Kitabı oku: «Lohilastuja ja kalakaskuja», sayfa 6

ONNEN ONGELLA OTETTUJA

Yleensä luullaan, että kalan saaminen riippuu onkijan taidosta, joka taas on tulos hänen saavuttamastaan kokemuksesta. Ja tietystihän täytyy osata jonkin verran onkiakin, ennenkuin kalan saa. Ei se kernaasti ota seisovaan syöttiin eikä aivan jalkojenkaan juuresta, vaikka tosin olen nähnyt paljon loistavia esimerkkejä siitäkin. Mutta yhtä paljon kuin taidosta, riippuu saalis sattumasta, onnen tempauksesta, jostakin selittämättömästä yllätyksestä. Sen varassa on taitavimmankin onkijan saalis. Olitpa kuinka harjaantunut tahansa, olipa sää kuinka suotuisan näköinen hyvänsä, teitpä todennäköisyyslaskelmasi kuinka taitavasti tahansa, se on: olipa sinulla kourassasi kuinka monet hyvät valtit tahansa, peli saattaa olla menetetty, sillä kalalla on silläkin omat korttinsa ja valttinsa, joita et tunne ja joihin se ei anna katsoa ja jotka saattavat olla paremmat kuin sinun ja ovatkin tavallisesti. Vaikka sinulla olisi mukanasi parhaaksi tietämäsi herkut, joita samana vuodenaikana ja samalla säällä olet menestyksellisesti tarjonnut, suvaitsee kala ottaa jotakin muuta, jota et ehdi sille tarjota, ennenkuin se on syönyt syötävänsä omasta pöydästään ja mennyt ruokalevolle. Voi myöskin tapahtua, että kala jostakin syystä ei ole siinä paikassa, missä luulet sen olevan. Pienimmässäkin vedessä sillä on monet olinpaikat, riippuen tuulista, ilman paineesta, veden korkeudesta, auringon asemasta taivaalla. Päivällä se on toisessa paikassa kuin yöllä, pilvisellä toisessa kuin poudalla.

Tämä nyt koskee etupäässä mullosta, joka on vesien oikullisin eläjä. Vaikka olen kalastanut toistakymmentä vuotta samassa koskessa ja luullut jo päässeeni tuntemaan kaikki sen kätköt ja sen kalojen oikut, tuottaa minulle joka päivä yllätyksen.

Yksi osa kalastajan onnesta on myöskin hänen vaistonsa, joka hänen itsensä tietämättä ohjaa häntä sopivaan paikkaan sopivalla pyydyksellä ja joka kyllä voi olla tulos, joskin tietämätön, pitkällisestä kokemisesta ja harjaantumisesta. Tuleehan useinkin—sen tietävät kyllä kaikki oikeat innostuneet onkimiehet—yht'äkkiä kuin jonkinlainen innoitus, inspiratio, sisäinen ilmestyksellinen sysäys—jos nyt oikein juhlallisesti puhutaan—joka on sanovinaan, että nyt! … nyt juuri on sopiva hetki!—vaikka se hetki säähän ja tuntiin nähden ei näyttäisi olevan ollenkaan edullinen. Minä sanon: »Nyt minä menen ottamaan kalan … nyt varmaan syö … siitä ja siitä.» Ja jos minä silloin onnistun ja onnistun vielä toisenkin kerran, saattaa se toisista näyttää miltei taikurimaiselta. Sillä ainoastaan onnistumiset jäävät muistiin ja epäonnistumiset unohtuvat.

Itseni minun on aina täytynyt panna sellaiset tapaukset onnen laskuun, vaikka toiset tahtovatkin nähdä niissä taidon tuloksia. Siitä huolimatta hivelee sellainenkin menestys kalastajaturhamaisuuttani ja annan toisten kernaasti kehua itseäni siitä, kursaillen vain näön vuoksi. Ja suotakoon minulle se viaton ilo, sillä monessa muussakin aikamies muuttuu onkiessaan lapseksi. Niin pian kuin hän tarttuu vapaan, joutuu hän sen tenhon taikapiiriin aivan samoin kuin pikku poikana siihen ensi kerran tarttuessaan. Ukko, kuinka vanha ja viisas onkin, mikä ylhäinen asema hänellä lieneekin yhteiskunnassa ja valtiossa, onkiessaan hän on uudelleen poika—ja siksi tullakseen hän oikeastaan onkiikin. Ja niinkuin pojat aina kehuvat toisilleen saaliitaan, kuinka pieniä tahansa, niin kehun siis tässä minäkin taas— edellisen lisäksi—seuraavilla saavutuksillani, jotka ovat antaneet turhamaisuudelleni erikoista tyydytystä.

