Kitabı oku: «Kuningattaren kaulanauha», sayfa 13

26. Kardinaalin mustasukkaisuus

Kardinaali oli nyt viettänyt kolme perin erilaista yötä kuin ne, jotka yhä palasivat elävinä hänen mieleensä. Ei uutisia keltään, ei toivoakaan, että saisi tavata! Tämä kuolettava hiljaisuus intohimon kuohunnan jälkeen oli kuin kellarin pimeys elähyttävän auringonvalon perästä.

Aluksi kardinaali oli tarttunut siihen toivoon, että hänen lemmittynsä, nainen ennen kuningattareksi joutumistaan, haluaisi tietää, minkälaatuista rakkautta hänelle osoitettiin ja rakastettiinko häntä ratkaisevan kohtauksen jälkeen kuten sitä ennen – jollainen miehinen tunne muuttui materialisminsa vuoksi kaksiteräiseksi miekaksi, haavoittaen kardinaalia kipeästi, kun terä sattui häntä itseään kohti.

Kun miesraukka ei nähnyt mitään tulevan ja kuuli vain äänettömyyttä, kuten Delille lausui, pelkäsi hän, että tämä kohtaus oli ollut hänelle itselleen epäsuotuisa. Siitä johtui tuskaa, kauhua, levottomuutta, jota ei voi kuvitellakaan, ellei ole kärsinyt näitä yleisiä hermokipuja, joissa kaikki aivoihin päättyvät säikeet muuttuvat tulikäärmeiksi kiemurrellen tai leväten mielensä mukaan.

Tämä kärsimys meni yli kardinaalin voimien; hän lähetti yhtenä ainoana aamupäivänä kymmenen sananviejää rouva de la Motten asuntoon ja kymmenen Versaillesiin. Kymmenes pikalähetti toi vihdoinkin Jeannen. Tämä oli hovissa pitänyt silmällä kuningatarta ja Charnyta, ja tunsi sydämessään riemua kardinaalin maltittomuudesta, joka oli pian auttava hänen hankkeensa onnistumista. Nähdessään hänen tulevan kardinaali kysyi kiihkeästi:

– Kuinka voitte olla niin tyyni, kun tiedätte minun olevan kuolemantuskassa? Te sanotte itseänne ystäväkseni, mutta kuinka te sallitte, että minut kidutetaan ihan kuoliaaksi?

– No no, monseigneur, – vastasi Jeanne, – malttakaa, sitä pyydän. Se, mitä tein Versaillesissa, poissa luotanne, on paljon hyödyllisempää kuin mitä te täällä teitte minua ikävöiden.

– Eihän voikaan niin julma olla, – sanoi kardinaali, jota lepytti toivo saada uutisia. – No kertokaa, mitä siellä sanotaan ja tehdään?

– Poissaolo on kova kärsimys, joko sitä kärsii Pariisissa tai Versaillesissa.

– Se kuuluu ihanalta, ja siitä kiitän teitä, mutta…

– Mutta mitä?

– Todistukset?

– Voi taivas, – huudahti Jeanne, – mitä tarkoitatte, monseigneur? Vai todistuksia! Mitä se sana oikeastaan merkitsee! Oletteko järjiltänne, kun vaaditte naiselta todistuksia hänen hairahduksestaan?

– En vaadi laillista asiakirjaa, kreivitär, vaan tyydyn rakkaudenpanttiin.

– Minusta näyttää, – sanoi Jeanne luotuaan kardinaaliin omituisen katseen, – että olette käynyt kovin vaateliaaksi tai huonomuistiseksi.

– Tiedän kyllä, mitä aiotte sanoa… tiedän, että minun pitäisi tuntea suurta tyydytystä, suurta kunniaa. Mutta arvostelkaa sydäntäni kuin omaanne. Miltä tuntuisi teistä, jos jäisitte tällä tavoin syrjään, kun ensin olisitte näennäisesti saanut suosiota?

