Kitabı oku: «Keksijän voitto: Romaani», sayfa 5
IV
Sydän-Suomen Rautateollisuus O. – Y. oli suurin Penttilälle joutunut konepaja. Hän päättikin matkustaa sinne ensiksi. Tehtaassa valmistettiin nykyään pieniä höyrykoneita. Penttilä ajatteli muuttaa tehtaan valmistamaan ensin erikoisia työkoneita ja sittemmin sähkömoottoreja.
Tehdas oli jykevä ja nokinen. Ne olivat uuden omistajan ensi vaikutelmat. Amerikkalaisten ei tarvitse tuhlata suuria summia tehdasrakennuksiin. Lauhkea ilmanala sallii helpotuksen. Kylmät talvemme vaativat meiltä lämpimänpitävät suojat ja korottavat tehtaittemme perustamiskustannuksia.
Tehtaan toimitusjohtaja, insinööri Yrjö Vermasvuori, erään maamme tunnetuimman suvun suomalaistunut vesa, oli kuullut tehtaan osakkeitten joutuneen jollekin amerikkalaistuneelle suomalaiselle nousukkaalle. Itsellään oli hänellä perusteelliset tiedot alaltaan. Harjoiteltuaan useissa ulkomaisissa rautateoskeskuksissa oli hän noin vuosi sitten, tuskin kolmekymmentä täyttäneenä, tullut nykyiseen toimeensa. Hänestä tuntui vastenmieliseltä jäädä toimimaan sellaisen miehen johdolla, jolla on kultaiset hampaat, luonnottoman paksut kellonvitjat ja kengänkärjissä kuin suuret perunat, ja joka kaiken lisäksi on – sivistymätön.
Hämmästyksekseen hän huomasi isäntänsä olevankin hartiakkaan, tavallisesti puetun ja harvapuheisen miehen. Huomiota herätti vain ulkoneva korkea otsa ja sen alapuolella kaksi harmaata silmää. Liikkeet olivat jäykät ja puku aivan tavallinen. Ennen kaikkea teki mies tyynen ja miellyttävän vaikutuksen.
Konepajan omistaja ja toimeenpaneva johtaja keskustelivat yksityiskonttorissa liikkeen tulevaisuudesta.
Penttilä näytti tarvittavien koneiden piirustuksia.
– Näitä tarvitaan sata kappaletta, näitä kaksi kertaa niin paljon ja näitä ja näitä…
»Toivottavasti voitte noin osapuilleen sanoa, milloin saatte ne valmiiksi?» tiedusteli hän.
Sovittiin, että insinööri tekee tarkemmat laskelmat ja suunnitelmat huomisaamuun.
Vähää ennen töitten lopettamista illalla pistäytyi ins. Vermasvuori konepajan puolelle ja – kenet tapasi hän! Penttilä siellä oli puseroon ja työhousuihin pukeutuneena erään miehen kanssa täydessä sovinnossa suunnittelemassa hammaspyörien jyrsimiskonetta nopeampikäyntiseksi.
Uudessa neuvottelussa, aamulla, mainitsi insinööri tarvitsevansa aikaa koko tilauksen valmiiksisaamiseen kuusi kuukautta, mutta voitaisiin aika lyhentää 5 kuukaudeksi. Tosin samalla kustannukset nousisivat neljänneksellä. Oli käytettävä ylityötä.
»Korottakaa kustannuksia 250 %, jotta pääsette 3 kuukauden toimitusaikaan», ehdotti Penttilä.
Insinöörin otsa rypistyi. Ennakkotiedot amerikkalaisesta toteutuivat. Penttilä huomasi insinöörin katseen synkistyvän.
»Nämät koneet tarvitaan mahdollisimman pian, jotta uusia miehiä saadaan työhön. Teidän miehiltänne ei työ lopu», sanoi hän harvaan tapaansa.
Insinööri huomasi kysymyksessä olevan todellisen työnjouduttamisen eikä halun saada tehdas mahdollisimman pian toisten seisovien tehtaitten sarjaan. He saavuttivat yhteisymmärryksen.
Sovittiin, että peruutetaan kaikki tilaukset, jotka voidaan. Miehiä otetaan työhön niin paljon kuin voidaan ja Penttilän tilauksia aletaan jouduttaa.
