Kitabı oku: «Kuningattaren kaulanauha», sayfa 21

41. Lohikäärmeen jälkeen kyykäärme

Nyt on jo aika palata niihin kertomuksemme henkilöihin, jotka välttämättömyys ja juoni, kuten myös historiallinen totuus, on jättänyt taustan puolelle.

Oliva oli juuri pako valmistuksissa Jeannen käskystä, kun Beausire, joka oli nimettömän kirjeen avulla saanut tietää hänen olinpaikkansa ja palavasti halusi jälleen hänet omistaa, osui suoraan hänen syliinsä ja vei hänet pois Cagliostron talosta jättäen herra Réteau de Villetten turhaan odottamaan Roi-Doré-kadun päähän.

Saadakseen käsiinsä nämä kaksi rakastavaista, joita myös poliisi niin hartaasti haeskeli, käytti petetyksi joutunut rouva de la Motte kaiken luotettavan väen apua, mitä vain keksi. Tietysti hän mieluummin itse valvoi salaisuuttaan kuin päästi toisia siihen sekaantumaan, ja aikeensa suorittamiseksi hyvään loppuun hän piti välttämättömänä, että Oliva pysyisi kätkössä. Mahdotonta olisi kuvata, kuinka tuskallista hänestä oli, kun hänen lähettinsä toinen toisensa perästä palasivat ilmoittaen, että tiedustelut olivat turhia.

Samaan aikaan hän sai piileskellessään monta eri käskyä kuningattarelta saapua tekemään tiliä suhteestaan kaulanauhajuttuun. Hän lähti yöllä, huntu silmillä, Bar-sur-Aubeen, missä hänellä oli pieni maatila, ja päästyään sinne kiertoteitä, kenenkään tuntematta, hän rupesi rauhassa miettimään asemaansa sen oikeassa valossa.

Täten hän sai parin, kolmen päivän lykkäyksen ja sen avulla uutta kykyä lujittaa vahvalla sisällisellä vallituksella parjaustansa rakennetta. Kahden päivän yksinäisyys oli tälle syvämietteiselle sielulle kamppailua, jonka päätyttyä ruumiin ja sielun piti olla lannistettuja, tottelevainen omatunto, rikolliselle vaarallinen todistaja, ei enää pyrkisi puhumaan ja veri olisi tottunut kiertämään sydämessä syöksymättä kasvoihin ilmaisemaan häpyä tai hämmästystä.

Kuningas ja kuningatar, jotka olivat käskeneet etsiä häntä, saivat vasta silloin tietää hänen oleskelevan Bar-sur-Aubessa, kun hän jo oli taisteluun valmis. He lähettivät kuriirin häntä noutamaan, ja vasta nyt kuuli Jeanne, että kardinaali oli vangittu. Kuka muu tahansa olisi musertunut tästä rajusta kolauksesta, mutta Jeannen ei enää tarvinnut haikailla. Ja mitä merkitsikään vapauden menettäminen, kun vaa'alle päivittäin kasaantui elämän ja kuoleman kysymyksiä? Kuultuaan, että kardinaali oli vankina ja että Marie-Antoinette oli esiintynyt uljaana, tuumi hän kylmästi:

– Kuningatar on polttanut laivansa; nyt hänen ei sovi palata entisyyteen. Kun hän ei suostu sopimaan kardinaalin kanssa eikä maksamaan timanteista, panee hän kaikki yhden kortin varaan. Hän ei siis näy ottavan minua lukuun eikä tietävän lainkaan, mitä aseita minulla on.

Tällaisista kappaleista oli Jeannen varustus kyhätty, kun muuan mies, puoliksi kuriiri, puoliksi poliisi, äkkiä ilmestyi hänen luokseen ja julisti saaneensa toimekseen viedä hänet hoviin.

Perille tultua tahtoi lähetti saattaa hänet suoraa päätä kuninkaan luo, mutta viekkaasti, kuten ainakin, osasi Jeanne estellä sanoen:

– Monsieur, varmaankin rakastatte kuningatarta?