Suurinta tyydytystä on minulle onkimiehenä tuottanut kalan saaminen silloin, kun se on saatu ikäänkuin tilauksesta, kun sitä on välttämättä tarvittu pataan pantavaksi, kun olen tahtonut ja luvannut sen saada ja myös saanut. Olen esittänyt yhden sellaisen tapauksen siitä suuresta yksinäisestä säyneestä Porkkalassa. Melkein samanlainen tapaus oli minulla eräs jotenkin samanlaiseen tarpeeseen saatu mullonen Huopanassa.

En ollut eräänä päivänä välittänyt mennä ongelle, en edes saadakseni itselleni syömäkalaa. Keittäköön Kokon Saima vaihteen vuoksi puuron tai vellin päivälliseksi. Silloin ajaa yht'äkkiä voimavaunu portin eteen. Niitä kulkee jo sielläkin harva se päivä näitä voimavainolaisia, pysähtyen pyytämään ruokaa, enkä nyt välitä mennä tuttavuutta tekemään. jatkan vehkeiden kuntoon panemista iltaongintaa varten. Mutta Kokon Saima tulee vähän niinkuin päivitellen, että kun taas tahtovat ruokaa, ei ole kuulema joudettu syömään koko päivänä, mutta mitäs minä nyt niille, kun ei ole tuoretta kalaakaan, menkööt majataloon.

–Onhan teillä peruja?

–Pelkkiä perujako minä niille hienoille Helsingin herroille ja rouville … kysyivät kalakeittoa… Kalat on koskessa, minä sanoin.

–Pankaahan pata tulelle, minä sanoin. Mahtaisiko pitää olla kuinka monta kiloa?

–Söisi kai ne nälkäänsä montakin, mutta kunhan saisi edes kaksikaan, niin höystäisi heitä hauikkaita läskisoossilla.

–Hyvä on, pankaa perupata tulelle.

Olin jossakin suuruudenhulluuden puuskauksessa ottanut urakan, tietämättä lainkaan, voisinko sen täyttää. Kyllähän Huopana yleensä antaa, mutta saattaa olla antamattakin. Jos olisin edes mennyt salaa. Nyt otan vastaan kuin tilauksen ja ihan kilolleen. Millainen lienee siellä ilmakaan? Kirkas paiste. Perhoa ne nyt eivät ota, tuskin devoniakaan—ainoa mahdollinen on kai matonen. Niitä ei ole ennen kaivetuita. Ehkä perupellosta saan … ja saankin muutamia savukelaatikon pohjaan. Matosella onkiminen ei tosin ole kuuluvinaan hienoimpaan ongintalajiin, mutta mielestäni se on yhtä hieno ja vaikea ja siis oikeutettu kuin täyllä onkiminen. Se vaatii samanlaista heittotaitoa kuin virvelöiminen ja melkoista harjaantumista ja mielenmalttia. Mato kiinnitetään tavalliseen ahvenonkeen, yhteen tai kahteen, toinen toisen yläpuolella olevaan, niin että siitä osa jää ulkopuolelle koukun. Pari korttelia koukusta on pienoinen soikea tai pyöreä paino. Onki heitetään vastavirtaan tai viistoon ja annetaan painon kulkea pohjassa kuitenkaan siihen tarttumatta. Jos pohja on epätasaista, vaaditaan tarkkuutta ja taitoa, etteivät paino tai koukku jäisi kiinni. Se estetään siten, että vapaa nostetaan ja siimaa otetaan sisään sitä mukaa, kuin virta kantaa painoa alas. Kun kala ottaa, pysähtyy siima, mutta nykäisyä ei saa tehdä heti. Kalan on annettava sitä ennen ottaa syötti kokonaan suuhunsa, minkä kyllä tuntee vavan kärjessä. Tämän ongintatavan jännittäväisyyttä ja mielenkiintoisuutta lisää, että onkija on kalan kanssa kosketuksissa kauemmin eikä myöskään heti tiedä, minkä kokoinen kala on. Käytän matokonstia joskus kirkkaalla säällä, kun muut keinot eivät teho.

