Kitabı oku: «Kuningattaren kaulanauha», sayfa 14

27. Pako

Mitä Oliva oli luvannut, sen hän täytti. Ja mitä Jeanne oli luvannut, sen hän toimitti.

Seuraavasta päivästä lähtien Oliva salasi olemuksensa maailmalta niin tarkoin, ettei kukaan voinut epäillä hänen asuvan Saint-Clauden kadun varrella.

Hän pysytteli aina verhon tai muun suojan takana pitäen akkunat suljettuina, vaikka auringonsäteet pyrkivät iloisesti leikkien sisään.

Jeanne ryhtyi puolestaan kaikkiin valmistuksiin tietäen, että huomispäivänä lankesi maksettavaksi ensimäinen puolen miljoonan erä, ja järjesti asiansa niin, ettei miltään taholta päästäisi hänen kimppuunsa, kun pommi räjähtäisi. Tämä kauhea hetki oli nyt hänen huomioittensa viimeisenä päämääränä. Hän oli viisaasti harkinnut, että pako olisi helppo, mutta samalla ilmeisin syytös itseään vastaan. Jäädä paikalleen kuin kaksintaistelija, joka odottaa vastustajansa pistoa, pysyä liikkumatta silläkin uhalla, että kaatuisi, mutta samalla siinä toivossa, että kaataisi vihollisensa, sellainen oli kreivittären päätös.

Tämän vuoksi hän päivää sen jälkeen, kun oli Olivan tavannut, näyttäytyi kello kahden aikaan akkunassaan ilmoittaakseen valekuningattarelle, että oli jo aika samana iltana puikkia tiehensä.

Mahdotonta olisi kuvata Olivan riemua ja kauhua. Paon välttämättömyys merkitsi vaaraa, sen mahdollisuus merkitsi pelastusta. Hän heitti kaunopuheisen lentosuukkosen Jeannelle ja rupesi valmistautumaan matkalle pistäen matkalaukkuunsa joitakin suojelijansa kalleuksia.

Merkin annettuaan Jeanne meni hakemaan vaunuja, joiden huostaan jätettäisiin neiti Olivan kallisarvoinen olemus. Tässä oli kaikki, mitä kärkkäinkään vakooja olisi havainnut tavallisesti niin ilmeisistä todisteista, että nämä kaksi ystävystä olivat salaliitossa. Akkunaverhot ummessa, akkunat kiinni ja himmeänä harhailevaa valoa, sitten epäselvää kahinaa, salaperäistä kopinaa, jotakin epäjärjestystä ja lopuksi pimeys ja hiljaisuus.

Kello löi yksitoista illalla Saint-Paulin kirkontornissa, ja tuuli kuljetti virran puolelta kumeat, verkkaiset lyönnit Saint-Clauden kadulle saakka, kun Jeanne saapui Saint-Louisin kadulle kolmen ripeän hevosen vetämissä postivaunuissa. Kuskipenkillä istui kaapuun kääriytynyt mies, joka opasti ajuria. Jeanne nykäisi miestä kaavusta ja käski pysäyttää Roi-Dorén kadun kulmaan, ja mies tuli puhuttelemaan kreivitärtä.

– Vaunut saavat odottaa tässä, hyvä herra Réteau, – sanoi Jeanne.

– Puoli tuntia riittää. Minä tuon tänne erään, joka astuu vaunuihin, ja sitten viette hänet kaksinkertaisesta kyytimaksusta pikku talooni Amiensiin.

– Kyllä, rouva kreivitär.

– Siellä jätätte hänet vuokramieheni Fontainen haltuun, jolle olen jo antanut ohjeet.

– Hyvä on, madame.

– Mutta onko teillä ase mukana, hyvä Réteau?

– On kyllä, madame.

– Tätä naista vainoo eräs hullu mies… Kukaties aiotaan hänet matkalla pysäyttää…

– Mitä silloin on tehtävä?

– Ampukaa heti, kun joku yrittää estää matkaa.

– Kyllä, madame.

– Pyysitte kaksikymmentä louisdoria palkkioksi siitä, mistä oli puhe. Saatte sata, ja minä maksan myös kulut matkastanne Lontooseen, jonne odotatte minua enintään kolmen kuukauden kuluessa.

– Hyvä on, madame.

– Tässä saatte sata louisdoria. Luultavasti en enää tapaa teitä täällä, sillä parasta on teidän rientää Saint-Valeryhin ja sieltä heti laivalla Englantiin.

