Kitabı oku: «Kuningattaren kaulanauha», sayfa 20

39. Miksi parooni lihoi

Sillä välin kun kuningatar ratkaisi neiti de Taverneyn kohtalon, joudutti Filip tuntien raatelevaa tuskaa kaikesta, mitä oli saanut tietää ja äsken keksinyt, valmistuksia lähtöönsä. Soturi, joka on tottunut vaeltamaan, ei tarvitse pitkää aikaa pannakseen matkatavarat kuntoon ja ottaakseen ylleen matkavaipan. Mutta Filipillä oli lisäksi tärkeämpiä syitä poistua Versaillesista niin pian kuin suinkin: hän ei tahtonut olla näkemässä odotettavaa, uhkaavaa häväistystä, joka kohtaisi kuningatarta, hänen ainoan rakkautensa esinettä.

Niinpä hän nyt tavallista kiireisemmin satuloitsi hevosensa, latasi pistoolinsa ja sälytti matkalaukkuunsa sen, mikä oli matkalla tarpeellisinta. Saatuaan kaikki valmiiksi hän lähetti isälleen sanan, että halusi häntä puhutella.

Ukko Taverney oli juuri palaamassa Versaillesista ja astua sipsutti niin ripeästi, kuin hoikat pohkeet kestivät, joiden täytyi kannattaa pyöreähköä vatsaa. Parooni oli näet viimeisinä kolmena, neljänä kuukautena lihonut, mistä hän tietysti ylpeili, hänessä kun pöhölihavuus oli täydellisen tyytyväisyyden merkki. Muuten on huomattava, että täydellisellä tyytyväisyydellä oli herra de Taverneyn kannalta varsin laaja merkitys.

Kuten sanottu, parooni palasi perin hilpeänä käynniltään linnassa, missä oli illan kuluessa tutustunut kaikkiin uusimpiin häväistysjuttuihin. Hänessä oli herättänyt huvia Bréteuilin ja kardinaalin välinen viha, Soubisen ja Guémenéen riita Bréteuilin kanssa, Provencen kreivin häijyys kuningatarta vastaan, Artoisin kreivin suhde Provencen kreiviin ja satojen henkilöiden kiukku satoja muita vastaan, mutta ei se, että kukaan suosi ketään. Hän oli kerännyt varaston ilkeyksiä, kaikenlaisia häväistyksiä. Mitta täynnä hän palasi hyvillä mielin.

Kuultuaan palvelijaltaan, että hänen poikansa halusi häntä tavata, ei hän jäänyt odottamaan, vaan kulki itse kokonaisen porrasjakson lisää saadakseen heti nähdä matkalle aikovan.

Hän astui, ennakolta ilmoittamatta, huoneeseen, jossa vallitsi lähtöpuuhista johtunut epäjärjestys. Filip ei tosin odottanut surun ilmaisua, kun isä saisi kuulla hänen päätöksensä, mutta ei myöskään olettanut, ettei hän siitä lainkaan välittänyt. Olihan Andrée jo jättänyt isänkodin, joten oli yhtä olentoa vähemmän kiusattavaksi; vanha parooni tunsi kaiketi tyhjyyttä, ja kun tämä nyt kävisi täydelliseksi toisenkin marttyyrin mennessä pois, voisi parooni lapsen lailla, jolta riistetään koira tai lintu, hieman ruikuttaa edes itsekkäisyytensä vuoksi. Filip hämmästyi siis suuresti kuullessaan paroonin riemusta nauraen huudahtavan:

– Ahaa, hän matkustaa, lähtee tiehensä!.. Filip oli vaiti ja katseli isäänsä ihmetellen.

– Siitä olinkin varma, – jatkoi parooni, – olisin vaikka vetoa lyönyt. Hyvin pelattu, Filip, oikein hyvin!

– Mitä te puhutte, monsieur? – kysyi nuori mies. – Olkaa niin hyvä ja selittäkää, mikä on hyvin pelattu?

