Kitabı oku: «Kuningattaren kaulanauha», sayfa 19

37. Saint-Denis

Kuningatar jäi yksin epätoivoonsa. Häneen oli kerrallaan osunut niin monta iskua, ettei hän tiennyt, mikä niistä oli tuskallisin.

Oltuaan tunnin aikaa tässä epäilyksen ja masennuksen tilassa hän arveli, että piti jo koettaa jollakin tapaa pelastua. Vaara yltyi. Kuningas oli tietysti ylpeä näennäisestä voitostaan ja rientäisi levittämään siitä puhetta. Voisihan sattua, että asiasta pääsisi liikkeelle Versaillesin ulkopuolelle sellainen huhu, joka riistäisi petokselta kaiken edun.

Voi, kuinka kuningatar katui tätä petosta, kuinka mielellään hän olisi peruuttanut hädässä päästämänsä sanan, kuinka hartaasti hän halusi Andréeltakin riistää luulotellun onnen, josta ei ehkä huolittaisikaan!

Tässä tulikin uusi vaikeus. Andréen nimi oli kuninkaan silmissä pelastanut kaikki, mutta voiko mennä vastuuseen siitä oikullisesta, itsenäisestä olennosta, jota sanottiin neiti de Taverneyksi? Kuka voi luottaa siihen, että tämä ylpeä nainen uhraisi vapautensa, tulevaisuutensa, kuningattaren mieliksi, jonka oli vähän aikaa sitten epäystävällisesti hylännyt? Miten silloin kävisi, jos Andrée ei suostuisi, kuten olikin luultavaa? Valheiden koko tekele romahtaisi, kuningattaresta tulisi vain huononpuolinen juoniniekka, Charnysta nolo rakastelija, valehtelija, ja syytökseksi yltynyt parjaus saisi kiistämättömän aviorikoksen tuntomerkit.

Näissä mietteissä Marie-Antoinette tunsi järkensä sekaantuvan. Hänen täytyi myöntää, että niin voisi käydä; hän puristi polttavia ohimoitaan kättensä välissä ja koki jotakin keksiä.

Kelle hän voisi ajatuksensa uskoa? Kuka oli kuningattaren ystävä? Ehkä Lamballen prinsessa? Pelkkää järkeä, kylmää, taipumatonta järkeä! Miksi kiusata tätä neitseellistä mielikuvitusta, jota muuten eivät ymmärtäneet edes hovinaiset, matelevasti ihaillessaan menestystä, vavistessaan epäsuosion ensi henkäyksestäkin, niin että kenties mielellään antaisivat kuningattarelleen läksytyksen, kun piti auttaa?

Ei ollut jäljellä muita kuin neiti de Taverney itse. Hänen sydämensä oli timanttia, jonka särmät pystyivät lasiin, mutta jonka ehdoton lujuus ja kirkas puhtaus yksin voisi olla myötätuntoinen kuningattaren suurelle tuskalle.

Marie-Antoinetten pitäisi siis mennä Andréen luo, kertoa hänelle onnettomuutensa ja rukoilla häntä uhrautumaan. Varmaankin Andrée kieltäytyisi, sillä hänenlaisiaan ei voitu häikäistä, mutta rukouksista heltyneenä hän kuitenkin lopulta suostuisi. Voisihan ainakin saada lykkäyksen; kun kuninkaan ensi into laimenisi, tyytyisi hän molempien kihlattujen näennäiseen suostumukseen ja viimein unohtaisi koko asian… Silloin voisi loput järjestää jonkin matkan avulla. Andrée ja Charny olisivat toisistaan erotettuja, kunnes parjauksen lohikäärme olisi tyydyttänyt nälkänsä, ja antaisivat sitten maailman tietää, että kihlaus oli kaikessa ystävyydessä purettu, eikä kukaan aavistaisi, että koko avioliittohanke oli vain leikkiä.

