Kitabı oku: «Rouva de la Motte», sayfa 13

XV
KARDINAALI DE ROHAN

Menettämättä rohkeuttaan Jeanne piti taas seuraavana päivänä huolta huoneuston ja naisen ulkoasusta. Kuvastin vakuutti hänelle kardinaalin tulevan, jos tämä oli vähänkään kuullut hänestä puhuttavan.

Kellon lyödessä seitsemän ja tulen räiskyessä vilkkaimmillaan salongin uunissa kuultiin vaunujen vierivän pitkin Saint-Clauden katua.

Jeanne ei vielä ollut ehtinyt asettua akkunan ääreen tai käydä maltittomaksi.

Vaunuista astui laajaan päällystakkiin kääriytynyt mies, ja kun portti oli hänen jälkeensä sulkeutunut, siirtyivät vaunut läheiselle poikkikadulle odottamaan omistajansa paluuta.

Pian helähti soittokello, ja rouva de la Motten sydän tykytti niin rajusti, että olisi melkein kuullut. Mutta häveten antautua järjettömän mielenliikutuksen valtaan hän vaiensi sydämensä ja sovitti kiireimmiten pöydälle kirjo-ompeluksen, klaveerille uuden aarian ja uunin reunalle sanomalehden.

Muutaman sekunnin päästä tuli Clotilde ilmoittamaan:

"Se henkilö, joka lähetti kirjeen toissapäivänä."

"Pyytäkää astumaan sisään", vastasi Jeanne.

Keveitä askelia ja kenkien narinaa, samettiin ja silkkiin puettu mies, pää pystyssä ja näyttäen jättiläiseltä näissä pienissä huoneissa – nämä havainnot Jeanne teki noustessaan vastaanottamaan.

Häneen oli epämieluisesti vaikuttanut tuon henkilön halu pysyä salakähmäisenä. Siksi hän päättikin käyttää hyväkseen harkitsevan naisen etuja.

"Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?" kysyi hän pikemmin suojelevasti kuin nöyrästi kumartaen.

Prinssi katsahti salongin ovelle, josta palvelijatar oli mennyt etuhuoneeseen.

"Minä olen kardinaali de Rohan", vastasi hän.

Rouva de la Motte oli punastuvinaan ja hämmästyvinään ja kumarsi niin syvään kuin hallitsijalle. Sitten hän siirsi esille nojatuolin, mutta vaikka hovisääntö olisi vaatinut häntä itseään tyytymään tuoliin, istuutui hän suureen nojatuoliin. Kardinaali huomasi, ettei täällä tarvinnut kursailla, laski hattunsa pöydälle ja katseli suoraan kasvoihin Jeannea, joka vastasi silmäykseen samoin.

"On siis totta, neiti…" aloitti hän.

"Rouva", keskeytti Jeanne.

"Anteeksi… unohdin… on siis totta, rouva…"

"Mieheni on kreivi de la Motte, monseigneur."

"Aivan oikein, santarmina kuninkaan vai kuningattaren väessä?"

"Niin, monseigneur."

"Ja te, madame, olette syntyänne Valois?"

"Valois, monseigneur."

"Suuri nimi!" huomautti kardinaali pannen jalkansa ristiin.

"Harvinainen, sukupuuttoon kuollut!"

Jeanne käsitti kardinaalin epäilyksen.

"Ei, monseigneur", vastasi hän, "ei se ole sukupuuttoon kuollut, koska se on minun ja minulla on veli, parooni de Valois."

"Tunnustettu, niinkö?"

"Hän ei kaipaa syntyperänsä tunnustamista, monseigneur. Köyhä tai rikas, hän on sittenkin syntyänsä Valois."

"Olkaa niin hyvä, madame, ja kertokaa hiukan sukujohdostanne. Te kiinnitätte mieltäni; minä harrastan vaakunatiedettä."

Jeanne kertoi koruttomasti, huolimattomasti, mitä lukija jo tietää.

Kardinaali kuunteli ja katseli. Hän ei viitsinyt salata vaikutelmiaan. Mitäpä sillä oli väliä: hän ei uskonut Jeannen omaan arvoon eikä sukujohtoon; näki kauniin ja köyhän naisen, katseli – muuta ei tarvittu. Jeanne, joka huomasi kaikki, älysi vastaisen suosijansa huonon ajatuksen.

"Te siis olette", sanoi kardinaali huolettomasti, "ollut todellakin onneton?"

