Kitabı oku: «Kuningattaren kaulanauha», sayfa 12

24. Yö

Samana päivänä, kello neljä iltapuolella, pysähtyi muuan ratsastaja puiston reunalle Apollo-kylpylän taakse. Hän oli huviratsastuksella, ajaen hiljakseen; miettiväisenä kuin Hippolytos ja yhtä kauniina hän antoi ohjaksien hölskyä ratsun kaulalla.

Kuten sanottu, hän pysähtyi siihen paikkaan, missä kardinaali oli kolmena yönä perätysten pitänyt hevostaan. Maa oli siinä hevosenkenkien tallaama, ja nurmi ja pensaat olivat paljaiksi syötyjä tammen ympäriltä, johon hevonen oli ollut sidottuna. Ratsastaja astui maahan.

– Kas tuossa on tehty aika hävitystä, – sanoi hän ja astui lähemmäksi muuria. – Ja tässä on kiipeämisen jälkiä ja äskettäin avattu portti. Sitähän minä arvelinkin.

– Kun on kerran sotinut ruoholakeuksien intiaaneja vastaan, niin oppii erottamaan hevosen ja ihmisen jäljet. Mutta kaksi viikkoa sitten tuli herra de Charny tänne takaisin eikä ole koko aikana näyttäytynyt. Tuossa on se portti, josta herra de Charny on suvainnut Versaillesiin ilmestyä.

Näin päätellen ratsastaja huokasi niin syvään kuin olisi puhaltanut sielunsa ulos ruumiista.

– Antakaamme lähimmäisen nauttia onneaan, – mutisi hän silmäillen yksitellen ruohossa ja muurissa olevia jälkiä. – Mitä Jumala suo toiselle, se on toiselta kielletty. Mutta ei Jumala suotta tee onnellisia ja onnettomia; siunattu olkoon hänen tahtonsa!

– Pitäisi kuitenkin saada todistus. Millä hinnalla ja keinolla se on saatavissa? Kah, sehän on perin helppoa. Tänne pensaikkoon voi yöllä ihan hyvin lymytä, niin ettei kukaan näe, ja kätköpaikasta voi pitää kaikkia tulijoita silmällä. Illalla siis kätkeydyn pensaikkoon.

Ratsastaja tarttui taas ohjaksiin, nousi hitaasti satulaan ja katosi verkalleen kulkien muurin nurkan taakse.

Mitä tulee Charnyhin, niin hän oli totellen kuningatarta sulkeutunut asuntoonsa, missä odotti kuningattarelta sanaa.

Tuli ilta, eikä mitään näkynyt. Charny ei vaaninut sen akkunan ääressä, joka oli puiston puolella, vaan samassa huoneessa toisen akkunan luona, joka oli pienelle kadulle päin. Kuningatar oli sanonut: asuntonne portilla; mutta tässä pienessä talossa voi akkunasta pitää kaikkea silmällä.

Charny tähysteli iltapimeässä toivoen hetki hetkeltä kuulevansa hevosen nelistystä tai pikalähetin kiireisiä askelia.

Kello löi puoliyksitoista. Ei mitään kuulunut. Kuningatar oli tehnyt Charnysta pilaa. Suostunut hämmästyksensä ensi huumauksessa. Häveten luvannut, mitä ei voinut täyttää, ja hirveintä oli ajatella, että hän oli luvannut, vaikka hyvin tiesi, ettei voisi sanaansa pitää. Kuten on kiihkeästi rakastuneiden tapa, oli myös Charny ripeä epäilemään ja katui jo olleensa niin herkkäuskoinen.

– Kuinka minä saatoin, – huudahti hän, – vaikka olin omin silmin nähnyt, uskoa valheita ja uhrata vakaumukseni, varmuuteni jonkin typerän toivon vuoksi?

Hän kehitti raivoissaan tätä onnetonta ajatusta, kun hänen huomiotaan kiinnitti se, että toisen akkunan ruutuja vasten heitettiin hiekkaa. Silloin hän harppasi puiston puolelle. Siellä hän näki laajaan, mustaan vaippaan kääriytyneen naisen seisovan puistossa valkopyökkien juurella ja kohottavan akkunaan päin kalpeat, levottomat kasvonsa. Nyt Charny ei voinut olla huudahtamatta riemusta ja katumuksesta. Se nainen, joka häntä odotti ja kutsui, oli itse kuningatar. Yhdellä hyppäyksellä hän oli puistossa ja osui maahan ihan Marie-Antoinetten eteen.

