä voi mukavasti laskea pyydyksen pyörteeseen ja päästää siimaa tuuma tuumalta ja sillalla edestakaisin kävellen pitää sitä heilahtelevassa liikkeessä niin pitkällä kuin siimaa riittää. Siten on siitä saatu monet kauniit kalat. Kalastelen siinä minäkin silloin, tällöin.

En ollut eräänä päivänä oikeastaan aikonut kalastaa ollenkaan ennen kuin vasta illalla iltaperhojen saavuttua.

Lepään ja levätköön koskikin. Korjailen toisen pöydän ääressä pyydyksiäni, kirjoittelen ja käänneskelen raamattua toisen ääressä. Mutta voinhan sentään panna vapani kuntoon siltä varalta, että jos tulisi henki päälle. Henki tulikin pian päälleni. Kun vapa kerran on kunnossa, rulla paikoillaan ja siima pujotettu renkaisiin ja heittosiima solmittu siimaan ja siihen perho, on sitä vaikea päästää kädestään. Vapa on kuin metsäkoira, joka houkuttelee mukaansa ja hyvin usein saakin. Kuinka monta kertaa lankesinkaan ennen koirani kiusaamiseen ja kuinka monta kertaa olenkaan antanut vavan viekoitella! Voinhan mennä sillalle ainakin siksi aikaa, kuin siivoavat huoneeni, sikarinpolttajaksi, ja käyn sitten heti pyhäin kirjain kimppuun, sillä ei sillalta nyt luultavasti kuitenkaan saa.

Astelin laiskasti sillalle. Siinä on se ainainen myllymies, aina sama ja aina uusi, töllistelemässä koskeen ja siihen kaiteen yli sylkemässä. Kun ne näkevät vapaherran tulevan, ilmaantuu niitä siihen useampiakin molemmista myllyistä. Siitäkin syystä minä yleensä karttelen siltaa. Mutta olkoot ne nyt siinä, kun kerran ovat. Vedän siimaa vavan pituuden, lasken vavan viistoon alas kosken yli, päästän perhon irti ja annan sen pudota pyörteeseen silta-arkun viereen; se on nimeltään Coachman, eli kuski, saanut nimensä keksijänsä, Englannin kuningattaren Viktorian kuskin mukaan, joka heilutti vapaa yhtä hyvin kuin piiskaa. Kuningattaren kuskin perho putoo juuri niin, kuin sen taiteen kaikkien sääntöjen mukaan pitää pudota, keveästi kuin ohdakkeen untuva—kunpa voisikin aina heittää näin ylhäältä, sirottaa perhonsa kuin sormien lomitse. Se pyörähtää härän silmään ja painuu hiukan. Keltainen kuve välähtää vedessä ja suuri kala on kiinni.

Sillalta sitä tietystikään ei voi saada otetuksi ylös eikä ole tarviskaan. Sen alapuolella on hirsistä rakennettu suiste estämässä tukkien ruuhkautumista, ja suisteen päässä on pieni suvanto, syvä hauta, johon uupuvan kalan voi helposti ohjata. Suisteelle vie sillalta mukavat portaat ja laskeun niitä myöten alas. Kala ei vielä ole poistunut pyörteestä. Se tunkee siitä sillan alle, koettaen päästä ylös, mutta veden voima painaa sen takaisin. Olisi sitä parempi kuta kauemmin se pysyisi ylhäällä, uupuakseen pikemmin ja joutuakseen suisteen päähän, josta haavipoika, joka jo on siellä, sen ottaisi. Mutta se näkyykin olevan niitä, jotka eivät antaudu ensi yllätyksessä. Se liikkuu voimakkain töytäyksin edes ja takaisin kovimmassa kuohussa ja asettuu sitten joksikin aikaa keskelle koskea luultavasti jonkin näkymättömän kiven huopeeseen. Sen seisomapaikka on jotenkin suisteen pään tasalla ja kun se sen kerran jättää, ei se enää tule tähän, vaan painuu yhä alemma. Tehköön niinkuin katsoo itselleen edullisimmaksi, minulle on sama, minulla on siimaa tarpeeksi vaikka suvantoon asti.

