Kitabı oku: «Kuningattaren kaulanauha», sayfa 11

22. Nainen ja kuningatar

Seuraavana yönä uudistuivat samat ilmiöt. Portti aukeni, kun keskiyön viimeinen kellonlyönti kajahti, ja molemmat naiset tulivat näkyviin. Tässä ilmeni sama uupumattomuus kuin arabialaisen sadun hengillä, jotka tottelivat talismania määrähetkinä.

Charny oli jyrkästi päättänyt ottaa vihdoinkin selville, ketä onnellista kuningatar suosi. Uskollisena tavalleen, vaikkei tämä vielä ollut vanha, hän hiipi puutarhojen taitse, mutta saavuttuaan sille paikalle, missä rakastavaiset olivat kahtena yönä yhtyneet, hän ei tavannut ketään.

Kuningattaren seuranainen näkyi saattavan hänen majesteettiaan Apollo-kylpylään päin. Nyt valtasi Charnyn kauhea tuska, aivan uudenlainen kärsimys. Viattomassa rehellisyydessään hän ei ollut kuvitellut, että rikollisuus menisi niin pitkälle.

Hymyillen ja kuiskaillen lähestyi kuningatar varjoisaa rakennusta, jonka kynnyksellä tuntematon aatelismies odotti häntä avosylin. Ja odotettu astui myös ojennetuin käsin sisään rautaisesta ristikko-ovesta, joka sulkeutui hänen jälkeensä. Rikostoveri jäi ulkopuolelle nojaamaan katkonaista pylvästä vasten, joka melkein peittyi rehevään lehdistöön.

Charny oli huonosti arvioinut voimansa. Hän ei kestänytkään tällaista iskua. Kun hän raivoissaan aikoi karata kuningattaren seuranaisen kimppuun paljastaakseen hänet, tunteakseen, herjatakseen, ehkä kuristaakseen, syöksähti veri valtavana tulvana hänen ohimoihinsa ja kurkkuunsa ja oli hänet tukehuttaa. Hän lysähti sammaleelle päästäen korahtavan huokauksen, joka hetkiseksi säikäytti Apollo-kylpylän edustalle jäänyttä vartijaa. Charnyn haava oli jälleen auennut ja aikaansaanut sisällisen verenvuodon, joka oli vähällä tehdä hänestä lopun. Mutta hänet palautti henkiin yöllisen kasteen viileys, maan kosteus ja oma tuska.

Hän nousi hoippuen seisaalle, tunsi jälleen paikan, muisti tilansa, alkoi harkita ja haeskeli. Vartijanainen oli kadonnut eikä kuulunut mitään ääntä. Muuan Versaillesissa lyöpä tornikello löi kahdesti ja ilmaisi, että hän oli ollut hyvän aikaa tainnoksissa.

Epäilemättä oli kauhea näky nyt hävinnyt: kuningatar, rakastaja, seuranainen olivat ehtineet paeta. Siitä sai Charny varmuuden keksiessään muurin takana äsken poistuneen ratsastajan jälkiä. Nämä ja muutamat katkenneet oksat Apollo-kylpylän ristikko-oven lähistössä olivat Charny paran ainoat todisteet.

Yö oli pitkällistä hourailua, eikä hän vielä aamullakaan ollut tyyntynyt. Kuolon kalpeana ja näöltään kymmentä vuotta vanhempana hän soitti luokseen kamaripalvelijansa ja otti ylleen samettipuvun, jollaisia siihen aikaan käyttivät keskisäädyn rikkaat.

Synkkänä, mykkänä ja tuskaansa vaipuneena hän lähti Trianonin linnaan päin vahdinmuutoksen aikana, siis kello kymmenen tienoilla. Kuningatar tuli juuri kappelista, jossa oli kuunnellut messua. Hänen astuessaan ohitse kumartuivat sekä päät että miekat, ja Charny näki muutamien naisten punastuvan harmista nähdessään kuningattaren olevan niin kauniin.

Hän olikin kaunis, ihana tukka kammattuna ylöspäin ohimoilta, hienoissa piirteissä hymyilevä ilme ja silmissä kaihoa, mutta samalla lempeätä loistoa. Äkkiä hän huomasi rivin päässä Charnyn, punastui ja huudahti hämmästyksestä. Charny piti päänsä yhä pystyssä ja silmäili kuningatarta, joka näki hänen katseessaan jonkin uuden onnettomuuden. Kuningatar astui hänen luokseen ja sanoi ankarasti:

– Luulin teidän olevan maatilallanne, herra de Charny.

