Kitabı oku: «Kuningattaren kaulanauha», sayfa 15

29. Roi ne puis, prince ne daigne, Rohan je suis

[Rohanien vaalilause; suomeksi: Kuningas en voi (olla), prinssi en viitsi, Rohan olen. – Rohanit olivat Bretagnen prinssejä siltä ajalta, jolloin se maakunta oli itsenäinen. Tämä ylhäinen ja itsetietoinen suku sammui heinäk. 13. p: nä 1916 uskaliaalla yöllisellä tiedustusretkellä saksalaisten ampumalinjalle. Suom.]

Kuningatar näkyi odottavan maltittomasti ja huudahtikin kohta, kun huomasi jalokivikauppiaat:

– Ahaa, herra Bossange! Vai olette hankkinut apuväkeä, Böhmer! Sitä parempi.

Böhmerillä ei ollut mitään sanottavaa; sitä enemmän hän ajatteli. Sellaisella hetkellä on parasta toimia liikkeillä: Böhmer heittäytyi siis Marie-Antoinetten jalkain juureen. Tämä temppu oli hyvin ilmehikäs, ja Bossange hänen yhtiömiehenään teki samoin.

– Hyvät herrat, – sanoi kuningatar, – nyt olen tyyni enkä aio enää kiihtyä. Sitäpaitsi on mieleeni johtunut jotakin, mikä saa minut arvostelemaan teitä toisin. Varmaankin olemme, te ja minä joutuneet jonkin pikku kepposen uhriksi… mutta minusta se ei enää ole salaperäinen.

– Oi, madame! – huudahti Böhmer ihastuneena näistä sanoista. – Teidän majesteettinne ei siis enää epäile, että me olisimme… voi, kuinka vaikeata on sitä sanaa lausua… tarkoitan väärentäjiä.

– Vakuutan teille, että minun on yhtä vaikeata sitä kuulla kuin teidän lausua, – vastasi kuningatar. – En minä enää teitä epäile.

– Epäileekö teidän majesteettinne jotakuta muuta?

– Vastatkaa kysymyksiini. Sanotte, ettei teillä enää ole timanttikoristetta?

– Ei ole enää, – vastasivat jalokivikauppiaat yhtaikaa.

– Teidän ei tarvitse tietää, kelle olin jättänyt kaulanauhan teille vietäväksi… se asia koskee vain minua. Onko luonanne käynyt… oletteko tavannut kreivitär de la Motten?

– Anteeksi, madame, olemme kyllä hänet tavanneet…

– Jättikö hän teille mitään… minun puolestani?

– Ei, madame. Kreivitär sanoi vain: Odottakaa.

– Mutta kuka antoi teille sen kirjeen?

– Kirjeen? – toisti Böhmer. – Tämän kirjeen, jonka teidän majesteettinne näki, toi meille tuntematon henkilö myöhään eräänä iltana.

Ja hän näytti väärennettyä kirjettä.

– Vai niin, – sanoi kuningatar, – hyvä on. Huomaatte siis, ettei se tullut suoraan minulta.

Hän soitti, ja huoneeseen tuli muuan lakeija.

– Toimittakaa kutsu kreivitär de la Mottelle, – sanoi kuningatar tyynesti. – Ettekö ole tavannut ketään, – jatkoi hän yhtä levollisesti, – esimerkiksi kardinaali de Rohania?

– Kyllä, madame, kardinaali de Rohan on käynyt meiltä kysymässä…

– Hyvä, – keskeytti kuningatar. – Ei mennä vielä pitemmälle. Niin kauvan kuin kardinaali de Rohan on sekaantuneena tähän asiaan, ei teillä ole syytä epätoivoon. Arvaan, että rouva de la Motte sanoessaan: Odottakaa, tarkoitti… Ei, en arvaa mitään enkä tahdokaan arvata… Menkää vain sanomaan kardinaalille, mitä olette kertoneet minulle; älkää viivytelkö ja lisätkää vielä, että minä tiedän kaikki.

