Kitabı oku: «Kuningattaren kaulanauha», sayfa 16

31. Aatelismies, kardinaali ja kuningatar

Juuri silloin, kun herra de Bréteuil oli mennyt kuninkaan luo, oli herra de Charny kiihtyneenä pyytänyt päästä kuningattaren puheille. Tämä oli pukeutumassa ja näki parvekkeen puoleisesta akkunastan kuinka Charny itsepäisesti pyrki perille. Kuningatar antoi heti määräyksen, että Charny oli päästettävä sisälle, ennenkuin täysin ehti pyyntöään esittääkään, sillä hän alistui sydämensä vaatimukseen, ja ylevän ylpeästi hän sanoi itsekseen, että puhdas, sielullinen rakkaus, kuten herra de Charnyn, saa milloin tahansa näyttäytyä kuningatartenkin palatsissa. Charny astui sisään ja kosketti vavisten kättä, jonka kuningatar hänelle ojensi.

– Voi, madame, mikä onnettomuus! – sanoi hän tukahtuneella äänellä.

– Mikä teitä vaivaa? – huudahti kuningatar vaaleten, kun näki ystävänsä niin hätääntyneenä.

– Madame, tiedättekö, mitä äsken sain kuulla? Tiedättekö, mitä huhutaan? Tiedättekö, mitä kuninkaalle lienee jo kerrottu tai mitä hän jo huomenna tietää?

Kuningatar! tunsi kylmiä väreitä, muistellen sitä siveän nautinnon yötä, jolloin kenties jokin mustasukkainen, vihamielinen silmä oli hänet nähnyt puistossa Charnyn kanssa.

– Kertokaa kaikki, minä olen vahva, – vastasi hän painaen toista kättä rintaansa vasten.

– Sanotaan, madame, että olette ostanut Böhmer ja Bossangelta erään kaulanauhan.

– Olen sen jättänyt takaisin, – sanoi kuningatar.

– Lisäksi sanotaan, että olitte jättävinänne sen takaisin, että luulitte voivanne maksaa, että kuningas sen esti kieltämällä nimensä siitä maksumääräyksestä, jonka herra de Calonne esitti, että silloin käännyitte erään henkilön puoleen saadaksenne rahaa ja että se henkilö on teidän… rakastajanne.

– Ja te, monsieur, puhutte tuolla tapaa! – sanoi kuningatar ilmaisten äänessään mitä ylevintä luottamusta. – Antakaa niiden puhua, joiden tekee mieli. Rakastajan keksiminen on heistä parjausta varten vähemmän suloista kuin ystävyyssuhde on meidän kesken ihana ja pyhitetty totuus.

Charny vaikeni hämmästyneenä tästä voimakkaasta, lämpimästä kaunopuheisuudesta, joka huokuu tosirakkaudesta jokaisen jalon naissydämen hienoimpana tuoksuna. Mutta hänen vastauksensa viipyminen lisäsi kuningattaren levottomuutta.

– Mitä aiotte sanoa, herra de Charny? Parjauksen kieltä en opi koskaan ymmärtämään. Vai oletteko te oppinut?

– Madame, suvaitkaa kuunnella minua tarkoin; asia on vakava. Eilen kävin enoni, herra de Suffrenin kanssa hovin juvelikauppiasten Böhmerin ja Bossangen luona; sillä enoni on Intiasta tuonut muutamia timantteja, joiden arvosta hän tahtoi selvyyttä. Puhuttiin yhtä ja toista. Kauppiaat kertoivat komentajalle kauhean jutun, jota teidän majesteettinne vihamiehet olivat lisäilleet. Madame, minä olen ihan epätoivoissani; sanokaa minulle, että olette ostanut kaulanauhan; sanokaa myös, että se on maksamatta. Mutta älkää jättäkö minua siihen uskoon, että kardinaali de Rohan on puolestanne maksanut.

– Kardinaali de Rohan! – huudahti kuningatar.

– Niin, kardinaali de Rohan, jota sanotaan kuningattaren rakastajaksi… jolta kuningatar lainaa rahaa… jonka eräs onneton Charny niminen mies on nähnyt Versaillesin puistossa hymyilemässä kuningattarelle, polvillaan kuningattaren edessä ja suutelemassa hänen käsiään… joka sitten…

– Monsieur, – keskeytti Marie-Antoinette tuimasti, – jos minua selkäni takana epäilette, on siihen syynä se, ettei teissä ole rakkautta, kun olette luonani.

