Kitabı oku: «Kuningattaren kaulanauha», sayfa 10

20. Kohtaus

Kohta kun herra de Charny oli saapunut maatilalleen ja ensi vieraskäyntien jälkeen sulkeutunut huoneisiinsa, määräsi lääkäri, että hänen oli kartettava seurustelua ja pysyttävä kotona. Tätä käskyä toteltiinkin niin tarkoin, ettei paikkakunnan asukkaista kukaan enää saanut tavata merisankaria, joka oli Ranskassa herättänyt niin suurta huomiota ja jota kaikki nuoret tytöt halusivat nähdä, koska hän oli urhoollisuudestaan tunnettu ja kuului olevan kaunis.

Charny ei kuitenkaan ollut ruumiillisesti niin sairas kuin sanottiin. Hänen tautinsa koski vain sydäntä ja päätä, mutta millaisia olivatkaan hänen kärsimyksensä! Tuimaa, lakkaamatonta, säälimätöntä tuskaa, jota piti vireillä jäytävä muisto, raateleva kaipuu. Rakkaus on vain koti-ikävää: poissaoleva ikävöi ihanteellista paratiisia eikä aineellista isänmaata; vieläpä voi olettaa, että vaikka mieli olisi kuinkakin runollinen, esiintyy lemmitty nainen todellisempana paratiisina kuin oleskelu enkelien luona.

Hän ei kestänyt kauempaa kuin kolme päivää. Raivoissaan siitä, että mahdottomuus ja välimatka teki tyhjäksi hänen toiveensa, levitti hän joka taholle tietoja äsken mainitusta lääkärien määräyksestä. Sitten hän jätti oviensa vartioimisen luotetun palvelijan huostaan, lähti yöllä liikkeelle hyvin nopealla ratsulla. Kahden tunnin päästä hän oli Versaillesissa ja vuokrasi kamaripalvelijansa välityksellä puiston takaa pienen rakennuksen.

Tämä asunto, joka oli ollut tyhjänä siitä saakka, kun muuan metsävirastoon kuuluva aatelismies oli siellä surullisesti päättänyt päivänsä leikkaamalla kurkkunsa poikki, sopi mainiosti Charnylle, hän kun tahtoi olla vielä paremmin piilossa kuin maatilallaan. Talossa oli siisti kalusto ja kaksi porttia, toinen eräälle autiolle kadulle päin, toinen puistoa ympäröivän lehtokujan puolelle. Eteläisistä akkunoista Charny voi pujahtaa valkopyökkikujille, sillä nämä viiniköynnösten ja muratin varjostamat akkunat olivat kuin jokseenkin matalan alikerroksen ovia, joista ken tahansa saattoi hypätä kuninkaalliseen puistoon. Tällainen, jo silloin harvinainen oikotie oli metsästyksen valvojalle suotu etuoikeus, jotta hän voisi mukavasti pitää silmällä hänen majesteettinsa kuusipeuroja ja fasaaneja. Jos vain näki nämä rehevän vihannuuden kehystämät akkunat, saattoi kohta kuvitella kaihomielisen jahtimestarin jonakin syysiltana nojaavan keskimäistä akkunaa vastaan, samalla kun peurat, joiden hentojen koipien alla kuivat lehdet kahisivat, laskevan auringon hohtaessa leikkivät lehtokujien siimeksessä.

Tämä yksinäisyys oli erinomaisesti Charnyn mieleen. Oliko siihen syynä kaunis näköala? Saammepa pian nähdä.