– Voitteko sitä epäilläkään, rouva kreivitär?

– No hyvä, vedoten uskolliseen rakkauteen ja kunnioitukseen, jota tunnette kuningatarta kohtaan, pyydän teitä viemään minut ensin hänen luokseen.

Mies tahtoi väittää vastaan.

– Varmaankin tiedätte minua paremmin, mistä nyt on puhe, – huomautti kreivitär vilkkaasti. – Käsitätte siis, että minun on välttämätöntä puhua salaa kuningattaren kanssa.

Tutustuneena häpeällisiin juoruihin, jotka kuukausia olivat myrkyttäneet Versaillesin ilmaa, luuli kuriiri todellakin tekevänsä kuningattaren mieliksi viemällä rouva de la Motten hänen puheilleen, ennenkuin kuningas saisi kreivitärtä nähdä.

Kuviteltakoon kuningattaren ylpeyttä ja käskevää kopeutta, kun hän edessään näki tämän paholaisen, jota ei vielä täysin tuntenut, mutta jonka kavalaa vaikutusta jo epäili. Kuviteltakoon, millainen nyt oli Marie-Antoinette, vielä lohduton häväistyksen sortamasta rakkaudestaan, musertunut syytöksen painamana, jota ei kyennyt kumoamaan, niin monen kärsimyksen jälkeen valmistuessaan murskaamaan pään siltä kyykäärmeeltä, joka oli häntä pistänyt. Rajaton ylenkatse, vaivoin hillitty suuttumus, loukatun naisen viha toista naista vastaan ja verrattomasti ylempi asema, nämä olivat toisen aseina; sydän täynnä salaperäistä voimaa, pää täynnä keinoja ja epätoivon vimma viimeisenä kiihottimena, ne olivat toisen varuksina.

Kuningatar aloitti ottelun kutsumalla saapuville kaksi kamarirouvaansa, jotka astuivat sisään silmät maahan luotuina, huulet tiiviisti kiinni, kumarrellen hitaasti, kunnioittavasti. Nähdessään nämä naiset rouva de la Motte ajatteli:

– Hyvä, tuossa on kaksi todistajaa, jotka pian saavat lähtöpassin.

– Kah, jopa vihdoin tulitte, madame! – huudahti kuningatar. – Lopulta teidät sittenkin tavattiin.

Jeanne kumarsi toisen kerran.

– Olitte siis piilossa! – jatkoi kuningatar maltittomasti.

– Minäkö piilossa? Ei, madame, – vastasi Jeanne vienolla, hiljaisella äänellä, ikäänkuin kuninkaallisen majesteetin vaikuttama mielenliikutus olisi yksin vaimentanut sen sointua, – en minä ole piillyt; jos niin olisi laita, ei minua olisi tavattu.

– Kuitenkin olette pysynyt poissa. Olkoon sillä menettelyllä mikä nimi tahansa.

– Niin, madame, olen ollut poissa Pariisista.

– Minun luvattani?

– Pelkäsin, ettei teidän majesteettinne sallisi minun tehdä pientä retkeä, joka oli minulle välttämätön järjestääkseni asioitani Bar-sur Aubessa, missä olin jo viipynyt kuusi päivää, kun teidän majesteettinne käsky minulle ilmoitettiin. Sitäpaitsi en luullut olevani teidän majesteetillenne niin tarpeellinen, että olisi pitänyt ilmoittaa kahdeksan päivän poissaolosta.

– Siinä olettekin oikeassa, madame; mutta miksi pelkäsitte, etten suostuisi pyyntöönne? Ja mitä lupaa teidän tarvitsikaan pyytää minulta? Kuinka minä voisin esiintyä luvan antajana? Vai onko teillä täällä jokin toimi?

Näissä viime sanoissa oli liiankin paljon ylenkatsetta, mikä loukkasi Jeannea, mutta hän hillitsi suuttumuksensa, niinkuin nuolen haavoittama tiikerikissa saa verensä tyrehtymään.

