Kitabı oku: «Rouva de la Motte», sayfa 14
XVI
MESMER JA SAINT-MARTIN
Oli aika, jolloin Pariisi puuhista vapaana, joutilaana, antautui intohimoisesti pohtimaan sellaisia asioita, jotka meidän päivinämme kuuluvat vain rikkaille, joita sanotaan hyödyttömiksi, ja oppineille, joita sanotaan laiskureiksi.
Vuonna 1784, siihen aikaan, johon olemme ehtineet, oli muotiasiana, kaikkien muiden kysymysten pinnalla, ilmassa leijailevana, tarttuen kaikkiin vähänkin muiden yläpuolella kohoaviin päihin kuin usva vuorenhuippuihin, mesmerismi, salaperäinen tiede, keksijäinsä huonosti määrittelemä, he kun eivät katsoneet tarpeelliseksi heti tehdä keksintöään demokraattiseksi, vaan olivat käyttäneet erään miehen nimeä, se on: antaneet sille ylimyksellisen nimityksen ottamatta kreikankielistä tieteen nimeä, jollaisiin uudemman ajan häveliäät oppineet turvautuvat levittäessään kansaan minkä tahansa tieteen alkeita.
Mutta miksi olisikaan vuonna 1784 jotakin tiedettä demokratisoitu! Laskettiinko valtiossa minkään arvoiseksi kansaa, jolta vallanpitäjät eivät olleet puoleentoista vuosisataan neuvoa kysyneet? Ei, kansa oli se hedelmällinen maaperä, joka tuotti runsaana korjattavan sadon; mutta maan isäntä oli kuningas, ja elonleikkaajina olivat aateliset.
Nykyään on kaikki toisin. Ranskaa voi verrata vuosisataiseen hietakelloon: yhdeksän vuosisataa se on näyttänyt kuningasvallan aikaa; Luojan mahtava oikea käsi on sen kääntänyt; vastaisina vuosina se on näyttävä kansan aikaa.
Vuonna 1784 oli siis henkilönimi suosituksena, Nykyään tuottaisi menestystä vain asiallinen nimitys.
Mutta jättäkäämme nykyaika luodaksemme katseemme menneisiin päiviin. Mitä muuten merkitsee tuo puolen vuosisadan välimatka ijankaikkisuuden mittakaavassa? Ei edes sen vertaa kuin aika illasta aamuun.
Tohtori Mesmer oli Pariisissa, kuten Marie-Antoinette itse meille huomautti pyytäessään kuninkaalta lupaa käydä hänen luonaan. Suotakoon meidän siis lausua muutama sana tohtori Mesmeristä, jonka nimi, säilyen nykyään vain harvojen tämän opin kannattajain muistissa, oli nyt kuvaamanamme aikana kaikkien huulilla.
Vuoden 1777 vaiheilla oli tohtori Mesmer tuonut Saksasta, utuisten haaveiden maasta, erään tieteen, joka oli täpötäynnä pilviä ja salamia. Jälkimäisten valossa tiedemies ei nähnyt muuta kuin nuo pilvet, jotka kasaantuivat hänen päänsä kohdalle synkäksi holviksi; rahvas näki vain salamat.
Saksassa Mesmer oli esittänyt teorian, joka koski kiertotahtien vaikutusta. Hän oli koettanut todistaa, että taivaankappaleet, keskinäisen vetovoimansa nojalla, vaikuttavat eläviin olentoihin, varsinkin hermostoon, erään perin hienon, kaikkialla maailmanavaruudessa tavattavan fluidumin [juokseva aine. – Suom.] avulla. Mutta tämä ensi teoria oli liian abstraktinen. Sen ymmärtämiseksi täytyi olla perehtynyt Galilein ja Newtonin tieteeseen. Siinä oli sekaisin suuria tähtitieteellisiä totuuksia ja tähdistäennustajain haaveita, eikä sitä voitu, puhumattakaan kansantajuisuudesta, tehdä edes ylimykselliseksi, sillä koko aateliston olisi silloin tarvinnut muuttua oppineiden seuraksi. Mesmer jätti siis tämän ensi järjestelmän tarttuakseen magnetismiin.
Tähän aikaan tutkittiin magneettisia voimia uutterasti. Ne antoivat, puoleensa vetäen ja luotaan sysäten, kivennäisille eloa, joka oli hieman samantapaista kuin ihmisen, koska silloin tulivat esille ihmiselämän molemmat suuret intohimot, rakkaus ja viha. Niinpä luultiin magneeteilla olevan ihmeellisiä kykyjä tautien parantamiseen. Mesmer liitti siis ensi teoriaansa magneettiset ilmiöt ja koki ottaa selville, mitä etua olisi tästä yhdistämisestä.
