Kitabı oku: «Kuningattaren kaulanauha», sayfa 9

Ja yhtä pelästyneenä kuin äsken kiemailevana tuli nuori nainen nyt Cagliostron luo ja kiersi kätensä hänen kaulalleen.

– Lapsi rukka, – sanoi kreivi ja painoi Olivan otsalle isällisen suudelman, – kuinka te hätäännyitte! Mutta älkää minusta niin pahaa ajatelko! Olitte suuressa vaarassa ja siitä teidät pelastin. Minulla oli joitakin aikeita, mutta niistä olen luopunut, siinä kaikki. Minulla on yhtä vähän aihetta teitä vihata kuin teillä minua kiittää. Minä olen toiminut omaksi edukseni, te samoin omasta puolestanne, ollaan siis kuitit.

– Voi, monsieur, kuinka hyvä, kuinka jalo te olette!

Ja Oliva laski toisenkin käsivartensa Cagiiostron olalle. Mutta tämä katseli häntä yhtä tyynesti, kuin ennenkin, ja sanoi:

– Huomaatte kai, Oliva, että jos nyt tarjoisitte minulle rakkautenne…

– Entä sitten? – kysyi Oliva punastuen.

– Jos tarjoisitte minulle suloisen olentonne, niin kieltäytyisin, sillä niin suurta arvoa panen siihen, että herätän vain tositunteita, puhtaita, kaikesta omasta edusta vapaita tunteita. Luulitte minua itsekkääksi ja jouduitte minusta riippuvaiseksi; nyt luulette olevan syytä mukaantua, mutta minusta te olette pikemmin kiitollinen kuin hellä, pikemmin pelästynyt kuin rakastunut. Pysykäämme siis sillä kannalla kuin olemme. Sillä tapaa täytän toivomuksenne ja otan huomioon hienotuntoisuutenne.

Oliva hellitti kauniit käsivartensa ja poistui nolona, nöyryytettynä, Cagliostron odottamattoman epäitsekkyyden eksyttämänä.

– Pidetään siis päätettynä, – jatkoi kreivi, – että minä yhä olen ystävänne, johon täysin luotatte; että saatte käyttää taloani, varojani ja luottoani ja…

– Ja minä sanon, – keskeytti Oliva, – että maailmassa on miehiä, jotka ovat korkealla kaikkien entisten tuttujeni yläpuolella.

Hän lausui nämä sanat niin suloisesti ja arvokkaasti, että ne vaikuttivat tähän raudankovuiseenkin mieheen, jonka nimenä oli ennen ollut Balsamo.

– Joka nainen on hyvä, – ajatteli Cagliostro, – jos vain koskettaa sydämeen.

Sitten hän lähestyi Olivaa ja sanoi:

– Tästedes saatte asua talon ylimmässä kerroksessa. Siellä on kolme huonetta sovitettuna kuin tähtitorniksi, josta voi tähystellä bulevardia ja Saint-Clauden katua. Akkunat ovat Ménilmontantin ja Bellsvillen puolelle. Tosin voi joku teidät siellä nähdä. Mutta ne ovat vain rauhallisia naapureita, joita ei tarvitse pelätä, rehellistä väkeä, joilla ei ole erityisiä suhteita, eivätkä he osaa epäillä, kuka te olette. Antakaa vain heidän nähdä itsenne, mutta älkää kovin ilmeisesti näyttäytykö. Sensijaan ette saa näyttää itseänne niille, jotka kulkevat kadulla, sillä poliisit käyvät toisinaan Saint-Clauden puolella. Ainakin saatte auringonvaloa.

Oliva taputti käsiään ihastuneena.

– Tahdotteko, että opastan teidät sinne? – kysyi Cagliostro.

– Jo tänä iltana?

– Niin juuri. Onko teillä mitään sitä vastan?

Oliva loi Cagliostroon tutkivan silmäyksen. Hänen sydämessään tai pikemmin hänen turhamielisessä, pilaantuneessa mielessään heräsi toivo.

– Mennään, – sanoi hän.

Kreivi otti eteisestä lyhdyn, aukaisi itse monta ovea, ja portaita myöden nousten joutui Olivan seuraamana kolmanteen kerrokseen siihen huoneustoon, josta oli puhunut. Oliva huomasi, että asunto oli kalustettu, kukilla koristettu ja täysin kunnossa.

– Näyttää siltä, kuin minua olisi tänne odotettu, – sanoi hän.

– Ei teitä, – vastasi kreivi, – vaan minua, joka pidän tämän huoneuston näköalasta ja usein olen täällä yötä.

Olivan katseesta tuli salama, punakeltainen, salamoiva värivivahdus, joka toisinaan antaa kissan silmäterille sateenkaaren hehkun, ja huulilla oli jo muuan sana, mutta Cagliostro ehkäisi sen sanoen:

– Täällä ei teiltä puutu mitään; neljännestunnin päästä tulee tänne kamarineitsyenne. Hyvää yötä, neiti.

