Kitabı oku: «Kuningattaren kaulanauha», sayfa 17

33. Vangitseminen

Heti kun kuningas oli astunut huoneeseen, kääntyi kuningatar hänen puoleensa tavattoman kiihtyneenä.

– Sire, tässä on kardinaali de Rohan, joka puhuu aivan uskomattomia asioita; olkaa niin hyvä ja pyytäkää häntä ne toistamaan.

Kuullessaan nämä odottamattomat sanat, tämän äkillisen hyökkäyksen, kardinaali vaaleni. Asema olikin niin outo, että hän ei enää käsittänyt. Saattoiko hän, tekeytyen rakastajaksi, ollen uskollinen alamainen, selittää aviomiehelle, kuninkaalleen, sitä suhdetta, jossa väitti olevansa kuningattareen, toisen puolisoon? Mutta kuningas kysyi mietteisiinsä vaipuneelta kardinaalilta:

– Eikö asia koske erästä kaulanauhaa, monsieur? Siitä teillä kaiketi on minulle kerrottavana uskomattomia asioita. Puhukaa siis, minä kuuntelen.

Kardinaali teki kohta päätöksen, kahdesta pulmasta hän valitsi pienemmän: kahdesta hyökkäyksestä hän otti kestääkseen sen, joka oli kuningasparille kunniallisempi. Ja jos hänet varomatta heitettäisiin toiseen vaaraan… sama se, silloin hän esiintyisi uljaana, ritarillisena miehenä.

– Niin, juuri kaulanauhasta on puhe, sire, – mutisi hän.

– Oletteko sen ostanut, monsieur?

– Sire…

– Oletteko vai ette?

Kardinaali katsahti kuningattareen eikä vastannut.

– Oletteko vai ette? – toisti kuningatar. – Puhukaa totta, monsieur, pelkkää totta; ei teiltä muuta vaadita.

Kardinaali käänsi katseensa poispäin ja pysyi vaiti.

– Kun ei herra de Rohan suvaitse vastata, vastatkaa te, madame, – sanoi kuningas. – Varmaankin te tiedätte asiasta jotakin. Oletteko ostanut sen kaulanauhan?

– En! – vastasi kuningatar lujasti. Kardinaali de Rohan hätkähti.

– Sen sanoi kuningatar, pankaa mieleenne, herra kardinaali, – sanoi kuningas juhlallisesti.

Kardinaalin huulille ilmestyi ylenkatseellinen hymähdys.

– Ette siis vastaa mitään? – jatkoi kuningas.

– Mistä minua syytetään, sire?

– Jalokivikauppiaat väittävät myyneensä timanttisen kaulakoristeen teille tai kuningattarelle ja vetoavat erääseen hänen majesteettinsa sitoumukseen.

– Se paperi on väärennetty! – sanoi kuningatar.

– He sanovat myös, – lisäsi kuningas, – että jos kuningatar ei maksa, heillä on turvana ne lupaukset, joihin te, herra kardinaali, olette sitoutunut.

– Minä en kieltäydy maksamasta, sire, – vastasi kardinaali.

– Kaiketi se on totta, koska kuningatar sallii niin väitettävän. Ja sanojensa päätteeksi hän päästi näkyviin, äskeistä vielä halveksivamman katseen. Kuningatarta kammotti. Tämä kardinaalin ylenkatse ei ollut hänelle loukkaus, koska hän ei sitä ansainnut, vaan sen täytyi olla kunnon miehen kosto, ja se juuri kauhistutti.

– Herra kardinaali, – sanoi kuningas, – tässä jutussa esiintyy kuitenkin väärennys, joka on häväissyt Ranskan kuningattaren nimikirjoitusta.

– Ja toinenkin väärennys, – huudahti kuningatar, – nimittäin se paperi, jossa jalokivikauppiaat tunnustavat saaneensa kaulanauhan takaisin. Voiko sitä uskoa aatelismiehen työksi?

– Kuningattaren sopii panna molemmat väärennykset minun syykseni, – vastasi kardinaali yhä järkkymättä. – Onko syypää yhteen vai kumpaankin, on samantekevää.

Kuningattaren suuttumus oli vähällä purkautua, mutta kuningas hillitsi häntä kädenliikkeellä.

