Kitabı oku: «Lohilastuja ja kalakaskuja», sayfa 7

ONKIKAUDEN VIIMEINEN KALA

Olen minä nyt sentään saanut lähtölohen omallakin onnellani ja omaan laskuunikin. Eräs toissyksyinen semmoinen oli komeimpia kalojani. Mutta tiukalle sen ottaminen otti ja olisi kai sekin oikeastaan luettava sattumalta saatujen onnen lohien luokkaan, niihin, jotka eivät ole saadut säännöllisissä oloissa.

Elokuun viimeisellä viikolla on tavallisesti erinomainen syönti. Minulla on silloin miltei joka vuosi ollut jokin aivan erikoinen päivä, jolloin olen saanut kuusikin suurta, eikäpä sitä enempää juuri jaksaisi eikä ehtisikään, jos käyttää hiukankaan hienompia vehkeitä, sillä hyvinäkin syöntipäivinä ei lohi syö pitkin päivää, vaan ainoastaan jonkin lyhyen ajan aamulla, keskipäivällä ja illalla. Toisina päivinä olen voinut saada neljä tai ainakin ollut kosketuksissa niin monen kanssa. Huonoimmat päivät ovat olleet kahden lohen päiviä. Sitten syyskuun tullen ja kutuajan lähetessä on saalis vähentynyt yhteen ja lopulta yhettömiin. Kuta enemmän lohia nousee koskeen, sitä huonommin ne ottavat. On koko lailla kiusoittava ja nöyryyttävä se voimattomuuden tunne, kun eivät mitkään ponnistukset auta. Edellisen hyvän syönnin aikana on tullut melkein mahtaileva varmuus siitä, että kyllä niitä saa, minkä viitsii ottaa, ja jos ei yhdellä vehkeellä, niin toisella. Luulee olevansa kosken herra ja ottavansa siitä kuin aitastaan omalla avaimellaan. On kovin nolaavaa, kun alkaa huomata, että lohi sittenkin on oma herransa ja koskensa herra ja menettelee onkimiehen kanssa juuri niinkuin itse tahtoo, tullen jokunen vain kuin armosta eikä ansiosta.

Se näyttää ilmaisevan sitä isännyyttään ja itsenäisyyttään ei ainoastaan passiivisesti, olemalla ottamatta pyydykseen kuinka viehättävään tahansa, vaan myöskin aktiivisesti. Menipä koskelle mihin aikaan päivästä tahansa, aina siellä näkee suuria, niinkin suuria, ettei niitä koskaan saa ongella. Siellä on sekä porsaan kokoisia että emäsiankin. Ne alkavat ensin näyttäytyä kosken alla suuressa suvannossa, pomppaillen siellä sen syvimmällä paikalla ilmaan metrien korkeuteen, sitä vaille, etteivät välistä hyppää veneeseen. Niskassa ne tekevät samoin ja olen minä siellä sekavin tuntein, sekä ihastellen että harmitellen, istunut tuntikausia rannalla vapa toimetonna vierelläni, odotellen hyppäyksiä ja sitä seuraavia posahduksia veden sileään pintaan, kun vesi pärskähtää ilmaan niinkuin siihen olisi pudonnut meteori taivaasta. Mutta varsinkin Välisuvannossa ne metelöivät, loikaten siihen tullessaan ja siitä lähtiessään, milloin keskellä, milloin milläkin rannalla, usein ihan arkun juurella, jossa vain istun enkä enää heitä, koska siitä ei kuitenkaan ole mitään tulosta, ellei ehkä sattuisi tarttumaan ulkoapäin—mutta enhän ole tullut tuulaallekaan. Jos istun vähän aikaa hiljaa, nousevat ne siinä niin lähellä, että erottaa silmän ilmeen ja kai näkisi sen rävähtävänkin, jos kalan silmä rävähtäisi eikä tuijottaisi niin jäykkänä ja tyhmänä.

Niillä on kuitenkin kullakin eri ilmeensä ja eleensä, eri tapansa hypätä. Toiset nousevat verkkaisesti ja tyynesti ja joko putoavat pyrstölleen solahtaen kuin entiseen reikään tai sitten kuin tasapainonsa menettäen ja luiskahtaen lappeelleen. Toiset tulevat ylös vihaista vauhtia, intohimoisen tuimassa hyppäyksessä joko suoraan ylös tai pitkin vettä joskus kaksi kolme kertaa peräkkäin, niinkuin niillä olisi jonnekin niin kiire, etteivät ehdi tehdä taivaltaan veden alla, vaan oikaisevat ilmojen tietä. Joskus koko ruumis ja varsinkin pyrstö tutisee tehdystä tempauksesta, toisen kerran niillä ei näytä olevan itsellään mitään tekemistä ylösnousemuksensa kanssa, vaan näyttävät ne syöksyvän syvyydestä kuin jonkin vieraan voiman työntäiseminä. Tienneekö kukaan, mitä varten ne näin kutunsa edellä hyppivät: pakenevatko ne toisiaan siellä mahdollisesti tapahtuneessa taistelussa vai onko se vain kiimaa ja elämäniloa? Mutta miten ja mistä syystä hyppinevätkin, onkijaan se semmoinen uhmaileva rehentely ihan hänen nenänsä edessä vaikuttaa ilkunnalta ja ivalta eikä hänen lopulta auta muuta kuin vastata ylenkatseeseen ylenkatseella ja kääntää heille halveksuva selkänsä ja lähteä koskelta kotiin, lopullisesti, peruuttamattomasti.