"En valita, monseigneur."

"Minulle on tilanne puutteellisuuksia tosiaankin suuresti liioiteltu."

Hän katseli ympärilleen.

"Tämä huoneusto on mukava, hauskasti kalustettu."

"Ompelijattaren asunnoksi kylläkin", vastasi Jeanne kirpeästi, haluten jo päästä taisteluun.

Kardinaali näytti kummastuvan.

"Mitä, onko ompelijattarilla mielestänne tämmöiset huonekalut?"

"En luulisi, monseigneur, että katsoisitte tämän irtaimiston sopivan prinsessalle."

"Ja te olette prinsessa", sanoi kardinaali, äänensävyssä se hituinen ivaa, jota vain perin nerokkaat tai hyvin ylhäiset osaavat sanoihinsa liittää esiintymättä aivan julkeina.

"Olen syntyäni Valois, monseigneur, kuten te olette Rohan. Siinä kaikki, mitä tiedän", vastasi rouva de la Motte.

Ja näistä sanoista kumpusi esille kapinoivan onnettomuuden ihanaa majesteettisuutta, väärin arvostellun naisen ylevyyttä, samalla kuin ne olivat niin sopusointuisia ja arvokkaita, että prinssi jäi niistä loukkaantumatta ja mies tunsi liikutusta.

"Minulta unohtui, madame", sanoi hän, "että ensi sanoikseni piti pyytää anteeksi. Olin teille kirjoittanut tulevani jo eilen, mutta viivyin Versaillesissa, kun oli herra de Suffrenin vastaanotto. Täytyi siis luopua siitä ilosta, että saisin teitä tavata."

"Monseigneur suo minulle liikaa kunniaa muistamalla minua tänäänkin, ja mieheni, kreivi de la Motte, on varmaankin vielä enemmän pahoillaan siitä, että köyhyys pitää häntä täältä poissa, koska juuri se häntä estää iloitsemasta niin mainion henkilön vieraskäynnistä."

Tuo sana "mieheni" kiinnitti kardinaalin huomiota.

"Asutteko yksinänne, madame?" kysyi hän.

"Aivan yksin, monseigneur."

"Se on kaunista nuoren ja sievän naisen puolelta."

"Se on yksinkertaista, monseigneur, sellaisen naisen puolelta, joka tuntisi itsensä vieraaksi kaikessa muussa seurassa kuin siinä, josta köyhyys hänet karkoittaa."

Kardinaali oli vaiti.

"Näyttää siltä", virkkoi hän sitten, "että sukutieteilijät eivät voi väittää sukuluetteloanne vääräksi."

"Mitä minulla siitä on hyötyä?" sanoi Jeanne ylenkatseellisesti, kohottaen viehättävällä liikkeellä ohimoiden pieniä käherrettyjä ja puuteroituja kiharoita.

Kardinaali siirsi nojatuoliaan lähemmäksi, ikäänkuin ulottaakseen jalkansa tulen ääreen.

"Haluaisin tietää, madame, millä tavoin voisin olla teille avuksi."

"Ette millään, monseigneur."

"Kuinka niin?"

"Teidän korkea-arvoisuutenne suo minulle tosin liikaa kunniaa…"

"Puhukaamme suoremmin."

"En osaisi olla sanoissani suorempi kuin nyt olen."

"Juuri äsken valititte", sanoi kardinaali silmäillen ympärilleen, ikäänkuin muistuttaakseen, mitä oli lausuttu ompelijattaren irtaimistosta.

"Totta on, että valitin."

"Ja siis, madame?"

"Siis, monseigneur, minun täytyy huomata, että tahdotte minulle antaa almun, eikö niin?"

"Mitä te nyt, madame?"

"Ei se muuta ole. Almuja olen ottanut vastaan, mutta en enää."

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Sitä, monseigneur, että minua on viime aikoina kylliksi nöyryytetty, enkä enää kestä."

"Te annatte asialle väärän nimen, madame. Onnettomuudessa ei ole häpeäksi, jos…"

"Eikö sittenkään, jos on sen niminen kuin minä? Sanokaapa, kerjäisittekö te, herra de Rohan?"

"Nyt en puhu itsestäni", vastasi kardinaali hämmentyneenä ja samalla kopeana.