Ukko alkoi hyräillä ja hyppiä yhdellä jalalla pidellen vatsaansa molemmin käsin. Samalla hän iski silmää Filipille, jotta tämä käskisi palvelijansa poistua. Filip huomasi hänen tarkoituksensa ja totteli; parooni sysäsi Champagnen ulos ovesta, jonka pani kohta lukkoon, ja palasi sitten poikansa luo.

– Mainiota, – sanoi hän hiljaa, – mainiota!

– Kovinpa te minua ylistätte, – vastasi Filip kuivasti, – vaikken tiedä, miten olisin ansainnut…

– Ha, ha, haa, – nauroi ukko ja vetkutteli ruumistansa.

– Paitsi jos iloisuuteenne on syynä lähtöni, joka vapauttaa teidät minun läsnäolostani.

– Ho, ho, hoo, – nauroi vanha parooni toisella äänensoinnulla. – Älä suotta teeskentele; tiedäthän, ettet voi minua pitää narrinasi, ha, ha, haa!

Filip pani käsivartensa ristiin epäillen, oliko äijän aivoissa jokin ruuvi höltynyt.

– Kuinka minä pitäisin teitä narrina? – kysyi hän.

– Kun olet lähtevinäsi, hitto vie! Vai kuvitteletko, että uskoisin sinun matkustavan?

– Ette siis usko?

– Champagne on nyt poissa ja siksi voin toistaa: Älä enää teeskentele. Muuten myönnän, ettei sinun sopinut toisin esiintyä; se on mainiosti keksitty.

– Monsieur, te hämmästytätte minua niin, että…

– Onhan se merkillistä, että osasin arvata. Mutta mitä sille mahtaa? Minä olen niin perin utelias, ja kun uteliaisuus minut valtaa, niin tutkin, eikä kukaan saa minua paremmin asioista selkoa, kun kerran alan penkoa. Siksi olen keksinyt, että olet vain lähtevinäsi, ja siitä sinua onnittelen.

– Minäkö olen vain lähtevinäni?

Ukko astui lähemmäksi, kosketti luisevilla rystyillään nuoren miehen rintaa ja sanoi yhä tuttavallisemmin:

– Kunniani kautta, ellet olisi tähän keinoon turvautunut, olisi varmasti kaikki tullut ilmi. Nyt onkin jo aika. Huomenna olisi ollut myöhäistä. Riennä, poikaseni, riennä.

– Monsieur, – sanoi Filip jääkylmästi, – vakuutan teille, etten käsitä ainoatakaan sanaa siitä, mitä suvaitsette puhua.

– Minne aiot piilottaa hevosesi? – jatkoi parooni antamatta suoraa vastausta. – Sinulla on tamma, jonka tuntee helposti. Varo, ettei sitä nähdä täällä, kun luullaan sinun jo olevan… Niin, minne olet matkustavinasi?

– Lähden Taverney-Maison-Rougeen.

– Hyvä… aivan oikein… olet siis menevinäsi Maison-Rougeen… Siitä ei kukaan tule hullua harmaaammaksi. Ole kuitenkin varuillasi, monen silmät väijyvät teitä molempia.

– Molempia? Keitä?

– Hän on kiivas, näetkös, – jatkoi ukko, – hänessä on niin kova into, että kaikki voi mennä pilalle. Pidä varasi, ole järkevämpi kuin hän…

– Totta tosiaan, monsieur, – kiivastui nyt Filip, – te näytte pitävän lystiä minun kustannuksellani ja menettelette siinä kohtuuttomasti ja epäviisaasti, sillä kun olen harmissani ja ärtynyt, voisin unohtaa sen kunnioituksen, jota olen velvollinen teille osoittamaan.

– Kunnioituksesta sinut vapautan. Nyt olet jo kyllin aikamies hoitamaan asioitamme ja hoidatkin niin mainiosti, että minä puolestani alan kunnioittaa. Sinä olet kuin mestari minun hutiluksen rinnalla. Annappa sentään jokin osoite, jotta voin sinulle lähettää sanan, jos sattuisi jotakin tärkeätä.