– Olkaa varuillanne, – sanoi hän kardinaalille. – Te pahennatte asemaanne, monsieur. Pyysin teitä puhdistamaan itsenne epäluulosta, mutta te näytätte aikovan syyttää.

Kardinaali mietti hetkisen; sitten, ikäänkuin sortuen salaperäisestä parjauksesta, joka kuristi hänen kunniaansa, hän sanoi:

– Puhdistaa itseäni… se on mahdotonta!

– Monsieur, eräät miehet väittävät, että heiltä on varastettu timanttikoriste. Koska olette halukas sen maksamaan, tunnustatte itsenne syylliseksi.

– Kuka sitä uskoo? – kysyi kardinaali ylpeän halveksivalla äänellä.

– Monsieur, ellette luule kenenkään sitä uskovan, silloinhan pitäisi uskoa, että…

Ja vihastuksen väristys rumensi kuninkaan tavallisesti niin lempeitä piirteitä.

– Sire, – kiirehti kardinaali sanomaan, – minä en tiedä mitään siitä, mitä puhutaan, en mitään siitä, mitä on tapahtunut; muuta en voi vakuuttaa kuin ettei kaulanauha ole minun hallussani, että se nyt on jollakulla, jonka pitäisi esiintyä, mutta ei tahdo, ja joka pakottaa minut toistamaan raamatun sanat: paha langetkoon rikollisen pään päälle.

Kuningatar näytti aikovan tarttua kuninkaan käsivarteen. Kuningas sanoi hänelle:

– Asia on riitainen teidän ja hänen kesken, madame. Vielä kerran, onko kaulanauha teillä?

– Ei, sen vannon äitini kunnian ja poikani hengen kautta, – vastasi kuningatar.

Täynnä riemua tästä selityksestä kuningas kääntyi kardinaaliin päin ja sanoi:

– Silloin asia jää oikeuden ja teidän kesken, monsieur, paitsi jollette pidä parempana vedota armooni.

– Kuninkaan armoa voi anoa vain rikollinen, – vastasi kardinaali.

– Minusta on inhimillinen oikeus parempi.

– Ettekö siis mitään tunnusta?

– Ei ole mitään tunnustettavaa.

– Mutta paneehan teidän vaitiolonne vaaran minun kunniani! – huudahti kuningatar.

Kardinaali pysyi ääneti.

– Minä en sittenkään tahdo olla vaiti, – jatkoi kuningatar. – Tällainen vaitiolo polttaa minua, se viittaa jalomielisyyteen, jota en kaipaa. Tietäkää siis, sire, ettei kardinaalin ainoana rikoksena ole kaulanauhan myyminen tai varastaminen.

Kardinaali kohotti päätään ja kävi kalpeaksi.

– Mitä tarkoitatte? – kysyi kuningas hätääntyen.

– Madame! – mutisi kardinaali kauhistuneena.

– Minun suutani ei tuki mikään pelko tai heikkous; minulla on sydämessäni sellaisia syitä, joiden vuoksi huutaisin viattomuuteni julki vaikka torilla.

– Viattomuutenne! – sanoi kuningas. – Kuka olisi kyllin röyhkeä tai katala pakottaakseen teidän majesteettinne käyttämään sitä sanaa?

– Pyydän teiltä, madame… sanoi kardinaali.

– Joko rupeatte pelkäämään? Oikein olin siis arvannut; vehkeilynne viihtyvät vain pimeässä. Mutta minä tahdon päivänvaloa! Sire, vaatikaa kardinaalia toistamaan teille, mitä äsken sanoi minulle.

– Madame, varokaa; nyt menette liian pitkälle, – sanoi kardinaali.

– Mitä kummaa? – kysyi kuningas ylpeästi. – Kuka uskaltaa niin puhutella kuningatarta? Ehkä joku muu kuin minä?

– Juuri niin, sire, – vastasi Marie-Antoinette. – Kardinaali de Rohan puhuu niin kuningattarelleen, sillä hän väittää olevansa siihen oikeutettu.

– Tekö, monsieur? – mutisi kuningas julmistuen.

– Hän juuri, – vahvisti kuningas halveksivasti.

– Onko herra kardinaalilla todistuksia? – kysyi kuningas ja astui askeleen häntä lähemmäksi.

– Hänellä kuuluu olevan kirjeitä, – sanoi kuningatar.

– Näyttäkääpä, monsieur! – vaati kuningas.

– Kirjeet esille! – huusi kuningatar.