– Olen sieltä palannut, madame, – vastasi Charny suppeasti, melkein epäkohteliaasti.

Marie-Antoinette jäi hämmästyneenä seisomaan – hän, joka pani merkille pienimmänkin vivahduksen. Kun näin oli vaihdettu katseita ja miltei vihamielisiä sanoja, kääntyi hän naisten puoleen.

– Hyvää päivää, kreivitär, – sanoi hän ystävällisesti rouva de la Mottelle.

Ja hän iski silmää tuttavallisesti. Charny hätkähti ja loi puhuteltuun tarkkaavan katseen. Tästä tutkistelusta levottomana Jeanne käänsi päänsä poispäin. Mutta kuin hulluna seurasi häntä Charny, kunnes sai vielä kerran nähdä hänen kasvonsa. Sitten Charny astui Jeannen ympäri ja tarkasteli hänen ryhtiään. Vaikka kuningatar tervehti oikealle ja vasemmalle, piti hän silmällä tätä kahden henkilön merkillistä käytöstä.

– Olisikohan tuo miesparka tullut hulluksi! – ajatteli kuningatar ja astuen uudestaan hänen luokseen sanoi lempeästi:

– Kuinka nyt voitte, herra de Charny?

– Varsin hyvin, madame, mutta Jumalan kiitos, en niin hyvin kuin teidän majesteettinne.

Ja hän kumarsi sellaisella tavalla, joka enemmän kauhistutti kuin oli äsken hämmästyttänyt.

– Tässä piilee jotakin, – mutisi tarkkaava Jeanne.

– Missä nyt asutte? – jatkoi kuningatar.

– Versaillesissa, madame – vastasi Olivier.

– Oletteko jo kauankin asunut täällä?

– Kolme yötä. – Ja Charny pani näihin sanoihin painoa silmäyksellä, liikkeellä ja äänellään.

Kuningatar ei ollut mitään huomaavinaan. Jeanne joutui ymmälle.

– Eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa? – kysyi kuningatar Charnylta niin lempeästi kuin enkeli.

– Kyllä, madame, – kuului vastaus, – minulla olisi liiankin paljon sanomista teidän majesteetillenne.

– Seuratkaa minua! – käski kuningatar.

– Pitäkäämme silmällä, – ajatteli Jeanne.

Kuningatar palasi kiireisin askelin huoneustoonsa. Kaikki seurasivat häntä yhtä levottomina. Rouva de la Mottesta tuntui kaitselmukselta se seikka, että Marie-Antoinette, joka ei tahtonut ilmaista haluavansa kahdenkeskistä puhelua, kutsui toisia mukaansa, ja näiden joukkoon pujahti myös Jeanne.

Päästyään huoneustoonsa kuningatar laski luotaan rouva de Miseryn Ja kaikki palvelijansa.

Oli leuto sää, mutta samea; aurinko ei jaksanut puhkaista pilviä sen lämmön ja loisteen kuitenkin siristessä paksujen, sinivalkoisten usvien lävitse. Kuningatar aukaisi sen akkunan, joka oli pienelle parvekkeelle päin ja istuutui odottamaan kirjeiden peittämän lipastonsa eteen. Vähitellen ymmärsivät häntä seuranneet henkilöt, että hän halusi olla yksin, ja poistuivat. Maltitonna, suuttumuksen tulistamana, rutisti Charny hattuaan.

– Puhukaa, puhukaa! – sanoi kuningatar. – Näytätte kovin levottomalta, monsieur.

– Kuinka aloittaisin? – lausui Charny, joka ajatteli ääneensä. – Kuinka rohkenen syyttää kunniaa, uskoa, majesteettia?

– Mitä kummaa? – huudahti Marie-Antoinette kääntyen häneen päin leimuavin katsein.

– Enkä kuitenkaan muuta sanoisi kuin mitä olen nähnyt, – jatkoi Charny.

Kuningatar nousi seisaalle.

– Monsieur, – sanoi hän kylmästi, – näin varhain päivällä en luulisi teitä juopuneeksi, ja kuitenkin käytätte semmoista puhetapaa, joka ei sovi selväpäiselle aatelismiehelle.