– Luottakaa minuun, madame.

– Se koskee omaa etuanne.

– Meidän etuamme, – sanoi Réteau ja suuteli kreivittären kättä. – Minä siis odotan.

– Ja minä lähetän naisen kohta tänne.

Réteau nousi postivaunuihin Jeannen paikalle, ja tämä lähti kepein askelin Saint-Clauden kadulle asuntoonsa.

Tässä hiljaisessa korttelissa kaikki jo nukkuivat. Jeanne sytytti itse sen kynttilän, jonka nostaminen ja laskeminen oli Olivalle merkkinä tulla alas kadulle.

– Se on varova tyttö, – tuumi kreivitär nähdessään Olivan akkunan olevan pimeän.

Jeanne antoi kynttilällä merkkejä kolme kertaa. Mutta vastausta ei näkynyt. Hän oli vain kuulevinaan jonkin huokauksen tai hiljaisen suostumuksen lennähtävän halki ilman akkunan kukkien seasta.

– Hän tulee varmaankin alas pimeässä, – ajatteli Jeanne, – eikä siinä ole mitään vaaraa.

Ja hän meni itsekin kadulle. Portti ei auennut. Ehkä Oliva oli ottanut mukaansa raskaita matkatavaroita.

– Se hupsu, – tuumi kreivitär harmissaan, – kuinka paljon hän hukkaa kallista aikaa riepujensa takia.

– Ketään ei kuulunut. Jeanne meni ihan portin luo. Kaikki hiljaista! Hän painoi korvansa raudoitettuun porttiin ja kuunteli. Näin kului neljännes tuntia. Kello löi puolikaksitoista. Jeanne meni bulevardille asti nähdäkseen kaukaa, oliko akkunissa valoa. Hänestä näytti kukkien välistä, verhojen takaa, jotakin häämöittävän.

– Mitä ihmettä hän puuhaa? Mikä sitä letukkaa pidättää? Ehkä hän ei ole nähnyt merkkiäni. Rohkeutta vain! Täytyy kai vielä mennä kotia.

Ja hän menikin uudestaan panemaan merkkivalonsa liikkeelle. Mutta mitään vastausta ei tullut.

– Se naikkonen on varmaankin sairastunut, – mutisi Jeanne raivoissaan rypistäen kalvosimiaan, – eikä pääse liikkeelle. Mutta ei se auta, elävänä tai kuolleena hänen täytyy nyt matkustaa.

Hurjana kuin vainottu jalopeura hän jälleen syöksyi alas portaita. Hänellä oli kädessä se avain, joka oli niin usein hankkinut Olivalle yöllisen vapauden. Pistäessään avaimen lukkoon hän alkoi epäröidä.

– Entä jos joku olisi hänen luonaan? – ajatteli kreivitär.

– Mahdotonta. Jos kuulen ääniä, ehdin alas jälleen. Jos kohtaisin portaissa jonkun…

Hän oli vähällä peräytyä miettiessään tätä vaaraa. Mutta asian ratkaisi seuraava uusi ajatus:

– Ilman vaaraa ei saa suurta toimeen! Ja rohkea pelastuu aina pulasta.

Hän kiersi nyt avainta jykevässä lukossa ja sai portin auki. Hän tunsi paikalliset olot; hänen älynsä olisi ne hänelle paljastanut, vaikkei hän olisikaan joka ilta tavannut siellä Olivaa ja ottanut niistä selkoa. Portaat olivat vasemmalla, ja hän alkoi kavuta yläkertaan. Ei mitään ääntä, ei valoa, ei ihmisiä. Siten hän joutui aivan Olivan oven edustalle. Pieni valojuova näkyi oven alta, ja sen takaa kuului levottomia askelia.

Läähättäen, mutta hengitystään pidättäen Jeanne kuunteli. Sisältä ei kuulunut puhelua. Oliva oli siis yksin, käveli edestakaisin, arvatenkin matkavalmistuksissa. Hän ei siis ollut sairastunut – oli vain sattunut viivytys. Jeanne naputti ovelle hiljaa.

– Oliva, Oliva! – sanoi hän. Pikku ystävä! Askelia läheni matolla.

– Avatkaa, avatkaa! – joudutti Jeanne.