Kovaksi onnekseen Mesmer tapasi, Wieniin tultuaan, jo hyvälle alulle päässeen kilpailijan. Tämä, nimeltä Hall, väitti, että Mesmer oli häneltä kavaltanut menettelytapansa. Sen kuultuaan Mesmer, kekseliäs kun oli, selitti hylkäävänsä magneetit hyödyttöminä, tästedes olevansa käyttämättä kivennäismagnetismia ja parantavansa yksinomaan elollisella magnetismilla.
Tämä nimitys, joka esiintyi uutena, ei kuitenkaan merkinnyt uutta keksintöä; magnetismi, jonka jo muinaisaika tunsi ja jota oli käytetty egyptiläisissä mysteerioissa ja kreikkalaisessa Pythian-palveluksessa, oli säilynyt perinnäistietona läpi keskiajan; muutamat tämän tieteen yhteen haalitut sirpaleet olivat luoneet kolmannentoista, neljännentoista ja viidennentoista vuosisadan noidat, ja näistä monet poltettiin ja liekkien keskellä tunnustivat sen eriskummaisen oppinsa, jonka marttyyreiksi joutuivat.
Mesmer oli kuullut puhuttavan tämän tieteen ihmeistä. Josef Balsamo, joka on ollut eräiden tämän kertomussarjan osien sankarina, oli jättänyt olostaan Saksassa jälkiä, varsinkin Strassburgissa. Mesmer ajoi takaa tätä tiedettä, joka hajallaan liehui kuin virvatulet yöllä lampien kohdalla, ja laati siitä täyteläisen teorian, yhdenmukaisen järjestelmän, jolle pani mesmerismin nimen.
Näin pitkälle päästyään Mesmer ilmoitti järjestelmänsä Pariisin, Lontoon ja Berliinin tiedeakatemioille; molemmat ensimmäiset eivät vastanneetkaan, kolmas lausui hänen olevan hullun.
Silloin Mesmer muisti sen kreikkalaisen filosofin, joka epäsi liikunnon ja jonka hänen vastustajansa saattoi ymmälle käymällä. Hän tuli Ranskaan ja sai tohtori Storckilta ja silmälääkäri Wenzelilta haltuunsa nuoren, seitsentoistavuotiaan tytön, jolla oli maksatauti ja silmissä kaihi, ja kolmen kuukauden päästä sairas oli parannettu, sokea tehty näkeväksi.
Tämä parantaminen oli saanut monet uskomaan, muiden mukana erään lääkärin, nimeltä Deslon, joka vihollisesta muuttui ystäväksi.
Tästä alkaen kasvoi Mesmerin maine. Akatemia oli asettunut tätä uudistajaa vastaan, mutta hovi meni hänen puolelleen; ministeristö alkoi hieroa Mesmerin kanssa sopimusta, jotta tämä rikastuttaisi ihmiskuntaa julkaisemalla teoriansa. Tohtori määräsi hintansa. Tingittiin, ja de Breteuil tarjosi hänelle kuninkaan nimessä 20,000 livren elinkorkoa ynnä 10,000 livren palkkaa siitä, että hän opettaisi taitonsa kolmelle hallituksen määräämälle henkilölle. Mutta suuttuneena kuninkaan kitsaudesta Mesmer hylkäsi tarjouksen ja lähti Spaahan, mukanaan muutamia potilaitaan.
Silloin uhkasi Mesmeriä odottamaton turmio. Hänen oppilaansa Deslon, päästyään tuon mainion salaisuuden perille, jota Mesmer ei suostunut myymään 30,000 livrestä vuosittain, rupesi julkisesti käyttämään Mesmerin parannustapaa.
Saatuaan kuulla tämän surullisen uutisen Mesmer kirkui, että se on varkautta, petosta, ja oli vähällä menettää järkensä. Silloin tuli erään hänen hoidokkinsa, herra de Bergassen mieleen onnellinen ajatus: piti muodostaa yhtiö, joka lunastaisi kuuluisan professorin tieteen. Niinpä syntyikin satahenkinen komitea, jolla oli pääomaa 340,000 livreä, ja tästä hinnasta hänen oli ilmaistava taitonsa yhtiön osakkaille. Mesmer suostui, nosti rahat ja palasi Pariisiin.
Hetki oli suotuisa. Kansojen elämässä on sellaisia aikoja, jolloin ne lähestyvät uudistuskausiaan, jolloin koko kansakunta pysähtyy kuin tuntemattoman esteen eteen, epäröi ja tuntee joutuneensa kuilun reunalle, vaikkei sitä näe.
Ranskassa oli nyt muuan tällaisista hetkistä; päältäpäin yhteiskunta oli tyyni, mutta sen henki oli kiihdyksissä. Ihmiset olivat kuin turtuneita keinotekoisesta onnesta, jonka loppu jo häämöitti, niinkuin metsänreunaan päästessä puiden harvenemisesta aavistaa avoimen kentän. Tämä levollisuus uuvutti, siinä kun ei ollut pysyväisyyttä, todellisuutta; kaikkialta haettiin mielenliikutuksia, ja millaiset uutuudet tahansa olivat tervetulleita. Oltiin käyty niin kevytmielisiksi, ettei enää, kuten aikaisemmin, välitetty niin vakavista asioista kuin hallituksesta ja molinismista [espanjalaisen Molinan oppi, että vain ansiokkaat saisivat Jumalan armon. – Suom.], mutta kiisteltiin soittotaiteesta ja kannatettiin joko Gluckia tai Picciniä; harrastettiin suurta tietosanakirjaa ja ihastuttiin Beaumarchaisin muistelmista.