Riennän Välisuvannon arkulle. Sinne mennessä olen saavinani varmuuden, että tulen saamaan. Sillä minun täytyy saada, enhän voi jättää hyvää emäntääni pulaan, on kysymyksessä hänen kunniansa, minun kunniani ja koko tämän kuulun Huopanan kunnia. Ja niinkuin sitä manaten minä heitän siimani kerran, kaksi, ja kolmannella jo tarttuu. Ja kun se matoseen tarttuu, niin se myös pysyy. Mene vain, mene vain, kyllä sieltä pian tuletkin, ei nyt ole aikaa oikkuilemisiin. Sääli sinua, mutta ei tässä auta. Syönyt olet, luultavasti omaa sukuasikin, nyt syödään sinut. Kuta pikemmin antaut, sitä pikemmin se on suoritettu. Näyt olevankin aika nätti mullonen, isompi kuin luulinkaan. Riität hyvin herrasväelle potatin paineeksi—ehkä olet kiloinen—saatat olla suurempikin— kolmekiloinen olet—niitä taisi olla siellä kolme—siis kullekin kilonsa…

Yht'äkkiä näyttää kaikki olevan hukassa: haavi on unohtunut lähdön kiireessä kotiin—en voi ottaa sitä tästä arkulta, se on uitettava maihin. Hiihdättelen kaitaista siltapuuta myöten maihin. Kala seuraa väkistellen mukana, näen täältä ylhäältä jokaisen sen liikkeen, kun se milloin seisoo päällään pyrkien pohjaan, milloin puhallaikse pinnalle ja hyppääkin, mutta väsyy väsymistään ja olisi valmis otettavaksi. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin uittaa se rantaan. Ylen arveluttava yritys, mutta muuta keinoa ei ole, käsin en uskalla koettaa. On poukama matalampaa rantaa kivien välissä, saan sen siihen, vedän sen pään kuivalle ja kun se siiman ollessa tiukalla potkaisee, siirtyy se yhä ylemmä, vielä viimeinen potkaus ja se on kuivalla. Käyn sen kitasiin kiinni, napautan veitsen hamaralla niskaan. Kala on minun, kolme kiloa, enempää en tarvitse.

Herrasväet—miellyttävä herra ja hänen soma, reipas, herttaisesti huudahteleva nuori rouvansa—tulevat puolitiessä vastaan. Sallin heidän ihailla kaunista kalaa—»sehän on vallan suurenmoista—niin pian— juurihan te…!»

Olen tietysti, niinkuin se ei olisi sen erikoisempaa, niinkuin se olisi jokapäiväinen asia—mutta kalastuspäiväkirjaani minä panen sen päivän saaliin kohdalle huutomerkin.

Se oli sen pituinen se juttu—ja tämä toinen ei ole sen pitempi.

* * * * *

Minulla on kalakaveri, jolle olen kiitollisuuden velassa monista ystävällisyyksistä. Hän on kuljetellut minua voimavaunussaan ja vapauttanut minut siten loppumattoman pitkistä ja ikävistä rautatie- ja laivamatkoista. Kun lähtee itseään hauskuuttelemaan, ei hän voi juuri ajatella suurempaa huvia kuin jonakin kesäaamuna ison talon rappujen edessä istua autoon ja selkäkenossa niinkuin lepotuolissa ajaa läpi tuomia tuoksuvan Suomen ja saapua onkikoskelleen, mikä on ollut talvenpitkäisten toivotusten tienpää. Tällä vierasvaraisella veljellä oli sitäpaitsi jotakin, jota meillä muilla ei ole moniin vuosiin ollut tarjottavana. Kun oli täytynyt rykiä rintansa käheäksi sammalen sekaisesta sota-ajan sekatupakasta, oli hänellä vielä viime kesänäkin säästössä vanhan ajan armiroa, jonka hän yhtä anteliaasti kuin kaiken muunkin asetti ystäviensä käytettäväksi yhteisillä kalaretkillä. Semmoinen toveruus velvoittaa, mutta en ollut tähän saakka saanut sitä kuitatuksi muulla kuin suurella kiitoksella.