Ja samalla hän katosi tehden syvän kumarruksen, jota lievensi suopea hymy. Vanki raukka heittäytyi hämmästyneenä vuoteelle, joka valmiina odotti sirossa komerossa.

– En ymmärrä vähääkään siitä, mitä minulle tapahtuu, – mutisi hän seuraten katseillaan miestä, joka hänestä olikin käsittämätön.

18. Tähystyspaikka

Oliva meni makuulle heti, kun Cagliostron lähettämä kamarineitsyt oli poistunut.

Hän sai vain vähän unta silmiinsä, kun sekalaiset ajatukset, jotka johtuivat hänen keskustelustaan kreivin kanssa, pakottivat hänet uinailemaan valveilla tai rauhatonna torkkumaan; ihminen ei tunne itseään pitkään aikaan onnelliseksi, jos on liian rikas tai liian tyyni oltuaan sitä ennen liian köyhä tai levoton.

Oliva surkutteli Beausirea ja ihaili kreiviä, jota ei käsittänyt, jota ei enää uskonut araksi eikä epäillyt tunteettomaksi. Hän pelkäsi kovasti jonkin keijukaisen tulevan häiritsemään untaan, ja pieninkin melu alhaalta herätti hänessä sellaista levottomuutta, joka on tuttu linnassa uinuvalle romaanin sankarittarelle.

Mutta aamuruskon tullessa hälveni kaikki tämä tuskailu, joka ei ollut suloaan vailla… Kun ei meidän tarvitse välittää herra Beausiren epäluuloista, voimme ilmaista, että Nicole nähdessään aamulla olevansa täydessä turvassa vielä tunsi kiemailevaa harmia, sellaista pikku vivahdusta, jota ei osaisi kuvata muun kuin Watteaun sivellin, Marivauxin tai Crébillon nuoremman kynä.

Päivän koittaessa hän uskalsi nukkua vaipuen siihen nautintoon, jota hänen kukkakoristeiselle makuuhuoneelleen saivat nousevan auringon purppuranheleät säteet ja lintujen sipsutukset akkunan edustalla penkereellä, missä niiden siivet hipaisivat ruusupensaiden ja jasmiinien lehtiä. Ja vasta hyvin myöhään hän nousi, kun parin, kolmen tunnin uni oli lepuuttanut hänen silmäluomihan ja hän keinuttuaan katuhälinän ja unen suloisen painostuksen välillä tunsi itsensä kyllin vahvaksi jälleen liikkumaan ja liian vahvaksi pysymään enää joutilaana.

Nyt hän kulki kaikki sopet tutkien uudessa asunnossaan, missä tuo käsittämätön mieskeijukainen tyhmyydessään ei ollut edes löytänyt laskuovea Päästäkseen siipiään räpytellen hänen vuoteensa ääreen, vaikka senaikuiset yökulkijat, kreivi de Gabalisin mukaan, eivät olleet viatonta mainettaan pilanneet.

Oliva katseli vilpittömästi hämmästyneenä sitä komeutta, joka oli hänen ympärillään. Tämä naisasunto oli alkuaan aiottu miehelle. Siinä oli kaikkea, mikä voi sulostuttaa elämää, varsinkin päivänvaloa ja raitista ilmaa, jotka voisivat vankikomerotkin muuttaa puutarhaksi, jos niihin vain pääsisi valoa ja ilmaa. Kuinka lapsellisen, siis täydellisen iloisena Oliva hypähti ulos parvekkeelle laskeutuen pitkälleen kukkien ja sammalien väliin niinkuin pesästään esille ryöminyt käärme, sen kuvaamista emme suinkaan laiminlöisi, ellei silloin täytyisi tehdä selkoa hänen yhä uudistuneesta hämmästyksestään, kun jokin uusi liikahdus loi hänen eteensä uuden näytelmän. Maaten, kuten sanoimme, jottei häntä ulkoa nähtäisi, hän katseli parvekkeen ristikon lomitse bulevardin puiden latvoja, Popincourtin korttelin rakennuksia ja savupiippujen utuista valtamerta, jonka epätasaiset laineet kohosivat hänen oikealla puolellaan.

Auringonpaisteessa, kuunnellen vaunujen jyminää, joita tosin oli vähän, mutta kuitenkin liikkeellä bulevardilla, pysyi hän täten parin tunnin ajan täysin onnellisena. Vieläpä hän nautti suurukseksi suklaata, jota kamarineitsyt tarjosi, ja luki sanomalehteä, ennenkuin oli edes aikonut katsahtaa kadulle. Se oli vaarallista huvia. Herra de Crosnen kätyrit, jotka vainukoirien tavoin pyydystävät saalista, saattaisivat hänet nähdä. Kuinka kauheata se olisi suloisen unen jälkeen!

