Kitabı oku: «Keksijän voitto: Romaani», sayfa 4

Seuraavana aamuna tuli vastaussähkösanoma:

»Torjumme kiitoksenne. Esittely onnistunut. Varokaa öljyagenttia laivalla. Stillwell.»

Penttilä haukotteli, kaivoi matkalaukustaan laivayhtiöitten aikataulut ja alkoi laskea, ennättääkö hän jouluksi kotiin.

II OSA

I

Lyhyt talvipäivä sammui. Tasaisesti kilahteli kulkunen laiskan majatalokaakin lontustaessa kankeilla koivillaan. Arvattavasti isännän vanhaan turkkiin kääriytynyt kyytipoika kyhjötti ajajan paikalla. Mitä lienee miettinyt. Ei puhunut, ei laulanut.

Kyydittävänä istui Aapeli Penttilä. Yli Atlantin, läpi Englannin ja Ruotsin pysähtymättä rientäneenä saapui hän juuri jouluaattona kotiinsa. Viimeinen taival oli menossa. Tuttuja olivat paikat. – Tämän mäen alla on hevosilla tapana hiukan seisahtaa, tuon suon laidasta hän ampui ensimmäisen jäniksensä, kas, Mikkola on laittanut uudet portintolpat. Tämänlaisia huomioita hän teki. Omituisesti sykähti sydän. Kaikki oli niin rauhallista ja tuttua. Kaikki oli samaa kuin mitä on ollut jo 10, mahdollisesti 100 vuotta.

Hevonen ajoi pihaan. Talonväkeä ei näkynyt. Lienevät jo olleet saunassa. Penttilä riisui turkkinsa tuvan naulaan, kurkisti äitinsä kamariin. Se oli tyhjä. Isäntäväen kamarissa nukutti muori poikansa nuorinta ja puisti Penttilälle nyrkkiään merkiksi, että älä tule, lapsi herää. Se on niin muorien tapaista. Maailma saa kääntyä ylösalaisin, kun ei vain lasta herätetä kesken uniaan.

Oli käyty saunassa. Lasten joulukuuseen oli sidottu kynttilöitä ja paperikoristeita. Jouluruoat, lanttu- ja perunalaatikot sekä kivivadeissa paistettu kauranryynipuuro oli otettu pois uunista. Miehet panivat tervaksisia puita takkaan ja tekivät pystyvalkean.

Joululla on oma tunnelmansa. Rauhallinen ja tyytyväinen tuntee ihminen olevansa.

Pystyvalkean loisteessa kertoili Penttilä veljensä lapsille vuoroin satua ja totta. Sattumalta hän mainitsi olostaan Amerikassa. Lasten isä kysäisi, että oletkos sinä ollut Amerikassa…

Penttilän äiti kulki lattian poikki ja kuuli vanhimman poikansa kysymyksen. »Mitä pahaa se Aapeli olisi tehnyt, että sen Amerikkaan olisi tarvinnut mennä!» kivahti muori.

Penttilä selitti, että ei sitä kaikkien tarvitse pahaa tehdä joutuakseen Amerikkaan, vaikka yleensä niin luullaan. Selitettyään hiukan käyntinsä tarkoitusta huomasi hän siemenen lankeavan kivikkoon ja rupesi taasen kertomaan tarinoita.

Ennen illallista kävi renki Kustaa antamassa hevosille kauroja ja piika Miina lehmille heiniä jouluillallisen ajaksi. Tapa on sellainen.

Koko talon väki istui pitkän pöydän ympärillä. Leipää, rieskaa, varikoista, kuivaa-, sian- ja lampaanlihaa, sylttyä, silliä, peruna- ja lanttulaatikkoa, livekalaa ja paistettua puuroa, siinä illallisruoat. Mutta sitä syötiin niin että nappia täytyi hellittää.

Vielä pöydässä istuttaessa haki muori virsikirjan ja alkoi virren. Sydämensä pohjasta veti jokainen; »Enkeli taivaan…» Mitkään uudet aatteet ja ristiriidat eivät olleet päässeet joulurauhaa rikkomaan.

»Lähteekös Aapeli kirkkoon?» kysyi renkipoika Riku aamulla klo 1/2 4, jolloin piti lähteä, jos mieli joulukirkkoon.