Ovi aukeni, ja hän näki runsaassa valossa ihan edessään miehen, jolla oli kädessään kolmihaarainen kynttilä. Jeanne parahti ja kätki kasvot käsiinsä.

– Oliva! – sanoi mies. – Vai ettekö te se olekaan? Ja hän kohotti hiljaa kreivinnan päähinettä.

– Kreivitär de la Motte! – huudahti hän sellaisella äänensävyllä, joka mainiosti kuvasti hämmästystä.

– Kreivi de Cagliostro! – mutisi Jeanne hoippuen ja vähällä pyörtyä.

Niiden vaarain joukossa, mitä Jeanne oli kuvitellut, ei tämä ollut koskaan johtunut hänen mieleensä. Aluksi se ei tuntunutkaan niin pahalta, mutta asiaa harkittuaan ja pantuaan merkille tuon miehen synkän ilmeen ja taitavan teeskentelyn hän piti vaaraa hyvinkin suurena. Hän oli mennä sekaisin, peräytyi jonkun askeleen ja olisi melkein heittäytynyt suinpäin alas portaita. Mutta Cagliostro ojensi hänelle kätensä ja pyysi häntä kohteliaasti astumaan sisään ja istumaan.

– Mikä tuo minulle sen kunnian, että saan teidät nähdä luonani? – kysyi Cagliostro levollisesti.

– Monsieur… sammalsi juonikas nainen, joka ei voinut hellittää katsettaan kreivin silmistä, – minä tulin… hakemaan…

– Sallikaa, madame, minun soittaa rangaistakseni sitä palvelijaani, joka on ollut niin kömpelö ja epäkohtelias, että on jättänyt teidän arvoisenne naisen yksin tulemaan luokseni.

Jeanne pelästyi ja pidätti kreivin kättä.

– Varmaankin, – jatkoi tämä tyyneesti, – jouduitte sen saksalaisen vintiön käsiin, joka on minulla portinvartijana. Hän on suuri juoppo eikä välittänyt teistä sen enempää kuin että aukaisi portin, ja sitten hän kai nukahti jälleen.

– Älkää häntä toruko, monsieur, – sanoi Jeanne jo hieman keveämmin, kun ei aavistanut, mikä ansa nyt viritettiin.

– Eikö juuri hän avannut porttia?

– Luullakseni se oli hän… mutta lupaattehan, ettei hän saa teiltä nuhteita?

– Sen voin luvata, – myönsi kreivi hymyillen. – Mutta selittäkää nyt asianne, madame.

Ja kun Jeanne näin oli pelastunut siitä epäluulosta, että oli itse aukaissut portin, katsoi hän voivansa valehdella myös käyntinsä tarkoituksesta.

– Minä tulin, – sanoi hän kiireesti, – kysymään teiltä neuvoa, herra kreivi, eräiden huhujen johdosta.

– Mitä huhuja ne ovat?

– Suokaa minulle aikaa, – vastasi Jeanne. – Asia on hyvin arkaluontoinen…

– Koeta, koeta, – ajatteli Cagliostro. – Mutta satimessa olet!

– Olettehan te kardinaali de Rohanin ystävä? – sanoi Jeanne.

– Ahaa, sukkela alku, – tuumi Cagliostro. – Kisko vain niin pitkälle kuin nuorasi riittää, mutta pitemmälle et pääse.

– Niin minä olen todellakin ystävyyssuhteessa hänen korkea-arvoisuuteensa, – lausui hän ääneen.

– Ja minä tulin, – jatkoi Jeanne, – kysymään teiltä…

– Mitä? – kysyi Cagliostro hieman ivallisesti.

– Sanoin jo äsken, että asemani on arkaluontoinen. Älkää siis käsittäkö sanojani väärin. Varmaankin olette kuullut, että kardinaali osoittaa minulle hiukan mieltymystä, ja nyt tahtoisin tietää, minkä verran voin luottaa… Sanotaanhan teidän, monsieur, voivan katsahtaa sielujen ja sydämien sisimpään pohjaan.

– Selittäkää vähän tarkemmin, madame, – sanoi kreivi, – jotta pääsisin katsahtamaan hiukan syvemmälle omaan sieluunne ja sydämeenne.

– Kerrotaan kardinaalin rakkauden kohdistuvan toisaalle… hyvin korkealle… vieläpä väitetään…

Nyt Cagliostro iski leimuavan katseen Jeanneen, joka oli vähällä kaatua selälleen.