On kuitenkin selvää, että jos kala menee alas, täytyy minunkin seurata. Se on helpompaa kuin Välisuvannossa, jossa se on mahdotonta. Mutta vaikeuksiahan pitää olla, ne ovat oikeastaan suotaviakin ja tervetulleita, kunhan eivät ole voittamattomia. Olisi päästävä pienen sivuhaaran poikki, joka tulee myllystä. Olen oikeastaan saaressa. Taas kala laskee, mutta pysähtyy. Minun täytyy kai astua veteen, jota siinä on vyötäisiä myöten. Mutta olkoon, ei auta, kala on otettava. Kun haavipoika, joka on tämmöisiin tottunut ja on vikkelätuumainen, huomaa aikeeni, kirmaisee hän sillalle, siitä myllyn alle, jossa on jonkun myllymiehen vene, sysää sen ulos ja tuo sen samassa perä edellä suisteen päähän, josta astun veneeseen ja siirryn myllyväylän yli sen toiselle puolelle.

Tämän touhun aikana kokoontuu yhä enemmän väkeä sillalle. On levinnyt tieto, että herralla on suuri lohi ongessa. Ja antaapa heidän vain kokoontua, saavathan nähdä, kuinka iso kala otetaan oikein kaikkien taiteen sääntöjen mukaan … kertovat siitä sitten kylissään … miksei saisi tyydyttää hiukan turhamaisuuttaankin! Eivätkähän kehuisi suotta.

Rannalla, mukavalla kivettömällä niityllä valtaa minut nyt se miellyttävä turvallisuuden tunne, josta ei koskaan saa nauttia Välisuvannossa. Ei ole enää hätää mitään. Ei ole otvia, ei arkkuja, ei pukkeja eikä pahempia kiviäkään koskessa. Jos kala lähtee alas, pääsen minä mukaan vaikka suvantoon saakka, ja jos se menisi siitäkin alas alimpaan koskeen ja vaikka järveen, pääsen minä veneellä sinnekin.

Se ei ole kaikkein isoimpia kaloja, ehkä neljä-, viisikiloinen, mutta senkokoiset ovatkin sitkeimpiä. Mutta onhan minulla aikaa ja sikarikin on vasta alullaan.

Kala tekee kaikki temput, jotka kuuluvat asiaan välttämättömän vaihteen vuoksi. Se on löytänyt kosken syvimmän paikan, johon kun osuu, se ei siitä hevillä heltiä. Se tonkii siinä puolisen tuntia, aikoen joskus pois, mutta taas palaten siihen takaisin. Ehdin istua ja levätä mukavalla kivellä. Ehdin sytyttää sammuneen sikarin. Ehdin sen taas sauhutessa ihailla ympäristöä ja nauttia luonnosta, josta en nauti juuri muulloin kuin silloin, kun minulla sen helmassa on jotakin muutakin tekemistä kuin siitä nauttimista. Se ei tuossa ehkä ole kaikkien kaunis, mutta se on minun kauniini, kalamiehen kaunis, niinkuin on sulhon kaunis morsiamen aitta, kuinka harmaa ja hatara lieneekin. Siinä on resuinen silta, kaiteet kierot ja lahot. Sillan korvassa on pölyttynyt mylly ja entinen osuusmeijeri, joka on tehnyt vararikon. Myllyn jatkona on sirkkelisahan kenoharjainen suojus, ja sen edessä röykkiöittäin rimoja ja sikinsokin hirsiä ja pärepuita. Sillan yllä roikkuu puhelinlankoja monessa kerroksessa. Kosken toisella puolella on samanlaista kuin toisellakin: on toinen mylly ja toinen entinen vararikon tehnyt kilpaileva meijeri, jossa ei enää vuosikausiin ole valmistettu voita enemmän kuin toisessakaan. On vielä kauppiaan talo ja makasiini ja jokin keskenjäänyt kivijalka. Kaiken tämän taustana on koski, josta ei näe muuta kuin sen syvimmän uoman ja kahden puolen sitä kuivat kivet, ruskean harmaan louhikon ja siellä ylempänä Välisuvannossa ränstyneet arkut ja jonkin maalle nurin niskoin heitetyn ryssäin aikuisen sahapukin, jalat ylös harrottaen kuin kuolleen kangistuneen hevosen. Tämän kaiken keskustana on ryssäin ropottikesänä hävittämä rantametsä, josta hakattiin koivut ja haavat ja hongat ja jätettiin vain jokin karsittu puu ja matala lepikko.