– Sepä kävi hyvin! Vihdoinkin siis olette täällä, monsieur! – kuiskasi kuningatar hätäisesti. – Mitä te siellä puuhasitte?

– Tekö se olette, madame? Te itse! Onko se mahdollista? – vastasi Charny polvistuen.

– Silläkö tapaa te minua odotitte?

– Odotin kadunpuoleisen akkunan ääressä, madame.

– Kuinka te luulitte minun tulevan siltä puolelta, kun on niin helppo kulkea puiston halki?

– En uskaltanut toivoa, että saisin nähdä teidät itsenne, madame, – sanoi Charny intohimoisen kiitollisesti.

– Älkäämme jääkö tänne, – keskeytti kuningatar. – Täällä on liian valoisaa. Onko teillä miekkanne?

– On, madame.

– Hyvä! Mitä tietä sanotte niiden ihmisten tulleen, jotka näitte?

– Tuon portin kautta.

– Mihin aikaan?

– Joka kerta kello kaksitoista.

– Mikään ei estä heitä tulemasta tänäkin yönä. Ette suinkaan ole kellekään puhunut?

– En kellekään.

– Mennään puiden varjoon odottamaan.

– Ah, teidän majesteettinne!

Kuningatar kulki edellä kääntyen kiireisin askelin vastakkaiseen suuntaan.

– Ymmärrätte kaiketi, – sanoi hän äkkiä, ikäänkuin vastaten Charnyn ajatukseen, – ettei minua ole haluttanut ilmoittaa tätä asiaa poliisiministerille. Siitä asti, kun hänelle valitin, on jo niin pitkä aika, että herra de Crosnen olisi pitänyt hankkia minulle oikeutta. Ellei sitä olentoa, joka on anastanut nimeni, saatuaan ulkomuotoni, vielä ole vangittu, ellei tätä salaisuutta vieläkään ole saatu ilmi, niin huomannette, että siihen voi olla kaksi syytä: joko herra de Crosnen kyvyttömyys, jota ei voi edellyttää, tai hänen vehkeilynsä yhdessä vihamiesteni kanssa. Minusta on kuitenkin ihmeellistä, että joku voisi omassa puistossani ilman varmaa avustusta panna toimeen sellaisen katalan ilveilyn, josta olette puhunut. Siinä täytyy olla suoranaista tukea tai ainakin myötätuntoista, rikollista laiminlyöntiä. Juuri senvuoksi tuntuvat nämä pahantekijät niin vaarallisilta, että olen päättänyt itse paljastaa heidät. Mitä siitä arvelette?

– Pyydän teidän majesteetiltanne, ettei minun enää tarvitsisi siitä asiasta puhua. Olen epätoivoissani; minussa on vielä jotakin pelkoa, mutta ei enää epäluuloja.

– Te olette ainakin rehellinen mies, – sanoi kuningatar vilkkaasti, – sillä te sanotte suoraan vasten kasvoja, mitä ajattelette. Se on ansio, joka toisinaan haavoittaa viatonta, kun väärin epäilette, mutta haava paranee.

– Kuulkaa, madame, nyt kello lyö yksitoista; minua kammottaa.

– Ottakaa selko, onko täällä ketään, – sanoi kuningatar. Charny totteli ja kiirehti metsikön halki muurille asti. Palattuaan hän ilmoitti, ettei ketään näkynyt.

– Missä tapahtui se kohtaus, josta kerroitte?

– Madame, juuri äsken, kun palasin tarkastamasta, sain sydämeeni kauhean pistoksen. Näin teidät juuri samassa paikassa, missä viime öinä näin… Ranskan valhekuningattaren.

– Tässäkö? – huudahti kuningatar ja poistui kauhistuen siitä, missä oli seissyt.

– Tämän kastanjan juurella, madame.

– Mutta sittenhän ei sovi tänne jäädä, – sanoi Marie-Antoinette, – sillä jos he tapasivat toisensa täällä, tulevat he varmaankin samaan paikkaan takaisin.

