Kitabı oku: «Lohilastuja ja kalakaskuja», sayfa 15

KUINKA KALA NÄKEE

Vanha onkimiehen ohje kuuluu: hienosti ja kauas. Se on: pyydysten pitää olla mahdollisimman hienoja ja hänen tulee niillä päästä niin kauas kuin suinkin siitä, missä seisoo tai istuu. Kala on arka. Sen tiesi vanhan ajan kalamieskin, vaikkei tiennyt sen syytä. Puutteellisilla pyydyksillään hän ei olisi voinutkaan tätä sääntöä noudattaa. Hän koetti korvata sen sillä, että liikkui hiljaa ja lähti liikkeelle tavallisesti yötä vasten, jolloin arimmat kalat, niinkuin esim. säyneet ja lohet, saatiin. Kalalla tosin ei sanota olevan kuuloa, ainoastaan tunto, joka veden värähtämisestä välittää hänelle tiedon äänestä. Jollei rannalla tai veneessä synnytetty ääni ole sen laatuinen, että se panee veden äkkiä värähtämään niinkuin esim. airon kolahdus veneen laitaan, ei kala näytä siitä suurestikaan välittävän. On tehty kokeita esim. laukaisemalla pyssy rannalla eikä kala ole ollut tietävinäänkään. Mutta jos sillalla seisoen lyön sen kaiteeseen, hajaantuvat sen alla olevat salakat heti räiskähtäen joka taholle. Ei kala myöskään näy pelkäävän sitä ääntä, minkä airon posahtelu vedessä synnyttää. Onhan tapana vavan kärjellä saada aikaan vedessä pulahdusta, joka muistuttaa kalan pyrstön synnyttämää ääntä ja siten houkutella sitä luo. Kuinka vähän lohikin välittää soudusta, sen tulin huomaamaan kerran Koukkuvirrassa Heinävedellä, jossa suuret lohet posahtelivat muikkuja ajaessaan veneen vieressä melkein airon kärjen edessä.

Kalan aisteista näkyy näkö olevan kehittynein, voimakkain ja herkin.

Sen avulla se hakee ja yllättää saaliinsa ja välttää vihamiehensä. Kun kala yleensä on arka ja pakenee pyydystäjäänsä hänet huomattuaan, riippuu se siitä, että se näkee enemmän kuin vainuaa pyydystäjäänsä vedessä tai veden pinnalla venheessä tai rannalla. Kuta piilommassa onkimies voi pysytellä, kuta varovammin hän liikkuu, kuta kauempaa hän voi heittää siimansa, kuta hienommat hänen vehkeensä ovat, sitä parempi on tulos.

Pohjasta onkiessa meressä tai järvessä tai syvässä vuolaassa virrassa ja koskessa, jossa vesi samalla on sameaa tai tummaa, ei varovaisuus ole niin välttämätön kuin rannalla, pikkupurossa tai matalassa koskessa. Mutta näissä se, varsinkin jos vesi on kirkasta, on menestymisen ensimmäisiä ehtoja varsinkin pyydystettäessä niin arkoja kaloja kuin lohia, mullosia, harreja, siikoja säyneitä j.n.e. Varovaisuus on tarpeen varsinkin silloin, kun näitä kaloja pyydystetään pintapyydyksellä, niinkuin esim. perholla, jota tavoitellessaan kalan on noustava pinnalle piilostaan pohjahaudasta tai kiven huopeesta. Välttääkseen kalan silmää, kun pyrkii lähestymään paikkaa, missä tietää tai luulee kalan makaavan, täytyy onkimiehen hiukan tuntea niitä optillisia eli valo-opillisia lakeja, jotka vaikuttavat ilmassa ja varsinkin vedessä. Hänen tulee olla selvillä siitä, kuinka kala näkee.

Käytännöstä oppinsa saanut onkimies, olkoon hän kuinka vanha ja viisas ja ovela tahansa, hyötyy paljonkin siitä, jos tuntee jonkin verran myöskin teoriaa. Onkiminen, varsinkin hienompi, onkin yhtä paljon teoriaa kuin praktiikkaa. Maissa, missä onkimisen taito on kehittyneemmällä kannalla, on taidon rinnalla kehittynyt tietokin, kehittynyt miltei tieteeksi, joka on tutkinut ja yhä tutkii ei vain heittämistekniikkaa ja kaikenlaisten tarkoituksenmukaisimpien pyydysten valmistusta, pienimmistä höyhenperhoista suurimpiin metalliuistimiin, vaan myöskin hyönteiselämää ilmassa ja vedessä ja kalain elämää, niiden tapoja ja vaistoja.