"Minä en tunne useampia kuin kaksi kerjäämistapaa: vaunuissa ajaen tai kirkon ovella seisten, kullassa ja sametissa tai rääsyissä. No niin, äsken en odottanut sitä kunniaa, että kävisitte luonani; luulin joutuneeni unohduksiin."

"Ahaa, te siis tiesitte, että juuri minä olin teille kirjoittanut!" sanoi kardinaali.

"Olihan vaakunanne sen kirjeen sinetissä, jonka suvaitsitte minulle kirjoittaa."

"Kuitenkaan ette ollut minua tuntevinanne!"

"En, sillä te ette katsonut hyväksi ilmoittautua."

"Semmoinen ylpeys miellyttää minua", sanoi kardinaali vilkkaasti, katsellen Jeannen eloisia silmiä ja ylpeätä ilmettä hyväntahtoisen tarkkaavasti.

"Ennenkuin näin teidät", jatkoi rouva de la Motte, "olin jo päättänyt luopua tästä viheliäisestä vaipasta, joka verhoo köyhyyttäni ja nimeni alastomuutta, ja lähteä rääsyisenä tavallisten kristittyjen kerjäläisten tavalla, anomaan leipääni, en ylpeältä suvultani, vaan armeliailta ihmisiltä."

"Toivoakseni eivät varanne ole ihan lopussa, madame?"

Jeanne ei vastannut.

"Teillä lienee jokin maatila, vaikka olisikin pantattu; perhekalleuksia, esimerkiksi tämä", ja kardinaali viittasi lippaaseen, jota nuoren naisen hienot sormet pitelivät.

"Tämäkö?"

"Onpa se merkillinen lipas. Sallitteko?"

Kardinaali sai sen käsiinsä.

"Muotokuva!"

Samassa hän hätkähti.

"Tunnetteko, kenen se on?" kysyi Jeanne.

"Se on Maria Teresia."

"Maria Teresia?"

"Niin, Itävallan keisarinna."

"Todellako?" huudahti Jeanne.

Kardinaali alkoi lähemmin tarkastella lipasta.

"Mistä tämä on teille joutunut?" kysyi hän.

"Eräältä naiselta, joka kävi täällä toissapäivänä."

"Teidän luonanne!"

"Niin."

"Eräältä naiselta!" ihmetteli vielä kardinaali ja katseli lipasta vieläkin tarkemmin.

"Heitä, oli oikeastaan kaksi naista", huomautti kreivitär.

"Ja toinen antoi tämän lippaan teille, niinkö?" kysyi kardinaali epäuskoisesti.

"Ei, hän ei sitä antanut."

"No kuinka se on haltuunne joutunut?"

"Hän unohti sen tänne."

Kardinaali jäi syviin mietteisiin, niin syviin, että Valoisin kreivitär jännittyi ja piti sopivana olla varuillaan. Sitten kardinaali kohotti päätään ja katseli kreivitärtä tarkkaavasti:

"Mikä sen naisen nimi on? Suonette anteeksi, että kysyn", sanoi hän.

"Itsekin sitä häpeän, kun esiinnyn tutkintotuomarina."

"Todellakin on kysymyksenne outo, monseigneur."

"Ehkä epähieno, mutta että se olisi outo, sitä en…"

"Outo se on, kuten sanoin. Jos tuntisin sen naisen, joka tänne jätti makeisrasiansa, niin…"

"Niin mitä?"

"Olisin sen tietysti jo palauttanut hänelle. Varmaankin se on hänelle suurenarvoinen, enkä olisi kahden vuorokauden levottomuudella palkinnut hänen viehättävää vieraskäyntiään."

"Ette siis tiedä hänen nimeään?"

"En, tiedän vain sen, että hän on erään armeliaisuuslaitoksen johtajatar."

"Pariisissako?"

"Versaillesissa."

"Versaillesissa!.. Armeliaisuuslaitoksen johtajatar!"

"Monseigneur, naisilta otan vastaan. Nainen ei köyhää naista nöyryytä tuodessaan hänelle apua, ja tämä nainen, joka oli laupiailta ihmisiltä saanut tietää tilani, pani täällä käydessään sata louisdoria uunin reunalle."