– Voi, vaara on uhkaava, – vastasi nuori mies. – En minä tullut pyytämään teiltä vilpittömyyttä ja rohkeutta, vaan rukoilemaan itselleni jotakin muuta.

– Sanokaa ensin, mistä vaarasta puhutte.

– Täytyy olla mielipuoli, ellei sitä aavista, madame. Kun kardinaali vastaa kuningattaren velasta… kun hän sen maksaa, syöksee hän kuningattaren turmioon. Tässä en tahdo kajotakaan kuolettavaan suruun, jota minulle tuottaa se luottamus, mikä teissä näkyy olevan kardinaali de Rohaniin. Ei, sellaisesta murheesta kuolee, mutta ei valita.

– Te olette hullu, – sanoi kuningatar vihastuneena.

– En minä ole hullu, mutta te olette onneton, perikatoon joutunut, madame. Näin teidät puistossa… Ei se ollut erehdys, sanon nyt. Tänään on paljastunut julma, murhaava totuus… Kardinaali voi ehkä kerskata…

Kuningatar tarttui Charnyn käsivarteen.

– Hullu, hullu, – toisti hän sanomattoman tuskaisesti. – Uskokaa vihaa, varjokuvia, mahdottomuuksia, mutta taivaan nimessä, sen jälkeen, mitä olen teille sanonut, ette saa uskoa minua rikolliseksi… Rikollinen, se sana saisi minut syöksemään palavaan tuleenkin… Tehnyt rikoksen… ja kenen kanssa… minä, joka olen aina, kun teitä ajattelin, rukoillut Jumalaa antamaan anteeksi tämän ainoan ajatuksen, jota pidin rikoksena! Voi, herra de Charny, ellette halua, että hukun, että heitän henkeni, älkää koskaan sanoko epäilevänne minua, taikka paetkaa niin kauvas, ettei kaatumiseni kuulu korviinne sillä hetkellä, kun kuolen.

Olivier väänteli käsiään tuskassa.

– Kuulkaa minua, – sanoi hän, – jos tahdotte, että teen teille suuren palveluksen.

– Tekö, – huudahti kuningatar, – te, joka olette vihollisiani julmempi… sillä he vain syyttävät minua, mutta te epäilette! Ettäkö vastaanottaisin palveluksen siltä, joka minua halveksii… en koskaan, monsieur!

Olivier astui lähemmäksi ja tarttui molemmin käsin hänen käteensä.

– Saatte nähdä, – sanoi hän, – etten minä ole sitä lajia, joka huokailee ja valittelee; hetket ovat kalliit, ja illalla olisi jo myöhäistä se, mitä nyt on tehtävä. Tahdotteko pelastaa minut epätoivosta pelastamalla itsenne häpeästä?

– Monsieur!..

– Minä en valikoi sanojani, kun on kuolema likellä. Ellette nyt minua kuule, niin sanon, että jo tänä iltana olemme molemmat kuolleita, te häpeästä, minä kuolemanne näkemisestä. Suoraan vihollista vastaan, madame, niinkuin sodassa! Suoraan kohti vaaraa, kohti kuolemaa! Menkäämme yhdessä vihollista vastaan, minä pelkkänä sotamiehenä, mutta urhoollisena, sen saatte nähdä, te majesteettisen väkevänä tuimimmassa käsikähmässä. Jos sorrutte, ette ainakaan yksin! Kuulkaa, madame, pitäkää minua veljenänne… Tehän tarvitsette rahaa… sen kaulanauhan maksuun?

– Minäkö?

– Älkää kieltäkö.

– Sanoinhan teille…

– Älkää sanoko, ettei kaulanauha ole hallussanne.

– Vannon teille…

– Älkää vannoko, jos tahdotte, että yhä rakastan teitä!..

– Olivier!

– Teillä on vielä yksi keino pelastaa samalla kunnianne ja minun rakkauteni. Kaulanauha maksaa kuusitoista sataa tuhatta livreä; olette jo maksanut kaksisataa viisikymmentä tuhatta. Tässä on puolitoista miljoonaa, ottakaa ne.