Oli taas vietetty koskella mukavia leppoisia päiviä, onkien toinen toisella puolella kosken, kun oli siihen soveltuva, kaunis ilma, nukkuen, kun nukutti, hätäilemättä, kiirehtimättä. Hänen oli lähdettävä ennen kuin minun ja hän pani jo kampeitaan kokoon. Niiden joukossa ei ollut tavanmukaista tuoretta lähtökalaa. Sattuu näet sekin joskus kahdellekin kalamiehelle että se jää saamatta, jos liiaksi luottaa viime tingan antiin. Emme kumpainenkaan olleet sinä päivänä emmekä edellisenäkään saaneet semmoista kalaa, jota olisi viitsinyt viedä suuren talon rouvalle tuoreiksi tuomisiksi. Sekä aamu- että päiväkalastus oli mennyt hukkaan, vaikka lohia, suuriakin, oli ja näkyi ja vaikka olimme koettaneet parastamme. Iltakalastus oli vielä jäljellä, varmin kaikista suuriin nähden, mutta ennen kuin se alkaisi, oli toverini lähdettävä laivaan—hänen autonsa oli sota vienyt, rauhan tuomatta toista sijaan. Hän heitteli jo hyvästejään talonväelle, jaellen lapsille jäljelle jääneitä makeisvarastojaan. Minäkin sain niistä osani ja lisäksi laatikon niitä vanhoja armiroja.

–Vastalahjaksi sinun täytyy saada lähtiäislohi! minä sanoin, tahtoen osoittaa ainakin hyvää tahtoani. Ja minussa hytkähti, että ehkä … ehkä minä nyt onnistun—hänen onnellaan.

Mutta jos mieli, niin on pidettävä kiirettä. Silmäisen siinä pikaisesti pöydälle levitettyä perhosvarastoani. On onkimiehen tärkeimpiä ja samalla hauskimpia toimituksia tuumailu siitä, mitä perhoja milloinkin olisi otettava mukaan koskelle. Sen harkinnan tuloksista riippuu, miten kalastus tulee menestymään. Käy tavallisesti niin, että niitä sittenkin tulee otetuksi mukaan liika paljon, ja jos ei ota ensimmäistä, niin on edessä uusi valinta, joka vie aikaa ja lopulta sen sittenkin saa ratkaista umpimähkään. Nyt ei ollut aikaa pitkään valintaan ja kokeiluun ja minä kiinnitin siimaani yleisperhoni Orange mallardin, jota ottaa melkoisen varmasti silloin, kun koskiperho Stenofylax stellatus on liikkeellä, sekä pistin hattuuni pari muuta.

Kokko on jo vetänyt kärryt rappujen eteen ja huutanut Akselille, että on mentävä hakemaan hevosta haasta ja hetipaikalla.

–Jos Kokko on hyvä ja varaa nokkosia ja voipaperia, niin minä menen ottamaan lähtölohen, minä sanon lähtiessäni.

–Jos se aiotaan ottaa tähän lähtöön, niin se on otettava pian! huutaa Kokko jälkeeni.

–Ei tule minun tähteni viivykkiä!