Todellakin! Aapeli lähti. Muori ja hän ottivat väliinsä vällyjen sisään 8-vuotiaan Pentti-pojan. Riku tuli heille kyytimieheksi. Muu talonväki sijoittui toisiin rekiin.

Oli kirkas kuutamo. Pakkanen oli hiukan illasta kiristynyt. Lunta oli paljon. Somasti juoksi hevosen varjo päämiehensä rinnalla. Hiljaisuus oli niin majesteetillinen, että ei tehnyt mieli sitä puhelulla häiritä.

Kirkko oli pakaten täynnä väkeä. Kynttilänkäry täytti ilman. Pappi, joka oli huono saarnamies ja näki harvoin sanankuulijoita ympärillään, käytti tilaisuutta hyväkseen: hän saarnasi hartaasti ja pitkään.

Penttilän edessä, seuraavassa penkissä, istui kaksi naista. He olivat tavallisia naisia eikä Penttilän huomio heihin erityisemmin kohdistunut. Äkkiä kallistui nuorempi naisista taaksepäin. Vanhempi hämmästyi sanomattomasti. »Alli pyörtyi!» kuiskasi hän kiihtyneenä.

Penttilä astui arvelematta yli penkin selustan, otti pyörtyneen naisen käsivarsilleen ja kantoi ulos. Keskikäytävällä seisoi väkeä. Vanhempi nainen, ilmeisesti pahoinvoivan äiti, koetti tehdä tietä.

Penttilä laski kantamuksensa kirkon portilla olevan lyhdyn viereen, koska nainen jo tuntui virkoavan. Raitis ilma teki hyvää. Ja sitten Penttilä saattoi naiset lähimpään leipurinpuotiin, kumarsi ja lähti.

Penttilältä meni kirkkotunnelma pilalle, mikäli saa joulutunnelmaa saarnasta, jossa lain ankara rangaistus on pääasiana. Tarkasteltuaan hetkisen kirkonkylän vanhoja ja muuttuneita rakennuksia meni hän tavalliseen kotikylänsä kirkkokortteeripaikkaan, »Ranholmin matamille», joka miesvainajansa, kiertokoulun opettajan Justus Strandholmin leskenä elätti itseään myymällä kahvia kirkkoväelle ja saaden runsaita tuomisia korvaukseksi pirttinsä lämmöstä.

Penttilä pyysi kahvia. Jutun alkamisesta piti matami huolen.

»Onkos vieras kaukaakin?»

Penttilän selvitettyä kuka on tuli matami hetkeksi sanattomaksi. – Tietysti Amerikassa olo, arveli Penttilä. Mutta se olikin erehdys.

»Oletkos sinä Aapeli-poika?» Matami sai puhelahjansa takaisin.

Penttilä myönsi.

»Jaa! Tulkoon teitistä pojat isänne veroisia miehiä. Hän se minua auttoi, kun Justus-vainaja kuolintautiaan sairasti», kertoi matami silmäkulmiaan esiliinaansa kuivaten. »Eikä hän sitä kenellekään ole puhunut, että minua auttoi. Iäti minä olen hänelle kiitollinen.»

Penttiläkin tunsi silmänurkkansa kostuvan. Hänelle oli aivan uutta, että hänen isänsä, tuo juro, aina työssä kiinni oleva hämäläinen, harjoitti salassa hyväntekeväisyyttä. – Eikö poika voi täyttää isänsä tehtävää? Ensi kerran tunsi Penttilä iloa siitä, että hän voi tehdä sen minkä raha voi tehdä.

Penttilän tiedustellessa kahvin hintaa ei matami sanonut ottavansa mitään, vaan iloitsevansa siitä, että sai antaa kahvia Penttilän isännän pojalle.

Aapeli oli neuvoton. Miten hän voi auttaa vanhaa matamia pahoittamatta häntä? Rahan antaminen olisi auttamaton hienotunteisuuden loukkaus.

Juteltiin ahkerasti. Penttilä koetti päästä selville matamin toivomuksista. Viimein se tulikin. – Jos olisi sellainen uuni, että saisi leipoa itse, ettei tarvitsisi ostaa leipurin vehnästä. Ansaitsisi paremmin.

»Vieläkö Kultalan röökinä elää?» kysäisi Penttilä.