Ja se on kuitenkin minusta kaunista, kalamiehen kaunista, kaikki koskimaailman ihanuus, Imatran ja Vallinkosken veroinen, yhteen koottuna, sillä minulla on taas lohi ongessa eikä ole pelkoa, että se pääsee ja minä saan sen ottaa tuossa tuon riippuoksaisen koivun ja sen vieressä seisovan haavan alla, ainoain, jotka venäläiset säästivät ties mistä strategisista syistä. Siitä minä sen otan saunan perästä, jahka se sinne siirtyy. On laskeutunut taas hiukan, nyt se ottaa siimaa enemmän ja ottakoon vain, ottakoon vain, on sitä tässä antaa, istun tässä vielä.

Mutta mikä kalamiehen ihannepaikka tämä koski mahtoikaan olla silloin, kun se oli koskematon, kun ei ollut siltaa eikä myllyä eikä meijereitä eikä kauppiaita, ja kun vesi vyöryi leveänä vaahtona kaikkien noiden kivien yllä, tulvan aikana yhtenä kuohuna ylhäältä alas ja kuivanakin aikana yhtä mahtava kuin nyt tulvillaan, kaikkine pienine puroineen ja suvantoineen. Ja sen kosken kehyksenä rantakorpi, erämaan reuna, tuonnempana hiekkaharjulla ikihongikko ja rannempana riippuoksaista koivikkoa…

Rulla pärisee, vapa taipuu luokille, siima polttaa sormea … nyt se on toisella rannalla … nyt se palaa … nyt se loikkaa, nyt se siirtyy alemma … jokohan menee yhtä päätä suvantoon?… Ei, se tulee takaisin, viistoon ylös. Se tulee tähän, se on niin matalalla vedellä, että selkäevä näkyy. En nouse, poika hiipii rantaan valmiina iskemään. pelästyy matalata vettä ja menee takaisin, löytää taas alempana uuden haudan ja jää siihen. Kai saisin sen jo, jos kiristäisin, mutta ei minulla ole kiirettä mihinkään, ei ole pakko panna mitään alttiiksi, uuvuttakoon itse itsensä ja tulkoon sitten avattuun syliini.

Haavipoika on nähdessään minun taas istuutuvan, ottanut taskustaan lehden ja istuutunut hänkin. Sill'aikaa kun minä ongin, hän seuraa maailman menoa. Minulla on täällä koskella tärkeämpääkin tehtävää. Hoitakoon maailma menonsa, minulla on työtä tosissakin. Eipä siltä, ettei tässä joutaisi tuumimaan mitä tahansa. Niillä on nyt siellä ne kuningastouhunsa. Mahdanko minä olla kuningasmielinen vai tasavaltalainen? Se riippuu siitä, mitä etua jommastakummasta tulee olemaan minun puolueelleni. Mikä on minun puolueeni? Se, joka parhaiten edistää minun erikoisharrastuksiani. Jos tulee tasavalta, ei sen presidentti luultavastikaan ole oleva lohenonkija. En tunne ainoatakaan valtiollisesti vaikutusvaltaista henkilöä, joka harrastaisi tätä jaloa urheilua. Englannissa tuskin on ainoatakaan, joka ei. Mutta se sitten onkin vanha kulttuurimaa, siellä onkii sekä kuningas että perintöruhtinas. Kuninkaalla on siellä omat kalavetensä. Osanneeko kukaan niistä kokoomuksen kuningaskandidaateista onkia? Ketä ne nyt olivatkaan? Kuka se nyt olikaan se viimeinen kuningasehdokas? Oliko se Adolf Friedrich vai Friedrich Adolf? vai joku muu Friedrich?

–Akkeli!

–No?

–Mikä se nyt olikaan sen Suomen tulevan kuninkaan nimi?

–Se on jo valittu.

–Mikset sitä heti sanonut? Milloin se on valittu?

–Eilen etuskunta vauhti.

–Kuka tuli valituksi?

–Hessin rinssi Rietrik Kaarl.

–Sano Friedrich Karl ja nouse heti ylös, sillä kala alkaa taas käydä levottomaksi … mene tuonne saunan perään koivun alle valmiiksi, minä tuon sen sinne, hoi, mitäs meinaat?

–Jaa mistä?

–Että meillä on kuningas.

–Minulle on yhentekövä.