Charny seurasi kuningatarta toiselle lehtokujalle. Hänen sydämensä jyskytti niin kovaa, että hän pelkäsi portin voivan aueta hänen kuulemattaan. Ääneti ja ylpeänä odotti kuningatar, että hänen viattomuutensa elävä todistus ilmestyisi.

Kello löi kaksitoista, mutta portti ei auennut. Kului vielä puoli tuntia, ja Marie Antoinette tiedusti Charnylta ainakin kymmenen kertaa, olivatko petturit olleet kohtauksissaan hyvin täsmällisiä. Vihdoin kello löi neljännestä vaille yksi Pyhän Ludvigin kirkontornissa. Kuningatar polki jalkaa maltitonna.

– Saatte nähdä, etteivät he tule tänä yönä, – sanoi hän. – Sellainen kova onni sattuu vain minulle!

Ja näin puhuessaan hän katsoi Charnyhin kuin purkaakseen hänelle suuttumustaan, jos näkisi hänen silmissään pienimmänkään ilmeen voitonriemusta tai ivasta. Mutta käyden sitä kalpeammaksi, mitä enemmän epäluuloja taas heräsi, pysyi Charny niin vakavan ja alakuloisen näköisenä, että hänen kasvoissaan nyt varmaankin ilmeni marttyyrien ja enkelien levollista kärsivällisyyttä. Kuningatar tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet takaisin sen kastanjan juurelle, mihin olivat ensin pysähtyneet.

– Tässähän te sanoitte, – mutisi hän, – heidät nähneenne?

– Juuri tässä, madame.

– Tässäkö se nainen antoi miehelle ruusun?

– Tässä, teidän majesteettinne.

Nyt oli kuningatar niin väsynyt pitkällisestä oleskelusta kosteassa puistossa, että nojasi puun runkoon ja laski päänsä. Vähitellen hänen polvensa alkoivat notkua, ja kun Charny ei häntä tukenut, vaipui hän melkein pudoten istumaan ruoholle ja sammaleelle. Charny pysyi liikkumatta, synkkänä.

Kuningatar peitti kasvot käsillään, eikä Charny voinut nähdä, että kyynel vierähti pitkien, valkoisten sormien lomitse. Mutta äkkiä Marie-Antoinette kohotti päänsä ja sanoi:

– Monsieur, te olette oikeassa; minut on tuomittu. Olin luvannut teille tänään todistaa, että olitte minua herjannut, mutta Jumala ei sitä salli – minä taivun.

– Madame… mutisi Charny.

– Olen tehnyt, – jatkoi kuningatar, – mitä ei yksikään muu nainen olisi tehnyt. En puhukaan kuningattarista. Mitä on kuningatar, kun ei voi edes hallita yhtä sydäntä eikä saavuta edes yhden rehellisen miehen kunnioitusta? Auttakaa minua ainakin sen verran, että pääsen seisaalle, ja sitten lähden; älkää ylenkatsoko minua siihen määrään, että kiellätte minulta käsivartenne avun.

Charny heittäytyi kuin mielipuolena hänen jalkainsa juureen.

– Madame, – sanoi hän painaen otsaansa maata vasten, – jollen olisi onneton mies, joka rakastan teitä, antaisitte varmaankin anteeksi!

– Tekö minua rakastaisitte? – huudahti kuningatar katkerasti nauraen. – Ja kuitenkin uskotte minun olevan niin kelvottoman!

– Voi, madame!

– Pitäisihän teidän jotakin muistaa, ja kuitenkin syytätte minua siitä, että olen tässä antanut ruusun, tuolla suudelman ja sitten rakkauteni toiselle miehelle… monsieur, pois valheet, te ette minua rakasta!

– Madame, se haamu oli tässä, rakastuneen kuningattaren haamu. Ja tässä oli myös rakastajan haamu. Repikää rinnastani sydän, jota sellaiset helvetilliset kuvat kiduttavat.

Kuningatar tarttui nyt hänen käteensä ja veti hänet luokseen kiihkoisella liikkeellä.