Tällä tavoin ei neiti de Taverneyn vapaus joutuisi vaaraan, eikä Charnykaan menettäisi omaansa. Kuningattarelle ei tulisi sitä kauheata tunnonvaivaa, että kunnian itsekkäisyydelle oli uhrattu kahden ihmisen onni, ja kuitenkin säilyisi eheänä tämä kunnia, johon sisältyi myös hänen puolisonsa ja lastensa maine. Hän saisi sen tahratonna jättää Ranskan vastaiselle kuningattarelle.

Näin hän mietiskeli ja luuli ennakolta kaikki järjestäneensä, sekä säädyllisyyden että yksityiset edut. Nyt täytyikin harkita ripeästi näin hirveän vaaran uhatessa, varustautua täysin asein niin jäykkää vastustajaa kuin neiti de Taverneytä vastaan, joka noudatti ylpeytensä eikä sydämensä ääntä.

Päästyään aikomuksestaan selville Marie-Antoinette päätti lähteä. Hän olisi mielellään vihjaissut Charnylle, ettei tämä ryhtyisi mihinkään harhatemppuun, mutta esteenä oli se pelko, että ympärillä oli vakoojia ja nykyoloissa kaikki hänen puuhansa selitettäisiin väärin. Sitäpaitsi hänelle oli kyllin tunnettu Olivierin kunnollisuus, alttius ja päättäväisyys, jotta saattoi varmasti uskoa hänen hyväksyvän kaikki, mitä kuningatar katsoi hyväksi tehdä.

Kello löi kolme: oli tullut hovipäivällisen, esittelyjen ja vierailijain aika. Kuningatar otti kaikki vastaan tyynesti ja ystävällisesti, silti tinkimättä hyvin tunnetusta ylpeydestään. Niille, joita hän piti vihamiehinään, hän osoitti jopa avomielisyyttä, mikä ei ole syyllisissä tavallista. Koskaan ei hoviin ollut tunkenut enemmän väkeä, koskaan ei uteliaisuus ollut hartaammin silmäillyt vaaran uhkaaman kuningattaren piirteitä. Marie-Antoinette uhmasi kaikkia, musersi vihamiehensä, huikaisi ystävänsä, muutti kylmäkiskoiset hartaiksi, hartaat ihastuneiksi ja näytti niin kauniilta ja suurelta, että kuningaskin julkisesti häntä onnitteli.

Kun sitten kaikki oli päättynyt, kun hän vaihtoi keinotekoiset hymynsä muistoihin, tuskaansa ja tunsi itsensä perin yksinäiseksi, muutti hän pukua, pani päähänsä nauhoilla ja sinisillä kukilla koristetun harmaan hatun, otti ylleen tummanharmaan silkkihameen, nousi vaunuihinsa ja ilman vartijoita, vain yhden kamarirouvan saattamana, käski ajamaan Saint-Denisin luostariin.

Kuningatar saapui perille sillä hetkellä, jolloin kammioihinsa palanneet nunnat olivat ruokasalin hillitystä hälinästä päässeet iltarukouksen edellä vallitsevaan äänettömään mietiskelyyn. Hän pyysi kutsumaan neiti Andrée de Taverneytä puheluhuoneeseen.

Polvistuneena, yllään valkoinen villanuttu, katseli Andrée akkunastaan korkeiden lehmusten takaa nousevaa kuuta, ja tästä iltayön runoudesta hän sai aihetta palaviin, intohimoisiin rukouksiinsa, joita kohotti Jumalan puoleen lievittääkseen sielunsa tuskaa. Täysin siemauksin hän nautti vapaaehtoisen kieltäymyksen katkeraa juomaa. Tätä kidutusta tuntevat vain vahvat sielut; se on samalla kärsimystä ja nautintoa. Se on tuskan puolesta kaikkien tavallisten kärsimysten kaltaista ja päättyy hekumaan, jota tuntee vain silloin, kun jaksaa ylpeydelleen uhrata autuutensa.

Andrée oli omin ehdoin jättänyt hovin, vapaasti luopunut kaikesta, mikä voisi ylläpitää hänen rakkauttaan. Kleopatran lailla ylpeänä hän ei sietänyt sitä ajatustakaan, että Charny ajatteli muuta naista, vaikkapa tämä olisi kuningatar.