– Mitä se merkitsee?

– Älkää katselko näitä papereita, vaan ottakaa vastaan ja maksakaa velka.

– Te olette myynyt maatilanne! Kauppakirjat kirjoitettu minun nimelleni ja hinta kuitattu. Olivier, te hävitätte omaisuutenne minun tähteni. Teillä on hyvä ja jalo sydän, enkä enää arastele tunnustamasta kaikkea sellaiselle rakkaudelle. Olivier, minä rakastan teitä!

– Ottakaa vastaan.

– En, mutta minä rakastan teitä.

– Kardinaali de Rohan saa siis maksaa? Ajatelkaa, madame, ettei se ole jalomielistä teidän puoleltanne, vaan julmuutta, joka minut musertaa… Otattehan te vastaan kardinaalilta…

– Minäkö? Kuulkaapa nyt, herra de Charny, minä olen kuningatar, ja jos annan alamaisilleni rakkautta tai rikkautta, en koskaan ota kumpaakaan vastaan.

– Mitä siis aiotte?

– Sen saatte määrätä te. Mitä luulette kardinaali de Rohanin ajattelevan?

– Hän ajattelee, että te olette hänen rakastajattarensa.

– Nyt olette töykeä, Olivier…

– Puhun, niinkuin puhutaan kuoleman uhatessa.

– Mitä luulette jalokivikauppiasten ajattelevan?

– Että kun kuningatar ei voi maksaa, kardinaali maksaa hänen puolestaan.

– Mitä luulette yleisön ajattelevan kaulanauhasta?

– Että se on teillä, että olette sen kätkenyt, että myönnätte sen vasta sitten, kun sen on maksanut jalo kardinaali rakkaudesta teihin tai kuningas peläten häväistystä.

– Hyvä! Entä te, Charny, mitä te ajattelette? Kysyn suoraan: mitä ajattelette niistä kohtauksista, joita näitte puistossa?

– Madame, minusta näyttää, että teidän tarvitsee todistaa minulle syyttömyytenne, – vastasi aatelismies jäykästi.

Kuningatar pyyhki hikeä otsaltaan.

– Prinssi Louis, kardinaali de Rohan, Ranskan ylihovisaarnaaja! – huusi käytävästä muuan lakeija.

– Hän! – mutisi Charny.

– No nyt käy ihan mielenne mukaan, – sanoi kuningatar.

– Aiotteko ottaa hänet vastaan?

– Aioin juuri lähettää häntä kutsumaan.

– Mutta minä…

– Menkää tuonne toiseen huoneeseen ja jättäkää ovi raolleen, että paremmin kuulisitte.

– Madame!

– Joutukaa, kardinaali tulee.

Hän työnsi Charnyta menemään viereiseen huoneeseen, veti ovea kiinni sen verran kuin tarvittiin ja käski saattamaan kardinaalin luokseen.

Kynnykselle ilmestyi kardinaali de Rohan loistaen kirkollisessa juhlapuvussaan. Takana näkyi lukuisa saattue myös loistavissa puvuissa. Näiden kumartelevien henkilöiden joukossa nähtiin myös Böhmer ja Bossange hieman kömpelöinä juhlavaatteissaan.

Kuningatar astui vastaanottamaan kardinaalia koettaen saada esille hymyä, joka kuitenkin pian haihtui hänen huuliltaan.

Louis de Rohan oli vakava, jopa murheellinen. Hänessä oli taisteluun valmiin, uskaliaan miehen levollisuutta ja vilahdus uhkaavaa pappia, joka voi antaa anteeksi.

Kuningatar viittasi istumaan, mutta kardinaali jäi seisaalle.

– Madame, – sanoi kirkkoruhtinas ilmeisesti vavisten kumartaessaan, – minulla on ollut ilmoitettavana tärkeitä asioita teidän majesteetillenne, joka näytte tahallisesti karttavan läsnäoloani.

– Minäkö? – kummastui kuningatar. – Päinvastoin, herra kardinaali, aioin juuri kutsuttaa teidät tänne.

Kardinaali katsahti viereistä huonetta kohti.