– Te olette nähnyt… ja kuullut… ja minut te näitte, niinhän sanoitte! – puhui hän tukahtuneella äänellä. – Kuka muu se olisi ollut kuin minä… älkää siis enää etsikö. Mutta jos tässä samassa paikassa, kastanjan juurella istuen niinkuin silloinkin, te jalkaini juuressa niinkuin toinenkin, jos puristan käsiänne, nojaan päätäni rintaanne vasten, syleilen teitä ja sanon, – minä, joka sillä tapaa kohtelin toista miestä ja puhuin samaa toiselle – jos sanon teille: herra de Charny, minä olen rakastanut, rakastan ja tulen rakastamaan vain yhtä olentoa… ja te se olette… voi, Jumalani, riittääkö se saamaan teidät siihen uskoon, ettei se ole katala olento, jolla on keisarinnan veren mukana sydämessään tällaisen rakkauden jumalallinen liekki?

Charny päästi voihkauksen kuin kuoleman kielissä. Kuningatar oli huumannut hänet puheellaan, käsi oli polttanut hänen hartiataan, rinta sytyttänyt hänen sydämensä liekehtimään ja hengitys riuduttanut hänen huuliaan.

– Sallikaa minun kiittää Jumalaa, – mutisi hän. – Jollen ajattelisi Jumalaa, ajattelisin liiaksi teitä.

Marie-Antoinette nousi hitaasti seisaalle ja loi häneen silmänsä, joiden liekki suli kyyneliin.

– Tahdotteko henkeni? – äännähti Charny epätoivoisena.

Kuningatar katseli häntä hetkisen aikaa ääneti.

– Antakaa minulle käsivartenne, – sanoi hän sitten, – ja viekää minut kaikkialle, minne toisetkin menivät. Aluksi he olivat tässä, ja mies sai ruusun…

Hän otti povestaan ruusun, joka vielä oli lämmin hänen sydämessään palavasta tulesta.

– Ottakaa tämä! – sanoi hän.

Charny hengitti kukan suloista tuoksua ja painoi sitä rintaansa vasten.

– Ja tässä, – jatkoi kuningatar, – toinen antoi kätensä suudeltavaksi, eikö niin?

– Molemmat kätensä! – sanoi Charny huumaantuneena horjuen, kun kuningatar polttavin käsin hiveli hänen kasvojaan.

– Kas niin, nyt on tämä paikka puhdistettu, – sanoi kuningatar hymyillen. – Ja sitten he menivät Apollo-kylpylään.

Charny pysähtyi hämmästyneenä, puolikuolleena, ikäänkuin taivas olisi romahtanut hänen päälleen.

– Sinne en koskaan mene muulloin kuin päivällä, – jatkoi kuningatar hilpeästi. – Menkäämme nyt yhdessä katsomaan porttia, josta kuningattaren rakastaja pakeni.

Iloisena, pirteänä, nojaten onnellisimpaan mieheen, mikä koskaan on saanut Jumalan siunauksen, hän kiirehti melkein juosten sen nurmikon poikki, joka oli puiden ja ympärysmuurin välillä, ja he saapuivat sille portille, jonka takana näkyi hevosten jälkiä.

– Tällä kohtaa hän oli, – sanoi Charny.

– Minulla on mukanani kaikki avaimet, – vastasi kuningatar. – Avatkaa, herra de Charny, ja katsokaamme.

He astuivat ulkopuolelle ja tähystivät joka puolelle. Juuri silloin pilkisti kuu pilvien välistä ikäänkuin auttaakseen heidän tarkastustaan. Sen kalpea säde valaisi kuningatarta, joka nojaten Charnyn käsivarteen kuunteli ja samalla tähysteli läheisiin pensaisiin. Päästyään täyteen selvyyteen hän sai Charnyn palaamaan puistoon vetäen häntä puoleensa vienolla puristuksella, ja portti sulkeutui heidän jälkeensä. Silloin kello löi kaksi.

– Hyvästi, – sanoi kuningatar. – Menkää nyt takaisin asuntoonne.

Huomenna tavataan.

Hän puristi Charnyn kättä ja sanomatta sanaakaan lisää poistui kiireesti valkopyökkien sekaan linnaa kohti.

Sen portin takana, jonka he olivat juuri sulkeneet, nousi pensaiden seasta muuan mies ja katosi metsään, joka on tien toisella puolella. Tämä mies vei mennessään kuningattaren salaisuuden.