Hän odotti näkevänsä toisen musertuvan tästä ylenkatseellisesta huomautuksesta, mutta Charny ei järkkynyt.

– Muuten, mitä oikeastaan on kuningatar? Nainen. Entä minä? Mies, vaikka samalla alamainen.

– Monsieur!

– Madame, sitä, mitä minulla on sanottavana, älkäämme sekoittako suuttumuksella, joka päättyisi hulluuteen. Luullakseni olen teille osoittanut, että pidin kunniassa kuninkaallista majesteettia. Pelkään antaneeni ilmi, että minussa oli mieletön rakkaus itse kuningattareen. Saatte nyt valita: kumpaa näistä, kuningatarta vai naista vastaan tämän ihailijan on mielestänne heitettävä häpeällisyyden, uskottomuuden syytös?

– Herra de Charny, – kiivastui kuningatar kalveten ja astui nuorta miestä kohti, – jollette heti poistu, käsken vartijaini ajaa teidät ulos.

– Ennenkuin niin pitkälle ehditään, sanon teille, miksi olette arvoton kuningatar ja kunniaton nainen! – huudahti Charny raivosta hulluna. – Kolmena yönä olen seurannut teitä puistossa.

Charny oli luullut hänen hätkähtävän kuullessaan tämän kauhean paljastuksen, mutta kuningatar kohottikin vain katseensa ja astui vielä lähemmäksi.

– Herra de Charny, – sanoi hän tarttuen Charnyn käteen, – teidän sieluntilanne säälittää minua. Olkaa varuillanne, silmänne salamoivat, kätenne vapisee, poskenne ovat kuolonkalpeat, kaikki verenne syöksee sydämeen. Te voitte pahoin – tahdotteko, että kutsun jonkun?

– Minä olen teidät nähnyt, omin silmin nähnyt, – hoki Charny tuimasti, – yhdessä sen miehen kanssa, kun annoitte hänelle ruusun, kun hän suuteli kättänne – nähnyt silloinkin, kun hänen kanssaan menitte Apollo-kylpylään.

Kuningatar hipaisi kädellä otsaansa ikäänkuin saadakseen varmuuden, että oli hereillä.

– Kuulkaapa, – sanoi hän, – istukaa nyt, tehän lankeisitte, ellen kannattaisi. Istukaa, sanon teille.

Charny vaipui todellakin nojatuoliin. Kuningatar istuutui hänen viereensä töyrytuolille, tarttui hänen molempiin käsiinsä, katsoi häntä sielun, pohjaan asti ja sanoi:

– Tyyntykää, antakaa sydämenne ja päänne selvitä ja toistakaa vielä, mitä äsken sanoitte.

– Voi, tahdotteko minut tappaa? – mutisi miesparka.

– Suokaa minun siis kysellä. Kauvanko siitä on, kun palasitte maatilaltanne?

– Kaksi viikkoa.

– Missä asutte?

– Puistonvartijan talossa, jonka olen vartavasten vuokrannut.

– Vai niin, siis siinä, missä tapahtui itsemurha, aivan puiston laidassa.

Charny nyökkäsi myöntäen.

– Sanoitte nähneenne, että seurassani oli jokin henkilö.

– Aluksi puhuin teistä, jonka olen nähnyt.

– Missä?

– Puistossa.

– Mihin aikaan – milloin?

– Ensi kerran tiistaiyönä kello kaksitoista.

– Näittekö todella?

– Yhtä varmasti kuin nyt ja samalla näin seuranaisenne.

– Minulla oli muka jokin nainen mukanani! Tunsitteko hänet?

– Äsken luulin hänet tuntevani täällä, mutta en uskalla väittää. Päältäpäin hän oli samanlainen; mutta kasvot pidetään piilossa, kun on tekeillä semmoinen rikos.

– Hyvä on – sanoi kuningatar tyyneesti. – Ette siis ole seuralaistani tuntenut, vaan minut…

– Niin, madame, teidät näin… Enkö minä teitä nytkin näe?

Kuningatar polki jalkaa kiusaantuneena.

– Entä se mies, jolle annoin ruusun… näittehän minun antavan hänelle ruusun?

– Niin, mutta sitä kavaljeeria en ole saanut käsiini.

– Tunnetteko hänet kuitenkin?

– Häntä sanotaan monseigneuriksi; muuta en tiedä.