* * * * *

Mitä nyt sitten tulee siihen, miten kala näkee, niin, vaikkakin yleensä tiedetään, että kala ei voi nähdä takanaan olevaa esinettä häntänsä suuntaan, ei tähän saakka vielä ole varmasti osoitettu, kuinka suuri on se ala, josta valo ei ulotu tunkemaan sen liikkumattomaan silmään. Kalan silmän näköpiiri on tietystikin suuruudeltaan vaihteleva riippuen kunkin kalayksilön ruumiillisista ominaisuuksista, iästä ja vuodenajoista, mutta seuraavat säännöt pitänevät kuitenkin yleensä paikkansa. Seuraava esitys perustuu tutkielmaan, jonka on julaissut Fredr. G. Shaw teoksessaan »The science of dry fly fishing and salmon fly fishing» sekä Claude du Bois-Reymondin tutkielmaan »Angeln und Optik», joka on julkaistu v. d. Borne-Brehmin teoksessa »Angelfischerei».

Nämäkin pikku tutkielmat todistavat osaltaan, kuinka perinpohjaisesti urheiluonkijat Englannissa ja Saksassa syventyvät alaansa. Ainoastaan sillä tavalla harjoitettuna urheiluonginta kohookin korkeammalle tasolle, niin sanoakseni henkiselle, ollen ei vain saalistamista ja huvittelua ja ruumiillista harjoitusta, vaan luonnon ja sen lakien tutkimista ja niihin perehtymistä.

Tutkiessaan kalan näköä on mainittu englantilainen onkijatiedemies, joka samalla on erinomainen heittäjä ja heitonopettaja, tullut siihen tulokseen (kuva 1), että jos ajattelemme kalan silmäin olevan keskellä ympyrän muotoista vaakasuoraa tasapintaa, se tässä pinnassa voi nähdä suoraan eteensä ja kummallekin kupeelleen ympyrästä 300 asteen alan. Näkemättömäksi sille silloin jää ympyrästä vain 60 asteen ala.

[Kuva 1. F kala. D A B C vaakasuora ala, jonka kala näkee. D E C vaakasuora ala, jota kala ei näe.]

On kyllä huomautettu, että kala joskus näyttää saattavan nähdä suoraan taakseenkin, ja myönnettävä onkin, että kalalla joskus on tietoa rannalla seisovasta miehestä silloinkin, kun tämä on tuossa näkymättömyyden piirissä, mutta se tapahtuu ainoastaan silloin, kun mies on ylempänä kuin kalan silmä. Jos kalan silmä ja sen takana oleva esine ovat samassa tasapinnassa, s.o. yhtä korkealla, ei kala näe miestä. Yleensä pitää paikkansa, että jos mieli kalan voida nähdä esinettä, tämän tulee olla jonkin verran yläpuolella veden pintaa niin, ettei kalan hartiain pullistuma tule sen silmän ja nähtävän esineen väliin, niinkuin käy, jos kalan silmä ja esine ovat samassa tasapinnassa, s.o. yhtä korkealla.

Kuvassa 1, jos A B C D merkitsevät vaakasuoraa pintaa, jonka sisällä kala on, E silmää ja K kalan pyrstöä, on kalan katse luonnollisestikin enimmäkseen suunnattuna suoraan eteenpäin vastavirtaan, josta kala odottaa saalistaan, mutta se voi samalla nähdä kupeelleen tässä asennossa jokaisen esineen, joka on piirissä D A B C samalla tasolla kuin se itse, mutta se ei voi, tietystikään asentoaan muuttamatta, s.o. kääntymättä, nähdä mitään, mikä on sen takana segmentissä D E C. Tästä seuraa, että jos kalastaja on tämän piirin sisällä, voi hän lähestyä kalaa sen häntä huomaamatta. Kuta kauempana kalastaja on kalasta, sitä suurempi on kalaan nähden hänen näkymättömyytensä alue ja sitä suurempi saa olla hänen ja hänen vapansa liikkumisalue.