Mutta vaakasuoraa asentoa ei voinut ijankaikkisesti pitää, vaikka se olisikin niin mieluinen. Nicole kohosi kyynärpäälleen. Ja silloin hän näki Ménilmontantin pähkinäpuut, hautuumaan rehevän metsikön ja tuhansia erivärisiä taloja, jotka ylenivät Charonnesta Chaumontin kukkuloille asti kunnaan toisella puolella viheriöivien lehtojen keskellä tai kanervaa ja ohdaketta kasvavien rantatörmien kipsimäisillä reunoilla. Siellä täällä näkyi teillä, jotka kapeiden nauhojen lailla kiemurtelivat kumpujen ympäri, viinitarhain poluilla ja pölyisillä maanteillä pieniä elollisia olentoja, aaseillaan ratsastavia maalaisia, rikkaruohoa kitkeviä lapsia ja viinitarhojen väkeä kääntelemässä rypäleitä aurinkoa kohti. Tämä maalaisuus ihastutti Nicolea, joka aina oli ikävöinyt Taverneyn läheistä kaunista maaseutua vaihdettuaan sen niin hartaasti haluttuun Pariisiin.

Viimein hän kuitenkin kyllästyi maaseutuun, ja saatuaan kukkiensa suojassa mukavan ja turvallisen asennon, josta voi nähdä joutumatta nähtäväksi, hän laski katseensa vuorelta laaksoon, kaukaisesta näköpiiristä vastapäisiin taloihin. Kaikkialla, kolmen talon rajoittamalla alalla, Oliva näki vain suljettuja tai ikävännäköisiä akkunia. Tällä puolen kolmikerroksinen talo, jossa asuvat vanhat koroillaaneläjät ripustivat lintuhäkkejä ulkopuolelle tai ruokkivat kissoja sisäpuolella; tuolla taas neljä kerrosta, joista vain ylimmän asukas, auvergnelainen, oli näkyvissä toisten vuokralaisten mentyä arvatenkin maalle. Kolmannessa talossa, vasemmalla, Oliva näki keltaiset silkkiverhot, kukkia ja muusta kalustosta pehmoisen nojatuolin, joka näkyi akkunan ääressä odottavan haaveilijaansa tai haaveilijatartaan. Tässä huoneessa, jonka syvä pimeys oli suorana vastakohtana kirkkaaseen aurinkoon, hän luuli erottavansa jonkin varjon kävelemässä edestakaisin säännöllisin askelin.

Tähän hän rajoitti uteliaisuutensa, kätkeytyi vielä paremmin, kutsui luokseen kamarineitsyensä ja alkoi tämän kanssa jutella vaihtaakseen yksinäisyyden sulot niihin, joita tuottaa ajattelevan ja varsinkin puhuvan olennon seuranpito.

Mutta vastoin kaikkia perinnäistapoja kamarineitsyt oli vähäpuheinen. Tosin hän selitti emännälleen Bellevillen, Charonnen ja Père-Lachaisen, mainitsi Saint-Ambroisen ja Saint-Laurentin kirkkojen nimet ja näytti, kuinka bulevardi kaartui Seinen oikealle rannalle, mutta kun tuli puhe naapureista, ei hän osannut sanoa mitään: hänelle ne olivat yhtä outoja kuin emännällekin. Hämärästä huoneesta keltaisine silkkiverhoineen Oliva siis ei saanut mitään tietää. Ei mitään kävelevästä varjosta eikä nojatuolista.

Jos Olivalta puuttuikin se etu, että olisi ennakolta tuntenut naapurinsa, saattoi hän ainakin ruveta itse tutkimaan, ja näin hän tekikin lähettäen luotaan liian vaiteliaan kamarineitsyen voidakseen toisen näkemättä tähystellä.

Pian tulikin tilaisuus. Naapurit alkoivat availla oviaan, heittäytyä päivällislevolleen tai pukeutua mennäkseen kävelylle Place Royalelle tai Cheminvertille. Oliva huomasi heitä olevan kuusi; he sopivat hyvin yhteen, vaikka olivat keskenään perin erilaisia, kuten voikin odottaa ihmisiltä, jotka asuvat Saint-Clauden kadun varrella.

Oliva käytti osan päivää katsellakseen heidän liikkeitään, tutustuakseen heidän tapoihinsa. Hän tutki heitä kaikkia paitsi tuota liikkuvaa varjoa, joka näyttämättä kasvojaan oli vihdoin asettunut nojatuoliinsa akkunan ääreen ja siinä vaipunut haaveilemaan.

Se oli nainen. Hän oli jättänyt päänsä kampaajattaren huostaan, ja tämä sommitteli puolentoista tunnin kuluessa hänen päälakensa ja ohimoittensa yläpuolelle sellaista babylonilaista rakennusta, johon aineksia saatiin kivi- ja kasvimaailmasta ja olisi otettu eläinkunnastakin, jos Léonard olisi asiaan sekaantunut, ja jos joku senaikuinen nainen olisi sallinut päänsä muutettavan Noakin arkiksi asujamineen. Sitten tuo nainen oli, tukka laitettuna, puuteroituna, yllä valkoinen puku samanvärisine pitseineen, taas istunut nojatuoliin kaula päänalusten varassa, jotka olivat kyllin vankkoja pitämään ruumista tasapainossa hiusrakenteen säilyessä koskematonna, niin että vain maanjäristys ehkä jaksaisi sen alustaa liikahuttaa.