Olin tehnyt sen tempun jo monen monta kertaa ja joka kerran perästä kuitenkin taas mennyt uudelleen yrittämään. Ja kuta useammin menee turhaan, sitä suuremmaksi kasvaa halu koettaa yhä ja yhä, saadakseen jos suinkin mahdollista kerran vielä uudelleen kokea kaikki ne jännitykset, tyydytykset ja mielenliikutukset, joita suuren lohen tarttuminen ja taistelu sen kanssa tarjoo. Saatuaan siitä vähän aikaa paastota, tulee sitä kuin nälkäinen ikävä. Viikko sitten saatu lohi on jo haihtunut veristä ja luonto vaatii uutta. Ja joskus saakin sen tarpeen tyydytetyksi vielä viimeisenäkin päivänä, ja riittää siitä sitten sensatiota koko talveksi.

Huopanan koskessa on sen keskijuoksussa n.k. Välisuvanto. Sen vasemmalla rannalla on suuri kivi, jonka kohdalla kuohu juuri päättyy ja vesi alkaa virrata hitaammin, muodostaen samalla pienemmän syvänpuolisen akanvirran. Hiukan alempana on pari vedenalaista kiveä, joiden kohdalta lähtee pienempi kosken sivuhaara. Tämä alue, mutta varsinkin noiden vedenalaisten kivien ympärys on kosken parasta kalavettä, jossa suuria kaloja aina seisoo, silloin kun niitä on koskessa. Kalastan tämän paikan tavallisesti niin, että ensin kierrätän perhon tuon suuren kiven ympäri ja annan sen joutua akanvirtaan. Kun se heitto on tehty, siirryn askel askeleelta hiukan alemma, niin että ensin ulotun noihin vedenalaisiin kiviin niiden yläpuolelle, sitten niiden alapuolelle ja lopulta niin kauas suvannon keskeen kuin saan siimani lentämään. Näitä ensimmäisiä heittoja tehdessä on oltava mahdollisimman varovainen ja pysyteltävä ainakin pari vavan pituutta vesirajasta tai myös kyyristyttävä ja heitettävä istualtaan, jottei pelästyttäisi kalaa, joka hyvin usein hyökkää esiin rantakivien lokeroista tai siinä olevan tukkipuoman alta. Jollei näillä heitoilla ota, on mentävä rantakiville ylettääkseen ulomma ja keskemmälle suvantoa, jossa taas siellä on useita varmoja ottopaikkoja. Jos nämä heitot uudistaa eri perhoilla joitakin kertoja eikä kala ota, saa olla jotenkin varma siitä, että kaloja joko ei ole tai eivät ne välitä ottaa. Jos ne taas siitä ottavat, on niitä muuallakin ja on syytä, niin pian kuin vain ehtii, ryhtyä penkomaan kosken muitakin kätköjä.

Olen nyt taas siinä, lähtöpäivän edellisenä iltana, yrittämässä vielä viimeisen kerran. Annan kertautua vielä kerran kaikkien tuttujen herkullisten heittojen, jotka vähitellen ovat muuttuneet niin koneellisiksi, että osaisin tehdä ne ummessa silmin. Usein olen tehnyt ne niin pimeässä, etten enää ole voinut nähdä siiman viriä veden pinnalla…