Kun hän oli sinne asettunut ja päässyt hyvään rauhaan hänen palvelijansa tyydytettyä naapuriston kohtuullisen uteliaisuuden, unohdettiin Charny pian, kuten hänkin unohti muut, ja hän alkoi viettää sellaista elämää, että sen pelkkä aatekin voisi ihastuttaa ketä tahansa, joka maallisen vaelluksensa aikana on rakastanut tai kuullut rakkaudesta puhuttavan. Parissa viikossa hän oppi tuntemaan linnan ja vartijain tavat, ne tunnit, jolloin linnut tulivat juomaan lammikoista tai kuusipeura harhaili arkana kurottaen kaulaansa. Hän tiesi, milloin vallitsi täysi hiljaisuus, minä tunteina kuningatar tai hovinaiset siellä kävelivät, milloin tuli kiertovahti; sanalla sanoen, hän eli kaukaa niiden kanssa, jotka asuivat tässä Trianonissa, hänen mielettömän ihailunsa pyhäkössä.

Kun vuodenaika oli kaunis ja kun lauhkeat, hyvätuoksuiset yöt soivat enemmän vapautta hänen silmilleen ja häilyviä haaveita hänen sielulleen, vietti hän niistä osan akkunansa jasmiinien juurella vaanimassa pienintäkin ääntä linnasta, tähystämässä lehtien lomitse niitä valoja, jotka palatsissa liikkuivat makuullemenoon saakka.

Mutta kauvaa ei akkuna hänelle riittänyt. Hän tunsi olevansa liian kaukana noista äänistä ja valoista. Varmana siitä, ettei tähän aikaan tapaisi koiria tai vahteja, hän hypähti akkunasta nurmikolle hakien suloista, vaarallista huvia lähestyä metsikön reunaa, sitä rajaa, joka oli tumman varjon ja heleän kuutamon välillä, tarkastaakseen siellä varjokuvia, jotka mustina ja kalpeina liikkuivat kuningattaren valkoisten akkunaverhojen takana.

Tällä tapaa Charny joka päivä näki kuningattaren tämän tietämättä, tuntien hänet jo neljännes lieuen päästä, kun hän käveli hovinaisineen tai jonkun aatelismiehen seurassa ja leikki kiinalaisella päivänvarjollaan, joka suojasi hänen kukilla koristettua hattuaan.

Mikään temppu tai asento ei voinut Charnyta eksyttää. Hän muisti ulkoa kuningattaren kaikki puvut ja arvasi lehvien lävitse, milloin käytettiin väljää, vihreä- ja mustajuovaista, läikehtivää hametta, joka aaltoili ruumiin siveästi viettelevistä liikkeistä. Ja kun näky oli kadonnut ja kävelijät karkoittava yö sallinut hänen edetä pylväsympärystöön saakka väijymään rakastetun olennon viimeisiä liikkeitä, palasi hän akkunansa luo, katseli kaukaa metsikköön hakkaamansa aukon kautta kuningattaren akkunoissa kimmeltävää valoa ja sitten tämän katoamista, ja silloin häntä elähytti muisto ja toivo, kuten äsken väijytys ja ihailu.

Eräänä iltana, hänen palattuaan, kun oli jo kulunut kaksi tuntia hänen viimeisistä jäähyväisistään poissaolevalle hahmolle, kun tähtitaivaalta valuva kaste alkoi sirotella valkoisia helmiään muratin lehdille, oli hän juuri poistumassa akkunan äärestä pannakseen maata, kun hänen korviinsa kuului jonkin lukon heikkoa narinaa. Silloin hän palasi tähystyspaikkaansa ja kuunteli.

Oli jo myöhä, kello löi juuri kaksitoista Versaillesin etäisimmissä kirkoissa, ja Charny ihmetteli kuullessaan sellaista ääntä, johon ei ollut tottunut. Tämä kielittelevä lukko kuului erääseen puiston pieneen porttiin, joka oli noin viidenkolmatta askelen päässä hänen asunnostaan ja jota ei avattu muulloin kuin suurina metsästyspäivinä riistan kuljettamiseksi.