Eikä tullutkaan. Heti ensimmäistä perhoa, jonka heitin arkulle vievältä siltapuulta, ajoi iso, mutta ei tarttunut. Iskee melkein voimakkaammin hermostoon, kun iso ajaa eikä ota, kun leimahtaa eikä jyrähdä. Se, joka ajoi, ei aja toista kertaa ainakaan samaa perhoa. Niitä on siinä siis suuria. Peräydyn kyyryssä siltapuuta myöten maihin, muutan toisen perhon, suurenpuoleisen tummanruskean siivettömän n.k. _spider_perhon, hiivin takaisin samaan paikkaan ja pudotan perhon lyhyestä siimasta, niin että se tipahtaa veteen kohtisuoraan ilmasta, jolloin sen höyhenet hajaantuvat herkulliseen asentoon. Mulahdus! posahdus! Kiinni on! Se on hyväsisuinen, säyseä kala, eleistä päättäen mätikala. Näen jo, että tulen saamaan sen pian—ehkä jo ennen kuin hevonen on valjaissa. Tuolla Kokon poika sitä vie, huutaisinko apuun? En, otan itse, se on komeampaa. Koukku on luja ja peruke myös. Kiristän sen arkun huopeeseen, siitä rannemmaksi suvantoon, siirryn kivelle, jossa iskukoukku on valmiina. Se loittonee, lähenee, kiertelee yhä lyhyemmin —nyt vapa vasempaan käteen, koukku oikeaan—se kääntää kylkensä kauniisti kohti ja nousee koukussa maihin. Se ei olekaan mätikala, vaan uroskala, ainakin viisikiloinen. Tavallisesti se semmoinen tappelee tunnin verran, tämä antautui viidessä minuutissa.

Hevonen ei ole vielä valjaissa. Siitä kuin lähdin, siihen kuin palasin, on kulunut viisitoista minuuttia. Se oli reippaasti tehty, vaikka ma itte sen sanon, ja koska muutkin sen sanoivat. Onnen takapotku, jommoista en ole ennen saanut.

–Millä sinä sen sait? tahtoo toverini tietää.

–Sinun armirollasi.

Kun hän oli mennyt, löysin sitä vielä toisen laatikon pöydältäni. En saanut sittenkään kiitollisuudenvelkaani lyhennetyksi. Hän pidätti siinä taaskin itselleen viimeisen sanansa—kunnon kaveri Kurusta.

* * * * *

Tuppaa tulemaan väkisinkin taikauskoiseksi näissä tämmöisissä. Jos hyvinkin ehkä, kun ei muuten saa, saisi silloin, kun tekee lupauksen, pyhittää saatavan lohen jollekin toiselle. Ja minä olen kuin olenkin sen jälkeen silloin tällöin mennyt ongelle toisen onnella, kun olen epäillyt omaani. Vaikka siihen taikaan oikeastaan en uskokaan, minä sittenkin joskus sen tekaisen. Ja mitä on sanottava seuraavasta tapauksesta?

Viime syksynä, onkikauden viimeisinä päivinä näytti siltä, kuin suuret jo olisivat lakanneet ottamasta. Ei niille enää viikkoon pariin ollut kelvannut sinikultadevon, jolla aikaisemmin oli saatu, tarvitsematta muulla koettaakaan. Sitten oli ottanut erilaisia isompia lohiperhoja, Sweepiä, Silvergreytä, Silver doctoria ja semmoisia. Mutta sitten ne eivät välittäneet niistäkään. Oli kyllä ollut onkijan epäedullisin sää, heikko itätuuli ja ilma täynnä sitä ryssän savua, joka muutti kaikki värisuhteet sekä ilmassa että vedessä; olihan aurinkokin milloin aavemaisen keltainen, milloin punainen kuin kuparikastrullin kansi. Mutta sitten meni tuuli länteen ja siitä pohjoiseen ajaen pois savun, sitten kirkastaen taivaan ja viimein vetäen sen harsoiseen pilveen.

Kun näin ilmain vaihteessa usein ottaa, niin lähdin taas koskelle, tehden kuitenkin—varmuuden vuoksi—sen päätöksen, että, sainpa mitä sain, se suolataan erään toverin purkkiin.