Saisi se nyt ottaa, saisi koski nyt tehdä minulle viimeisen palveluksen, kohtahan se pääsee minusta rauhaan yhdeksäksi kuukaudeksi. Tulisit vaikka sinä, joka siellä juuri pomppasit ilmaan. Minulla on sinulle siimassani yksi parhaita, makeimpia, lihavimpia perhojani, iso Cinnamon, kanelinkarvainen makupala, yksi niitä suuria, joista pidät ja jotka alkavat kohta tulla. Otahan nyt niitä odottaessasi tätä edelläkävijää, ennenkuin muut ehtivät. Onhan sinulle suuri korotus ja kunnia, jos tartut ja tulet. Minä kannan sinut kaiken kylänväen katsellessa kauppapuodin ovelta ja pikku poikien seuratessa sillan yli Kokkolaan, jossa sinut punnitaan kilovaa'alla ja julistetaan onkikauden kauneimmaksi kalaksi. Sitten pannaan sinulle sokeri jauhoa suuhun, sinut kääritään nokkosiin ja voipaperiin ja ommellaan valkoinen palttina ympärillesi. Matkalla minä kannan sinua käsilläni kuin kapalolasta. Kun sinut kotona vapautetaan kääröstäsi, saat olla varma siitä, että sinua ihastellaan ja ihmetellään lihavuuttasi ja punaisia täpliäsi ja mahtavaa pyrstöäsi ja valtavaa väkäleukaasi ja sanotaan: »Semmoinen kala!»—ja siellä on niitä, jotka eivät ole sinunlaistasi ennen nähneet eivätkä tahdo ottaa uskoakseen, että sinä, semmoinen peto, olet ottanut onkeen ja siinä pysynyt. Minä sanon heille, että sinä kyllä olisit päässyt irti, jos olisit tahtonut, vaan että sinä tulit mielelläsi. Ei sinua silvota eikä suolata, vaan pannaan kokonaisenaan pataan ja nostetaan padasta suurelle hopeavadille, jonka reunat koristetaan vihreällä salaatilla ja punaisella tomaatilla ja milläpä kaikella makosella ja kauniilla. On kutsuttu naapurin väet vieraaksi ja minä lupaan, että he huudahtavat hämmästyksestä nähdessään, kun sinut kannetaan esiin. Tulisit nyt, kun kerran sinun kuitenkin on päätettävä päiväsi. Onhan parempi, että päätät ne näin, kuin että voimakas sydämesi väsähtäisi vanhuuttaan ja sinä painuisit pohjaan kuin vettynyt hako ja sieltä mätänevänä ja muodottomana ajautuisit jonkin mutaisen lahden pohjukkaan, jossa lokit ja varikset repeloisivat silmät päästäsi ja selkäruotosi lopulta joutuisi ketturevon retuutettavaksi sen poikien haisevaan luolaan.

No, siellä se nyt on, näkyi selkäevä ja pyrstö! Se otti jotakin perhoa. Ennenkuin saan siimani menemään sinne, otti se jo toisen. Jos tapahtuisi se ihme, että se ottaisi minunkin perhoani! Heitto sinne, missä se on, on kaikkein vaikeimpia. Virta siinä aina kantaa siiman mutkalle niin, että se riipaisee perhon mukaansa ja tuo sen kalan eteen väärin päin, silmukka edellä. Se olisi saatava sinne niin, että perho pysyy ilmassa ja putoo ennen kuin siima. Koetan keinoa, jota sanotaan siiman »syöttämiseksi»: kerään sitä ennen lopullista heittoa rullalta pari metriä käteeni ja kun heitto on tehty ja siima ojentuen kantautuu eteenpäin, lasken vavan kärkeä ja päästän irtosiiman menemään jolloin ulkona oleva siima nielaisee kädessä olevankin renkaiden läpi ja vie sen mukanaan. Heitto siten itsestään pitenee. Ja kun samalla kohotan vavan kärkeä, oikiaa alaspäin taipuneen siiman mutka ja perho putoo hiukkasta aikaisemmin kuin siima ja alkaa kaarensa sitä paikkaa kohti, jossa kala äsken nousi. Onnistuiko se? Eikö kaari vieläkin ollut liika lyhyt, kala oli kai alempana eikä nähnyt perhoa? Ei ollut. Heitto onnistui.

Se näki sen! Siunatkoon, se näki sen ja otti! Sainko minä sittenkin sen ottamaan?

Se on vanha koiraskala, jos on se, joka hyppäsi, jo siitäkin päättäen, millaiset ovat sen eleet. Ensin pyrstön valtava posahdus, sitten suin päin pohjaan. Mutta siinä on matalaa, siihen se ei voi jäädä. Hyökkäys oikeaan, toinen vasempaan, sitten se viiltää eteenpäin, ei kuitenkaan nopeammin kuin että rullan avulla ja viemällä vapa taapäin saan siiman pysymään tarpeeksi tiukalla. Nyt se heti hyppää—niinkuin tekeekin. Se se on, sama, jonka jo näin, musta uroskala, keltamahainen. Tästä tulee totinen ottelu, tässä tulee kertautumaan kaikki entiset vaiheet. Kala on nähtävästi juuri järvestä noussut, koska se ei vielä näytä tuntevan kosken pohjaa. Syvää paikkaa etsiessään se hummaa edes takaisin toiselta puolelta toiselle, riipoen siimaa ja laulattaen rullaa. Nyt se on suvannon toisella puolella arkun luona, kohoo sitä rantaa hiljalleen ylös ja aikoo arkun yläpuolella olevan puoman alle. Elä sinä sinne, tule sinä vain tänne, tälle puolelle, täällä saat paremman suojan, tänne sinun kuitenkin on lopulta tultava!

Voi sinua siunattu bamburuokovapani! Se milloin taipuu juurtaan myöten luokille, milloin suoristaikse heti ja sitä mukaa kuin pingoitus vähänkin laukeaa. Se on elävä olento, se tietää, mistä on kysymys, se on täysin tehtävänsä tasalla. Se on saanut jousensa jänteen Gangesin mudasta ja Intian auringosta ja siinä on jotakin tiikerin käpälän ja kynnen ja hampaan kiinnipitävää voimaa, eikä se niskaan päästyään päästä elefanttiakaan, vaan seuraa mukana ja pitää kiinni. Se on se, joka tekee työn, minä annan sille rullalta vain sen, minkä se milloinkin tarvitsee. Kun kala kiristää, niin se joustaa ja päästää, kun kala päästää, niin se kiristää.