"Sata louisdoria!" kummeksi kardinaali, mutta huomatessaan ehkä loukkaavansa Jeannen hienotunteisuutta – ja Jeanne olikin tehnyt siihen viittaavan liikkeen – hän lisäsi:

"Anteeksi, madame, sitä en ihmettele, että teille on annettu tuo summa. Päinvastoin te ansaitsette hyväntekeväisten ihmisten harrasta huolenpitoa, ja sukuperänne velvoittaa heitä olemaan teille avuksi. Minua ihmetyttää vain se toimiala, jonka sanoitte tuella naisella olevan. Armeliaisuuslaitosten johtajattaret eivät tavallisesti anna niin suuria almuja. Voisitteko, kreivitär, kuvailla hänen ulkomuotoaan?"

"Tuskinpa, monseigneur", vastasi Jeanne kiihoittaakseen toisen uteliaisuutta.

"Kuinka niin? Tapasittehan hänet!"

"Tapasin kyllä. Mutta kun hän arvatenkin tahtoi pysyä tuntematonna, kätki hän kasvonsa, vetäen huppukauluksen alas otsalle. Sitäpaitsi hän oli kääriytynyt turkiksiin. Kuitenkin…"

Kreivitär oli muistelevinaan.

"Kuitenkin?" toisti kardinaali.

"Luulin huomaavani… mutta en väitä varmasti…"

"Mitä huomasitte?"

"Siniset silmät."

"Millainen oli suu?"

"Pieni, vaikka huulet olivat hieman paksut, varsinkin alahuuli."

"Kookas vai keskikokoinen?"

"Keskikokoinen."

"Entä kädet?"

"Erinomaisen kauniit."

"Ja kaula?"

"Pitkä ja siro."

"Millainen kasvojen ilme?"

"Ankara ja ylevä."

"Huomasitteko puhetavassa mitään?"

"Vähän outoa äänenpainoa. Ehkä tunnette hänet, monseigneur?"

"Mistä minä hänet tuntisin, kreivitär?" kysyi kardinaali ikäänkuin hämmästyen.

"Siitä päättäen, millä tapaa kyselette, monseigneur, taikka sen myötätunnon vuoksi, jota hyväntekeväiset tuntevat toisiaan kohtaan."

"Ei, madame, en todellakaan tunne häntä."

"Mutta teillä voisi sittenkin olla jokin arvelu…"

"Minkä johdosta?"

"Esimerkiksi tämän muotokuvan johdosta."

"Niinpä niin!" vastasi kardinaali vilkkaasti, peläten herättäneensä liiaksi epäluuloa, "muotokuva näyttää tosin…"

"Näyttää miltä?"

"Se näyttää todellakin olevan…"

"Keisarinna Maria Teresian, niinkö?"

"Niin tosiaankin luulen."

"Ja sen nojalla luulette…"

"Luulen, että luonanne on käynyt jokin saksalainen nainen, esimerkiksi joku niistä, jotka ovat perustaneet hyväntekeväisyyslaitoksen…"

"Versaillesiin?"

"Juuri Versaillesiin, madame."

Ja tähän kardinaali pysähtyi. Mutta ilmeistä oli, että hän yhä epäili ja että lippaan näkeminen kreivittären asunnossa hänessä taas herätti entiset epäluulot. Sitä Jeanne ei kuitenkaan oikein käsittänyt, miksi kardinaalissa tuntui perimmäisenä olevan jokin epäsuotuisa ajatus, joka meni niin pitkälle, kuin tässä koetettaisiin virittää ansaa ulkonaisella verukkeella.

Oikeastaan oli hyvinkin tunnettua, miksi kardinaali niin paljon välitti kuningattaren asioista. Siitä huhuttiin hovissa, eikä se ollut pysynyt edes puolisalaisuutena, ja edellä olemme jo huomauttaneet, kuinka tärkeätä eräistä oli ylläpitää kuningattaren ja hänen ylihovisaarnaajansa välistä vihamielisyyttä.

Kuinka oli Jeannen, kerjäläisen, käsiin joutunut tämä Maria Teresian muotokuva, tämä lipas, jota kuningatar tavallisesti käytti ja jota kardinaali oli niin usein nähnyt hänen pitelevän? Oliko kuningatar todellakin itse käynyt tässä mitättömässä asunnossa? Ja jos oli käynyt, eikö Jeanne ollut häntä tuntenut vai oliko tällä jokin syy salata, mikä kunnia oli hänen osakseen tullut?

Kirkkoruhtinas epäili yhä. Jo eilen hän oli epäillyt. Valois-nimi oli opettanut hänet varomaan, eikä nyt ollut enää puhe köyhästä naisesta, vaan prinsessasta, jota kuningatar oli itse tullut auttamaan. Oliko Marie-Antoinette todella niin hyväntekeväinen?