Ei muuten ollut ollenkaan otollisin aika päivästä. Ne ottavat siellä harvoin kahden ja kolmen välillä, pikemmin kahden puolen puoltapäivää ja sitten iltamassa. En ottanut mukaani muuta kuin devonin. Saa olla ottamatta, jos ei sitä ota. Oli minusta kyllä sen pyydyksen sää: vuoroin kirkasta ja pilvistä. Välistä menee koskelle kiihkeänä, joka jänne vireessä ja nivelhermot kihelmöiden, välistä taas välinpitämättömästi: otan, jos annetaan, ei tuolla niin väliä. Tallustelin tuhat kertaa tutun tien Välisuvannon arkulle. Lapoin laiskasti siimaa pari vavan pituutta ja heitin. Pyydys teki kaarensa ja tuli tyhjänä takaisin. Kun siima kerran oli lapettu, heitänmä häntä vielä toisen kerran vähän pitemmälle, puoli koskeen. Sama tulos. Ei näy olevan lupauksistakaan taikaa. Ennen kuin lähden, vetäisen kuitenkin, kerittyäni suurimman osan siimaa rullalle, kerran vielä, nyt ylhäältä päin alas, aivan arkun läheltä. Kas niin, se tarttui sittenkin pohjaan, niinkuin siinä tavallisesti tekee. Mitä, siinähän onkin kala! Siis ne vielä ottaa, ja vanhaa devonia—tästä voi tulla vielä uudet ihmeet— koskihan on täynnä suuria. Vai oliko se vain sattuma? Ehkä se onkin vain ulkoapäin kiinni? Ei, kyllä sillä on pyydys suussa. En pidä kiirettä, tulkoon sitten, kun itse haluaa. Sama vaikka pääseekin— toisen kala. Mutta siksi juurihan se ei saa päästäkään. Saisin sen jo tuosta arkun huopeesta, mutta tulkoon maihin.

Se on arviolta kolmen ja puolen kilon kala. Ei täytä vielä purkkia. Koettaisinko toista, lupaisinko senkin? Se olisi liiaksi kouraantuntuvaa onnen lahjomista. Menisi pilalle taika, jos ei tulisikaan. Mitä minä horisen, jos ei tule, ei tule. En ole aivan varma, lupasinko sen aivan lopullisesti. Vaan jos se tulee, kirjoitan osotteeseen:

Täss' on kala kaverille, lohi Lahjalle luvattu, onnen ongella otettu, tavotettu teevonilla, hopealla Huopanasta.

Nythän olen siis sittenkin myönyt nahan, ennenkuin olen kaatanut karhun. Se on siis kaadettava. Ja minä viritän taas jousen. Menen yläpuolelle arkun, suvannon leveimmälle kohdalle, jossa lapan sileälle kivelle siimaa niin paljon, kuin tiedän tarvittavan, jotta se ulottuisi toiselle rannalle saakka. Sitten laukaisen ja devon lentää kuin nuoli jousipyssystä, kaartaa kosken kuohujen yli auringossa kimmeltäen ja iskee alas juuri niin, ettei käy rantakiviin. Keskikosken veden voima tempaa siimaa ja pyydystä ja lohi, joka on sitä tyynen ja kuohun taitteessa kärsimättömästi vaaninut kuinka kauan lieneekään, iskee siihen kiinni kuin kissa kyyryltään ja on riuhtaista vavan kädestäni.

Se on sisultaan aivan toinen kuin taannoinen, vie siimaa melkein suvannon alipäähän, ampuu sieltä ylös ja höllyttää siimaa niin, että hetken aikaan en tiedä, onko se vielä kiinni vai onko jo päässyt, kunnes sen taas tunnen. Se hyppii ja hyökkäilee, mutta hengästyy ja tulee lopulta kiltisti koukun ulottuville.

Se oli neljän ja puolen kilon naaras ja kun ei toverin purkkiin olisi enempää mahtunut ja kun ehkä olisi sopimatonta koettaa toisen onnella omaan lukuunsa eikä oma onni ollut enää moneen päivään antanut, minä lähdin pois, aloin panna kampeitani kokoon ja lopetin sen syksyn kalastuksen siihen.

TOIVOMATTA TULLEITA

Olen tässä kehuskellut kaloilla, joita olen saanut silloin, kun mieleni on niitä erikoisen kiihkeästi halunnut. Kehun nyt vaihteeksi niillä, joita olen saanut silloin, kun en ole niitä lainkaan halunnut.

Kun oleilen koskellani kauemmin kuin muut toverit ja saan pitää sen kokonaan hallussani, luovutan sen toisten tullessa heille ja olen joko kokonaan kalastamatta tai menen ulos vasta sitten, kun he ovat käyneet onkimassa ongittavansa. Tai käytän myös aikani petokalojen, ahventen ja haukien, vainoamiseen semmoisissa paikoissa, joista ei saa jalompaa kalaa.