– Osoitteeni on Taverney, – vastasi Filip luullen ukon jo vihdoin tulevan järkiinsä.

– Sepä on hyvin keksitty… Taverney, kahdeksankymmenen lieuen päässä! Vai luuletko, että jos on annettava sinulle jokin tärkeä, kiireellinen neuvo, panisin näön vuoksi pikalähetin ratsastamaan itsensä kuoliaaksi niin pitkällä matkalla? Enhän pyydä sinulta pienen puistomajasi osoitetta, sillä siellä voitaisiin vaania lähettiäni tai tuntea palvelijani puku, mutta ilmoita jonkin kolmannen, läheisen paikan osoite. Sen verran, hiisi vie, sinulla lienee kekseliäisyyttä! Kun lemmenhommissaan saa niin paljon toimeen kuin sinä, ei silloin tule keinoista loppua.

– Puistomajani, lemmenhommani, keinoni! Mitä ihmettä tämä tietää? Te latelette arvoituksia, mutta ratkaisun pidätte omana hyvänänne.

– En tunne toista niin tyystiä, niin varovaista olentoa kuin sinä olet! – huudahti ukko harmistuneena. – Ei kenenkään salaperäisyys, ole niin loukkaava. Sinä näyt suorastaan pelkäävän, että kavallan sinut! Sepä olisi hassua!

– Monsieur, – sanoi Filip vimmastuen.

– Hyvä on, pidä vain salaisuutesi, älä hiiskahda, että olet vuokrannut entisen portinvartijan asunnon!

– Olenko minä vuokrannut…

– Älä ikinä ilmaise yöllisiä kävelyltäsi kahden viehättävän ystävättären seurassa.

– Minäkö olisin yöllä kävellyt… mutisi Filip käyden kalpeaksi.

– Salaa myös ne suutelot, jotka purkautuivat kuin hunaja kukkien ja kasteen seassa.

– Monsieur! – ärjäisi Filip mustasukkaisuuden ja raivon huumaamana.

– Ettekö jo vaikene?

– Hyvä on, sanon vieläkin kerran. Kaikki, mitä teit, olen saanut tietää. Oletko aavistanut, että tiesin? Sen pitäisi, lempo soikoon, herättää sinussa luottamusta. Tuo läheinen suhteesi kuningattareen, onnistuneet temppusi, vierailusi Apollo-kylpylässä… se kaikki on meidän yhteiseksi onneksemme. Älä siis minua pelkää, Filip… Usko asiasi minulle.

– Te olette inhottava! – murisi Filip kätkien kasvot käsiinsä.

Ja todellakin Filip parka inhosi sitä miestä, joka paljasti kaikki hänen haavansa ja siihen tyytymättä levitti ja repi niitä niin rajusti kuin taisi. Todellisen kammon herätti hänessä se mies, joka luki hänen ansiokseen toisen nauttiman autuuden ja luullen imartelevansa ruoski häntä kilpailijan onnella. Parooni sovitti poikaansa kaikki, mitä oli kuullut ja arvannut, mitä pahansuovat panivat kardinaali de Rohanin, ja paremmin perehtyneet Charnyn tiliin. Hän uskoi Filipin olevan sen miehen, jota kuningatar salaa rakasti korottaen suosion huipulle. Juuri tämän suuren mielihyvän vuoksi oli herra de Taverney viime viikkoina lihonut.

Kun Filipille selvisi tämä uusi kataluuden rapakko, kauhistui hän nähdessään, että hänet siihen upotti juuri se olento, jonka olisi tullut pitää hänen kunniansa omanaan; mutta isku oli niin raju, että hän seisoi huumaantuneena ja mykkänä, kun taas parooni jatkoi laverrustaan entistä vilkkaammin.