Liikkumaton nainen oli kuin istuimelleen kiilattu intialainen epäjumala, jossa vain tuijottava silmä, vastaten ajatuksen kiinteyttä, liikkui kuopassaan vartijana ja tarkkana palvelijana ruumiin tarpeiden tai sielun oikkujen mukaan yksin suorittaen epäjumalan kaikki toimet.

Oliva huomasi, kuinka kaunis tämä näin kammattu nainen oli, kuinka sievä ja siromuotoinen oli hänen pikkuinen, punaiseen satiinitohveliin pistetty jalkansa, joka nojasi akkunalautaa vasten, ja ihaili myös hänen pyöreätä käsivarttaan ja täyteläistä rintaansa, joka pullisti kureliiviä ja aamunuttua.

Mutta enimmin hämmästytti Olivaa tuo syvä ajattelu, joka suuntautui johonkin näkymättömään, hämärään päämäärään, niin valtava mietiskely, että ruumis oli tuomittu täydelliseen jähmeyteen, melkein olemattomuuteen.

Tämä nainen, jonka nimen kyllä arvaamme, mutta jota Oliva ei voinut tuntea, ei ollenkaan aavistanut olevansa toisen katseltavana. Vastapäisessä talossa ei koskaan avattu akkunaa. Cagliostron talo ei ollut, huolimatta Olivan tapaamista kukista ja linnuista, paljastanut salaisuuksiaan, eikä akkunissa ollut näkynyt muita eläviä olentoja kuin ne käsityöläiset, jotka olivat taloa korjanneet.

Tämän seikan, joka näyttää olevan ristiriidassa sen kanssa, että Cagliostro muka siellä asusti, voi selittää parilla sanalla. Kreivi oli näet päivää ennen toimittanut tämän huoneuston sisustetuksi Olivaa varten sillä tapaa, kuin hän itse olisi siellä asunut, ja hänen käskynsä oli niin hyvin täytetty, että hän niin sanoaksemme petkutti omaa itseäänkin.

Syvämietteinen nainen pysyi yhä alallaan, ja Oliva kuvitteli, että noin merkillisesti haaveileva nainen mietti petettyä rakkauttaan. Kauneus, yksinäisyys, ikä, kaipuu – kaikki tämä oli omansa myötätunnon siteillä liittämään toisiinsa kaksi sielua, jotka kohtalon salaperäisten, vastustamattomien laskelmien mukaan ehkä jo hakivat toisiaan.

Kohta kun Oliva oli keksinyt tuon mietiskelevän erakon, ei hän enää voinut tästä irroittaa katsettaan. Toisen naisen vetovoimassa toiseen oli tavallaan siveellistä puhtautta. Tällainen hienotuntoisuus on tavallisempi kuin tuuliaankaan onnettomissa olennoissa, joiden ruumis on muuttunut elämänvoimien päätekijäksi. He ovat aineettomasta paratiisista karkoitettuja raukkoja, jotka kaipaavat kadotettuja huvitarhojaan ja näiden salaperäisessä siimeksessä hymyileviä enkeleitä.

Olivasta tuo kaunis erakko oli hengenheimolainen. Hän sommitteli omansa kaltaisen romaanin ja kuvitteli lapsellisesti, ettei voinut olla kaunis ja komea ja asua syrjässä Saint-Clauden kadun varrella, ellei raskas murhe jäytänyt sydäntä.

Saatuaan perin romanttisen kuvitelman valmiiksi Oliva ihastui omaan mielikuvaansa, kuten epätavallisten luonteiden käy, ja tunsi olevansa siivekäs rientääkseen avaruuden halki hengenheimolaisensa luo, jonka hän myös maltitonna toivoi saavan siivet. Mutta hiuslaitteinen nainen ei liikahtanutkaan, vaan näytti torkkuvan. Oli jo kulunut kaksi tuntia, ja hän istui yhä paikallaan.

Oliva kävi jo toivottomaksi. Hän ei olisi ollut likimainkaan niin valmis vastaanottamaan Adonista tai Beausirea kuin tuota tuntematonta naista. Uupuneena ja hellästä muuttuen vihaiseksi hän avasi ja sulki akkunansa ainakin kymmenen kertaa säikäyttäen lintuja kukkien keskellä ja tehden niin ilmeisiä sähkölennätintemppuja, ettei tylsinkään herra de Crosnen kätyri olisi ohikulkiessaan ollut niitä huomaamatta. Vihdoin Oliva rupesi uskomaan, että outo nainen oli kyllä nähnyt hänen temppunsa ja ymmärtänyt hänen antamansa merkit, mutta ei niistä välittänyt – turhamielisenä tai hupsuna. Hänkö hupsu, jolla oli niin viekkaat, niin pirteät silmät, niin ketterä jalka, niin levoton käsi? Ei millään muotoa. Mutta turhanylpeä – se oli mahdollista; sillä tapaa ylpeä kuin tähän aikaan ylhäinen nainen voi olla porvarillista kohtaan.