Penttilä kulki kaikilla laitoksilla, jotka hän omisti joko kokonaan tai osittain. Hän jakoi tilauksia, antoi työintoa. Tosin oli hänen pakko joskus järjestää johto uudelleen. Strömforsin O. – Y: n voima-asemalla hänelle näytettiin ovea. Vakaasti päättäneenä ostaa koko osakeyhtiön hän lähti sanaakaan sanomatta.
Oli kirkas talviaamu. Lunta oli vähän. Pakkanen pysytteli 10 ja 15 asteen välillä. Savu nousi suorana patsaana korkeuksiin.
O. – Y. Jäniskosken voima-asema oli rakennettu samannimiseen koskeen, maakunnan sähkötarvetta tyydyttämään. Voima-asema oli käynnissä, mutta vain puolittain. Huonot ajat olivat ajaneet rakentajayhtiön konkurssiin eikä nykyinenkään omistajayhtiö ollut vakavarainen. Penttilä osti osakkeet kosken käyttämättömän voimamäärän tähden.
Hän ajoi majatalokyydillä paikalle. Päästyään kosken yli vievälle sillalle hän maksoi ajajalle ja läksi käyden etsimään ihmisiä.
Parin kivenheiton päässä sillasta istui hirsikasalla mies, ilman takkia ja paljain käsin välittämättä pakkasesta. Edessään maassa oli hänellä mittauskojeita ja kädessään lauta, johon oli pingoitettu paperi. Mies näkyi innokkaasti kirjoittavan paperiin. Hän oli noin 26-28 vuoden paikkeilla, voimistelija, oikea kiekonheittäjä. Tukka oli vaalea, ja vieraan katseen kiinti ainoastaan voimakas leuka. Penttilässä mies herätti huomiota, ja hän päätti ottaa selvän, mitä mies tekee ulkona näinkin varhain.
Hän astui luo ja tiedusti tietä konttoriin. Mies nousi seisomaan, vilkaisi pitkään kosken yläjuoksuun, sitten paperiinsa, huokaisi syvään, mutta samassa kirota ropsautti aivan kuin omille ajatuksilleen. Hän oli aivan unohtanut, mitä vieras oli hänelle sanonut.
»Jaa että mitä?» kysyi hän yhtä paljon silmillään kuin suullaankin.
Konttori ei ollut vielä auki, mutta hirsikasalla istuva otti kojeensa ja lähti opastamaan vierasta sinne.
Päästäkseen keskustelun alkuun Penttilä kysyi, miten paljon koskessa on voimaa. Tällöin he seisoivat pienellä kunnaalla, rantapenkereen korkeimmalla kohdalla.
»Tarkoitatteko käytössä olevaa kosken voimaa vaiko sitä, joka siitä voidaan saada?» kysähti paikkakuntalainen. »Sillä katsokaa nyt itse: jos tuo kallio puhkaistaan ja nykyinen uoma tukitaan, niin näette itse kosken lyhenevän puoleen nykyisestään, ja sitäpaitsi saadaan putous korkeammaksi. Sain juuri valmiiksi laskelmat. Kosken voima saadaan tällä parannuksella noin kaksinkertaiseksi.»
»Miksi sitä ei laiteta?» tiedusteli Penttilä.
Paikkakuntalainen hymähti. »Ensiksi se vaatii paljon rahaa ja toiseksi syntyisi siitä voimaa, jota paikkakunta ei tarvitse, koska nykyäänkin sähkövirtaa menee vain noin kolmannes saatavasta. Sehän Imatrankin voima-aseman rakentamisen lykkäsi, kun ei tietty, mitä tehdään saatavalla voimalla.»
»Ryhtykää rakentamaan koskea heti. Annan rahat ja ostan voiman», sanoi Penttilä. »Olen nimittäin Jäniskoski-yhtiön nykyinen omistaja.»