Jos sitten tahdotaan päästä selville siitä, kuinka kala näkee ylöspäin, kohtisuorasti tai vinosti, syntyy aivan toisenlainen näköpiiri. Esiintyy aivan uusi ilmiö, nimittäin veden valonsäteitä taittava vaikutus. Kaikki ilmasta veteen tunkevat säteet näet siinä taittuvat, minkä voi huomata pannessaan esim. kepin veteen, jolloin se näyttää siinä poikkinaiselta. Ei ole tässä tilaisuutta tarkemmin selvitellä valonsäteiden taittumisen optillisia, valo-opillisia, lakeja; huomautettakoon vain siitä tosiasiasta, että kalan kohtisuoraan eli ylöspäin vedestä menevä näköpiiri on vedenpinnan yläpuolella oleviin esineihin nähden rajoitettu sikäli, että se muodostaa onton koonin eli kartion, jonka kärki on kalan silmässä ja jonka laidat nousevat ylöspäin niin, että ne ovat noin 42 asteen kulmassa veden pintaan (ks. kuva 3). Kala ei siis näe veteen tunkeutuvia valonsäteitä muuta kuin mikä niitä sattuu siihen kehään, jonka tämän kartion suu muodostaa. Tämän onton kartion sisällä, joka siis ulottuu 96 asteen kulmassa joka suuntaan ylöspäin, kaikkien esineiden näkeminen on rajoitettu 180 asteeseen kohtisuorasti vedenpinnan yli. Toisin sanoen: kala näkee kaikki esineet vedenpinnan yläpuolella niin sanoaksemme kartiomaisen kaivon pohjasta, jonka kaivon suu tai aukko sen päällä on ympyrä, joka on noin puolet siitä, mikä on noiden esineiden todellinen suuruus. Näiden esineiden koko on suurempi tai pienempi sitä mukaa, ovatko ne puristetut suurempaan tai pienempään näköpiiriin, laajempaan tai ahtaampaan ympyrään.

[Kuva 2. a b c d, A B C D veden pinta; E kalan silmä; E A, E B, E C, E D pysty kartio, jonka sisään puristuvat kaikki veden pinnan yläpuolella olevat valonsäteet niistä esineistä, jotka kala voi nähdä: A C B D pystykartion suu, jonka ulkopuolelta kala ei näe mitään valonsäteitä, jotka sattuvat ilmasta veteen.]

[Kuva 3. A E B pystysuora leikkaus ontosta kartiosta (kuvassa 2.), joka leikkaa vedenpinnan A B:ssa. M N rannalla oleva esine, esim. mies. E b M, E B N viivat, joita myöten valonsäteet miehestä M N sattuvat kalan silmään. E d D, E d D viivoja, jotka osoittavat, mitä tietä veden pinnan alla olevat esineet ulkopuolelta kartion E A, E B sattuvat kalan silmään kuvastuessaan siihen vedenpinnan alapuolelta d d:ssä.]

Tehdäksemme tämän niin selväksi kuin mahdollista esitämme sen kahdessa kuvassa. Kuvassa 2 E on kalan silmä, josta nousee pysty kartio E A, E C, E B, E D, jonka sivut leikkaavat vedenpinnan piirissä A B C D. Kaikkien vedenpinnan yläpuolella olevista esineistä tulevien valonsäteiden täytyy, saavuttaakseen kalan silmän, E:ssä tunkea veteen ympyrän A C B D sisällä. Ajatelkaamme, että A E B (katso kuva 3) on kuvassa 2 kuvatun koonin kohtisuora leikkaus, joka leikkaa vedenpinnan A B:ssä. Silloin voivat valonsäteet rannalla olevasta, siis esim. siinä seisovasta miehestä M N, sattua E:ssä olevan kalan silmään ainoastaan silloin, kun ne kulkevat niin kuin pilkutetut viivat N B E ja M b E osoittavat. Esine N M näkyy silloin suunnassa b B ja on pienentynyt siihen kokoon kuin b B osoittaa. Kuta lähempänä veden tasapintaa, s.o. kuta vinommassa kulmassa siihen kalastaja siis esiintyy, sitä pienempänä kala näkee hänen hahmonsa.