– Oikean mestaritempun sinä olet tehnyt, – sanoi hän, – sillä nyt olet puijannut koko maailman. Tänään sanoi ainakin viisikymmentä henkilöä: se on Rohan. Ja toiset sata sanoivat: se on Charny. Pari sataa tiesi: se on Rohan ja Charny. Ei yksikään, kuuletko, osannut sanoa: se on Taverney. Toistan vieläkin, se on mestaritemppu, ja ainakin tulee minun onnitella… Muuten on asia kunniaksi sekä hänelle että sinulle, hänelle siksi, että valitsi sinut, sinulle siksi, että osasit hänet kietoa.

Samalla hetkellä, kun Filip tästä viimeisestä letkauksesta vimmastuneena sinkautti ukkoon uhkaavan silmäyksen, joka ennusti myrskyä, kuului pihalta vaunujen jyrinää, ja Filipin huomio kääntyi eräisiin ääniin, outoihin liikkeisiin, jotka merkitsivät jonkun saapuneen. Champagnen kuultiin huutavan:

– Se on neiti! Se on neiti!

Ja useat äänet toistivat:

– Se on neiti!

– Neiti? – ihmetteli Taverney. – Ketä sillä tarkoitetaan?

– Sisartani, – mutisi Filip kummastuneena, kun tunsi Andréen, joka astui vaunuista maahan portinvartijan soihdun valaisemana.

– Onko se Andrée? Kuinka se on mahdollista?

Ja huoneeseen astui Champagne vahvistamaan Filipin selityksen oikeaksi.

– Monsieur, – sanoi hän Filipille, – sisarenne on naistenhuoneessa suuren salongin vieressä ja tahtoo teitä puhutella.

– Mennään häntä vastaan! – huudahti parooni.

– Minun kanssani hän tahtoo puhua, – sanoi Filip, kumartaen isälleen, – ja teidän luvallanne tahdon siis ensin mennä häntä tapaamaan.

Samalla kuuluivat toiset vaunut ajavan pihalle kelpo lailla jyristen.

– Kuka hitto sieltä vielä tulee? – mutisi parooni. – Tänään on oikein seikkailujen ilta.

– Kreivi Olivier de Charny! – huusi portinvartija palvelijoille.

– Saattakaa kreivi suureen salonkiin, – sanoi Filip Champagnelle.

– Parooni ottaa hänet vastaan. Minä menen sisareni luo.

– Mitähän kreivi täältä tahtoo? – mietti Filip.

– Mitähän varten Andrée on tullut? – mietti parooni.

40. Isä ja morsian

Talon suuri salonki oli alakerrassa. Sen vasemmalla puolella oli naistenhuone, josta pääsi Andréen huoneisiin johtaville portaille. Oikealla puolella oli toinen, pienempi salonki, jonka kautta kuljettiin suureen.

Filip saapui ensin naistenhuoneeseen, jossa hänen sisarensa odotti. Heti eteiseen päästyään hän oli jouduttanut askeliaan syleilläkseen rakastettua sisarta niin pian kuin suinkin. Ja kun hän oli avannut oven, riensi Andrée hänen syliinsä ja suuteli häntä iloisen näköisenä, jollaiseen tämä pettynyt rakastaja, onneton veli ei ollut pitkiin aikoihin tottunut.

– Hyväinen aika, mikä sinuun on tullut? – kysyi nuori mies Andréelta.

– Jotakin onnellista, hyvin onnellista, veljeni.

– Ja sitäkö ilmoittamaan sinä tulit?

– Nyt palaan tänne ainiaaksi! – huudahti Andrée niin ihastuneena, että hänen huudahduksensa oli melkein kirkaisu.

– Hiljempaa, sisko, hiljempaa, – tyynnytti Filip, – Tämän talon seinät eivät ole tottuneet riemuun, ja sitäpaitsi on salongissa, tuossa vieressä, tai ainakin sinne kohta tulee eräs, joka voisi kuulla.

– Eräs? – toisti Andrée. – Kuka se on?

– Kuuntele, – vastasi Filip.

– Kreivi de Charny! – ilmoitti palvelija, joka saattoi kreivin pienestä salongista suureen.

– Hänkö? – ihastui Andrée, syleillen veljeään vielä hartaammin. – Kyllä minä tiedän, mitä varten hän tänne tulee.

