Kitabı oku: «Kuningattaren kaulanauha», sayfa 18

35. Viimeinen syytös

Heti kun kuningas oli poistunut kuningattaren luota, kiirehti tämä avaamaan ovea, joka vei viereiseen huoneeseen, missä herra de Charny oli voinut kuulla kaikki. Sitten hän palasi sulkemaan oman huoneensa toisen oven ja vaipui nojatuoliin, ikäänkuin ei jaksaisi kestää tällaisia kohtauksia, jääden odottamaan, minkä tuomion hänestä lausuisi Charny, hänen pelottavin tuomarinsa. Kauvan hänen ei tarvinnutkaan odottaa; kreivi astui esille kalpeampana ja surullisempana kuin koskaan ennen.

– Mitä sanotte? – kysyi kuningatar.

– Madame, – vastasi nuori mies, – te näette itse, että kaikki koettaa estää meitä pysymästä ystävinä. Ellei loukkauskivenä olisi minun vakaumukseni, tulee siksi vastedes yleinen mielipide. Tämänpäiväisen häväistyksen jälkeen ei minulla enää ole lepoa eikä teillä rauhaa. Vihamiehenne yltyvät, kun ovat saaneet isketyksi teihin ensi haavan, ja hyökkäävät kimppuunne imeäkseen verenne, niinkuin kärpäset ahdistavat haavoittunutta gasellia…

– Kovin kauvan te haette luonnollista puhetapaa, – sanoi kuningatar alakuloisena, – ettekä sittenkään löydä.

– En luule antaneeni teidän majesteetillenne aihetta epäillä avomielisyyttäni, – vastasi Charny. – Jos se on toisinaan purkautunut tylyinä sanoina, pyydän sitä anteeksi.

– Silloin se kaikki, – sanoi kuningatar liikutettuna, – mitä äsken tein, vaarallinen hyökkäys miestä vastaan, joka on valtakunnan mahtavimpia, ilmeinen riitani kirkon kanssa, maineeni joutuneena alttiiksi parlamentin intohimoille, se kaikki ei teille riitä. En tahdo puhua kuninkaan luottamuksesta, joka on ainiaaksi järkkynyt; ettehän te siitä välitä… Mitä on kuningas? Pelkkä puoliso!

Ja hän hymyili niin tuskallisen katkerasti, että silmät kyyneltyivät.

– Madame, te olette ylevin, jalomielisin kaikista naisista! – huudahti Charny. – Ellen heti vastaa teille niin, kuin sydämeni vaatii, johtuu se siitä, että tunnen olevani kaikessa niin paljoa alempana enkä uskalla häväistä ylhäistä sydäntänne pyytämällä siinä sijaa itselleni.

– Herra de Charny, te pidätte minua syyllisenä.

– Madame!

– Herra de Charny, te olette uskonut, mitä kardinaali sanoi.

– Madame!

– Herra de Charny, pyydän teitä sanomaan, minkä käsityksen saitte kardinaalin esiintymisestä.

– Minun on sanottava, ettei kardinaali de Rohan esiintynyt mielipuolena, joksi häntä moititte, eikä pelkurina, kuten olisi voinut odottaa. Hänessä on varma usko; hän on rakastanut teitä ja rakastaa vieläkin, ja nyt hänet on kietonut erehdys, joka vie hänet turmioon ja teidät…

– Minut?

– Ja teidät, madame, auttamattomaan häpeään.

– Hyvä Jumala!

– Silmieni eteen nousee uhkaava hahmo, se katala nainen, rouva de la Motte, joka on kadonnut, kun hänen todistuksensa nojalla meille palautuisi kaikki, vastainen rauha, kunnia ja turva. Se nainen on teidän paha henkenne, kuninkuuden vitsaus; sen naisen olette varomatta päästänyt tuntemaan salaisuuksianne, ja kovaksi onneksi lienette hänelle antanut luottamuksennekin…

– Älkää puhuko salaisuuksistani, luottamuksesta! – keskeytti kuningatar.

