Kitabı oku: «Rouva de la Motte», sayfa 16

XIX
HERRA BEAUSIRE

Oliva syöksi raivoisaa miestä vastaan, joka molemmat kädet sojossa, kasvot kalpeina ja vaatteet epäjärjestyksessä ryntäsi huoneeseen käheästi kiroillen.

"Beausire, kuuleppas, Beausire", sanoi hän sellaisella äänensävyllä, joka ei ollut niin pelästynyt, että olisi voinut epäillä hänen rohkeuttaan.

"Päästäkää minut!" huusi vastatullut, väkisten riuhtaisten itsensä irti Olivan puristuksesta.

Ja hän jatkoi yhä yltyvällä äänenpainolla:

"Vai niin! Vai sen vuoksi, että täällä on mies, minua ei päästetty sisään! Kas, kas!"

Kuten jo mainitsimme, istui vieras sohvalla tyynenä, liikkumatta, ja tätä asentoa Beausire kai luuli neuvottomuudeksi tai ehkä arkuudeksi. Hän asettui vastapäätä istujaa, puri hammasta pahaenteisesti ja sanoi:

"Oletan, monsieur, että vastaatte kysymyksiini."

"No mitä te, arvoisa herra Beausire, haluatte tietää?" kysyi toinen.

"Mitä te täällä teette, ja ensiksikin, kuka olette?"

"Minä olen varsin rauhallinen mies, jota te mulkoilette raivoisin silmin, ja tämän rouvan kanssa olen istunut juttelemassa kaikessa kunniassa."

"Niin juuri, kaikessa kunniassa", vahvisti Oliva mutisten.

"Koeta pitää suusi kiinni", ärjäisi Beausire.

"No, no!" sanoi tuntematon, "älkää noin tiuskiko rouvalle, joka on aivan syytön; jos olette huonolla tuulella…"

"Niin juuri olenkin."

"Hän on varmaankin menettänyt pelissä", sanoi Oliva puoliääneen.

"Pentele vieköön, minut on kynitty puhtaaksi!" kirkui Beausire.

"Eikä teillä olisi mitään sitä vastaan, että saisitte vuorostanne kyniä", sanoi vieras nauraen. "Sen kyllä ymmärtää, hyvä herra Beausire."

"Heittäkää hiiteen mokomat sutkaukset ja olkaa niin hyvä, että heti puikitte tiehenne!"

"Malttakaa mieltänne, herra Beausire!"

"Vihoviimeisen penteleen nimessä, nouskaa paikalla ja menkää, muuten lyön mäsäksi sohvan ja kaikki, mitä siinä on!"

"Ettehän te, neiti, ollutkaan minulle ilmoittanut, että herra Beausirellä on tuommoisia hulluja oikkuja. Kas vain sitä vimmaa!"

Raivostunut Beausire veti nyt teatterimaisella liikkeellä miekan tupesta ja piirsi käsivarsillaan ja aseella ainakin kymmenen jalan ympyrän.

"Vielä kerran", sanoi hän, "ylös siitä tai naulitsen teidät sohvanselkään."

"Tuskinpa voi kiusallisempi olla", sanoi vieras vetäen hiljaa, vasemmalla kädellä, tupesta lyhyen miekan, jonka oli pannut taakseen sohvalle säilyyn.

Oliva päästi kimeitä huutoja.

"Vaietkaa, vaietkaa, neiti", sanoi rauhallinen vieras, joka vihdoin oli saanut miekan kouraansa nousematta istumasta. "Olkaa vaiti, sillä voi sattua kaksi asiaa: joko villitsette herra Beausiren niin, että hän puhkaisee itsensä miekkani kärkeen, taikka tänne tulee patrulli, sieppaa teidät ja vie suoraa päätä kuritushuoneeseen."

Oliva korvasi huutonsa mitä vilkkaimmilla eleillä. Nyt tuli merkillinen näytelmä. Toisella puolen herra Beausire, rinta paljaana, juovuspäissä, raivosta väristen, sohi umpimähkään vihollistaan kohti, jota ei tavoittanut. Toisella puolen istui sohvalla mies, toinen käsi polvella, torjuen toisella, asestetulla kädellään nasevasti, kalahtamatta ja samalla nauraen niin, että siitä olisi Pyhä Yrjökin kauhistunut.

Beausiren miekka ei hetkeäkään pysynyt linjalla, koska vastustaja sen aina syrjäytti taitavalla liikkeellä puolelta toiselle. Hän alkoi jo väsyä ja läähättää, ja suuttumuksen sijaan oli tullut vasten tahtoakin säikähdys; hänen mieleensä johtui, että jos tuo säyseä miekka herkeisi pelkästä torjumisesta ja äkkiä ojentuisi hyökkäykseen, niin hän, Beausire, olisi mennyt mies. Hän kävi siis hieman neuvottomaksi, väistyi taaksepäin ja tähtäsi vain vastustajansa miekan heikoimpaan kohtaan, mutta silloin vieras kiivaalla terssillä löi häneltä aseen kädestä, niin että se lensi kuin höyhen. Miekka viskautui läpi huoneen, murskasi ruudun ja hävisi sinne.