Kuningatar löi otsaansa koettaen hillitä suuttumustaan.

– Jatkakaa, – sanoi hän. – Tiistaina annoin hänelle ruusun… entä keskiviikkona?

– Keskiviikkona annoitte suudella molempia käsiänne.

– Oo; – mutisi hän väännellen käsiään. – Ja torstaina, eilen?

– Eilen vietitte puolitoista tuntia sen miehen kanssa Apollo-kylpylässä, jonne seuranaisenne jätti teidät kahdenkesken.

Kuningatar nousi kiivaasti.

– Ja… te… näitte… minut? – sanoi hän pysähtyen joka sanaan.

Charny kohotti toista kättään kuin vannoakseen.

– Kuinka… mutisi kuningatar vihastuneena, – hän vielä vannoo!

Charny uudisti syyttävän kädenliikkeensä juhlallisesti.

– Minutko te näitte? – kovisti kuningatar lyöden rintaansa vasten.

– Juuri teidät, madame. Tiistaina oli yllänne vihreä, mustaraitainen, läikehtivä puku, keskiviikkona suurikukallinen, sinisen ja ruosteen värinen. Eilen… niin, eilen käytitte sitä ruskeankeltaista silkkipukua, joka teillä oli, kun ensi kertaa suutelin kättänne. Juuri te se olitte eikä kukaan muu! Minusta on kuolettavan tuskallista ja hävettävää, kun pitää sanoa: henkeni ja kunniani kautta, Jumalan nimeen, te se olitte, madame.

Kuningatar alkoi kiivain askelin kävellä edestakaisin parvekkeella välittämättä siitä, että alhaalta käsin uteliaat silmät voivat nähdä hänen oudon kiihtymyksensä.

– Entä jos minäkin vannoisin – sanoi hän, – jos vannoisin poikani kautta, Jumalan nimessä… Minullakin on Jumala niinkuin teillä! Ei, hän ei usko… ei uskoisi.

Charny laski päänsä.

– Mieletön! – jatkoi kuningatar ravistaen hänen kättään ja vetäen hänet syvemmälle huoneeseen. – Onko siis niin erinomaisen hekumallista syyttää viatonta, nuhteetonta naista? Onko niin suuremmoisen kunniakasta häväistä kuningatarta?.. Uskotko, kun sanon ettet ole minua nähnyt? Uskotko minua, kun Kristuksen kautta vannon, etten ole kolmeen päivään ollut linnasta ulkona kello neljän jälkeen iltapuolella? Tahdotko, niin toimitan kamarirouvani ja kuninkaan, jotka ovat minut täällä nähneet, todistamaan sinulle, etten ole voinut muualla olla? Ei, ei… hän ei minua usko! Ei usko!

– Olen nähnyt! – vastasi Charny kylmästi.

– Voi! – huudahti kuningatar, – nyt käsitän! Eikö jo ennenkin ole vasten kasvojani viskattu tuollaista röyhkeää herjausta? Eikö minua ole nähty oopperassa häpäisemässä koko hovia? Eikö nähty myös Mesmerin luona riehaantuneena, niin että uteliaat ja ilotytötkin loukkaantuivat?.. Sen kai muistanette te, joka minun tähteni menitte kaksintaisteluun?

– Madame, silloin taistelin senvuoksi, etten uskonut. Nyt voisin tapella senvuoksi, että uskon.

Kuningatar nosti epätoivon jäykistämiä käsiään taivasta kohden; pari polttavaa kyyneltä tipahti poskilta povelle.

– Hyvä Jumala, – sanoi hän, – herättäkää minussa jokin ajatus, joka pelastaisi! En voi sietää, että tuo mies minua halveksii.

Tämä yksinkertainen, harras rukous koski Charnyn sydämeen. Hän peitti kasvot käsiinsä. Kuningatar oli hetkisen vaiti ja lausui sitten harkittuaan:

– Monsieur, teidän on annettava minulle hyvitystä. Kuulkaa, mitä teiltä vaadin: Kolmena yönä perätysten olette minut nähnyt puistossa jonkin miehen seurassa. Kuitenkin tiesitte, että jo ennen on väärinkäytetty erästä yhdennäköisyyttä; että jokin nainen on kasvoiltaan ja ryhdiltään minun, onnettoman kuningattaren, näköinen. Mutta kun teistä on parempi uskoa, että juuri minä sillä tapaa kuljeskelen yöllä; kun pysytte väitteessänne, että minä se olin, niin palatkaa puistoon samaan aikaan, tulkaa sinne minun kanssani. Jos eilen näitte minut, ette tänään voi siellä minua nähdä, koska olen mukananne. Jos siellä on jokin muu nainen, emmekö yhdessä voisi häntä nähdä, ja jos hänet näemme… sanokaapa, monsieur, kadutteko silloin kaikkea, mitä olette nyt pakottanut minut kärsimään? Charny painoi molempia käsiään rintaansa vasten.