»Kalle Ranta, laitoksen nuorempi insinööri», esitteli hirsikasalla istunut, silmät renkaina ja posket hehkuen. Miehessä paloi jo täysi työn tuli. Hänen palava halunsa tuntui olevan jo päästä tuohon kallioon käsiksi. Penttilä valoi öljyä tuleen alkaessaan suunnitella työn nopeutta ja erilaisia vaikeuksia, jotka voivat työtä estää. Ranta oli asiastaan varma. Hänellä oli piirustukset ja suunnitelmat valmiina. Tänään hän laski lopullisesti, paljonko voimaa saadaan uudesta koskesta – ja kirous olikin aiheutunut siitä, kun hän ei luullut voivansa saada koskeen ketään innostumaan. Samalla kuitenkin oli hänen edessään seisonut mies, joka ratkaisi asian heti.
Ei tietty, mitä tehdään Imatran voimalla, jos rakennetaan voima-asema! Penttilä oli saanut kalvavan madon sydämeensä. Ei tiedetä, mitä voimalla tehdään. Voi kaikki taivaan vallat! Siinähän olisi voimaa, sitä, mikä hänellä on suunnitelmissaan a ja o.
V
Eduskunta oli kokoontunut. Esityksiä ja välikyselyjä tuli satamalla. Niitä teki sekä oikeisto että vasemmisto. Hallitus oli keskustasta ja keskustamiesten kädet olivat sidotut.
Rahaministeri vastasi ensimmäiseen välikyselyyn. Hän teki selvää ulkomaan valuuttakaupasta ja maan taloudellisesta tilasta, mutta jätti mainitsematta, mistä hallitus oli saanut dollarinsa ja paljonko niitä oli jäljellä.
Hallitus sai epäluottamuslauseen ja jätti eronpyyntönsä.
Liikkui mitä hurjimpia huhuja. Kerrottiin, että amerikkalaiset rahamiehet ovat ostaneet koko Lapin ja alkavat kaivaa kuparia ja kultaa, joita molempia sieltä on löydetty äärettömiä määriä. Kerrottiin saksalaisen suurteollisuusmiehen ostaneen Suomen valtion metsät ja kosket.
Eduskunnan jäsenet olivat ymmällä. Heille ei tehty mitään esitystä pitkäaikaisen valtiolainan ottamisesta eikä mitenkään annettu selvitystä raha-aseman suhteen. Tiedettiin ainoastaan, että ulkomaan rahaa on ollut hallituksen käytettävissä.
Sanomalehdet olivat hämääntyneinä. Tähän asti olivat ne jatkuvasti puhuneet rahamme huonosta arvosta ja keksineet keinoja sen arvon korottamiseksi. Nyt rahan arvon noustessa, vaikka tilapäisestikin, olivat maan vauriot hirveät. Sitäpaitsi oli aivan epätietoista, mitä on tuleva.
Olisihan ollut sanomalehdistön naurettavaksi tekemistä, jos olisi yht'äkkiä alkanut puhua markan arvon laskemisen hyödyllisyydestä! Sanomalehtimiehet harmaantuivat harmista.
Helsingin Sanomat pelasti tilanteen. Se aloitti laajan selostuksen eronneen hallituksen hyvistä puolista. Toiset sanomalehdet hengähtivät helpotuksesta. Ne yksimielisesti aloittivat pitkät kirjoitussarjat samasta asiasta, mutta päinvastaisessa tarkoituksessa.
Tilanne oli kuitenkin pelastettu. Ainakin viikoksi oli heitetty tuhkaa lukijain silmiin, sillä olihan niillä hyvä riitakapula: »Eronnut hallitus.»
Penttilä saapui Helsinkiin. Hän oli viipynyt matkallaan yli kaksi viikkoa. Hän ei tiennyt eikä ymmärtänyt politiikan käännöksestä mitään. Kaupunkiin tulonsa jälkeisenä aamuna lähti hän tapaamaan kauppa- ja teollisuusministeriä. Vahtimestari selitti, että ei ole ministeriä. Penttilä käsitti, että ministeri ei ole vielä tullut, ja lähti tapaamaan valtiovarainministeriä. Sama selitys. Hän hämmästyi. Jokainen yksityinen, jos ottaa asiainsa hoitajan, vaikkapa konttoristin, varaa itselleen ajan, joka konttoristin on oltava töitään hoitamassa irtisanoutumisensa jälkeen. Kuuluivat ministeritkin olevan vielä virassaan, mutta eivät mitään tee. Miten maailmassa oli tällainen taloudenhoito kansan omaisuudella ja asioissa mahdollista ja sallittua? – Mutta se oli sitä politiikkaa, jota Penttilä ei ymmärtänyt.