– Puhuitte jostakin näennäisyydestä… vai kuulinko väärin? – vastasi Jeanne yhä ivallisena.

– Tietysti voitte iskeä minua rankaisematta. Totta on myös, ettei mikään oikeuta minua valittamaan, mutta kuitenkin valitan…

– Silloin en voi olla vastuussa pahasta mielialastanne, jos sen syyt ovat joutavia tai suorastaan olemattomia.

– Kreivitär, te kohtelette minua pahasti.

– Monseigneur, minä vain toistan sanojanne ja puhun kanssanne asiallisesti.

– Koettakaa jotakin keksiä nuhtelematta hulluuttani; auttakaa, mutta älkää kiduttako.

– En voi auttaa, kun en näe, mitä tehdä.

– Ette näe, mitä olisi tehtävä? – toisti kardinaali painostaen joka sanaa.

– En näe mitään.

– Sama se, madame, – sanoi kardinaali kiivaasti. – Kenties eivät sentään kaikki ole samaa mieltä.

– Ollaanko siis jouduttu siihen, että kiivastumme emmekä enää ymmärrä toisiamme? Monseigneur ei pane pahakseen, että teen tämän huomautuksen.

– Kiivastumme, niin… Teidän vastahakoisuutenne pakottaa minut kiivastumaan.

– Ettekö ota lukuun, onko se väärin.

– En vähääkään. Ellette enää minua auta, käsitän asian niin, ettei teidän ole mahdollista muulla tavoin menetellä.

– Arvostelette minua oikein, mutta miksi siis syytätte?

– Siksi, että teidän olisi minulle sanottava koko totuus.

– Totuus! Senhän olen sanonut, mikäli tiedän.

– Te ette ole sanonut, että kuningatar on uskoton, kiemaileva nainen, että hän houkuttelee itseään ihailemaan, mutta sitten syöksee epätoivoon.

Jeanne katsahti häneen hämmästyneenä.

– Selittäkää, mitä ajattelette, – sanoi hän väristen, ei pelosta, vaan ilosta.

Hänen mieleensä oli juuri johtunut, että kardinaalin mustasukkaisuudesta voitaisiin saada keino selvitä pulasta paremmin kuin olisi osannut toivoakaan.

– Myöntäkää, – jatkoi kardinaali, joka ei enää pidättänyt intohimoaan, – että kuningatar ei tahdo minua tavata.

– Sitä en väitä, monseigneur.

– Tunnustakaa, että vaikkei hän tahallaan hylkäisikään minua – enkä sitä vielä edellytä – pitää hän minua kuitenkin loitolla, jottei herättäisi epäluuloja jossakin toisessa rakastajassa, joka ehkä on pannut merkille uutterat käyntini.

– Voi, monseigneur! – huudahti Jeanne niin perin pehmeällä äänellä, että saattoi kardinaalin epäilemään enemmänkin kuin häneltä oltiin salaavinaan.

– Kuulkaapa, – jatkoi kardinaali, – kun viimeksi tapasin kuningattaren, tuntui minusta, kuin metsikössä olisi joku hiiviskellyt.

– Turha luulo.

– Ja nyt tahdon sanoa kaikki, mitä epäilen.

– Ei enää sanaakaan, monseigneur! Te loukkaatte kuningatarta, ja jos olisikin totta, että hänen täytyisi kovaksi onneksi pelätä jonkun rakastajan vakoilua, mitä en usko, niin voisitteko olla niin kohtuuton, että pitäisitte hänen rikoksenaan entisyyttä, jonka hän juuri teidän tähtenne uhraa?

– Entisyys, niinpä niin! Se on suuri sana, mutta menettää arvonsa, jos entisyys vielä on nykyisyyttä ja on muuttumassa tulevaisuudeksi.

– Hyi, monseigneur! Te puhuttelette minua kuin asioitsijaa, jota syytetään huonon kaupan välittämisestä. Epäluulonne ovat kuningatarta kohtaan niin loukkaavia, että ne lopuksi loukkaavat minuakin.