Vai yhdentekevä? Milloin on nähty tasavalloissa taiteita suosittavan? Ei, kuningas se olla piti! Se oli sittenkin Friedrich. Olisi suuri onni valtakunnalle, jos hänen majesteettinsa persoonallisestikin harrastaisi urheilukalastusta. Jos mikään on se kuninkaallisen suosion ja suojeluksen tarpeessa. Kun hän ensi kesänä lähtee ensimmäiselle kiertomatkalleen, saapuu hän ehkä tänne maansydämeenkin, hänen autonsa pysähtyy tuohon sillalle, jossa minä silloin seison jo valmiina siltä varalta, että maan isä tahtoisi minuakin puhutella ja kysellä minulta lohikalastuksen tulevaisuudesta Keski-Suomessa. Pääministeri tuntee minut ja esittelee.—Hauska tuttustua teitä, sanoo Friedrich.—Ebenso gleich, minä sanon. Huomattuaan, että taidan saksaa hän siitä ilostuen kysyy äidinkielellään, haluaisinko jotakin armonosoitusta, jotakin Gnadea.—Wollen Sie, ihre … seine … majestät, nur mir die Gnadesfreude machen zu wollen hier nun in Huopanafors angeln probieren?—Danke schön, mein herr, Ich bin aber nicht leider nicht noch nicht Angler, aber mein jüngster Sohn will sicherlich hoffentlich mit Entusiasmus…—Wie viele Jahre, bitte, hat ihre, seine .. ich meine: der junge Herr Prinz?—Hörst du, kom hier, sanoo hän suojeluskuntavormuun puetulle nuorukaiselle, joka nojaa kaiteen yli.– Willst du den herr doctor selbst sagen, kuinka vana. Pääministeri Ingman—sillä se on hän—kuiskaa jotakin nuoren miehen korvaan, joka ojentaa minulle armollisesti kätensä ja sanoo selvällä suomenkielellä: —Fijstoista vuota. Wunderschön! Kyllä hänestä vielä onkija tulee! Ollappa jo täällä, niin saisi tulla ottamaan tätä… Ja minä näen jo hengessäni hänessä, nuoressa ruhtinaassa, urheiluonginnan tulevaisuuden turvan ja tuen tässä maassa. Hänen avullaan, hänen harrastustaan hyväksemme käyttäen me saamme kaikki valtakunnan omistamat onkikosket järkiperäisen hoidon ja valvonnan alaisiksi. Kalastushallitukseen perustetaan onkijaneuvoksen virka, joka tarjotaan minulle. Minun velvollisuuksiini kuuluu onginnan opettaminen kuninkaallisille prinsseille ja ajutanteille ja muille hoviherroille, ehkäpä saan itsensä vanhan kuninkaan innostumaan asiaan. Hommaan, että tämä Huopanankoski lunastetaan »kruunun» kalavedeksi, että sen hautomoa laajennetaan ja perustetaan sen yhteyteen talvilammikoita niinkuin Puntarinkoskella. Tukinuiton kalastukselle ja kalanviljelykselle aiheuttamien hankaluuksien poistamiseksi rakennetaan uittoränni, jota ei ole saatu aikaan siksi, että tähänastinen kitupiikki hallitus kiskoisi hävyttömiä hintoja siihen tarvittavista tukkipuista, vaikka luulisi, että valtion oma etu, koska sillä itselläänkin on metsiä, vaatisi… Hei, tässä tulee kohta toinen komento, koska meillä on kuningas. Kaikki myrkyllinen pärtö puhdistetaan pois koskesta. Ylhäisten onkijain mukavuudeksi minä viran puolesta laitan siltoja ja mukavia käytäviä joka kivelle, niin että niitä myöten kuningaskin pääsee kalan mukana Välisuvannosta siltaan asti ja sen alitsekin. Sitä riemua, kun voi kalan mukana seurata niskasta tähän rannalle saakka. Ja tänne rakennetaan heille kalastuspaviljonki niinkuin Langinkoskelle. Ehkä reisaa itse keisarikin tänne asti, kun tulee tervehtimään sisarensa miestä. Minulla, sen yli-intendentillä, on oma kamarini pihan perällä. Minun täytyy pitää huolta siitä, että täällä jääkellarissa on annoslohia aina valmiina lähetettäväksi kuninkaan pöytään. Vai yhdentekevää sinulle Akkeli? Sinusta minä teen vannotetun vahdin, saat kävellä yötä päivää rannalla kivääri olalla ja vahtia, ettei Vaitinen saa onkia eikä Mullosmäkeläinen tuulastaa. Hei vain!

–Heipä hei!