Hänellä ei ollut mitään todistetta siitä, että Charny palavasti rakasti toista. Sellaisesta todisteesta hänen mustasukkaisuutensa olisi tosin saanut sen varmuuden, joka voi panna sydämen vuotamaan verta. Mutta eikö hän ollut nähnyt, että Charny sivuutti hänet kylmästi? Eikö hän ollut epäillyt, että kuningatar, tosin ehkä viatonna, piti hyvänään Charnyn ihailun ja tältä saamansa etusijan?

Mitä siis enää kannattaisi jäädä Versaillesiin? Kerjäämäänkö kohteliaisuuksia? Toisten jäljestä poimimaan hymyjä? Saamaan joskus hätätilassa nojata hänen tarjoamaansa käsivarteen, koskea hänen käteensä, kun kuningatar lainaisi kävelyretkellä hänelle Charnyn huomaavaisuutta, ollessaan itse hetkellisesti estettynä sitä vastaanottamasta?

Ei, tälle vaateliaalle sielulle ei sopinut raukkamainen heikkous eikä myöntyväisyys, vaan joko elämä, rakkaus ja etusija tai luostari, hylätty rakkaus ja loukattu ylpeys.

– Ei koskaan, ei koskaan! – toisti ylpeä Andrée itsekseen. – Se, jota yksinäisyydessä rakastan, joka on minulle vain hahmo, muotokuva, muisto, ei koskaan minua loukkaa, vaan aina hymyilee ja aina vain minulle!

Tämän mielialansa nojalla Andrée oli viettänyt niin monta tuskallista, mutta vapaata yötä; senvuoksi hän oli, tuntien onnea saadessaan itkeä, kun heikkous valtasi, ja manata, kun mieli kiihtyi, pitänyt vapaaehtoista poistumista, mikä jätti hänen rakkautensa ja arvonsa eheäksi, parempana kuin että saisi tavata miestä, jota vihasi juuri siksi, että oli pakko rakastaa. Muuten olivatkin nämä puhtaan rakkauden mykät mietiskelyt, yksinäisten haaveiden jumalalliset hurmiot sopivampia ihmisaralle Andréelle kuin Versaillesin loistavat juhlat, pakko nöyristyä kilpailijainsa edessä ja pelko ilmaista sydämeensä kätketty salaisuus.

Kuten sanottu, kuningatar oli Pyhän Ludvigin päivänä saapunut illalla Saint-Denisiin tapaamaan Andréeta, joka haaveili kammiossaan. Kohta ilmoitettiin Andréelle, että luostariin oli tullut kuningatar, joka oli saatettu suureen puheluhuoneeseen ja joka ensi tervehdysten jälkeen ilmoitti haluavansa tavata neiti de Taverneytä.

Merkillinen seikka! Enempää ei Andréen rakkaudesta heltynyt sydän tarvinnut rientääkseen tätä Versaillesin tuulahdusta vastaan, – jollaista hän vielä edellisenä iltana oli sadatellut, – mutta joka tuntui hänestä sitä suloisemmalta, mitä kauemmaksi se jäi, kallisarvoiselta kuin kaikki haihtuva, unohtuva, kalliilta kuin itse rakkaus.

– Kuningatar! – mutisi Andrée. – Hän täällä Saint Denisissä ja haluaa minua puhutella!

– Pian, pian, kiirehtikää, – vastattiin hänelle.

Andrée kiirehti todellakin, heitti hartioilleen pitkän nunnankaavun, sitoi väljän hameensa ympärille villaisen vyön ja katsahtamatta kuvastimeen seurasi ovenvartijaa, joka oli tullut häntä hakemaan. Mutta tuskin hän oli astunut kymmenkunnan askelta, kun alkoi hävetä sellaista riemastustaan.

– Miksi, – ajatteli hän, – sydämeni niin sävähti? Mitä se Andrée de Taverneytä liikuttaa, tuleeko Ranskan kuningatar Saint-Denisin luostaria katsomaan? Tunnenko nyt ylpeyttä? Eihän kuningatar tule minun tähteni. Onko tämä onnea? Enhän kuningatarta enää rakasta. Pysy siis siivolla, kehno nunna, joka et ole Jumalan etkä maailman oma; koeta olla ainakin oma itsesi.