»Ei. Kolme vuotta sitten kuoli vanha röökinä. Kauppias Falck omistaa nyt Kultalan.»

»Eikö matami muuttaisi Kultalaan siksi ajaksi, kun tähän laitetaan uusi uuni? Haluaisin laittaa sen teille iloksi», ehdotteli Penttilä.

»Oletkos sinä muurari?» tokaisi matami epäilevästi.

»En ole», tunnusti ehdottaja. »Olen ajatellut ostaa Kultalan ja teettäisin teille uuden uunin.»

Matami oli epätietoinen. Penttilä päätti yrittää. Vielä ihmisten ollessa kirkossa lähti hän etsimään kauppias Falckia. Tapasikin tämän kotona ja tiedusteli heti, myydäänkö Kultala.

Myytiinhän se, mutta kyllä oli hintaakin. Penttilä suostui heti, mutta vaati, että kauppa mennään päättämään Ranholmin matamin luo.

Mummo oli ihmeissään, kun ylpeä kauppias tuli hänen pieneen mökkiinsä, jossa ei ollut milloinkaan ennen käynyt.

Kauppa sovittiin. Matami saa muuttaa Kultalaan milloin haluaa.

Jussinpäivänä lähti Penttilä Helsinkiin. Selittämättä jäivät äidille suunnitelmat, jotka hän aikoi toteuttaa, vaikka olisi ollut halua saattaa oma äiti luottavaksi poikansa tekoihin. Hämäläisluonto tuli esteeksi. Mahdollisesti hyvä niinkin.

II

Helsinkiin täytyi Penttilän mennä ensiksi. Hän tarvitsi aluksi nykyajan apuneuvoja, puhelinta, sähkölennätintä, automobiileja, tehtaita. Ennen kaikkea hän tarvitsi apulaisia, tottuneita, työtäpelkäämättömiä insinöörejä. Jonkinlaisen konttorin, miehiä ja sähkövoimaa hän tarvitsi. Hänellä ei ollut mitään.

Oliko Helsinki muuttunut niinä neljänä kuukautena, jotka hän oli ollut sieltä poissa? Ei hitustakaan. Itse hän oli muuttunut. Elokuussa hän oli ihaillut Rautatientorin ajuririviä. Oli ainakin varmuus saada hevonen, ettei jäänyt kävelemään. Nyt hän ihmetteli, mitä joutavia tehdään tuolla laiskalla ajurijonolla. – Päivät ne nukkuvat, sekä miehet että hevoset. Aamulla et saa ajuria mistään. Yöt ne ajaa lampsuttavat ympäri etsien uhreja. Toivokaamme, että pian häviää viimeinenkin ajurinhevonen ja helpostihoidettavat sähkövaunut tulevat tilaile. Tällaiset olivat miehen ajatukset hänen marssiessaan matkalaukku kädessä hotelliin katua, joka hänen mielestään oli tyhjä.

Huoneen hän sai kolmannesta kerroksesta pihan puolelta.

Päiväkirjaan kirjoittaessaan mietti Penttilä, mitä hän merkitsisi ammatikseen. Sitä hänellä ei todella ollut. – Jääköön pois.

Seuraavan päivän suurissa pääkaupunkilehdissä oli ilmoitus;

»Perustettavaan, suurenpuoleiseen teollisuusyritykseen tarvitaan kone-, sähkö-, ja tie- ja vesirakennusinsinööri, kukin johtajaksi osastolleen. Kokemus pääasia. Pyydetään halukkaita ilmoittautumaan tammik. 2 p: nä klo 11 ap. hotelli Gradinissa.

Aapeli Penttilä.»

Hän oli pannut viikon miettimisajan, jotta maaseudullakin asuvat insinöörit saisivat asiasta tiedon. Hän toivoi saavansa kokeneita, käytännössä karaistuneita miehiä.

Suomen liike-elämä oli pysähdyksissä. Kauppamaailma sairasti syksyllä saamaansa iskua. Tehtailta oli poistettu pakkokäyntimääräys. Ne kävivät mikä puolia, mikä lyhempiä viikkoja, sikäli kuin saivat tilauksia valtiolta. Yksityiset eivät tilanneet juuri mitään. Valtion laskuun rakennettiin voima-asemia Vuoksen koskiin ja Oulunjoen koskiin. Kymijoen kosket olivat jo ihmisen palveluksessa. Rataa Paimio – Riihimäki – Tampere tehtiin kaksiraiteiseksi. Epätaloudellisia hätäaputöitä tehtiin ympäri maan, kuntien kustannuksella.