– Madame, – sanoi hän, – minä osaan todellakin saada salat ilmi, mutta täysin onnistuakseni tarvitsen apua. Suvaitkaa vastata seuraaviin kysymyksiin:

– Kuinka olette tullut tänne minua tapaamaan, kun en täällä asu?

Jeannea kauhistutti.

– Kuinka pääsitte sisään, kun tässä osassa taloa ei ole juopunutta portinvartijaa eikä muitakaan palvelijoita? Ja ellette hakenut minua, ketä te haette? Ette vastaa! – jatkoi hän kreivittären vavistessa. – Täytynee siis virkistää muistianne. Te pääsitte sisään sillä avaimella, joka tuntuu olevan taskussanne. Kas, tässähän se onkin. Tulitte tapaamaan nuorta naista, jota pelkästä hyvyydestä piilotin luonani.

Jeanne hoippui kuin maasta temmattu puu.

– Entä jos niin olisikin, – sanoi hän hiljaa, – mitä rikollista siinä on? Eikö naisen sovi tavata toista naista? Kutsukaa hänet tänne, niin saatte kuulla, tarvitseeko ystävyyttämme salata…

– Madame, – keskeytti Cagliostro, – noin te puhutte vain senvuoksi, että tiedätte hänen olevan täältä poissa.

– Onko hän poissa? – huudahti Jeanne pelästyneenä. – Onko Oliva lähtenyt pois?

– Vai olette te tietämätön koko asiasta, vaikka itse avustitte hänen ryöstämistään täältä!

– Minäkö auttanut hänen ryöstämistään! – huusi Jeanne, jossa jälleen heräsi toivoa. Hänet on siis viety, ja te syytätte minua!

– En ainoastaan syytä, vaan todistan, – sanoi Cagliostro.

– Todistakaa! – sanoi kreivitär julkeasti.

Cagliostro otti pöydältä erään paperin ja näytti sitä Jeannelle.

'Jalo suojelijani, herra kreivi!

– alkoi Cagliostrolle osoitettu kirjelippu.

– 'Suokaa anteeksi, että lähden pois, mutta ennen kaikkea rakastan herra Beausireä, ja kun hän on tullut tänne, vie hän minut mukanaan ja minä seuraan häntä. Hyvästi! Ottakaa vastaan vakuutus ikuisesta kiitollisuudestani.'

– Beausire! – toisti Jeanne kivettyneenä. – Eihän se mies tiennyt Olivan osoitettakaan!

– Kyllä hän tiesi, – sanoi Cagliostro vetäen taskustaan esille toisen paperin. – Tämän löysin rappusilta, tullessani tapani mukaan tervehtimään suojattiani. Luultavasti on herra Beausire sen pudottanut.

Kreivitär luki tuntien kylmiä väreitä:

'Herra Beausire voi löytää neiti Olivan Saint-Clauden kadun varrelta, bulevardin kulmasta. Parasta on viedä hänet sieltä heti. Tätä neuvoo vilpitön ystävätär. Joutukaa, sillä aika on täpärällä.'

Kreivitär rutisti paperia vimmastuneena.

– Ja hän veikin Olivan, – sanoi Cagliostro kylmästi.

– Mutta kuka tämän on kirjoittanut? – kysyi Jeanne.

– Arvatenkin te, hänen vilpitön ystävättärensä.

– Kuinka hän pääsi tänne sisään? – ihmetteli Jeanne luoden paatuneeseen puhetoveriinsa raivoisan silmäyksen.

– Eikö ovea voi avata teidän avaimellanne? kysyi Cagliostro

– Kun se on minulla, ei se voinut olla Beausirellä.

– Jos on yksi avain, voi niitä olla kaksikin, – vastasi Cagliostro katsoen häntä suoraan silmiin.

– Teillä on todistuskappaleita, – sanoi Jeanne hitaasti, – eikä minulla ole muuta kuin epäluuloja.

– Niitä on minullakin, – sanoi Cagliostro, – ja varmasti yhtä paljon.

Samalla hän antoi kreivittärelle hienon viittauksen, että puhelu oli päättynyt.

Jeanne lähti alas rappusia, jotka hänen tullessaan olivat pimeitä ja autioita, mutta nyt hän tapasi siellä parikymmentä lakeijaa kynttilä kädessä, ja Cagliostro toisti häntä saattaessaan kaikkien kuullen moneen kertaan: rouva kreivitär de la Motte.