Beausire ei enää tiennyt, mille kannalle asettua.

"No, herra Beausire", sanoi nyt tuntematon, "varokaa, sillä jos miekkanne on pudonnut kärki edellä ja joku sattuu kohdalle, niin henki pois!"

Beausire oli hieman tointunut ja kiirehti ovesta ulos ja portaita alas tavoittaakseen aseensa ja ehkäistäkseen tapaturman, josta voisi saada poliisin niskaansa. Sillä välin Oliva tarttui voittajan käteen ja sanoi hänelle:

"Te olette niin urhoollinen, monsieur, mutta Beausire on kavala, ja sitäpaitsi saatatte minut huonoon valoon viipymällä kauemmin. Teidän mentyänne hän ihan varmaan lyö minua."

"Siis jään."

"Ei, ei, millään ehdolla! Kun hän lyö minua, lyön minä vastaan, ja aina minä puoleni pidän sen vuoksi, ettei minua tarvitse säästää. Menkää nyt pois, kun pyydän!"

"Mutta ottakaa nyt koreasti huomioonne eräs seikka, kaunokaiseni, jos menen, niin tapaan hänet portilla tai hän vaani minua portailla; silloin taas otellaan, eikä rappusilla voi niin mukavasti kuin sohvalla istuen tehdä miekkailutemppuja."

"No?"

"No silloin tapan herra Beausiren tai hän minut."

"Hyvä Jumala, se on totta! Siitähän tulisi taloon kamala häpeä!"

"Se on vältettävä; siis jään."

"Taivaan tähden, menkää! Nouskaa seuraavaan kerrokseen, kunnes hän on palannut. Kun hän uskoo teidän olevan täällä, ei hän muualta hae. Heti kun hän on pistänyt tänne jalkansa, saatte kuulla minun vääntävän oven lukkoon kaksinkerroin. Silloin on miekkonen täällä vankina ja pistän avaimen taskuuni. Kun sitten astutte portaita alas, tappelen aikalailla, niin ettei hän jouda kuuntelemaan."

"Te olette viehättävä tyttö; näkemiin!"

"Näkemiin? Milloin?"

"Tänä yönä, jos teille sopii."

"Mitä ihmettä, tänä yönä! Oletteko hullu?"

"Totta vie, juuri tänä yönä! Onhan nyt oopperanaamiaiset!"

"Mutta huomatkaa, että jo on melkein sydänyö."

"Sen kyllä tiedän, mutta mitä siitä?"

"Täytyy kai olla dominopuku?"

"Beausire saa mennä hankkimaan, kun olette häntä kylliksi löylyttänyt."

"Oikein", sanoi Oliva nauraen.

"Ja tässä kymmenen louisdoria, millä vuokraatte pukutarpeita", sanoi vieras myös nauraen.

"Hyvästi, hyvästi, kiitos!"

Ja Oliva sysäsi häntä ulos portaille.

"Mutta kuulkaa, nyt hän alhaalla sulkee portin", huomautti vieras.

"Se on vain salpa sisäpuolella. Hyvästi nyt, hän tulee!"

"Mutta jos te satutte jäämään tappiolle, kuinka saan sen tietää?"

Oliva harkitsi silmänräpäyksen.

"Varmaankin teillä on palvelijoita?" sanoi hän.

"On ja voin panna niistä yhden akkunainne kohdalle."

"Hyvä, ja käskekää hänen pitää nokkaansa pystyssä, kunnes siihen tipahtaa kirjelippu."

"Kyllä, kyllä. Hyvästi!"

Tuntematon harppasi rappusia ylös. Siellä oli pimeä, ja Oliva huuteli Beausirelle kovalla äänellä, siten estäen kuulumasta uuden liittolaisensa askelia.

"Etkö jo tule sieltä, vimmattu?" kirkui hän Beausirelle, joka portaita myöten noustessaan vakavasti mietiskeli toisen kotiin niin hävyttömästi tunkeutuneen kuokkavieraan ruumiillista ja siveellistä etevämmyyttä.

Lopuksi hän ehti siihen kerrokseen, jossa Oliva odotti. Miekka oli tupessa, eikä keskustelusta tullut mitään. Oliva tarttui häntä hartioihin, sysäsi hänet eteiseen ja väänsi lukkoa kahteen kertaan kiinni, niinkuin oli luvannut.

Mennessään sivutse saattoi vieras kuulla taistelun alkaneen, ja siinä voitiin erottaa kajahtelevan soinnun nojalla, kuten orkesterissa, vaskisoittimet, ne erityiset lajit iskuja, joita arkipäiväisesti ja leikkiä laskien nimitetään korvapuusteiksi. Näihin liittyi huutoja ja haukkumista. Beausiren ääni riehui, Olivan kiehui. Suotakoon anteeksi tämä huono sanaleikki, mutta se on hyvä kuvaamaan asian laitaa.

"Todellakaan", sanoi tuntematon itsekseen, mennessään pois, "ei olisi uskonut, että tuo nainen, joka äsken niin säikähtyi rakastajansa tulosta, pystyy noin riivatusti puolustautumaan."