– Mutta, madame, kardinaali on jokseenkin selvästi näyttänyt toteen, että olitte hänen kanssaan neuvotellut kaulanauhan ostosta.

– Vai siihen asiaan te palaatte! – sanoi kuningatar punastuen.

– Anteeksi, näettehän, ettei minun sydämeni ole niin jalo kuin teidän, etten ansaitse päästä uskotuksenne, jolle ajatuksenne ilmaisette. Koetan lieventää, mutta sen sijaan pahennan.

– Kuulkaa, monsieur, – sanoi kuningatar, jossa taas tuntui vihansekaista ylpeyttä, – mitä kuningas uskoo, sen voivat uskoa kaikki muutkin. Minä en tahdo myöntää ystävilleni enempää kuin puolisolleni. Minusta tuntuu, ettei mies voi rakastaa naista, jota ei kunnioita. En puhu teistä, monsieur, – keskeytti hän vilkkaasti; – minä en ole nainen, vaan kuningatar, ettekä te ole mies, vaan tuomarini.

Charny kumarsi niin syvään, että kuningattaren piti tyytyä tämän uskollisen alamaisen nöyrästi antamaan hyvitykseen.

– Neuvoin teitä pysymään maatilallanne, – jatkoi kuningatar. – Se oli järkevä tuuma. Kaukana hovista, jonne tottumuksenne, suoruutenne ja luvallanne sanoen kokemattomuutenne eivät sovi, te olisitte paremmin arvostellut niitä henkilöitä, jotka näyttelevät osiaan tässä teatterissa. Täytyy säilyttää näköhäiriö, herra de Charny, punamaalineen ja korkeine korkoineen joukon edessä. Kuningattarena olen ollut liian suvaitsevainen pitämättä yllä kuninkuuden kimallusta niiden edessä, jotka minua rakastivat. Se sädekehä, jonka kruunu luo kuningattaren otsan ympärille, vapauttaa hänet siveydestä, lempeydestä, järkevyydestä ja varsinkin sydämestä. Kuningattarena hallitsee, monsieur; mitä siis kannattaa herättää itseään kohtaan rakkautta?

– En osaa kuvata, – vastasi Charny kiihtyneenä, – kuinka teidän majesteettinne ankaruus on minulle tuskallinen. Olen ehkä unohtanut, että olette kuningattareni; mutta sallikaa minun vakuuttaa, etten koskaan ole unohtanut teidän olevan se nainen, joka enimmin ansaitsee kunnioitustani ja…

– Lopettakaa, minä en kerjää. Olen sanonut, että poistumisenne on välttämätöntä. Minulla on se aavistus, että teidänkin nimenne lopuksi sekoitetaan tähän juttuun.

– Mahdotonta, madame!

– Sanotte: mahdotonta! Mutta ajatelkaa niiden voimaa, jotka ovat jo puoli vuotta leikkineet maineellani, hengelläni. Sanoittehan äsken, että kardinaalissa on varma usko ja että hänen menettelynsä aiheena on erehdys, johon hän on joutunut. Ne, jotka herättävät sellaisen uskon ja aikaansaavat sellaisia erehdyksiä, pystyvät myös todistamaan, että te olette kuninkaalle uskoton alamainen ja minua häpäisevä ystävä. Ne, jotka niin taitavasti keksivät valhetta, saavat helposti ilmi myös totuuden. Älkää tuhlatko aikaa, vaara on uhkaava; palatkaa maatilallenne, paetkaa häväistystä, joka on seurauksena pian alkavasta oikeudenkäynnistä. Minä en siedä, että oma kohtaloni tuhoo teidätkin, että tulevaisuutenne joutuu perikatoon. Minä, jossa Jumalan kiitos on viattomuuden voimaa, minä, jonka elämässä ei ole tahraa, niin että voisin avata rintani näyttääkseni viholliselleni sydämeni puhtauden, ja sen kyllä kestän. Teitä uhkaisi turmio, häpeä, kenties vankeus. Viekää takaisin ne varat, joita niin ylevästi tarjositte, ja säilyttäkää se varmuus, ettei minulta ole jäänyt huomaamatta sielunne ainoakaan jalo tunne; ettei yksikään epäilyksenne ole minua loukannut; että kaikki kärsimyksenne ovat koskeneet sydämeeni. Matkustakaa, sanon teille, ja etsikää muualta, mitä Ranskan kuningatar ei enää voi teille antaa: uskoa, toivoa, onnea. Luullakseni kestää pari viikkoa, ennenkuin Pariisi saa tietää kardinaalin vangitsemisen, parlamentti kokoontuu ja todistajia kuulustellaan. Lähtekää; enollanne on kaksi laivaa valmiina purjehtimaan, toinen Cherbourgissa, toinen Nantesissa; valitkaa niistä, mutta poistukaa täältä. Minua kiinnitti tähän maailmaan vain yksi asia, ja kun se minulta puuttuu, tunnen olevani hukassa.