Uuden oopperan esittäminen valtasi mieliä enemmän kuin rauhansopimus Englannin kanssa tai Yhdysvaltain tasavallan tunnustaminen. Sanalla sanoen, nyt oli sellainen aikakausi, jolloin ihmisten mielet, filosofien ohjaamina totuutta, eli erehdyksistä selviämistä kohti, kyllästyvät mahdollisuuksien läpikuultavuuteen, joka suo katsahtaa kaiken pohjaan, ja astuen askeleen eteenpäin pyrkivät todellisuuden rajan poikki haaveiden ja kuvitelmien maailmaan. Jos onkin todistettu, että vain perin selvät, ilmeiset totuudet voivat pian päästä kansantajuisiksi, niin on yhtä varmaa, että juuri salaperäisellä on valtava vaikutusvoima kaikissa kansoissa.
Ranskan kansaa oli siis vastustamattomasti houkuttanut ja viehättänyt Mesmerin ihmeellinen fluidum, jonka avulla sen tuntijain väitteiden mukaan palautettiin terveys sairaille ja toimitettiin järki hulluille ja hulluus järjellisille.
Kaikkialla puhuttiin Mesmeristä. Mitä hän oli tehnyt? Kenessä hän oli suorittanut jumalallisia ihmeitään? Kelle ylhäiselle herralle hän oli palauttanut näön tai voiman? Mikä valvomisesta nääntynyt nainen oli saanut hermonsa vahvistetuiksi? Mikä nuori tyttö oli hänen avullaan saanut magneettisessa tilassa katsahtaa tulevaisuuteensa?
Tulevaisuus! Tämä alati suurenmoinen sana, tämä kaikkien mieliä kiinnittävä harrastus, kaikkien pulmien ratkaisu, – mitä sen rinnalla oli nykyisyys? Kuningasvalta ilman loistoa, aatelisto ilman arvoa, maa ilman kauppaliikettä, kansa ilman oikeuksia, yhteiskunta ilman luottamusta. Levottomasta ja yksinäisestä kuninkaasta hökkelien nälkiintyneihin asujamiin saakka oli kaikkialla vain – köyhyyttä, häpeää ja pelkoa.
Se, että saisi unohtaa muut ja ajatella vain itseään, ammentaa uusista, oudoista lähteistä varmuutta pitemmästä elämästä ja yhtämittaisesta terveydestä täksi jatketuksi oloajaksi, kiskaista edes jotakin kitsaalta taivaalta – eikö kaikkea tätä koskenut tuo helposti käsitettävä pyrkimys sitä tuntematonta kohti, jonka verhoa Mesmer kohotti kaistaleen?
Voltaire oli kuollut, eikä Ranskassa enää kajahtanut ivanaurua, paitsi Beaumarchaisin, jonka nauru oli vielä katkerampi kuin mestarin. Rousseau oli kuollut, eikä Ranskassa enää ollut uskonnollista filosofiaa. Rousseau tahtoi kyllä ylläpitää uskoa Jumalaan, mutta hänen jälkeensä ei kukaan sitä uskaltanut peläten musertuvansa painon alle.
Muinoin oli sota ollut ranskalaisilla vakavana puuhana. Kuninkaat kannattivat omaksi edukseen kansallista sankaruutta. Nyt oli Ranskan ainoa sota amerikalainen, eikä kuningas itse merkinnyt siinä mitään. Koskihan taistelu sitä outoa asiaa, jota amerikalaiset sanovat riippumattomuudeksi, jolle sanalle ranskalaiset, abstraktisesti kääntäen, antavat "vapauden" merkityksen. Sitäpaitsi tämä kaukainen sota, ei ainoastaan toisen kansan, vaan toisen maailmanosan sota, oli äskettäin päättynyt.
Kaikkea hyvin harkiten, eikö ollut parempi kiinnittää huomionsa Mesmeriin, saksalaiseen tohtoriin, joka kuuden vuoden kuluessa jo toisen kerran hurmasi ranskalaisia, kuin loordi Cornwallisiin tai herra Washingtoniin, jotka olivat niin kaukana, ettei luultavasti saisi kumpaakaan nähdä!
Sitävastoin Mesmer oli täällä: hänet voitiin nähdä ja koskea häneen, vieläpä saada häneltä kosketusta, mikä oli korkeimpana pyrkimyksenä Pariisin väestön kolmella neljänneksellä.