Pörssissä osakkeet laskivat huimasti. Papereita, joitten hinta viimeisinä sotavuosina oli ollut 8 – 10-kertainen, myytiin paljon alle nimellisarvon. Romahduksia sattui toisensa jälkeen. Uusia lainoja ei saanut mistään. Pankit maksoivat talletuksiakin vain rajoitetuin määrin.

Ulkomaan rahan kurssi oli mahdollisimman häälyvä. Juutalaiset, helsinkiläiset, jopa muutamat maaseutukaupunkilaisetkin keinottelivat maan valuutan kustannuksella. Ruotsalaiset tekivät voitavansa Suomen mustaamiseksi ulkomailla. Hallituksella oli vielä dollareita, mutta se ei uskaltanut niitä käyttää.

Helmikuu läheni ja sen mukana eduskunnan kokoontuminen. Samalla löisi tilinteon hetki. Jos hallituksen käytettävissä olevain dollarien määrä olisi ollut tarpeeksi suuri, olisi ollut helppo hallita kurssia. Keinottelijain ostokyky oli sentään rajoitettu. Mutta marraskuun puolivälistä asti oli ulkomaisen rahan kysyntä ollut hirveä. Suomen Pankki oli korottanut ulkomaisen rahan hintaa. Tosin se oli täten ansainnut, mutta maan arvo oli siitä kärsinyt.

Penttilä meni tervehdyskäynnille rahaministerin virkahuoneeseen. Hän pääsi heti sisälle, mutta ministeri oli juuri lähdössä valtioneuvoston täysi-istuntoon, joten he vaihtoivat vain muutaman sanan.

Päästäkseen työnsä alkuun lähti Penttilä tapaamaan maan suurimman sähkötarviketehtaan pääjohtajaa ja pääomistajaa ins. Sarlinia.

Eteisessä oli vahtimestari vastassa tiedustelemassa, mitä olisi asiaa.

»Haluaisin tavata insinööri Sarlinia», ilmoitti Penttilä.

»Olkaa ystävällinen ja täyttäkää tämä lippu», pyysi vahtimestari ojentaen pienen paperin, johon oli painettu kysymyksiä, kuka puheillepyrkijä on, nimi ja ammatti, mitä asia koskee j.n.e. Penttilä täytti. Mutta taasen se ammatti! Hetkisen mietittyään kirjoitti hän: »Keksijä». Hän ei tullut ajatelleeksi, oliko se onnistunut, muuta valinnan varaakaan ei ollut.

Vahtimestari vei lipun sisälle, johonkin huoneeseen, ja pyysi Penttilää odottamaan.

Penttilä odotti 15 minuuttia, puoli tuntia. Hän alkoi kyllästyä työttömänä istumiseen. Vahtimestari ei suostunut menemään puheillepääsyä kiirehtimään.

Oli kulunut tunti. Penttilä pyysi taasen vahtimestaria menemään muistuttamaan puheillepääsystä. Mahdollisesti insinööri oli sen kokonaan unohtanut.

Samassa tulikin eteiseen turkkiin puettuna pitkä, tuikeakatseinen mies, joka nähtävästi oli menossa ulos.

Penttilä tunsi insinööri Sarlinin. Olihan hän aikoinaan ollut samalla tehtaalla työssä. Arvelematta hän astui kohden, esittäytyi ja pyysi uudelleen puheillepääsyä.

Insinööri Sarlin, personoitu Suomen ruotsalaisten sukuylpeys, vastasi huonolla suomenkielellään, että hänellä ei ole aikaa, ja sitäpaitsi keksijöitä juoksee täällä kaiken maailman, eikä heidän keksinnöissään ole mitään käytännöllistä järkeä. Ja niin hän lähti.