Kardinaali sipaisi kädellään kylmän hien kostuttamaa otsaansa ja näkyi kysyvän Jumalalta, kuinka kenessäkään saattoi olla niin paljon julkeutta ja kavaluutta. Mutta vastausta hän ei antanut.

– Eikä siinä ole kaikki, – jatkoi kuningatar, joka yhä enemmän yltyi hänen jalomielisyytensäkin kiihottamana, – vaan kardinaalilla on muka ollut minun kanssani salaisia kohtauksia…

– Madame, säästäkää! – pyysi kuningas.

– Häveliäisyyden vuoksi! – sanoi kardinaali.

– No kuulkaa, monsieur, – jatkoi kuningatar, – jollette ole kaikkein kehnoin mies, jos pidätte enää mitään pyhänä, niin näyttäkää todistuksenne, jos niitä on!

Kardinaali kohotti päätään hitaasti ja vastasi:

– Ei, madame, minulla ei ole todistuksia.

– Älkää pahentako rikoksianne uudella rikoksella, – riehui kuningatar, – älkää kasatko päälleni häväistyksiä. Teillä on apuri, rikostoveri, todistaja tähän kaikkeen. Mainitkaa hänen nimensä!

– Kuka se on? – kovisti kuningas.

– Rouva de la Motte, sire, – vastasi kuningatar.

– Ahaa! – sanoi kuningas voitonriemuisesti, kun kuuli inhonsa Jeannea vastaan vihdoinkin saavan perustetta. – Haetaan se nainen tänne kuulusteluun.

– Hyvä olisi, mutta hän on kadonnut, – selitti kuningatar. – Kysykää kardinaalilta, minne on rouva de la Motten toimittanut.

Hänelle on ollut perin tärkeätä, ettei rikostoveria tavata.

– Toiset, joille se on vieläkin tärkeämpää, ovat antaneet hänen hävitä, – vastasi kardinaali, – ja siksi on mahdotonta häntä löytää.

– Mutta jos te, monsieur, olette syytön, – sanoi kuningatar raivoissaan, – auttakaa edes syyllisten ilmisaamista.

Kardinaali loi häneen viimeisen silmäyksen, käänsi hänelle selkänsä ja pani käsivartensa ristiin.

– Monsieur! – sanoi kuningas loukkaantuneena, – teidät viedään Bastiljiin!

Kardinaali kumarsi ja sanoi lujalla äänellä:

– Tässäkö asussa? Yllä arkkipiispan juhlapuku? Koko hovin nähden? Suvaitkaa, sire, ottaa huomioon, että siitä tulisi suunnaton häväistysjuttu; sitä raskaammin se painaisi sitä päätä, johon se lopuksi osuisi.

– Se on minun tahtoni, – sanoi kuningas kiihtyneenä.

– Sire, te määräätte kirkkoruhtinaalle ennen aikojaan kohtuuttoman rangaistuksen, ja kidutus ennen tuomiota on laiton.

– Niin tapahtuu kuitenkin, – vastasi kuningas ja aukaisi oven hakien silmillään jotakuta, jolle voisi antaa käskynsä.

Likellä oli herra de Bréteuil, jonka ahneet silmät arvasivat kuningattaren kiihtymisestä, kuninkaan vihastuksesta ja kardinaalin asennosta, että nyt oli vihamies sortunut. Tuskin kuningas oli hänelle kuiskannut, kun oikeusministeri sivuuttaen vahtivuorossa olevan kapteenin tehtävät huusi semmoisella äänellä, joka kajahti käytävän perälle asti:

– Vangitkaa herra kardinaali de Rohan!

Kardinaali säpsähti. Linnan holveista kuuluva sorina, hovimiesten hätäily, vartijain äkillinen tulo, kaikki oli pahana enteenä. Hän astui kuningattaren ohitse kumartamatta, mikä kuohutti ylpeän valtijattaren verta. Sivuuttaessaan kuninkaan hän kumarsi erinomaisen syvään ja astuessaan herra de Bréteuilin läheltä loi tähän surkuttelevan, niin taitavasti isketyn silmäyksen, että parooni pelkäsi kostonsa jääneen liian vähäiseksi. Muuan luutnantti lähestyi epäröiden ja näkyi kardinaalilta itseltään pyytävän vahvistusta äsken kuulemaansa käskyyn.