– Jos niin on, kreivitär, niin todistakaa…

– Jos vielä uudestaan puhutte tuohon tapaan, niin otan loukkauksen itseeni.

– Mutta sanokaa, rakastaako hän minua edes pikkuisen?

– Sehän on hyvin helppo ottaa selville, – vastasi Jeanne viitaten kirjoituspöytään. – Istukaa tuonne ja kysykää häneltä itseltään.

Kardinaali tarttui Jeannen käteen ihastuneena.

– Ja te viette hänelle kirjelippuni? – sanoi hän.

– Ellen minä, niin kuka sen sitte toimittaisi?

– Ja… lupaatte tuoda vastauksen?

– Jollette saisi vastausta, kuinka voisitte tietää, mitä on ajateltava?

– Kas niin, nyt te taas olette mieleeni, kreivitär.

– Arvatenkin, – sanoi Jeanne ovelasti hymyillen.

Kardinaali istuutui, tarttui kynään ja alkoi kirjoittaa. Hänellä oli siro tyyli ja sujuva esitys, mutta sittenkin hän repi rikki kymmenkunnan paperiliuskaa, ennenkuin tyytyi.

– Jos jatkatte tuolla tapaa, – sanoi Jeanne, – ei tästä tulekaan valmista.

– Katsokaas, kreivitär, minua epäilyttää hellyyteni, joka tulvii yli laitojensa, ja se voisi ehkä kyllästyttää kuningatarta.

– Vai niin, – vastasi Jeanne; ivallisesti. – Jos kirjoitatte hänelle politiikkaa, vastaa hän diplomaattina, mutta olkoon se oma asianne.

– Oikeassa olette, ja teitä voi sanoa todelliseksi naiseksi, sydämen ja älyn puolesta. Kuulkaapa, mitä suotta salaisimme teiltä jotakin, kun salaisuutemme on teille tuttu?

Jeanne hymähti.

– Ei teillä todella olekaan paljoa minulta salattavaa.

– Lukekaa siis olkani takaa, mutta yhtä nopeasti kuin kirjoitan, jos ehditte; sillä sydämeni, liekehtii ja kynä kulkee ihan lentämällä.

Hän kirjoitti todellakin sellaisen kirjeen, jossa oli niin hurjaa kiihkoa, hulluutta, helliä nuhteita ja paljastavia vakuutuksia, että Jeanne luettuaan sen allekirjoitukseen asti sanoi itsekseen:

– Siinä nyt on paperilla, mitä en olisi uskaltanut hänelle sanella.

Kardinaali luki sen vielä kertaalleen ja kysyi Jeannelta:

– Kuuluuko se hyvältä?

– Rakastaako hän teitä, – vastasi kavala nainen, – siitä saatte huomenna todistuksia; mutta siihen asti olkaa tyyni.

– Juuri niin, huomiseen asti.

– Muuta en pyydäkään, monseigneur.

Jeanne otti sinetillä suljetun kirjeen, salli monseigneurin suudella silmien kohdalle ja palasi kotiinsa illalla. Nyt hän riisuutuneena ja virkistyneenä rupesi miettimään.

Tilanne oli sellainen, kuin hän alusta saakka oli toivonut.

Tarvittiin vain pari askelta, niin hän olisi perillä.

Kumpi olisi paras valita kilveksi, kuningatarko vai kardinaali? Tämän kirjeensä vuoksi kardinaalin olisi mahdotonta syyttää rouva de la Mottea vastedes, kun Jeanne pakottaisi hänet suorittamaan määrämaksut kaulanauhasta. Ja jos kardinaali ja kuningatar sattuisivat kohtaamaan toisensa ja selittäisivät asian keskenään, kuinka he uskaltaisivat tuhota sen henkilön, jonka hallussa oli niin häpeällinen salaisuus? Kuningatar ei tahtoisi nostaa melua, vaan uskoisi kardinaalin vihaavan; kardinaali taas uskoisi kuningattaren keimailevan. Jos asiasta tulisi kiistaa, tapahtuisi se suljettujen ovien takana, ja jos vähänkään epäiltäisiin rouva de la Mottea, ottaisi hän sen tekosyyksi poistua maasta ja muuttaisi kaulanauhan sievoiseksi puolentoista miljoonan rahasummaksi.