Täytyyhän todella olla jonkun, joka hoitaa ministeripulan aikanakin niinkin suuria asioita kuin valtion koskien rakennustöitä. Penttilä joutui valtioneuvoston määräämän koskikomitean puheenjohtajan luo. Tämä oli noin 45-vuotias, kokenut ja tarmokas insinööri, nimeltään Kuorre.
Penttilä esittäytyi tehtailijana. Se oli kuitenkin turha vaiva, sillä ins. Kuorre tuntui olevan selvillä Penttilän viimeaikaisista hommista.
»Odotin Teitä puheilleni jo aikaisemmin», virkkoi hän, »ja haluan keskustella kanssanne muutamista koskiemme rakennusmahdollisuuksista.»
Penttilä luuli insinöörin tarkoittavan juuri valtion koskia, mutta hän tarkoittikin Jäniskoskea. Ins. Ranta oli siis tarmokkaampi kuin Penttilä oli luullutkaan. Sinä aikana, kun Penttilä haki korkean kruunun herroja, oli Ranta kääntynyt maan tunnetuimman voimalaitosammattimiehen, sukulaisensa ins. Kuorteen puoleen saadakseen täyden varmuuden laskelmainsa pätevyydestä. Ja ne olivat olleet oikeat. Ins. Kuorre antoi niistä kiittävän lausunnon.
Penttilä alkoi ammunnan järeällä tykistöllä. »Haluan ostaa valtion laitoksista kaiken sähkövirran, jota valtio ei heti voi itse käyttää», ilmoitti hän.
»Sähkön liikatuotantoa ei nykyään ole, kun luovuttiin Imatran rakentamisajatuksesta», kertoi Kuorre, »sillä Imatran rakentaminen olisi tullut maksamaan paljon ja virtaa syntynyt yli kulutustarpeen, joten maan niukoista rahavaroista olisi jäänyt suuri osa monien vuosien ajaksi kuolleeksi pääomaksi.»
»Tarjoudun rakentamaan Imatran voimalaitoksen valmiiksi, jos minulle luovutetaan jo tehdyt työt ilman korvausta ja 50 vuoden vapaa käyttö. Käyttöajan loputtua lankeaa koko laitos ilman korvausta Suomen valtiolle.»
»Tarjouksenne, herra Penttilä, on suurenmoinen, mutta eduskunta ei tule siihen suostumaan. Se vainuaa siitä jotakin ulkomaalaisen tai yksityisen suomalaisen keinottelua. Lainatkaa tarpeellinen määrä valtiolle, niin koski laitetaan kuntoon.»
Tähän suuntaan kävi neuvottelu. Tultiin yksimielisiksi, että Penttilä lainaa 80 % ja saa yhtä paljon kosken voimamäärästä käytettäväkseen. – Laina on koroton, mutta jos valtio haluaa enemmän voimaa, on lainaa samassa suhteessa maksettava takaisin. Missään tapauksessa ei sitä ole maksettava takaisin lähimmän kymmenen vuoden aikana.
Penttilä oli tyytyväinen, sillä Suomen voimantarve on toistaiseksi turvattu. Vientiin se ei tosin vielä riitä. Kun Penttilä astui katukäytävän yli autoonsa, tapahtui hänelle jotakin erikoista. Katua kulki samalla nainen. Hän oli pitkä, solakka, vaalea, sekä tukka että iho vaaleat. – »Missä olen nähnyt nuo kasvot?» pääsi mieheltä miltei ääneen. Neiti hymyili hiukan Penttilän hämmästykselle ja astui rohkeasti kohden.
»Sydämelliset kiitokset avustanne jouluaamuna!» kiitti hän.
Niin, hehän olivat samanpitäjäläisiä, Penttilä muisti jo kaikki. Rantamäen Pentti-isännän ja vaimonsa Aliinan tytär kai se oli, jota hän jouluna auttoi. Tytärhän olikin ilmeinen äitinsä kuva. Miten ollenkaan oli voinut olla epätietoisuutta? Kyllähän Penttilä tunsi Rantamäen, joka on pitäjän vankimpia rusthollareita, kuuluisa korskeudestaan ja suoruudestaan. Ei siedä vilppiä vähääkään, hyväntahtoista pilaa joskus.
