Kitabı oku: «Rouva de la Motte», sayfa 15

Kaikkien kasvoilla, joita aluksi oli elähyttänyt hämmästys, kuvastui vähitellen ruumiillinen tyydytys jokaiseen arkaan kohtaan tulleesta hyväilyltä. Sielu mukaantui; se poistui siitä kätköstä, jossa se on ruumiillisten tuskien sitä piirittäessä, ja leviten vapaana ja riemuisena koko elimistöön taltutti ainetta ja uudistui.

Juuri tällöin tarttui kukin potilas sormin rautapuikkoon, jollaisia oli ammeen kanteen kiinnitetty, ja kosketti sillä rintaansa, sydäntään tai päätään, missä kulloinkin tauti sijaitsi. Kuviteltakoon sitä autuutta, joka nyt kaikkien kasvoille tuli kärsimyksen ja tuskan sijalle; ajateltakoon näiden kiehtovien nautintojen itsekästä tainnostilaa, äänettömyyttä, joka vain huokausten keskeyttämänä painosti kaikkia läsnäolevia, ja silloin on saatu mahdollisimman täsmällinen käsitys kohtauksesta, jonka pääpiirteitä olemme nyt kuvanneet kaksi kolmannesta vuosisataa sen jälkeen, kun se sattui.

Mutta nyt muutama sana erikseen esiintyjistä.

Heidät voi ensiksikin jakaa kahteen luokkaan: toiset, nimittäin sairaat, eivät välittäneet niinsanotusta ihmisten kunnioituksesta, jollaista rajaa keskisääty pitää suuressa arvossa, mutta jonka poikki ylhäinen tai alhainen perin usein astuu; nämä, sanokaamme kohtauksen todelliset näyttelijät, olivat tulleet tänne vain parantuakseen ja tahtoivat kaikin mokomin saavuttaa päämääränsä. Toiset taas, epäilijät tai pelkästään uteliaat, joissa ei ollut mitään kipua, olivat tunkeutuneet Mesmerin taloon kuin teatteriin joko tullakseen tietämään, miltä tuntui olla lumotun soikon vaikutuspiirissä, taikka vain tutkiakseen tätä uutta fyysillistä järjestelmää ja katsellakseen potilaita ja niitä, jotka olematta sairaita ottivat lääkitykseen osaa.

Edellisten joukossa, jotka olivat Mesmerin tulisia kannattajia ja ehkä kiitollisuudestakin sidottuja hänen oppiinsa, huomattiin kaunisvartaloinen, nuorekas, siropiirteinen nainen, puvultaan hieman eriskummainen, joka fluidumin tehotessa ja sovittaen rautapuikolla mitä vahvimpia annoksia päähänsä ja sydänalaan alkoi pyöritellä kauniita silmiään raukein ilmein, kätten vavahdellessa ensimmäisistä hermokutituksista, jotka merkitsevät magneettisen fluidumin valtoihin joutumista.

Kun hänen päänsä nojasi taaksepäin nojatuolin selkämykseen, saattoivat läsnäolijat vapaasti katsella kalpeata otsaa, suonen vetoisia huulia ja kaunista kaulaa, jota vuoroin punasi ja valkaisi veren kiivaampi vuoksi ja luode. Katselijoista, joista moni ihmetellen tuijotti tähän nuoreen naiseen, painoi, pari, kolme päänsä yhteen ja kuiskasi toisilleen varmaankin perin merkillisen havainnon, josta näiden uteliasten huomio yhä yltyi.

Uteliasten joukossa oli myös rouva de la Motte, joka ei pelännyt tai ei välittänyt, että joku hänet tuntisi, vaan piteli kädessään silkkinaamiota, joka hänellä oli ollut kasvoilla astuessaan kansanjoukon lävitse.

Muuten hän oli asettunut semmoiselle kohdalle, että tuskin kukaan häntä näki. Hän pysytteli likellä ovea, selkä nojaten seinäpilaria vasten, poimuverhojen suojassa, ja sieltä hän näki kaikki olematta itse näkyvissä. Mutta kaikesta näkemästään hän kiinnitti enimmin huomiota juuri tuon nuoren, fluidumista sähköttyneen naisen piirteisiin.

Nämä kasvot olivatkin häntä niin hämmästyttäneet, että hän oli jo monta minuuttia seissyt liikahtamatta, hänet kun siihen kiinnitti ehdoton halu nähdä ja tietää.