– Tiedätkö todella.

– Kyllä, sen tiedän niin hyvin, että juuri nyt huomaan pukuni olevan epäkunnossa ja aavistan pian tulevan sen hetken, jolloin minunkin pitää astua suureen salonkiin omin korvin kuulemaan, mitä herra de Charnylla on sanomista…

– Puhutko täyttä totta, rakas Andrée?

– Kuuntele, mitä siellä puhutaan, ja anna minun juosta yläkertaan kamariini. Kuningatar toi minut luostarista hieman liian kiireesti, ja nyt täytyy nunnan kaavun vaihtua sellaiseen pukuun, joka sopii… morsiamelle.

Ja lausuttuaan tämän sanan kuiskaten ja liitettyään siihen leikkisän suutelon Andrée katosi ketteränä ja iloisena portaita myöten huoneisiinsa. Filip jäi yksin, painoi poskeaan tämän huoneen ja salongin välistä ovea vasten ja kuunteli. Salonkiin oli juuri saapunut kreivi de Charny. Hän asteli hitaasti edestakaisin lattialla ja tuntui pikemmin mietiskelevän kuin odottavan. Kohta tuli myös parooni de Taverney ja tervehti kreiviä erinomaisen kohteliaasti, vaikka hieman kylmästi.

– Sallikaa kysyä, – sanoi hän, – mikä on toimittanut minulle sen kunnian, herra kreivi, että näin odottamatta saavutte luokseni. Kaikissa tapauksissa iloitsen tulostanne sydämen pohjasta, sen vakuutan.

– Olen tullut juhlallisen asian vuoksi, monsieur, ja pyydän, ettei herra parooni panisi pahakseen, vaikkei mukanani ole enoni, komentaja de Suffren, kuten olisi pitänyt.

– Kuinka? – sammalsi parooni. – Tietysti en pane sitä pahakseni, kreivi de Charny.

– Sitä olisi vaatinut säädyllisyys, sen kyllä käsitän, katsoen siihen pyyntöön, joka minulla on teille esitettävänä.

– Pyyntö? – sanoi parooni.

– Niin, minulla on kunnia, – jatkoi Charny liikutetulla äänellä, – pyytää teiltä tyttärenne, neiti Andrée de Taverneyn kättä.

Parooni säpsähti nojatuolissaan. Hänen silmänsä levisivät, välähtivät ja näyttivät ahmivan jokaisen sanan, mitä kreivi de Charny lausui.

– Tyttäreni!.. mutisi hän. – Te kositte Andréeta?

– Niin, herra parooni, ellei neiti de Taverney ole vastahakoinen tätä liittoa kohtaan.

– Ahaa, – tuumi ukko, – onko Filipin suosio jo niin ilmeinen, että tuo kilpailija tahtoo siitä hyötyä naimalla hänen sisarensa? Hitto vie, eipä ole huonosti keksitty, herra de Charny.

– Tämä pyyntö, – vastasi hän ääneen ja hymyili, – kunnioittaa perhettämme niin suuresti, herra kreivi, että omasta puolestani suostun ilomielin, ja kun haluan, että saisitte jo kohta täydellisen suostumuksen, käsken kutsumaan tyttäreni tänne.

– Luullakseni se on tarpeetonta, – keskeytti kreivi kylmästi. – Kuningatar on suvainnut kysyä tästä asiasta neiti de Taverneyn mieltä, ja tyttärenne vastaus oli minulle suosiollinen.

– Vai niin, – sanoi parooni yhä hämmästyneempänä, – vai on kuningatar…

– Joka otti vaivakseen matkustaa Saint-Denisiin, niin, monsieur.

Parooni nousi seisaalle.