Mutta tuntematon ei viitsinyt jäädä kuuntelemaan, kuinka kahakka päättyisi.

"Se alkoi niin rajusti", tuumi hän, "että ratkaisun täytyy tulla pian."

Hän kääntyi nyt pienen Anjou-Dauphine kadun kulmasta, ja siellä hän tapasi odottelevat vaununsa, jotka olivat tälle ahtaalle kadulle menneet takaperin kuin vajaan.

Hän sanoi jonkun sanan eräälle palvelijalleen, joka heti lähti ja asettui vastapäätä Olivan akkunoita. Siinä oli vanhanaikaisen talon porttikäytävän yläpuolella pieni holvikaari, jonka sakeaan varjoon hänen sopi lymytä. Hän saattoi kätköstään nähdä valaistut akkunat ja varjokuvien liikkeistä päätellä, mitä sisällä tapahtui.

Nämä varjokuvat, jotka aluksi olivat kovin levottomia, tyyntyivät vähitellen, ja lopulta niistä näkyi vain yksi.

XX
KULTA

Akkunaverhojen takana oli tapausten kulku seuraava!

Ensin oli Beausire hämmästynyt siitä, että ovi kierrettiin lukkoon. Sitten hän hämmästyi siitä, että neiti Oliva kirkui niin kovaa, ja vielä enemmän siitä, ettei huoneeseen palatessaan enää tavannut tuimaa kilpailijaansa.

Beausire haki, uhkasi, huusi, sillä kun tuo mies lymysi, merkitsi se pelkoa, ja kun toinen pelkäsi, niin Beausire riemuitsi voitosta. Mutta Oliva pakotti hänet lopettamaan hakemisen ja vastaamaan kysymyksiin.

Nyt Beausire, jota oli pidelty koko pahasti, alkoi vuorostaan puhua kopeasti. Oliva, joka ei enää luullut pidettävän itseään syyllisenä, kun rikoksen meikki oli poissa, huusi niin kovaa, että Beausire häntä vaientaakseen pani tai ainakin koki panna kätensä hänen suulleen. Mutta siinä hän erehtyi; Oliva käsitti Beausiren rauhoittavan tempun aivan toiselta kannalta; Kasvojaan kohti nopeasti lähenevää kättä vastaan hän pani oman kätensä, joka oli yhtä nopea ja jäntevä kuin äskeisen tuntemattoman miekka.

Tämä käsi torjui äkkiä suuta uhkaavan vaaran, teki sitten kaarevan hyökkäyksen ja osui Beausiren poskelle. Beausire vastasi oikean kätensä sivuiskulla niin olan takaa, että Olivan molemmat kädet laskeutuivat ja vasen poski punastui huimasta läiskäyksestä.

Tämä osa keskustelua oli tullut tuntemattoman korviin hänen poistuessaan. Tällä tapaa alkanut selittely johtaa pikaiseen ratkaisuun. Mutta kuinka helppoa tahansa olisi esittää loppusuoritus, tarvitaan siihen draamallisuutta varten kuitenkin koko joukko valmistuksia.

Oliva vastasi Beausiren korvapuustiin raskaalla ja vaarallisella heittoaseella, porsliiniruukulla, mutta silloin Beausire huimi ympärilleen kepillä, joka murskasi muutamia kuppeja, typisti erään kynttilän ja lopuksi sattui Olivan olkapäähän.

Raivostuneena ryntäsi tämä nyt Beausiren kimppuun ja kuristi kurkusta. Miesparan oli hätäpuolustuksessa pakko tarttua siihen, mitä uhkaavasta Olivasta käsiinsä sai, ja niin hän repi hameen rikki. Tämä häväistys ja menetys vaikutti Olivaan niin, että hän hellitti otteensa ja tuuppasi Beausiren pitkälleen keskelle huonetta. Siitä Beausire kömpi pystyyn vihan vimmassa.

Mutta kun vihollisen arvo nousee siinä määrin, kuin hän osaa puolustautua, ja kun puolustus aina herättää voittajassakin kunnioitusta, niin Beausire, jossa oli herännyt suuri kunnioitus Olivaa kohtaan, jatkoi nyt suullista keskustelua siitä, mihin se oli katkennut.

"Sinä olet viheliäinen olento", sanoi hän. "Sinä hävität minut."

"Sinähän minut hävität", vastasi Oliva.

"Minäkö sinut hävittäisin, kun ei sinulla mitään ole!"'

"Sano, ettei minulla enää ole. Sano, että olet myynyt ja syönyt, juonut tai pelannut kaikki, mitä minulla oli."

"Ja sinä uskallat moittia köyhyyttäni!"

"Miksi sinä olet köyhä? Se on pahe."

"Kyllä minä sinut paheistasi parannan yhdellä ainoalla tempulla."

"Lyömälläkö?"

Ja Oliva heilutti raskaita hiilipihtejä, joiden näkeminen pakoitti Beausiren peräytymään.

"Ei siis enää muuta puuttunut, kuin että hankit itsellesi rakastajia."