Kalakin yhtyy riemuumme. Ensimmäinen kuninkaankalani loikkaa vielä kerran ilmaan. Sen tehtyään se lähtee lopullisesti alas, laskee yhtä kyytiä suvantoon ja minä perässä. Ja nyt minä sen otan, onpa ihme, ellei kala lopultakin uuvu. Johan se uupuukin, tulee vatsa ylöspäin riippukoivun alle saunan rantaan.

–Ei muuta kuin iskee vain … kuninkaan nimessä, Akseli—iske jo!

–Uuden kuninkaan kunniaksi!

Akselikin innostuu ja iskee, mutta ei osu, hotaisee vain koukun mutkalla häntäpuoleen ja kääntää pyrstön ylöspäin ja pään alaspäin, jolloin kala pääsee ja kelluu vatsa yhä ylhäällä virtaa alas. Sinne se meni eikä tullut koskaan takaisin, kuninkaan kala. Eikä tullut kuningaskaan. On täytynyt tyytyä tähän tasavaltaan.

LOHIVAPA

Se kun on kaikkein hienointa lajia, on se lajiansa taideluoma. Ja kun sanon, että se on taideluoma, olen antanut sille parhaan maineen, minkä tiedän.

Työkalu on aina taideluoma, silloin kun se on sitä, mitä sen on oltava: aatteensa mukainen ja tarkoitustaan täysin vastaava. Kirves, puukko, viikate ovat sitä silloin, kun terä ja varsi ovat tasapainossa, toinen niistä toista auttaen ja täydentäen. Ne ovat silloin kuin eläviä elimistöjä. Niissä on niiden oma henkensä, minkä niiden tekijä on niihin puhaltanut. Käsi niitä käyttelee, mutta samalla ne toimivat ikäänkuin itsenäisesti. Lepoonkin jätettyinä ne siinäkin yhä elävät, nukkuvat kyllä, mutta hengittävät kuitenkin. Kun siirrän silmäni jalustallaan seisovasta antiikin veistoksesta kivikauden talttaan, joka lepää sen vierellä museossa lasilaatikossaan, tuntee silmäni ja sydämeni samaa iloa molemmista. Mikael Angelon meisseli ja vasara oli varmaan yhtä kaunis kuin se Daavidin pää, jonka hän niiden avulla muodosteli. Kuta lähempänä ihmistä itseään työkalu on, sitä enemmän se saa hänen henkeään, sitä läheisempi leima siihen hänestä painuu, sillä ollakseen oikea on puukon, kirveen, viikatteen oltava mitanmukainen, kädenjatkoinen, osa käyttäjästä itsestään. Eikä vain kädestä, vaan koko ruumiista, tehty hänen voimiensa, kokonsa, jopa hänen luonteensakin mukaisesti. Mäyrällä on toiset kynnet kuin kissalla, sudella toiset kuin leijonalla. Sanalla sanoen: miestä myöten miekka vyöllä ja— ongenvapa onkijaansa … sillä siihen tietysti tahdon tulla.

* * * * *

Lohivapa on nykyisen kotiteollisuuden kauneimpia kukkia. Vaikka se osalta onkin konetyön tuote, on se samalla kuin kotiteollisuuden hienoin saavutus. Se on kuin Solingenin miekka, se on kuin kaikkein arkatekoisin kirurginen työkalu. Siinä ei ole mitään liikaa, mutta siinä on kaikki, mikä on tarpeen, ja se on yksilöllisesti sovellutettu sille, joka sitä käsittelee.

Hienoinkin tehdasvapa on muodoltaan, rakenteeltaan ja aatteeltaan yhäkin ruoko, niinkuin vapa aina aikojen alusta on ollut, kivikaudenkin kalastajan kädessä, ja niinkuin se on vielä tänäkin päivänä kylän pojan taittamana rannan tuomesta tai pientaren pihlajapensaasta. Lohivapa on mitä huolellisimman aineenvalinnan tulos, mutta ei englantilainen vapataituri höylää, punnitse ja tarkkaile tekelettään perinpohjaisemmin ja hartaammin kuin vanhan kansan kalastaja tähystelee ja valikoi sivakkaansa tai hylkää ja hyväksyy sen, ennenkuin kiinnittää siihen jouhesta siimansa. Kuinka hän sitä koettelee, hujauttelee, vihellyttelee, ennenkuin sen kuorii, jättäen kärjen ja kädensijan kuorimatta, jotta joustavuus ja sitkeys säilyisi ja käsi pysyisi ja kouristaisi vaivatta, luisumatta!—juuri niinkuin tekovavan tekijä, joka keskittää suurimman huolensa kärkeen ja sitä lähinnä kädensijaan, verhoten sen korkkipeitteellä. Ja niinkuin uudenaikainen urheiluonkija ei tyydy, jos mielii harjoittaa ammattiaan, niinkuin ammatti vaatii, vain yhteen vapaan, vaan tarvitsee ainakin yhden uistellakseen ja täkyä heittääkseen, toisen perhostaakseen, niin vanhan kansan onkimieskin omistaa niitä monta eri tarpeihinsa, yhden salakalle ja särelle, toisen ahvenelle, kolmannen säyneelle, neljännen lahnalle, eri vavan pintaongintaan, eri syväongintaan, siihenkin toisen kesällä, toisen talvella.