Tytär Alli oli ylioppilas, luki kieliä. Opettajaksiko? Ei, muuten vain.
Penttilä sai erikoisen halun saattaa tytön kotiin. Miten saada se sanotuksi? Viisi minuuttia sitten keskusteli hän mitä varmimmin ja sanoja puuttumatta Imatran vesivoima-aseman rakentamisesta. Nyt ei hän saanut sanaa suustaan. Äsken hän keskusteli maankuulun miehen kanssa. Nyt hän oli hämillään nuoren tytön edessä. Penttilä suuttui itseensä.
Pyytääkö ajelemaan? Ei autolla ajo niin erikoista ole, että sitä kannattaisi tarjota. Ei hän voinut suoraan kysyä, että missä te asutte. Sehän olisi ollut tungettelua. Tyttö mahdollisesti huomaakin Penttilän tuskan ja pelastaa hänet.
»Äitini on sattumalta kaupungissa ja haluaisi myöskin kiittää avustanne», sanoi hän. Penttiläkin virkosi.
»Olisin kiitollinen, jos saisin tulla tapaamaan emäntä Rantamäkeä.» Hänen äänensä värisi. »Haluaisin mielelläni kuulla kotipuolen kuulumisia.»
Tilanne oli pelastettu. Noustiin autoon. Neiti Rantamäki sanoi osoitteen ja alkoi vilkkaasti kertoa harrastuksistaan, isästään, joka on hiukan sairastellut viime aikoina, äidistään, joka on tervehtimässä tytärtään ja viipyy muutaman päivän kaupungissa.
Penttilä jätti auton odottamaan, jotta olisi jokin syy sanoa poislähtöön, jos sanat loppuvat. Keksiihän sitä aina jonkin asian lähteäkseen, ja lähtö tuntuu aikaisemmin tietyltä, kun auto odottaa.
Ylioppilas Alli Rantamäki oli vuokrannut kalustetun huoneen eräältä virkamiesperheeltä, maksaen huoneestaan, ilman liinavaatteita, enemmän kuin vuokraaja koko huoneistostaan. Tosin neidillä oli oikeus pyytää vieraitaan talon saliin.
Tiesihän Penttilä, että Rantamäen emäntä oli rouva jos kukaan, vaikka tahtoikin kutsuttavan itseään emännäksi, mutta hän oli sittenkin hämmästyä kohdatessaan emännän.
»Kiitos sekä tyttäreni että itseni puolesta, ja vielä enemmän kiitän matami Strandholmin puolesta. Tehän annoitte laittaa hänen pirttiinsä uuden muurin», puhui emäntä johtaessaan vierasta saliin.
Penttilä pääsi jutun alkuun. »Torjun kaiken kiitoksen, sillä olen aivan unohtanut velvollisuuteni 'Ranholmin matamia' kohtaan. Tarkoitukseni on antaa Kultala hänelle asuttavaksi ja kohtuullinen eläke.»
»Kauppias Falck sanoi teidän käskeneen laittaa uuden uunin matamin pirttiin ja itsenne muuttavan Kultalaan», selitti emäntä.
Penttilä naurahti. »Niin mielelläni kuin asuisinkin jossakin Kultalassa, niin en siihen kuitenkaan jouda. Minulla on minun työni. Tekisittekö sen palveluksen, että ilmoittaisitte Ranholmin matamille hänen elämänsä muutoksen? Raha-asiat järjestän vielä tänään.»
»Mielelläni teen sen.» Kyynel kiilsi emännän silmänurkassa. »Olette isänne poika, mutta ennen kaikkea olette kelpo Hämeen kelpo poika.»
Penttilä muisti auton kuin pelastavan enkelin ja sanoi olevan välttämätöntä käydä vielä pankissa ennen sen kiinnipanoa. Tosin sanottiin olevan vielä toista tuntia aikaa, mutta Penttilä ei uskaltanut luopua keksimästään pelastusnuorasta. Sillä totta totisesti hän ei osannut sanoa emännän viimeiseen kiitokseen sanaakaan.