– Olenko kahden kesken teidän majesteettinne kanssa? – kuiskasi hän. – Saanko puhua avoimesti?

– Aivan avoimesti. Älkää vähääkään arastelko… nyt olemme yksin.

Kuningattaren varma ääni näkyi tahtovan lennättää nämä sanat aatelismiehelle, joka piili viereisessä huoneessa. Hän nautti ylpeänä rohkeudestaan ja siitä varmuudesta, jonka tietysti tarkkaavana kuunteleva Charny saisi jo ensi sanoista.

Kardinaali teki päätöksensä. Hän siirsi tuolin lähelle kuningatarta ollakseen niin etäällä ovesta kuin mahdollista.

– Paljonpa teillä on valmistuksia, – sanoi kuningatar tekeytyen hilpeäksi.

– Mutta jos… mutisi kardinaali.

– Mitä jos? – kysyi kuningatar.

– Ei suinkaan kuningas tule tänne?

– Älkää pelätkö kuningasta tai ketään muutakaan, – vastasi Marie Antoinette vilkkaasti.

– Teitä vain pelkään, – sanoi kardinaali liikutetulla äänellä.

– Sitä vähemmän on pelkoon syytä. Enhän minä ole kammottava olento. Mutta sanokaa nyt asianne muutamin sanoin, selvällä äänellä, sillä minä pidän avomielisyydestä, ja jos arkailette, en oikein usko teitä rehelliseksi mieheksi. Älkää vielä innostuko! Minulle on sanottu, että teillä on jotakin valittamista minua vastaan. Puhukaa siis, minulle on taistelu mieleen, minä olen sellaista sukua, joka ei säikähdy. Tietääkseni te olette samanlainen. Mistä te minua moititte?

Kardinaali huokasi ja nousi taas seisaalle ikäänkuin vapaammin hengittääkseen. Vihdoin hän tunsi tyyntyvänsä ja aloitti.

32. Selityksiä

Kuten sanottu, kardinaali ja kuningatar olivat vihdoin vastatusten. Charny saattoi piilopaikkaansa kuulla joka ainoan sanan, ja molemmin puolin niin hartaasti halutut selitykset voitiin viimeinkin antaa.

– Madame – sanoi kardinaali kumartaen, – te tiedätte varmaankin, mitä nyt puhutaan kaulanauhamme johdosta?

– En, monsieur, sitä en tiedä, mutta iloista olisi kuulla se teiltä.

– Miksi teidän majesteettinne on jo niin kauvan pakottanut minut käyttämään kolmannen henkilön välitystä? Jos on syytä minua vihata, miksi minulle ei sitä suoraan sanota?

– En ymmärrä, mitä tarkoitatte, herra kardinaali, eikä minulla ole mitään syytä teitä vihata, mutta luullakseni ei keskustelumme voi koskea sitä asiaa. Olkaa siis niin hyvä ja antakaa tarkat tiedot kovaonnisesta kaulanauhasta. Aluksi sanokaa minulle, missä on rouva de la Motte?

– Samaa aioin kysyä teidän majesteetiltanne.

– Anteeksi, mutta jos kukaan voi tietää, missä rouva de la Motte on, niin luullakseni juuri te.

– Minäkö, madame? Miksi niin?

– Minä en ole teitä ripittämässä. Mutta minun tarvitsee puhutella rouva de la Mottea, olen lähettänyt kutsumaan häntä, ainakin kymmenen kertaa on haettu hänen kotoaan, mutta mitään vastausta ei ole saatu. Tämä katoaminen on kummallista, sen kai myönnätte.

– Minusta se on myös perin merkillistä, sillä minäkin olen kutsunut rouva de la Mottea luokseni ja jäänyt vastausta vaille niinkuin teidän majesteettinne.

– Jätetään siis kreivitär ja puhutaan omista asioistamme.

– Ei suinkaan, madame, vaan puhukaamme aluksi hänestä, sillä muutamat teidän majesteettinne sanat herättävät minussa sen tuskallisen epäluulon, että teidän majesteettinne moittii minua uutterasta seurustelusta kreivittären kanssa.

– Vielä en ole teitä mistään moittinut, monsieur, mutta malttakaa.