– Silloin minun tarvitsee vain antaa teille tietoja neiti de Taverneyn omaisuudesta, – sanoi hän. – Minulla on yläkerrassa ne arvopaperit, jotka kuuluvat hänen äidinperintöönsä. Te ette saa rikasta tyttöä, herra kreivi, ja ennenkuin mitään päätätte…

– Ei tarvita, herra parooni, – sanoi Charny kuivasti. – Minulla on varoja molemmille, eikä neiti de Taverney ole niitä naisia, joista tehdään kauppaa. Mutta sitä kysymystä, jota tahdoitte käsitellä omasta puolestanne, herra parooni, täytyy minun käsitellä omalta kannaltani.

Tuskin hän oli tämän lausunut, kun sivuovi aukeni ja salonkiin ilmestyi Filip kalpeana, kiihtyneenä, toinen käsi pistettynä takin väliin, toinen suonenvetoisesti puristuneena. Charny tervehti häntä kaavamaisesti ja sai vastaukseksi samanlaisen kumarruksen.

– Monsieur, – sanoi Filip, – isäni on aivan oikeassa tahtoessaan puhua kanssanne perheen asioista; meillä on molemmilla annettavana teille eräitä tietoja. Sillaikaa kun parooni menee noutamaan ne paperit, joista oli puhe, on minulla kunnia tarkemmin käsitellä kanssanne tätä asiaa.

Ja perin käskevällä katseella Filip sai lähtemään isänsä, joka aavistaen jotakin estettä poistui huonolla tuulella. Filip seurasi isäänsä pienen salongin ulko-ovelle asti ollakseen varma, että tämä huone oli tyhjä. Sitten hän katsahti viereiseen huoneeseen, ja varmana siitä, ettei häntä kukaan muu kuullut kuin se, jota nyt puhutteli, hän kysyi, käsivarret ristissä ja katsoen kreiviä suoraan silmiin:

– Herra de Charny, kuinka te uskallatte kosia sisartani? Olivier astahti taaksepäin ja punastui.

– Senkö vuoksi, – jatkoi Filip, – että sitä paremmin voisitte salata rakkausvehkeenne toisen naisen kanssa, jota tavoittelette, jota rakastatte? Senkö vuoksi, että kun teidän nähdään olevan naimisissa, ei voitaisi sanoa teidän pitävän rakastajatarta?

– Mitä ihmettä!.. sanoi Charny horjuen, hämillään.

– Vai sekö on syynä, – lisäsi Filip, – että naituanne sen naisen, joka milloin tahansa pääsee rakastajattarenne luo, teidänkin siten kävisi mukavammaksi tavata tuota ihailemaanne rakastajatarta?

– Monsieur, nyt menette liian pitkälle!

– Kenties ja melkeinpä uskonkin, että niin on laita, – jatkoi yhä Filip, astuen lähemmäksi Charnyta, – te tarkoitatte, että jouduttuani langokseni en ilmaise, mitä tiedän entisistä lemmenjuonistanne?

– Mitä muka tiedätte! – huudahti Charny kauhistuen. – Olkaa varuillanne!

– Niin juuri, – vastasi Filip yltyen, – se pieni puistonvartijan asunto, jonka vuokrasitte, salaiset kävelynne Versaillesin puistossa… yöllä… kädenpuristukset, huokauksenne ja varsinkin hellien katseitten vaihto puiston pikku portilla…

– Monsieur, Herran nimessä, sanokaa, ettette ole mitään nähnyt… ettette mitään tiedä.

– Enhän minä mitään tiedä, – ivasi Filip. – Kuinka minä mitään tietäisin, kun olin piilossa pensaikossa Apollo-kylpylän portin takana teidän tullessanne sieltä ulos kuningattaren käsi kainalossanne!

Charny horjui pari askelta taaksepäin, ikäänkuin kuolettavan iskun saaneena etsisi tukea. Filip katseli häntä kolkon äänettömänä, antaen hänen pian haihtuvalla tuskalla sovittaa kuvaamattoman autuuden hetkiä, joista oli juuri muistuttanut. Charny tointui herpoutumisestaan.