Charny pani merkille, että portin avaajat olivat ihan ääneti; he sulkivat sen jälkeensä ja poikkesivat siihen lehtokujaan, joka kulki hänen akkunansa editse. Puut ja riippuvat viiniköynnökset kaihtoivat kylliksi akkunaluukkuja ja seiniä, niin ettei näitä ohimennessä huomannut. Muuten nämä henkilöt kulkivat päät kumarassa ja kiireisin askelin. Pimeässä Charny erotti heitä vain epäselvästi, mutta liehuvista vaatteista hän huomasi heidät kahdeksi naiseksi, joiden silkkivaipat kahisivat lehtiä vasten.

Kun nämä naiset olivat ehtineet suurelle puistotielle, joka oli suoraan vastapäätä Charnyn akkunaa, valaisi heitä kuutamo, ja Olivier oli vähällä huudahtaa hämmästyksestä tuntiessaan Marie-Antoinetten vartalon ja hiuslaitteen ynnä kasvojenkin alaosan, joka oli näkyvissä, vaikka hänen leveä hattunsa heitti varjoa. Hänellä oli kädessä kaunis ruusu.

Sykkivin sydämin Charny luisui akkunasta puistoon, juoksi ruohossa, jottei mitään kuuluisi, lymysi paksuimpien puunrunkojen taakse ja seurasi katseillaan naisia, jotka hiljensivät käyntiään. Mitä oli tehtävä? Kuningattarella oli seuralainen eikä siis mitään vaaraa. Voi, miksi hän ei ollut yksinään! Silloin olisi voinut uhmata kidutusta, lähestyä häntä ja polvistuen huutaa: Minä rakastan teitä! Miksi ei häntä uhannut jokin suunnaton vaara! Silloin olisi voinut henkensä uhrata pelastaakseen tämän kallisarvoisen elämän.

Sillä välin kun Charny näin ajatteli haaveillen tuhansia hupsuja hellyyksiä, pysähtyivät molemmat naiset äkkiä; toinen, pienempi, kuiskasi toiselle muutamia sanoja ja jätti hänet. Kuningatar oli nyt yksin; toinen nainen näkyi kiirehtivän pois, eikä Charny arvannut minne. Polkien hiekkaa pienellä jalallaan kuningatar nojasi puuta vasten ja kääriytyi vaippaansa, niin että huppukaulus, joka äsken oli leveinä laskoksina aaltoillut hänen hartioillaan, nyt peitti hänen päänsä.

Nähdessään hänen olevan yksin ja näin mietteissään Charny astahti askeleen eteenpäin ikäänkuin rientääkseen polvistumaan hänen eteensä. Mutta samalla hän pysähtyi harkitsemaan. Matkaa oli ainakin kolmekymmentä askelta, ja ennenkuin hän tämän välin kulkisi, saisi kuningatar hänet näkyviinsä ja tuntematta häntä pelästyisi, huutaisi tai pakenisi; huudot kutsuisivat paikalle seuranaisen, sitten vartijoita; puisto tutkittaisiin ja täältä tavattaisiin julkea mies, kenties lisäksi tuo tyyssija, ja silloin olisi ainiaaksi hukassa hänen salaisuutensa, onnensa ja rakkautensa. Hän siis pysähtyi ja tekikin oikein, sillä tuskin hän oli hillinnyt kiihkeän halunsa, kun kuningattaren seuralainen palasi eikä enää yksin. Charny näki, että parin askeleen päässä seuranaisen takana astui kookas mies, kasvot leveälierisen hatun peittäminä ja yllä lavea viitta.

Tämä mies, jonka näkeminen sai herra de Charnyn värisemään vihasta ja lemmenkateudesta, ei lähestynyt voitonvarmana, vaan epäröiden, horjuen, kuin pitäisi yön pimeydessä haparoida eikä oppaana olisi kuningattaren seuranainen, saatikka päämääränä itse kuningatar, joka seisoi suorana puun juurella.

Heti kun vieras huomasi Marie-Antoinetten, eneni hänessä se vapiseminen, jota Charny oli katsellut. Vastatullut otti hatun päästään ja niin sanoaksemme lakaisi sillä maata, tullen yhä lähemmäksi. Charny näki hänen astuvan puiden varjoon ja monet kerrat syvään kumartavan.