Penttilä hämmästyi. Oliko tuo mies sairas vai oliko hän tyhmä? Mahdollisesti molempia. Hämmästyksestään toipui Penttilä, kun vahtimestari naurahti hänen selkänsä takana. Mille se nauroi? Hänellekö? Tuli ja leimaus! Häntähän on kohdeltu kuin kerjäläistä. Penttilä nieli ruman sanan eikä sanonut sitä, vaan antoi vahtimestarille setelin.

Mutta kiukkuinen hän oli. Hän ei olisi ikinä uskonut, että hänen täytyy turvautua kiertoteihin päästäkseen alkuun. Mutta tarkoitus pyhittää välikappaleet. Alkuun on päästävä, maksoi mitä maksoi.

Hän ajatteli, että pankkiin lienee parasta mennä ensin, ja suurimpaan suomalaiseen sittenkin.

Penttilä pyrki johtokunnan puheille, jotta mahdollisimman harvat korvat kuulisivat hänen sanottavansa. Lyhyenläntä, lihavahko johtaja Salo tuli tervehtimään. Penttilä selitti haluavansa päästä liikesuhteisiin pankin kanssa ja ensiksi asioittensa takuuksi haluavansa vaihtaa 10 miljoonaa dollaria Suomen markoiksi.

»Odottakaa hetkinen, koetan saattaa Teidät pääjohtajan puheille», puheli ystävällinen vanha johtaja ja lähti toimittamaan tietä auki.

Noin kymmenen minuutin päästä palasi hän ja ilmoitti puheillepääsyn olevan selvän.

Suoruudestaan kuuluisa, jäntevä mies ja tunnettu valtiomies, tohtori Vuorenrotko kääntyi tuolissaan, tarkasti tulijaa sankalasiensa sekä lävitse että ylitse, ei vastannut tervehdykseen eikä käskenyt istumaan.

Hetkisen tarkastettuaan vierasta sanoi hän miltei ärähtäen: »Kenen pirun Te nyt luulette Suomessa voivan ostaa 10 miljoonaa dollaria? Häh!» Ääni ei ollut luotaantyöntävä, vaan asiallisen tuikea ja sopi mainiosti Penttilän ristiriitaiseen mielentilaan.

»Tarvitsen rahaa», selitti hän. »Aion ostaa muutamia osakkeita, muutamia koskia sekä tilata koneita.»

»Tarvitsetteko Te nyt tässä kädenkäänteessä neljäsataa miljoonaa markkaa ostaaksenne 'muutaman' osakkeen?»

Todellakin. Penttilä huomasi tottuneensa Amerikassa liian suuriin summiin.

Sovittiin, että pankki ostaa puoli miljoonaa dollaria. Penttilä jättää rahat tilille ja rupeaa asioimaan pankin kautta, silti tekemättä mitään sopimusta.

Pankin arvopaperiosaston johtaja oli nuori, ilmeisesti urheilija, hänellä oli ulkonevat poskipäät ja harvinaisen ohuet huulet. Teki hiukan hermostuneen mutta luotettavan vaikutuksen.

Penttilä tiedusteli useitten osakkeitten hintoja, tapaa, miten osakkeita pörssissä myydään, onko hintojen nousua odotettavissa, ynnä muita seikkoja.

Johtaja vastaili ja selitti suopeasti. Mutta kun Penttilä oli luetellut, mitä hän haluaa ja mihin hintaan, tiedusteli johtaja, minkälaisia vakuuksia pankki saa ostojensa takuuksi.

»Ostamme määräyksenne ensi tilassa, herra Penttilä, mutta olemme huonojen raha-aikojen johdosta pakotetut veloittamaan kolmanneksella arvioidusta hinnasta etukäteen.»

»Tietysti! Tilini tulee pysymään pankissa toistaiseksi koskemattomana osakeostojani varten, joten herra johtajan tarvitsee vain siirtää. Annan heti valtakirjan.»

Johtaja oli ääneti, otti valtakirjan ja kumarsi Penttilälle kuten muillekin kundeille.