Tämä mies, joka Pariisiin tullessaan ei ollut saanut keltään kannatusta, ei edes kuningattarelta, vaikka tämä yleensä niin mielellään auttoi entisiä maanmiehiään, ja joka olisi jäänyt huomaamatta, ellei olisi ollut tohtori Deslonia, joka hänet tosin myöhemmin kavalsi, piti siis nyt todella vallassaan yleistä mielipidettä, niin että hänestä jäivät hyvinkin takapajulle kuningas, josta ei oltu koskaan puhuttu, Lafayette, josta ei vielä puhuttu, ja Necker, josta ei enää puhuttu.
Ja ikäänkuin tämä vuosisata olisi ottanut tyydyttääkseen joka mielen taipumuksia, joka sydämen myötätuntoa, joka ruumiin tarpeita, oli Mesmeriä, materialismin miestä vastassa Saint-Martin, spiritualismin mies, jonka oppi tahtoi lohduttaa saksalaisen tohtorin positivismista loukkaantuneita sieluja.
Kuviteltakoon ateisti, jonka oppi on lempeämpi kuin itse uskonto; ajateltakoon tasavaltalaista, joka on kuninkaille perin kohtelias ja anteeksiantavainen; aatelismiestä, etuoikeutettujen luokkien jäsentä, joka on kansaa kohtaan täynnä rakkautta ja hellyyttä; ja ajateltakoon tämän mitä loogillisimmalla ja viehättävimmällä puhetaidolla varustetun miehen kolminkertaista rynnäkköä maapallon uskontoja vastaan, joita hän pitää mielettöminä vain siksi, että ne ovat jumalallisia!
Kuviteltakoon vielä vahvasti puuteroitu epikurolainen, yllään kirjailtu takki, kiiltohileiset liivit, satiinihousut, jalassa silkkisukat ja punakorkoiset kengät; sellainen epikurolainen, joka ei tyydy kaatamaan jumalia, joihin ei enää usko, vaan horjuttaa hallituksia, joita käsittelee kuin uskonnonmuotoja, koska ne eivät, pidä yhtä ja melkein aina lopulta tuottavat ihmiskunnalle turmiota, ja esiintyy yhteiskunnallista lakia vastaan, musertaen sen pelkällä tällä perusteella: se rankaisee samalla tapaa erilaisia rikoksia, rankaisee seurausta, ottamatta huomioon syytä.
Olettakaa nyt, että tämä kiusaaja, joka sanoo itseään tuntemattomaksi filosofiksi, saadakseen ihmiset pysymään erilaisten aatteiden piirissä, yhdistää kaiken sen viehkeyden, jolla mielikuvitus voi lisätä lupauksia siveellisestä paratiisista, ja että hän ei sano: ihmiset ovat tasa-arvoisia, mikä on järjettömyyttä, vaan keksii toisen kaavan, joka näkyy päässeen juuri siitä suusta, joka sen epää:
Kaikki älykkäät olennot ovat kuninkaita!
Ja sitten ajatelkaa, että tuommoinen siveysoppi äkkiä ilmestyy keskelle yhteiskuntaa, jolla ei ole toiveita eikä johtajia; joka on kuin saaristomeri täynnä aatteita, nimittäin salakareja. Muistakaa, että tähän aikaan naiset olivat tunteellisia ja hupsuja, ja miehet himoitsivat valtaa, kunniapaikkoja ja nautintoja, ja että lopuksi kuninkaat antoivat kruunun mennä kallelleen, jolloin siihen ensi kerran osui hämärässä hapuileva, samalla utelias ja uhkaava silmäys: silloin ei ole kumma, että kannattajia karttui sille opille, joka sanoi sieluille:
"Valitkaa joukostanne muita etevämpi sielu, jonka etevämmyytenä on rakkaus, laupeus ja luja tahto rakastaa ja onnellistuttaa; kun sitten tämä sielu on ihmishahmossa ilmestynyt, kumartukaa, nöyrtykää, tehkää itsenne mitättömiksi, te vähempilahjaiset sielut, jättääksenne tilaa tämän sielun diktaattorinvallalle, koska hänen tehtävänään on saattaa teidät jälleen olemuksenne varsinaisuuteen, nimittäin kärsimysten tasa-arvoisuuteen, ollessanne sen erilaisuuden keskellä, joka pakollisesti johtuu taipumuksista ja toimista."
Lisätkää tähän vielä, että tuntematon filosofi ympäröitsi itsensä salaperäisyydellä; että hän vain hyvin pimeässä, saadakseen olla rauhassa urkkijoilta ja kuokkavierailta, selitteli suurta yhteiskunnallista teoriaansa, josta voisi tulla maailman politiikan ohje.
"Kuulkaa minua", sanoi hän, "uskolliset sielut, uskovaiset sydämet, ja koettakaa minua ymmärtää, tai älkää minua kuunnelko, ellei harrastus ja uteliaisuus auta teitä ymmärtämään, sillä se käy teille vaikeaksi, enkä minä paljasta salaisuuksiani muille kuin niille, jotka itse koettavat esirippua kohottaa."