Näin Andrée torui itseään astuessaan alas suuria portaita, ja halliten tahtoaan hän karkoitti poskiltaan hätäilyn tilapäisen punan ja hillitsi liikkeittensä vilkkautta. Mutta senpä vuoksi hän tarvitsikin enemmän aikaa suorittaakseen viimeiset kuusi askelta kuin edelliset kolmekymmentä.

Saapuessaan kuorin takaa suurimpaan puheluhuoneeseen, missä muutamat sisaret kiireisesti sytyttelivät kattokruunuja ja vahakynttilöitä, Andrée oli kalpea ja kylmä. Kun saattava ovenvartija lausui hänen nimensä ja hän näki Marie-Antoinetten istumassa abbedissan nojatuolissa, luostarin ylhäisimpien naisten kumarrellessa ja häärätessä majesteettisen vieraan ympärillä, tunsi Andrée sydämensä jyskyttävän, niin että hänen askeleensa pysähtyivät useaksi sekunniksi.

– Kah, tulkaapa jo vihdoinkin luokseni, jotta saan teitä puhutella, neiti, – sanoi kuningatar puolittain hymyillen.

Andrée lähestyi ja kumarsi.

– Teidän luvallanne, madame, – lisäsi kuningatar kääntyen abbedissaan päin.

Tämä vastasi vain syvällä kumarruksella ja poistui huoneesta vieden kaikki nunnat mukanaan. Kuningatar jäi nyt kahden kesken Andréen kanssa, jonka sydän tykki niin kovaa, että se olisi kuulunut, ellei olisi häipynyt vanhan seinäkellon verkkaiseen naksutukseen.

38. Kuollut sydän

Keskustelun alotti kuningatar, kuten olikin sopivaa.

– Saan siis teidät tavata, neiti, – sanoi hän hieno hymy huulillaan. – Tiedättekö, tuossa nunnanpuvussa teette minuun merkillisen vaikutuksen.

Andrée ei vastannut.

– Kun näkee entisen seuralaisen, – jatkoi kuningatar, – jo poistuneen siitä maailmasta, missä me muut vielä elämme, tuntuu se vakavalta muistutukselta kuoleman taholta. Ettekö ole samaa mieltä?

– Madame, – vastasi Andrée, – kuka rohkenisi antaa teidän majesteetillenne muistutuksia? Ei kuolemakaan uskalla kuningatarta varoittaa, ennenkuin tulee hänet viemään. Ja kuinka voisikaan toisin olla?

– Miksi niin?

– Siksi, madame, että kuningatar on ylhäisen asemansa vuoksi määrätty tässä maailmassa kärsimään vain sitä, mikä on aivan välttämätöntä. Kaikki, mikä voi elämää sulostuttaa, hänellä jo on; kaikki, mikä muissa voi auttaa häntä kaunistamaan uraansa, hän ottaa heiltä.

Kuningatar näytti säpsähtävän.

– Ja se on hänen oikeutensa, – kiirehti Andrée lisäämään. – Muut ovat kuningattaren kannalta joukko alamaisia, joiden varat, kunnia ja henki kuuluvat heidän hallitsijoilleen. Henki, maine ja varat, aineelliset ja henkiset, ovat siis kuningatarten omaisuutta.

– Tuollaiset mielipiteet kummastuttavat minua, – sanoi Marie-Antoinette hitaasti. – Teistä tämän maan kuningatar on kuin sadun syöjätär, joka ahmii kansalaisten omaisuuden ja hengen. Olenko minä sellainen nainen, Andrée? Oliko teillä todellakin syitä valituksiin minua vastaan silloin, kun oleskelitte hovissa?

– Teidän majesteettinne suvaitsi minulta kysyä samaa lähtiessäni pois, – vastasi Andrée, – ja kuten silloin, niin vastaan nytkin: Ei, madame.