"Oi", mutisi hän kääntämättä silmiään kauniista potilaasta, "ihan varmaan hän on se hyväntekeväinen nainen, joka äsken kävi illalla luonani, ja juuri hän on jollakin merkillisellä tavalla syypää siihen harrastukseen, jota kardinaali minulle osoittaa." Ja aivan varmana siitä, ettei ollut erehdystä, ja että sattuma toimitti hänelle sen, mitä etsiskely ei voinut, astui hän likemmäksi. Mutta juuri silloin tuo kouristuksissa oleva nainen sulki silmänsä, kuristi suutaan ja hapuili ilmassa molemmin käsin, jotka eivät näyttäneetkään olevan samoja hienoja, hoikkia, vahanvalkeita kuin ne, joita rouva de la Motte oli ihaillut joku päivä sitten.

Sähkötys oli nyt saanut valtaansa useimmat potilaat, joiden aivoja oli kyllästetty sävelillä ja tuoksuilla. Hermokiihoitus oli ylimmillään. Pian alkoivat herrat ja naiset, äskenmainitun sairaan esimerkkiä seuraten, päästää huokauksia, mutinaa, huutoja, tempoilla jäseniään ja siten ilmeisesti ja ehdottomasti joutua siihen tilaan, jota mestari nimitti hurmioksi.

Tällöin ilmestyi saliin mies, jonka tuloa ei kukaan ollut huomannut, eikä kukaan olisi osannut sanoa, mistä hän sinne tuli. Nousiko hän ammeesta kuin Foibos, terveyslähteen Apollo, – oliko hän salin hyvätuoksuinen, sulosointuinen höyry tiivistyneenä? Ainakin hän ilmestyi sinne äkkiä, eivätkä hänen sireeninvärinen takkinsa, lempeä ja vilkas katseensa ja kalpeat, älykkäät ja tyynenkirkkaat kasvonsa suinkaan kumonneet sitä, että tämä ilmiö oli hieman jumalallisen näköinen.

Hänellä oli kädessä pitkä keppi, jota nojasi tai paremmin sanoen kastoi merkilliseen ammeeseen. Hänen annettuaan merkin avautuivat ovet, ja saliin riensi parikymmentä rotevaa palvelijaa, jotka taitavan nopeasti sieppasivat syliinsä kukin yhden potilaista, näiden jo ruvetessa menettämään istualla tasapainonsa, ja vähemmässä ajassa kuin minuutissa kantoivat viereiseen saliin.

Tämän toimituksen aikana, jonka teki mielenkiintoiseksi varsinkin se, että nuori sähköttynyt nainen silloin heittäytyi riehuvaan autuudenpuuskaan, kuuli rouva de la Motte, muiden uteliasten mukana lähestyttyään potilasten toista salia, erään miehen huudahtavan:

"Hän se on, ihan varmaan se on hän!"

Juuri kun rouva de la Motte oli kysyä tältä mieheltä: kuka hän? astui ensimmäiseen saliin peräpuolelta kaksi naista, nojaten toisiinsa, jäljessä jonkun askeleen päässä muuan mies, joka näytti olevan ylhäisten perheen uskottu palvelija, vaikka nyt esiintyi porvarillisessa puvussa.

Näiden naisten olento, varsinkin toisen, yllätti kreivitärtä niin, että hän astahti heitä kohti. Silloin kajahti salissa kimeä huuto suonenvetoisen naisen suusta, ja kaikki riensivät sinne päin, ja mies, joka oli äsken sanonut: Se on hän! oli nyt rouva de la Motten vieressä ja huomautti kumealla, salaperäisellä äänellä:

"Katsokaapa, hyvät herrat, tuossa on kuningatar!"

Tämän kuullessaan Jeanne hätkähti.

"Kuningatar!" huudahti yhtaikaa monta kauhistunutta ja hämmästynyttä ääntä.

"Kuningatar Mesmerin luona!"

"Kuningatar hurmiossa!" toistivat jotkut.

"Eikä mitä", sanoi eräs, "se on mahdotonta."

"Katsokaa", vastasi tuntematon tyynesti, "tunnetteko kuningattaren vai ette?"

"Todellakin hän on ihan kuningattaren näköinen", mutisivat useimmat.

Rouva de la Motte, jolla oli naamio kuten muillakin naisilla, aikoen Mesmerin luota mennä oopperanaamiaisiin, ja joka oli sen taas pannut kasvoilleen, saattoi siis kursailematta kysellä ihmisiltä.