Ja kuningatar nousi kiivaasti, ikäänkuin sanoakseen Charnylle jäähyväiset.

– Teidän majesteettinne on määrännyt, – sanoi Charny kunnioittavasti, – mitä minun on tehtävä. Mutta ei vaara uhkaa maatilallani eikä Ranskan ulkopuolella; Versaillesissa teitä epäillään, Pariisissa teidät tuomitaan. Välttämätöntä on, madame, että kaikki epäluulot hälvennetään, että tuomio antaa täyden hyvityksen, ja kun ette voisi saada rehellisempää todistajaa, varmempaa tukea, niin jään tänne. Ne, jotka ovat tietävinään niin paljon, tulevat myös puhumaan. Mutta ainakin saamme sen onnen, joka on uskaliaille niin kallisarvoinen: katsoa vihamiehiämme suoraan silmiin. Vaviskoot viattoman kuningattaren majesteetin edessä, kauhistukoot heitä itseään uljaamman miehen rohkeutta. Niin, minä jään, madame, ja uskokaa, ettei teidän majesteettinne tarvitse enää salata minulta ajatuksiaan. Tietäkööt ihmiset, etten pakene; teidän majesteettinne tietäköön, etten mitään pelkää ja ettei minua tarvitse ajaa maanpakoon, jos tahtoo päästä minua näkemästä. Kauvas erotettuina sydämet kuulevat toistensa ääntä ja sielujen kaipuu on hehkuvampi kuin lähellä toisiaan. Tahdotte siis, että matkustan teidän enkä itseni tähden; mutta älkää pelätkö. Pysyn saatavilla auttaakseni ja puolustaakseni teitä, mutta kyllin loitolla, etten teitä loukkaa enkä vahingoita. Ettehän nähnyt minua, vaikka asuin viikon ajan sadan sylen päässä, väijyen joka liikettänne, laskien askeleenne, eläen teidän elämäänne… Samoin käy nytkin, sillä tahtoanne en voi täyttää, minä en voi poistua! Miksi siitä muuten välittäisittekään… ajattelisitteko minua?

Kuningatar liikahti hänestä poispäin.

– Kuten tahdotte, – sanoi hän, – mutta olette kaiketi ymmärtänyt, mitä tarkoitan… ette saa selittää sanojani väärin. Minä en mielistele, herra de Charny. Todellisella kuningattarella on se etu, että saa sanoa, mitä ajattelee, ja ajatella, mitä sanoo; sellainen minä olen. Eräänä päivänä valitsin kaikkien muiden joukosta teidät. En tiedä, mikä veti sydäntäni teidän puoleenne. Kaipasin sydämellistä ja puhdasta ystävyyttä; olenhan sen teille ilmaissut. Nyt ei enää ole samoin; nyt en ajattele samaa kuin silloin. Meidän sielumme eivät enää ole sisaruksia. Sanon teille siis suoraan: säästäkäämme toisiamme.