25. Hyvästijättö

Seuraavana päivänä astui kuningatar huoneistaan hymyillen ja kauneudesta säteillen mennäkseen messuun.

Vartijoilla oli määräys laskea hänen luokseen ken tahansa tulisi; nyt oli sunnuntai, ja hänen majesteettinsa oli herättyään sanonut:

– Kuinka ihana päivä! Tänään on hyvä elää.

Hän näkyi tuntevan tavallista suurempaa nautintoa hengittäessään lempikukkiensa tuoksua; hän osoittautui lahjoja Jaellessaan anteliaammaksi ja kiirehti entistä hartaampana ylentämään sielunsa Jumalan puoleen.

Messua hän kuunteli ilman pienintäkään hajamielisyyttä, eikä hän ollut koskaan ennen niin syvään kumartanut majesteetillista päätään.

Hänen hartaasti rukoillessaan kokoontui väkeä, kuten ainakin sunnuntaisin, huoneuston ja kappelin väliselle tielle, ja portaatkin olivat täynnä aatelismiehiä ja ylhäisiä naisia. Jälkimäisten joukossa näkyi rouva de la Motte, häveliäästi, mutta sirosti puettuna. Ja kavaljeerien riveissä nähtiin oikealla puolen herra de Charny, jota monet ystävät onnittelivat parantumisesta, takaisintulosta ja varsinkin säteilevästä ulkomuodosta.

Hovisuosio on hieno tuoksu, joka leviää ilmaan niin kevyesti, että paljoa ennen suitsutusastian avaamista tuntijain kesken ollaan selvillä sen laadusta ja arvosta. Olivier oli vasta kuusi tuntia ollut kuningattaren ystävänä, mutta jo nyt sanoivat itseään kaikki Olivierin ystäviksi.

Sillä välin, kun Charny kerrassaan onnellisen miehen näköisenä otti vastaan nämä onnittelut ja koko vasen rivi, tahtoen osoittaa hänelle huomiota ja ystävyyttä, siirtyi oikealle puolelle, huomasi hän silmäillessään lähellään tungeksivaa ryhmää erään vastapäätä seisovan miehen, jonka synkkä kalpeus ja liikkumattomuus kummastutti häntä keskellä ilonhuumausta. Hän tunsi miehen – se oli Filip de Taverney, joka seisoi jäykkänä sotilaspuvussaan, käsi miekan kahvassa.

Siitä asti, kun jälkimäinen oli kaksintaistelun jälkeen kohteliaasti käynyt vastustajansa eteisessä ja tohtori Louis oli ottanut Charnyn huostaansa, eivät nämä kaksi kilpailijaa olleet joutuneet keskenään mihinkään yhteyteen. Nähdessään Filipin katselevan tyynesti, ilmaisematta hyväntahtoisuutta tai uhkaa, suoritti Charny ensiksi tervehdyksen, johon Filip vastasi lähenemättä. Sitten hän tunkeutui joukon puhki ja sanoi:

– Anteeksi, hyvät herrat, mutta sallikaa minun täyttää eräs kohteliaisuus, jonka olen velkaa.

Ja siirtyen oikean rivin puolelta vasemmalle hän astui suoraan Filipiä kohti, joka ei liikahtanut paikaltaan.

– Herra de Taverney, – sanoi hän tervehtien vielä kohteliaammin kuin äsken, – minun olisi pitänyt kiittää teitä myötätunnosta, jota osoititte sairauteni aikana, mutta saavuin tänne vasta eilen.

Filip punastui, silmäili häntä ja laski sitten katseensa maahan.

– Saan sen kunnian, monsieur, – jatkoi Charny, – että huomenna tulen luoksenne vieraisille. Toivoakseni ei teihin ole jäänyt minua vastaan pahaa mieltä.

– Ei vähääkään, monsieur, – vastasi Filip.

Charny aikoi juuri ojentaa kätensä, jotta Filip tarttuisi siihen, mutta silloin rummun pärrytys ilmoitti kuningattaren saapuvan.