"No minkä nimen sinä annat niille kurjille naikkosille, jotka istuvat viereesi pelipaikoissa, kun vietät siellä päivät ja yöt?"

"Minä pelaan elääksemme."

"Ja onnistut mainiosti; me kuolemme nälkään; ihana ammatti, totta vie!"

"Entä sinun? Kohta kun hamettasi revitään, täytyy sinun porata, kun ei ole varaa hankkia uutta hametta. On sekin korea ammatti, hitto soikoon!"

"Tuottavampi kuin sinun!" kirkaisi Oliva vimmastuneena, "ja tuossa on todistus!"

Hän kiskaisi taskustaan kourallisen kultarahoja ja paiskasi lattialle. Louisdorit alkoivat pyöriä kiekkoina ja kilistä lappeillaan; jotkut menivät piiloon huonekalujen alle, toiset jatkoivat helkkyvää menoaan perälle asti, ja muut pysähtyivät kuin uupuneina, jääden makaamaan, leimakuvien hohtaessa kuin tuliset kielet.

Kun Beausire kuuli tämän metallisateen helisevän huonekaluja ja lattiata vasten, valtasi hänet pyörtymys tai paremmin sanoen omantunnon vaiva.

"Louisdoreja, kahden louisdorin rahoja!" huudahti hän ällistyneenä.

Olivalla oli kourassaan uusi kasa samaa metallia, ja sen hän sinkautti vasten Beausiren kasvoja ja ojennettuja käsiä, niin että miestä ihan huikaisi.

"Huh, huh", toisti hän. "Onpa se Oliva rikas!"

"Siinä näet, mitä minun ammattini tuottaa", vastasi nainen kyynillisesti ja potkaisi aika lailla tohvelinsa kärjellä sekä lattialle valunutta kultaa että poimimaan polvistunutta Beausirea.

"Kuusitoista, seitsemäntoista, kahdeksantoista!" laski Beausire riemusta läähättäen.

"Kelvoton!" mutisi Oliva.

"Yhdeksäntoista, kaksikymmentä, kaksikolmatta."

"Konna!"

"Kolmekolmatta, neljäkolmatta, kuusikolmatta."

"Häpeämätön!"

Joko Beausire oli kuullut nämä haukkumiset tai muuten ruvennut häpeämään, yhdentekevä, mutta hän nousi seisaalle.

"Vai sillä tavalla", lausui hän niin vakavalla äänenpainolla, että se oli naurettavuudessaan verraton, "neitiseni tekee säästöjä riistämällä minulta senkin, mikä on ihan välttämätöntä!"

Oliva ei osannut hämillään mitään vastata.

"Niinpä siis", jatkoi veijari, "annat minun pitää rikkinäisiä sukkia ja kulunutta hatturäyskää, jonka vuori pörröttää risoina, ja piilotat kultarahoja kirstuusi. Mistä olet saanut nämä louisdorit? Niiden rippeiden myynnistä, joita minulla vielä oli, kun surullisen kohtaloni liitin sinuun."

"Senkin vintiö!" mutisi Oliva hiljaa ja loi häneen halveksivan silmäyksen, joka ei kuitenkaan säikähdyttänyt.

"Saat anteeksi", jatkoi Beausire, "et kitsauttasi, vaan säästäväisyytesi."

"Ja äsken olit lyödä minut kuoliaaksi!"

"Äsken olin oikeassa, nyt olisin väärässä."

"Miksi niin?"

"Koska nyt näkyy, että olet kelpo emännöitsijä ja kartutat talon varoja."

"Sen sanon, että sinä olet kelvoton heittiö!"

"No no, pikku Oliva!"

"Anna heti tuo kulta takaisin!"

"Jopa nyt jotakin, rakkaani!"

"Jollet anna, niin pistän sinut puhki omalla miekallasi."

"Oliva!"

"Annatko vai et?"

"En, Oliva, en ikinä anna pistää itseäni puhki."

"Älä hievahda, tai saat piston. Tänne rahat!"

"Lahjoita ne minulle!"

"Voi sinua kelvotonta! Sinä kerjäät, tahdot hyötyä huonon käytökseni hedelmistä! Ja tuommoistakin sanotaan mieheksi! Aina minä olen teitä halveksinut, kaikkia miehiä, kuuletko, vielä enemmän sitä, joka antaa, kuin sitä, joka ottaa vastaan."

"Antaja", vastasi Beausire vakavannäköisenä, "voi antaa, ja hän on onnellinen. Minäkin olen sinulle antanut, Nicole."

"Ei minua saa sanoa Nicoleksi."

"Anteeksi, Oliva! Tarkoitan, että minäkin olen sinulle antanut, kun jotakin oli."

"Semmoinen anteliaisuus! Pari hopeasolkea, kuusi louisdoria, kaksi silkkihametta, kolme kirjailtua nenäliinaa."

"Siinä on koko paljon, sotamieheltä."

"Vaiti! Soljet olit varastanut joltakin toiselta, jotta voisit minulle antaa; louisdorit olit lainannut etkä velkaasi koskaan maksanut, ja ne silkkihameet…"

"Oliva, Oliva!"