Tällä välin oli Charnyn uteliaisuus muuttunut hämmästykseksi, josta pian tuli paljon tuskallisempi mielenliikutus. Mitä tekemistä kuningattarella oli puistossa näin myöhään? Mille asialle tuo mies tuli, ensin varrottuaan, piiltyään? Miksi kuningatar oli lähettänyt häntä noutamaan eikä itse mennyt häntä vastaan? Charnyltä oli pää mennä pyörälle. Hän muisti kuitenkin, että kuningatar harrasti salaperäistä politiikkaa, usein punoen saksalaisten hovien kanssa juonia, jollaisia suhteita kuningas ei hyväksynyt.

Kenties tuo salaperäinen kavaljeeri oli pikalähetti Schönbrunnista tai Berliinistä, aatelismies, joka toi salaisen viestin, jokin sellainen saksalainen, joita Ludvig XVI ei sietänyt Versaillesissa siitä lähtien, kun keisari Josef II oli katsonut sopivaksi saapua Ranskaan pitämään langolleen, kaikkein kristillisimmälle majesteetille, luentoa filosofiasta ja harkitsevasta politiikasta.

Tämä ajatus virkisti Olivier parkaa, niinkuin jääpussi vaikuttaa kuumeiseen otsaan, palautti hänet järkiinsä ja haihdutti ensi vimman huumauksen. Sitäpaitsi pysyi kuningatar säädyllisessä, jopa arvokkaassa asennossa. Seuranainen seisoi kolmen askeleen päässä levotonna, tarkkaavana ja vaanivana niinkuin ystävätär tai siveydenvartija Watteaun maalaamissa lemmenkohtauksissa ja häiritsi hätääntyneellä avuliaisuudellaan Charnyn kunniallista johtopäätöstä. Mutta onhan yllätys poliittisessa kohtauksessa yhtä vaarallinen kuin se on häpeällinen lemmenkohtauksessa, eikä kukaan ole niin rakastajan tapainen kuin vehkeilijä. Molemmilla on samanlainen viitta, sama vaaniva tapa ja epävarma käynti.

Charny ei joutanut kauvaa syventymään näihin mietelmiin, sillä seuranainen astui likemmäksi ja lopetti puhelun. Kavaljeeri näytti polvistuvan – varmaankin hänet nyt oli määrätty poistumaan, Charny lymysi paksun puunsa taakse ja odotti, että ryhmän jakaannuttua se kulkisi osastottain hänen ohitseen. Ei siis muuta kuin pidättää henkeään ja rukoilla maahisia ja keijukaisia vaientamaan kaikki maan ja taivaan kaiut.

Silloin hän huomasi jonkin vaalean esineen luisuvan maahan pitkin kuningattaren vaippaa; kavaljeeri kumartui kiireesti, nousi sitten kunnioittavasti ja – pakeni, sillä muuksi ei hänen pikaista poistumistaan voisi sanoa. Mutta hänet pysähdytti seuranainen, joka huusi hänelle hiljaa ja saatuaan hänet seisahtumaan lausui puoliääneen:

– Odottakaa.

Kavaljeeri oli perin tottelevainen, jääden odottamaan. Nyt Charny näki molempien naisten astuvan käsitysten parin askeleen päässä piilopaikastaan; kuningattaren liehuvien vaatteiden viima taivutti ruohonkorsia melkein Charnyn käsien kohdalla. Hän tunsi niitä hyviä tuoksuja, joita oli tottunut kuningattaren luona nauttimaan, rautayrtin ja reseedan sekoitusta, joka kaksin verroin huumasi hänen mieltään ja muistiaan. Naiset kulkivat ohitse ja katosivat.