– Tuolta tulee kuningatar, – sanoi Filip hitaasti, vastaamatta Charnyn ystävälliseen kädenliikkeeseen, ja painosti näitä sanoja kumarruksella, joka oli pikemmin surunvoittoinen kuin kylmä.

Hieman hämmästyneenä Charny kiirehti ystäviensä joukkoon oikealle puolelle. Filip pysyi paikallaan, ikäänkuin hänet olisi pantu vartijaksi.

Kuningatar läheni. Hänen nähtiin hymyilevän useille ja ottavan vastaan tai käskevän vastaanottamaan anomuskirjeitä, sillä jo kaukaa hän oli huomannut Charnyn, josta ei enää hellittänyt katsettaan, ilmaisten ystävyyttään sillä avomielisyydellä, joka vihamiesten silmissä oli julkeutta, ja samalla hän lausui kaikkien kuullen:

– Pyytäkää tänään, hyvät herrat, pyytäkää, sillä tänään en osaisi mitään kieltää.

Charny tunsi sydämen pohjaan asti lämpenevänsä hänen äänensä sävystä ja näiden lumoavien sanojen sisällisestä merkityksestä. Hän vavahti riemusta – se oli hänen kiitoksensa kuningattarelle. Äkkiä hän häiriintyi suloisessa, mutta vaarallisessa silmäilyssään kuullessaan askelia ja vieraan äänen. Askelet kajahtivat vasemmalta, ja mielenliikutuksen värittämä, vakava ääni lausui:

– Madame!..

Nyt kuningatar huomasi Filipin eikä voinut olla säpsähtämättä nähdessään joutuneensa näiden kahden miehen väliin, joista hän toista – ehkä omantunnon syyttämänä – rakasti liiaksi, toista ei kylliksi.

– Tekö, herra de Taverney? – sanoi hän tyyntyen. – Onko teillä jokin pyyntö? Puhukaa.

– Pyydän päästä puheille kymmeneksi minuutiksi, milloin teidän majesteettinne hyväksi näkee, – vastasi Filip ja kumarsi, otsallaan sama alakuloinen kalpeus kuin ennen.

– Nyt heti, monsieur, – sanoi kuningatar vilkaisten salaa Charnyhin, jonka esiintyminen entisen vastustajansa likellä herätti hänessä vaistomaista pelkoa. – Seuratkaa minua.

Ja hän joudutti askeliaan kuullessaan Filipin tulevan jäljestä, kun taas Charny jäi paikalleen, mutta hän otti edelleen vastaan kirjeitä, hakemuksia ja avunpyyntöjä, antoi muutamia määräyksiä ja saapui sitten takaisin huoneustoonsa. Neljännestuntia myöhemmin saatettiin Filip kirjastohuoneeseen, jossa hänen majesteettinsa otti sunnuntaisin vastaan.

– Astukaa sisään, herra de Taverney, – sanoi hän hilpeällä äänellä, – astukaa sisään ja näyttäkää minulle kohta iloiset kasvot. Minun täytyy tunnustaa, että aina kun joku Taverney pyytää minua puhutella, tunnen itseni levottomaksi. Teidän perheestänne on tulossa jokin paha enne. Rauhoittakaa minua pian, herra de Taverney, vakuuttamalla, ettei aikomuksenne ole ilmoittaa minulle onnettomuutta.

Filip, joka kävi tästä johdannosta vielä kalpeammaksi kuin kohdatessaan Charnyn ja huomasi, kuinka vähän kuningattaren sanoissa oli ystävällisyyttä, tyytyi vastaamaan:

– Madame, minulla on kunnia vakuuttaa teidän majesteetillenne, että tällä kertaa minulla on vain hyvä uutinen.

– Ahaa, vai on teillä uutinen! – sanoi kuningatar.

– Ikävä kyllä, on, teidän majesteettinne.

– Voi taivas, – sanoi Marie-Antoinette ottaen taas sen hilpeän äänensävyn, joka teki Filipille niin kipeää, – nythän te kuitenkin sanoitte "ikävä kyllä!" Olenpa minä onneton, sanoisi espanjalainen. Herra de Taverney on sanonut "ikävä kyllä".