– Hyvä on, madame, – sanoi Charny, – en ole koskaan uskonut, että valitsitte minut, en ole koskaan uskonut, että… Voi, madame, minä en kuitenkaan kestä sitä ajatusta, että menettäisin teidät. Minut tekee mustasukkaisuus ja kauhu hulluksi. Minä en kärsi, että riistätte minulta sydämenne; se kuuluu minulle, sen olette minulle antanut, kukaan ei sitä saa minulta ryöstää, niin kauvan kuin elän. Olkaa nainen, olkaa lempeä, älkää käyttäkö heikkouttani väärin, sillä äsken moititte minua epäluuloistani ja nyt muserratte minut epäilyksellänne.

– Lapsen sydän, naisen sydän, – sanoi kuningatar. – Te tahdotte, että minä luottaisin teihin! Kylläpä me puolustaisimme toisiamme kelpo lailla! Te olette heikko… enkä minäkään kovaksi onneksi ole vahvempi!

– Minä en rakastaisi teitä, jos olisitte toisenlainen, – mutisi Charny.

– Mitä? – sanoi kuningatar intohimoisella äänellä. – Tämä hylätty, tuhottu kuningatar, tämä nainen, joka joutuu parlamentin tuomittavaksi, yleisen mielipiteen häväistäväksi, jonka hänen puolisonsa ja kuninkaansa ehkä karkoittaa… tämä nainen tapaa vielä sydämen, joka häntä rakastaa!

– Tapaa palvelijan, joka pitää häntä kunniassa ja tarjoo hänelle kaiken sydänverensä yhdestäkin äskeisestä kyyneleestä.

– Tämä nainen, – huudahti kuningatar, – on siunattu ja tuntee itsensä ylpeäksi! Hän on ensimäinen, onnellisin kaikista naisista, liiankin onnellinen, herra de Charny. En ymmärrä, kuinka tämä nainen on voinut valittaa; antakaa hänelle anteeksi.

Charny heittäytyi Marie-Antoinetten jalkain juureen ja suuteli niitä pyhän rakkauden huumauksessa. Samassa aukeni erään salakäytävän ovi, ja kynnyksellä seisoi kuningas vavisten ja kuin salaman iskemänä yllättäessään kuningattaren jalkain juuressa juuri sen miehen, jota Provencen kreivi äsken syytti.

36. Kosinta

Kuningatar ja Charny vaihtoivat niin kauhistuneen silmäyksen, että pahinkin vihamies olisi heitä tällä hetkellä säälinyt. Charny nousi hitaasti ja tervehti kuningasta syvällä kumarruksella. Ludvig XVI: n sydän näkyi rajusti jyskyttävän pitsiröyhyksen alla.

– Kah… herra de Charny! – sanoi hän kolkosti. Kreivi vastasi vain uudella kumarruksella. Kuningatar ei kyennyt puhumaan ja tunsi olevansa hukassa.

– Herra de Charny, – jatkoi kuningas uskomattoman hillitysti, – eipä ole aatelismiehelle juuri kunniaksi joutua verekseltä kiinni varkaudesta.

– Varkaudesta! – mutisi Charny.

– Varkaudesta! – toisti kuningatar, joka oli vielä kuulevinaan äskeiset kauheat syytökset ja oletti, että kreivikin sekoitettaisiin kaulanauhajuttuun.

– Niin, – jatkoi kuningas, – tuommoinen polvistuminen toisen miehen puolison edessä on varkautta, ja kun nainen on kuningatar, tulee siitä majesteettirikos. Herra de Charny, saatte sen kuulla oikeusministeriltäni.

Kreivi aikoi vastata ja vakuuttaa viattomuuttaan, mutta kuningatar oli jalomielisyydessään maltiton eikä sietänyt, että syytettiin kataluudesta sitä miestä, jota hän rakasti; hän riensi avuksi.

– Sire, – sanoi hän vilkkaasti, – teidät näkyy vallanneen paha epäluulo ja epäsuopea arvostelu; sellainen epäluulo ja arvostelu on väärä… sen saan teille huomauttaa. Näen, että kunnioitus lamauttaa kreivin kielen, mutta kun perinpohjin tunnen hänen sydämensä, en salli häntä syyttää ilman puolustusta.