– Mutta usein, – sanoi kuningatar, – vaivaa meitä vääryys, joka ei koske suorastaan itseämme. Olenko vahingoittanut jotakuta omaisistanne ja senvuoksi ansainnut ne kovat sanat, jotka äsken lausuitte? Andrée, valitsemanne turvapaikka suojaa maailman häijyiltä intohimoilta. Jumala opettaa meille täällä lempeyttä, kohtuutta ja vääryyksien unohtamista, joiden hyveiden puhtain esikuva hän itse on. Täytyykö minun siis, tultuani tapaamaan kristisiskon, kohdata täällä ankara otsa ja katkeria sanoja? Pitääkö minun, kun saavun ystävänä, ottaa vastaan nuhteita ja peiteltyä katkeruutta leppymättömältä viholliselta?

Andrée kohotti katseensa ja ihmetteli tätä malttia, johon Marie-Antoinette ei ollut ympäristöään totuttanut. Olihan kuningatar muuten kopea ja ankara, jos joku häntä vastusti. Juroa erakkoa liikutti syvästi se kärsivällisyyden ja ystävällisyyden todiste, että kuningatar oli vihastumatta kuunnellut hänen sanojaan.

– Teidän majesteettinne tietää hyvin, – sanoi hän hiljempaa, – etteivät Taverneyt voi olla teidän vihollisianne.

– Ymmärrän, – vastasi kuningatar. – Te ette voi antaa anteeksi kylmäkiskoisuuttani veljeänne kohtaan, ja hän itse syyttänee minua häilyväiseksi, vieläpä oikulliseksi?

– Veljeni on niin altis alamainen, ettei rupea syyttämään kuningatarta, – sanoi Andrée koettaen pysyä jäykkänä.

Kuningatar älysi hyvinkin joutuvansa epäiltäväksi, jos lisäisi sitä hunaja-annosta, jolla oli päättänyt kesyttää tätä villiä olentoa. Hän siis keskeytti ilmeiset lähentelyt.

– Kaikissa tapauksissa teki mieleni, – sanoi hän, – kun olin tullut tapaamaan abbedissaa, puhutella myös teitä ja vakuuttaa, että aina pysyn ystävänänne, lähellä tai kaukana.

Andrée huomasi tämän uuden vivahduksen ja pelkäsi vuorostaan loukanneensa sitä, joka oli tarjonnut ystävyyttä, ja vielä enemmän pelotti häntä se, että kenties oli ilmaissut sydämensä haavan naissilmän alati tarkalle katseelle.

– Teidän majesteettinne suo minulle liiaksikin kunniaa ja iloa, – sanoi hän surumielisesti.

– Älkää niin sanoko, Andrée, – vastasi kuningatar ja puristi hänen kättään; – te raatelette sydäntäni. Eikö siis ole mahdollista, että onnettomalla kuningattarella olisi ystävä, että hän saisi luottaa edes yhteen sydämeen, turvallisesti katsahtaa niin viehättäviin silmiin, kuin teidän, eikä tarvitsisi niiden syvyydessä epäillä itsekkyyttä tai vihankaunaa? Niin, Andrée, kadehtikaa vain kuningatarparkoja, kaikkien omaisuuden, kunnian ja hengen valtiattaria. Voi, kuningattaria he kyllä ovat ja voivat käyttää omanaan kansainsa kultaa ja verta, mutta sydämiä ei koskaan! Niitä he eivät voi ottaa, ne pitää heille antaa.

– Vakuutan teille, madame, – sanoi Andrée heltyneenä tästä lämpimästä puhuttelusta, – että olen teidän majesteettianne rakastanut niin syvästi kuin koskaan voin tässä maailmassa rakastaa.

Ja samalla hän punastui ja laski päänsä.

– Olette… minua… rakastanut! – huudahti kuningatar tarttuen näihin sanoihin kuin lennosta, – Ette siis enää rakasta?

– Oi, madame!

– En pyydä teiltä mitään, Andrée… mutta kiroon luostaria, joka eräistä sydämistä niin pian karkoittaa muiston.

– Älkää syyttäkö sydäntäni, – sanoi Andrée vilkkaasti. – Se on kuollut.