Ei ole kala vieläkään löytänyt sitä syvännettä, jota se etsii, pohjaa tonkien. Se on nyt keskisuvannossa, jossa se jurnittaa ylöspäin, aina kuohun alle ja hiukan ylemmäkin. Minun täytyy seurata mukana, pysytellä aina yläpuolella, ettei koukun ote irtaantuisi. Yht'äkkiä se kääntyy alas, laskeutuen hiljalleen myötävirtaan. Nyt se on löytänyt sen, mitä etsii: kosken syvimmän haudan kuohun alla. Se äkäytyy siihen kuin ankkuriin, viistossa pohjaan eikä sitä siitä saisi mikään voima ulos. On kestävä vielä kauan, ennenkuin se uupuu niin, että ei enää jaksa puskea päätään pohjaan.

Ja kestäköön kuinka kauan tahansa, ei tuolla väliä, kunhan tulee niin ajoissa, että näen ottaa. Paljonko on kello? Oli kuusi kuin otti, nyt se on puoli seitsemän. On valoisaa vielä ainakin tunnin verran. Ole vain siinä, älä hätäile sinä, kun en minäkään. Istumme ja panemme tupakan. Pyydän, ole hyvä ja pysy hiljaa, kunnes saan savukkeen suuhuni ja raapaistuksi tulen laatikosta polvieni välissä. Hyvä on. Olen valmis, nyt saat tehdä mitä tahansa, kunhan et vain lähtene alas— silloin meistä tulee vihamiehet, minun täytyy panna kova kovaa vastaan ja sinulle saattaa jäädä suuhun perho peräimineen. On parasta meille molemmille, että pysymme ystävinä, äijät. Et ole enää luultavasti kutukuntoinen, koska otit. Et välitä naaraista, koska sinulla on aikaa muuhun. Kai tulit vain vanhalta muistolta koskeen kuokkimaan toisten häitä. Joudat hyvin pois, ei ole elämälläsi enää mitään tarkoitusta, nuorempasi tekevät sulhontehtävät paremmin kuin sinä.

Se on kiltti kala, ei pyri enää ylös eikä alas, ei riuhdo eikä reudo, niinkuin pienempäin, jonkinjoutavain hätiköiden on tapana.

Ahaa, nyt se liikkuu—nousee sieltä—näkyy jo heittosiiman ja rullasiiman solmu. Tuuma tuumalta se nousee eikä jaksa enää voittaa vavan jousen jännitystä. Näkyy jo silloin tällöin selkäevä ja pyrstö. Ettei se uupuessaan veden vietäväksi heittäytyen menisi sen mukana, minä hellitän siimaa ja houkuttelen sen menemään takaisin pohjaan. Uupukoon siellä. Kun se on vielä jonkin verran enemmän väsynyt, minä saan sen helpommin johdetuksi lähemmä.

Se levähtää siellä, minä istun ja istun vavan huojuessa ylös ja alas kuin hiljaisessa tuulessa. Yht'äkkiä laukee jousen jännitys, kala tekee muutamia kiivaita tempauksia ja nousee pinnalle. Alkaa ottamisen viimeinen, jännittävin vaihe. Se ei ole jaksanut vastustaa veden painoa eikä vavan kärjen lakkaamatonta, uuvuttavaa kiristystä alhaalta ylös. Se on siitä hermostunut, se suutahtaa ja tekee vihaisen pyörähdyksen alas. Se saa nyt mennä minkä tahtoo, mutta se ei menekään, tekee vain lyhyen kaaren ja kiertää takaisin ylös. Se pyrkii äskeiseen piiloonsa, mutta ei enää jaksa päästä. Se on nyt jo lähempänä, kiertelee siinäkin alas ja kaartelee ulos, mutta ympyrä käy yhä ahtaammaksi ja matka välillämme vähemmäksi. Se on jo melkein veden pinnalla, niin että näen sen mahtavat, joukeat liikkeet. Yhä enemmän rantautuen se on viimein tukkipuoman luona ja käy sen allakin. Jos minulla olisi apumies, olisi se jo minun, mutta minä en pääse liukkaalle, liikkuvalle puulle. Sen on annettava painua puoman päähän, matalammalle vedelle. Se peräytyykin sinne, mutta ennenkuin siimaa kerien joudun sinne iskukoukkuineni, ui se taas ulos. Sitä alkaa siellä pyörryttää, se kaatuu kyljelleen, mutta saavuttaa kohta taas tasapainonsa. Virta kantaa sen sivuhaaraan, sinne se ei saa mennä, siellä on silta, jonka alitse ei saa vapaa. Täytyy tiukoittaa ja käännyttää silläkin uhalla, että vehkeet pettää. Silloin se kääntyy ja kantautuu rantakiville, pelästyy niitä ja lähtee ylös. Minun on jäätävä alas ja koetettava saada se isketyksi silloin, kun se taas palaa alas. Suoristan vavan ja siiman yhteen linjaan kalaa kohti vastavirtaan päin ja astun veteen sitä vastaan, koukun varsi kainalossa. Nyt vapa hiljalleen taas takaisin alavirtaan. Kala seuraa mukana kelluen vatsa ylhäällä minua kohti siihen, missä seison polviani myöten vedessä. Ennenkuin se ehtii luiskahtaa ohi, nostan sen siitä koukulla jalkaini juuresta ja kahlaan maihin. Siiman höllentyessä on perho irtautunut sen suupielestä. Sen lujemmassa se ei ollut. Jokin potkaisu ja pyörähdys ja se olisi voinut päästä.