Huomatessaan nuoren naisen kasvoissa ylhäisön tuntomerkit tuli Oliva siihen loppupäätökseen, että hän oli kopea eikä suostunut tuttavuuteen. Ja luopuen enemmistä yrityksistä Oliva käänsi hänelle viehättävän närkästyneenä selkänsä ja heittäytyi taas nauttimaan auringosta, tällä kertaa ilta-auringosta kukkiensa, herttaisten kumppaniensa seurassa, jotka yhtä hienoina, komeina, puuteroituina ja kiemailevina kuin ylhäisimmät naiset suovat kuitenkin itseään koskettaa ja hengittää tuoksuaan palkiten hyvällä hajulla, raikkaudella ja hurmaavalla hivelyllä ystävyyden tai lemmen suutelot.

Hän ei osannut kuvitella, että ylpeäksi luulemansa nainen oli Jeanne de Valois, kreivitär de la Motte, joka eilisestä saakka tavoitteli jotakin aatetta; että tämän aatteen tarkoituksena oli estää Marie-Antoinette ja kardinaali de Rohan toisiaan näkemästä; että vielä tärkeämmän seikan vuoksi kardinaalin piti, vaikkei enää näkisikään kuningatarta yksityisessä seurustelussa, kuitenkin uskoa hänet näkevänsä tyytyen siis tähän näkyyn ja luopuen vaatimasta todellisuutta. Nämä olivat vakavia ajatuksia ja varsin päteviä perusteita, miksi nuori nainen ei kahteen pitkään tuntiin päätäänkään kääntänyt.

Jos Oliva olisi kaiken tämän tiennyt, ei hän olisi vihoissaan perääntynyt kukkiensa sekaan. Eikä hän silloin olisi sattunut parvekkeelta kolhaisemaan alas kadulle erästä ruukkua, joka maahan pudotessaan sai aikaan hirveän räiskinän.

Kauhistuneena tähysti Oliva, oliko hän ehkä syypää johonkin tapaturmaan. Mietiskelevä nainen hätkähti kuullessaan paukauksen, näki kadulla kukkaruukun ja johtuen seurauksesta syyhyn kohotti katseensa maasta vastapäisen talon parvekkeelle. Ja silloin hän näki Olivan. Samassa hän päästi huudahduksen, kauhunhuudon, sellaisen, jota seurasi kiivas liike äsken niin jäykässä ruumiissa. Vihdoin yhtyivät Olivan ja tämän naisen katseet, utelivat toisiltaan ja tunkivat syvälle toisiinsa. Jeanne huudahti ensiksi:

– Kuningatar!

Sitten hän äkkiä pani kätensä ristiin, rypisti kulmakarvojaan uskaltamatta liikahtaa peläten oudon näyn katoavan ja mutisi:

– Voi kuinka olen miettinyt keinoa, ja nyt se minulla on!

Samalla hetkellä Oliva kuuli jonkun olevan takanaan ja käännähti. Hänen huoneessaan oli kreivi, joka oli nähnyt, kuinka molemmat naiset tarkastivat toisiaan.

– He ovat toisensa nähneet, – ajatteli hän.

Oliva poistui parvekkeelta kiireesti.

19. Naapurukset

Siitä lähtien, kun molemmat naiset olivat toisensa nähneet, ei Oliva, joka oli jo ihastunut naapurinsa sulouteen, enää tekeytynyt kylmäkiskoiseksi, vaan liikkuessaan varovasti kukkiensa keskellä vastasi hymyllä niihin hymyihin, joita hänen osakseen tuli.

Käydessään hänen luonaan ei Cagliostro ollut laiminlyönyt huomauttaa äärimmäisen varovaisuuden tärkeyttä.

– Varsinkin karttakaa naapureita, – oli hän sanonut.

Nämä sanat olivat koleiden rakeiden lailla iskeneet Olivaa, jolle oli jo käynyt mieluisaksi ajanvietteeksi vaihtaa naapurinsa kanssa merkkejä ja tervehdyksiä. Naapureiden karttaminen – sehän oli samaa kuin kääntää selkänsä tuolle viehättävälle naiselle, jonka katse oli niin säkenöivä ja lempeä, jonka kaikki liikkeet olivat houkuttelevia, luopua pitämästä lennätinkeskustelua sateesta ja säästä, rikkoa välit ystävänsä kanssa. Sillä Olivan mielikuvitus kiiti niin vinhaan, että Jeanne oli hänestä jo merkillinen ja rakas olento. Salakavalasti hän vastasi suojelijalleen, ettei koskaan tekisi vastoin tämän tahtoa eikä rupeisi tuttavaksi naapuriensa kanssa; mutta heti kun kreivi oli poissa, asettui hän parvekkeelle sellaiseen asentoon, että naapurin täytyi hänet nähdä.