– Niin, monsieur, – sanoi hänelle kardinaali, – minut todellakin on vangittava.

– Viekää herra kardinaali huoneustoonsa, – sanoi kuningas keskellä kuolonhiljaisuutta, – kunnes messun aikana teen päätökseni.

Kuningas jäi yksin kuningattaren luo ovien ollessa auki, ja kardinaali poistui hitaasti pitkin käytävää luutnantin jäljestä, joka piti hattua kädessään.

– Madame, – sanoi kuningas puhkuen, kun hänen oli ollut vaikea hillitä itseään, – tiedättehän, että tästä johtuu julkinen tutkimus, siis häväistys, joka tekee lopun syyllisten kunniasta.

– Kiitän teitä, – vastasi kuningatar hartaasti puristaen kuninkaan käsiä, – te olette valinnut ainoan keinon, jolla saan oikeutta.

– Kiitätte minua?

– Kaikesta sydämestäni. Te olette toiminut kuninkaana, minä kuningattarena, siitä saatte olla varma.

– Hyvä on, – vastasi kuningas tuntien sydämellistä iloa, – saamme siis kerrankin hyvitystä kaikista näistä katalista juonista. Kun te ja minä olemme kerta kaikkiaan musertaneet käärmeen, tulee meille toivoakseni rauha.

Hän suuteli kuningatarta otsalle ja palasi omiin huoneisiinsa. Sillä välin kardinaali oli käytävän päässä nähnyt Böhmerin ja Bossangen puoleksi pyörtyneinä toistensa sylissä ja vähän matkan päässä palvelijansa, joka tästä tuhosta tyrmistyneenä vaani isäntänsä katsetta.

– Monsieur, – sanoi kardinaali edellään käyvälle upseerille, – jos jään tänne koko päiväksi, käyvät monet levottomiksi; enkö saa lähettää kotiin sanaa, että minut on vangittu?

– Jollei vain kukaan sitä huomaa, – vastasi nuori upseeri. Kardinaali kiitti; sitten hän puhutteli palvelijaansa saksaksi ja kirjoitti muutaman sanan paperilehdelle, jonka repäisi messukirjastaan. Ja upseerin tähystellessä, ettei kukaan yllättäisi, kardinaali kiersi hänen selkänsä takana paperin kokoon ja pudotti lattialle.

– Seuraan teitä, monsieur, – sanoi hän upseerille. Molemmat katosivat. Palvelija sieppasi paperin, niinkuin kotka hyökkää saaliinsa kimppuun, kiirehti ulos linnasta, nousi ratsun selkään ja nelisti Pariisiin. Kulkiessaan saattajansa kanssa portaita alas kardinaali saattoi eräästä akkunasta nähdä ratsastajan olevan jo matkalla.

– Kuningatar tuhoo minut, – mutta minä pelastan hänet. Sinun tähtesi, kuningas, minä näin menettelen. Sinun tähtesi, Jumala, joka käsket antamaan vääryydet anteeksi, minä annan toisille anteeksi… Anna myös minulle anteeksi!

34. Asiakirjat

Heti kun kuningas oli onnellisena palannut työhuoneeseensa ja allekirjoittanut käskyn, että kardinaali de Rohan oli vietävä Bastiljiin, ilmestyi Provencen kreivi saapuville ja antoi herra de Bréteuilille merkkejä, joita tämä ei kaiken kunnioituksensa ja hyvän tahtonsakaan avulla pystynyt käsittämään. Mutta tämä merkkikieli ei tarkoittanutkaan oikeusministeriä, vaan prinssi tahtoi vetää puoleensa kuninkaan huomiota, jonka täytyi kirjoittaessaan nähdä kaikki vastapäisestä kuvastimesta. Juoni onnistuikin: kuningas huomasi veljensä antamat merkit ja päästettyään herra de Bréteuilin luotaan sanoi hänelle:

– Miksi annoitte merkkejä Bréteuilille?

– No niin, sire…

– Nuo vilkkaat liikkeet ja puuhaava ilme merkitsevät kai jotakin?

– Tosin kyllä, sire, mutta…

– Teillä on tietysti oikeus olla vaiti, – sanoi kuningas närkästyneenä.

– Sire, juuri äsken kuulin, että kardinaali de Rohan on vangittu.