Tähän kuningatar pysähtyi uupuneena mielenliikutuksesta, kauhuissaan siitä valheesta, joka hänen nyt täytyi keksiä, ja hädissään varsinkin siitä, ettei mitään keksinyt. Mutta tämä viivyttely, joka inhotti ylpeätä, kuninkaallista mieltä, olikin juuri naisen pelastus. Hirveissä kohtauksissa, jolloin yllätetyn henki ja kunnia usein on vaarassa, saattaa minuutinkin lisäaika pelastaa, kuten sekunnin laiminlyönti voi syöstä perikatoon. Pelkästä vaistosta kuningatar oli turvautunut lykkäykseen, äkkiä pysäyttänyt kuninkaan epäluulon, eksyttänyt hänen mielensä ja vahvistanut kreivin rohkeutta. Näillä rohkaisevilla minuuteilla on nopeat siivet, jotka kiidättävät epäluuloisen aviomiehen vakaumuksen niin kauvas, ettei se melkein koskaan enää osaa kotiinsa, paitsi jos mustasukkaisten suojelushenki sen tuo siivillään takaisin.

– Tekisikö mielenne ehkä väittää, – vastasi Ludvig XVI äkkiä alentuen kuninkaasta levottomaksi puolisoksi, – etten olekaan nähnyt herra de Charnyta polvistuneena tuossa edessänne, madame? Jos taas lankee polvilleen eikä siitä nouse, niin täytyy…

– Niin täytyy, sire, – keskeytti kuningatar ankarana, – jollakin Ranskan kuningattaren alamaisella olla jokin armonpyyntö…

Luullakseni se on hyvin tavallista hovissa.

– Pyysikö hän teiltä jotakin armoa? – hämmästyi kuningas.

– Pyysi, mutta en voinut sitä suoda, – selitti kuningatar. – Muuten ei herra de Charny olisi ollut niin hellittämätön, sen voin vakuutta, ja minä olisin kohta antanut hänen nousta ja ilomielin suostunut siihen, mitä erityisesti kunnioittamani aatelismies anoi.

Charny hengitti jälleen. Kuninkaan katse oli käynyt epävarmaksi, ja hänen otsaltaan katosi vähitellen se tavaton uhkaus, jonka tämä yllätys oli nostanut. Sillaikaa Marie-Antoinette etsi jotakin tekosyytä kiukustuneena siitä, että täytyi valehdella, ja tuskissaan, kun ei keksinyt mitään todennäköistä.

Hän oli luullut hillitsevänsä kuninkaan uteliaisuutta tunnustaessaan, ettei voinut kreivin pyyntöön suostua. Hän oli toivonut, että kuulustelu pysähtyisi siihen. Se oli erehdys: jokainen muu nainen olisi ollut kekseliäämpi ja vähemmän jäykkä, mutta hänestä tuntui hirveältä kidutukselta valehdella sille miehelle, jota hän rakasti. Jos hän nyt käyttäisi ilveilyjen kurjia, valheellisia kepposia, tulisi puistojutun kaikkien metkujen ja epätotuuksien lopuksi sellainen ratkaisu, joka olisi sopusoinnussa häpeällisyyden kanssa; se olisi melkein samaa kuin myöntää itsensä syylliseksi… sehän olisi kuolemaakin pahempaa. Hän epäröi yhä ja olisi antanut vaikka henkensä, jotta Charny keksisi jonkin valheen, mutta ritarillinen mies ei siihen pystynyt, eipä sitä edes ajatellut. Hienotunteisena Charny pelkäsi esiintyäkään siinä valossa, että pyrkisi puolustamaan kuningattaren kunniaa.

Mitä tässä olemme kuvanneet monilla, kenties liiankin monilla riveillä, vaikka ainetta olisi runsaasti, sen tuntemiseen ja ilmaisemiseen olivat nämä kolme näyttelijää tarvinneet vain puoli minuuttia.