– Madame, – sanoi hän nöyrästi, – tosin minulla ei ole hovissa mitään tointa, mutta teidän majesteettinne on minua kunnioittanut niin kallisarvoisella luottamuksella, että mielestäni kiitollisuus vaatii minulta enemmän kuin toisilta velvollisuus.

Jeanne oli hetkisen katseltuaan löytänyt sanan "luottamus", johon nyt pani erityistä painoa.

– Siitä luottamuksesta, – vastasi kuningatar ilmaisten entistä musertavampaa ylenkatsetta, – saamme nyt ottaa selkoa. Oletteko tavannut kuninkaan.

– En, madame.

– Saatte siis tavata.

– Se on minulle suuri kunnia, – sanoi Jeanne kumartaen.

Kuningatar koki hieman tyyntyä voidakseen edullisesti aloittaa kuulustelun. Jeanne käytti tätä väliaikaa hyväkseen, huomauttaen:

– Hyvä Jumala, kuinka teidän majesteettinne on minulle ankara! Minä jo aivan vapisen.

– Vasta tämä on alkua, – sanoi kuningatar jyrkästi. – Tiedättekö, että kardinaali de Rohan on Bastiljissa?

– Niin on minulle kerrottu.

– Kaiketi arvaatte syyn?

Jeanne katsahti kuningattareen tuikeasti ja vastasi kääntyen kamarirouviin päin, joiden läsnäolo näkyi häntä vaivaavan:

– Siitä ei minulla ole aavistusta, madame.

– Muistatte kuitenkin puhuneenne minulle eräästä kaulanauhasta vai mitä?

– Timanttisesta kaulanauhasta… kyllä, madame.

– Ja muistanette myös, että kardinaalin puolesta tarjositte rahalainaa sen maksuksi?

– Se on totta, madame.

– Otinko sen lainan vastaan vai enkö?

– Teidän majesteettinne ei suostunut lainaamaan.

– Niinpä niin, – sanoi kuningatar, jonka äänessä oli hämmästyksen sekaista tyydytystä.

– Vieläpä teidän majesteettinne antoi etumaksuksi kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä, – lisäsi Jeanne.

– Hyvä… entä sitten?

– Kun teidän majesteettinne sitten ei voinutkaan maksaa senvuoksi, että herra de Calonnen lupaamaa summaa ei saatu, lähetti teidän majesteettinne timantit takaisin herroille Böhmer ja Bossangelle.

– Kenen kautta ne lähetin?

– Minun kauttani.

– Ja minne ne veitte?

– Minä, – vastasi hitaasti Jeanne, joka käsitti nyt lausuttavien sanain tärkeyden, – jätin timantit kardinaalille.

– Kardinaalille! – huudahti kuningatar. – Ja miksi, vaikka piti viedä ne takaisin jalokivikauppiaille?

– Siksi, madame, että kardinaali harrasti tätä ostoa, joka miellytti teidän majesteettianne, ja hän olisi loukkaantunut, ellen olisi antanut hänelle tilaisuutta itse suorittaa tätä asiaa loppuun asti.

– Mutta kuinka siis saitte jalokivikauppiailta kuitin?

– Sen antoi minulle kardinaali.

– Entä se kirje, jonka te kuulutte minun puolestani toimittaneen jalokivikauppiaille?

– Kardinaali pyysi minua viemään sen perille.

– Siis aina ja joka paikassa on kardinaali sekaantunut tähän asiaan! – huudahti kuningatar.

– En ymmärrä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa, – vastasi Jeanne hajamielisen näköisenä, – enkä myöskään tiedä, mihin kardinaali on sekaantunut.

– Kuulkaa siis, että se kuitti, jonka jalokivikauppiaat muka ovat kirjoittaneet, on väärennetty.

– Väärennetty! – toisti Jeanne viattomasti. – Voi, madame!

– Ja lisäksi sanon, että mainittu kirje, jossa minä muka allekirjoituksellani vakuutan saaneeni kaulanauhan, myös on väärennetty.

– Ooh! – huudahti Jeanne näöltään vielä hämmästyneempänä kuin äsken.