Ne esineet, jotka ovat kohtisuoraan ylöspäin kalasta, muuttavat vähemmän muotoaan ja kokoaan, kun valonsäteiden taittuminen vedessä silloin on vähempi. Kuta enemmän esine taas laskeutuu kartion ympyrän suun kehään päin, sitä enemmän se muuttuu näöltään ja kooltaan, sitä pienempänä se näkyy kalan silmään, ja suurin on niiden muunnos niiden ollessa ihan horisontissa. Niinpä esim. täysikuu juuri noustessaan näkyy kaitaisena vaakasuorana valoviivana 42 astetta yläpuolella horisontin ja pyöristyy asteittain oikeaan ympyriäiseen muotoonsa lähestyessään keskitaivasta.

Näkyy siis, että kuta lähempänä esine on vedenpintaa sen yläpuolella, sitä pienempi on se kulma, jossa se suhteellisesti on kalaan nähden, toisin sanoen: kuta alempana esine on, sitä pienempänä kala sen näkee.

Tätä tärkeää tosiasiaa jokainen tottunut kalastaja käyttää hyväkseen, sillä vaikka hän ei tunnekaan valo-oppia, on hän kuitenkin kokemuksestaan oppinut, että jos hän tahtoo olla peloittamatta kalaa, hänen tulee kumartua niin paljon kuin mahdollista ja siten pienentää kokoaan. Kuta ylempänä vapa heiluu, sitä paremmin kala sen huomaa, jonka vuoksi on edullista pitää vapa mahdollisimman alhaalla ja tehdä heittonsa sivulta päin eikä pään yli. Kala tietysti silloinkin näkee kalastajan, mutta kalastajan ja hänen vapansa kuva vedenpinnalla on siksi pieni ja hämärä, ettei kala sitä enää osaa pelätä. Jos veden pinta ei ole aivan tyyni, vaan jos tuuli, virta tai sade panee sen väräjämään, käy kuva vieläkin epäselvemmäksi. Kun sanotaan, että kala syö paremmin tuulella kuin tyynellä, sateella paremmin kuin poudalla, riippuu se usein vain siitä, että kala silloin ei näe eikä siis osaa pelätä onkimiestä. Mutta jos pinta on peilikirkas ja ilma tyyni, oppii tyhminkin kala, nähdessään vapaansa huitovan oudon otuksen ja sen huitomisen yhteydessä samalla veteen putoilevat perhot ja siiman, piankin rinnastamaan toisiinsa nämä kaksi ilmiötä ja pakenemaan niin pian kuin näkee miehen ilmaantuvan rannalle. Olkoon onkija siis kuinka taitava heittäjä tahansa, ja tarjotkoon hän semmoisesta paikasta lähellä rantaa kaikkein hienoimmat perhosensa, hänen työnsä on turha, ellei hän samalla pysyttele tarpeeksi loitolla tai tarpeeksi matalana. Tämä tulee kalamiehen ottaa huomioonsa ei ainoastaan itseänsä varten, vaan kalastustoveriensakin vuoksi, sillä kerran arkiutunut kala ei kesyty aivan helposti vaan pysyy piilossa kauankin. Usein kuulee sanottavan, että toinen pilaa toisen kalaonnen ja koski yht'äkkiä on kuin kirottu, vaikka sää muuten on suotuisa. Tällä taikauskolla on usein hyvin luonnolliset syynsä.

Kaikki muut kalan silmään sattuvat valonsäteet, paitsi ne, jotka sattuvat siihen ympyrään, mikä kartion suussa leikkaa veden pinnan, tulevat jostakin vedenpinnan alla olevasta esineestä ja joutuvat kartion ulkopuolelle. Kala näkee ne siellä luonnollisessa koossa suoraan veden läpi, niinkuin me näemme ilmassa, sekä samalla kuvastuksena veden pinnasta (katso E d D, E d D kuvassa 3), joka muodostaa suunnattoman peilin, mihin kaikki pinnan alla olevat esineet suotuisissa valosuhteissa kuvastuvat. Tästä tarkemmin alempana.

Jos nyt läpikäymme kalan silmään näkyvän koko hänen maailmansa, niin saamme siitä sangen omituisen kuvan.

[Kuva 4. Kalan näköpiiri: I, jonka kala näkee katsoessaan ylöspäin II, jonka se näkee katsoessaan kupeelleen, ja III, jonka se näkee katsoessaan alaspäin.]