On vähän sääli ja surku voitettua veden urhoa siinä, missä se lepää litteällä kivellä kaulasuoni avattuna ja vielä sykkivä sydän pulputtaen tummaa verta. Se on kuollut, mutta sen sydän vielä elää, tuo voimakas elin, joka antoi sille voimaa kovimmankin kuohun voittamiseen, mutta uupui, ennenkuin katkesi minun jouhen hieno heittosiimani. Tekisi mieleni pitää sille peijaiset ja laulajaiset ja loihtijaiset ja sovittajaiset, niinkuin esi-isät pitivät mesikämmenelle, nimitellen sitä kaikenlaisilla kunnianimillä. Tekee miltei aavemaisen vaikutuksen, kun näen, kuinka suuri kala verensä vuotaessa menettää tummanruskean värinsä, joka vähitellen vaihtuu kellanruskeaksi.

Olen ottelustamme niin menehtynyt, että minun on pakko, ennenkuin lähden kantamaan saalistani kotiin, istua vainajan viereen levähtämään ja tyynnyttämään omankin sydämeni sykintää. Miksi minä sittenkin hänet huvikseni tapoin? En tapa heitä enää—ainakaan tänä syksynä.

MYLLÄRIN HOUSUT

—Nyt sitä lähdetään niskaan soutamaan ja otetaan se iso rouvalle viemisiksi!

–Eiköhän ole liika varhaista vielä?

–Saattaisi olla selkeällä säällä, mutta näin pilvisellä on nyt ihan paras aika.

–Onhan siellä teidän niskassanne jo niin monta kertaa turhaan koetettu. Onko sieltä oikeastaan milloinkaan saatu?

–Voi toki!

Ja kun meidän mylläri Matti kerran pääsi kehumaan koskensa niskaa, jossa hän oli ikänsä soutanut onkiherrojaan, kuinka monta sataa lienee heitä soutanutkaan, niin se se sitten vasta oli kalain pesäpaikka. Siinä ne sen jänteessä, syvänteen reunassa, seisoivat ne kaikista suurimmat lohet, joka niitä tahtoi. Pienempiä saattoi pikkupoikain toverina sorkkia muualtakin, jonka teki niitä mieli.

–Onko sieltä oikeastaan koskaan saatu muuta kuin haukia?

–Vai haukia!—Jos pannaan ne vanhat vehkeet, joilla ennen kamreerivainajan aikana otettiin ne suurimmat, niin kyllä nähdään.

–Mitä vehkeitä ne oli? kysyi toverini.

–Sanotaan sitten, kun ensin päätetään, lähdetäänkö!

Kyllä ne kaikki tiedettiin myllärin vanhat vehkeet… Meillä oli niistä tuon tuostakin väittelyä. Mylläri ei uskonut minun perhosiini enkä minä hänen ainoaan autuaaksi tekeväänsä, kuparilippaan.