"Monsieur", sanoi hän sille, joka oli huudahtanut ja joka oli hyvin turpea, kasvoilta täyteläinen ja punakka, silmissä merkillisen loistava ja vaaniva ilme, "ettekö sanonut, että kuningatar on täällä?"

"Niin, madame, siitä ei ole epäilystäkään", vastasi mies.

"Missä hän on?"

"Se on tuo nuori nainen, joka tuolla makaa vaaleanpunertavilla patjoilla niin rajussa hurmiossa, ettei voi hillitä purkauksiaan; se on kuningatar."

"Mutta mihin perustuu se luulonne, että hän on kuningatar?"

"Yksinkertaisesti siihen, että tuo nainen on kuningatar", vastasi toinen järkähtämättömän varmasti.

Ja hän sekaantui ihmisten joukkoon vakuuttamaan ja levittämään uutistaan.

Jeanne kääntyi poispäin hurmiotilassa olevan naisen melkein inhottavasta näystä, mutta oli tuskin astunut jonkun askeleen ovea kohti, kun joutui suoraan molempien naisten eteen, jotka uteliaina olivat katselleet ammetta, kantta ja puikkoja, ennenkuin siirtyivät hurmioon langenneiden luo. Heti kun Jeanne oli nähnyt vanhemman naisen kasvot, päästi hän vuorostaan huudahduksen.

"Mikä nyt on?" kysyi vanhempi nainen. Jeanne tempasi naamion kasvoiltaan. "Tunnetteko minut?" kysyi hän.

Nainen oli vähällä tehdä liikkeen, mutta hillitsi itsensä ja vastasi hiukan hämillään: "En, madame."

"Vai niin! Mutta minä tunnen teidät ja voin sen heti todistaa."

Tämän kuullessaan molemmat naiset painautuivat kauhistuen toisiinsa kiinni.

Jeanne veti taskustaan lippaan, jossa oli muotokuva.

"Tämän unohditte luokseni", sanoi hän.

"Vaikka niinkin, madame, miksi olette niin hädissänne?" kysyi vanhempi nainen.

"Siksi, että teidän majesteettinne on täällä vaarassa."

"Selittäkää."

"Ei ennen, madame, kuin olette peittänyt kasvonne tällä naamiolla."

Ja samalla hän tarjosi naamionsa kuningattarelle, joka epäröitsi luullen olevansa kyllin salassa päähineensä turvissa.

"Jumalan tähden, ei saa hetkeäkään viivytellä!" joudutti Jeanne.

"Ottakaa, ottakaa, madame", kehoitti toinen nainen kuiskaten.

Kuningatar pani nyt naamion kuin koneellisesti kasvoilleen.

"Ja tulkaa nyt, tulkaa", sanoi Jeanne vetäen heitä niin hartaasti perässään, että he muutamassa sekunnissa joutuivat ulko-ovelle.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi kuningatar hengästyneenä.

"Ei suinkaan teidän majesteettianne ole kukaan nähnyt?"

"En ainakaan luule."

"Sitä parempi."

"Mutta selittäkää nyt vihdoin…"

"Teidän majesteettinne uskokoon nöyrintä palvelijaanne kun vakuutan, että olette mitä suurimmassa vaarassa."

"Taas tuo vaara, mikä se on?"

"Minulla on kunnia selittää kaikki sitten, kun teidän majesteettinne jonakin päivänä laskee minut tunniksi puheilleen. Mutta se käy pitkäksi kertoa; teidän majesteettinne voidaan täällä tuntea ja huomata."

Nähdessään kuningattaren käyvän maltittomaksi hän sanoi toiselle naiselle:

"Voi, madame, yhtykää minuun saadaksemme hänen majesteettinsa heti lähtemään täältä!"

Lamballen prinsessa teki rukoilevan liikkeen.

"Kun niin tahdotte, niin mennään", sanoi kuningatar, joka sitten kääntyi rouva de la Motteen päin ja lisäsi:

"Pyysitte päästä puheilleni, niinkö?"

"Tahtoisin saada kunnian selittää teidän majesteetillenne, miksi olen näin käyttäytynyt."

"Hyvä on, tulkaa tuomaan tämä lipas takaisin ja kysykää portinvartija Laurentia; hän saa asiasta tiedon."

Sitten hän kääntyi kadulle päin ja huusi saksaksi:

"Tuokaapa vaunut tänne, Weber!"