Parin minuutin päästä tuli näkyviin äskeinen vieras, josta Charny ei ollut välittänyt seuraten kuningattaren poistumista portille päin. Hän suuteli intohimoisesti tuoretta, tuoksuvaa ruusua, varmaankin samaa, jonka Charny oli nähnyt kuningattaren kädessä puistoon tullessa ja joka äsken oli pudonnut maahan. Ruusu ja sen suuteleminen! Oliko nyt puhe lähetystöstä ja valtiosalaisuuksista?

Charny oli menettää järkensä. Hänen teki mieli hyökätä tuon miehen kimppuun ja temmata kukka omakseen, mutta silloin tuli kuningattaren seuralainen takaisin ja huusi vieraalle:

– Tulkaa, monseigneur!

Charny luuli tuntematonta kuninkaalliseksi prinssiksi ja nojasi puuhun, jottei tainnoksissa sortuisi nurmelle. Vieras kiirehti sinne, mistä ääni oli kuulunut, ja katosi naisen seurassa.

21. Kuningattaren käsi

Palattuaan asuntoonsa ihan musertuneena tästä kamalasta iskusta Charny ei tuntenut itseään kyllin voimakkaaksi kestämään uutta onnettomuutta. Niinpä siis sallimus oli hänet toimittanut takaisin Versaillesiin ja suonut hänelle tämän verrattoman piilopaikan vain edistääkseen mustasukkaisuutta ja päästääkseen hänet sen rikoksen jäljille, jonka kuningatar teki välittämättä aviollisesta kunniasta, kuninkaallisesta arvostaan, rakkauden vaatimasta uskollisuudesta. Puistossa vastaanotettu mies oli varmaankin jokin uusi rakastaja. Yöllisessä kuumeessa, epätoivonsa huumauksessa Charny koki turhaan uskotella itselleen, että ruusun saanut mies oli lähettiläs ja ettei tuo kukka ollut muuta kuin salaisen sopimuksen pantti annettuna kirjeen asemasta; joka voisi liiaksi paljastaa asian. Mikään ei pääse epäluulosta voitolle. Olivier paralla ei ollut enää muuta jäljellä kuin tutkia omaa käytöstään ja miettiä, miksi hän sellaisen onnettomuuden sattuessa oli pysynyt aivan toimettomana.

Mutta vähänkin harkitessa oli perin helppo käsittää, mikä vaisto oli tähän toimettomuuteen syynä. Elämän rajummissa käännöskohdissa toiminta puhkee yhtäkkiä ihmisluonnon pohjasta, eikä tarmoksi yhtynyt vaisto ole selväpiirteisissä ihmisissä muuta kuin tottumuksen ja harkinnan yhteistulos paisuneena suurimpaan nopeuden ja soveliaisuuden määrään. Charnyn pysyminen syrjässä johtui siitä, etteivät hänen hallitsijattarensa asiat koskeneet häntä; että hän paljastaessaan uteliaisuutensa olisi antanut ilmi rakkautensakin; että saattaessaan kuningattaren huonoon valoon hän olisi kavaltanut myös itsensä, ja että toisten kavallusta paljastava joutuu valheelliseen asemaan, kun itse on samoin syypää. Kun hän ei toiminut, oli siihen syynä se, että hän ahdistaessaan kuningattaren luottamuksen saanutta henkilöä olisi voinut joutua ilkeään, häpeälliseen riitaan, tavallaan salakavalaksi hyökkääjäksi, mitä kuningatar ei olisi koskaan antanut anteeksi.

Seuranaisen lausuma "monseigneur" oli myös ollut terveellinen, tosin melkein myöhästynyt varoitus, joka oli pelastanut Charnyn avaten hänen silmänsä keskellä pahinta vimmaa. Kuinkahan hänen olisi käynyt, jos hän olisi miekka kädessä syössyt tuon "monseigneuriksi" nimitetyn miehen kimppuun? Ja kuinka raskaaksi olisikaan hänen virheensä paisunut, kun oli puhe niin ylhäisestä henkilöstä?