– Madame, – jatkoi Filip vakavana, – pari sanaa riittää niin täydellisesti tyynnyttämään teidän majesteettinne, ettei ylevän otsan tarvitse synkistyä tänään erään Taverneyn lähetessä eikä vastedeskään jonkin Taverney-Maison-Rougen tähden. Tänään, madame, tämän perheen viimeinen jäsen, jolleka teidän majesteettinne on suvainnut osoittaa hiukan suosiota, poistuu täältä eikä enää ilmesty Ranskan hoviin.

Äkkiä haihtui kuningattaresta se hilpeä näkö, jota hän oli itselleen tavoitellut karaistuakseen tästä keskustelusta odottamiaan mielenliikutuksia vastaan, ja hän huudahti:

– Aiotteko lähteä?

– Aion, teidän majesteettinne.

– Te… myös!

Filip kumarsi.

– Sisarellani on ollut suru, että hänen täytyi jättää teidän majesteettinne, – sanoi hän. – Minusta oli kuningattarelle paljoa vähemmän hyötyä, ja minä lähden.

Kuningatar istuutui hämmentyneenä muistellessaan, että Andrée oli pyytänyt saada ainiaaksi poistua päivää sen jälkeen, kun tohtori Louisin luona käydessä oli herra de Charnylle annettu ensi aavistus myötätunnosta, joka hänen osakseen tuli.

– Kummallista! – mutisi hän haaveksien, mutta ei lisännyt sanaakaan.

Filip seisoi kuin marmoripatsas odottaen viittausta, että saisi lähteä.

Kuningatar heräsi mietteistään ja kysyi:

– Minne aiotte mennä?

– Aion liittyä herra de Lapeyrouseen, – vastasi Filip.

– Herra de Lapeyrouse on tätä nykyä New Foundlandin tienoilla.

– Olen ryhtynyt toimiin, jotta voin hänet tavata.

– Tietänette, että hänelle on ennustettu hirveä kuolema?

– Tietääkseni ei hirveä, vaan pikainen.

– Ja kuitenkin lähdette sinne!

Filip hymyili ylevän ja vienon kauniina.

– Juuri siksi haluankin häneen liittyä, – vastasi hän.

Kuningatar vaipui taas rauhattomaan äänettömyyteensä ja Filip odotti jälleen kunnioittavasti. Marie-Antoinetten ylevä ja avomielinen luonne virisi uudestaan entistä rohkeampana. Hän nousi, astui nuoren miehen eteen ja lausui valkoiset käsivartensa ristissä rinnan yli:

– Miksi te matkustatte pois?

– Siksi, että matkustaminen on minusta niin hauskaa, – vastasi Filip hiljaa.

– Mutta olettehan jo kerran kulkenut maailman ympäri, – sanoi kuningatar hetkeksi tämän sankarillisen tyyneyden eksyttämänä.

– Niin, Uuden maailman ympäri, madame, – vastasi Filip, – mutta en koko maailman.

Kuningatar teki kärsimättömän liikkeen ja toisti, mitä oli jo ennen sanonut Andréelle.

– Taverneyt ovat rautaisia luonteita, sydämet terästä. Te ja sisarenne olette kauheita ihmisiä – sellaisia ystäviä, joita lopuksi vihaa. Te lähdette, ette suinkaan matkustaaksenne, vaan jättääksenne minut. Sisartanne, kuten hän itse sanoi, veti puoleensa uskonto. Hänellä on tulinen sydän tuhan peitossa. Kuitenkin hän tahtoi täältä pois ja lähtikin. Suokoon Jumala hänelle onnea! Ja te, joka voisitte olla onnellinen, tahdotte myös jättää minut. Mutta niinkuin äsken sanoin, Taverneyt tuovat minulle onnettomuutta!

– Säästäkää meitä, madame. Jos teidän majesteettinne suvaitsisi paremmin tutkia sydämiämme, löytyisi sieltä vain rajatonta alttiutta.

– Kuulkaa! – huudahti kuningatar vihastuneena. – Te olette kveekari ja sisarenne on filosofi, molemmat mahdottomia olentoja. Hän kuvittelee maailmaa paratiisiksi, jossa ei voi elää olematta pyhimys; te taas pidätte maailmaa helvettinä, jossa on vain paholaisia. Ja kumpikin te tahdotte paeta maailmasta; toinen siksi, että on tavannut, mitä ei etsinyt; toinen siksi, ettei tavannut, mitä etsi. Enkö ole oikeassa? Mutta hyvä herra de Taverney, antakaa ihmisten olla epätäydellisiä älkääkä vaatiko kuninkaallisilta henkilöiltä muuta kuin että he ovat vähimmin epätäydellisiä kaikista ihmisistä. Olkaa suvaitsevainen tai oikeammin, älkää olko itsekäs.