Eräänä aamuna, kun muut vielä vetelivät aamu-uniaan ja heidän vapansa vetelehtivät telineillään pitkin tuvan seiniä suloisessa sekasotkussa märät siimat rullissa ja pyydysten koukut toisten koukkuihin takertuneina, otin minä haukivapani, kiinnitin siimaan lujan teräksisen heittosiiman ja siihen suurimman devonini. Joukko kylän pikku poikia on aina pihalla vahdissa päästäkseen haavipoikina mukaan. Yksi saa haavin, toinen koukun, kolmas repun ja niin sitä lähdetään hanhimarssissa ensin sillan yli, sitten myllyn taitse, sitten Alasuvannon rantaa saunalle, jonka kesäasukkaista yhtyy mukaan vielä liuta tyttölapsia poikien lisäksi. Porkataan vetinen niitty suvannon lahden ympäri niemeen, jossa suvanto kapenee niin sanotuksi Alakariksi. Tämä niemi on nurmipengermää ja sen vieressä oleva syvänne on hyvä ahvenapaja ja taattu haukihauta. Melkein aina siinä niitä ottaa, ja olen varma, että niin on tekevä nytkin. Lohta siitä en ole koskaan saanut eikä sitä tarvitse pelätä nytkään. Ne yleensä eivät ota kosken alijuoksussa, vaan nousevat ylemmä. Kaikki harrastukseni on keskittynyt haukeihin ja minun ylpeyteni on oleva esittää aamu-unisille herroille urheilutovereilleni toteutunut tosiasia, ennenkuin he vielä ovat selviytyneet yöpaidoistaan ja aamukahvistaan.

Kouraisen siis voitonvarmana devonillani syvännettä nurmipenkereen alla. Siinä tavallisesti ensi heitolla ottaa, mutta nyt, kumma kyllä, ei ota. Heitän vähän ulomma, mutta ei ota sielläkään. Täytyy siis ryhtyä olantakaiseen otteluun ja tehdä leikistä tosi. Olisipa ihme, jos ei keskivirrasta, jossa on matalikko ja matalikon alla syvennys, tarttuisi nyt, koska muulloin on tarttunut. Siinä on melkein aina hauki, miksei olisi nytkin?

On riemu heittää tasaiselta tantereelta tarvitsematta varoa puita ja pensaita niinkuin koskella. Pidän tässä pienen heittelyharjoituksen. Lisään painoa pyydykseen ja annan sen sitten lätkähtää liki toista rantaa.—»Näittekö, lapset, kuinka se lensi?»—»Olisi vielä lentänyt vähän, niin pätkähti puomaan», säestelee mieliksi koukkua kantava kellokas.—Siinä se on, niinkuin arvasin, hauki on ja on iso. Sen otto on niin jykevä, että sanoisin olevan pohjassa, jos se ei samassa liikahtaisi ja vapa vavahtaisi ja rulla räjähtäisi kuin jänisräikkä. Onkin oikein jättiläishauki, pyrstöstä päättäen. Se on kymmenen, on sadan lohen arvoinen, joka varmaan on hävittänyt tänäkin yhtenä kesänä mullosia enemmän kuin minä heitä koko elämässäni. Voipi olla ainakin viisikiloinen. Mitä se on mahtanutkaan tuhota lohen sukua tässä suvannossa, jossa se luultavasti on kaiken ikänsä haaskannut, sillä eiväthän hauet muuta majaa enemmän kuin muutkaan pedot, niin kauan kuin niille ruokaa riittää. Viime kesänä sain tästä kolmekiloisen, jolla oli vatsassaan kaksi puolenkilon mullosta. Niin että lohen lihaa sieltä nousee, vaikka nousisikin hauki.