"Anna rahani takaisin!"

"Paljonko niistä tahdot?"

"Kahta vertaa enemmän."

"Olkoon menneeksi", vastasi Beausire. "Minä lähden Bussykadulle pelaamaan ja tuon sinulle, en kahta vertaa, vaan viisi sen vertaa takaisin."

Hän astui pari askelta ovea kohti. Oliva tarttui hänen takkinsa kovin hauraaseen liepeeseen.

"Kas niin", sanoi Beausire, "nyt meni takkini rikki."

"Sitä parempi, sittenhän saat uuden."

"Se maksaa kuusi louisdoria, Oliva, kuuletko? Mutta Bussykadulla eivät pankinpitäjät ja vastapelaajat onneksi ole kovin tarkkoja pukuasioissa."

Oliva tarttui tyyneesti toiseen liepeeseen ja repi sen irti.

Nyt Beausire raivostui.

"Penteleen riiviö!" kirkaisi hän. "Tekeekö mielesi päästä hengestäsi? Tällä tapaa se hullu minut riisuu putipuhtaaksi. Nyt en enää kehtaa mennä ulos."

"Päinvastoin saat heti paikalla mennä."

"Sepä kumma, ilman takkia!"

"Panet päällesi talvitakin."

"Joka on rikki ja paikattu."

"Sama se; ellei sovi, niin älä ota sitä, mutta asialle sinun pitää mennä."

"Enkä mene."

Oliva otti taskustaan ne kultarahat, jotka hänellä vielä oli noin neljäkymmentä louisdoria, ja helisteli niitä kämmentensä välissä. Beausire oli menettää järkensä; hän polvistui vielä kerran ja sanoi:

"No käske, käske!"

"Sinun pitää juosta Capucin-Magiqueen, Seine-kadun varrelle. Sieltä saa ostaa dominoita naamiohuveihin."

"No niin!"

"Osta minulle täysi dominopuku, myös naamio ja sukat samaa väriä."

"Hyvä."

"Itsellesi ostat mustan, minulle valkoisen, satiinia."

"Kyllä, kyllä."

"Ja aikaa saat vain kaksikymmentä minuuttia."

"Mennäänkö huveihin?"

"Mennään."

"Ja sitten viet minut bulevardille illallista syömään?"

"Tietysti, mutta yhdellä ehdolla."

"Sano, sano!"

"Että tottelet."

"No tietysti, aina!"

"Koeta nyt näyttää intoasi."

"Mutta rahat niihin ostoksiin…"

"Onhan sinulla viisikolmatta louisdoria."

"Minullako viisikolmatta louisdoria? Mitä tarkoitat?"

"Niitä, jotka keräsit lattialta."

"Oliva, Oliva, tuo ei ole sinun puoleltasi kaunista."

"Kuinka niin?"

"Sinähän olit jo antanut ne minulle."

"En minä väitä, ettet niitä saa, mutta jos nyt heti ne antaisin, et sinä tulisi takaisin. Mars siis asialle ja palaa pian!"

"Oikeassa olet, hitto vie!" sanoi veijari hieman nolona. "En minä aikonutkaan palata."

"Viisikolmatta minuuttia aikaa, kuuletko?" huusi Oliva.

"Kuulen kyllä ja lähden."

Juuri tällä hetkellä se palvelija, joka vaani komerossa vastapäätä akkunoita, näki toisen varjokuvan katoavan. Tällöin näet lähti Beausire ulos, yllä liepeetön takki, jonka takana miekka kieppui julkeasti, ja liivien alta pursusi paita esille kuin Ludvig XIII: n aikoina.

Sillä välin kun tyhjäntoimittaja kiirehti Seine-kadulle, kirjoitti Oliva kiireesti paperipalalle seuraavat sanat, jotka lyhyesti kuvasivat tapausten menoa:

"Rauha on tehty, jako suoritettu, huvit hyväksytty. Kello kaksi olemme oopperassa; minulla on yllä valkoinen domino ja vasemmalla olalla sininen silkkinauha."

Sitten Oliva kiersi paperin porsliiniruukun murusen ympärille, pisti päänsä ulos akkunasta ja heitti pikku mytyn kadulle. Palvelija syöksähti saaliin kimppuun, sieppasi sen ja poistui kiireesti.

Jokseenkin varmaa on, ettei Beausire viipynyt asialla kauempaa kuin puolituntia, ja palatessaan hänellä oli mukanaan kaksi räätälinoppilasta, jotka kahdeksantoista louisdorin hinnasta luovuttivat kaksi erinomaisen aistikasta dominopukua, jollaisia valmistettiin Capucin-Magiquessa, etevän ammattimiehen, hänen majesteettinsa kuningattaren hovihankkijan työpajassa.

XXI
ERIKOISASUNTO

Rouva de la Motte jäi meiltä Mesmerin talon portille katselemaan kuningattaren vaunuja, jotka poistuivat nopeasti.