Kiireesti ilmestyivät paikalle vaunut, joihin molemmat kuninkaalliset naiset riensivät. Rouva de la Motte jäi seisomaan, kunnes he olivat kadonneet näkyvistä.

"Hyvin tein, mitä tein", tuumi hän itsekseen, "mutta mitä nyt on tehtävä, sitä sietää harkita."

XVIII
NEITI OLIVA

Sillä välin se mies, joka oli kiinnittänyt läsnäolijain huomiota luultuun kuningattareen, taputti olalle erästä katselijaa, jolla oli kärkäs silmäys ja yllä kulunut takki, ja sanoi:

"Siinä on mainio aihe teille, kun olette sanomalehtimies!"

"Kuinka niin?" kysyi toinen.

"Tahdotteko kuulla, mikä sopisi kirjoituksen nimeksi?"

"Mielelläni."

"Se olisi tämä: 'Vaarasta syntyä semmoisen maan alamaiseksi, missä kuningasta ohjaa hurmioihin ihastunut kuningatar.'" Sanomalehtimies purskahti nauruun.

"Entä Bastilji?" sanoi hän.

"Mitä siitä! Eikö sitä voi panna tarinan muotoon, niin ettei kuninkaallinen sensuuri pääse sen kimppuun? Kysyn teiltä vain, voiko mikään sensori kieltää teitä kertomasta prinssi Silousta ja prinsessa Etteniotnasta, Narfecin hallitsijattaresta? Häh, mitäs siitä sanotte?"

"Hyvä, hyvä!" huudahti sanomalehtimies, "aatos on mainio!"

"Ja siitä saatte olla varma, että senniminen luku kuin 'Prinsessa Etteniotnan hurmiot fakiiri Remsemin luona' herättäisi suosion myrskyn kaikissa salongeissa."

"Sen kyllä uskon."

"Menkää siis se laatimaan terävimmällä kynällänne."

Sanomalehtimies puristi tuntemattoman kättä.

"Lähetänkö teille muutamia numeroita?" kysyi hän. "Tekisin sen niin mielelläni, kunhan vain ilmoitatte nimenne."

"Kiitos! Olen ihastunut tähän aatokseen, ja teidän toteuttaessanne se vielä paranee sata prosenttia. Suurenko painoksen tavallisesti otatte tuollaisista pikku lentolehdistä?"

"Kaksi tuhatta."

"Tehkääpä minulle muuan palvelus."

"Kernaasti."

"Ottakaa nämä viisikymmentä louisdoria ja painattakaa kuusi tuhatta."

"Kuinka, monsieur? Tämähän on aivan liikaa… Suokaa minun tietää edes nimenne, kun niin auliisti kannatatte kirjallisuutta."

"Sen saatte kuulla, kun lähetän noutamaan luotanne tuhat lehteä, kaksi livreä kappaleelta, viikon päästä, sopiiko?"

"Teen sitä varten työtä yöt ja päivät."

"Ja sisällys olkoon huvittava."

"Niin että koko Pariisi nauraa vesissä silmin, paitsi yksi ihminen."

"Joka itkee verissä silmin, eikö niin?"

"Te olette sukkela, monsieur!"

"Kiitos kohteliaisuudesta. Voitte muuten merkitä painopaikaksi Lontoon."

"Kuten tavallisesti."

"Nöyrin palvelijanne, monsieur!"

Ja lihava tuntematon jätti hyvästi sepustajalle, joka kiirehti kuin pahaenteinen lintu tiehensä, taskussaan viisikymmentä louisdoria.

Yksin jäätyään tai paremmin sanoen puhetoverin poistuttua tuntematon mies katseli hurmiosalissa taas nuorta naista, jonka kiihtymys oli kehittynyt täydelliseksi voipumiseksi ja jonka hieman epähienosti kohonneita hameita muuan hurmaantuneita naisia avustamaan pantu kamarirouva häveliäästi paineli alaspäin.

Hän pani tämän naisen viehkeässä kauneudessa merkille hienot ja hekumalliset piirteet ja sen ylevän sulon, joka ilmeni tässä horrosunessa, sitten hän palasi toiseen saliin ja mutisi itsekseen:

"Näköisyys on todellakin merkillinen. Jumala ei ole sitä suotta luonut, vaan on jo ennakolta tuominnut sen, jonka näköinen tämä on."