Kuten helposti käsittää, oli juuri tämä Jeannen mieleen, ja kohta kun Oliva hänelle osoitti ystävyyttä, vastasi hän nyökkäyksin ja lentosuukkosin. Oliva koki parhaansa mukaan olla näiden kohteliaisuuksien arvoinen ja pani merkille, että naapuri oleskeli melkein yhtä mittaa akkunansa ääressä, lähetti hänelle ulos mennessään jäähyväiset ja palatessaan taas tervehdyksen ja näytti siis kohdistaneen kaikki rakastettavat ominaisuutensa parveketta kohti. Tällaisissa oloissa oli odotettava, että pian yritettäisiin lähestyä, ja asian kulku oli seuraava.

Tullessaan pari päivää myöhemmin Olivan luo oli Cagliostro harmissaan siitä, että jokin vieras oli pyrkinyt taloon.

– Kuinka niin? – kysyi Oliva punastuen.

– Se oli hyvin kaunis, nuori, hieno nainen, – selitti Cagliostro. – Hän oli tullut soittamaan porttikelloa ja saanut puhutella erästä palvelijaa. Oli tiedustanut, mikä nuori nainen asuu täällä kolmannessa kerroksessa – siis teidän huoneustossanne, ystäväiseni. Varmaankin hän tarkoitti teitä. Hän pyysi saada teitä tavata. Näkyy siis tuntevan teidät – kaiketi hänellä on jokin tarkoitus. Teidät on siis saatu ilmi, mutta varokaa, poliisilla on naisiakin kätyreinään, kuten miehiä, ja minun on huomautettava, että jos herra de Crosne vaatii, täytyy teidät luovuttaa hänelle.

Oliva ei pelästynyt, hän kun heti älysi, että oli puhe naapurista, ja hän tunsi suunnatonta kiitollisuutta näin herttaisesta myötätunnosta. Päättäen kaikin keinoin ilmaista tuntemattomalle kiitoksensa hän salasi asian kreiviltä.

– Ettekö pelkää? – kysyi Cagliostro.

– Kukaan ei ole minua nähnyt, – väitti Oliva.

– Vieras ei siis liene teitä hakenut.

– En minäkään luule.

– Kummallista sittenkin, että joku aavistaa yläkerrassa asuvan naisen… Mutta pitäkää varanne.

– Herra kreivi, – sanoi Oliva, – miksi minun pitäisi pelätä? Jos minut on nähty, mitä en usko, niin ei enää nähdä, ja jos nähdäänkin, on välimatka niin pitkä, sillä eihän tänne talon sisään pääse, vai mitä?

– Ei ainakaan helposti, – vastasi Cagliostro, – sillä jollei kiipeä muurin ylitse, mikä olisi työlästä, taikka avaa pikku porttia tällaisella avaimella, mikä ei myöskään käy hyvin päinsä, kun se on aina taskussani…

Samalla hän näytti pikku portin avainta.

– Ja kun minun ei tee mieleni syöstä teitä turmioon, – jatkoi hän, – en lainaa tätä avainta kellekään, ja kun teilläkään ei ole halua joutua herra de Crosnen kynsiin, ette salline kenenkään kiivetä muurin ylitse. Nyt tiedätte, kuinka on laita, lapsukaiseni; tehkää mielenne mukaan.

Oliva vakuutti hartaasti ottavansa kaikki huomioonsa ja joudutti kreiviä lähtemään, eikä tämä näkynytkään itsepäisesti viivyttelevän.

Seuraavana aamuna Oliva oli jo kuuden ajoissa parvekkeella hengittäen raikasta ilmaa läheisiltä kunnailta ja luoden uteliaita silmäyksiä kohteliaan naapurinsa suljettuihin akkuniin. Vaikkei tämä tavallisesti noussut ennen yhtätoista, tuli hän nyt näkyviin melkein kohta, kun Oliva ilmestyi. Näytti siltä, kuin hän olisi verhojensa takana väijynyt tätä tilaisuutta. Naiset tervehtivät toisiaan, ja Jeanne pisti päänsä pitkälle ulos akkunasta katsellen joka taholle, voisiko joku kuulla hänen ääntään. Mutta ketään ei näkynyt; sekä katu että talojen akkunat olivat autioita. Silloin hän pani molemmat kätensä huutotorveksi suun eteen ja lähetti väräjävällä, pitkäveteisellä äänensoinnulla, joka kuuluu kauemmaksi kuin huuto, seuraavat sanat Olivalle:

– Eilen koetin teitä tavata, madame.

– Hiljaa! – vastasi Oliva peräytyen kauhistuneena ja painaen sormea huulilleen.