"Minä sanon asioita, joita en tahdo näkyä sanovan, ja senvuoksi usein näyn myös sanovan muuta kuin sanon."
Ja Saint-Martin oli oikeassa. Hänen toimintansa ympärillä oli todellakin vaiteliaita, synkkiä ja hänen aatteittensa puolesta kateellisia puolustajia, salainen nurkkakunta, jonka hämärän uskonnollista mystisismiä ei kukaan päässyt tajuamaan.
Näin siis työskentelivät sielun ja ruumiin kirkastamiseksi, samalla haaveksien Jumalan ja kristinuskon poistamista, nämä molemmat miehet, jotka olivat jakaneet Ranskan kaikki älykkäät mielet, kaikki valioluonteet, kahteen leiriin erilaisine tarpeineen.
Niinpä Mesmerin magneettisen soikon ympärille, josta tulvi hyvinvointia, ryhmittyi kaikki aistillinen elämä, tämän rappeutuneen kansakunnan ylhäinen materialismi, kun taas erehdysten ja totuuden kirjan ääreen kokoontuivat hurskaat, laupiaat, rakastavaiset sielut, janoten toteuttamista, nautittuaan utukuvista.
Jos näiden etuoikeutettujen piirien alapuolelle myös hajaantui ja sekaantui näitä aatteita, jos siitä syntynyt meteli muuttui ukkoseksi, niinkuin valot olivat muuttuneet salamiksi, niin voi käsittää, kuinka sekavassa tilassa olivat yhteiskunnan alemmat piirit, porvaristo ja kansa, joita myöhemmin nimitettiin kolmanneksi säädyksi, tämä kun vain aavisti, että sen asioita ajateltiin, ja maltitonna, alistuvaisena, palavasti tahtoi, kuten Prometeus, varastaa pyhää tulta, elähyttääkseen sillä maailmaa, josta tulisi sen oma ja jossa se itse saisi järjestää asiansa.
Salaliittoja keskusteluiden muodossa, yhdistyksiä seurustelun hahmossa, sosiaalisia puolueita katrillien suojassa, – siis kansalaissotaa ja anarkiaa saattoi kaikessa huomata ajattelija, joka ei vielä nähnyt tämän yhteiskunnan uutta elämää.
Ah, nykyään, kun hunnut on revitty rikki, kun Prometeuskansat on kymmenenkin kertaa paiskannut maahan se tuli, jonka itse olivat siepanneet, sanokaapa nyt, mitä ajattelija saattoi nähdä tämän omituisen XVIII: n vuosisadan lopulla, ellei juuri maailman hajaantumista, jotakin sentapaista, mitä tapahtui Caesarin kuoltua, ennenkuin Augustus nousi valtaistuimelle.
Augustus oli se mies, joka pakanamaailman eroitti kristitystä maailmasta, kuten Napoleon oli se mies, joka läänitysmaailman eroitti kansanvaltaisesta.
Olemme ehkä poikenneet ja vieneet lukijammekin niin kauas syrjään, että heistä varmaankin on tuntunut hieman ikävältä, mutta tätä aikakautta olisi todellakin ollut vaikea käsitellä hipaisematta kynällä näitä tärkeitä kysymyksiä, jotka ovat sen liha ja henki.
Nyt se vaiva on kestetty, semmoinen puuha kuin lapsen, joka kynnellään raappii muinaisajan kuvapatsaasta ruostetta saadakseen sen alta lukea kolmeksi neljäsosaksi haihtuneen kirjoituksen. Palatkaamme siis todennäköisyyden alalle, sillä jos yhä edelleen käsittelisimme oikeata todellisuutta, puhuisimme romaaninkirjoittajana liian paljon, historioitsijana liian vähän.
XVII
MESMERIN SOIKKO
Se kuva, jonka olemme edellisessä luvussa koettaneet piirtää senaikuisista oloista, voinee lukijaimme silmille esittää aivan luonnollisena sen ilmiön, että pariisilaiset intohimoisesti pyrkivät näkemään Mesmerin julkisesti suorittamia parannuksia.
Niinpä myös kuningas Ludvig XVI, jossa oli, ellei juuri uteliaisuutta, niin ainakin arvonantoa uutuuksia kohtaan, kun ne herättivät huomiota hänen hyvässä kaupungissaan Pariisissa, oli antanut kuningattarelle luvan mennä katsomaan, mitä koko maailma oli nähnyt, pannen kuitenkin, kuten muistamme, sen ehdon, että mukana olisi joku prinsessa.
Oli kulunut kaksi päivää siitä, kun kardinaali de Rohan oli käynyt rouva de la Motten luona. Sää oli muuttunut leudoksi, ja lumi suli. Kokonainen armeija lakaisijoita, hyvillä mielin ja ylpeänä, kun talvesta sai tehdä lopun, sysäsi niin tarmokkaasti, kuin sotamiehet juoksuhautaa kaivaessaan, viemäreihin viimeisiä lumia, jotka olivat ihan kuraisia ja sulivat mustiksi puroiksi.