Tämän toivonkipinän elähyttäminä jalokivikauppiaat loivat toisiinsa jo vähemmän kauhistuneita silmäyksiä. Bossange, joka myös tahtoi osaltaan jotakin sanoa, uskalsi hiljaa lausua:

– Mutta kuningattarella on hallussaan väärä kuitti, ja väärennys on aina rikos.

Marie-Antoinette rypisti kulmakarvojaan.

– Tosin tämä kuitti, – sanoi hän, – on väärennetty, ellette ole saanut timanttejanne. Mutta väärennyksen perille päästään vain siten, että saan yhtaikaa kuulustella teitä ja sitä, jonka toimeksi annoin viedä timantit takaisin.

– Milloin vain teidän majesteettinne käskee, – sanoi Bossange. – Rehelliset kauppiaat eivät pelkää valaistusta tähän asiaan.

– Menkää siis etsimään valaistusta kardinaali de Rohanilta; hän yksin voi meitä opastaa.

– Ja teidän majesteettinne sallii meidän tulla ilmoittamaan, minkä vastauksen saamme? – kysyi Böhmer.

– Sen saan tietää ennen kuin te, – vastasi kuningatar. Minä juuri autan teidät pulasta. Menkää nyt.

Heidän mentyään kuningatar lähetti maltitonna kuriirin toisensa jälkeen hakemaan rouva de la Mottea. Mutta nyt emme seuraa häntä etsiskelyssä ja epäluuloissa, vaan jätämme hänet kiirehtiäksemme jalokivikauppiasten mukana hakemaan niin ikävöityä totuutta.

Kardinaali oli kotona lukemassa raivostuneena pientä kirjelippua, jonka rouva de la Motte juuri oli hänelle lähettänyt, kuten siinä sanottiin, Versaillesista. Se oli julma kirje ja riisti kardinaalilta kaiken toivon, kehoitti luopumaan kaikista haaveista, kielsi enää tuttavallisesti ilmestymästä Versaillesiin ja vetosi hänen ritarillisuuteensa, jottei hän pyrkisi mahdottomiksi käyneisiin suhteisiin. Prinssi ihan hätkähti lukiessaan nämä viime sanat ja tarkkasi uudestaan kirjaimia yksitellen. Hän näytti vaativan itse paperiakin tilille töykeistä lauseista, joita säälimätön käsi oli muovaellut.

– Kiemaileva, oikullinen, uskoton! – huusi hän epätoivoissaan. – Mutta kyllä minä kostan!

Hän koki keksiä edes laihan lohdutuksen perusteita, jotka lienevät heikkojen sydämien lemmentuskaa, mutta eivät itse rakkaudesta paranna.

– Neljä kirjettä hän on minulle lähettänyt, – ajatteli hän, – toinen toistaan tylympiä, kohtuuttomampia! Vain oikun vuoksi hän otti vastaan ihailuni! Tätä nöyryytystä en antaisi hänelle anteeksi sittenkään, vaikkei hän minua uhraisi kenenkään uuden vuoksi.

Ja onneton petetty mies luki toivon palavalla innolla uudelleen kirjeitään, joissa ankaruus pahanilkisesti paisui aste asteelta. Viimeinen oli sellainen häijyyden mestariteos, että se lävisti kardinaaliparan sydämen, ja kuitenkin hän oli niin rakastunut, että vastustushalusta oikein nautinnokseen luki moneen kertaan näitä säälimättömiä viestejä, joiden rouva de la Motte sanoi olevan kotoisin Versaillesista.

Juuri silloin saapuivat jalokivikauppiaat hänen hotelliinsa. Hän hämmästyi suuresti kuullessaan, että he kaikin mokomin pyrkivät hänen puheilleen. Kolmasti hän ajoi pois kamaripalvelijansa, mutta tämä palasi neljännen kerran ilmoittamaan, että Böhmer ja Bossange uhkasivat jäädä odottamaan, ellei heitä väkivallalla karkoiteta.

– Mitä se merkitsee? – tuumi kardinaali. – Antakaa heidän tulla.