Meitä oli kaksi kalamiestä, tukkukauppias ja minä, jotka parhaallaan istuimme pöydässä päivällisen jälkeen kahvia lopetellen. Minut jätti myllärin yllytys kylmäksi, sillä en mielelläni soudattanut itseäni, ja sitäpaitsi oli minulla toteutettavanani oma ohjelmani, perhosonginta suvannossa, jossa illalla näin lämpimän päivän jälkeen laskin suurtenkin nousevan hyönteisten syöntiin. Toverini sitävastoin, joka oli ensikertalainen tällä koskella eikä juuri onkinut perhosella, ja mielellään soudatti itseään, missä se oli mahdollista, eikä vielä tällä retkellämme ollut onnistunut saamaan suurempaa, näytti heti joutuvan sen huumauksen valtaan, jonka kalamiehessä aina helposti synnyttää toisen järkähtämätön usko. Kalastus on arpapeliä, jossa vastaisinkin onni milloin tahansa saattaa kääntyä suotuisaksi. Vaikka olisit koko päivän turhaan piessyt koskea, saattaa tapahtua, että juuri kun olet pois lähdössä ja vielä viimeisen kerran ikäänkuin suotta aikojaan pudotat pyydyksesi veteen, silloin juuri hyökkää viisikiloinen melkein jalkaisi juuresta ja nielee koukun. Ei siis koskaan tiedä, ei siis koskaan voi olla varma. Valtti voi milloin tahansa joutua kouraasi. Tämä tuntemattoman kiihoitus on kaiken kalastuksen suurin viehätys. Kalamies saa tehdä mahdollisuuslaskujaan, ottaa lukuun kaikenlaisia suotuisia tekijöitä, päätellä kuusta, auringosta, tuulista, pilvistä ja ilmapuntarista, mutta yhtä usein kuin laskut pitävät paikkansa, yhtä usein ne pettävät. Siihen kokemukseen tulee varsinkin mullosenonkija, sillä ei ole toista sen oikullisempaa kalaa kuin mullonen. Olen tehnyt tilastoja säistä ja pyydyksistä liki vuosikymmenen kuluessa ja koettanut menetellä niistä muka saamieni periaatteiden mukaan. Päätelmät pitävät juuri niin kauan, kuin kala suvaitsee sallia. Mutta yht'äkkiä ja yhtä usein tekevät ne kuperkeikan. Vanha tottunut kalastaja saattaa mennä koskelle kaikkein hienoimpine perhosineen eikä saa mitään, kun joku vasta-alkaja jollakin vanhalla silkkikalalla tai salakan ruumiilla ottaa toisen toisensa perästä. Semmoista saattaa tapahtua…

Oli puhuttu näistä päivällistä syödessä.

Toverini näytti käyvän levottomaksi. Suuren kalan saamisen kiihko kiilsi jo hänen silmiensä pohjassa ja paloi hänen poskillaan, ja äänellä, joka koetti pysytellä välinpitämätönnä, mutta jossa jo kuului sydänalan sisäistä vavahtelua, hän kysyi:

–Luuletko sinä, että sinne kannattaa lähteä?

Vastasin niinkuin sellaiseen kysymykseen aina pitää vastata:

–Eihän tiedä … sopiihan koettaa.

–Voihan olla, ettei maksa vaivaa.

Mutta minä näin, että hän jo oli päättänyt. Kiihkeinkin kalamies, ellei hän ole aivan vasta-alkaja, koettaa tekeytyä välinpitämättömäksi, hillitä intoaan, sitä enemmän kuta suurempi se on. Tyynin, mutta luonnottoman tyynin ja hitain askelin hän astui ulos rappusille. Siellä oli mylläri jo vastassa, valmiina käymään uuteen hyökkäykseen. Selitykseksi hänen harrastuksestaan suuren lohen saamiseksi on mainittava, että hän oli intohimoinen kalamies itsekin, että hän souti tuntipalkalla ja että oli vanha tapa maksaa hänelle markka jokaisesta suuresta, joka hänen soutamallaan onnistuttiin saamaan. Oli joku enkelsmanni maksanut viisikin markkaa.

–Jassoo, mylläri luulee, että nyt niskassa puree, kuulin toverini sanovan. Hänen äänestään kuulin heti, että hän oli antautunut.

–Minä luulen … jos vain olisi se oikea pyydys … katsotaanpas vähän näitä teidän kampsujanne!

Toverini uistinlaatikko oli porstuan penkillä ja minä kuulin, kuinka äijät alkoivat sitä rapistella.

–No ka, tässähän tämä on … tätä tämmöistä se aina ennen otti … jos ei tätä ota, niin ei sitten ota mitään … tällä tämmöisellä lipalla ne kamreerinkin aikana otettiin ne suurimmat … tämä kun pannaan.

–Mylläri panee sitten… Minkä perukkeen mylläri luulisi olevan parhaan tällä ilmalla?

–Tämän paasin minä panisin.

–Eikö se ole liika paksu?

–Paksu se pitää ollakin, kun lähtee isoa ottamaan…

–Jos panisi sentään samalla myöskin perhoja, kuulin toverini taas arvelevan.

–Saahan niitä panna … pannaan vain… Mahtuuhan tähän perhojakin. Minkäslaisia teillä on perhosia?

Siellä alettiin nyt pengoskella tirehtöörin perhosvarastoa. Kuului täntapaista mielipiteiden vaihtoa:—Luuleeko mylläri, että tämmöistä ottaisi?—Se on liika korea, tässä koskessa ei ota koreita … kun olisi ruskeita tai harmaita tai mustia … siinähän olisi sen värinen, mutta se on liika pieni. No, tässä on ihan parhaan kokoisia … otetaan tämä ja tuo musta … siihen jos tarttuu, niin pysyy kanssa … saahan niitä tarjota perhosiakin … vaikka kyllä se tämä lippavehe on varmin … lippaa se ottaa, jos ottaakseen … vaan solmitaan vain perhojakin. Kurotaan heitä siihen useampiakin siltä varalta, ett'ei yhtä ottaisi.

Siellä kähnittiin ja laitettiin kahteen pekkaan, liotettiin suussa perhosperukkeita, soiteltiin rullaa, jolla oli ääni kuin kahvimyllyllä, hujauteltiin vapaa ja oltiin kai viimein valmiit, koska mylläri kuului sanovan:

–Nyt lähdetään … onkos tupakat ja tulitikut mukana?