Kardinaali tietäisi kyllä, että Jeanne oli anastanut timantit, ja kuningatar aavistaisi samaa. Mutta mitä heitä auttaisi semmoisen hälyytyksen levittäminen, johon niin likeisesti liittyi puistokohtausten ja Apollo-kylpylän juttu?

Tätä puolustusta ei kuitenkaan voinut jättää yhden ainoan kirjeen varaan. Kardinaalin sormet syhyivät – hän kyllä laatisi seitsemän, kahdeksan kirjettä lisää.

Mitä tuli kuningattareen, kukaties hän juuri tällä hetkellä takoi yhdessä herra de Charnyn kanssa aseita Jeannea vastaan!

Näin monen huolen ja juonen lopuksi tulisi hätätilassa pako, ja Jeanne mittaili nyt ennakolta, kuinka siihen asteettain joutuisi. Ensiksikin maksupäivä ja jalokivikauppiasten vaatimus. Kuningatar vetoisi heti kardinaaliin. Millä tavoin? Tietysti Jeannen välityksellä. Silloin Jeanne ilmoittaisi asian kardinaalille ja kehoittaisi maksamaan. Jos toinen ei suostuisi, tulisi esille uhkaus julkaista hänen kirjeensä, ja hän maksaisi.

Kun kerran olisi maksettu, ei enää olisi vaaraa. Mitä tulee julkisuuteen, piti vain lopettaa itse juoni. Siinä suhteessa ei ollut mitään hätää. Kuningattaren ja kirkkoruhtinaan kunniasta olisi puolitoista miljoonaa perin halpa hinta; Jeanne saattoi siitä kiskoa kolmekin miljoonaa, jos vain tahtoi.

Mutta kuinka voi Jeanne olla niin varma, että itse vehkeily päättyisi hyvin? Tietysti siksi, että kardinaali varmasti uskoi kolmena yönä perätysten tavanneensa kuningattaren Versaillesin puistossa eikä mikään inhimillinen voima pystyisi hänelle todistamaan siinä olleen petosta. Tosin oli olemassa yksi ainoa elävä, kumoamaton todistaja, mutta se oli raivattava syrjään.

Ehdittyään mietteissään näin pitkälle Jeanne läheni akkunaa ja näki Olivan seisovan parvekkeella levotonna, uteliaana.

– Nyt on meidän vuoromme, – tuumi Jeanne tervehtien rikostoveriaan herttaisesti.

Kreivitär antoi Olivalle sovitun merkin tulla illalla ulos. Saatuaan tämän ilmoituksen Oliva palasi mielissään huoneeseensa, ja Jeanne jatkoi mietiskelyjään.

Kun välikappale ei enää kelpaa, on se rikottava – niinhän vehkeilijät yleensä harkitsevat. Mutta useimmat erehtyvät joko rikkoen välikappaleen niin, että se päästää ilmiantavan parahduksen, tai tuhoten sen vain vaillinaisesti, niin että toiset voivat sitä käyttää. Jeannen mieleen johtui, että nuori, elämänhaluinen Oliva ei antaisi itseään musertaa valittamatta. Piti siis keksiä hänelle jokin juttu, joka saisi hänet pakenemaan, ja vielä toinen juttu, joka jouduttaisi pakoa.