Sinisellä ja kirkkaalla taivaalla syttyivät ensi tähdet, kun rouva de la Motte, pukeutuneena ylhäiseksi naiseksi ja ulkonaisesti esiintyen rikkaana, saapui kaikkein uusimmissa vaunuissa, mitä Clotilde oli tavannut, ja pysähtyi Vendôme-torin varrelle erään suurenlaisen talon eteen, jonka korkeat akkunat loistivat valaistuina pitkin koko julkisivua.
Tämä talo oli tohtori Mesmerin. Paitsi rouva de la Motten vuokravaunuja nähtiin tämän talon kohdalla suuri joukko muita ajoneuvoja, ja lisäksi seisoskeli kurassa pari-, kolmesataa uteliasta, odottaen saavansa nähdä parannettujen tulevan ulos tai parannettavien menevän sisään.
Nämä, melkein kaikki rikkaita ja arvonimellisiä, saapuivat vaakunakoristeisissa vaunuissaan ja nostattivat niistä itsensä palvelijoilla, jotka sitten kantoivat heitä, ja nuo uudenlajiset mytyt, kiedottuina turkis- tai satiiniviittoihin, olivat joltisenakin lohdutuksena onnettomille, nälkäisille ja puolialastomille, jotka portilla tähystelivät tätä ilmeistä todistetta, että Jumala tekee ihmiset terveiksi tai sairaiksi kysymättä heidän sukujohtoaan.
Kun joku näistä sairaista, iho kalpeana ja jäsenet raukeina, oli kadonnut isosta portista, kuului katselijain taholta mutinaa, ja usein sattui tämä utelias ja sivistymätön joukko, joka oli nähnyt ylimystön himoitessaan nautintoa, sitä nautintoa, mikä kuului juuri sille, tungeksivan tanssiaisten portilla ja teatterien käytävissä, tuntemaan jonkun herttuan, jolta oli käsi tai jalka halvaantunut, tai jonkun kenraalimajurin, jonka jalat eivät enää kannattaneet, vähemmän sotaretkien rasitusten kuin sen kohmettumisen vuoksi, joka johtui lepäilemisestä oopperan tai italialaisen teatterin naikkosten parissa.
Itsestään selvää on, ettei kansanjoukon tähystely rajoittunut vain miehiin.
Tuossa esimerkiksi oli nainen, jota palvelijat kantoivat käsivarsillaan ja jonka pää oli riipuksissa, silmä velttona, niinkuin niillä roomalaisnaisilla, joita heidän tessalialaisensa kantoivat aterian jälkeen, ja nyt tuo nainen, hermosairaana tai hurjastelun ja valvomisen heikentämänä, voimatta saada parannusta tai elvytystä muotinäyttelijöiltä tai niiltä rotevilta enkeleiltä, joita rouva Dugazon osasi niin merkillisesti kuvata, tuli hakemaan tohtori Mesmerin soikosta sitä, mitä oli turhaan hakenut muualta.
Älköönkä luultako, että tässä huviksemme liioittelemme tapojen turmelusta. Täytyy tunnustaa, että tähän aikaan oli kilpataistelu hovinaisten ja näyttelijättärien kesken. Nämä riistivät ylhäisiltä naisilta rakastajat ja puolisot, edelliset sieppasivat teatterilaisilta niinsanotut toverit ja serkut.
Jotkut näistä naisista olivat yhtä tunnettuja kuin miehet, ja heidän nimensä kiertelivät joukossa yhtä äänekkäästi lausuttuina, mutta monet heistä – ja näiden nimet olisivat varmaankin herättäneet suurinta huomiota – välttivät ainakin tänä iltana joutumasta puheenaiheeksi, koska saapuivat Mesmerin luo kasvot silkkinaamion peittäminä.
Tänään oli näet puolipaasto, jolloin pantiin toimeen oopperanaamiaiset, ja Mesmerin luo saapuneet naiset aikoivat mennä sieltä suoraan Palais-Royaliin.
Tämän valittavan, ivaavan, ihailevan ja varsinkin mutisevat joukon keskitse astui kreivitär de la Motte suorana ja reippaana, kasvot naamioituina, jättämättä muuta jälkeä kuin tämän huomautuksen, jota hänen ohi kulkiessaan toistettiin:
"Kas, tuo nainen ei näytäkään kovin sairaalta!"
Mutta älköön luultako, ettei tästä lauseesta olisi saatu aihetta arveluihin. Sillä jos hän ei ollut sairas, niin mitä asiaa hänellä oli Mesmerille?
Jos kansanjoukko olisi tuntenut ne tapaukset, joista olemme äsken kertoneet, ei se olisi tämän naisen tuloa tänne pitänyt niin merkillisenä. Rouva de la Motte oli todellakin paljon ajatellut keskusteluaan kardinaali de Rohanin kanssa ja varsinkin sitä, kuinka hänen vieraansa oli pitänyt erikoisessa arvossa muotokuvalipasta, joka oli hänen luokseen unohdettu tai pikemmin hukattu.