– Lopuksi tulee teidän tietää, – jatkoi kuningatar, – että teitä ja kardinaalia täytyy kuulustella vastakkain, jotta tämä asia selviää.

– Kuulustella vastakkain! – ihmetteli Jeanne. – Mutta mitä varten tarvitsee minua kuulustella sillä tapaa?

– Hän itse on sitä vaatinut.

– Hänkö?

– Hän on teitä hakenut joka paikasta.

– Mutta sehän on mahdotonta, madame.

– Hän sanoi tahtovansa todistaa, että te olette häntä pettänyt.

– No sitten, madame, tahdon ristikuulustelua.

– Se kyllä toimitetaan, olkaa siitä varma. Te siis väitätte, ettei teillä ole tietoa, missä kaulanauha nyt on?

– Kuinka minä sen tietäisin?

– Ettekä myönnä olleenne kardinaalin apuna eräissä vehkeissä?..

– Teidän majesteetillanne on täysi oikeus olla minulle epäsuopea, mutta ei loukata. Minä olen Valois-suvun jäsen, madame.

– Kardinaali on kuninkaan läsnäollessa lausunut parjauksia, jotka hän toivoo voivansa perustaa varmalle pohjalle.

– En käsitä.

– Kardinaali väittää lähettäneensä minulle kirjeitä.

Jeanne tuijotti kuningattareen eikä vastannut.

– Kuuletteko, mitä sanon?

– Kuulen, teidän majesteettinne.

– Ja mitä vastaatte?

– Minä vastaan sitten, kun minua kuulustellaan yhdessä kardinaalin kanssa.

– Toistaiseksi auttakaa meitä pääsemään totuuden perille, jos sen tiedätte.

– Totuus, madame, on sellainen, että teidän majesteettinne syyttä suotta polkee minua.

– Ei se ole mikään vastaus.

– Täällä madame, en kuitenkaan muuta vastausta anna. Ja Jeanne loi taas katseensa kamarirouviin.

Kuningatar ymmärsi tarkoituksen, mutta ei hellittänyt. Uteliaisuus ei päässyt voitolle siitä kunnioituksesta, jonka hän oli itselleen velkaa. Jeannen vaiteliaisuudesta, nöyrästä ja samalla julkeasta ryhdistä häämöitti varmuus, jonka perustana saattoi olla tieto jostakin salaisuudesta. Tämän olisi kuningatar ehkä ostanut lempeydellä. Mutta hän piti arvottomana siihen keinoon ryhtyä.

– Kardinaali de Rohan vietiin Bastiljiin siksi, että hän puhui liian paljon, – sanoi Marie-Antoinette. – Varokaa, madame, joutumasta samaan paikkaan siksi, että liiaksi vaikenette.

Jeanne puristi kätensä nyrkkiin, mutta hymyili kuitenkin.

– Mitä puhdas omatunto välittää vainosta? – sanoi hän. – Voiko Bastilji saada minut kiinni rikoksesta, jota en ole tehnyt?

Kuningatar loi Jeanneen vihaisen silmäyksen.

– Tahdotteko puhua? – kysyi hän.

– Minulla ei ole mitään sanomista, madame, paitsi teille itsellenne.

– Minulle? No ettekö nyt puhu juuri minulle?

– En yksin teille, madame.

– Ahaa, vai se teitä vaivaa! Puhuisitte vain kahden kesken! Pelkäätte julkisen tunnustuksen häpeää, vaikka olette minua herjannut herättämällä julkista epäluuloa.

Jeanne suoristi itseään.

– Älkäämme siitä enää puhuko, – sanoi hän. – Mitä olen tehnyt, sen tein teidän hyväksenne, madame.

– Kuinka hävytön te olette!

– Kärsin alistuen kuningattareni loukkaukset, – vastasi Jeanne tyynesti.

– Jo ensi yönne nukutte Bastiljissa, rouva de la Motte.