Tällaisiin mietteisiin Charny syventyi yöllä ja seuraavan päivän ensi puoliskon kuluessa. Iltapuolella ei eilisilta enää merkinnyt mitään, kun mielessä oli kuumeinen, kuihduttava yön odotus, jotta taas saisi jotakin uutta havaita.

Kuinka tuskaisena Charny parka asettui akkunan ääreen, joka oli muuttunut hänen oikeaksi olinpaikakseen, hänen elämänsä murtamattomaksi kehäksi! Jos olisi hänet nähnyt viiniköynnösten keskellä, akkunaluukkujen takana, joihin hän oli porannut reikiä – hän kun ei tahtonut ilmaista, että talossa asuttiin – tässä tammen ja vihannuuden nelikulmiossa, olisi häntä melkein pitänyt jonakin vanhana muotokuvana, jollaisia tavataan vanhoissa linnoissa verhojen takana, perheiden hurskaan huolen suojaamina.

Ilta tuli ja toi hartaalle vaanijalle kaameita haluja ja mielettömiä ajatuksia. Tavallisilla äänillä tuntui nyt olevan uusi merkitys. Kaukaa hän näki kuningattaren, joka astui ulkoportaiden poikki, edellään muutamia soihdunkantajia. Kuningatar näytti olevan mietteissään, epäröivä, kiihdyksissä yöllisistä seikkailuista.

Vähitellen sammuivat palvelusväen kaikki tulet; autiosta puistosta huokui vain äänettömyyttä ja viileyttä. Eikö voisi arvella, että puut ja kukat, päivällä ylen ponnisteltuaan puhjetakseen katseltaviksi ja viehättääkseen ohikulkijoita, yöllä kenenkään näkemättä ja koskematta kokevat palauttaa raikkauttaan, tuoksuaan, kukoistustaan? Varmaa on ainakin, että kasvisto nukkuu kuten ihminenkin.

Charny muisti tarkoin kuningattaren kohtausajan. Kello löi kaksitoista. Charnyn sydän jyskytti aivan haljetakseen. Hän painautui lujasti akkunanpieleen vaientaakseen sen tykytystä, joka kävi liian kuuluvaksi. Kohta aukenee portti, – tuumi hän, – ja salpa narahtaa. Mutta mikään ei häirinnyt puiston hiljaisuutta. Vasta nyt Charny tuli ajatelleeksi, ettei sama tapaus uudistu kahtena päivänä perätysten; ettei tässä rakkaudessa ollut muuta sitovaa kuin itse rakkaus, ja että vain perin hupsut olivat niin tottumuksensa kahleissa, etteivät voisi olla kantakaan päivää toisiaan näkemättä.

– Salaisuus on vaarassa, – ajatteli Charny, – jos siihen sekaantuu hulluus. – Onhan ilmeistä, ettei kuningatar tänään uudista eilistä varomattomuutta.

Äkkiä kuului salpa narahtavan, ja pieni portti aukeni. Olivierin posket kävivät kuolonkalpeiksi, kun hän näki samat naiset, puettuina samoin kuin viime yönä.

– Kylläpä hän on rakastunut! – mutisi Charny.

Molemmat naiset menettelivät samoin kuin edellisellä kerralla ja kiirehtivät hänen akkunansa editse. Nyt kuten viime yönä, hän hypähti akkunasta puistoon kohta, kun he olivat kyllin etäällä, etteivät voineet kuulla. Hiipien isompien puiden suojassa hän päätti olla varovainen, väkevä ja järkkymätön, pitää mielessään, että tässä oli alamainen ja kuningatar, että miehen tulee osoittaa kunnioitusta ja kuningatar naisena voi sitä vaatia. Ja kun hän ei oikein luottanut kiivaaseen, pian yltyvään luontoonsa, heitti hän miekkansa erään kastanjan juurelle katinnauriiden sekaan.

Sillä välin molemmat naiset olivat saapuneet samalle paikalle kuin edellisenä yönä. Samoin kuin silloin tunsi Charny nytkin kuningattaren, joka veti huppukauluksen kasvoilleen, avuliaan ystävättären mennessä noutamaan piilopaikasta sitä vierasta, jolla oli arvonimenä monseigneur.