Mutta onko se hauki? Eihän se ole kuin lohi, oikein komea. Pojat ja tytöt huutavat hurraata nähdessään sen hyppäävän ja alkavat kiistellä, kuka sen saa ottaa, koukkupoikako vaiko haavipoika? Koukkupoika tietysti, ei se haaviin mahdu! Mutta minä seison ja uuvuttelen sitä hiukan sekavin tuntein. Enhän tullut tänne saamaan lohia, vaan haukia, lohethan ovat tänä päivänä toverien eikä minun. Mutta toisekseen, eihän niistä kukaan olisi arvannut tulla etsimään lohia täältä, mistä niitä ei ole koskaan ennen saatu. Ja minähän lähdin koettamaan haukia, vilpittömässä tarkoituksessa. Eihän tämä ole minun syyni. Tuli tapaturma, tapahtui vahinko—mieluinen vahinko. Tästä aukee muuten aivan uusia mahdollisuuksia vastaisille kokeiluille: tämä suvanto voi olla yhtä antava kuin Välisuvantokin… Kala valmistaa minulle melkolailla mielenkiintoisen otto-ottelun, pitää aikamoista meteliä väljässä vedessä ja kaartelee kauniisti, ennenkuin antautuu penkereen luona otettavaksi. Ottajapoika odottaa sitä jännityksestä käyränä rannalla ja saa kuin saakin sen ja retuuttaa niitylle. Riemusaatossa he kantavat sen seipäässä olallaan pihaan, häntä maata viistäen, viisikiloisen koiraan.

Kaverit ovat vihdoinkin nousseet ja saaneet kahvinsa juoduksi ja ovat vapoineen valmiina lähtemään koskelle ja aloittamaan aamukalastuksensa hekin.

–Anteeksi nyt, pyhät veljet, enhän osannut aavistaakaan … mutta minä luulen, että nyt ottaa mistä tahansa, kun otti siitäkin, mistä muulloin ei ole ottanut milloinkaan.

–Niinkö luulet?

Ja heille tulee kiire koskelle, pantuaan jokainen siimaansa samanlaisen devonin kuin minun.

–Jos ketä haluttaisi koettaa haukia, niin tietäisin vielä toisenkin paikan, jossa se aina asuu ja jossa eilenkin otti, mutta puraisi poikki perukkeen ja vei vehkeet—se olisi välttämättä saatava siitä pois … minä tulen neuvomaan, jos kuka tahtoo.

–Ei meillä nyt ole aikaa haukien kanssa!

No, kun ei liene, niin menen sitten itse vielä kerran—enkähän ole sielläkään kenenkään tiellä. Ja se nyt on ainakin semmoinen paikka, jossa ei ole lohta.

He hajaantuivat koskelle, toiset Välisuvantoon, toiset niskaan. Seurailen heitä verkkaisesti ja kun näen, mihin he ovat asettuneet enkä missään tapauksessa tule heidän tielleen, menen omaan haukipaikkaani.

Se on ylinnä niskassa pieni poukama, jossa kasvaa ahvenheinää ja muuta limaa, minkä suojassa hauen on mukava väijyä laskevia salakoita ja muuta kalaa ja mihin uusi aina ilmaantuu heti, kun entinen on otettu. Haukien suhteen ei ole tarvis olla varovainen ja kun olen täysin varma, ettei lohi missään tapauksessa ota, menen minä kompuroitellen suoraa päätä kivelle, josta on mukavin heittää ja roiskautan pyydyksen hiukan ulkopuolelle ahvenheinikon. Annan sen painua vähän ja alan sitten laiskasti ottaa sisään. Se tarttuu siellä limaan, minä nyhtäisen sen irti ja luulen tuntevani, että se taas on limassa kiinni, kun se onkin kiinni kalassa—tietysti hauessa! Minulla on lujat vehkeet, en välitä uuvuttaa, lopetan lyhyeen ja peräydyn sitä varten sen verran, että saan sen vapaa rasittamatta kerityksi rullalla maihin. Se sekaantuu yhä enemmän heinikkoon, käärii tukon päänsä ympärille eikä kykene tekemään vastarintaa—hinaan hiljalleen, tukko tulee suuremmaksi ja kun se on kuivalla, minä menen ja aion nostaa sen vielä hiukan ylemmä, kun huomaan taas saaneeni lohen, en tosin niin suurta kuin äsken, mutta sentään kolmekiloisen.

Lohen onginta on—totean sen taas—täynnä yllätyksiä, ei koskaan voi edeltäpäin mitään säätää eikä päättää. Milloin kapsahtaa katajaan, kun kurkottaa kuuseen, milloin käy niinkuin Saulille, Kiisin pojalle, joka lähti etsimään isänsä aaseja, mutta tavottikin kuninkaan kruunun.