Silloin, kun hänen mielessään syttyi tämä uhkaava ajatelma, nousi nuori nainen hitaasti patjojen keskeltä ja nojaten erääseen hurmiosta jo tointuneeseen naapuriin rupesi taas järjestämään hieman sekaisin mennyttä pukuaan. Hän punastui vähän, huomatessaan ihmisten katselevan niin tarkkaavasti, ja vastaili keimailevan kohteliaasti Mesmerin vakaviin, mutta samalla ystävällisiin kysymyksiin. Sitten hän ojenteli pyöreitä käsivarsiaan ja siromuotoisia jalkojaan kuin kissa unesta herätessään, astui molempien salien lävitse eikä jättänyt huomaamatta ainoatakaan läsnäolijain ivallisista, kaihoavista tai ällistyneistä katseista.

Mutta häntä ihmetytti ja pakotti oikein hymähtämään se, että kun hän kulki erään nurkassa seisovan ja kuiskailevan ryhmän ohitse, häntä ei tervehditty vallattomilla silmäyksillä ja liehakoivilla sanoilla, vaan niin kunnioittavilla kumarruksilla kuin mikään ranskalainen hovimies osasi juhlallisesti ja jäykästi tervehtiä kuningatarta. Tämän ryhmän oli häthätää koonnut tuo uupumaton vieras, joka toisten takana piillen kuiskaili heille:

"Sama se, hyvät herrat, sama se, mutta se on kuitenkin Ranskan kuningatar; kumarretaan, kumarretaan syvään."

Pikku nainen, saadessaan osakseen niin paljon kunniaa, astui hieman levottomana eteisen poikki ja saapui pihalle.

Siellä hänen väsyneet silmänsä hakivat ajuria tai kantotuolia; kumpaakaan ei näkynyt. Hetkisen epäröityään hän laski siron jalkansa kadun reunalle, mutta silloin hänen luokseen riensi pitkä palvelija ja kysyi:

"Huudanko esille rouvan vaunut?"

"Ei minulla ole vaunuja", vastasi nuori nainen.

"Tuliko rouva ajurilla?"

"Tulin."

"Dauphine-kadulta?"

"Niin."

"Minä lähden saattamaan rouvaa kotiin."

"Tulkaa vaan", sanoi nainen arastelematta, tuskin silmänräpäyksenkään vertaa epäröityään, kun joku muu nainen olisi pelästynyt näin odottamattomasta esityksestä.

Palvelija antoi merkin, ja heti saapuivat ulkoportaiden eteen sievännäköiset vaunut. Nainen nousi niihin; palvelija nosti takaisin astuimen hänen jälkeensä ja huusi:

"Dauphine-kadulle!"

Hevoset kiidättivät nopeasti, ja kun oli tultu Pont-neufin sillalle, harmitteli nainen, jota miellytti tämä kulkutapa, ettei asunut kasvitieteelleen puutarhan tienoilla.

Vaunut pysähtyivät, astuin painettiin jälleen alas, ja hyvin opetettu palvelija ojensi jo kätensä ottaakseen vastaan portinavaimen, jonka avulla vain pääsi kotiinsa, jos asui jossakin niistä Pariisin kolmestakymmenestä tuhannesta talosta, jotka eivät olleet hotelleja ja joissa ei ollut portinvartijaa.

Palvelija aukaisi siis portin säästääkseen siron naisen hyppysiä ja tämän syventyessä hämärään käytävään kumarsi jäähyväisiksi ja painoi portin lukkoon. Vaunut alkoivat taas vieriä ja katosivat.

"Sepä oli hauska seikkailu!" huudahti nuori nainen. "Herra Mesmer on ollut erinomaisen kohtelias. Voi, kuinka väsynyt olen! Sen hän on tietysti ottanut lukuun. Hän on hyvin taitava lääkäri."

Näin tuumien hän oli ehtinyt talon toiseen kerrokseen, jossa oli kaksi ovea. Heti kun hän oli koputtanut toiselle ovelle, tuli muuan eukko avaamaan.

"Hyvää iltaa, muori!" sanoi hän. "Onko illallinen valmis?"

"On, jo se on kylmäkin."

"Onko hän kotona?"

"Ei vielä. Mutta herra on."

"Mikä herra?"

"Se, jolle teidän tarvitsee puhua tänä iltana."

"Minunko?"

"Niin juuri."