Vaikeuksia ilmenee joka askeleella, mutta eräät taistelevat niitä vastaan yhtä mielellään kuin toiset keijuvat ruusuilla. Kuinka ihastunut Oliva olikin uuteen ystäväänsä, oli hänen ihastuksensa vain suhteellista, hänestä kun tämä tuttavuus oli vankilan akkunain lävitse katsottuna miellyttävä. Mutta hän ei salannut Jeannelta, että hänestä olisi ollut hauskempaa päivänvalo ja kävely auringonpaisteessa, yleensä todellinen elämä kuin nuo yölliset salakäynnit ja teeskennelty kuninkaallisuus. Hitunen elämää oli Jeanne, hänen hyväilynsä ja ystävyytensä; elämän tosisisällys oli hänestä kuitenkin raha ja Beausire.

Jeanne oli perinpohjin tutustunut hänen ajatustapaansa ja päätti käyttää sitä hyväkseen. Olivan kanssa piti siis ottaa puheeksi, että nyt oli pakko hävittää kaikki todisteet rikollisesta petoksesta, jota oli harjoitettu Versaillesin puistossa.

Illalla Oliva tuli alas kadulle, ja Jeanne odotti häntä portilla. Molemmat astuivat sitten ylöspäin Saint-Clauden katua autiolle bulevardille asti ja nousivat vaunuihinsa, jotka lähtivät hiljaa vierimään kiertotietä Vincennesiin päin.

Olivalla oli hyvin suojaavana valepukuna yksinkertainen hame ja huppukaulus;. Jeanne oli pukeutunut tehtaalaistytöksi, niin ettei kukaan voinut heitä tuntea. Sitäpaitsi olisi täytynyt kurkistaa vaunujen sisään, eikä siihen ollut muilla oikeutta kuin poliisilla. Mutta vielä ei mikään ollut kiinnittänyt poliisin huomiota. Lisäksi oli vaunujen ovessa Valois-suvun vaakuna, mahtava suoja, jota ei järjestysvalta tohtisi uhmata.

Aluksi Oliva peitti Jeannen posket suudelmilla, joihin toinen runsaasti vastaili.

– Voi kuinka minun on ollut ikävä! – valitti Oliva. – Hain teitä ja huutelin.

– Minun oli mahdotonta tulla teitä tapaamaan; siitä olisi meille molemmille tullut paha vaara.

– Kuinka niin? – kysyi Oliva ihmeissään.

– Kauhea vaara, rakas ystävä, niin että vieläkin värisen.

– Voi, kertokaa pian!

– Tiedättehän itsekin, että teidän on täällä ikävä.

– Niin, niin, hirveän ikävä.

– Ja siksi teki mielenne päästä ulos.

– Siinä olitte minulle niin avulias.

– Tiedätte myös, että puhuin teille hupsusta hovilakeijasta, muuten herttaisesta miehestä, ja että hän on rakastunut kuningattareen, jonka näköinen ainakin päältäpäin olette.

– Juuri niin.

– Minun päähäni pisti ehdottaa teille sellainen viaton huvi, että pidettäisiin lystiä sen hassahtaneen miekkosen kustannuksella, kun annettaisiin hänen luulla, että kuningatar oli häneen ihastunut.

– Ikävä kyllä, – myönsi Oliva huoaten.

– Nyt ei ole väliä niistä kahdesta ensi käynnistä, jolloin puistossa tavattiin tuo miesparka.

Oliva huokasi taas.

– Jolloin näyttelitte niin hyvin, että rakastaja piti sitä totena.

– Se oli kai väärin tehty, – kuiskasi Oliva, – sillä me petimme häntä eikä hän sitä ansainnut, sillä hän on todellakin hyvin viehättävä kavaljeeri.

– Niin, eikö totta? Mutta siinä ei vielä ollut mitään pahaa, että annoitte hänelle kukan, sallitte itseänne nimittää majesteetiksi, tarjositte kätenne suudeltavaksi… se kaikki oli vain kepposia… Mutta, hyvä Oliva, nyt näyttää siltä, että on tapahtunut muutakin…

Oliva kävi niin punaiseksi, että Jeanne olisi sen nähnyt, ellei olisi ollut niin pimeä. Tosin hän viisaana naisena osasi myös luoda katseensa toisaalle ollen silmäilevinään ulospäin.