Hän kiirehti tiehensä puhkuen raivoa ja kostoa, niinkuin tarun lohikäärme sylkee tulta ja myrkkyä.

28. Kirje ja kuitti

Seuraava päivä oli viimeinen määräaika, jona kuningatar itse oli luvannut maksaa jalokivikauppiaille Böhmer ja Bossangelle.

Kun kuningattaren kirjeessä oli kehoitettu vaiteliaisuuteen, odottivat he, että viisi sataa tuhatta livreä lähetettäisiin heidän luokseen. Ja kun kauppiaille, kuinka rikkaita ovatkin, puolen miljoonan erän saaminen on melkoisen tärkeä asia, laativat yhtiömiehet paraimmalla käsialallaan kuitin. Tätä ei kuitenkaan tarvittu, sillä kukaan ei tullut sitä vaihtamaan viittä sataa tuhatta livreä vastaan.

Suurimmassa tuskassa kului jalokivikauppiailta yö heidän yhä odotellessaan melkein epätodennäköistä rahantuojaa. Kuningattarella oli välistä omituisia päähänpistoja; hänen täytyi salata asiansa, ja lähetti saattoi tulla vaikka puoliyön jälkeen.

Aamurusko hälvensi heidän tyhjänpäiväiset luulottelunsa. Silloin Böhmer päätti lähteä Versaillesiin yhtiömiehensä kanssa, jonka oli määrä odottaa vaunuissa.

Hän pyysi päästä kuningattaren puheille, mutta sai vastaukseksi, että ellei hänellä ollut lupakorttia, ei se käynyt päinsä. Hämmästyneenä ja hätääntyneenä hän ei hellittänyt, ja kun hän tunsi väkensä ja oli osannut esihuoneissa jaella joillekuille muutamia kelvottomia helyjä, sai hän toimeen, että hänen annettiin seistä sillä kohtaa, missä kuningatar astuisi sivutse palatessaan kävelyltä Trianonista.

Pian tulikin Marie-Antoinette, vielä väristen siitä kohtauksesta Charnyn kanssa, jolloin hän oli ilmaissut rakkauttaan rupeamatta rakastajattareksi, sydän täynnä riemua ja mieli pirteimmillään, ja huomasi Böhmerin hieman alakuloiset, mutta suurinta kunnioitusta kuvastavat kasvot. Jalokivikauppias sai häneltä osakseen hymyn, joka tiesi hyvää, ja uskalsi anoa hetkiseksi vastaanottoa, joka myönnettiinkin kello kahdeksi, siis päivällisen jälkeen. Tämän kelpo uutisen hän riensi ilmoittamaan Bossangelle, joka odotti vaunuissa eikä pahan turvotuksen vaivaamana tahtonut hänen majesteetilleen näyttää rumentunutta hahmoaan.

– Siitä saamme olla ihan varmat – puhelivat he tulkiten Marie-Antoinetten mitättömimpiäkin ilmeitä ja sanoja, – että hänen majesteetillaan nyt on sovittu puolen miljoonan summa, jota hän ei vielä ehkä ollut eilen saanut; hän määräsi kello kahdeksi senvuoksi, että silloin ollaan muilta rauhassa.

Ja kuten toverukset eräässä sadussa he koettivat arvata, olisivatko rahat seteleitä, kultaa vai hopeaa.

Kun kello löi kaksi, oli jalokivikauppias määräpaikalla, ja hänet saatettiin kuningattaren vastaanottohuoneeseen.

– No, mikä asia nyt taas on, Böhmer? – kysyi kuningatar heti, kun hän tuli näkyviin. – Tahdotteko puhua jalokivistä? Siinä teillä on huono onni, niinkuin muistatte.

Böhmer luuli, että joku oli salaa lähellä ja että kuningatar pelkäsi kuunneltavan. Hän oli siis ymmärtävinään asian laidan, katsahti ympärilleen ja vastasi:

– Juuri niin, teidän majesteettinne.

– Mitä te haette? – kysyi kuningatar ihmetellen. – Vai onko teillä jokin salaisuus?

Tästä teeskentelystä ymmällä Böhmer ei osannut vastata.

– Samanlainen salaisuus kuin ennen, jokin koriste myytävänä, – jatkoi kuningatar, – verraton kalleus? Älkää arkailko, ei täällä kukaan kuuntele.