»Terve tuloa huomenna kello 1 päivällä juomaan kuppi kahvia», kaikui Penttilän korvissa emännän sanat vielä pankissakin. —
Toinenkin velvollisuus muistui Penttilän mieleen. Noin 5 kuukautta sitten lainasi O. – Y. Peurakosken juoksupoika hänelle käyttöpääomaa. Tosin rahallinen velka oli maksettu, mutta hyvä tahto oli maksamatta. Penttilä sähkötti heti pojalle, että jos Anton Sorsa (sehän oli pojan nimi) haluaa ruveta käymään koulua, niin se riippuu vain hänen omasta halustaan. Tai jos jotakin muuta on pojan mielessä, niin ilmoittakoon, toivomukset täytetään mikäli mahdollista.
Penttilä vietti merkillisen yön. Riisuutuessaan hyräili hän jotakin laulua. Se oli tosiaan merkillistä, sillä hän ei osannut mitään laulua. Vuode oli hirveän kuuma ja mukurainen. Käveltyään hetkisen edestakaisin huoneessaan hän istahti pöydän ääreen ja rupesi selailemaan puhelinluetteloa. Hän nousi kuitenkin kärsimättömänä huomattuaan lukevansa R-kirjainta nimi nimeltä. Puettuaan uudelleen hän lähti alas ruokasaliin syömään.
Luettuaan sanomalehtiä, joista ei hän alusta muistanut mitään loppuun päästyään, vilkaisi hän tarjoilijattareen, joka toi ruokia viereiseen pöytään. »Hämmästyttävän vaalea tukka», ajatteli hän, »aivan kuin… Alli Rantamäellä – no se nyt on merkillistä ettei hän pääse eroon siitä!» Hän nipisti itseään reidestä niin että mustelmat jäivät, ja lähti kadulle. Miksi? Sitä ei hän itsekään tiennyt.
Ajureja meni ja tuli. Toisissa istui mies ja toisissa mies ja nainen. Hevoset juosta lompsuttivat laiskasti. Polttomoottoriautot jyskyttivät ja lemusivat.
Penttilä löysi itsensä. Noista hevosista ja hajuavista autoista täytyy Helsinki vapauttaa! Huomenna alkaa työ. Pitää saada ostetuksi pari kolme miljoonaa tiiltä. – Penttilä meni hotelliinsa ja nukkui kuin hako lopun yötä.
VI
Poliitikot tekivät ministerilistaa pää hiestä märkänä. Oikeisto ei hyväksynyt vasemmistoa eikä päinvastoin. Keskusta ei hyväksynyt kumpaakaan eikä kumpikaan sitä.
Maassa oli kireä aika. Olisi tarvittu lujaa ja kaukonäköistä hallitusta. Sitä ei saatu. Politiikat eivät sallineet. Totuus lieneekin, että politiikan sivuasia on maan paras ja pääasia puolueen ja oma etu.
Kallista aikaa kului. Talven selkä oli taittumassa.
Markan kurssi oli mahdollisimman häälyväinen. Vararikkoja tuli. Pörssikauppa oli heimostunutta.
Tehtiin kuitenkin hyödyllistäkin työtä. Jäniskoskella mentiin kallioon kuin juustoon, niinkuin miehet sanoivat. Sydän-Suomen konepaja takoi täydellä höyryllä. Sähkömoottorikonepajaa pantiin kuntoon. Ostamalleen Maaselän tilalle rakensi Penttilä suurta keskuskonepajaa. Paikka oli mainio: lähellä haara-asemaa, jolta erkani kolme päärataa. Parinsadan hehtaarin suuruinen kumiseva nummi oli rakennuspaikkana.
Penttilä puhui harvaan ja liikkui hitaanlaisesti, mutta kun hän ei puhunut turhia eikä liikkunut hukka-askeleita, sai hän paljon valmista. Kokonaisen arkkitehtitoimiston hän lähetti Maaselkään tekemään suunnitelmia. Saatavana olevat tiili- ja sementtivarastot hän osti kaikki.