Kun niitä ei enää näkynyt, kun niiden jyrinää ei enää kuulunut, nousi Jeanne takaisin vuokravaunuihinsa ja palasi kotiin ottaakseen ylleen dominopuvun ja verhotakseen kasvonsa uudella naamiolla, ja samalla hänen teki mieli ottaa selville, oliko poissa ollessa sattunut mitään uutta.

Rouva de la Motte aikoi tänä hyväenteisenä yönä saada virkistystä päivän monista mielenliikutuksista. Hän oli näet päättänyt kerrankin, itsenäinen kun oli, mennä omin päin nauttimaan aavistamattomien seikkailujen suloa. Mutta jo ensi askeleella tuli vastus, kun hän oli astumaisillaan sille tielle, joka vilkkaista, kauan pidättyneistä luonteista tuntuu niin houkuttelevalta, sillä portinvartijan luona häntä odotti harmaapukuinen palvelija.

Tämä oli Rohanin prinssin väkeä ja toi hänen korkea-arvoisuudeltaan kirjelipun, joka oli laadittu seuraavaan muotoon:

'Rouva kreivitär!

Varmaankaan ette ole unohtanut, että meidän on yhteisesti neuvoteltava eräistä asioista. Kenties muistinne on lyhyt mutta minä en unohda sitä, mikä on minua miellyttänyt. Minulla on kunnia odottaa teitä siellä, minne kirjeen tuoja teidät saattaa, jos suvaitsette lähteä.'

Allekirjoituksena oli papillinen risti.

Rouva de la Motte harmistui aluksi tästä vastuksesta, mutta hetkisen mietittyään teki nopean päätöksen, kuten hänen tapansa oli.

"Nouskaa ajurini viereen", sanoi hän harmaatakkiselle, "tai antakaa hänelle osoite."

Palvelija nousi ajurin viereen, rouva de la Motte vaunuihin.

Kymmenessä minuutissa jouduttiin Saint-Antoinen esikaupungin alkupäähän, erään syvänteen laidalle, joka oli äskettäin täytetty. Siellä oli suurten puiden suojassa, jotka olivat yhtä vanhoja kuin koko esikaupunki, kaikkien silmiltä kätkössä, muuan niistä siroista taloista, joita Ludvig XV: n aikana rakennettiin ulkoasultaan edellisen vuosisadan maun mukaisiksi, mutta sisältä noudattaen oman vuosisadan verratonta mukavuutta. Kun oli pysähdytty tämän rakennuksen eteen, mutisi kreivitär:

"Oh, tuohan on sellainen erikoisasunto! Ylhäisen prinssini puolelta se on luonnollista, mutta Valois-suvun jäsenelle nöyryyttävää. Olkoon!"

Tämä sana, josta alistuvaisuus on tehnyt huokauksen ja maltittomuus huudahduksen, ilmaisi kaiken sen jäytävän kunnianhimon ja narrimaisen halun, mitä hänen mielessään oli. Mutta kohta kun hän oli astunut kynnyksen poikki, oli hän myös selvillä, kuinka käyttäytyisi.

Hänet saatettiin huoneesta huoneeseen, yllätyksestä yllätykseen, kunnes tultiin pieneen, erinomaisen aistikkaaseen ruokasaliin. Siellä hän tapasi kardinaalin yksinään, odottamassa, selaillen joitakin lentokirjasia, hyvin niiden häväistyskirjoitusten näköisiä, joita näihin aikoihin sateli tuhansittain, kun tuuli kävi Englannista tai Hollannista. Nähdessään rouva de la Motten kardinaali nousi.

"Ahaa, jopa te tulitte! Kiitos, kreivitär", sanoi hän, lähestyen suutelemaan kreivittären kättä.

Mutta tämä peräytyi ylenkatsovan ja loukkaantuneen näköisenä.

"Mitä nyt?" kysyi kardinaali. "Mikä teitä vaivaa, madame?"

"Ette kaiketi ole tottunut, monseigneur, näkemään sellaista ilmettä niiden naisten kasvoilla, joita teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsee kutsua tänne?"

"Mutta, hyvä kreivitär…"

"Nyt olemme teidän erikoisasunnossanne, eikö niin, monseigneur?" sanoi kreivitär katsellen halveksivasti ympärilleen.

"Kuulkaapa, kreivitär…"

"Olin toivonut, monseigneur, että suvaitsitte muistaa, missä säädyssä olen syntynyt, ja että myös muistaisitte, että vaikka Jumala on määrännyt minut köyhäksi, hän on kuitenkin sydämeeni jättänyt säätyni mukaisen ylpeyden."

"Kas niin, kas niin, kreivitär, olin luullut teitä järkeväksi naiseksi", vastasi kardinaali.

"Te näytte, monseigneur, sanovan järkeviksi naisiksi niitä, jotka huoleti nauravat kaikelle, vieläpä häpeällekin; sellaisille naisille olen ainakin minä, suokaa se anteeksi, tottunut antamaan toisen nimen."

"Ei, kreivitär, nyt erehdytte. Järkeväksi sanon jokaista naista, joka kuuntelee, mitä toinen sanoo, taikka ei puhu, ennenkuin on kuunnellut."