Sillä välin kun kardinaali näin oli kahden vaiheella, oli Jeanne, joka ei päästänyt häntä näkyvistään ja jolta ei hänen ainoakaan vaikutelmansa jäänyt piiloon, mitä suurimmassa tuskassa. Sellaisille omilletunnoille, jotka hautovat salatuumaa tuottaakin todellista kidutusta epäilys niiden taholta, joita tahtoisivat vakuuttaa pelkällä totuudella.

Vaitiolo tuntui kummastakin kiusalliselta; sen keskeytti kardinaali uudella kysymyksellä.

"Huomasitteko, minkä näköinen oli hyväntekijänne seuralainen?

Osaatteko selittää hänen ulkomuotoaan?"

"Hänet näin ihan hyvin", vastasi kreivitär. "Hän oli pitkä ja kaunis, päättäväisen näköinen, heleä iho ja täyteläinen vartalo."

"Eikö toinen nainen sattunut mainitsemaan hänen nimeään?"

"Kyllä, kerran, mutta vain ristimänimen."

"Mikä se oli?"

"Andrée."

"Andrée!" huudahti kardinaali ja vavahti.

Tämä liikahdus ei myöskään jäänyt kreivittäreltä huomaamatta.

Nyt kardinaali tiesi, miten asian laita oli; nimi Andrée oli hälventänyt kaikki epäilykset. Olihan tunnettua, että kuningatar toissapäivänä kävi Pariisissa neiti de Taverneyn kanssa. Versaillesissa oli huhuiltu jostakin myöhästymisestä, suljetusta portista ja kuninkaan ja kuningattaren aviollisesta riidasta.

Kardinaali saattoi taas hengähtää. Saint-Clauden kadulla ei siis punottu ansaa. Rouva de la Motte näytti hänestä kauniilta ja hyvältä kuin viattomuuden enkeli. Piti kuitenkin panna hänet viimeiselle koetukselle. Prinssi oli valtioviisas.

"Kreivitär", sanoi hän, "minua kummastuttaa varsinkin eräs seikka."

"Mikä se on, monseigneur?"

"Se, että vaikka teillä on sellainen nimi ja oikeusperuste, ette ole kääntynyt kuninkaan puoleen."

"Mutta olenhan minä lähettänyt kuninkaalle ainakin kaksikymmentä anomusta."

"Tuloksetta?"

"Tuloksetta."

"Mutta jollei kuningas, niin kuninkaallisen perheen kaikki prinssit ja prinsessat olisivat panneet huomiota anomuksiinne. Orleansin herttua, esimerkiksi, on hyvin lempeä ja tekee sitäpaitsi usein mielellään sitä, mitä kuningas ei tee."

"Olen toimittanut anomuksia myös Orleansin herttualle, mutta turhaan."

"Turhaan! Sepä on kummallista."

"Minkä sille mahtaa. Kun ei ole rikkautta eikä suosituksia, saa nähdä joka hakemuksensa hukkuvan ruhtinasten etuhuoneisiin."

"Vielä on Artoisin kreivi. Kevytmieliset ovat joskus auliimpia kuin laupiaat."

"Artoisin kreivin laita on ollut samoin kuin Orleansin herttuan ja hänen majesteettinsa Ranskan kuninkaan."

"Entä vihdoin kuninkaan tädit? Erehtyisin suuresti, kreivitär, elleivät he vastaisi teille suosiollisesti."

"Eivät ole vastanneet, monseigneur."

"Ainakaan en usko, että kuninkaan sisar, prinsessa Elisabeth, on kovasydäminen."

"Se on sittenkin totta. Hänen kuninkaallinen korkeutensa sai anomukseni ja lupasi ottaa minut vastaan; mutta en todellakaan tiedä, miksi sitten kävi, niin että kun mieheni pääsi hänen puheilleen, hän ei ole minulle lähettänyt mitään vastausta, vaikka olen niin usein muistuttanut."

"Omituista, todella omituista!" sanoi kardinaali.

Sitten, ikäänkuin nyt vasta juolahtaisi mieleen, huudahti hän äkkiä:

"Mutta mehän unohdamme…"

"Mitä?"

"Sen henkilön, jonka puoleen olisi pitänyt ihan ensiksi kääntyä."

"Ketä te tarkoitatte, monseigneur?"