– Mikä piilopaikka se on? – kysyi itseltään Charny. Sillä taholla, minne seuranainen poistui, oli tosin Apollo-kylpylä korkeiden valkopyökkien suojassa, marmoristen pilariensa varjossa, mutta kuinka saattoi vieras siellä piillä? Miten hän pääsi puistoon?

Charny muisteli, että sillä puolella puistoa oli samanlainen pieni portti kuin se, josta naiset kulkivat. Varmaankin oli vieraalla portinavain. Siten hän pääsi pujahtamaan Apollo-kylpylän varjoon odottamaan, kunnes noudettiin. Niin oli asia järjestetty, ja samasta portista monseigneur pääsi tiehensä, kun oli kuningatarta puhutellut.

Muutaman minuutin päästä Charny näki saman viitan ja hatun kuin edellisellä kerralla, Nyt ei vieraassa enää näkynyt samaa kunnioittavaa varovaisuutta kuningattaren luo tullessa: hän astui reippain askelin uskaltamatta kuitenkaan juosta, mutta jos hän olisi vähääkään enemmän kiirehtinyt, olisi se ollut juoksua.

Kuningatar, joka oli nojannut suureen puuhun, istuutui sille viitalle, jonka tämä uusi Raleigh levitti hänen eteensä, ja valppaan seuranaisen pitäessä vahtia polvistui rakastunut kavaljeeri sammaleelle ja alkoi puhua intohimoisen nopeasti. Kuningatar laski päänsä kuin lemmenkaihon murtamana. Charny ei kuullut kavaljeerin sanoja, mutta hänen äänensä soinnussa ilmeni runoutta ja rakkautta. Joka säveltä saattoi pitää kiihkeänä vakuutuksena.

Kuningatar ei vastannut. Tuntematon lisäsi kuitenkin hellyyttä ääneensä, ja välistä tuntui Charny poloisesta, että sulosointuun verhoutunut puhe oli vähällä yltyä kuuluviksi sanoiksi ja että hän silloin pakahtuisi raivosta ja mustasukkaisuudesta. Mutta turhaan; kohta kun ääni kävi selvemmäksi, pakotti väijyvän seuranaisen viittaus intohimoisen puhujan supistamaan lemmenpurkaustensa äänivimmaa. Yhä edelleen oli kuningatar vaiti. Toinen kasasi rukouksia päälletysten, kuten Charny päätteli hänen äänensä väreilemisestä, mutta sai vain äänetöntä myöntymystä, riittämätöntä suosiota kuumille huulille, jotka olivat päässeet lemmenjuoman makuun.

Mutta äkkiä kuningatar virkkoi muutaman sanan – siltä ainakin näytti – niin hiljaisena kuiskauksena, että vain polvistunut mies voi ne kuulla. Heti kun nämä sanat oli lausuttu, – huudahti vieras ihastuksensa hurmiossa aivan kuuluvasti:

– Kiitos, kiitos, suloinen majesteetti! Siis huomiseksi!

Kuningatar peitti nyt kokonaan jo ennestään verhotut kasvonsa. Charny tunsi ohimoillaan kylmää hikeä, raskaina pisaroina. Tuntematon mies näki kuningattaren ojentavan hänelle molempia käsiään, Hän tarttui niihin suudellen niitä niin kauvan ja hellästi, että Charny sillaikaa kärsi kaikkia niitä tuskia, mitä ihmisten julmuus on rangaistukseksi siepannut hornanhenkien raakalaisuudelta. Tämän suutelemisen jälkeen kuningatar nousi kiivaasti ja tarttui seuranaisensa käsivarteen. Molemmat riensivät sitten pois sivuuttaen Charnyn kuten edellisenäkin yönä. Vieras pakeni myös omalle taholleen, ja voimatta siirtyä paikaltaan, jonne hänet kahlehti sanomattoman tuskan aikaansaama raukeus, erotti Charny kuitenkin hämärästi kahden yhtaikaa sulkeutuvan portin narahdukset.