Suurinta vaikeutta tuotti sivuraiteitten saanti. Paperit kiersivät virastoja. Rautatiehallitus, piirihallitus, ratainsinööri, asemapäällikkö ja ratamestari, kaikki lupasivat tehdä parhaansa, mutta valmista ei tullut. Lopulta Penttilä väsyi odottamiseen. Hän lähti persoonallisesti rautatiehallituksen päätirehtöörin puheille. Apu tuli. Hän selitti suunnitelmansa ja päätirehtööri oli käytännön mies. Määräyksiä annettiin – ja ylihuomenna oli hiekkajuna aloittamassa Maaselän laiturin rakentamista.
Aika jo olikin. Lasteja saapui hirmuisesti. Siinä oli tiiliä, sementtiä, rautaa, lautoja, koneita ja jos mitä. Läheistenkin asemien ratapihat olivat täynnä vuoroaan odottavia täysiä lasteja.
Aika oli tällaiselle suurelle yritykselle otollinen. Penttilä sai miehiä, vaunuja ja tarpeita. Muu liikenne oli miltei pysäyksissä.
Liikkeen pääkonttori oli sijoitettu Helsinkiin. Penttilä oli tyhjentänyt hotellistaan aluksi kolme huonetta ja sittemmin huoneen kerrallaan, joten hän jo oli päässyt 12 huoneeseen, lukuunottamatta omaa makuuhuonettaan.
Konttoripäällikkönä toimi 25-vuotias Antti Lehtovaara. Aikaisemmin oli hän ollut eräässä pankissa Helsingissä, sittemmin tehtaankonttorissa Tampereella. Lehtovaara oli kai ensimmäinen mies, joka oli tarjoutunut Penttilän liikkeeseen. Hän olikin mies paikallaan, työteliäs ja kykenevä. Konttori oli maan nykyaikaisimpia. Erikoisesti pantiin huolta korttijärjestelmien laatimiseen. M.m. oli liikkeen jokainen mies pantu n.s. mainekortille. Tämä oli välttämätöntä, jotta keskuskonepajaan saataisiin aikanaan mahdollisimman työkykyistä väkeä, johtajasta portinvartijaan asti.
Penttilän työmäärä oli suurimmillaan. Perusajatukset kaikkeen täytyi hänen sanoa. Niitä antaessaan käytti hän aina parlografia, jotta ei tarvinnut toistaa samaa. Suurta haittaa tuotti huono puhelinyhteys eri tehtaitten välillä. Penttilä neuvotteli oman linjan saannista. Kaupunkienvälinen puhelinyhtiö piti sitä turhana ylellisyytenä. Hän yritti kärsiä siksi kunnes pääkonttori voidaan siirtää Maaselkään ja jättää Helsinkiin vain pienempi asiainhoito-osasto.
Sanomalehdistö kertoi Amerikasta kummia uutisia. Mainittiin, että siellä oli keksitty uusi bentsiiniä ja polttomoottoria vastaava voimanlähde. Suomenkin sanomalehdet pohtivat asiaa. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt, että Suomesta juoksivat ne langat, jotka aiheuttivat tämän hälinän.
Autojen hinta laski. Amerikkalaiset tehtaat syöksemällä syöksivät tuotteitaan Europan markkinoille. Suomeenkin tuotiin yhtenä ainoana kuukautena 3000 uutta autoa. Tämän jo olisi pitänyt herättää huomiota. Poliitikot eivät kuitenkaan joutaneet sellaiseen kiinnittämään huomiotaan. He kaivoivat jo uutta kuoppaa juuri saamansa kokoomushallituksen tuolin alle.
Penttilän hommat alkoivat vähitellen herättää huomiota. Sanomalehdissä näkyi silloin tällöin joku uutinen ja Sosialidemokraatti sisälsi kerran asiallisen kirjoituksen Maaselän uuden konepajan työväen asuinrakennuksista. Penttilä sai muutamia kutsuja perheisiin juomaan kupin kahvia. Useimmiten hänen oli pakko kieltäytyä, mutta oli paikka, josta hän ei milloinkaan kieltäytynyt. Se oli Ratakadulla eräässä vuokralais-»poksissa». Tekosyynä oli se, että sai puhua kotipitäjän asioista.