– Teette liian paljon minun hyväkseni, madame, – mutisi hän. – Ansaitsen kuoleman – älkää musertako minua hyvyydellänne.

– Todistuksilla teidät muserran, – vastasi kuningatar. – Ei sanaakaan kellekään. Illalla kello kymmenen pitää teidän asuntonne portilla odottaa mitä olen päättänyt saadakseni teidät uskomaan. Menkää nyt, monsieur, älkääkä antako kenenkään mitään aavistaa.

Charny polvistui ääneti ja lähti. Toisen salongin perällä hänen täytyi astua Jeannen ohitse, joka tähysti häntä vaanien ja oli valmiina, heti kun kutsuttaisiin, siirtymään muiden kanssa kuningattaren luo.

23. Nainen ja paholainen

Jeanne oli huomannut Charnyn hämmästyksen, kuningattaren levottomuuden ja molempien innon päästä keskenään puhelemaan. Niin älykkäälle naiselle kuin Jeannelle siinä oli aivan riittävästi aihetta arvata koko paljon; tässä ei ole tarpeen lisätä, mitä lukijat ovat jo käsittäneet. Senjälkeen, kun Cagliostro oli toimittanut rouva de la Motten ja Olivan tapaamaan toisensa, ei kolmen viime yön ilveily kaipaa selityksiä.

Päästyään kuningattaren huoneeseen Jeanne kuunteli ja väijyi, koettaen Marie-Antoinetten kasvoista löytää todisteita siihen, mitä jo epäili. Mutta kuningatar oli viime aikoina ruvennut epäilemään kaikkia ihmisiä eikä nyt ilmaissut mitään. Jeannen täytyi siis tyytyä olettamuksiin. Hän oli jo käskenyt erään palvelijansa seurata herra de Charnyta. Palvelija palasi ilmoittaen, että kreivi oli mennyt erääseen puiston perällä olevaan rakennukseen, jonka ympärillä oli valkopyökkejä.

– Ihan varmaan, – ajatteli Jeanne, – tuo mies on rakastunut ja nähnyt kaikki.

Hän kuuli kuningattaren sanovan rouva de Miserylle:

– Tunnen itseni niin väsyneeksi, hyvä Misery, että panen jo kahdeksan aikaan maata.

Kun kamarirouva esteli, lisäsi kuningatar:

– Minä en ota ketään vastaan.

– Kyllin selvää, – ajatteli Jeanne – Vain hullu ei käsittäisi, kuinka nyt on asian laita.

Kuningatar oli kiihtyneenä kohtauksesta, joka hänellä oli ollut Charnyn kanssa, ja tahtoi pian päästä rauhaan kaikesta seurasta.

Jeanne oli tästä mielissään ensi kerran siitä asti, kun oli hoviin joutunut.

– Juoni on mennyt sekaisin, – tuumi hän. – Pariisiin! Nyt on aika purkaa se, mitä olen toimeen pannut.

Ja hän kiirehti pois Versaillesista. Päästyään kotiinsa Saint-Clauden kadun varrelle hän tapasi siellä komean hopeisen pöytäkaluston, jonka kardinaali oli lähettänyt samana aamuna. Luotuaan siihen kylmäkiskoisen katseen, vaikka lahja oli kallisarvoinen, hän kurkisti verhon takaa Olivan puolelle, jonka akkunat vielä olivat kiinni. Arvatenkin Oliva nukkui väsyneenä, ja päiväkin oli nyt hyvin lämmin.

Jeanne ajoi kardinaalin luo. Tämä oli säteilevällä mielellä, pöyhistynyt, täynnä riemua ja ylpeyttä, istuen upean kirjoituspöytänsä ääressä kyhäämässä ja yhä uudestaan rikki repimässä kirjettä, joka aina alkoi samalla tapaa, mutta ei koskaan valmistunut. Kun kamaripalvelija ilmoitti, kuka oli tullut, huudahti kardinaali:

– Rakas kreivitär!