"Olkaa niin hyvä ja puhukaa."

"Minulla on puhumista teille vakavista asioista."

"Ja sitä varten olette käskenyt saattaa minut ruokasaliin!"

"Juuri niin; vai olisiko teistä parempi, että odottaisin teitä naistenhuoneessa, kreivitär?"

"Ero on hieno."

"Niinpä luulisin, kreivitär."

"Ei siis ole muusta puhe kuin illallisesta monseigneurin seurassa?"

"Ei muusta."

"Teidän korkea-arvoisuutenne saa olla siitä varma, että osaan tätä kunniaa pitää asianmukaisessa arvossa."

"Laskette leikkiä, madame!"

"En, vaan nauran."

"Todellako?"

"Niin. Vai tahdotteko mieluummin, että suutun? Teillä näkyy olevan kärtyinen mielenlaatu, monseigneur."

"Nauru on teissä niin viehättävää, enkä mitään sen hartaammin halua kuin aina nähdä teidän nauravan. Mutta nyt ette naura. Ei, ei, vihaa siellä on, noiden kauniiden huulten takana, jotka näyttävät hampaita."

"Ei vähääkään, monseigneur, ja ruokasali rauhoittaa minut täydellisesti."

"No vihdoinkin!"

"Ja toivoakseni syötte hyvällä ruokahalulla."

"Tietysti minun puolestani; entä te?"

"Minulla ei ole nälkä."

"Kiellättekö siis minut syömästä, madame?"

"Nyt en ymmärrä."

"Ajatteko minut pois?"

"Mitä oikeastaan tarkoitatte?"

"Kuulkaapa, hyvä kreivitär."

"Kuuntelen kyllä."

"Jos olisitte vähemmän vimmastunut, niin sanoisin, että teidän sopii olla kuinka tahdotte, sillä aina te pysytte viehättävänä; mutta kun joka ainoa kohteliaisuus uhkaa viedä siihen, että minulle sanotaan hyvästi, niin koetan hillitä itseäni."

"Teilläkö se vaara, että sanotaan hyvästi? Suokoon teidän korkea-arvoisuutenne anteeksi, mutta teitä käy mahdottomaksi ymmärtää."

"Ja kuitenkin kaikki on niin läpikuultavan kirkasta."

"Älkää pahastuko sokeudestani, monseigneur."

"Kun pari päivää sitten kävin luonanne, näytti minusta siltä, että teillä on vastuksia. Asuntonne tuntui teistä varsin sopimattomalta arvoonne ja nimeenne nähden. Se seikka pakotti minut viipymään vain vähän aikaa, ja senvuoksi tekin olitte minua kohtaan kylmähkö. Silloin ajattelin, että jos jälleen pääsette sopivaan ympäristöön, ominaisiin oloihinne, merkitsisi se samaa kuin jos vapautuisi lintu, jota luonnontutkija pitää ilmapumpun alla."

"Ja silloin?" kysyi kreivitär hätäisenä, sillä hän alkoi jo käsittää.

"Silloin, ihana kreivitär, jotta voisitte minut ottaa vastaan peittelemättä, jotta minäkin voisin käydä luonanne saattamatta huonoon valoon itseäni taikka teitä…"

Kardinaali katseli kreivitärtä tuikeasti.

"Niin, sitten?" kysyi tämä.

"Niin olen toivonut, että suvaitsisitte ottaa vastaan tämän pienoisen talon. Tämä ei ole minun asuntoni, kaikkein vähimmin erikoisasunto."

"Ottaisin vastaan, minäkö? Ja sen te lahjoittaisitte, monseigneur!" huudahti kreivitär, jonka sydän sykki ylpeydestä ja ahneudesta.

"Tosin se on vähän; mutta jos enempää tarjoisin, ette huolisi."

"En enempää enkä vähempää, monseigneur", sanoi kreivitär.

"Mitä sanotte, kreivitär?"

"Sanon että minun on mahdotonta ottaa sellaista lahjaa vastaan."

"Mahdotonta! Ja miksi?"

"Siksi vain, että se on mahdotonta."

"Älkää sitä sanaa lausuko minun lähelläni, kreivitär."

"Miksi ei?"

"Siksi, etten minäkään sitä usko teidän lähellänne."

"Monseigneur!.."

"Talo on omanne, madame, avaimet ovat tuolla, kullatulla hopealautasella. Kohtelen teitä kuin olisitte linnan valloittaja. Tuntuuko sekin nöyryytykseltä?"

"Ei, mutta…"

"Ottakaa siis vastaan."

"Monseigneur, olenhan jo sanonut."

"Mutta kirjoitattehan te, madame, eläkeanomuksia ministereille; otatte kahdelta oudolta naiselta vastaan sata louisdoria…"

"Ah, monseigneur, se on aivan eri asia. Se, joka ottaa vastaan…"

"Se velvoittaa antajaa, kreivitär", sanoi prinssi ylevästi. "Huomatkaa, olen odottanut teitä täällä ruokasalissanne enkä ole edes nähnyt naistenhuonetta, saleja tai muita huoneita, mutta luulen, että nekin täällä ovat kunnossa."