– Teidänkö sydämenne kuollut? Te, Andrée, nuori, kaunis, sanotte sydäntänne kuolleeksi! Älkää leikitelkö niin kaameilla sanoilla! Ei ole sen sydän kuollut, jossa on säilynyt tuo hymy, tuollainen kauneus; älkää semmoista puhuko.

– Toistan sen, madame; hovissa tai maailmassa ei minulle jäänyt mitään. Täällä elän kuin taimi tai korsi; minulla on iloja, joita tunnen vain yksin. Siksi tämä arka ja mitätön nunna ei kohta sitä käsittänyt, kun tulitte jälleen esille loistavana ja mahtavana. Silmiäni häikäisi teidän kirkkautenne. Pyydän antamaan minulle anteeksi; eihän ole kovin suuri rikos unohtaa maailman komeileva turhuus. Rippi-isäni onnittelee minua siitä joka päivä, ja rukoilen teiltä, madame, ettette olisi häntä ankarampi.

– Mitä? Viihdyttekö luostarissa? – kysyi kuningatar.

– Tunnen itseni onnelliseksi yksinäisessä elämässä.

– Eikö teihin ole jäänyt mitään, mikä herättäisi maailman kaipuuta?

– Ei mitään.

– Hyvä Jumala! – ajatteli kuningatar levotonna, – eikö aikeeni siis onnistukaan?

Ja hän tunsi koleata väristystä.

– Koetetaan häntä houkutella, – tuumi hän. – Ellei se auta, täytyy yrittää rukouksilla. Voi, että minun täytyy sitä pyytää, suostuttaa häntä naimisiin herra de Charnyn kanssa. Armias taivas, täytyykö olla niin onneton!

– Andrée, – lausui Marie-Antoinette hilliten mielenliikutustaan, – te ilmaisette tyytyväisyytenne niin päättävästi, että minulta haihtuu eräs toivo.

– Mikä toivo, madame?

– Ei siitä kannata puhua, jos päätöksenne on niin jyrkkä kuin näyttää… Se toivo oli ilon varjokuva, joka nyt on hälvennyt. Eikö minulle kaikki ole pelkkiä utukuvia. Älkäämme sitä enää ajatelko.

– Mutta juuri siksi, että se olisi teille tuottanut iloa, pyydän selittämään…

– Mitä se auttaisi? Olettehan vetäytynyt maailmasta syrjään.

– Niin olenkin, madame.

– Vapaaehtoisesti?

– Aivan omasta halusta.

– Ja pidätte sitä onnena?

– Yhä enemmän.

– Silloin ymmärrätte, että minun on turhaa jatkaa. Jumala on kuitenkin todistajanani, että hetken aikaa uskoin tekeväni teidät onnelliseksi.

– Minut?

– Niin, teidät, kiittämätön, joka syytätte minua. Mutta te olette oppinut tuntemaan uusia riemuja, itse tunnette minua paremmin makunne ja kutsumuksenne. Minä luovun…

– Suokaa minulle kuitenkin se kunnia, että selitätte tarkemmin.

– Se on perin yksinkertaista: tahdoin viedä teidät takaisin hoviin.

– Minäkö palaisin hoviin! – huudahti Andrée katkerasti hymyillen. – Hyvä Jumala… ei, ei, madame, ei koskaan… vaikka onkin niin vaikeata olla teidän majesteetillenne tottelematon.

Kuningatarta värisytti. Hänen sydämensä valtasi sanomaton tuska. Hän, ylväs alus, murskaantuisi siis mitätöntä graniittikaria vasten!

– Ette suostu? – mutisi hän.

Ja salatakseen hätänsä hän kätki kasvot käsiinsä. Andrée, joka luuli hänen pahastuneen, astui hänen luokseen ja polvistui; ikäänkuin tällä kunnioittavalla liikkeellä lieventääkseen haavaa, jonka oli iskenyt ystävyyteen tai ylpeyteen.