Marie-Antoinette odotti tuijottaen kuninkaan huuliin sitä kysymystä, joka vihdoin lausuttiin.

– Sanokaapa, madame, mitä armoa herra de Charny niin turhaan pyysi polvistuneena?

Ja ikäänkuin lieventääkseen tämän epäluuloisen kysymyksen tylyyttä kuningas lisäsi:

– Ehkä minä olen teitä onnellisempi, eikä herra de Charnylla silloin liene tarvetta langeta polvilleen minun eteeni.

– Sire, olenhan sanonut, että herra de Charny pyysi minulta mahdotonta.

– Sanokaa ainakin, mitä?

– Mitä voi pyytää polvistuen? – ajatteli kuningatar. – Mitä voidaan minulta pyytää semmoista, etten myöntäisi… Mietitään, mietitään.

– Odotan, – sanoi kuningas.

– Sire, asian laita on niin, että… herra de Charnyn pyyntö on perhesalaisuus.

– Kuninkaalta ei tarvitse mitään salata. Onhan kuningas isäntänä, perheenisänä valtakunnassaan ja huolehtii kaikkien alamaistensa, lastensa kunniasta ja turvallisuudesta, vieläpä silloinkin, – lisäsi Ludvig XVI uhkaavan arvokkaasti, – kun nämä turmeltuneet lapset vainoavat isänsä mainetta ja turvallisuutta.

Kuningatarta kauhistutti tämä viimeinen vaaranuhka.

– Herra de Charny, – huudahti hän järkytettynä, kätensä vavistessa, – herra de Charny tahtoi minulta saada…

– No mitä, madame?

– Lupaa mennä naimisiin.

– Vai niin! – sanoi kuningas, aluksi rauhoittuneena, mutta sitten taas joutuen mustasukkaisen epäluulonsa valtaan.

– Mutta miksi on mahdotonta sallia herra de Charnyn mennä naimisiin? – kysyi hän eikä huomannut, mitä kärsimystä näiden sanojen lausuminen tuotti onnettomalle naiselle ja kuinka Charny kalpeni nähdessään kuningattaren kärsivän. – Eikö hän ole kelpo aatelissukua? Eikö hänellä ole melkoisia varoja? Eikö hän ole kyllin uljas ja komea? Jollei tahdo ottaa häntä sukulaisekseen tai puolisokseen, täytyy olla kuninkaallinen prinsessa taikka jo naimisissa; minusta käy asia vain näissä kahdessa tapauksessa mahdottomaksi. Sanokaa siis, madame, sen naisen nimi, jota herra de Charny haluaa puolisokseen, ja ellei hänellä ole kumpaakaan näistä ominaisuuksista, niin lupaan poistaa esteet… teidän mieliksenne.

Uhkaavan vaaran ajamana yhä kauvemmas ja ensi valheen pakottamana vastasi kuningatar jyrkästi:

– Ei, sire, ei; tässä on esteitä, joita ette voi poistaa. Se nainen, josta nyt on puhe, on juuri sitä lajia…

– Sitä tärkeämpää minun on saada selko asiasta, joka muka on kuninkaalle mahdoton, – keskeytti Ludvig XVI tuimasti.

Charny katsahti kuningattareen, joka näytti horjuvan. Hän astahti askeleen, mutta kuninkaan liikkumattomuus pysäytti hänet. – Mitä oikeutta olikaan hänellä, joka ei ollut tähän naiseen missään suhteessa, tarjota kättään tai tukeaan sille, jonka kuningas ja puoliso jätti oman onnensa nojaan?

– Mitä voimaa vastaan, – kysyi itseltään kuningatar, – ei kuningaskaan mitään voi? Suo vielä yksi aatos, tämä apu, hyvä Jumala!

Äkkiä hänen mielessään välähti.

– Oi, Jumala itse auttaa minua, – mutisi hän. – Sitä, joka kuuluu Jumalalle, ei häneltä voi kukaan riistää, ei kuningaskaan.

Kohottaen päätään hän sanoi vihdoinkin kuninkaalle:

– Sire, se nainen, jota herra de Charny kosii, on luostarissa.