Pääjohtaja pistäysi sivumennessään arvopaperiosastolle ja »sattumalta» kysyi, mitä osakkeita herra Penttilä oli tilannut. Oli kuitenkin mahdotonta tehdä mitään johtopäätöstä, pyrkikö uusi ostaja saamaan haltuunsa joitakin erikoisia tai jotakin erikoista alaa koskevia papereita. Tilaus käsitti pankki-, teollisuus- ja kulkulaitososakkeita. Olipa joukossa vakuutusosakkeitakin. Hinnoista ei voinut mitään päättää, sillä kaikki tarjoukset olivat yli silloisten kurssien. Tosin muutaman suuren konepajan, erään sähkötarviketehtaan ja Jäniskosken sähkövoimayhtiön papereiden hinta oli aika korkea, mutta senhän ei tarvinnut merkitä mitään.

Penttilä tiesi, että tällainen tutkimusmatka tehdään, joten hän oli tehnyt tilauksensa tahallaan sekaisin – ostamalla osakkeita, joista varmasti häviää.

Penttilä alkoi opetella pörssipeliä, ei missään tapauksessa harjoittaakseen keinottelua, vaan saadakseen sananvallan muutamissa yhtiöissä.

Parille pankkiirifirmalle hän myöskin antoi osaketilauslistan. Siinä oli osittain samoja, osittain toisia papereita kuin mitä hän pankilta oli tilannut. Täten hän saattoi hiukan epäselvyyttä pörssiinkin, jottei vain kukaan huomaisi, mihin hän pyrkii.

Tuli tammikuun toinen päivä. Penttilä oli utelias näkemään tulevia apulaisiaan.

N.s. seurusteluhuone, jonka hän oli saanut käytettäväkseen, oli täynnä miehiä. Olipa yksi nainenkin joukossa.

Vahtimestari kävi pyytämässä, Penttilän käskystä, kaikilta paikanhakijoilta joko todistukset tai käyntikortit. Vahtimestarin palattua ihmetteli Penttilä, miten paljon vapaita insinöörejä on Suomessa. Lyhyen tarkastelun jälkeen vetäytyi hänen otsansa yhä syvempiin ryppyihin. Joukossa ei ollut yhtään insinööriä. Eräs 60-vuotias sähkömonttööri oli lähinnä. Sitten oli erinäinen joukko kangaskaupan konttoristeja, kauppamatkustajia, sahanasettajia, tukkityönjohtajia, ja laivan koneenkäyttäjiä kymmenkunta. Nainen oli erään juutalaisen omistaman ompeluliikkeen johtajatar. Mutta miestä, jota haettiin, ei ensimmäistäkään. Itseensäluottavaisuus on hyvä avu, mutta rajansa on silläkin! Paperit vietiin takaisin ja tiedoitettiin, että kukaan ei ole ilmoituksessa tarkoitettuihin paikkoihin sopiva, joten paikkoja ei täytetä.

Toiset lähtivät, mutta eräs Söörnäisten lastauspaikan »sakin fööri» vaati päiväpalkkaa. Häntä oli muka suotta vaivattu. Penttilä sai maksaa 50: – hotellin palveluskunnalle ukon ulosheittovaivojen korvaukseksi.

Kaiken lisäksi oli viereisessä huoneessa jokin juopotteluseurue. Huudettiin, laulettiin ja juotiin kuin porsaat. Kieltolaki maassa! Se oli hävytöntä. Penttilä soitti siivoojatarta ja käski tyhjentää huoneen. Siivoojatar niijasi ja meni. Huuto yhä yltyi.

Penttilä juoksutti samalla asialla vielä jonkun vahtimestarin, hovimestarin. Sama tulos. Omistajankin hän sai liikkeelle.

»Toimittakaa heti hiljaisuus tuohon huoneeseen», ärjäisi hän isännälle.

»Jaa! Herra on vuokrannut tämän huoneen, he ovat vuokranneet tuon huoneen. On päivä, eivät he häiritse suurestikaan», selitteli liukas isäntä.

»He häiritsevät minua!» kivahti Penttilä.

»Jaa. Minä en voi sille mitään. Jos herra ei ole tyytyväinen minun hotelliini, niin – »

Voi s… Hänet ajetaan siis ulos! Eräs ajatus livahti Penttilän aivoissa. »Paljonko maksaa koko tämä morkku?» kysyi hän isännältä aivan tyynenä.

»Se maksaa paljon. 180 matkustajahuonetta, palvelijain huoneet, ravintolasalit, hyvä tontti. Hyvä herra, se maksaa paljon», puhui isäntä aivan kuin lapselle.