Ja hän riensi vastaanottamaan. Jeanne mukaantui niihin suuteloihin, joita kirkkoruhtinas paineli hänen käsivarsilleen ja käsilleen. Sitten Jeanne istuutui mukavasti ylläpitääkseen keskustelua niin hyvin kuin suinkin. Kardinaali esitti aluksi kiitollisuutensa vakuutuksia, joista ei puuttunut kaunopuheista vilpittömyyttä. Jeanne keskeytti hänet sanomalla:

– Tiedättekö, monseigneur, että olette hienotunteinen rakastaja, ja että teitä siitä kiitän?

– Mistä hyvästä?

– En siitä ihanasta lahjasta, jonka olette tänä aamuna minulle lähettänyt, vaan siitä, että olitte kyllin varovainen ettekä toimittanut sitä pikku taloon. Se on todellakin hienotunteista. Teidän sydämenne ei häpäise itseänsä.

– Kelle pitäisi hienotunteisuudesta puhua, ellei juuri teille, – vastasi kardinaali.

– Te ette ole onnekas ihminen, vaan voitokas jumala, – sanoi Jeanne.

– Sen myönnän, ja onneni ihan pelottaa minua ja vaivaa… enkä siedä edes nähdä muita ihmisiä. Mieleeni muistuu pakanallinen taru Jupiterista, joka kyllästyi omaan loistoonsa.

Jeanne hymyili.

– Tuletteko Versaillesista? – kysyi kardinaali innokkaana.

– Tulen.

– Ja näitte siellä hänet?

– Juuri äsken hänet jätin.

– Sanoiko hän… mitään?

– No mitä hänen olisi pitänyt sanoa?

– Anteeksi, mutta tämä ei ole uteliaisuutta, vaan kiihkoa.

– Älkää kysykö minulta.

– Voi, kreivitär?

– Ei, kuuletteko, ei!

– Miksi te tuolla tapaa? Teitä katsellessa voisi luulla, että tuotte pahan uutisen.

– Monseigneur, älkää pakottako minua puhumaan.

– Kreivitär, kreivitär! – Ja kardinaali kalpeni.

– Liian suuri autuus, – sanoi hän, – on kuin onnen pyörän korkein kohta, josta alkaa aleneminen. Mutta älkää minua säästäkö, jos on paha tulossa… eihän kuitenkaan niin ole laita, vai mitä?

– Päinvastoin pitäisin sitä suurena onnena, – vastasi Jeanne.

– Mistä on puhe… mitä tarkoitatte? Mikä on suuri onni?

– Ettei ole joutunut ilmi, – selitti Jeanne kuivasti.

– Ahaa, – sanoi kardinaali hymyillen. – Kun on oltu varovaisia ja kaksi sydäntä ja yksi äly on koettanut…

– Yksi äly ja kaksi sydäntä ei kuitenkaan voi estää, että silmät näkevät lehtien lävitse.

– Onko meidät nähty? – hätkähti kardinaali.

– Minulla on täysi aihe niin arvella.

– Jos on nähty, on meidät kaiketi myös tunnettu?

– Nyt te, monseigneur, ette osaa harkita. Jos olisi nähty, keitä me olimme, jos tämä salaisuus olisi jonkun hallussa, olisi Jeanne de Valois tällä hetkellä maailman ääressä ettekä te enää hengissä.

– Totta kyllä. Mutta tuo sanojenne niukkuus polttaa minua kuin hiljaisella tulella. Jos onkin nähty, niin on nähty vain ihmisiä kävelemässä puistossa, eikä se ole kielletty.

– Kysykää kuninkaalta.

– Tietääkö siis kuningas?

– Taas te erehdytte. Jos kuningas tietäisi, olisitte te Bastiljissa ja minä kuritushuoneessa. Mutta kun vältetty onnettomuus on kahtakin luvattua onnea parempi, niin tulin teille sanomaan, ettei sovi enää härnätä Jumalaa.

– Mitä ihmettä? – huudahti kardinaali. – Mitä oikeastaan tarkoitatte, kreivitär?

– Ettekö vieläkään ymmärrä?

– Pelkään, että ymmärrän.

– Minä taas pelkäisin, ellette minua rauhoita.

– Mitä siis vaaditte?