Minua huvitti nähdä, millainen pyydys siellä nyt oli saatu pystyyn sen suuren lohen pään menoksi, joka nyt oli otettava niskasta viemisiksi rouvalle. Kalakaverini seisoi siinä valmiina taistelutamineissaan— keski-ikäinen herrasmies, lihava, tanakka, punaposkinen, paksuniskainen, ruskeaviiksinen, pulleasilmäinen, puettuna parhaaseen, mitä Englannin urheilukaupoista on saatavana: monitaskuiseen takkiin, polvihousuihin, ulsterisääryksiin ja ruskeihin nyörikenkiin, kädessä huikea parin sadan markan splitbambuvapa ja siinä rulla lujinta tekoa— katetun autopiilinsä edessä, jolla oli tultu Helsingistä Kajaanin taa— kalaa vaille valmiina valokuvattavaksi ja jäljennettäväksi. Kun vain pääasia, pyydys, olisi ollut yhtä ensiluokkaista. Mutta peruke oli kaikkein paksuinta gimppiä, »paasia», joksi sitä mylläri kutsui, pitkä ja monella leikarilla varustettu. Leikarien renkaihin oli umpisolmuihin solmittu kolme perhosta, isointa lajia: musta »zulu» ylimmäksi, keskelle punainen »soldier palmer». Alinna roikkui uistin, suuri kuin soppalusikka, toiselta puolelta hopeoitu, toiselta kuparinvärinen, siihen kiinnitetyt kolmikoukut kuin pikkuankkurit. Se oli hirvittävä murha-ase, kuin rautaharava. Minusta se oli mahdoton, pikemmin pelätti kuin pyydys. Mutta asianomaiset itse näyttivät olevan tekeleeseensä varsin tyytyväisiä ja lähtivät pyylevinä tallustelemaan koskelle.

Myllytupa oli ylhäällä ahteella ja sen rappusilta oli vapaa näköala yli koko kosken, niskasta alasuvantoon. Siitä näkyi leveä niska, sen supistuessa syntyi kireä, paikoitellen korkeihinkin kuohuihin puhkeava yläkoski ja sitten tuli suvanto, jonka alta lähti aika jyrkkä alakoski vieden myllyn rännin ohi ja maantiesillan alitse alimmaiseen suvantoon ja siitä järveen. Kun oli vettä hyvin, niinkuin nyt, oli koski vaaraton laskea. Usein tapahtuikin, että se laskettiin kalan kanssa ylhäältä alas asti.

Tukkukauppias ja mylläri katosivat jyrkän ahteen alle, ilmestyäkseen jonkin ajan kuluttua niskassa olevaan venevalkamaan. Valkamassa oli laituri, jonka päässä myllärin piika parhaallaan näkyi viruttavan pyykkiä. Mylläri sanoo hänelle jotakin, hän jättää totkunsa siihen ja tulee myllärin apuna työntämään venettä vesille… Sitten he nousevat laiturilta veneeseen ja lähtevät soutamaan.

Vaikk'ei minulla ollutkaan suurta luottamusta myllärin lippaan ja hänen perhosnuottaansa, enkä siis osannut toivoa saavani olla mukana taistelussa kalan kanssa, lähdin kuitenkin hiljalleen astelemaan niskaan.

Mylläri oli suorittanut ohjelmansa ensi osan: laskeutunut, rannalta toiselle soutaen, niin, että oli joutunut tyynemmältä vedeltä jänteeseen, siihen, missä varsinainen koski alkoi. Siinä hän tapansa mukaan souti useampia kertoja edestakaisin, komentaen: »Vapa toiselle puolelle… Nyt saa antaa enemmän liimaa… Kerikää vähän, siinä on matalaa!» j.n.e.—vapaherran tehdessä työtä käskettyä.

Jänne oli se paikka, mistä otti, jos otti. Nyt ei kuitenkaan ottanut.

–Ei pure, sanoin, kun vene oli minun kohdallani, lähellä rantaa.

–Soutakaa maihin, sanoi tukkukauppias ja alkoi keriä siimaa rullalle.

–Ei pidä vielä keriä … käydään vielä yksi reissu, kehoitteli mylläri.

–Käydään sitten, jos teitä huvittaa.

Jättäen vavan irralleen veneeseen oli toverini ryhtynyt sytyttämään uutta sikaria, myllärin kiskoessa venettä ylemmä vastavirtaan. He olivat noin puolitiessä rannan ja pyykkisillan välissä, kun piika huusi:

–Hoi, mylläri, hoi, kuulkaa! ottakaa ylös! Voi sentään!

–Mitä se huutaa? sanoi mylläri.

En minäkään kuullut, mitä se huusi, sillä samassa kirkasi rulla ja vavan kärki tuikkasi veteen.

–Ahah! huusi mylläri.

–Soutakaa! Soutakaa! komensi tukkukauppias.

–Vapa pystyyn! huusin minä.