– Siinä tapauksessa… mutisi Böhmer.

– Niin, mitä?

– Voin sanoa teidän majesteetillenne…

– Mutta sanokaa pian, hyvä Böhmer. Jalokivikauppias läheni kohteliaasti hymyillen.

– Voin sanoa, että teidän majesteettinne unohti meidät eilen, – sanoi hän herttaisesti näyttäen hieman kellastuneita hampaitaan.

– Unohdin! Kuinka? – kysyi kuningatar hämmästyen.

– Eilen oli… määräpäivä…

– Mikä määräpäivä?

– Anteeksi, jos uskallan teidän majesteetillenne… Tiedän kyllä, että tämä on epähienoa… Kenties teidän majesteettinne ei ole varannut… Se olisi tosin perin ikävää, mutta…

– Mitä ihmettä, Böhmer! – huudahti kuningatar. – Minä en ymmärrä sanaakaan siitä, mitä puhutte. Selittäkää vihdoinkin, hyvä mies!

– Teidän majesteettinne näkyy unohtaneen koko asian. Onhan se luonnollista, kun on niin paljon ajattelemista.

– Mitä olisin unohtanut?

– Eilen lankesi maksettavaksi ensi erä kaulanauhan hintaa, – selitti Böhmer arasti.

– Olette siis myynyt sen kaulanauhan?

– Kuinka?.. sopersi Böhmer luoden kuningattareen ällistyneen katseen. – Minusta näyttää, että…

– Ja ostajat jättivät maksamatta, Böhmer parka? Sepä on Ikävä juttu. Semmoisten ihmisten olisi pitänyt tehdä, niinkuin minä tein: kun eivät voineet maksaa, piti heidän luopua kaulanauhasta vaatimatta käsirahaa takaisin.

– Mi-mitä… änkytti jalokivikauppias horjahtaen kuin varomaton matkamies, joka äkkiä on saanut auringonpistoksen.

– Mitä teidän majesteettinne suvaitsi minulle sanoa?

– Minä sanon, hyvä Böhmer, että jos kymmenen ostajaa jättää teille takaisin kaulanauhan, niinkuin minä jätin, ja saatte pitää hyvänänne kahden sadan viidenkymmenen tuhannen livren käsirahan, karttuu siitä teille kaksi ja puoli miljoonaa ja kaupan päälle kaulanauha.

– Teidän majesteettinne sanoo jättäneensä minulle kaulanauhan takaisin, niinkö? – huudahti Böhmer hikoillen.

– Juuri niin sanon, – vastasi kuningatar tyynesti. – Mikä teitä vaivaa?

– Mitä? – jatkoi jalokivikauppias. – Kieltääkö teidän majesteettinne ostaneensa minulta kaulanauhan?

– Kuulkaapa nyt, mitä ilveilyä tämä on? – sanoi kuningatar ankarasti. – Vai onko teidän kirottu kaulanauhanne määrätty aina riivaamaan jonkun ihmisen?

– Mutta, – väitti Böhmer, jonka kaikki jäsenet tutisivat, – minusta tuntui kuin olisin kuullut teidän majesteettinne omasta suusta… että timanttinen kaulanauha on jätetty minulle takaisin… että teidän majesteettinne on sen jättänyt takaisin.

Kuningatar pani käsivartensa ristiin ja silmäili Böhmeriä.

– Onneksi, – sanoi hän, – minulla on hallussani jotakin, millä voin virkistää muistianne, sillä huonomuistinen te olette, herra Böhmer, jotten sanoisi pahempaa.

Hän astui nyt lipastonsa luo ja otti siitä erään paperin, jonka levitti, katsahti siihen ja ojensi sen onnettomalle Böhmerille.

– Toivoakseni käsiala on kyllin selvä, – sanoi hän ja istuutui voidakseen paremmin tarkastella jalokivikauppiasta, kun tämä luki.

Böhmerin kasvoissa kuvastui aluksi täydellisintä epäilystä, sitten asteettain äärimmäistä kauhua.

– Mitä sanotte? – kysyi kuningatar. – Tottahan tunnette tuon kuitin, joka nimenomaan todistaa, että olette saanut kaulanauhan takaisin, ja jollei teiltä ole unohtunut oma nimenne…

– En minä ole allekirjoittanut tätä kuittia, – puhkui Böhmer tukehtumaisillaan raivosta ja pelästyksestä.