Urheiluonkija hoitaa satoja maksavaa ruokovapaansa kuin kapalolasta, mutta yhtä hellästi ja huolellisesti vaalii ja käsittelee tuo toinenkin pihlajaistaan ja katajaistaan. Hän kantaa ne pihasta veneeseensä taitavasti kainalossaan, asettaa ne kokkaan eikä veneen pohjaan, ei unohda niitä sinettymään sateessa eikä paahtumaan ja halkeilemaan auringossa. Hän niitä sormii ja suorii ja korjailee ja kirjailee, ottaa ne orrelta alas talvellakin ja muistelee kesää. Eikä hän kernaasti laita uutta, niin kauan kuin vanha kestää. Ne ovat hänelle tovereita ja ystäviä, joiden kanssa hän on viettänyt monta yhteistä hiljaisen ilon ja onnen hetkeä, joista ei ole tietoa muilla kuin heillä kahdella, heillä kolmella, hänellä ja hänen vapaperheellään. Kun lapset itkee kotona ja akka äykkää ja köyhän elämä käy tukalaksi ja sietämättömäksi ja mieli vaatii unhotusta tai viihdytystä ja hiukan juhlaa, silloin ukko hiipii rantaan heilimoivan ruispellon piennarta ja saunan ohi ja työntää veneensä vesille, meloskelee, hymähtelee, hyrähtelee yksikseen ja elää valoisana kesäyönä, lauantaina pyhää vasten, oman hetkensä joko solutellen virran mukana säyneparvessa tai istuen ulkokarilla kaukana niemestä ystäväpiirissään, yksi vapa polven alla veneen laitaa, vasten, toinen toisen polven alla, kolmas kädessä, yhdessä syöttinä särki, toisessa sittiäinen, kolmannessa matonen. Niissä, vanhoissa vavoissaan, mustuneissa, käden kuluttamissa, on hänelle kalaonnen taika. Hän uskoo, että ainoastaan niillä saa ja jos vaihtaa ja ottaa uuden, ei saa. Sillä niillä on ennen saatu ja ne ovat kestäneet monissa koetuksissa vuosien, vuosikymmenienkin, kuluessa. Ne ovat kulkeneet perintönä isältä pojalle, niissä on säilynyt ja niiden mukana siirtyy muistotietoja ongintataidon, sanon: onginta_taiteen_, salaisuuksista. On sääli ja surku, kun vanha vapa särkyy tai hukkuu. Uusi pääsee vanhan arvoon vasta, kun se on koetuksensa kestänyt. Jos sillä ei saa, on se sen syy; jos vanhalla ei sattunut saamaan, oli syy jokin muu. Jospa nyt liioitellenkin, paisutellenkin, en välitä, sydämeni lämpenee, muistaessani tässä, lähtiessäni uutta vapaa ylistämään, noita vanhojani, joita vuosikymmeniin ei enää ole ollut olemassa, noita vanhojani, joita säilytin kesästä kesään, kuljettelin muutosta muuttoon, omia tekemiäni ja hakemiani kaukaa korpiviidasta, missä petäjä ja pihlaja kasvaa pitkän, oksattoman varren.

Mitä kaikkia muistoja liittyykään niihin: join itseni juovuksiin kesäpäivän hellettä ja kesäyön viileämpää luonnon viiniä Ristisaaren poukamassa Virran sillan yläpuolella Koljonvirran niskassa, tai soluessani siitä arkun alitse Koiraniemeen, jossa aukeni laaja salmi ja pappila ja kirkko ja häämötti Poroselän ulappa.