Emme koetakkaan kuvata Charnyn tilaa tämän kauhean havainnon jälkeen.

Pitkin yötä hän juoksenteli raivoissaan puistossa ja lehtikujilla, toivotonna syyttäen näitä osallisuudesta häpeälliseen rikokseen, eikä moneen tuntiin tullut järkiinsä, ennenkuin sokeassa juoksussaan kompastui miekkaansa, jonka oli heittänyt maahan välttääkseen kiusausta sitä käyttää. Tämä ase, johon hänen jalkansa takertuivat, niin että hän lankesi, palautti hänet äkkiä tuntemaan voimansa ja arvonsa. Jos mies on miekka kädessä vielä mielipuoli, ei hän voi muuta kuin lävistää sillä itsensä tai loukkaajansa; hänellä ei enää ole oikeutta olla heikko tai peloissaan.

Charnysta tuli jälleen se, mitä hän aina oli, selväjärkinen, ruumiillisesti reipas. Hän lakkasi hulluna juoksemasta, jolloin oli tölmännyt puita vasten, ja astui ääneti sitä käytävää, jonka hiekassa vielä olivat molempien naisten ja oudon miehen jäljet. Hän meni katsomaan sitä paikkaa, missä kuningatar oli istunut. Painunut sammal oli todisteena hänen onnettomuudestaan ja toisen onnesta. Huokailematta ja enää päästämättä vimman huumausta aivoihinsa hän rupesi miettimään minkä luontoinen tuo salalempi oli ja mikä mies sitä herätti. Hän tapasi Apollo-kylpylän takana portin. Kiivettyään muurin katokselle hän näki kavioiden jälkiä ja poljettua ruohoa.

– Tätä tietä hän tulee! Ei Versaillesista, vaan Pariisista päin, – tuumi Olivier. – Hän tulee yksin, ja huomenna hän taas on täällä, kun hänelle sanottiin: huomiseksi. Täytyy siis huomiseen asti ääneti niellä – ei kyyneliä, jotka silmistäni valuvat, vaan verta, joka sydämestäni tulvaa. Huomispäivä saa minulle olla viimeinen, muuten olen pelkuri raukka enkä ole koskaan rakastanut.

– Kas niin, – jatkoi hän yksinpuheluaan, hiljaa taputtaen sydäntään, niinkuin ratsastaja taputtaa liian tulisen ratsun kaulaa, – pysytään nyt vain tyynenä ja vakavana sillä koetus ei ole vielä lopussa.

Sitten hän loi ympärilleen viimeisen silmäyksen karttaen linnan puolta, missä pelkäsi näkevänsä uskottoman kuningattaren akkunan valaistuna, sillä valo olisi siellä ollut lisävaihe, uusi häpeätahra. Eikö valaistu akkuna merkitse, että olen kotona? ja miksi valehdella, kun sopii olla julkea ja häpeämätön, kun voi niin helposti harpata salaisesta häpeästä julkiseen häväistykseen?

Kuningattaren akkuna oli valaistu.

– Uskotella olevansa kotona, vaikka häärii rakastajansa kanssa puistossa!.. Onpa tuo todellakin liikaa pilkantekoa siveydestä, – puhisi Charny katkeran ivallisesti. – Hän on kuitenkin niin hyvä, tämä kuningatar, ettei tarvitsisi koettaa meitä eksyttää. Mutta kenties hän pelkää herättävänsä epäluuloja puolisossaan.

Charny puristi nyrkkiään suonenvetoisesti ja lähti verkalleen asuntoansa kohti.

– He sanoivat: huomiseksi, – lisäsi hän kiivettyään parvekkeen yli. – Niinpä niin, huomiseksi… olkoon se sanottu meille kaikille, sillä silloin meitä on neljä koolla, madame!