He astuivat sisään. Riutuneista kasvoista näkyi selvästi, että heillä oli ollut kova ruumiillinen ja sielullinen kamppailu. Jos he olivat toisessa voittaneet, olivat he toisessa joutuneet tappiolle. Milloinkaan ei ollut sekaisempien aivojen ansioksi jäänyt esittää ajatuksiaan kirkkoruhtinaan edessä.

– Sanokaapa ensiksikin, herrat juvelisepät, – huusi kardinaali, – mitä tunkeilevaisuutenne merkitsee! Onko teillä mitään vaatimuksia?

Tämän vastaanoton sävy herätti yhtiömiehissä jäätävää kauhua.

– Käykö täällä samoin kuin siellä? – näkyi Böhmer silmäniskulla kysyvän kumppanillaan.

– Ei, ei, – vastasi tämä urheasti sovitellen tekotukkaansa. – Minä puolestani ryntään vaikka mitä vastaan.

Ja melkein uhmaavasti hän astui askeleen eteenpäin, kun taas varovampi Böhmer pysyi takana. Kardinaali luuli heitä hulluiksi ja lausui sen heille vasten kasvoja.

– Monseigneur, – äännähti epätoivoinen Böhmer päästäen joka tavun jälkeen huokauksen, – oikeutta ja laupeutta! Pelastakaa meidät raivosta, älkää pakottako rikkomaan sitä kunnioitusta vastaan, jota ansaitsee niin suuri, niin kuuluisa prinssi.

– Joko ette ole hulluja, – vastasi kardinaali, – ja silloin teidät viskataan ulos akkunasta, taikka olette hulluja, jolloin teidät vain ajetaan ovesta ulos. Valitkaa Itse!

– Monseigneur, me emme ole hulluja… meiltä on varastettu!

– Mitä se minuun kuuluu? – tiuskasi kardinaali. – Enhän minä ole poliisi.

– Mutta teillä on ollut kaulanauha hallussanne, – nyyhkytti Böhmer.

– Teidän täytyy todistaa oikeudessa, teidän täytyy…

– Vai kaulanauha! – keskeytti prinssi. – Sekö teiltä on varastettu?

– Se juuri, monseigneur.

– Mitä siitä sanoo kuningatar? – kysyi kardinaali ilmaisten hiukan harrastusta.

– Hän lähetti meidät teidän luoksenne.

– Se on hyvin suosiollista hänen majesteettinsa puolelta. Mutta mitä minä sille voin, miesparat?

– Te voitte kaikki, monseigneur, te voitte sanoa, minne se on joutunut.

– Minäkö?

– Varmaankin.

– Hyvä herra Böhmer, tuolla tapaa voisitte minua puhutella, jos kuuluisin siihen varasjoukkoon, joka on kuningattarelta siepannut kaulanauhan.

– Ei sitä ole kuningattarelta varastettu.

– No keltä siis, Herran nimessä?

– Kuningatar väittää, ettei se ollutkaan hänen hallussaan.

– Niinkö hän väittää? – sanoi kardinaali epäröiden. – Mutta onhan teillä hänen sitoumuksensa.

– Kuningatar sanoo, että se sitoumus on väärennetty.

– Mitä ihmettä! – huudahti kardinaali. – Teiltä menee pää sekaisin, hyvät herrat.

– Eikö ole niin, kuin sanoin? – kysyi Böhmer Bossangelta, joka myönsi kolmeen kertaan.

– Kenties kuningatar väitti niin senvuoksi, että joku oli hänen luonaan silloin, kun puhuitte asiasta, – huomautti kardinaali.

– Ei siellä ollut ketään, mutta tässä ei ole vielä kaikki.

– No mitä vielä?

– Kuningatar ei ole ainoastaan väittänyt, että meidän saamamme kirje on väärennetty, vaan hän näytti meille kuittia, jossa me muka tunnustamme saaneemme timantit takaisin.

– Teidän kuittianne! Ja se kuitti…

– On yhtä väärä kuin toinenkin paperi. Herra kardinaali sen varmaankin tietää.