– Vaikka niinkin, madame. Mutta ennen maatapanoa lupaan tapani mukaan rukoilla Jumalalta teidän majesteetillenne iloa ja kunniaa, – sanoi syytetty.

Kuningatar nousi vimmastuneena, poistui viereiseen huoneeseen ja paiskasi oven jäljestään kiinni.

– Voitettuani lohikäärmeen saanen tuon kyykäärmeenkin muserretuksi, – ajatteli hän.

– Hänen pelinsä osaan ulkoa, – mietti Jeanne, – ja luullakseni olen jo voitolla.

42. Metsästäjä joutuu itse saaliiksi

Kuningattaren käskystä vangittiin rouva de la Motte. Mikään hyvitys ei olisi voinut kuningasta enemmän miellyttää, hän kun vaistomaisesti vihasi tätä naista.

Nyt pantiin kaulanauhajutusta vireille oikeudenkäynti, jonka kiihkeyttä ylläpitivät häviölle joutuneet kauppiaat toivoen pelastuvansa jutusta, ja syytetyt, jotka tahtoivat vapauttavaa tuomiota, ynnä lisäksi yleisesti tunnetut tuomarit saatuaan haltuunsa kuningattaren hengen ja kunnian, puhumattakaan heidän itserakkaudestaan ja puolueharrastuksistaan. Koko Ranskan halki kuului vain yksi huuto, jonka vivahduksista kuningatar saattoi tuntea ja laskea puoltajansa ja vihamiehensä.

Vangitsemisestaan saakka oli kardinaali hartaasti pyytänyt, että häntä kuulusteltaisiin vastakkain rouva de la Motten kanssa, ja siihen suostuttiinkin. Prinssi eleskeli Bastiljissa kuin ylhäinen herra vuokraamassaan asunnossa. Paitsi vapautta hänelle suotiin kaikki, mitä hän pyysi.

Jo alusta oli tämä oikeudenkäynti verrattuna syytettyjen ylhäiseen asemaan näyttänyt kehnolta. Pidettiinhän merkillisenä, että Rohan-suvun jäseniä syytettiin varkaudesta, ja siksi Bastiljin kuvernööri ja upseerit osoittivat kardinaalille kaikkea sitä myöntyväisyyttä ja arvonantoa, jota onnettomuus ansaitsee. Heistä hän ei ollut syytetty, vaan epäsuosioon joutunut. Mutta toiseksi muuttui asia, kun levisi huhu, että kardinaali oli sortunut hovin vehkeilyjen uhrina. Silloin ei häntä kohtaan ollut vain myötätuntoa, vaan ihastusta. Eikä kardinaali, joka oli valtakunnan ylhäisimpiä aatelismiehiä, ymmärtänyt saavansa osakseen kansan rakkautta yksistään senvuoksi, että hänen vainoojansa oli vielä ylhäisempi. Rohanin prinssi, yksinvallan viimeinen uhri, oli itse asiassa Ranskan ensimäisiä vallankumousmiehiä.

Kun häntä kuulusteltiin yhdessä rouva de la Motten kanssa, sattui merkillinen seikka. Kreivittären, jonka sallittiin puhua hiljaa, milloin asia koski kuningatarta, onnistui kuiskata kardinaalille:

– Poistakaa kaikki ihmiset, niin saatte haluamanne tiedot.

Kardinaali ilmoitti haluavansa puhutella rouva de la Mottea kahden kesken, muiden kuulematta. Siihen ei suostuttu, mutta hänen asiamiehensä sai keskustella kreivittären kanssa. Tällöin Jeanne selitti, ettei vähääkään tiennyt, minne kaulanauha oli joutunut, mutta että se olisi varsin hyvin voitu hänelle lahjoittaa. Ja kun asianajaja hänen julkeudestaan säpsähti, kysyi Jeanne häneltä, eikö hänen mielestään se palvelus, jonka hän, Jeanne, oli tehnyt kardinaalille ja kuningattarelle, ollut miljoonan arvoinen. Asianajaja toisti nämä sanat kardinaalille, jolloin tämä kalpeni, laski päänsä ja aavisti joutuneensa pirullisen pyydystäjän ansaan.