– Voi, madame, sellainen epäluulo selittäisi minulle, miksi teidän majesteettinne sielussa on närkästystä minua kohtaan, ja perin epätoivoisenakin voisin ymmärtää tähän asti hämäräksi jääneen ankaruuden, jota olen saanut puoleltanne kokea.

– Nyt taas emme käsitä toisiamme, – sanoi kuningatar. – Te puhutte niin merkillisen salaperäisesti, ja jottei sekaannus kävisi pahemmaksi, vaadin vihdoinkin selityksiä. Siis asiaan!

– Madame, – huudahti kardinaali pannen kätensä ristiin ja kuningatarta, – suokaa minulle se armo, ettei tarvitse poiketa toiseen asiaan. Vielä pari sanaa, ja me ymmärtäisimme toisiamme.

– Todellakin te puhutte semmoista kieltä, jota en ymmärrä. Puhutaan taas ranskaa! Missä se kaulanauha on, jonka jätin takaisin jalokivisepille?

– Takaisin jalokivisepille! – toisti kardinaali hämmästyneen näköisenä.

– Niin, minne olette sen pannut?

– Minäkö? Minähän en tiedä…

– Kuulkaapa nyt, asia on hyvin yksinkertainen. Rouva de la Motte sai kaulanauhan ja vei sen takaisin minun puolestani. Jalokivikauppiaat väittävät, ettei sitä ole heille tuotu. Minulla on hallussani kuitti, joka todistaa päinvastaista, mutta jalokivikauppiaat sanovat sen olevan väärennetyn. Rouva de la Motte voisi yhdellä sanalla selittää kaikki… mutta on kadonnut. Sallikaa minun nyt esittää arvelujani hämärien tosiasioiden sijaan. Rouva de la Motte on aikonut viedä timantit takaisin. Teillä on aina ollut, epäilemättä hyväntahtoisuudesta, se päähänpisto, että minut olisi houkuteltava ostamaan se koriste… itsehän te sen toitte minulle ja tarjouduitte puolestani maksamaan…

– Mutta teidän majesteettinne hylkäsi tarjoukseni perin jyrkästi, – sanoi kardinaali huoaten.

– No niin, te olette yhä pysynyt tuossa oikussanne, että kaulanauha jäisi minulle, ettekä arvatenkaan ole sitä luovuttanut takaisin kauppiaille, jotta saisitte minut vastedes siihen suostumaan. Rouva de la Motte on ollut heikko, hän kun tiesi, että vastustin tuota kauppaa, etten voinut sen hintaa suorittaa ja että olin jyrkästi päättänyt olla pitämättä timantteja, ellen voisi maksaa; hän on siis harrastaen muka minun etuani ollut yhdessä juonessa teidän kanssanne ja pelkää nyt suuttumustani, pysyen piilossa. Enkö ole antanut sekavalle asialle hyvää selitystä, vai mitä? Pitäkää hyvänänne, että moitin teitä kevytmielisyydestä, tästä nimenomaisten määräysteni rikkomisesta; te pääsette asiasta pienellä torumisella, ja siihen asia päättyy. Vieläpä lupaan antaa anteeksi rouva de la Mottelle, joka siis voi tulla esille piilostaan. Mutta valaiskaa tätä asiaa, monsieur, minä en siedä että tällä hetkellä pieninkään varjo synkistää elämääni. Minä en sitä siedä, kuuletteko?

Kuningatar oli lausunut nämä sanat niin painokkaasti, ettei kardinaali uskaltanut tai voinut keskeyttää, mutta heti kun kuningatar oli lakannut puhumasta, sanoi hän tukahuttaen huokauksen:

– Madame, tahdon vastata kaikkiin olettamuksiinne. Minä en ole pitänyt kiinni siitä ajatuksesta, että kaulanauha jäisi teille, sillä minähän olin varma, että se jo oli hallussanne. Minä en ole vähääkään juonitellut rouva de la Motten kanssa tämän kaulanauhan vuoksi. Minulla ei ole niitä timantteja sen enempää kuin jalokivikauppiailla tai teillä itsellänne, koska sanotte, ettei niitä teillä ole.

– Mahdotonta, – huudahti kuningatar kummastuneena. – Eikö kaulanauha ole teidän hallussanne?