Kevätpurot alkoivat vieriä pitkin katuojia, hävitäkseen ensimmäiseen viemäriaukkoon. Tehtaitten työt alkoivat sujua. Valmiitakin töitä saatiin. Sydän-Suomesta alettiin tiedustella, mihin koneita saa lähettää. Maaselässä oli tehdasrakennuksen ja muutamien muiden rakennuksien perustyöt tehty ja muuraus aloitettu. 18 latausasemaa ympäri maan oli osittain ostettu, osittain järjestelyn alaisina, jopa toisia rakennettiinkin.
Penttilä lähetti erityisen viejän mukana latauskoneen piirustukset Sydän-Suomen konepajalle. Niin pitkällä jo oltiin.
Eräs asia oli kuitenkin kesken. Paljon oli Penttilä sitä ajatellut, mutta päättäminen oli vaikeaa. Ratakadun vuokralainen se tuotti sellaista päänvaivaa.
Useasti oli Penttilä ajatellut saattaa asian päätökseen, mutta epäilytti, että jos – . Ja siihen se taasen jäi. Mutta miksi ei asiaa voisi ratkaista? Olihan hän sellaisessa taloudellisessa asemassa, että jaksaisi vaimonsa ruokkia. Niin, vaimonsa. Miksi ei hänelläkin saisi olla vaimo ja koti? Olisiko hänen pakko koko ikänsä asua vuokrahuoneissa tai kolkossa hotellihuoneessa – tai vaikkakin omassa talossa, mutta yksin! Täytyyhän hänellekin tulla joskus levonkin hetki. Pitääkö hänen silloin aina mennä johonkin ravintolaan joutohetkeään viettämään? Ei suinkaan. Asia on päätettävä ennen lukukauden loppua. – Miksi ei tänään?
Päättävästi iski Penttilä kynänsä pitimeen, antoi sanan autonsa ajajalle ja lähti asiaansa toimittamaan.
Kummasti jyskytti hänen takkinsa alla, kun hän painoi muuatta soittonappulaa Ratakadulla. Palvelija tuli avaamaan. Neiti oli kotona, mutta tuskin vielä pukeissa. Aivan oikein, aikahan olikin varsin aamuvarhainen, tuskin sopiva aika Penttilän asialle.
Palvelija oli kuitenkin erehtynyt. Alli Rantamäki astui saliin miltei samassa kun Penttiläkin. Hän oli aamuraikas. Vaalea tukka oli kammattu niskaan pienelle nutturalle, ilman käherryksiä ja keinotekoisia kaunistuksia. Raikas puna oli poskilla. Mistä se johtui, sitä ei Penttilä osannut arvata, eikä hänellä ollut siihen aikaakaan. Hänelle oli pääasia saada sanotuksi asiansa.
Istahtamatta, katsomatta, onko muita huoneessa, hän sanoi sanottavansa suoraan ja koreilematta.
»Neiti Rantamäki!» aloitti hän. »Olen ajatellut teitä paljon. Olette ainoa nainen, jolle olen ajatuksia tuhlannut, lukuunottamatta äitiäni. Haluatteko jakaa elämän surut ja ilot kanssani? Voitteko tulla vaimokseni?»
Ohho! Nyt se oli sanottu.
Tyttö oli hetken ääneti, punastui hiusmartoa myöten ensiksi ja vaaleni sitten. Penttilä säikähtyi. Mitähän hän nyt oli tehnyt! Olikohan tyttö kihloissa aikaisemmin? Jospa maa aukenisi ja nielisi heidät kokonaan, hänet, tytön ja koko maailman!
»Tiedättehän, että kotipuolessamme on tapana kosia tyttöä vanhempainsa läsnäollessa – »
Puhui tyttö muutakin, mutta huone alkoi pyöriä Penttilän silmissä. Siinä menossa näki hän jonkin oven, tarttui kahvaan, ja se oli sattumalta eteisen ovi. Miten hän sai takin päälleen ja tuli alas rappusia, se on tänä päivänäkin hänelle arvoitus. Sen hän muistaa, että puolen tunnin päästä oli hän matkalla Ouluun, ylimääräisellä junalla – hakeakseen sopivaa latausaseman paikkaa.