Mutta jos kardinaali itse olikin jo valmis vaientamaan tämän jutun, joka uhkasi tuhota kuningattaren, yllyttivät häntä ystävät ja vihamiehet jatkamaan taistelua. Hänelle huomautettiin, että hänen kunniansa oli vaarassa, että oli puhe varkaudesta ja ettei ilman parlamentin vapauttavaa tuomiota hänen viattomuutensa kävisi ilmi. Tämän syyttömyyden todistamiseksi täytyi myös selvittää kardinaalin suhteet kuningattareen ja siis näyttää toteen jälkimäisen rikollisuus.

Tähän väitteeseen vastasi Jeanne, ettei hän koskaan syyttäisi kuningatarta eikä kardinaalia, mutta jos yhä tahdottaisiin lykätä vastuu kaulanauhasta hänen niskoilleen, tekisi hän, mitä ei soisi, näyttäisi nimittäin toteen, että sekä kuningattaren että kardinaalin etujen mukaista oli syyttää häntä valheesta. Kun nämä johtopäätökset ilmoitettiin kardinaalille, lausui tämä inhoavansa sitä olentoa, joka uhkasi hänet sillä tavoin uhrata, ja samalla hän lisäsi, että Jeannen käytöstä voi hieman käsittää, mutta että kuningattaren menettely oli kerrassaan outoa.

Saatuaan kuulla nämä sanat selityksineen, Marie-Antoinette suuttui ylemmäärin. Hän vaati, että oli pantava toimeen erityinen kuulustelu tämän jutun salaperäisistä kohdista. Silloin tuli esille kiusallinen kanne yöllisistä kohtauksista, joita pärjääjät ja uutisten urkkijat esittivät mitä pahimmassa valossa. Vasta silloin huomasi onneton kuningatar olevansa vaarassa: Kuningattaren asiamiesten läsnäollessa Jeanne ei sanonut tietävänsä, mistä oli puhe, mutta kardinaalin edustajaa kohtaan hän ei ollut niin vaitelias, vaan toisti yhä uudestaan:

– Jollen saa olla rauhassa, niin puhun.

Tämä pidättyväisyys ja häveliäisyys oli tehnyt hänestä tavallaan sankarittaren ja sekoitti oikeudenkäynnin niin, että ovelimmatkin lain saivartelijat kauhistuivat lukiessaan pöytäkirjoja ja ettei yksikään tutkintotuomari uskaltanut loppuun asti suorittaa Jeannen kuulustelua.

Oliko kardinaali heikompi vai vilpittömämpi, ja oliko hän jollekin ystävälle uskonut rakkautensa salaisuuden. Sitä ei tiedetty eikä voitu uskoa, sillä prinssillä oli ylevä ja perin uskollinen sydän. Mutta kuinka ritarillisesti hän olikin vaiennut, levisi kuitenkin huhuja hänen puheluistaan kuningattaren kanssa. Kaikki, mitä Provencen kreivi oli sanonut, mitä Charny ja Filip olivat kuulleet tai nähneet, kaikki nämä merkilliset seikat, joita ei kukaan muu käsittänyt kuin kruununtavoittelija, kuten kuninkaan veli, tai lemmenkilpailija, kuten Filip tai Charny, kaikki tämän parjatun ja kuitenkin niin siveän rakkauden salaperäisyys haihtui kuin hajuaine menettäen arkipäivän ilmapiirissä alkuperänsä ylhäisen tuoksun.

Helppo on kuvitella, että kuningattarella oli hartaita puoltajia, kardinaalilla innokkaita apureita. Nyt ei enää kysytty: Onko kuningatar varastanut kaulanauhan vai eikö? jollainen kysymys jo sinänsä oli kyllin häpäisevä, vaan: Onko kuningatar sallinut jonkun, joka oli saanut vihiä hänen aviorikoksestaan, varastaa kaulanauhan?