"Armonosoitusten jakajaa, sitä, joka ei koskaan ole evännyt ansaittua apua, kuningatarta."

"Olisiko pitänyt pyytää kuningattarelta?"

"Olisi. Oletteko nähnyt hänet?"

"En koskaan", vastasi Jeanne täysin vilpittömästi.

"Ettekö ole milloinkaan jättänyt kuningattarelle itselleen anomuksia?"

"En koskaan."

"Ettekö ole edes pyrkinyt hänen puheilleen?"

"Olen kyllä, mutta anomuksiini ei ole vastattu."

"Mutta olette kaiketi koettanut tavata häntä, kun hän on liikkeellä, jotta hän teidät huomaisi ja kutsuisi hoviin. Sekin keino olisi auttanut."

"Sitä keinoa en ole käyttänyt."

"Kerrotte todellakin uskomattomia asioita, kreivitär."

"Ei, minä en ole käynyt Versaillesissa kuin kaksi kertaa ja puhunut siellä vain kahden henkilön kanssa. Toinen on tohtori Louis, joka oli hoitanut isä-parkaani Hôtel-Dieussä, ja toinen parooni de Taverney, jolle minua oli suositeltu."

"Mitä teille sanoi parooni de Taverney? Hän oli juuri oikea mies hankkimaan teille pääsyn kuningattaren puheille."

"Hän vastasi, että menettelin hyvin epäviisaasti."

"Missä kohden?"

"Siinä, että tahdoin kuninkaan hyväntahtoisuuteen turvautua vetoamalla sukulaisuuteen, joka tietysti harmittaisi hänen majesteettiaan, sillä köyhä sukulainen on aina vastenmielinen."

"Parooni on siis yhä pysynyt itsekkäänä ja töykeänä", sanoi prinssi.

Sitten, muistaen Andréen käyneen kreivittären luona, kardinaali ajatteli:

"Kummallista, isä häätää anojan, kuningatar vie tyttären hänen luokseen. Pitäisipä tuosta ristiriidasta jotakin tulla."

"Kunniani kautta!" sanoi hän ääneen, "minua hämmästyttää kuulla oikeudenhakijan, korkeimman aatelin jäsenen sanovan, ettei ole koskaan nähnyt kuningasta eikä kuningatarta."

"Paitsi jossakin maalauksessa", vastasi Jeanne hymyillen.

"Vai niin!" sanoi kardinaali, tällä kertaa täysin uskoen, että kreivitär oli tietämätön ja avomielinen. "Jos tarvitsette, niin minä itse vien teidät Versaillesiin ja toimitan niin, että ovet siellä avataan."

"Ah, monseigneur, kuinka hyvä te olette!" huudahti kreivitär riemun valtaamana.

Kardinaali lähestyi häntä.

"Pidän aivan varmana, että pian kaikki ihmiset alkavat harrastaa asiaanne."

"Voitteko todella uskoa, että niin käy?" kysyi Jeanne hempeästi huokaisten.

"Se on minusta selvää."

"Nyt te imartelette, monseigneur."

Ja samalla hän katsoi prinssiin kiinteästi. Hänellä olikin syytä ihmetellä äkillistä muutosta, sillä olihan kardinaali kymmenen minuuttia sitten kohdellut häntä aivan ruhtinaallisen kylmäkiskoisesti. Jeannen silmäys tuli kuin vasama ja satutti kardinaalia joko sydämeen tai aistillisuuteen. Siinä oli joko kunnianhimon tai muun himon tulta; ainakin siinä oli tulta. Rohanin prinssin, jolla oli kokemusta naisasioissa, täytyi itsekseen myöntää nähneensä vain harvoin niin viettelevää naista.

"Totta vie", tuumi hän niissä ikuisissa sala-ajatuksissa, joita on valtiomiehiksi kasvatetulla hoviväellä, "kovin kummallista ja onnekasta olisi tavata kunniallinen nainen juonittelijan hahmossa ja samalla mahtava suojelijatar köyhyyden pauloissa."

"Monseigneur", keskeytti tenhotar hänen ajatuksensa, "te olette toisinaan niin vaitelias, että käyn levottomaksi. Anteeksi, että huomautan teille!"

"Missä suhteessa se vaivaa teitä?"

"Sen voin kyllä sanoa, monseigneur. Teidän kaltaisenne mies laiminlyö kohteliaisuuden vain kahdenlaisia naisia kohtaan."