Ja kun kardinaalin äkilliseen suopeuteen täytyi olla selityksenä tuon lippaan omistajattaren nimi, oli rouva de la Motte miettinyt kahta keinoa saadakseen siitä selkoa.
Ensiksi hän oli turvautunut yksinkertaisempaan. Oli lähtenyt Versaillesiin hankkimaan tietoja siitä armeliaisuuslaitoksesta, jota johtivat saksalaiset naiset. Mutta kuten helposti aavistetaan, ei tämä yritys lainkaan onnistunut. Sen myötätunnon vuoksi, jota kuningatar avoimesti osoitti maanmiehilleen, asui Versaillesissa paljon saksalaisia naisia; heitä luultiin olevan puolitoista tai kaksikin sataa, jotka kaikki olivat hyväntekeväisiä, mutta joista ei vielä yhdenkään mieleen ollut juolahtanut perustaa julkista armeliaisuuslaitosta. Jeanne oli siis turhaan tiedustellut niitä kahta naista, jotka olivat hänen luonaan käyneet; turhaan hän oli maininnut, että toisen nimi oli Andrée. Versaillesissa ei tunnettu sennimistä saksalaista naista, eikä tuo nimi tuntunutkaan juuri saksalaiselta.
Tutkimukset olivat siis tällä taholla olleet aivan hyödyttömiä. Jos olisi suoraan kysynyt kardinaali de Rohanilta, mitä nimeä tämä epäili, olisi se ensiksikin paljastanut, että häneen nähden oli joitakin aikeita, ja toiseksi se olisi riistänyt sen huvin ja ansion, että itse saattoi koko maailman kiusallakin tehdä miltei mahdottomalta tuntuvan keksinnön.
Mutta kun Jeannen luona käyneissä naisissa oli ollut salaperäisyyttä ja samoin kardinaalin kummastuksessa ja puolinaisissa selityksissä, niin piti kaiketi myös salaperäisillä keinoilla etsiä niin monen arvoituksen ratkaisua. Sitäpaitsi oli Jeannen luonteessa voimakas taipumus kamppailemaan sitä vastaan, mikä on outoa.
Hän oli kuullut kerrottavan, että Pariisissa oli jo jonkun aikaa ollut muuan ihmeittentekijä, illuminaatti, joka osasi ihmisruumiista karkoittaa tauteja ja tuskia, niinkuin muinoin Kristus ajoi paholaisia riivatuista. Hän tiesi, ettei tämä mies parantanut ainoastaan ruumiillisia vammoja, vaan kiristi myös sielusta esille sen tuskallisen salaisuuden, joka sitä jäyti. Hänen kaikkivoivan manauksensa vaikutuksesta oli nähty potilaan vastahakoisen tahdon pehmenevän ja vaihtuvan orjalliseksi kuuliaisuudeksi.
Kun oppinut tohtori oli tuskia seuranneessa unessa rauhoittanut kiihoittuneemmankin elimistön vaivuttamalla sen täydelliseen horrostilaan, asettui sielu ihastuneena loihtijan sille suomasta levosta kokonaan tämän uuden valtiaansa käytettäväksi. Hän ohjasi tästä hetkestä alkaen kaikkea sen toimintaa, kaikkia sen säikeitä; kiitollisen sielun joka ajatuskin tulkittiin hänelle sellaisella kielellä, jolla oli ihmispuheen rinnalla se etu tai vika, ettei se valehdellut.
Mutta vielä enemmän: jättäen ruumiin, joka oli sen vankilana, lähti tämä sielu hetkellisen valtiaansa ensi käskystä liikkeelle maailmaan, yhtyi toisiin sieluihin, tutki niitä herkeämättä, kaiveli niitä niin säälimättä ja puuhasi niin ripeästi, että jahtikoiran lailla, joka ajaa esille pensaan taakse piilleen ja itseään turvallisena pitävän otuksen, lopulta keksi salaisuuden siinä sydämessä, johon se oli haudattu, ajoi sitä takaa, saavutti sen ja toi sen koreasti herransa eteen; siinä oli jokseenkin tarkka vertauskuva hyvin opetetusta haukasta, joka herransa puolesta liitää pilvissä etsimässä julmalle palvelevaisuudelle osoitettua haikaraa, peltopyytä tai kiurua.
Täten oli paljastettu joukko merkillisiä salaisuuksia. Rouva Duras oli tällä tavoin saanut takaisin lapsen, joka oli imettäjältä varastettu; rouva Chantoné englantilaisen koiran, joka oli vain nyrkin kokoinen ja hänelle arvokkaampi kuin koko maailman lapset, ja herra de Vaudreuil hiussuortuvan, josta olisi antanut vaikka puolet omaisuuttaan.
Tällaisia salaisuuksia olivat ilmaisseet n.s. näkevät, Mesmerin magneettisten käsittelyjen jälkeen.