* * * * *

Olin vihdoinkin saanut sen, uuden, vuosikausia haluamani, ensiluokkaisen, jota parempaa ei voi saada, sillä se on Hardyn maailmankuulua tekoa ja patenttia, hänen parasta valmistettaan. Niinkuin ennen etsin poika-ajan vapoja viidakoista, olen hakenut tätä monien liikkeiden luetteloista, harkinnut ja toistenkin kanssa tutkinut, millainen sen pitäisi olla minulle. Viimein olen niin sanoakseni seisonut puun alla, löytänyt jotakuinkin mukiin menevän mallin ja kysellyt ja kirjoitellut ja antanut mittani, painoni ja pituuteni, ja millainen on koski, jossa aion sillä kalastaa ja kuinka suuret sen kalat, ja pyytänyt heiltä neuvoa ja päätöstä, millainen heidän mielestään sopisi minulle tähän kaikkeen nähden. He ovat suosittaneet minulle mallin bamburuokovavasta, jolla on tuo kauniisti soinnahtava nimi »Palakona», extra light—kokoonsa nähden kaikkein kevein. Minä saan sen vasta kuusi kuukautta tilauksen jälkeen, se siellä kasvaa ja varttuu. Kun ne lähettävät sen, ne kirjoittavat panneensa sen valmistamiseen aivan erikoista huolta, se on heidän etevimmän »taiteilijansa» tekemä ja he toivovat, että se on minua miellyttävä, ja he iloitsisivat, jos tulisin olemaan siihen tyytyväinen. Pyytävät, että kirjoittaisin, kun olen koettanut—niinkuin nyt teenkin.

Sain sen sieltä vanhan tutun merikapteenin tuomana, joka säilytti sitä hytissään päänsä päällä hyllyllä Pohjanmeren ja Itämeren yli. Se oli kapaloituna vedenpitävään kankaaseen, kääreeseen niin siroon ja siistiin, että oli sääli sitä avata ja rikkoa sen siteet ja sinetit. Minä päätin, etten avaa sitä ennen kuin koskellani.

Minun täytyy päästä sinne heti. Minä matkustan sinne läpi Suomen, junassa, laivassa, lounastuulen huojuttaessa juuri lehteen puhjenneita koivuja asemien ympärillä, pihlajain kukkiessa ja tuoksuessa sisään ja vaunun ikkunaverhojen hulmutessa ulos ja sisään ja laineen kelluessa kahden puolen laivaa myötätuulessa sinne päin, minne minä—vapa aina vierelläni junavaunun verkossa ja laivan hytissä … ettei vain kukaan sitä veisi, ettei sille vain tapahtuisi vahinkoa. Itse minä sitä kaikkialla hoidan ja kannan ja se on polvieni välissä viimeisen maataipaleen retkahtelevilla kyytirattailla. Vapakotelon vaskihelaiset lukot helähtävät auki kamarin korkealla sängyllä. Se lepää siinä laatikossaan niinkuin viulu silkillään ja sametillaan, kärjet erikseen kukin uurteessaan, keskus ja tyvi erikseen. Viritän sen, viuluni, kremonalaiseni; vaskiset karat imeytyvät ilmatiiviisti holkkeihinsa ja äsken kolmiosainen on nyt jakamaton kokonaisuus, kuin yhtenäinen ruoko niinkuin semmoiseksi kasvaneena löydetty ja otettu kuin jostakin paratiisin puutarhasta. Vaikka sadoista säikeistä yhteen liitetty on se elävä kuin tuores, kasvava kaisla, yhä kuin luonnontuote, vaikka konein ja käsin tehty. Sitä pitäessäni se vavahtelee käteni pienimmästäkin liikkeestä, sydämen sykähdyskin tuntuen tyvestä kärkeen, värähdellen, rotuvapa, sisäistä tulta kuin rotuvarsan aina elävä, kuunteleva korva.