Sen näkemä ala jakaantuu kolmeen osaan (kuva 4). Se näkee ensiksi pystysuorasti ylöspäin esineen semmoisenaan sen luonnollisessa muodossa ja suuruudessa, sillä pystysuorasti veteen tunkeva valonsäde tunkee sen läpi taittumatta. Sen näköpiirin ensimmäinen alue (kts. I kuvassa 4) ulottuu pystysuorasta säteestä siihen säteeseen, joka muodostaa 48-1/2 asteen kulman pystysuoraan säteeseen. Se on tämä säde, joka viimeisenä ja voimakkaimmin tunkee vedestä ilmaan ja yhtyy veden pintaan, kulkien sitä myöten. Kaikki valo, joka pystysuorasta alkaen veden pintaan asti tunkee ilmasta kalan silmään, yhtyy siis vedessä tämän ensimmäisen kartiomaisen alueen sisässä. Kala näkee ympyrän muotoisen kirkkaan 97 asteen aukon silmänsä päällä. Tämän pyöreän valoaukon läpi näkyy sen silmään koko yläpuolella oleva maailma. Tämän piirin sisään puristuvat kaikki esineet: taivaalla kulkevat pilvet, rantapenger ja siinä seisova mies kantapäitään myöten. Se ei voi tapahtua muuten, kuin että kaikki siihen kuvastuvat esineet pienenevät. Ylinnä, keskikohdalla näkyy kaikki vielä jotenkin oikeassa koossaan, mutta kuta matalammalla veden pinnassa esine on, sitä enemmän pienennettynä ja kokoonpuristettuna kokoonsa nähden esine esiintyy. Se, mikä on melkein veden pinnan tasalla, siis aivan alhaalla, se välkkää ihan kaitaisena saumana eli viivana valopiirin reunassa. Kalastajan pitäisi siis niin paljon kuin mahdollista koettaa muuttua täksi viivaksi, hiipimällä pitkänään ja heittämällä kyyryltään, olla lähestymättä rantaa enemmän kuin on tarpeellista.

Tämän ensimmäisen valopiirin ympärillä on aina kirkas värillinen sateenkaaren tapainen reuna, ulkopuolella punainen, sisempänä vihreä tai sininen, joka veden vähänkin värähdellessä sulautuu väripilkuiksi ja sekaantuu näköympyrän koko kuvaan. Tämä väriväreily, joka voi vaihdella sen mukaan, millainen on taivaan, auringon ja rannan väri, kai vaikuttaa onkiperhonkin väriin ja siihen oikullisuuteen, jota mullonen osoittaa perhoa valitessaan, se kun ottaa milloin koreampaa milloin tummempaa, milloin punaista, milloin sinistä j.n.e., saattaen kalamiehen ihan epätoivoon sopivaa valitessa. Ja kun on vihdoin löytänyt sopivan, on se jo myöhäistä, sillä valosuhteet ovat taas muuttuneet. Tästä sateenkaaresta, joka rajoittaa ensimmäisen näkemisalueen, alkaa toinen näkemisalue (II). Se ulottuu siis asteesta 49 noin asteeseen 90 ja on sen laajuus siis noin 41 astetta. Tässä alueessa näkee kala luonnollisella tavalla kaikki vedessä olevat esineet; mutta sen pään päällä näkyy sen silmään vedenpinta niinkuin loistava hopeinen peili. Tämän peilin läpi ei sen silmään tunge ainoatakaan valonsädettä veden yläpuolella olevasta maailmasta, vaan kuvastuvat siihen ylösalaisin kaikki veden alla olevat esineet. Esimerkiksi toinen kala, joka ui lähellä vedenpintaa, näkyy siis kahtena, ensin siinä, missä se on ja sitten ylösalaisin peilissä, näyttäen olevan niin korkealla vedenpinnasta kuin se todellisuudessa on sen alla.

Tuo hopeanhohtoinen peili on seuraus n.k. kokonaiskuvastuksesta, totalirefleksistä. Näimme jo, että kaikki valonsäteet, jotka vinommin kuin 48-1/2 asteen kulmassa kohtisuorasta suunnasta nousevat pintaan, eivät yleensä voi tunkea sen läpi, vaan taittuvat takaisin veteen niinkuin kirkkaimmasta metallipeilistä. Siten on tämä peilikuva tyynessä vedessä yhtä kirkas ja yhtä selvä kuin sen alkukuva.