Jeanne vetäytyi nyt kiireesti verhojen taakse luullen jonkun syrjäisen olevan lähellä, mutta pian hän taas ilmestyi rauhoittuneena Olivan hymystä.

– Eikö teidän luoksenne siis voi tulla? – kysyi hän.

– Ei, valitettavasti, – vastasi Oliva kädenliikkeellä.

– Ei, ei, – huusi Oliva säikähtäen.

Jeanne mietti vähän aikaa. Kiittääkseen häntä hellästi myötätunnosta Oliva lähetti ystävällisen lentosuutelon, johon Jeanne kaksin verroin vastasi, sulkien sitten akkunan ja lähtien ulos.

Oliva luuli ystävänsä keksineen jonkin uuden keinon, sillä hänen viime katseensa oli ollut niin merkitsevä. Parin tunnin päästä Jeanne palasikin kotiin; aurinko oli silloin kuumimmillaan, ja katukivitys poltti kuin erämaan hiekka. Kun hän sitten taas ilmestyi akkunaan, näki Oliva, että hänellä oli kädessä jousi. Nauraen antoi Jeanne Olivalle merkin väistyä syrjään. Tämä naurahti myös ja piiloutui akkunaluukun taakse.

Jeanne tähtäsi huolellisesti ja ampui pienen lyijykuulan, joka kovaksi onneksi osui parvekkeen rautaristikkoa vasten ja putosi kadulle. Olivalta pääsi pettymyksen huudahdus. Jeanne kohautti harmistuneena olkapäitään, haki silmillään luotiaan kadulta ja katosi sitten muutamaksi minuutiksi.

Oliva kurotti päätään tähystääkseen alas; siellä kulki jokin lumppuri nuuskien oikealle ja vasemmalle: näkikö hän tuon luodin? Siitä ei Oliva päässyt selville, sillä hänen täytyi lymytä, jottei häntä itseään nähtäisi.

Mutta Jeannen toinen laukaus onnistui paremmin. Hänen jousensa lennätti parvekkeen yli, Olivan huoneeseen, toisen kuulan, jonka ympärille oli kiedottu pieni kirjelippu, sisällykseltään näin kuuluva:

'Te viehätätte minua, kaunis nainen. Olen ruvennut teistä pitämään jo pelkän ulkonäön vuoksi. Oletteko te vankina? Tiedättekö, että olen turhaan koettanut päästä luoksenne? Salliiko teitä vartioiva velho minun koskaan tulla luoksenne sanomaan, kuinka suuri myötätunto minussa on miesten hirmuvallan uhriparkaa kohtaan?

Kuten näette, on minussa kekseliäisyyttä, jos asia koskee ystäviäni. Tahdotteko olla ystäväni? Nähtävästi ette pääse asunnostanne ulos, mutta voittehen kirjoittaa, ja kun minä saan liikkua mieleni mukaan, niin odottakaa, kunnes sivuutan parvekkeenne, ja heittäkää silloin vastauksenne.

Jos jousella ampuminen kävisi vaaralliseksi ja voitaisiin huomata, valitkaamme mukavampi keino kirjevaihtoon. Laskekaa parvekkeelta hämärässä lankakerä, johon kiinnitätte vastauksenne. Minä sidon siihen uuden kirjeeni, jonka voitte kenenkään näkemättä vetää luoksenne.

Elleivät silmänne petä, luulisin voivani teiltä saada edes hiukan sitä ystävyyttä, jota olette minussa herättänyt, ja samalla uskon, että yhdessä saamme paljon toimeen.

Ystävänne.

J.K. – Näittekö, saiko kukaan käsiinsä ensi kirjeeni?'

Jeanne ei pannut siihen nimeään; hän oli myös kokonaan muuttanut käsialansa. Oliva ihan vapisi ilosta saadessaan kirjeen ja lähetti seuraavan vastauksen:

'Rakastan teitä, niinkuin tekin minua. Minä olen todellakin miesten häijyyden uhri. Mutta se, joka minua täällä pitää, ei ole hirmuvaltias, vaan suojelijani. Vain kerran päivässä hän käy salaa minua katsomassa. Myöhemmin selitän teille kaikki. Minusta on parempi lähettää kirje langan päässä kuin ampua jousella.

Ikävää on, etten pääse ulos. Minä olen lukon takana, mutta oman etuni vuoksi. Kuinka paljon minulla olisi teille puhumista, jos koskaan onnistuisi teitä tavata! On niin paljon asioita, joista ei voi kirjoittaa.

Ensi kirjettänne ei kukaan korjannut, paitsi ehkä jokin kurja lumppuri, joka kulki tästä ohitse, mutta sellaiset ihmiset eivät osaa lukea, ja niistä lyijy on vain lyijyä.

Ystävänne

Oliva Legay.'