Ruoko, josta se on tehty, Intian bambu, on huojunut pyhän Gangesvirran partaalla, ensin hentona kuin heinä, sitten kasvaen tropiikin kuumissa sateissa ja auringon hehkussa korpikuusen pituiseksi ja yhtä paksuksi kuin se. Se on sisältä ontto, pinnalta kova ja sileä kuin luu. Milloin etelämerien kosteat tuulet, milloin hieta-aavikoiden polttavat vihurit ovat heiluttaneet sen sitkeäksi ja joustavaksi, kestämään kuumaa ja kosteaa. Se on valikoiden kaadettu ja paloitettu ja pinottu ja niputettu ja suurmerien takaisilla laivoilla kuljetettu saarien saareen, sitä varten rakennettuun tehtaaseen, joka on kuin kaupunki tuhansine työmiehineen. Siellä se toisissa koneissa on keitetty, toisissa kuivattu, toisissa se on halottu ja höylätty ja valmistettu ja vielä toisissa kiilloitettu ja annettu sille sen viimeinen vernissaus— työmiehet hienoja kuin herrat, gentlemannit valmistamassa gentlemannien työkaluja. Työn tulos on lujuuttaan ja hienouttaan ja hentouttaan ja sirouttaan voittamaton. Se painaa vain satasen grammaa, mutta se voittaa painissa monisatakertaisen painonsa, iskee ja pitää kuin kärppä kurkusta lentävää koppeloa.

Minä jo sen ottaessani tunnen heti, että se on osa minusta itsestäni. Käteni hermoissa on siitä herkutteleva tunne ranteesta ylös olkani niveleen. Niinkuin ennen poikana vasta taitetulla rannan pihlajalla minä soittelen sillä ilmaa myllärin pihalla ilta-auringon paisteessa ja pikkupurojen solistessa ja suuren kosken tuonnempana kohistessa. Se vipajaa ja vapajaa, tempoo kättä kuin pyrkien siitä pois, mutta kuitenkin siinä pysyen. Se taipuu ja oikiaa, ei tahdo rauhoittua, vaikka minä jo lakkaan. Se pyytää siimaansa ja saa sen, sitä varten ja sen heittovoiman mukaiseksi punotun ja punnitun. Pujotan sen hyväilevin sormin renkaasta renkaaseen, joista alin ja ylin ovat agatia. Ja vasta kun siimaan on kiinnitetty perho ja perho pistetty alimpaan renkaaseen ja rullan kampi on kiristänyt siiman jänteelle ja siima vavan kaarelle, vasta sitten se rauhoittuu ja seisoo kuin viritetty jousi, valmiina lennättämään nuolensa, sulkaperhon, hopeanharmaan sointuvanimisen Silver greyn, tekotaidon kukkasen, jonka hennoin sormin on solminnut joku kalpea, hipiältä hieno, sinisilmä englannintyttö.

Se lennähtelee sitä soiluvan suvannon yllä, jossa ylös ja alas ilmassa kiimailee kellanvihreä korennainen. Se lennättelee sitä yhä pitenevissä ja yhä kauniimmissa kaarissa, ei pudota sitä huojahtaessaan ensi kerralla eikä toisella kerralla eikä vielä kolmannellakaan, vaan vasta sitten, kun on saanut osoittaa joustavuutensa viimeisen voiman. Vasta sitten se, taipuen taapäin, oieten ylös ja eteenpäin ja taas hiukan nousten, kun sitä nostan, pudottaa perhon sinne, missä sitä odottaa sen ensimmäinen saalis, sen itsensä arvoinen, suvannon sulho, jonka se tuo leikiten maihin, iloiten ottelusta ja odottaen uutta.

Se on miekka miestä myöten vyöllä. Se on ase minun mitallani tehty, jäsen ruumiissani, elimellisesti siihen yhtynyt. En tiedä, sekö tekee minun työni vai minäkö sen, sekö liikuttelee kättäni vai kätenikö sitä? Sitä ei ole käsitellyt kukaan muu kuin minä eikä tulekaan käsittelemään. Minulla ei ole ystävää niin läheistä, että sallisin sen sitä käyttää. Se voisi särkyä. Se voi särkyä minultakin, mutta silloin se särkyy minulta. Mutta se ei saa särkyä. Katketkoon käteni kaatuessani ennen kuin se, minä suojelen sitä ennen kuin itseäni. Ennen kuin illalla koskelta tultua hoidan itseni levolle, hoidan minä sen. Minä riisun sen, kuivaan sen ja ripustan sen seinälle yöksi. Se siinä parhaiten suoristaikse lepoon työpäivän vaivoista. Koko talven se samoin lepää ja on kevään tullen entistään ehompi.

Esi-isät panivat vainajan mukaan hänen työkalunsa ja aseensa. Pannevat poikani tämän vapani viereeni kirstuun, että saisin heitellä sitä suvannoissa, joita haluaisin uskoa olevan sielläkin, asunnoissa autuaitten. Sillä mitä minä siellä ilman sitä? Joka ei tätä oivalla, oppikoon. Miksikäs en saisi laulahtaa näin lemmestäni minäkin!