Näin kieroksi oli rouva de la Motten onnistunut tämä juttu vääntää. Ja siten kuningatar huomasi joutuneensa uralle, joka ei voisi päättyä muuhun kuin häväistykseen. Mutta hän ei lannistunut, vaan päätti kamppailla saaden kuninkaalta tukea. Ministeri auttoi häntä myös kaikin voimin.

Kuningatar harkitsi, että kardinaali oli rehellinen mies, jollainen ei voi haluta naisen tuhoa. Hän muisti myös, kuinka vakaasti kardinaali oli väittänyt saaneensa häntä tavata Versaillesin puistossa. Siitä hän päätti, ettei kardinaali ollut suorastaan vihamies, vaan oli sekaantunut tähän juttuun jonkin kunnia-asian vuoksi, kuten hän itsekin.

Tästä lähtien suuntautui oikeudenkäynnin koko paino kreivitärtä vastaan, ja kaulanauhaa etsittiin mitä pontevimmin. Suostuessaan siihen, että syytettä aviorikoksesta saatiin käsitellä, sinkautti kuningatar Jeannea vastaan jälleen sen kauhean syytöksen, että tämä oli kavalasti varastanut. Kaikki puhui syytettyä vastaan: entinen elämä, entinen köyhyys ja äkillinen nousu; aatelisto ei tahtonut joukkoonsa ottaa tätä hämäräperäistä prinsessaa eikä kansa halunnut häntä takaisin, se kun vaistomaisesti vihaa seikkailijoita eikä anna heille menestystäkään anteeksi.

Jeanne älysi astuneensa väärälle uralle; alistuen syytettäväksi ja pelkäämättä julkisuutta kuningatar yllyttäisi kardinaalia menettelemään samoin, jolloin nämä kaksi ylevämielistä sydäntä pääsisivät lopulta yhteisymmärrykseen ja asiasta selville ja sortuessaankin musertaisivat kauhealla romahduksellaan pikku Valois-prinsessan, joka oli varastanut miljoonan eikä edes saanut pitää hallussaan tätä erää lahjoakseen tuomareitaan.

Tällä kannalla oltiin, kun sattui uusi tapaus, joka vaikutti suuren muutoksen. Herra Beausire ja neiti Oliva eleskelivät onnellisina ja rikkaina pienellä maatilalla, kun eräänä päivänä kävi niin, että metsästämään lähtenyt herra joutui kahden etsivän poliisin seuraan, jollaisia herra de Crosne oli sirotellut pitkin koko Ranskaa selvittämään tätä vyyhtiä.

Molemmat rakastavaiset olivat aivan syrjässä siitä, mitä Pariisissa tapahtui, ja ajattelivat vain itseänsä. Neiti Oliva lihoi kuin portimo vilja-aitassa, ja herra Beausiresta oli näinä onnen päivinä haihtunut levoton uteliaisuus, joka on petolintujen ja veijarien tuntomerkki ja jonka luonto on molemmille suonut itsensäsäilyttämisen avuksi.

Kuten sanottu, Beausire oli sinä päivänä lähtenyt jäniksenajoon. Hän tapasi parven peltopyitä, joiden vuoksi astui erään tien poikki. Ja juuri tällöin hän, etsiessään muuta kuin mitä olisi pitänyt etsiä, löysi mitä ei etsinyt. Poliisit etsivät oikeastaan Olivaa, mutta löysivät Beausiren. Tällaisia olivat metsästyksen oikut.

Toinen etsivä poliisi oli ovela mies; tunnettuaan Beausiren hän ei ryhtynyt kohta vangitsemaan, mistä ei olisi ollut heille itselleen etua, vaan laati toverinsa kanssa seuraavan suunnitelman.

– Beausire metsästää; hän elää siis aika paksusti; taskussa lienee hänellä viisi, kuusi louisdoria, mutta kotona kukaties pari, kolme sataa. Annetaan hänen mennä kotia, sitten ilmestymme sinne ja päästämme vapaaksi lunnaita vastaan. Jos viemme hänet Pariisiin, ei se tuota meille enempää kuin ehkä sata livreä, tavallisen saaliin hinnan, ja kaupan päälle meitä vielä kenties haukutaan, kun rasitamme vankilaa niin mitättömällä henkilöllä. Tehkäämme siis Beausiresta yksityinen kauppa.