"Mitä ihmettä te puhutte, kreivitär? Oikein jo kauhistun."

Ja hän tarttui kreivittären käteen.

"Niin", vastasi kreivitär, "kahdenlaisia naisia kohtaan, sen sanoin ja toistan vieläkin."

"Keitä tarkoitatte?"

"Naisia, joita rakastetaan liiaksi, tai naisia, joita ei kunnioiteta kylliksi."

"No, no, kreivitär, pakotatte minut punastumaan. Olisinko todella ollut teille epäkohtelias?"

"Varmasti."

"Älkää niin sanoko, se olisi kauheata."

"Se on totta, monseigneur, sillä te ette voi minua liiaksi rakastaa enkä vielä ainakaan ole teille antanut aihetta kunnioittaa itseäni liian vähän."

Kardinaali tarttui taas Jeannen käteen.

"Voi, kreivitär, tehän puhutte kuin olisitte minuun suuttunut."

"Ei, monseigneur, sillä vielä ette ole ansainnut vihaani."

"Enkä sitä koskaan ansaitse, madame, tästä päivästä lähtien, kun minulla on ollut ilo teidät nähdä ja oppia teidät tuntemaan."

"Oi kuvastimeni, kuvastimeni!" ajatteli Jeanne.

"Eikä tästedes", jatkoi kardinaali, "huolenpitoni ole teistä luopuva."

"Kuulkaapa, monseigneur", sanoi kreivitär, joka ei ollut irroittanut kättään kardinaalin käsistä, "jätetään se asia sikseen!"

"Mitä tarkoitatte?"

"Älkää puhuko minulle suojeluksestanne!"

"Jumala varjelkoon minua lausumasta sanaa 'suojelus'! Se sana nöyryyttäisi minua eikä teitä."

"Jos niin on, herra kardinaali, olettakaamme eräs asia, josta olisin erinomaisesti mielissäni."

"Siinä tapauksessa, madame, olettakaamme."

"Olettakaamme, monseigneur, että olette vain kohteliaisuudesta käynyt kreivitär de la Motte de Valoisin luona. Ei enempää."

"Mutta ei vähempääkään", vastasi mielistelevä kardinaali, vei Jeannen sormet huulilleen ja painoi niille jokseenkin pitkällisen suudelman.

Kreivitär veti nyt kätensä takaisin.

"Vain kohteliaisuutta!" selitti kardinaali viehättävän hienotuntoisesti ja vakavasti.

Jeanne tarjosi uudestaan kätensä, ja nyt kardinaali suuteli sitä hyvin kunnioittavasti.

"Nyt on kaikki hyvin, monseigneur."

Kardinaali kumarsi.

"Se tieto", jatkoi kreivitär, "että minulla on vaikka kuinkakin pikkuinen sija niin ylhäisen ja niin monien puuhien rasittaman henkilön kuin teidän ajatuksissanne, riittää minua lohduttamaan kokonaiseksi vuodeksi, voin teille vannoa."

"Vuosi on perin lyhyt… Toivokaamme enemmänkin."

"Ei minulla ole mitään sitä vastaan, herra kardinaali", vastasi Jeanne hymysuin.

"Herra kardinaali" sinänsä oli tuttavallinen puhetapa, jota rouva de la Motte sattui jo toista kertaa käyttämään. Kirkkoruhtinas, jonka ylpeys oli närkäs, olisi voinut siitä hämmästyä, mutta nyt oli jo menty niin pitkälle, ettei hän siitä hämmästynyt, vaan pikemmin oli mielissään ikäänkuin suosionosoituksesta.

"Teissä on siis minuun luottamusta!" sanoi hän siirtyen vieläkin likemmäksi. "Sitä parempi."

"Niin, luotan teihin, monseigneur, koska tunnen, että teidän korkea-arvoisuutenne voi…"

"Äsken sanoitte pelkästään 'herra kardinaali'."

"Sen suonette anteeksi, monseigneur; minä en ole tottunut hovitapoihin. Sanon siis luottavani teihin, koska voitte oikein arvostella sellaista mieltä kuin minun, uskaliasta, urhoollista, ja ymmärrätte myös sydämen puhtauden, huolimatta köyhyyden kiusauksista ja niistä kamppailuista, joihin olen halpamielisten vihamiesten vuoksi joutunut. Teidän korkea-arvoisuutenne osaa minusta tai keskustelustani ottaa huomioonsa sen, mikä on arvonne mukaista, ja muussa suhteessa annatte minulle anteeksi."