Jos se ei ollut pohjassa kiinni, niin oli siinä vavan kaaresta päättäen iso kala. Se ei ollut pohjassa. Siimaa veti alaspäin ja silloin siinä täytyi olla kala, niin uskomattomalta kuin se tuntuikin, koska he juuri äsken olivat samaa vettä sotkeneet. Siima kulki kuin heiluri, ensin oikeaan, sitten vasempaan, ja asettui sitten kosken suuntaan, samalla painautuen painautumistaan alaspäin.

–Se pyrkii alas, mennään maihin, kuulin toverini ehdottavan.

–Ei mennä vielä, odotetaan, ehkä se rupeaa nousemaan.

–Se painaa niin pirusti … kyllä se menee alas.

–Jos menee, niin menköön, päästäänhän me perässä.

Mylläri oli puoltanut veneensä lähemmä rantaa, jossa virta oli heikompi. Suodakseni soutajalle tilaisuutta levähtämään astuin kivelle, josta ulotuin tarttumaan veneen kokkaan. Tässä oli kaikesta päättäen tulossa pitkällinen ottelu. Kala oli yht'äkkiä lakannut laskeutumasta ja siima seisoi nyt viistossa veneestä, mutta se oli kuitenkin jo siksi alhaalla, että se tuskin enää tulisi nousemaan ainakaan niin ylös, että sen saisimme niskasta. Ja kun suuri kala kerran lähtee alas, niin se tavallisesti pakottaa laskemaan mukanaan koko kosken, tai ainakin suvantoon saakka. Sen tapahtuman varalta, että se laskeutuessaan rantautuisi, sovittiin, että minä otan haavin ja koetan saada kalan maihin, jos siihen ilmaantuu tilaisuutta.

–Siihenkö lippaan se otti?

–Siihen! kehahti mylläri, pää ylpeästi pyörähtäen.

–Vaan jos se on perhossa?

–Ei ole perhossa.

Annoin hänen jäädä siihen uskoonsa, vaikka minusta ainakin ylimmän perhon ja osan heittosiimaa olisi pitänyt olla näkyvissä, jos kala oli lipassa kiinni. Siima seisoi yhä samassa paikassa. Vapa kyllä huojahteli, mutta kun minulla oli hiukan vanhaa kokemusta siitä, että pohjahakokin voi käydä lohesta, uskalsin esittää arvelun, että jokin monista perhosista mahdollisesti oli tarttunut pohjaan ja kala silloin reväissyt itsensä irti, sen tuntumatta vavassa. Mutta jo pelkkä sellainen olettaminenkin näytti harmittavan toveriani.

–Se on seikka, josta pian päästään selvyyteen, sanoi hän ja kiristi siimaa.

Olin ollut sittenkin väärässä. Siima irtautui, mutta vapa ei oijennut. Kyllä siinä oli kala ja iso olikin, veden väristä päättäen. Kala teki heti taas kaaren virran suuntaan ja rulla rupesi soimaan riivatusti.

–Näittekö sen pyrstön, leveän kuin melan kärjen!

–Herra päästää irti veneen! huusi mylläri ja tarttui taas airoihinsa.

Kala oli jo jänteen alapuolella ja kiinnitti siimaa niin rajusti, että veneen ei auttanut muuta kuin seurata mukana. Se joutui pian näkyvistäni mutkan taa ja haavi kädessä minä riensin jälkeen. Kun hetken päästä pääsin ulos lepikosta, näin, että kalastajat olivat jo suvannossa ja että kala oli yhä kiinni.

Teoriani hienojen pyydysten välttämättömyydestä oli siis mennyt myttyyn. Ja niskassa siis sittenkin otti! Siitä huolimatta iloitsin kuitenkin toverini puolesta vilpittömästi siitä, että hän nyt vihdoinkin oli saamassa suuren ja parhaallaan sai tuntea kaikkea sitä jännitystä, minkä ottelu ison kalan kanssa tarjoo. Ellei jotakin aivan erikoista tule väliin, on kala hänen, sillä eivät ainakaan vehkeet petä—hänen paasillaan vetäisi maihin vaikka hylkeen.

Kala näytti rauhoittuneen suvantoon. Se oli kaikesta päättäen siivo kala, joka ei hyppinyt eikä temponut eikä riidellyt itselleen siimaakaan suuremmalla voimalla, vaan uiskenteli koko ajan pääuomassa, seuraten, niinkuin minusta näytti, syvintä vettä. Yksi vaarallinen taktiikka sillä kuitenkin oli. Tyyneydestään huolimatta se itsepintaisesti, tuuma tuumalta pyrki alas. Jos se jossakin akanvirrassa nousi, niin se siitä päästyään taas laski. Tuollainen järjestelmällisesti alaspäin kaivautuva kala on usein kaikista vaarallisin, sillä säästäen voimiaan viimeiseen nykäykseen se saattaa yht'äkkiä heittäytyä menemään omaa painoaan kuin halko, pysähtymättä ennen kuin vasta tyynessä vedessä.