Toisen näkemisalueen alla on kolmas näkemisalue (III), ja siihen kuuluu koko alla oleva pallonpuolisko. Siinä näkee kalan silmä aivan samoin kuin me ilman asukkaat näemme omassa maailmassamme, yksinkertaisesti ja suorasti, kaikki oikealla paikallaan. On kuitenkin huomautettava, että kala tästä osasta valtakuntaansa tavallisesti näkee verrattain vähän, sillä sen silmät ovat siinä asennossa, että ne katsovat enemmän ylöspäin ja eteenpäin kuin taapäin ja alas. Nähdäkseen alas täytyy kalan siis asettua pystyyn päälleen ja sivulleen, ja niin näkee sen joskus, joskin harvoin, tekevänkin. Koska kalan on helpoin nähdä eteenpäin, ylöspäin ja sivulle, asettuukin se sen vuoksi mielellään niin lähelle pohjaa kuin mahdollista. Siitä se voi hallita koko maailmansa, sen, mikä on ympärillä, sekä todellisen että kuvastelevan, ja sen, mikä on ylimpänä, s.o. myöskin koko ilmamaailman, kaikki samasta paikasta yht'aikaa.

Niinkuin edellisestä siis on selvinnyt, voi kala suotuisissa oloissa nähdä kalastajan yhtä hyvin kuin kalastaja kalan. Poikkeuksia on kuitenkin olemassa riippuen seuraavista tekijöistä: 1) siitä valomäärästä, joka valaisee jompaakumpaa; 2) jommankumman silmään sattuvasta valon häikäisevästä heijastuksesta; ja 3) kummankin taustasta.

Ensimmäinen tekijä voi olla välistä edullinen kalastajalle, välistä kalalle, useimmin kuitenkin kalalle, sillä valo harvoin sattuu kalaan yhtä heleästi kuin kalastajaan, vaan on kala päinvastoin varjossa, väri sulautuneena pohjan väriin, ja voi sieltä nähdä niinkuin pimeästä paikasta valoisaan.

Toinenkin tekijä on kalalle edullinen. Kalastaja saa silmäänsä suuren osan, joskaan ei kaikkea, siitä heijastuksesta, joka tulee vedenpinnasta kirkkaana päivänä, vaikka auringon valo vuorostaan kyllä haittaa kalaakin.

Kolmas tekijä on tausta, jota vastaan kalastaja seisoo, ja se on melkein aina edullinen kalalle. On erittäin tärkeää, että tämä tausta on mahdollisimman tumma, jonka vuoksi kalastajan on koetettava välttää seisomasta kirkasta, seesteistä taivasta vastaan, mikä on kaikista taustoista epäedullisin. Jos hän rannalla kalastaessaan asettuu niin, että hänellä on lähinnä takanaan puita, kallioita tai pensaita y.m.s., ja jos hänen pukunsa on niiden värinen, sekaantuu hänen kuvansa ja kuva taustasta näkökartion suussa A D B C:ssa (ks. kuva 2) yhteen niin, ettei kala helposti häntä huomaa. Hämärissä ja pilvisellä ilmalla tämä sekaantuminen on suurempi kuin kirkkaana päivänä, ja se on yhtenä syynä siihen, että kala silloin ei ole arka ja ottaa onkea.

Kaikesta tästä käy nyt selville, että kalan näkö on sen kehittynein aisti, onkimiehen tulee koettaa pysytellä niin paljon kuin mahdollista kalan näköpiirin ulkopuolella ja siitä syystä myös käyttää mahdollisimman hienoja vehkeitä, varsinkin heittosiimaa, joka aina tulee lähemmäksi kalan silmää. Kala ei näe kauas eikä välittömästi vedestä ilmaan, niinkuin ilmassa olija näkee ilmassa. Mutta ahtaassa piirissään se näkee selvästi ja tarkasti. Kala on likinäköinen, mutta samalla tarkkanäköinen. Sen näkemismahdollisuudet vedestä ilmaan ovat rajoitetut edellä kuvatun kartion piiriin, jota se niin sanoaksemme kuljettaa mukanaan päänsä päällä ja joka siirtyy sen kanssa niinkuin mikäkin silmäkoppa tai kiikari. Kala näkee siis veden pinnallakin uivat esineet sangen ahtaassa piirissä ja sentähden täytyy sen liikkua ahkerasti, kun se etsii siitä ruokaansa, tai sitten asettua esim. koskessa paikkaan, jossa tätä ruokaa valuu runsaasti alas. Semmoiset paikat koskessa, missä veden kulku on sellainen, että niihin vesi kantaa esim. pinnalle laskeutuneita hyönteisiä, ovat melkein aina »otetut» ja niissä ovat myöskin tavattavissa suurimmat kalat, jotka niistä karkoittavat pienemmät. Niin pian kuin yksi poistuu väijymäpaikasta, asettuu siihen toinen.