Nämä sanat vaihdettiin pienessä, lasiovisessa eteisessä, josta päästiin suureen, kadunpuoliseen huoneeseen. Lasin lävitse saattoi selvästi nähdä lampun, joka valaisi tätä huonetta. Tämän sisustus ei ollut oikein tyydyttävä, vaan kävi juuri päinsä. Vanhat keltaiset, paikoittain viiruiset ja haalistuneet silkkiverhot, muutamia vihreäsamettisia tuoleja, suuri kaappi, jossa oli tusina laatikkoja, ja vanha keltainen sohva – siinä huoneen kaikki komeus.

Nuori nainen ei tuntenut tuota miestä, mutta lukijamme tuntenevat hänet helposti: se oli sama, joka oli yllyttänyt uteliaita kumartamaan muka kuningattarelle ja joka oli maksanut lentolehdestä viisikymmentä louisdoria.

Uunin reunalla seisoi kotelokello ja sen kummallakin puolella sininen, nähtävästi rikkinäinen kukkaruukku.

Nuori nainen aukaisi ripeästi lasioven ja astui sohvan luo, missä tapasi tyynesti istumassa pulskannäköisen, lihavahkon miehen, joka valkoisella, kauniilla kädellään hypisteli kallisarvoista poimukaulustaan.

Nainen ei ehtinyt aloittaa keskustelua, sillä merkillinen vieras suoritti jonkinlaisen tervehdyksen, puoleksi nyökkäyksellä ja kumarruksella, loi häneen säteilevän, hyväntahtoisen katseen ja sanoi:

"Tiedän kyllä, mitä aiotte kysyä, mutta parhaiten vastaan itse kysymällä. Olettehan te neiti Oliva?"

"Olen, monsieur."

"Ihastuttava nainen, hermostunut ja kovin hurmaantunut Mesmerin parannustapaan."

"Tulen juuri hänen luotaan."

"Hyvä on! Mutta tästä ei teille selviä, kuten kauniista silmistänne näen, miksi tapaatte minut istumassa sohvallanne, ja juuri sen te etupäässä tahtoisitte tietää."

"Oikein arvattu, monsieur."

"Olkaa niin hyvä ja istukaa. Jos jäätte seisomaan, täytyy minunkin nousta, eikä seisten ole mukava jutella."

"Voitte olla mielissänne siitä, että teillä on varsin omituinen käytöstapa", vastasi nuori nainen, jota tästedes nimitämme neiti Olivaksi, koska hän omaksui tämän nimen.

"Äsken näin teidät herra Mesmerin luona ja huomasin teidät sellaiseksi kuin toivoinkin."

"Monsieur!"

"Älkää pahastuko, neiti, enhän sano, että olisin huomannut teidät hurmaavaksi, en, sitä en sano, se kun näyttäisi rakkaudentunnustukselta, mikä ei ole tarkoitukseni. Älkää suotta väistäkö minua, sillä silloin minun täytyy huutaa kuin kuurolle."

"Mitä oikein tahdotte?" kysyi Oliva yksinkertaisesti.

"Minä tiedän", jatkoi tuntematon, "että mielellänne kuulette kehuttavan itseänne kauniiksi; minulla ei ole mitään sitä vastaan, mutta oikeastaan haluan esittää aivan toista."

"Totta tosiaan, monsieur, te puhutte semmoisella tavalla…"

"Älkää säikähtykö, ennenkuin olette kuullut, mistä on puhe… Onko täällä ketään piilossa?"

"Ei täällä ketään ole, monsieur, mutta sittenkin…"

"No, ellei täällä kukaan kuuntele, niin voimme puhua kursailematta… Mitähän arvelisitte, jos meidän kesken perustettaisiin pikkuinen yhtiö?"

"Yhtiö… Tottahan ymmärrätte…"

"Nyt te taas sekoitatte asioita. En minä puhu suhteesta, vaan yhtiöstä. Ei ole puhe rakkaudesta, vaan liikeasioista."

"Mitä asioita ne ovat?" kysyi Oliva, jonka uteliaisuus ilmeni hämmästyksenä.

"Mitä te puuhaatte pitkin päivää?"

"Mutta…"

"Älkää yhtään pelätkö. En minä ole tullut nuhtelemaan.

Vastatkaa niinkuin tahdotte."

"Minä en tee mitään tai ainakin niin vähän kuin suinkin."

"Olette siis laiska."

"Oh!"

"Varsin hyvä."

"Vai on se teistä varsin hyvä!"