– Ette saa enää mennä Versaillesiin.

Kardinaali vavahti.

– Eikö päivälläkään? – kysyi hän.

– Ensiksikään ei päivällä eikä myöskään yöllä. Rohanin prinssi päästi kreivittären käden irti.

– Mahdotonta, – sanoi hän.

– Nyt on minun vuoroni katsoa teitä kasvoihin, – vastasi Jeanne. – Sanoitte: mahdotonta! Miksi mahdotonta, jos saan kysyä?

– Siksi, että sydämessäni on rakkaus, joka ei sammu, ennenkuin kuolen.

– Sen kyllä huomaan, – sanoi kreivitär ivallisesti, – ja päästäksenne mitä pikimmin siihen tulokseen pyritte itsepintaisesti takaisin puistoon. Niin, jos sinne palaatte, sammuu rakkautenne samalla kuin henkenne ja molemmat katkaistaan yhdellä iskulla.

– Kuinka te nyt pelkäätte, kreivitär, vaikka eilen olitte niin rohkea!

– Minussa on sama rohkeus kuin luontokappaleissa. En pelkää mitään, paitsi kun näkyy vaara.

– Minussa taas on sukuni rohkeus. Tunnen itseni onnelliseksi vain silloin, kun vaara on likellä.

– Hyvä on, mutta sallikaa minun sanoa…

– Ei mitään, kreivitär, – keskeytti rakastunut kardinaali. Uhri on tehty, arpa heitetty. Tulkoon kuolema, mutta samalla rakkaus! Minä palaan Versaillesiin.

– Yksinännekö? – kysyi kreivitär.

– Siis jättäisitte minut! – sanoi kardinaali moittivalla äänensävyllä.

– Aluksi minä.

– Mutta hän tulee.

– Se on erehdys… hän ei tule.

– Hänenkö puolestaan te tuotte tämän ilmoituksen? – tiedusti kardinaali väristen.

– Tätä iskua olen jo puoli tuntia koettanut lieventää.

– Hän ei siis enää tahdo minua tavata?

– Ei koskaan… ja minä juuri annoin hänelle sen neuvon.

– Madame, – sanoi kardinaali väräjävällä äänellä, – teidän puoleltanne on häijyä syöstä tikari sydämeen, jonka tunnette niin helläksi.

– Pahempi olisi laskea kaksi hullaantunutta perikatoon vain hyvän neuvon puutteessa. Annan siis neuvon, ja käyttäköön sitä hyväkseen ken tahtoo.

– Kreivitär, kreivitär, ennemmin kuolema!

– Se on oma asianne ja hyvinkin helppo.

– Jos kerran täytyy kuolla, – sanoi kardinaali synkästi, – niin minulle on enimmin mieleen kadotetun kuolema. Siunattu olkoon helvetti, missä tapaan rikostoverini!

– Te herjaatte, pyhä kirkkoruhtinas! – sanoi kreivitär. – Alamaisena syöksette kuningattaren valtaistuimelta ja miehenä viette perikatoon naisen!

Kardinaali tarttui kreivittären käteen ja riehui hänelle:

– Tunnustakaa, ettei hän ole teille niin puhunut! Ja ettei hän sillä tapaa hylkää minua!

– Puhun teille hänen nimessään.

– Vaatiiko hän siis lykkäystä?

– Käsittäkää kuinka tahdotte, mutta totelkaa hänen käskyään.

– Eihän puisto ole ainoa paikka, missä voidaan yhtyä – varmempia paikkoja on vaikka tuhansia. Kävihän kuningatar teidän luonanne.

– Monseigneur, tästä ei enää sanaakaan. Minulla on sydämessäni raskas taakka – teidän salaisuutenne, enkä usko voivani sitä kauvan kantaa. Mitä ei saa toimeen varomattomuutenne, sattuma tai vihamiehen häijyys, sen voi aikaansaada omantunnon tuska. Minä uskon, että hän on jonakin epätoivon hetkenä valmis tunnustamaan kaikki kuninkaalle.

– Hyvä Jumala, onko se mahdollista? – huudahti kardinaali. – Voisiko hän niin menetellä?

– Jos hänet näkisitte, heräisi teissä sääliä.

Kardinaali nousi kiivaasti seisaalle.

– Mitä siis on tehtävä? – kysyi hän.

– Annettava hänelle vaitiolon lohdutus.