"Olemme siis ystäviä, madame. Luvattu ja vannottu?"

"Mielelläni."

Kardinaali nousi seisaalle ja astui rouva de la Mottea kohti. Mutta kun hänen kätensä olivat pelkkään valantekoon hieman liiaksi levällään, vältti notkea ja ripeä kreivitär joutumasta niiden väliin.

"Ystävyys kolmisin!" sanoi Jeanne veitikkamaisella ja viattomalla äänenpainolla.

"Kuinka, kolmisin?" kysyi kardinaali.

"Tietysti, sillä onhan jossakin maailman kolkassa, maanpaossa, santarmi-parka nimeltä kreivi de la Motte."

"Voi, kreivitär, kuinka valitettava muisti teillä on!"

"Mutta täytyyhän minun hänestä puhua, kun ette te puhu."

"Tiedättekö, kreivitär, niiksi en hänestä puhu?"

"Olkaa niin hyvä ja sanokaa."

"Siksi, että hän kyllä tulee puhumaan itsestään kylliksi. Aviomiehet eivät itseään unohda, uskokaa minua."

"Ja jos hän puhuu itsestään, entä sitten?"

"Silloin puhutaan teistä ja meistä."

"Mitä tarkoitatte?"

"Sanotaan, esimerkiksi, kreivi de la Motten olevan hyvillään tai pahoillaan siitä, että kardinaali de Rohan käy kolme, neljä tai viisikin kertaa viikossa rouva de la Motten luona Saint-Clauden kadun varrella."

"Paljonpa te vaadittekin, herra kardinaali! Kolme, neljä tai viisi kertaa viikossa!"

"Minne ystävyys muuten jäisi, kreivitär? Sanoin viisi kertaa, se oli erehdys. Pitää sanoa kuusi seitsemän kertaa, laskematta karkauspäiviä."

Jeanne alkoi nauraa. Kardinaali huomasi hänen nyt ensi kertaa osaavan pitää leikinlaskua arvossa ja oli siitä mielissään.

"Estättekö ihmisiä puhumasta?" sanoi kreivitär, "Tiedättehän hyvin, ettei se käy päinsä."

"Estän", vastasi hän.

"Millä tapaa?"

"Se on perin yksinkertaista. Väärin tai oikein, koko Pariisi puhuu minusta."

"Tietysti, ja siihen onkin syytä, monseigneur."

"Mutta sen sijaan ihmiset eivät tunne teitä."

"Entä sitten?"

"Käännetään asia toisinpäin."

"Toisinpäin… se merkitsee…"

"Kuten teille sopii… jos esimerkiksi…"

"Jatkakaa."

"Jos te kävisitte jossakin, ettei minun tarvitsisi käydä."

"Ettäkö minä tulisin hotelliinne, niinkö, monseigneur?"

"Silloin kävisitte vain rippi-isän luona."

"Rippi-isä ei ole samaa kuin joku mies."

"Te olette viehättävä! No niin, ei tässä ole puhe hotellistani; minulla on toinenkin talo."

"Sanokaamme suoraan, erikoisasunto."

"Ei, vaan talo, joka on teidän omanne."

"Vai niin!" sanoi kreivitär, "minun omani! Missä se on? Siitä talosta ei minulla ole tietoa."

Kardinaali, joka oli jälleen istuutunut, nousi nyt seisaalle.

"Kello kymmenen huomenna aamulla", sanoi hän, "saatte sen talon osoitteen."

Kreivitär punastui, kardinaali tarttui kohteliaasti hänen käteensä. Ja tällä kertaa hän painoi sille kunnioittavan, hellän ja rohkean suudelman. Molempien hyvästijätössä oli sitten vain hymyilevän kursastelun jäännös, joka ennustaa pikaista tuttavallisuutta.

"Näyttäkää valoa monseigneurille!" huusi kreivitär.

Vanha palvelija riensi esille kynttilä kädessä. Kardinaali astui huoneesta.

"Nyt tuntuu, kuin olisin astunut aimo askeleen ulos maailmaan", ajatteli Jeanne.

"Hyvä, hyvä!" tuumi kardinaali nousten ajoneuvoihinsa. "Kaksi asiaa toimitettu yhdellä kertaa. Tuo nainen on kyllin ovela valloittaakseen kuningattaren niinkuin minutkin."