– Kuulkaa, – sanoi hän, – mitä te hovissa tekisitte minulla, joka olen niin surullinen, mitätön, köyhä ja ylenkatsottu, jota kaikki karttavat, koska en onnetonna ole voinut edes naisissa herättää levottomuutta kilpailijana tai miehissä sitäkään tavallista myötätuntoa, joka vallitsee eri sukupuolten kesken… Voi, madame ja rakas hallitsijatar, jättäkää tämä nunna, josta ei edes Jumala huoli katsoen häntä vielä liian epätäydelliseksi, vaikka muuten ottaa vastaan ruumiillisesti ja henkisesti vaivaiset. Jättäkää minut onnettomuuteeni, yksinäisyyteeni… jättäkää.

– Mutta se asema, – vastasi kuningatar, – jota aioin teille ehdottaa, kumoaa kaikki nöyryytykset, joista valitatte. Se avioliitto, josta nyt on puhe, sijoittaisi teidät Ranskan ylhäisimpien naisten joukkoon.

– Avioliitto! – änkytti Andrée kummastuneena.

– Ettekö suostu? – kysyt kuningatar yhä alakuloisempana.

– En, en, – vastasi Andrée kiihkeästi.

– Andrée… alkoi taas kuningatar.

– En, madame, minä en suostu.

Sydämen kouristuessa valmistui Marie-Antoinette nyt pyytelemään. Andrée joutui sen estämään juuri sillä hetkellä, kun kuningatar nousi epäröiden, vavisten ja hämillään tietämättä, kuinka alottaisi. Tarttuen kuningattaren hameeseen, kun luuli hänen aikovan poistua, sanoi Andrée:

– Suokaa minulle ainakin se armo, että saan tietää, kuka minua haluaa vaimokseen. Minä olen eläissäni kokenut niin monta nöyryytystä, että tämän jalomielisen miehen nimi…

Ja hän hymähti katkeran ivallisesti.

– Sopii balsamiksi, – jatkoi hän, – jolla vastedes lääkitsen ylpeyteni saamia haavoja.

Kuningatar oli kahden vaiheella; mutta nyt täytyi mennä loppuun asti.

– Se on herra de Charny! – vastasi hän surumielisellä, innottomalla äänellä.

– Herra de Charny! – huusi Andrée pelottavan kiihkoisesti, – herra Olivier de Charny?

– Herra Olivier, niin, – myönsi kuningatar silmäillen nuorta naista hämmästyneenä.

– Herra de Suffrenin sisarenpoika, – jatkoi Marie-Antoinette yhä enemmän ihmetellen Andréen piirteisiin tullutta muutosta.

– Tahdotte siis naittaa minut herra de Charnylle? Niinhän te sanoitte, madame?

– Juuri hänelle.

– Ja… hän suostuu?

– Kosii teitä.

– Minä suostun, suostun! – huudahti Andrée suunniltaan ihastuksesta. – Minua siis hän rakastaa… minua hän rakastaa, niin kuin minäkin rakastan häntä!

Kuningatar peräytyi kalpeana, vapisevana, päästäen salaa huokauksen. Musertuneena hän vaipui nojatuoliin, ja Andrée suuteli riemusta hulluna hänen polviaan ja hamettaan, kostutti kyynelillä hänen käsiään ja peitti ne kuumilla suuteloilla.

– Milloin lähdemme? – kysyi hän vihdoin, kun huudahdusten ja huokausten sijaan sai esille sanoja.

– Tulkaa, – mutisi kuningatar, josta tuntui kuin henki lähtisi, mutta joka tahtoi ennen kuolemaa pelastaa kunniansa.

Hän nousi seisaalle ja nojasi Andréehen, jonka polttavat huulet hakivat hänen jääkylmiä poskiaan. Ja nuoren naisen valmistellessa itseään lähtöön ajatteli onneton kuningatar, kolmenkymmenen miljoonan alamaisen hengen ja kunnian valtiatar, tuskaisesti nyyhkyttäen:

– Voi, Jumalani… riittääkö tämä kärsimys yhden sydämen osaksi? Ja kuitenkin minun täytyy kiittää sinua, Jumala, – lisäsi hän, – sillä sinä pelastat lapseni häpeästä ja annat minulle oikeuden pitää kuollessanikin kuningattaren vaippaa!