– Ei, madame.

– Ettekö ole neuvonut rouva de la Mottea pysymään syrjässä?

– En, madame.

– Te ette siis pidä häntä kätkössä?

– En, madame.

– Ettekä tiedä, minne hän on mennyt?

– En enempää kuin teidän majesteettinne.

– Mutta kuinka siis selitätte tämän asian?

– Madame, minun täytyy tunnustaa, etten osaa sitä selittää. Sitäpaitsi en nyt ensi kertaa valita sitä, ettei kuningatar minua käsitä.

– Milloin olisi niin sattunut? Minä ainakaan en muista.

– Suvaitkaa, madame, palauttaa mieleenne ne kirjeet, jotka olen lähettänyt.

– Teidän kirjeenne! – hämmästyi kuningatar. – Oletteko te minulle kirjoittanut?

– Tosin liian harvoin, madame, ilmaistakseni kaikki, mitä oli sydämessäni.

Kuningatar nousi.

– Minusta näyttää, – sanoi hän, – että laskemme toisistamme pilaa. Siitä on tehtävä pikainen loppu. Mistä kirjeistä, te puhutte? Mitä teillä on sydämessänne tai sydämellänne… en oikein huomannut, kuinka äsken lausuitte?

– Hyvä Jumala, kenties olen eksynyt lausumaan liian kovaa sieluni salaisuuden!

– Minkä salaisuuden? Oletteko järjillänne, herra kardinaali?

– Madame!

– Älkää luikerrelko! Tuntuu siltä, kuin aikoisitte virittää minulle ansan tai hämmentää minut todistajain kuullen.

– Vannon, madame, etten ole sanonut mitään… Eikö täällä todella ole ketään kuuntelemassa?

– Ei, monsieur, tuhat kertaa ei, ei ole ketään. Selittäkää siis asianne, mutta perinpohjin, ja jos teillä on järki tallella, todistakaa se.

– Jospa rouva de la Motte olisi saapuvilla! Hän auttaisi minua… hän, meidän ystävämme… niin että teidän majesteetissanne taas heräisi, ellei suosio, niin ainakin muisti.

– Meidän ystävämme! Minun suosioni! Minun muistini! Minä olen kuin pilvistä pudonnut.

– Madame, pyydän teiltä, – sanoi kardinaali kiivastuneena kuningattaren katkerasta äänensävystä, – että säästäisitte minua. Teidän sopii kyllä olla enää rakastamatta, mutta älkää loukatko.

– Voi, hyvä Jumala! – huudahti kuningatar kalveten. – Mitä tuo mies sanoo?

– Hyvä on, – jatkoi kardinaali, jonka suuttumus yltyi, mitä kiihkeämmin veri alkoi kiehua, – varsin hyvä! Luulen olleeni kyllin varovainen ja hillitty, jottei teillä olisi syytä kohdella minua pahasti; sitäpaitsi moitin teitä vain pienestä vääryydestä. Minun ei olisi sopinut toistaa, mitä mielessäni on. Olisi pitänyt ymmärtää, että kun kuningatar sanoo: en tahdo enää, niin se on yhtä käskevä laki kuin naisen sanoessa: minä tahdon!

Kuningatar päästi kirkaisun ja tarttui kardinaalin pitsikoristeiseen hihaan.

– Sanokaa paikalla, monsieur, – kovisti hän vapisevalla äänellä, – olenko minä sanonut: en tahdo enää, taikka: minä tahdon? Kelle olen sanonut toista ja kelle toista?

– Minulle kumpaakin.

– Teille?

– Unohtakaa, että olette lausunut niistä sanoista toiset. Minä en unohda, että lausuitte toiset.

– Te olette heittiö, herra de Rohan, te valehtelette.

– Minä?

– Te olette raukka… parjaatte naista.

– Minäkö?

– Te olette kavaltaja… loukkaatte kuningatarta.

– Ja te, te olette sydämetön nainen, tunnoton kuningatar.

– Onneton mies!

– Te olette vähitellen saattanut minut itseenne rakastumaan hulluuteen asti. Te olette antanut minun huumautua toiveilla.

– Toiveilla! Hyvä Jumala! Olenko minä hullu vai onko tuo mies roisto?