– Vaikka niin, monsieur, – sanoi hän Filipille, – senkin jälkeen, mitä sanoitte, pyydän teiltä suostumusta avioliittooni neiti de Taverneyn kanssa. Jos vaikuttimeni olisivat vain alhaisia laskelmia, kuten äsken oletitte, jos menisin naimisiin vain oman etuni vuoksi, olisin niin viheliäinen, että pelkäisin sitä miestä, jolla on vallassaan kuningattaren ja minun salaisuuteni. Mutta nyt onkin kuningatar pelastettava… se on välttämätöntä.

– Miten kuningatar siitä on hukassa, – kysyi Filip, – että herra de Taverney on nähnyt hänen puristavan herra de Charnyn käsivartta ja kohottavan onnesta kosteita silmiään taivasta kohti? Mitä vaaraa siitä on kuningattarelle, että minä tiedän hänen rakastavan teitä? Ei siinä ole kyllin aihetta uhrata sisartani enkä siihen uhraamiseen suostukaan.

– Monsieur, – vastasi Oliver, – tiedättekö, miksi kuningatar on hukassa, ellei tästä avioliitosta mitään tule? Asian laita on niin, että juuri tänä aamuna, sillä välin kun vangittiin kardinaali de Rohan, kuningas yllätti minut kuningattaren jalkain juuressa.

– Hyvä Jumala!

– Ja kuningatar vastasi mustasukkaisen puolisonsa kuulustamana, että minä olin polvistunut pyytämään lupaa mennä sisarenne kanssa naimisiin. Siinä näette, monsieur, että kuningatar on hukassa, ellen nai sisartanne; joko käsitätte?

Kaksi eri ääntä keskeytti nyt Charnyn sanat: kiljahdus ja voihkaus. Jälkimäinen kuului naistenhuoneesta, edellinen pienestä salongista. Olivier riensi voihkausta kohti ja tapasi Andrée de Taverneyn, yllä valkoinen puku kuin morsiamella; tämä oli kuullut kaikki ja mennyt tainnoksiin. Filip kiirehti pieneen salonkiin, josta oli kuulunut kiljahdus, ja tapasi siellä isänsä kuolleena. Kun parooni oli saanut kuulla, että kuningatar rakasti Charnyta, iski tämä toiveiden raukeneminen häneen kuin salama, ja halvaus teki lopun hänen elämästään. Cagliostron ennustus oli käynyt toteen.

Filip, joka ymmärsi kaikki, vieläpä tämän kuolemansyyn häpeällisyyden, jätti ääneti ruumiin ja palasi Charnyn luo, joka vavisten ja uskaltamatta koskea katseli kaunista, nuorta tyttöä, tämän maatessa elottoman näköisenä. Molempien ovien ollessa auki voitiin nähdä molemmat ruumiit yhtaikaa sillä kohtaa, missä salaisuuden ilmitulo oli kummankin kohdannut.

Silmät kyynelissä ja tuskaisin sydämin Filip uskalsi vihdoin katkaista äänettömyyden ja sanoi Charnylle:

– Parooni de Taverney on kuollut. Hänen jälkeensä olen minä perheen pää. Jos neiti de Taverney jää eloon, annan hänet teille vaimoksi.

Charny katsahti paroonin ruumiiseen kauhistuneena, pyörtyneeseen Andréeseen epätoivoisena. Filip repi hiuksiaan molemmin käsin ja kiljaisi taivasta kohti niin vihlovasti, että siitä olisi Jumalankin pitänyt heltyä.

– Kreivi de Charny, – jatkoi hän, kun myrsky hänen rinnassaan oli tyyntynyt, – tämän lupauksen annan sisareni puolesta, joka ei nyt minua kuule. Hän uhratkoon onnensa kuningattarelle, jolle minä puolestani saanen kerran uhrata henkeni. Hyvästi, herra de Charny, hyvästi, lankoni!

Ja kumartaen Olivierille, joka ei tiennyt, kuinka pääsisi pois astumatta kummankaan uhrin ohitse, Filip nosti Andréen, lämmitti häntä sylissään ja toimitti siten tien vapaaksi kreiville, joka poistui naistenhuoneen kautta.