– Väärä… kaksi väärennystä… ja sanotte, että minä muka tiedän?

– Tietysti, sillä te kävitte meille vakuuttamassa samaa, mitä rouva de la Motte oli sanonut, ja tiesitte myös, että olimme myyneet kaulanauhan kuningattarelle ja että se oli hänen hallussaan.

– Nämähän ovat perin vakavia asioita, – sanoi kardinaali ja pyyhkäisi kädellä otsaansa. – Koetetaan nyt hieman selvitellä. Minun osuuteni tässä kaupassa oli muistaakseni seuraavanlainen. Ensiksi ostin hänen majesteettiaan varten tuon kaulanauhan ja suoritin alkumaksuna kaksisataaviisikymmentä tuhatta livreä.

– Aivan niin, monseigneur.

– Sitten saitte sitoumuksen itse kuningattarelta, ainakin niin ilmoititte, ja siihen hän oli merkinnyt maksuajat. Varmuutena oli hänen omakätinen allekirjoituksensa.

– Hänen omakätinen… Väitätte siis, että kuningatar itse oli kirjoittanut?

– Näyttäkää se minulle.

– Tässä se on.

Jalokivikauppiaat ottivat sen esille, ja kardinaali katsahti siihen.

– Kuinka lapsellisia te olette! – huudahti hän. – Tässä on Marie-Antoinette de France… Mutta onhan kuningatar Itävallan keisarin tytär! Teiltä on kavallettu; käsiala ja allekirjoitus… molemmat väärennettyjä!

– Mutta siiloin, – huusivat jalokivikauppiaat epätoivon kuilussa, – täytyy rouva de la Motten tuntea väärentäjä ja varas.

Tämän huomautuksen totuus yllätti kardinaalin.

– Kutsutaan rouva de la Motte tänne, – sanoi hän hämmästyneenä.

Ja samoin kuin kuningatar, soitti hänkin. Hänen palvelijansa kiirehtivät tavoittamaan Jeannea, jonka vaunut eivät voineet vielä olla kaukana.

Mutta Böhmer ja Bossange, jotka turvautuivat kuningattaren lupauksiin kuin jänikset pensaisiin, toistivat:

– Missä kaulanauha on? Missä kaulanauha on?

– Tässä menevät korvat lukkoon, – sanoi kardinaali harmissaan. – Kuinka minä tiedän, missä kaulanauhanne on? Jätin sen kuningattarelle, muuta en tiedä.

– Mutta ellemme saa maksua, vaadimme kaulanauhan takaisin! – hokivat molemmat kauppiaat.

– Hyvät herrat, se ei koske minuun, – toisti kardinaali vimmastuneena ja valmiina paiskauttamaan velkojat ovesta ulos.

– Rouva de la Motte, kreivitär de la Motte on syössyt meidät perikatoon, – huusivat Böhmer ja Bossange epätoivosta käheinä.

– Rouva de la Motten rehellisyyttä kiellän epäilemästä sillä uhalla, että saatte paikalla selkäänne.

– Mutta joku on rikollinen, – sanoi Böhmer surkeasti. – Tottahan joku on syypää näihin kahteen väärennykseen.

– Kenties minä? – kysyi kardinaali kopeasti.

– Monseigneur, sitä emme tietystikään väitä.

– No mitä te minulta tahdotte?

– Herran nimessä, selitystä, monseigneur.

– Odottakaa, kunnes itse saan jonkin selityksen.

– Mitä vastaamme kuningattarelle, joka myös ärjyy meitä vastaan?

– Mitä hän siis sanoo?

– Että kaulanauha on joko teillä, monseigneur, tai rouva de la Mottella, mutta ei suinkaan hänellä.

– Vai niin, – sanoi kardinaali kalveten häpeästä ja vihasta. – Menkää sanomaan kuningattarelle… Ei, älkää sanoko hänelle mitään. Muutenkin on jo häväistystä kylliksi. Mutta huomenna… huomenna, kuuletteko, minä luen messun Versaillesin kappelissa. Tulkaa sinne, saatte nähdä minun astuvan kuningattaren luo ja kysyvän häneltä, eikö kaulanauha ole hänen hallussaan, ja silloin kuulette hänen vastauksensa. Jos hän minunkin edessäni kieltää… silloin, hyvät herrat, minä olen Rohan ja minä maksan!