Sitten he alkoivat pyydystää peltopyitä, niinkuin Beausirekin, ja samoin jäniksiä; usuttaen koiria jäniksen kimppuun ja vaanien ruohostossa; milloin huomattiin peltopyy, he pysyivät yhä Beausiren kintereillä. Huomatessaan vieraiden sekaantuvan metsästykseen Beausire aluksi hämmästyi ja pian suuttui silmittömästi. Maalaisherran tapaan hän oli perin arkatuntoinen metsänriistansa puolesta, mutta samalla arkamielinen uusiin tuttavuuksiin nähden. Rupeamatta itse puhuttelemaan näitä tulokkaita hän lähti oikopäätä erään metsänvartijan luo, jonka huomasi kentällä, ja pyysi tätä kysymään noilta herroilta, miksi he täällä päin metsästivät.

Metsänvartija ei sanonut tuntevansa heitä täkäläisiksi ja lupasi keskeyttää heidän puuhansa, kuten tekikin. Mutta vieraat vastasivat metsästävänsä tuon herran kanssa, joka oli heidän ystävänsä, ja viittasivat Beausireen. Metsänvartija tuli nyt heidän seurassaan Beausiren luo huomaamatta sitä harmia, jota tämä tunsi moisen kohtauksen vuoksi.

– Herra de Linville, – sanoi vartija, nämä herrat väittävät kuuluvansa teidän seuraanne.

– Minun seuraani! – huudahti Beausire julmistuneena. – Sepä hittoa!

– Vai niin, – kuiskasi hänelle toinen vieraista, – vai on teidän nimenne myös Linville, rakas Beausire.

Beausire säikähti pahasti, sillä hän oli tyystin salannut nimensä tällä seudulla. Silmät suurina hän katseli kumpaakin poliisia ja muisteli heidät ennen nähneensä. Jottei asia kääntyisi sen pahemmalle tolalle, antoi hän metsänvartijan poistua selittäen vastaavansa näiden kahden herran metsästyksestä.

– Tunnetteko heidät siis? – kysyi vartija.

– Kyllä, juuri nyt tunsimme toisemme, – vastasi toinen poliisi.

Nyt Beausire seisoi vieraittensa edessä perin hämmentyneenä, kun ei tiennyt, miten heitä puhutella, jottei antaisi itseään ilmi.

– Tottahan kutsutte meidät luoksenne suurukselle, – virkkoi heistä ovelampi.

– Kotiini? Mutta… esteli Beausire.

– Ette voine olla epäkohtelias, Beausire.

Beausire oli kuin päästään pyörällä ja paremmin heidän saattamanaan kuin itse saattamassa. Heti kun poliisit näkivät pienen maalaistalon, ylistivät he sen siroutta, asemaa, puistoa ja näköalaa, kuten hienojen ihmisten on tapana, ja Beausire olikin valinnut lempensä tyyssijaksi viehättävän turvapaikan. Täällä oli metsäinen laakso, jonka halki solui pieni joki, ja talo oli sen itärannalla, matalalla törmällä. Siihen kuului myös vahtikoju, jonkinlainen kellotapuli ilman kelloa, Beausiren vartiopaikkana, mistä hän alakuloisina päivinä voi tähystellä pitkin seutua, kun hymyilevät ajatukset synkistyivät ja tavallinen, auraan nojaava maalainenkin tuntui epäiltävältä poliisilta. Vain yhdeltä puolelta oli tämä asunto näkyvissä; toisia sivuja verhosivat puut ja törmän ylärinne.

– Kerrassaan mainio kätköpaikka! – virkkoi toinen vieras ihaillen.

Beausirea hirvitti tämä sutkaus, ja hän astui ensimäisenä portista sisään pihakoirien haukkuessa. Poliisit seurasivat häntä kursaillen.