– Olisinko koskaan uskaltanut pyytää yöllisiä kohtauksia, joita minulle soitte?

Kuningatar päästi raivostuneen kiljahduksen, johon vastasi huokaus viereisestä huoneesta.

– Kuinka minä olisin rohjennut, – jatkoi Rohanin prinssi, – tulla yksinäni Versaillesin puistoon, ellette olisi lähettänyt rouva de la Mottea minua noutamaan?

– Hyvä Jumala!

– Olisinko minä uskaltanut varastaa avaimen, jolla pääsin portista sisään?

– Hyvä Jumala!

– Minäkö olisin juljennut pyytää teitä tuomaan tämän ruusun… tämän ihaillun ja kirotun ruusun, jota suuteloni ovat kuivattaneet… polttaneet?

– Voi taivas!

– Minäkö teidät pakotin palaamaan seuraavanakin yönä ja tarjoomaan minulle molemmat kätenne, joiden ihana tuoksu yhä sekoittaa aivojani ja tekee minut hulluksi? Siitä teillä on syytä minua moittia.

– Jo riittää!

– Kuinka minä olisin hurjimmassakaan ylpeydessä koskaan arvannut haaveksia, että osakseni tulee sellainen kolmas yö… ihana kuutamo, suloinen hiljaisuus ja kavala rakkaus?

– Monsieur, monsieur! – huusi kuningatar peräytyen, – te herjaatte!

– Jumalani! – vastasi kardinaali kohottaen silmänsä taivasta kohti, – sinä tiedät, että saadakseni edelleen rakkautta tältä petolliselta naiselta olisin antanut omaisuuteni, vapauteni, henkeni!

– Herra de Rohan, jos tahdotte nuo kaikki säilyttää, täytyy teidän heti tunnustaa, että pyritte minut tuhoamaan, että olette itse keksinyt kaikki nuo kauheat asiat, ettette ole käynyt Versaillesissa yöllä…

– Olen kyllä käynyt, – vastasi kardinaali ylväästi.

– Panette henkenne alttiiksi, jos pysytte väitteissänne. – Rohan ei valehtele. Minä olen siellä käynyt.

– Herra de Rohan, taivaan nimessä sanokaa, ettette ole minua tavannut puistossa…

– Vaikka täytyisi kuolla, kuten uhkasitte, olen sittenkin tavannut juuri teidät puistossa, jonne rouva de la Motte minut saattoi.

– Vielä kerran! – huudahti kuningatar kuolonkalpeana väristen, – peruutatteko sananne?

– En.

– Toisen kerran kysyn teiltä: ettekö ole itse punonut tätä kataluutta minua vastaan?

– En.

– Viimeisen kerran, herra de Rohan, vaadin teitä tunnustamaan, että teidät on ehkä petetty, että tuo kaikki oli parjausta, haavetta, mahdotonta… ties mitä. Myönnättekö, että olen syytön, että voin olla syytön?

– En.

Kuningatar suoristautui uhkaavana ja juhlallisena.

– Saatte siis joutua, – sanoi hän, – tekemisiin kuninkaan oikeuden kanssa, koska jääväätte Jumalan oikeuden.

Kardinaali kumarsi vastaamatta. Kuningatar soitti niin kiivaasti, että monta kamarirouvaa tuli yhtaikaa sisälle.

– Ilmoittakaa hänen majesteetilleen, – sanoi hän kuivaten huuliaan, – että pyydän häntä hyväntahtoisesti saapumaan luokseni.

Muuan upseeri riensi täyttämään käskyä. Kardinaali oli päättänyt uhmata kaikkea ja jäi pelkäämättä erääseen nurkkaan. Marie-Antoinette astahti monta kertaa viereisen huoneen ovelle, mutta ei mennyt sisään, ikäänkuin olisi joka kerta oven edestä löytänyt menettämänsä maltin.

Tuskin oli kymmentä minuuttia kulunut tässä kauheassa, mykässä kohtauksessa, kun kynnykselle ilmestyi kuningas, toinen käsi pistettynä poimukauluksen väliin. Takana näkyi vieläkin muiden joukossa Böhmer ja Bossange, jotka säikähtyneinä aavistivat myrskyä.