Lausuttuaan nämä sanat niin arvokkaasti, ettei sitä voi pelkällä suorasanaisella puheella kuvata, prinssi laski luotaan molemmat yhtiömiehet, jotka poistuivat takaperin sysien toisiaan kyynärpäillä.

– Siis huomenna, monseigneur? – sammalsi Böhmer.

– Huomenna, kello yksitoista, Versaillesin kappelin luona, – vastasi kardinaali.

30. Miekkailutaitoa ja valtioviisautta

Seuraavana päivänä kello kymmenen aikaan saapuivat Versaillesin linnaan parooni de Bréteuilin vaakunalla koristetut vaunut.

Ne lukijamme, jotka muistavat Balsamon ja Gilbertin jutun, eivät liene unohtaneet, että herra de Bréteuil, kardinaali de Rohanin kilpailija ja mieskohtainen vihamies, jo kauvan oli vaaninut tilaisuutta antaakseen viholliselleen surmaniskun. Tällöin on valtioviisaus miekkailutaitoa etevämpi, koska jälkimäistä harjoittavan on heti suunnattava hyvä tai huono pistonsa, mutta diplomaateilla on aikaa viisitoista vuotta tai enemmänkin, jos niin tarvitaan, valmistuakseen iskemään niin kuolettavasti kuin suinkin.

Tuntia aikaisemmin oli herra de Bréteuil pyytänyt päästä kuninkaan puheille ja tapasi hänet pukeutumassa mennäkseen messuun.

– Mainio sää, – sanoi kuningas iloisesti, kun diplomaatti oli astunut hänen työhuoneeseensa, – kerrassaan sopiva neitsyt Maarian taivaaseenastumisen päiväksi. Katsokaapa, taivaalla ei näy pilven hattaraakaan.

– Olen kovin pahoillani, sire, – vastasi ministeri, – että minun on pakko tuoda pilvi teidän majesteettinne otsalle.

– Mitä nyt? – sanoi kuningas, jonka kasvot todella synkistyivät. – Vai niin ikävästi tämä päivä alkaa! – Mitä on tapahtunut?

– Sen kertominen tuntuu pulmalliselta, sire, varsinkin siksi, että asia ei ensi näkemältä kuulu minun ministeritoimeni alalle. Siinä on puhe eräästä varkaudesta, ja oikeastaan se olisi jätettävä poliisiministerin huoleksi.

– Onko varastettu? – huudahti kuningas. – Te olette oikeusministeri, ja varkaat joutuvat aina lopulta tekemisiin oikeuden kanssa. Asia koskee siis myös oikeusministeriä. Puhukaa siis.

– Asianlaita on seuraava. Varmaankin on teidän majesteettinne kuullut puhuttavan eräästä timanttisesta kaulanauhasta?

– Böhmerinkö?

– Juuri Böhmerin, sire.

– Siitäkö, josta kuningatar ei huolinut?

– Samasta.

– Sen hylkääminen tuotti minulle komean "Suffren" laivan, – sanoi kuningas hieroen kämmeniään.

– Se kaulanauha on varastettu, – sanoi parooni välittämättä siitä, kuinka paljon pahaa saisi toimeen.

– Ikävä juttu, perin ikävä, vastasi kuningas. – Se koriste oli kallis, mutta timantit voi helposti tuntea. Niiden paloittelu veisi varkaudesta kaiken edun, ja ellei niitä rikota, saa poliisi kyllä asiasta selon.

– Sire, – keskeytti herra de Bréteuil, – ei tämä ole tavallinen varkaus. Siihen sekaantuu huhuja.

– Huhuja! Mitä tarkoitatte?

– Väitetään, sire, että kuningatar on pitänyt sitä koristetta hallussaan.