– Voiko se uutinen teitä niin kiihdyttää? Ettekö siis usko, että kardinaali on syyllinen, ja teenkö siinä väärin, että rankaisen mahtavaakin?

– Väärinkö? Ette suinkaan, veljeni. Te ette ole väärässä. En minä sitä tahtonut sanoa.

– Minua olisikin hyvin kummastuttanut, herra Provencen kreivi, jos olisitte ruvennut pitämään sen miehen puolta, joka koettaa häväistä kuningatarta. Olen juuri käynyt kuningattaren luona, ja yksi ainoa sana häneltä riitti…

– Jumala varjelkoon minua syyttämästä kuningatarta! Tiedättehän, sire, että hänen majesteetillaan… kälylläni ei ole uskollisempaa ystävää kuin minä. Kuinka usein olenkaan häntä puolustanut, ja olkoon sanottuna ilman moitetta, vieläpä teitä itseännekin vastaan!

– Hän on siis usein syytteen alaisena, vai mitä?

– Minulla on aina se kova onni, että tartutte joka sanaani… Tahtoisin vain sanoa, ettei kuningatar itsekään uskoisi minua, jos näkyisin epäilevän hänen syyttömyyttään.

– No sitten myös hyväksytte sen nöyryytyksen, jonka kardinaali saa kestää, ja tästä johtuvan oikeudenkäynnin ja häväistyksen, niin että tulee loppu kaikista parjauksista, joita ei uskallettaisi heittää tavallisen hovinaisen silmille, mutta kaikki toistavat muka sen suojassa, että kuningatar on sellaisten kataluuksien yläpuolella.

– Aivan niin, sire, hyväksyn täydellisesti teidän majesteettinne menettelyn. Minusta on kaikki paikallaan, mitä tulee kaulanauhajuttuun.

– Hitto vie, – jatkoi kuningas, – sen pitäisi olla päivänselvää. Kuvitellaanpa, kuinka herra de Rohan rehentelee kuningattaren likeisenä ystävänä, tekee hänen nimessään sopimuksia timanteista, joita kuningatar ei huoli, ja sitten jättää meidät siihen luuloon, että timantit on jätetty joko suoraan kuningattarelle tai hänen luokseen… se on hirveätä ja kuten kuningatar lausui: Mitähän sanottaisiin, jos olisin käyttänyt kardinaalia kätyrinä tässä salaperäisessä jutussa?

– Sire…

– Ja sitäpaitsi tiedätte, veljeni, ettei parjaus pysähdy puolitiehen, että jos kardinaali de Rohanin kevytmielisyys sekoittaa kuningattaren huonoon asiaan, puheet siitä häpäisevät kuningatarta.

– Juuri niin, veljeni, toistan vieläkin, että teitte varsin oikein siinä asiassa, joka koskee kaulanauhaa.

– Mitä? – kysyi kuningas ihmeissään. – Onko olemassa jokin muu asia?

– Tottahan kuningatar on teille puhunut…

– Minulleko… mitä?

– Sire, te tahdotte saattaa minut hämille. Onhan mahdotonta, ettei kuningatar olisi sanonut…

– Mitä sanonut?

– Sire…

– Ahaa, te tarkoitatte kardinaalin kerskauksia, vihjauksia, niitä kirjeitä, joita hän on muka saanut?

– En, sire, en.

– No mitä siis? Niitä puheluitako, joita kuningatar muka on kardinaalille suonut tuossa kaulanauhajutussa?

– En niitäkään, sire.

– Sen vain tiedän, – jatkoi kuningas, – että minussa on kuningattareen ehdoton luottamus, jonka hän ansaitsee ylevällä luonteellaan. Hänen majesteettinsa ei olisi tarvinnut puhua mitään siitä, mitä oli tapahtunut. Hänen olisi ollut helppo maksaa tai antaa toisten maksaa… tai ihmisten puhua. Mutta kun hän jyrkästi keskeytti nämä salaperäiset juonet, joista uhkasi tulla häväistys, on hän samalla todistanut vetoavansa minuun, ennenkuin jättäisi asian julkisuuteen. Minuun hän vetosi, minun huolekseni hän jätti kostaa kunniansa loukkaukset. Ottaessaan minut rippi-isäkseen, tuomarikseen, kuningatar on myös tunnustanut minulle kaikki.