Kuningatar sävähti ja iski mieheen musertavan katseen salamoivista silmistään.

– Kiellättekö? – kysyi hän.

– Kiellän jyrkästi… Vaikka minulta paikalla vietäisiin vapaus tai henki, väitän sittenkin, etten ole saanut kaulanauhaa takaisin enkä piirtänyt tähän paperiin nimeäni. Vaikka tuossa olisi mestauslava ja pyöveli vieressä, niin toistaisin yhä: En, teidän majesteettinne, minä en ole tätä kuittia kirjoittanut.

– Silloin, monsieur, – sanoi kuningatar hiukan vaaleten, – olen minä muka varastanut teiltä ja pidän kaulanauhaa hallussani?

Böhmer penkoi lompakostaan esille kirjeen, jonka ojensi vuorostaan kuningattarelle.

– En usko, madame, – sanoi hän kunnioittavalla, mutta liikutuksen murtamalla äänellä, – että teidän majesteettinne olisi kirjoittanut tämän sitoumuksen, jos olisi tahtonut luovuttaa kaulanauhan takaisin.

– Mikä paperilappu tämä on? – huudahti kuningatar. – Minä en ole koskaan tätä kirjoittanut. Onko tämä minun käsialaani?

– Se on allekirjoitettu, – sammalsi Böhmer heikosti.

Marie-Antoinette de France… Te olette hullu! Olenko minä syntyisin ranskatar, minä? Enkö minä ole Itävallan arkkiherttuatar? Eikö teistäkin olisi hassua, että kirjoittaisin nimeni tuolla tapaa? Kuulkaapa, herra Böhmer, tämä ansa on liian törkeä. Sen saatte sanoa väärentäjillenne.

– Väärentäjilleni… änkytti jalokivikauppias, joka oli vähällä pyörtyä. – Teidän majesteettinne epäilee siis minua, Böhmeriä?

– Epäilettehän tekin minua, Marie-Antoinettea, – sanoi kuningatar ylpeästi.

– Mutta tuo kirje, – väitti Böhmer vielä ja viittasi paperiin, joka yhä oli kuningattaren kädessä.

– Ja tuo kuitti, – vastasi tämä viitaten paperiin, jota Böhmer ei ollut hellittänyt.

Jalokivikauppiaan täytyi nojata tuoliin, kun lattia tuntui keinuvan. Hän läähätti, ja huimauksen kalpeutta seurasi uhkaavan halvauksen heleä puna.

– Antakaa takaisin kuittini, – sanoi kuningatar. – Minusta se on pätevä, ja tässä saatte kirjeen, jonka allekirjoituksena on Marie-Antoinette de France. Yliprokuraattori ilmoittaa teille, minkä arvoinen se on.

Ja heitettyään hänelle kirjeen, kun oli temmannut kuitin hänen kädestään, käänsi kuningatar hänelle selkänsä ja poistui viereiseen huoneeseen jättäen oman onnensa nojaan miesparan, joka ei kyennyt mitään ajattelemaan ja vastoin kaikkia hovitapoja vaipui nojatuoliin.

Muutaman minuutin kuluttua Böhmer tointui sen verran, että pääsi huumaantuneena ulos ja kiirehti tapaamaan Bossangea, jolle kertoi asian menon niin hätääntyneellä tavalla, että yhtiömies alkoi häntä pahasti epäillä. Mutta hän toisti ilmoituksensa niin moneen kertaan ja niin tarkoin, että Bossange rupesi repimään tekotukkaansa ja Böhmer omaa tukkaansa, mikä näky oli ohitse kulkevista ja vaunuihin kurkistelevista perin surkea ja samalla hassunkurinen.

Mutta kun ei voi koko päiväksi jäädä vaunuihin ja kun teko- tai omaa tukkaa repien lopulta osuu päälakeen, jonka alla on tai pitää olla ajatuksia, niin saivat jalokivikauppiaat kiinni siitä ajatuksesta, että olisi yhteisvoimin, jos mahdollista, pyrittävä kuningattaren luo saamaan edes jotakin selityksen tapaista. He astuivat siis surkuteltavassa mielentilassa linnaan päin ja kohtasivat erään upseerin, joka kuningattaren puolesta kutsui hänen luokseen jommankumman. Helppo on kuvitella, kuinka he riemastuneina kiireesti tottelivat, ja heidät saatettiin heti hänen majesteettinsa luo.