– Mutta hän voi uskoa, että olen hänet unohtanut.

Jeanne kohautti hartioitaan.

– Hän voi syyttää minua pelkuruudesta.

– Senkö vuoksi, että pelastatte hänet?

– Nainen ei anna anteeksi sitä, että mies pysyy poissa hänen luotaan.

– Älkää häntä tuomitko samoin, kuin jos olisi puhe minusta.

– Minusta hän on ylevämielinen ja voimakas. Rakastan häntä hänen miehuutensa ja jalon sydämensä vuoksi. Hän voi siis luottaa minuun niinkuin minäkin häneen. Vielä kerta minun täytyy hänet nähdä; hän saa kuulla kaikki, mitä ajattelen, ja sitten täytän kuin pyhän lupauksen, mitä tahansa hän päättää.

Jeanne nousi myös ja sanoi:

– Kuten tahdotte. Menkää vain, mutta yksin. Puiston avaimen heitin kotimatkalla Seineen. Menkää siis Versaillesiin, jos mielenne tekee, mutta minä lähden Sveitsiin tai Hollantiin. Mitä kauvempana olen pommista, sitä vähemmän pelkään sen räjähtämistä.

– Kreivitär, te siis jättäisitte minut, hylkäisitte! Kenen kanssa saisin hänestä puhua?

Nyt Jeanne toisti erään kohtauksen Molièresta; koskaan ei ole hupsumpi Valère pannut ovelamman Dorinen suuhun mukavampaa vastausta.

– Onhan teillä puisto ja sen kaiut, – sanoi Jeanne. – Saatte niille opettaa Amarylliksenne nimen.

– Säälikää minua, kreivitär! Minulla on mielessä epätoivo, – sanoi kardinaali sydämestä nousevalla äänenpainolla.

– No kuulkaa, – vastasi Jean niin jyrkän päättäväisesti kuin lääkäri, joka määrää jäsenen leikattavaksi. – Jos olette epätoivoinen, herra kardinaali, älkää silti horjahtako lapsellisuuksiin, jotka ovat vaarallisempia kuin ruuti, rutto ja kuolema. Jos olette niin kiintynyt siihen naiseen, säilyttäkää hänet itsellenne älkääkä menettäkö häntä, ja ellei teiltä kokonaan puutu sydäntä ja muistia, älkää panko niitä, jotka ovat teitä ystävinä palvelleet, siihen vaaraan, että syöksyvät mukananne perikatoon. Minä en leiki tulen kanssa. Vannotteko, että kartatte millään tapaa pyrkimästä näkemään kuningatarta? Näkemään, kuuletteko, saatikka puhuttelemaan – kahteen viikkoon? Voitteko vannoa? Silloin jään tänne ja voin vastedes teitä palvella. Vai oletteko päättänyt uhmata kaikkea rikkoaksenne hänen ja minun käskyäni vastaan? Sen saan kyllä tietää ja kymmenen minuutin päästä olen jo poissa. Sitten saatte tulla toimeen niinkuin parhaiten osaatte.

– Tämä on hirveätä, – mutisi kardinaali. – Putoan ihan huimaavan korkealta sellaisesta onnesta! Voi, se vie minulta hengen.

– Koettakaa kuitenkin, – kuiskasi Jeanne hänen korvaansa.

– Muuten on rakkautenne vain itserakkautta.

– Mutta tällä kertaa se on rakkautta, – vastasi kardinaali.

– Siis kärsikää tällä kertaa, – sanoi Jeanne. – Se kuuluu asiaan.

Nyt on päätettävä: jäänkö tänne vai lähdenkö Lausanneen?

– Jääkää, kreivitär, mutta hankkikaa jotakin rauhoittavaa. Haava on liian tuskallinen.

– Vannotteko, että tottelette minua?

– Rohanin kunnian kautta.

– Hyvä! Rauhoittava lääke on pian keksitty. Kiellän teiltä kohtaukset, mutta en kirjeitä.

– Todellako? – huudahti hullaantunut toivon elähyttämänä.

– Voinko kirjoittaa?

– Koettakaa.

– Ja vastaako hän minulle?

– Koetan toimittaa, että vastaa.

Kardinaali peitti Jeannen käden suudelmilla ja nimitti häntä suojelusenkelikseen. Lieneepä Jeannen sydämessä asustava paholainen nauranut!