– Mitä ihmettä! Juuri minun läsnäollessani hän sen hylkäsi eikä tahtonut sitä katseitakaan. Hulluutta, mahdotonta, parooni! Kuningatar ei ole ottanut sitä kaulanauhaa haltuunsa.

– Sire, minä en käyttänyt täsmällistä sanaa. Parjaus on aina niin sokea käydessään hallitsijain kimppuun, että oikea sana olisi kuninkaallisille korville liian loukkaava. Se, että kuningatar on pitänyt…

– Mutta, herra de Bréteuil, – sanoi kuningas hymyillen, – ei suinkaan minun tarvitse olettaa ihmisten sanovan, että kuningatar on varastanut?

– Sire, – riensi nyt ministeri selittämään, – kuningattaren sanotaan salavihkaa tehneen sen kaupan, jonka teidän läsnäollessanne hylkäsi; sanotaan… eikä minun tarvinne teidän majesteetillenne vakuuttaa, kuinka syvästi kunnioitukseni ja alttiuteni halveksivat moisia katalia huhuja… sanotaan, että jalokivikauppiailla on hänen majesteettinsa kuningattaren velkakirja, jossa vakuutetaan kaulanauhan olevan hänen hallussaan.

Kuningas kalpeni.

– Vai sanotaan niin, – toisti hän, – mutta mitä kaikkea ei sanota! Tämä on sittenkin merkillistä. Siitä en moittisi kuningatarta, jos hän olisikin jälkeenpäin ostanut kaulanauhan. Kuningatar on nainen, ja se kaulakoriste oli harvinaisen ihana. Jumalan kiitos, kuningatar voi puvustoonsa käyttää puolitoista miljoonaa, jos tahtoo. Sen kyllä hyväksyisin, eikä hän olisi tehnyt muuten väärin kuin että salasi minulta toivomuksensa. Mutta siihen ei ole kuninkaalla asiaa, vaan aviomiehellä, ja mies saa torua vaimoaan, jos tahtoo tai voi. Minä en tunnusta kellään olevan oikeutta siihen puuttua, ei panettelun hivenelläkään.

Parooni kumarsi kuunnellessaan näitä yleviä ja voimakkaita sanoja. Mutta Ludvig XVI oli vain näennäisesti luja. Kohta senjälkeen hän kävi taas epävarmaksi, levottomaksi.

– Ja sitäpaitsi, – sanoi hän, – mitä te puhuitte varkaudesta? Sanoittehan, että on varastettu! Jos on tehty varkaus, ei kaulanauha voisi olla kuningattaren hallussa. Olkaamme johdonmukaisia.

– Teidän majesteettinne säikäytti minua suuttumuksellaan, – vastasi parooni, – enkä osannut puhua loppuun.

– Suuttumuksellani!.. Minäkö suuttunut? Mokomasta asiasta… parooni…

Ja kelpo kuningas remahti nauramaan.

– Kuulkaapa nyt, jatkakaa, sanokaa kaikki, vaikkapa sanoisitte, että kuningatar on myynyt kaulanauhansa juutalaisille. Naisparka… hänellä on usein rahantarve enkä hänelle aina anna.

– Juuri siitä minulla piti olemaan kunnia puhua teidän majesteetillenne. Kun kuningatar pari kuukautta sitten pyysi herra de Calonnen kautta viitta sataa tuhatta livreä, ei teidän majesteettinne katsonut hyväksi myöntää.

– Se on totta.

– No nyt sanotaan, että ne rahat oli aiottu ensi maksuksi kaulanauhasta, sitoumuksen mukaan. Kun kuningattarella ei ollut rahaa, kieltäytyi hän maksamasta.

– Entä sitten? – kysyi kuningas ruveten jo tarkkaavaksi, kuten tavallisesti käy, kun epäilystä seuraa todennäköisyys.

– Nyt alkaa se juttu, jonka tunnen olevani velvollinen kertomaan teidän majesteetillenne.