– Hyvä on, – vastasi Provencen kreivi vähemmän hämillään kuin hänen olisi pitänyt olla, sillä hän huomasi kuninkaan vakaumuksen vähemmän vankaksi kuin tämä oli osoittavinaan, – nyt te taas epäilette ystävyyttäni ja kunnioitustani kälyäni kuningatarta kohtaan. Jos kohtelette minua näin epäilevästi, en lopulta osaa muuta kuin vaieta, peläten teidän pitävän minua vihollisena tai syyttäjänä, vaikka esiinnyn puolustajana. Mutta ajatelkaahan, kuinka se on vastoin järkeä. Kuningattaren tunnustus on jo opastanut teidät totuuteen, joka poistaa kälystäni syytöksen. Miksi ette tahtoisi katsahtaa muihinkin totuuksiin, jotka voivat vielä ilmeisemmin näyttää toteen kuningattaren viattomuuden?

– Asian laita on niin, – vastasi kuningas kiusaantuneena, – että teillä aina on aluksi mutkia, jotka eksyttävät.

– Puhetaiteellisia varokeinoja, sire, kiihkeyden puutetta. Pyydän sitä teidän majesteetiltanne anteeksi; se on kasvatuksen vika. Cicero on minut pilannut.

– Kuulkaapa, veljeni, Cicero on kiero vain silloin kun puolustaa huonoa asiaa, mutta teillähän on hyvä asia; olkaa siis selvä!

– Jos puhetapaani moititaan, pakottaa se minut vaikenemaan.

– Kas niin, nyt närkästyy puhetaituri! – huudahti kuningas Provencen kreivin metkusta eksyneenä. – No, asianajaja, ryhtykää asiaan! Mitä tiedätte lisää siihen, mitä kuningatar minulle sanoi?

– Hyvä Jumala, en mitään tai kaikki. Täytyyhän ensin määritellä, mitä kuningatar on teille sanonut.

– Kuningatar sanoi, ettei kaulanauha ole hänen hallussaan.

– Hyvä.

– Ettei hän ole allekirjoittanut sitoumusta ja että kaikki, mikä viittaisi sopimukseen kardinaalin kanssa, on vihamiesten keksimää valhetta.

– Hyvä on, sire.

– Ja lopuksi hän sanoi, ettei ollut koskaan antanut kardinaalille aihetta luulla olevansa läheisempi kuin joku alamainen, joku tuttava, josta ei välitä.

– Vai niin, vai sanoi hän niin!

– Sanoi semmoisella sävyllä, ettei se sietänyt vastaväitettä… kardinaali olikin vaiti.

– Kun siis ei kardinaali mitään vastannut, tunnusti hän itsensä valehtelijaksi, ja juuri sillä hän lisää toisten huhujen uskottavuutta, joiden mukaan kuningatar on eräille henkilöille suonut erinäisiä suosionosoituksia.

– Voi, hyvä Jumala, mitä nyt vielä? – sanoi kuningas masentuneena.

– Ihan hassua, kuten saatte huomata. Kun kerran on todistettu, ettei kuningattaren kanssa ole kävellyt kardinaali de Rohan…

– Kuinka? – huudahti kuningas. – Onko kerrottu, että herra de Rohan on kävellyt kuningattaren kanssa?

– On, mutta sen on kumonnut kuningatar itse ja kardinaalin luopuminen väitteestään. Kun siis se asia on selvillä, voitte ymmärtää, että on ruvettu ihmettelemään – eihän häijyys väsy, – mitä siis merkitsee, että kuningatar on öisin kävellyt Versaillesin puistossa.

– Öisin, Versaillesin puistossa… kuningatar!

– Ja kenen kanssa, – jatkoi Provencen kreivi kylmästi.

– Kenen kanssa?.. mutisi kuningas.

– Niin juuri… Kääntyväthän kaikkien silmät siihen, mitä kuningatar tekee. Eivätkö nämä silmät, joita ei huikaise päivänpaiste tai majesteetin loisto, näe vielä tarkemmin vaaniessaan yöllä?

– Nyt puhutte katalia asioita, veljeni; olkaa varuillanne.

– Sire, minä toistan sen niin vilpittömällä suuttumuksella, että teidän majesteettinne ottanee siitä aihetta pyrkiä totuuden perille.

– Mutta, monsieur, puhutaanko todellakin, että kuningatar on kävellyt yöllä joidenkuiden seurassa…

– Ei joidenkuiden seurassa, sire, vaan kahden kesken. Jos olisi puhe yleensä seurasta, ei kannattaisi panna huomiota koko juttuun.