– Kuinka? – sammalsi Oliva. – Mitä muuta?

– Tuli kolmas kohtaus, – selitti Jeanne.

– Niin kyllä, – myönsi Oliva epäröiden. – Senhän tiedätte, kun olitte mukana.

– Anteeksi, ystäväiseni! Silloinhan pysyin syrjässä ja vartioitsin tai olin olevinani vahdissa, jotta kaikki näyttäisi todenmukaiselta. Minä siis en ole nähnyt enkä kuullut, mitä seinien sisällä tapahtui. Siitä en tiedä muuta kuin mitä olette kertonut, ja tehän sanoitte, että te siellä kävelitte ja juttelitte ja että taas jatkui ruusujen antamista ja kätten suutelemista. Minä näet uskon, mitä minulle sanotaan.

– Entä sitten? – kysyi Oliva vavisten.

– Nyt tulee ilmi, että se hullu kehuu saaneensa enemmän kuin tekokuningatar sanoo antaneensa.

– Mitä?

– Näyttää siltä, kuin hän villiintyneenä, huumaantuneena kerskaisi saaneensa kuningattarelta epäämättömän todistuksen molemminpuolisesta rakkaudesta. Varmaankin se veijari on ihan hullu.

– Voi, hyvä Jumala!

– Ainakin hän on hullu senvuoksi, että valehtelee, vai mitä – sanoi Jeanne.

– Tietysti… mutisi Oliva.

– Ettehän te, pikku ystävä, olisi mennyt sellaiseen vaaraa sanomatta minulle mitään?

Oliva värisi kiireestä kantapäähän.

– Mitä järkeä olisi siinä, – jatkoi ystävätär kiduttaen, – että te, joka rakastatte herra Beausireä ja jolla on minusta seuraa, että te, jota kreivi de Cagliostro turhaan mielistelee, olisitte jonkin oikun vuoksi antanut hullulle lakeijalle oikeuden väittää jotakin semmoista? Ei, hän on päästään vialla, niin ainakin minä uskon.

– Mutta sanokaa nyt, mikä vaara uhkaa! – huudahti Oliva.

– No kuulkaa. Nyt ollaan tekemisissä hullun kanssa, joka ei mitään pelkää eikä arastele. Niin kauvan kuin oli puhe vain kukista ja käden suutelemisesta, ei sillä ollut väliä. Onhan kuningattarella kukkia puistossaan, ja hän voi ojentaa kätensä kelle alamaiselle hyvänsä. Mutta jos on totta, että kolmannessa kohtauksessa… Voi, rakas lapsi, ei minua enää naurata, kun sitä ajattelen.

Oliva tunsi hampaittensa kauhusta kalisevan.

– Mitä silloin voi tapahtua? – kysyi hän.

– Ensiksikin se, että te ette ole kuningatar, ainakaan minun tietääkseni.

– En olekaan.

– Ja että käyttäessänne kuningattaren nimeä väärin tehdäksenne sellaisen… kevytmielisyyden…

– Mitä sitten?

– Teitte semmoista, minkä nimenä on majesteettirikos. Ja silloin voi joutua kerrassaan perikatoon.

Oliva kätki kasvot käsiinsä.

– Sittenkin, – jatkoi Jeanne, – voitte asiasta päästä, kun todistatte olevanne syytön, koska ette ole tehnyt, mitä hullu lakeija väittää. Kahdesta ensimäisestä kevytmielisyydestä ei voine seurata muuta kuin pari, kolme vuotta vankeutta ja maanpako.

– Vankeus… maanpako! – kauhistui Oliva.

– Sen vaaran voi kuitenkin välttää. Omasta puolestani ryhdyn varokeinoihin ja koetan paeta.

– Pelkäättekö tekin?

– Totta kai! Se hullu antaa tietysti minutkin ilmi. Voi, Oliva parka, kepposemme taitaa käydä meille kalliiksi.