Myöskin voitiin kuuluisan tohtorin talossa pyytää paljastamaan niitä salaisuuksia, jotka paraiten soveltuivat koettelemaan hänen yliluonnollista tietäjäkykyään; ja ollen siellä mukana ihmisparvessa rouva de la Motte arveli tapaavansa sen, jota niin hartaasti haki, lippaan omistajattaren, joka nyt kaikkein enimmin kiinnitti hänen mieltään. Tämän vuoksi hänellä oli niin kiire päästä siihen saliin, jossa sairaat kokoontuivat.
Lukijamme suokoot anteeksi, mutta tämä sali kaipaa erityistä kuvausta.
Huoneustossa oli kaksi suurta salia. Kun oli astuttu etuhuoneiden läpi ja palvelusväelle näytetty vaaditut pääsyliput, jouduttiin tilavaan saliin, jonka tiiviisti peitetyt akkunat ehkäisivät päivällä valon ja ilman. Keskellä oli, kynttiläkruunun alla, jonka kynttilöistä tuli vain himmeätä, raukeata valoa, suuri, kannellinen amme. Tämä ei muodoltaan suinkaan ollut siro, siinä ei ollut koristuksia, eikä mikään verho kätkenyt sen paljaita metallikylkiä.
Tätä ammetta sanottiin Mesmerin soikoksi. Mikä teho sisältyi tuohon soikkoon? Se on perin helppo selittää.
Soikko oli melkein täynnä rikinsekaista vettä, ja tämä keskitti myrkylliset höyrynsä kannen alle, kyllästyttääkseen niillä sitten ne pullot, jotka oli ylösalaisin järjestetty pohjalle säännöllisiin riveihin.
Näin syntyi salaperäisten, niin tehokkaasti parantavien virtojen risteytys. Kanteen oli juotettu rautarengas ja siihen kiinnitetty pitkä köysi, jonka tehtävä selviää, jos katsahdamme potilaisiin.
Nämä, joiden äsken näimme saapuvan tähän taloon, istuivat nyt kalpeina ja hervottomina nojatuoleissa ammeen ympärillä.
Siinä oli sekaisin herroja ja naisia, ja kylmäkiskoisina, vakavina tai levottomina he odottivat kokeen tulosta. Eräs palvelija tarttui kanteen kiinnitetyn köyden päähän ja kietoi sen renkaiksi kipeiden jäsenten ympärille, niin että kaikki, saman kahleen yhdistäminä, saisivat yhtaikaa tuntea ammeessa kehittyvän sähkön vaikutuksia.
Sitäpaitsi, ettei mitenkään keskeytyisi kuhunkin siirtyvien ja tarpeen mukaan tasoittuvien elollisten fluidumien toiminta, oli tohtori käskenyt potilasten koskea toisiinsa kyynärpäällä, hartialla tai jalalla, jolloin tämä pelastava soikko toimitti kaikille samassa hetkessä lämpöään ja elvytystään. Tämä lääkitystemppu oli varmaankin merkillinen nähtävyys, eikä ole kummeksittava, että se niin suuresti kiihoitti pariisilaisten uteliaisuutta.
Pari-, kolmekymmentä sairasta ryhmitettyinä ammeen ympärille; palvelija, äänetönnä kuin läsnäolevatkin, kietomassa heitä yhteen köydellä, niinkuin Laokoonia poikineen kahlehtivat käärmeen renkaat; sitten tämä mies kuulumattomin askelin poistumassa, näytettyään sairaille rautaiset puikot, jotka pistettyinä ammeen rei'istä sisään olivat tarkoitetut lähemmin paikallisesti johtamaan Mesmerin fluidumin parantavaa vaikutusta.
Heti kun istunto oli alkanut, tuntui salissa leviävän suloista ja läpitunkevaa lämpöä; se pehmitti potilasten hieman kireitä kuituja; se kohosi vähin erin lattiasta kattoon ja täyttyi pian hienoista tuoksuista, joiden huumaamina painuivat kapinallisimmatkin aivot.
Sairaiden nähtiin juuri heittäytyvän alttiiksi tämän ilmapiirin hekumalliselta tuntuvalle vaikutukselle, kun äkkiä ihana, väreilevä soitto, lähtien näkymättömistä soittimista, harhaili kuin suloinen liekki näiden hyvien tuoksujen ja tämän lämmön keskellä.
Kirkkaana kuin kristalli, jonka reunalta se lähti liikkeelle, koski tämä soitanto hermoihin vastustamattomalla voimalla. Sitä olisi voinut verrata johonkin luonnon salaperäiseen ääneen, jollaiset ihmetyttävät ja viehättävät eläimiäkin, tuulen valitukseen kallioiden kaikuvissa kierukoissa. Lasiharmoonikan ääneen yhtyi pian yhtä soinnukkaita ääniä, joiden hajalle siroitetut sävelet laskeutuivat kuin kukkalehdet läsnäolevien päälle.