Nyt kuningas vihastui kerrassaan.

– Teidän täytyy todistaa, mitä sanotte. Näyttäkää siis toteen, että niin kerrotaan.

– Se on perin helppoa, – vastasi prinssi. – Todistajia on neljä: ensiksi metsästysseuraani kuuluva kapteeni, joka on nähnyt kuningattaren kahtena päivänä… oikeammin kahtena yönä perätysten tulevan puistosta sen portin kautta, joka on lähinnä vartijan asuntoa. Tässä on siitä kirjallinen ilmoitus… allekirjoitettu. Lukekaa itse.

Kuningas otti paperin vavisten, luki ja jätti takaisin veljelleen.

– Saatte nähdä merkillisemmän asiakirjan, sire. Sen on laatinut Trianonin yövartija. Hän ilmoittaa, että yö on ollut rauhallinen, paitsi että Sartoryn metsän puolelta kuului arvatenkin salametsästäjän laukaus; että puistossa on ollut hiljaista paitsi sinä yönä, jolloin hänen majesteettinsa kuningatar siellä käveli erään kavaljeerin saattamana, nojaten hänen käsivarteensa. Kuten näette, selostus on hyvin täsmällinen.

Kuningas luki tämänkin ilmoituksen, kauhistui ja laski kätensä hervottomina.

– Kolmas todistaja, – jatkoi Provencen kreivi tyynesti, – on itäisen portin vartija. Hän sanoo nähneensä kuningattaren sillä hetkellä, kun hänen majesteettinsa meni ulos äsken mainitusta portista. Vieläpä hän ilmoittaa, mikä puku oli kuningattaren yllä; lukekaa itse, sire. Edelleen hän mainitsee, ettei voinut erottaa, kuka se kavaljeeri oli, jonka kuningatar jätti – niin tähän on kirjoitettu – mutta päältäpäin se oli ollut joku upseeri. Tämä asiakirja on myös allekirjoitettu. Hän lisää merkillisen seikan, nimittäin sen, ettei ilmoitusta kuningattaren käynnistä siellä voi epäillä, koska mukana oli rouva de la Motte, hänen majesteettinsa ystävä.

– Kuningattaren ystävä! – huudahti kuningas vimmastuneena. – Niin, tähän on todellakin niin kirjoitettu.

– Sire, älkää panko sitä rehellisen palvelijan viaksi, hän on ollut vain liiaksi innokas. Hänen toimensa on vartioida, ja hän vartioi; valvoa, ja hän valvoo.

– Viimeinen asiakirja, – jatkoi Provencen kreivi, – näyttää kaikkein selvimmältä. Sen on kirjoittanut lukkoseppä, jonka huolena on tarkastaa, ovatko kaikki portit lukossa iltasoiton jälkeen. Tämä mies – teidän majesteettinne tunteekin hänet – vakuuttaa nähneensä kuningattaren menevän erään kavaljeerin kanssa Apollo-kylpylään.

Kuolonkalpeana ja tukehtumaisillaan raivosta kuningas riuhtaisi paperin veljensä kädestä ja luki. Sillä aikaa Provencen kreivi jatkoi:

– Tosin rouva de la Motte seisoi ulkopuolella, parinkymmenen askeleen päässä, eikä kuningatar viipynyt sisällä kuin tunnin verran.

– Kuka se kavaljeeri oli? – huusi kuningas.

– Sire, nimeä ei näy tässä ilmoituksessa, vaan teidän majesteettinne tarvitsee lukea viimeinen asiakirja, joka on hallussani. Sen on antanut eräs metsänvartija, joka väijyi ympärysmuurin takana lähellä Apollo-kylpylää.

– Päivätty seuraavana päivänä, – huomautti kuningas.

– Niin, sire, ja hän on nähnyt kuningattaren astuvan ulos puistosta pikku portin kautta ja tähystelevän ympärilleen pitäen kiinni herra de Charnyn käsivarresta.

– Herra de Charny!.. huudahti kuningas melkein hulluna kiukusta ja häpeästä. – Hyvä on, hyvä… Odottakaa täällä, kreivi; kyllä me vihdoinkin pääsemme totuuden perille.

Ja kuningas syöksyi ulos huoneesta.