Oliva itki katkerasti.

– Minä en osaa koskaan pysyä järkevänä. Minussa on kuin paha henki!

Tämän onnettomuuden jälkeen joudun varmaan johonkin uuteen.

– Rohkaiskaa kuitenkin mieltänne… koettakaa vain välttää julkista huomiota.

– Kyllä minä nyt pysyn kauniisti suojelijani luona. Mitähän, jos kertoisin hänelle kaikki?

– Jopa nyt jotakin! Kun mies pitää teistä niin hyvää huolta ja salaa teiltä rakkautensa odottaen teiltä vain yhtäkin sanaa, jotta saisi teitä hyväillä, niin juuri sille miehelle ilmoittaisitte, että olette ollut niin ajattelematon, huomatkaa se, ja lisäksi tulee, mitä hän alkaa epäillä.

– Voi taivas, te olette oikeassa.

– Kuulkaapa vielä! Asiasta leviää huhu, viranomaisten tiedustelut panevat suojelijanne arvelemaan, ja kuka tietää, eikö juuri hän itse anna teitä ilmi päästäkseen hovin suosioon?

– Voi, voi!

– Entä jos hän muitta mutkitta ajaa teidät tiehenne, kuinka teidän käy?

– Silloin olen hukassa.

– Ja jos herra Beausire saisi tietää asian… jatkoi Jeanne hitaasti, tarkastellen tämän viimeisen iskun vaikutusta.

Oliva vavahti. Rajulla liikkeellä hän pilasi koko hiuslaitteensa.

– Hän tappaisi minut. Ei, ei, – mutisi hän, – ennemmin tappaisin itseni.

Sitten hän kääntyi Jeannen puoleen ja sanoi epätoivoisena:

– Tehän ette voi minua pelastaa, kun itse olette vaarassa.

– Minulla on pieni vuokratila kaukana Picardiessa, – vastasi Jeanne. – Jos voisin huomaamatta päästä sinne turvaan, ennenkuin kaikki on saatu ilmi, niin voisi vielä toivoa.

– Mutta se mielipuoli tuntee teidät ja voi aina saada teidät käsiinsä.

– Kun vain te olette poissa ja piilossa, en sitten enää pelkää hullua miestä. Silloin voin hänelle julkisesti sanoa: Te olette hullu, kun semmoista väitätte… todistakaa. Siihen hän ei pystyisi, ja minä voisin salavihkaa lisätä: te olette roisto.

– Minä lähden, milloin ja miten vain tahdotte, – sanoi Oliva.

– Luullakseni se on viisainta, – vastasi Jeanne.

– Täytyykö matkustaa heti?

– Ei, vaan odottakaa, kunnes olen kaikki valmistanut, niin että onnistuu. Olkaa piilossa, älkää näyttäkö itseänne minullekaan. Kuvastimenkin edessä pitää teillä olla valepuku.

– Kyllä, kyllä, luottakaa minuun, rakas ystävä.

– Ja aluksi palataan kotia; meillä ei ole enää mitään sanomista toisillemme.

– Kauvanko luulette kestävän, ennenkuin olette valmis?

– Sitä en tiedä, mutta huomatkaa eräs asia: tästedes lähtöpäiväänne asti ei minua enää näy akkunassa. Jos minut siellä näette, saatte olla varma, että se juuri on määräpäivä, ja olkaa valmiina.

– Kyllä, kiitos, hyvä ystävä!

He palasivat hitaasti Saint-Clauden kadulle. Oliva ei uskaltanut puhutella Jeannea, ja tämä oli niin mietteissään, ettei sanonut mitään. Perille päästyään he suutelivat toisiaan, ja Oliva pyysi ystävältään nöyrästi anteeksi, että oli ajattelemattomasti toimittanut niin paljon harmia.

– Minä olen nainen, – vastasi rouva de la Motte ivallisesti mukaillen latinalaista runoilijaa, – ja kaikki naisellinen heikkous on minulle tuttua.