Omat kokemukseni ovat vahvistaneet kaikin puolin sen teorian pätevyyttä, jonka edellä olen esittänyt. Kuta kirkkaampi ja matalampi vesi on, sitä arempi siinä on kala. Vähimmin arka näyttää hauki olevan, se makaa meressä usein ihan rannassa eikä poistu ohi kuljettaessa eikä vapaa huidottaessa ja pyydystä läiskytettäessä. Se on välistä niin kesy ja niin silmittömän ahnas, että vaikka pyydystä seuraten tuleekin ulompaa, se pysähtyy siihen, missä pyydys nousee vedestä ja jää ihan kuin odottamaan sen takaisin tuloa. Vaikka se toisella kerralla pääsisikin, se ajaa ja ottaa vielä kolmannenkin, joskus useammankin kerran. Ei voi olla epäilystäkään siitä, ettei se olisi nähnyt onkijaa ja hänen liikkeitään. Mutta se ei välittänyt niistä. Sen ruokahalu oli suurempi kuin sen pelko. Vai johtuneeko sen rohkeus siitäkin, että se aina on tai on olevinaan piilossa joko jonkin pohjamättään tai heinikon suojassa tai alla? Muutkaan kalat eivät aina kaikkoa kauas, vaan kätkeytyvät. Ne painautuvat niinkuin jänis, joka pistäessään päänsä pensaaseen kai luulee, ettei häntä nähdä, kun hän ei näe. Ahven tekee sen usein, sitä on käestellessä välistä vaikea saada tarpomallakaan irti rannan kasvistosta.

Niinkin arka ja varovainen kala kuin mullonen pistäikse vaaran uhatessa vain lähimmän kiven koloon tai liman alle. Olen niitä puron rannalla syötellessäni huomannut, että ne sieltä taas tuikahtavat esiin heti, kun luulevat vaaran olevan ohi. Kala, suurikin, näyttää myös lopulta tottuvan ympäristöönsä eikä välittävän vähääkään rannalla seisojista. Huopanassa on melkein keskellä koskea arkku, jossa läpi koko kesän seisoo tukinuittaja hakoineen. Lohet liikkuvat aivan arkun vieressä ja ottavat siitä onkea. Pinnalta ne tosin harvoin nousevat ottamaan muulloin kuin pimeän tullessa, mutta kirkkaimmalla paisteellakin ne ottavat mitään pelkäämättä syvemmässä kulkevaa syöttiä. Niitä ei koskaan näy, mutta niin pian kuin ne näkevät heitetyn matosen tai mätijyväsen, vilahtelee niitä sieltä esiin montakin yht'aikaa. On minulle myöskin joskus samassa paikassa tapahtunut, että uitellessani suurta lohta tuskin vavan pituuden päässä rannasta toinen suuri on loiruillut vavan ja siiman muodostaman kaaren alla.

Mutta yleensä pitää paikkansa, että varovaisuus vaatii pysymään niin kaukana tai niin alhaalla, että joutuu kalan näköpiirin ulkopuolelle. Kirkasvetisissä virroissaan englantilaiset lähestyvät rantaa polvillaan, jopa ryömylläänkin eivätkä edes uskalla liikuttaa vapaansa pystyasennossa, vaan viistossa. Kalaa haaviin otettaessa on tämä varovaisuus yhtä tarpeellinen kuin sitä houkuteltaessakin. Ottajan on parasta kyyristyä eikä tehdä äkkinäisiä liikkeitä. Kun kala on saapunut niin lähelle, että se voi nähdä ottajan, voi varomaton, äkkinäinen liike pelästyttää sen viimeiseen voimainponnistukseen, jolloin se saattaa katkaista perukkeen, jopa joskus murtaa vavankin.