»Jos haluatte tulla rikkaaksi, elellä vapaasti, niin sanokaa – nyt on tilaisuus», puhui Penttilä kuin arpojen kauppias.

»Kaikki maksaa. Rahan arvo on niin huono! Tontti on erinomainen. – Tahdon 12 miljoonaa irtaimistoineen», määräsi isäntä lopultakin.

»Ansaitsette hyvästi. Ansaitkaa! Tarvitsen talon. Ostan sen.» Penttilä oli aivan entisellään.

»Tahdon 12 miljoonaa ilman bufetti-irtaimistoa», hätiköi isäntä.

»Kaikki seurasi kauppaa. Hankkikaa joku tuomari, tunnin päästä teemme kauppakirjat.»

Kauppakirjat tehtiin, raha-asiat järjestettiin – ja Penttilä omisti yhden kaupungin ravintoloista.

»Merkillinen päivä», tuumi hän. »Aamulla kuvittelin olevani kunnianarvoisa tuleva tehtailija. Iltasella olen ennen ylenkatsomaani kapakoitsijain ammattikuntaan kuuluva. No, mutta onhan toki jokin 'titteli' minullakin.»

III

Hotellinkauppa osoittautui erittäin tuottoisaksi. Ei siten, että hotelli olisi tuottanut voittoa. Se ei antanut edes siedettävää korkoa pääomalle. Mutta kauppa oli edukas siten, että Penttilälle, tuolle hullulle amerikkalaiselle, kuten Sosialidemokraatti häntä nimitti, tarjottiin ostettavaksi rautatehtaita, luujauhomyllyjä, tiilitehtaita, maatiloja, sekatavarakauppoja – toisin sanoen kaikkia yrityksiä, jotka eivät kannattaneet.

Tämän huomattuaan luopui Penttilä kokonaan pörssikeinottelusta – hävittyään muutaman satatuhatta. Jonkinverran hänelle oli siitä hyötyäkin: Jäniskosken osake-enemmistö jäi hänelle. Tosin kalliisti, mutta jäi kuitenkin.

Kauppoja syntyi aito amerikkalaisella vauhdilla. Tammikuun puoliväliin mennessä oli Penttilä ostanut hotellinsa lisäksi osakkeet kahteen käynnissä olevaan ja yhteen seisovaan konepajaan, yhden tiilitehtaan kokonaan, kaksi suurta maatilaa ja moottori-auton.

Luopuessaan pörssikeinottelusta saattoi hän erään pankkiirifirman konkurssiin. Pankkiiri, juutalainen, oli saanut päähänsä, että Penttilä on iskenyt kätensä paperitehtaisiimme, kun hän eräänä päivänä oli ostanut useita paperitehtaitten osakkeita. Juutalaisemme vainusi hyvää »geseftiä», osti paperitehtaita, korotti kurssia ja kiinnitti kaikki pääomansa osakepapereihin. Yht'äkkiä Penttilä möi monen miljoonan arvosta samoja papereita. Juutalaisella ei ollutkaan vapaita rahoja, vaan kurssit laskivat huimasti. Ei niin paljon tehtyjen kauppojen tähden, vaan syntyneen osittaisen paniikin tähden – kun ei ollut ostajaa.

Penttilä oli pörssissä sattumalta, kun tultiin sanomaan, että juutalainen kaatuu. Penttilä läksi saliin. Hänen tuli sääli miehen harmaita hiuksia. Juutalainen pinnisti juuri silloin viimeisiä voimiaan kurssin nostamiseksi. Penttilä näki pirullisen liekin, joka loisti tämän Jaakopinpojan silmistä rahaa menettäessään. Hänen sisunsa kuohahti ja hän virkkoi: »Antaa mennä!» Ja se meni.

Samana iltana luikki juutalainen maasta.

Ostaessaan käynnissä olevia tehtaita sai Penttilä insinöörit ja miehet, piirustuskonttorin ja piirustajat kauppojen mukana. Sanomaton apu oli hänelle se, että niin vaikeasti kuriin tottuvat suomalaiset olivat jo tottuneet järjestykseen käynnissä olevissa tehtaissa. Penttilä voitti aikaa. Jos hänen olisi pitänyt järjestää kaikki alusta, olisi se kestänyt aika kauan.