– Sepä on todellakin este, – myönsi kuningas, – hyvin vaikeata onkin temmata Jumalalta hänen omaansa ihmisille annettavaksi. Mutta merkillistä on, että herra de Charny on niin äkkiä rakastunut. En ole kuullut siitä sanaakaan, en edes hänen enoltaan, joka voi minulta saada mitä tahansa. Mikä sen naisen nimi on, jota rakastatte, herra de Charny? Olkaa niin hyvä ja sanokaa.

Kuningatar tunsi pistävää tuskaa. Hänen täytyisi nyt kuulla Olivierin suusta jokin naisennimi ja kestää tämän valheen kidutus. Kukaties Charny mainitsisi joko muinoin rakastetun olennon, jonkin vielä hellän muiston menneisyydestään, taikka sellaisen nimen, joka edustaisi haaveksittua rakkautta, hämärää tulevaisuuden toivetta. Välttääkseen tätä kauheaa iskua kuningatar riensi edelle ja huudahti äkkiä:

– Sire, tehän tunnette sen, jota herra de Charny kosii… se on neiti Andrée de Taverney.

Charny päästi huudahduksen ja peitti kasvot käsillään. Kuningatar painoi kättä sydäntään vasten ja vaipui melkein tainnoksissa nojatuoliinsa.

– Neiti de Taverney, – toisti kuningas. – Se, joka on mennyt Saint-Denisiin?

– Se juuri, sire, – vastasi kuningatar tuskin kuuluvasti.

– Minun tietääkseni hän ei vielä ole tehnyt luostarivalaa.

– Mutta tahtoo tehdä.

– Koetetaan se estää, – sanoi kuningas. – Mutta, – lisäsi hän, vielä viimeiseksi epäillen, – miksi hän rupesi nunnaksi?

– Hän on köyhä, – selitti Marie-Antoinette. – Te olette rikastuttanut vain hänen isäänsä, – lisäsi hän tylysti.

– Sen vääryyden voin korjata, madame; herra de Charny rakastaa häntä…

Kuningatar sinkautti nuoreen miehen raivoisan silmäyksen ikäänkuin pakottaakseen häntä kieltämään, mutta Charny tuijotti Marie-Antoinetteen ja oli vaiti.

– Hyvä on, – jatkoi kuningas, josta tämä vaitiolo merkitsi kunnioittavaa myöntämistä, – ja varmaan neiti de Taverney myös rakastaa herra de Charnyta. Minä annan neiti de Taverneylle myötäjäisiksi ne viisisataa tuhatta livreä, jotka äskettäin kielsin teiltä, madame, kun herra de Calonne teki puolestanne esityksen. Kiittäkää, herra de Charny, kuningatarta siitä, että hän ilmoitti minulle asianne ja siten turvasi elämänne onnen.

Charny astui askeleen eteenpäin ja kumarsi kuin kuvapatsas, jolle Jumala hetkeksi on suonut elävän hengen.

– Teidän kannattanee vielä kerran polvistua, – lisäsi kuningas laskien joutavaa pilaa, joka liiankin usein sumensi hänen esi-isiltään perimäänsä arvokkaisuutta.

Kuningatar hätkähti ja ojensi vaistomaisesti molemmat kätensä. Nuori mies laskeutui polvilleen hänen eteensä ja painoi hänen kauniille, jääkylmille käsilleen suudelman rukoillen Jumalalta, että saisi tällä hetkellä kuolla.

– Kas niin, – sanoi kuningas. – Nyt voimme jättää asianne kuningattaren huostaan; tulkaa, monsieur, tulkaa.

Ja hän astui nopeasti edeltä, niin että Charny saattoi kynnyksellä kääntyä ja nähdä sanomattoman tuskan niissä ikuisissa jäähyväisissä, joita kuningattaren silmät lausuivat. Heidän välillään sulkeutui ovi kuin välimuuri, jonka ylitse ei viaton lempi enää koskaan pääsisi.