Hänen sanoissaan tuli esille liiaksi intohimoa. Filipille jäi edullisempi asema.

– Madame, – sanoi hän, – itsekkyys on hyve, jos sitä käyttää ylentääkseen niitä, joita ihailee.

Marie Antoinette punastui.

– Muuta en tiedä, – sanoi hän, – kuin että rakastin Andréeta ja että hän minut jätti. Teitä olen pitänyt arvossa, mutta tekin lähdette pois. Minusta on nöyryyttävää nähdä kahden niin täydellisen olennon… aivan totta puhuen, monsieur… hylkäävän minun kotini.

– Siitä ei niin korkea henkilö kuin teidän majesteettinne voi tuntea nöyryytystä, – vastasi Filip kylmästi. – Häpeäntunto ei ulotu niin korkealle otsalle.

– Mieleni tekee kuitenkin tietää, – jatkoi kuningatar, – mikä on voinut teitä loukata.

– Ei minua ole mikään loukannut, madame, – sanoi Filip vilkkaasti.

– Teidän virkaylennyksenne on vahvistettu, menestyksenne on hyvällä alulla, ja minä osoitin teille huomiota…

– Toistan teidän majesteetillenne, etten viihdy hovissa.

– Entä jos pyytäisin teitä jäämään… jos käskisin?

– Niin minun täytyisi ikäväkseni kieltäytyä.

Kuningatar vaipui nyt kolmannen kerran äänettömään umpimielisyyteen, joka hänen kannaltaan oli samaa kuin uupuneen miekkailijan väistyminen. Mutta kuten ennenkin, aloitti hän taas äkkiä uudella innolla.

– Kenties täällä on joku teille vastenmielinen henkilö? Tehän olette epäluuloinen, – sanoi hän luoden Filipiin kirkkaan katseen.

– Ei kukaan ole minulle vastenmielinen.

– Luulin, että teillä oli jotakin epäsopua?.. erään aatelismiehen… herra de Charnyn kanssa… Jota kunnioititte kaksintaistelulla, – jatkoi kuningatar yhä vilkastuen. – Ja kun luonnollisesti tekee mieli karttaa ihmisiä, joista ei pidä, niin heräsi teissä halu jättää hovi heti, kun näitte herra de Charnyn tulleen takaisin – eikö niin?

Filip oli vaiti. Kuningatar erehtyi tähän ritarilliseen ja urhoolliseen mieheen nähden ja luuli olevansa tekemisissä tavallisen mustasukkaisen kanssa, piinaten häntä nyt säälimättä.

– Vasta tänään saitte huomata, että herra de Charny on jälleen täällä, – jatkoi hän. – Sanoin "tänään", ja juuri tänään te myös ilmestyitte jäähyväisille.

Filipin kasvot olivat nyt melkein lyijynharmaat. Tällä tapaa ahdistettuna ja poljettuna hänen oli tuskallista tointua.

– Madame, – sanoi hän, – tosin olen vasta tänään saanut tietää, että herra de Charny on palannut, mutta hän on ollut täällä jo kauvemmin kuin teidän majesteettinne luulee, sillä kello kahden vaiheilla tänä aamuna tapasin hänet puistossa sen portin luona, joka on lähinnä Apollo-kylpylää.

Nyt oli kuningattaren vuoro vaaleta, ja katseltuaan kauhunsekaisella ihmettelyllä sitä täydellistä kohteliaisuutta, jonka aatelismies vihassakin säilytti, kuiskasi hän sammuvalla äänellä:

– Hyvä, menkää, monsieur, minä en teitä enää pidätä.

Filip kumarsi viimeisen kerran ja poistui hitain askelin. Kuningatar vaipui kuin salaman iskemänä nojatuoliin mutisten itsekseen:

– Oi sinua, Ranska, jalojen sydämien maa!