– Mitä? Vastako se alkaa, Herran nimessä? – huudahti kuningas ilmaisten hätääntymisensä parooni de Bréteuilille, joka tästä hetkestä pääsi voittopuolelle.

– Sire, kuningattaren sanotaan pyytäneen rahaa eräältä henkilöltä.

– Keltä? Joltakin juutalaiselta, niinkö?

– Ei, sire, ei juutalaiselta.

– Kuinka omituisesti te puhutte, herra de Bréteuil! Ahaa, kyllä arvaan, siinä on jokin ulkomainen juoni. Kuningatar lienee pyytänyt rahaa veljeltään, suvultaan. Tässä on mukana jotakin itävaltalaista.

Tunnettua on, kuinka epäluuloinen kuningas oli Wienin hoviin nähden.

– Parempi olisi ollut, – vastasi ministeri.

– Vai olisi se ollut parempi! Mutta keltä kuningatar on voinut pyytää rahaa?

– Sire, en oikein uskalla…

– Te hämmästytätte minua, monsieur, – sanoi kuningas nostaen päätään ja otti taas kuninkaallisen puhetavan. – Olkaa niin hyvä ja sanokaa heti rahanlainaajan nimi.

– Kardinaali de Rohan, sire.

– Eikö teitä hävetä mainita kardinaali de Rohania, koko maan velkaantuneinta miestä?

– Sire… vastasi Bréteuil ja laski katseensa.

– Tuo ilme ei minua miellytä, – lisäsi kuningas, – ja nyt teidän täytyy paikalla antaa selitys, herra oikeusministeri.

– Ei, sire, en mistään hinnasta, sillä mikään ei voi minua pakottaa päästämään huuliltani ainoatakaan sanaa, joka halventaisi kuninkaani tai kuningattareni mainetta.

Kuningas rypisti kulmakarvojaan.

– Kovin alhaalle nyt painumme, herra de Bréteuil, – sanoi hän. – Tuosta poliisiraportista lemahtaa likaviemärin tuoksuja, ja sieltä se onkin kotoisin.

– Kaikki parjaus huokuu myrkyllisiä höyryjä, ja siksi tulee kuningasten pontevin toimin puhdistaa ilma ympärillään, elleivät tahdo jättää kunniaansa sellaisen myrkyn uhriksi suorastaan valtaistuimella.

– Herra de Rohan, – mutisi kuningas. – Mutta kuinka se voisi olla edes todennäköistä? Onko kardinaali siis laskenut liikkeelle semmoisen huhun…

– Teidän majesteettinne voi helposti saada selville, onko kardinaali de Rohan hieronut kauppaa jalokivikauppiasten Böhmer ja Bossangen kanssa ja onko hän sopinut ehdoista ja määrännyt maksuajat.

– Todellako? – huudahti kuningas vihan ja mustasukkaisuuden vallassa.

– Se on tosiasia, joka tulee esille, jos vähänkään kuulustelee.

Siitä menen takuuseen teidän majesteetillenne.

– Takaatte siis?

– Ehdottomasti, omalla vastuullani, sire. Kuningas alkoi kiivaasti kävellä edestakaisin.

– Nämä ovat kauheita asioita, – sanoi hän, – mutta vielä en näe merkkiäkään varkaudesta.

– Sire, jalokivikauppiaat sanovat, että heillä on sitoumus kuningattarelta, jonka hallussa muka kaulanauha siis on.

– Ahaa, – sanoi kuningas ruveten taas toivomaan. – Hän kieltää!

Tehän sanoitte, että hän kieltää, Bréteuil.

– Olenko koskaan antanut teidän majesteettinne luulla, etten olisi varma kuningattaren syyttömyydestä? Olisiko minua kohdannut se onnettomuus, ettei teidän majesteettinne näkisi sydämessäni sitä kunnioitusta ja rakkautta, jota tunnen puhtainta naista kohtaan?

– Syytättekö siis vain herra de Rohania…

– Ulkonaiset seikat ovat häntä vastaan…

– Se on vakava syytös, parooni.