"Anteeksi, monseigneur, sillä te pakotatte minut tunnustamaan, ettei voi olla hienotuntoisempaa miestä kuin te olette." Ja kreivitär, hillittyään itseään näin kauan, punastui riemusta ajatellessaan, että saisi sanoa: minun taloni. Huomattuaan sitten prinssin ilmeestä viehättyvänsä ehkä liiaksikin hän peräytyi hiukan ja sanoi:

"Pyydän teitä, monseigneur, tarjoamaan minulle illallista."

Kardinaali heitti yltään viitan, jota oli tähän asti pitänyt, siirsi kreivittärelle tuolin ja ryhtyi suorittamaan hovimestarin tehtäviä vierailupuvussa, joka sopi hänelle mainiosti. Kohta oli illallinen valmiina pöydällä. Sillä välin kun palvelijat kulkivat etuhuoneessa, oli Jeanne taas pannut kasvoilleen naamion.

"Oikeastaan pitäisi minun olla naamioitu", sanoi kardinaali, "sillä te olette kotonanne, oman väkenne piirissä, minähän täällä olen vieras."

Jeanne alkoi nauraa, mutta piti silti naamionsa. Ja vaikka hän oli tukehtua ilosta ja hämmästyksestä, osoitti hän pitävänsä myös ateriaa arvossa.

Kuten jo olemme useat kerrat huomauttaneet, oli kardinaali yleväsydäminen ja hyvin älykäs mies. Pitkällinen tottumus Euroopan sivistyneimpien hovien elämään, niiden hovien, joita ohjasivat kuningattaret, tottumus naisiin, jotka tähän aikaan tosin sekoittivat, mutta usein myös ratkaisivat poliittisia kysymyksiä, tämä kokemus, niin sanoaksemme periytynyt veressä ja omien tutkimusten avulla monin verroin kartutettu, kaikki nämä sekä nykyään että jo silloin harvinaiset ominaisuudet tekivät prinssistä sellaisen miehen, josta toisten valtiomiesten, hänen kilpailijainsa, samoinkuin hänen rakastajattarensa oli perin vaikea päästä selville.

Hänen miellyttävä sävynsä ja erinomainen kohteliaisuutensa olivat kuin haarniska, jota ei mikään pystynyt raapaisemaankaan.

Hän luuli myös olevansa Jeannea paljon etevämpi. Tämä pöyhkeän vaatelias maalaisnainen, joka ei väärällä ylpeydelläänkään osannut salata ahneuttaan, näytti hänestä olevan helppo valloittaa, ja haluttavaksi tuon naisen teki kaiketi kauneus, äly tai jokin muu yllyttävä viehätys, joka paljon enemmän vaikuttaa yltäkyllin nauttineisiin kuin kokemattomiin miehiin. Tällä kertaa kardinaali, joka muuten sai helpommin selville muiden ajatukset, kuin salli omiensa tulla ilmi, kenties erehtyi, mutta se johtui siitä, ettei Jeanne, niin kaunis kuin olikin, herättänyt hänessä epäluuloja.

Ja juuri tästä koitui niin etevän miehen tappio. Hän ei ainoastaan heittäytynyt heikommaksi kuin oli, vaan rupesi kääpiöksi. Maria Teresian ja Jeanne de la Motten välillä oli niin suuri ero, ettei tämänkaltainen Rohan viitsinyt taistella. Ja kun taistelu kerran oli alkanut, varoi Jeanne, joka tunsi näennäisen heikommuutensa, ilmaisemasta todellista etevämmyyttään. Hän oli yhä olevinaan maalaiskeimailija, tekeytyi typeräksi ja piti siten levossa vastustajaansa, joka luotti voimaansa ja siis heikosti hyökkäsi.

Kardinaali oli kreivittäressä yllättänyt kaikki ne tunteet, joita tämä ei voinut pidättää näkymästä, ja luuli hänen siis olevan lahjasta hyvinkin ihastunut. Ihastus olikin suuri, sillä lahja oli sekä toiveita että pyyteitäkin suurempi. Mutta kardinaalilta jäi huomaamatta, että hän itse oli liian vähäpätöinen tyydyttämään Jeannen kaltaisen naisen kunnianhimoa ja ylpeyttä, tässä kun ihastuksen haihduttivat yhä uudet, edellisten sijalle välittömästi tulleet halut.

"Kun siis olette allekirjoittanut sopimuksen minun kanssani", sanoi kardinaali, kaataen kreivittärelle kyprolaisviiniä pieneen, kultatähdillä koristettuun kristallipikariin, "niin älkää enää olko minulle nyreissänne, kreivitär!"

"Minä nyreissäni! En suinkaan."

"Otatte siis minut täällä joskus vastaan ilman kovin suurta vastenmielisyyttä?"

"Koskaan en voisi olla niin kiittämätön, että unohtaisin teidän olevan täällä kotonanne, monseigneur."

"Kotonani! Hassutusta!"

"Ei, ei, vaan kotonanne, ihan kotonanne."