Oliva piirsi koko nimensä. Hän ilmoitti kreivittärelle merkillä aikovansa päästää alas lankakerän, ja illalla hän sen toimittikin. Jeanne oli alhaalla parvekkeen kohdalla, tarttui kerään ja otti siitä kirjelipun, kuten ylhäällä lankaa pitelevä Oliva nykäyksistä tunsi. Sitten kreivitär riensi kotiinsa lukemaan, ja puolen tunnin päästä hän kiinnitti oivalliseen lankaan uuden kirjeen:

'Ihminen voi tehdä mitä tahtoo. Teitä ei oikeastaan vartioida, koska näen teidät aina yksin. Varmaankin siis saatte ottaa vastaan vieraita tai ainakin itse lähteä ulos. Millä tapaa asuntonne on lukittu? Avaimellako? Kellä se avain on? Silläkö miehellä, joka käy teitä katsomassa? Pitääkö hän avainta niin visusti ettei sovi sitä häneltä siepata tai ottaa siitä jäljennöstä? Ei tässä ole puhetta mistään pahasta, vaan ainoastaan siitä, että saisitte muutamaksi tunniksi vapautta ja hauskoja kävelymatkoja ystävättären kanssa, joka lohduttaa teitä kaikista vastoinkäymisistä ja palkitsee teille runsaasti sen, mitä olette menettänyt. Voihan olla kysymyksessä täysikin vapaus, jos niin haluatte. Mutta siitä saamme lähemmin puhella, kun ensi kerran tapaamme toisemme.'

Oliva ahmi kirjeen sisällyksen. Hänen poskensa hehkuivat itsenäisyyden kuumeesta, ja sydän paisui kielletyn hedelmän makeudesta. Hän oli huomannut, että kreivi tultuaan hänen luokseen, mukanaan joku kirja tai koriste, aina pani salalyhtynsä eräälle hyllylle ja avaimen lyhdyn päälle.

Kun Cagliostro saapui seuraavan kerran, oli Olivalla valmiina kappale vahaa, johon hän otti avaimesta jäljennöksen. Kreivi ei tällöin edes päätään kääntänyt, vaan seisoi parvekkeella katselemassa vastapuhjenneita kukkia. Oliva sai siis häiritsemättä tehdä kepposensa.

Kreivin mentyä Oliva laski valojäljennöksen pienessä rasiassa alas parvekkeelta, ja samalla Jeanne sai häneltä kirjelipun. Ja seuraavana päivänä kahdentoista ajoissa lennätettiin jousella, erinomaisella pikakeinolla, joka lankaan verrattuna oli kuin sähkölennätin ratsukuriirin rinnalla, seuraava kirje:

'Rakas ystäväni, illalla yhdentoista aikaan, kun mustasukkainen vartijanne on poissa, tulkaa alas pikku portille ja vetäkää salpa syrjään, niin joudutte suoraan sen syliin, joka nimittää itseään helläksi ystäväksenne.'

Oliva vapisi nyt riemusta enemmän kuin koskaan ennen saadessaan Gilbertin hellimpiä kirjeitä, ensi lemmen ja ensi kohtausten päivinä.

Kello yksitoista hän laskeutui pihalle eikä ollut huomannut kreivissä mitään epäluuloa. Alhaalla hän tapasi Jeannen, joka hellästi syleili häntä. Sitten he astuivat bulevardin varrella odottaviin vaunuihin, ja aivan hämmentyneenä, ihastuksesta väristen, Oliva sai ystävänsä kanssa olla pari tuntia ajelemassa. Molemmat nuoret naiset vaihtoivat nyt hartaasti salaisuuksia, suuteloita, suunnitelmia.

Jeanne neuvoi Olivaa palaamaan kotia, jottei hänen suojelijassaan heräisi epäluuloja. Hän oli saanut tietää, että tämä suojelija oli Cagliostro. Hän pelkäsi tämän miehen älyä eikä pitänyt aikeensa onnistumista varmana muutoin kuin syvimmän salaisuuden turvissa.

Oliva oli avoimesti paljastanut kaikki: Beausiren, poliisin, kaikki hän oli tunnustanut. Jeanne oli selittänyt olevansa hienon perheen tytär, joka vanhempiensa tietämättä eli rakastajansa kanssa. Toinen tiesi siis kaikki, toinen ei mitään; sellainen oli heidän keskensä vannottu ystävyys.

Tästä päivästä lähtien he eivät enää tarvinneet jousta tai lankaa. Jeannella oli avain, ja hän saattoi viitata Olivaa tulemaan, milloin vain halutti. Ja kun syöttinä oli herkullinen illallinen ja salainen huviajelu, suostui Oliva joka kerta.

– Eikö herra de Cagliostro mitään huomaa? – kyseli Jeanne levotonna.

– Hänkö? Vaikka kertoisin hänelle, ei hän sitä uskoisi, – vastasi Oliva.

Viikon kuluessa nämä yölliset retket olivat muuttuneet tavaksi, tarpeeksi, vieläpä nautinnoksi, ja silloin Oliva ajatteli Jeannea useammin kuin koskaan oli muistanut Gilbertiä tai Beausirea.