– Joka ehkä raukee, kun tutkitaan, mutta tutkimus on välttämätön. Huomatkaa, sire, että kuningatar ei myönnä kaulanauhan olevan hänen hallussaan; että jalokivikauppiaat väittävät sen myyneensä kuningattarelle; että kaulanauhaa ei löydetä ja että sana varkaus on lausuttu kansan kesken kardinaali de Rohanin ja kuningattaren pyhitetyn nimen yhteydessä.

– Se on totta, se on totta, – myönsi kuningas hämmentyneenä. – Te olette oikeassa, Bréteuil; tämä asia on perinjuurin tutkittava.

– Välttämättä, sire.

– Mutta kah, kuka tuolla parvekkeella käy? Eikö se ole kardinaali de Rohan menossa kappeliin?

– Ei, sire. Kardinaali ei voi vielä tulla. Kello ei ole yksitoista, ja kun kardinaali toimittaa tänään messun, täytyy hänellä olla yllään papillinen virkapukunsa. Ei tuo ohikulkija ole hän. Teidän majesteetillanne on vielä puoli tuntia aikaa.

– Mitä siis tehdä? Noutaa hänet tänne ja kysyä?

– Ei, sire. Sallikaa minun antaa hyvä neuvo. Asiasta ei nosteta melua, ennenkuin teidän majesteettinne on puhunut kuningattaren kanssa.

– Hyvä on, – vastasi kuningas. – Häneltä saan kuulla totuuden.

– Siitä ei epäilystäkään, sire.

– Istukaapa nyt tuohon, parooni, ja kertokaa avoimesti, lieventämättä, mitä kaikkea on tapahtunut ja kuinka sitä selitetään.

– Minulla on kaikki yksityiskohdat salkussani todistuksilleen.

– Siis asiaan käsiksi! Mutta odottakaa, kunnes olen käskenyt sulkea oven. Olin kyllä luvannut kahdelle henkilölle vastaanoton nyt aamupäivällä, mutta jääköön toistaiseksi.

Kuningas antoi määräyksensä, istuutui sitten ja katsahti vielä akkunasta.

– Mutta nyt tuella on kardinaali, – sanoi hän. – Katsokaa itse.

Bréteuil nousi, läheni akkunaa ja kurkisti verhon takaa. Siellä oli todellakin Rohanin prinssi täydessä kardinaali- ja arkkipiispanpuvussa juuri menossa siihen huoneustoon, joka oli hänelle varattu joka kerta, kun hän tuli Versaillesiin juhlallisesti messuamaan.

– Tulipa hän vihdoinkin! – huudahti kuningas ja nousi seisaalle.

– Sitä parempi, – vastasi ministeri. – Selitys ei siedäkään viivytystä.

Ja sitten hän alkoi esittää kuninkaalle tietojaan niin hartaasti kuin ihminen syöksee toisen perikatoon. Helvetillisen taitavasti hän oli salkkuunsa kerännyt kaikki, mikä voi kardinaalin tuhota. Kuningas huomasi pian, että todisteita karttui kardinaalin syyllisyydestä, mutta hänestä oli tuskallista nähdä, ettei yhtä nopeasti saatu todistuksia kuningattaren syyttömyydestä. Kärsivällisesti hän oli kestänyt tätä kidutusta neljännestunnin ajan, kun äkkiä kuului ääniä käytävän puolelta. Kuningas kuunteli, Bréteuil keskeytti lukemisensa. Ovelle naputti eräs upseeri.

– Mitä nyt? – kysyi kuningas, jonka hermot olivat kiihtyneet Bréteuilin esityksistä.

– Sire, – sanoi huoneeseen astunut upseeri, – kuningatar pyytää teidän majesteettianne tulemaan luoksensa.

– Nyt on sattunut jotakin uutta, – sanoi kuningas kalpeana.

– Kenties, – myönsi Bréteuil.

– Minä lähden kohta kuningattaren luo, – huudahti kuningas. – Odottakaa minua täällä, herra de Bréteuil.

– Hyvä, ratkaisu lähenee, – mutisi oikeusministeri.