"Tietysti. Mitä se minuun kuuluu, että olette laiska. Onko teistä hauskaa kävellä kaupungilla?"

"Oikein hauskaa."

"Käydä teatterissa, tanssiaisissa?"

"Äärettömästi."

"Elää hyvin?"

"Niin juuri."

"Jos tarjoan teille kaksikymmentäviisi louisdoria kuussa, huolitteko?"

"Monsieur!"

"Hyvä neiti Oliva, nyt taas alatte epäillä. Olihan sovittu, ettette säikähdy. Sanoin kaksikymmentäviisi louisdoria, mutta olisin voinut sanoa viisikymmentä."

"Minusta on viisikymmentä parempi kuin kaksikymmentä viisi; mutta viittäkymmentäkin louisdoria tärkeämpää on minulle se, että itse saan valita rakastajani."

"Hitto vie, johan teille huomautin, etten pyri rakastajaksenne. Olkaa siis huoleti."

"No hitto vie, sanon minäkin, mitä minun on tehtävä, jotta saan nuo viisikymmentä louisdoria?"

"Sanoinko viisikymmentä?"

"Sanoitte."

"Olkoon viisikymmentä. Teidän tulee ottaa minut vastaan kotonanne, olla minulle niin ystävällinen kuin suinkin, antaa minulle käsivartenne, kun niin tahdon, odottaa minua siinä paikassa, minkä olen määrännyt."

"Mutta minulla on rakastaja."

"Entä sitten?"

"Ettekö ymmärrä?"

"Kyllä… ajakaa hänet hiiteen!"

"Ohho! Ei Beausirea niin vain ajeta."

"Tahdotteko, että autan?"

"Ei, minä rakastan häntä."

"Vai niin!"

"Vain pikkuisen."

"Sekin on liikaa."

"Mutta niin se on."

"No annetaan sitten Beausiren olla!"

"Teidän kanssanne on helppo tulla toimeen."

"Olkaa te samanlainen. Suostutteko ehtoihini?"

"Suostun kyllä, jos olette jo luetellut ne kaikki."

"Kuulkaapa nyt, rakas ystävä, minä olen sanonut kaikki, mitä tällä kertaa voin sanoa."

"Kunnianne kautta!"

"Kunniani kautta. Mutta tottahan ymmärrätte erään seikan…"

"Minkä seikan?"

"Sen, näettekö, että jos sattuisi tulemaan se tarve, että todella olisitte rakastajattareni…"

"Kas, kas! Sitä ei koskaan tarvita, monsieur."

"Että edes olisitte olevinanne."

"Mitä siihen tulee, niin sama se."

"Siis sovittu!"

"Olkoon menneeksi!"

"Tässä on etukäteen ensi kuukaudelta."

Ja hän tarjosi neiti Olivalle viidenkymmenen louisdorin kääröä koskematta tämän hyppysiinkään. Ja kun nainen epäröitsi, sujahutti hän sen hameentaskuun hipaisematta kädellään tätä niin pyöreätä ja notkeata kuvetta, jota eivät herkuttelijatkaan olisi hänen tavallaan sivuuttaneet. Tuskin oli kulta painunut taskun pohjaan, kun kaksi kovaa iskua portille pakotti Olivan hypähtämään akkunan ääreen.

"Hyvä Jumala!" huudahti hän, "rientäkää pois, se on hän!"

"Kuka hän?"

"Beausire… rakastajani… koettakaa joutua, monsieur!"

"Vai niin! Sitä pahempi hänelle!"

"Miten niin… pahempi hänelle! Hän lyö teidät kappaleiksi."

"Pyh!"

"Kuuletteko, kuinka hän jyskyttää? Hän murtaa portin."

"Käskekää avata. Hitto vie, miksi ette anna hänelle portinavainta?"

Ja vieras heittäytyi sohvalle mutisten itsekseen:

"Täytyy nähdä tuo veijari, jotta tiedän, mikä se on miehiään." Jyskytys jatkui ja väliin kuului kirouksia, jotka kohosivat paljon ylemmäksi kuin toiseen kerrokseen.

"Menkää, äiti, avaamaan", sanoi Oliva vimmoissaan. "Ja mitä teihin tulee, monsieur, niin syyttäkää itseänne, jos teidän käy huonosti."

"Niinkuin sanotte!" vastasi tuntematon kylmästi, hievahtamatta sohvalta.

Oliva kuunteli hytkähdellen, kasvot eteistä kohti.