Kitabı oku: «Rouva de la Motte», sayfa 22
XXX
SANOMALEHTIMIEHEN ASUNTO
Oli seuraava päivä siitä lukien, jolloin portugalilaiset sopivat kaupasta Böhmerin kanssa, kolme päivää sen jälkeen, kun näimme eräiden tämän kertomuksen päähenkilöiden käyvän oopperanaamiaisissa.
Montorgueil-kadun varrella, ristikkoportilla suljetun pihan perällä, oli pieni pitkulainen rakennus, jota kadun melulta suojelivat maalaistapoja muistuttavat akkunaluukut. Pohjakerroksessa, jonne pääsi vain varovasti kahlaten parin, kolmen haisevan lätäkön poikki, tarjoutui jonkinlainen puoliavoin puoti niiden nähtäväksi, jotka olivat läväisseet ristikkoportin ja piha-alueen vastukset.
Tässä rakennuksessa asui eräs sanomalehtimies, jonka nimi oli jokseenkin tunnettu. Ensi kerroksessa asui toimittaja itse. Pohjakerroksessa säilytettiin aikakauskirjan vihkoja pinottuina numerojärjestykseen. Kahdessa muussa kerroksessa asui hiljaista väkeä, joka sai monta kertaa vuodessa ilmaiseksi olla läsnä myrskyisissä kohtauksissa, kun toimittajan kimppuun kävivät poliisit, yksityiset loukatut tai hänen haukkumansa näyttelijät.
Sellaisina päivinä panivat Ristikkotalossa, joksi sitä tässä korttelissa nimitettiin, vuokralaiset akkunansa kiinni etupuolelta, paremmin kuullakseen sanomalehtimiehen ulinan, joka hädissään tavallisesti pakeni Vieux-Augustins-kadulle pienestä, kamarinsa tasalla olevasta takaportista. Ja kun tämä oli auennut ja taas sulkeutunut, lakkasi meteli, sillä uhattu mies oli kadonnut ja hyökkääjät jäivät yksin tuijottamaan neljään kaartilaiseen, jotka vanha palvelijatar oli kiireesti noutanut kauppahallin vahtipaikalta. Toisinaan sattui, että kun hyökkääjät eivät saaneet elävään olentoon purkaa kiukkuaan, kävivät he käsiksi pohjakerroksen nihkeisiin paperipinoihin, repivät, polkivat tai osittain polttivatkin näitä rikollisia lehtiä, jos kovaksi onneksi osui lähitienoilla olemaan tulta. Mutta riittääkö siekale sanomalehteä kostolle, joka tavoittelee siekaletta toimittajan omasta nahasta?
Lukuunottamatta näitä kohtauksia Ristikkotalon rauhallisuus oli muuttunut sanaparreksi. Herra Reteau läksi varhain aamulla kiertomatkalleen pitkin rantakatuja, toreja ja bulevardeja. Hän tapasi naurettavaisuuksia ja paheita, merkitsi ne muistiin, hahmotteli piirroksia, ja painatti ne näköisiksi kuviksi kehitettyinä lähinnä seuraavaan numeroonsa. Hänen aikakauskirjansa oli viikkolehti; herra Reteau pyydysti siihen sisällystä neljä päivää, painatti kahtena päivänä ja vietti joutopäivänä sen, jolloin lehti ilmestyi.
Sinä päivänä, josta nyt on puhe, oli lehti juuri valmistunut painosta. Noustessaan kello kahdeksan aamulla herra Reteau sai vanhalta palvelijaltaan päivän numeron, joka oli vielä nihkeä ja pahalta haisevan punaisenharmaan päällyslehtensä suojassa.
Hän kiirehti sitä lukemaan niin huolellisesti, kuin hellä isä tarkastelee rakastetun lapsen ansioita ja vikoja. Siitä päästyään hän sanoi eukolle:
"Adelgonde, tässä on oiva numero; oletko lukenut?"
"En vielä, soppa ei ole valmis", vastasi eukko.
"Tähän numeroon olen tyytyväinen", sanoi sanomalehtimies ojentaen laihasta vuoteestaan vielä laihempia käsivarsiaan.
"Vai niin", sanoi Adelgonde, "mutta tiedättekö, mitä siitä painossa sanotaan?"
"No mitä?"
"Että tällä kertaa ette vältä Bastiljia."
Reteau nousi istualle ja sanoi tyynesti:
"Adelgonde, keitä minulle hyvä soppa äläkä sekaannu kirjallisuuteen."
"Aina vain sama", vastasi eukko, "rohkea kuin kotivarpunen!"
"Tämänpäiväisellä numerolla voin sinulle ostaa uudet kengänsoljet", sanoi Reteau kietoutuneena lakanaan, jonka valkeus oli epäiltävä. "Onko jo käyty ostamassa paljon lehden numeroita?"
"Ei vielä, eivätkä ne soljetkaan tule kovin loistamaan, jos tämmöistä jatkuu. Muistatteko sen hyvän numeron herra de Broglieta vastaan? Ennen kello kymmentä oli jo myyty sata numeroa."
"Ja silloin olin jo kolmasti turvautunut Vieux-Augustins-kadulle", sanoi Reteau. "Joka meteli pani värisemään; sotamiehet ovatkin niin raakoja."
"Siitä teen sen johtopäätöksen", väitti itsepäinen Adelgonde, "ettei tämä numero ole niin tuottava kuin Broglie-numero."
"Olkoon", sanoi Reteau, "mutta sitten ei tarvitsekaan niin pelätä, vaan syön soppani rauhassa. Tiedätkö miksi?"
"En tosiaankaan, monsieur."
"Siksi, että nyt en ahdista yhtä miestä, vaan kokonaisuutta, en sotilasta, vaan kuningatarta."
"Kuningatarta!" mutisi eukko. "Jumalan kiitos, silloin ei teidän tarvitse pelätä. Jos käytte kuningattaren kimppuun, kannetaan teitä riemusaatossa, lehden numerot myydään, ja minä saan soljet."
"Joku soittaa", sanoi Reteau, joka oli ryöminyt takaisin sänkyynsä.
Eukko riensi puotiin ottamaan vastaan. Kohta hän palasi säteillen riemusta.
"Tuhat kappaletta", sanoi hän, "yhdellä kertaa. Se se on tilaus!"
"Kenen nimelle?" kysyi Reteau vilkkaasti.
"En tiedä."
"Se pitää tietää; riennä heti."
"Kyllä sen ehtii. Tuhannen kappaleen laskemisessa, sitomisessa ja pakkaamisessa on aika työ."
"Juokse, kuuletko, ja kysy palvelijalta… Onko se jokin palvelija?"
"Se on kantaja, auvergnelainen, jolla on hihnat mukana."
"Hyvä, kysy häneltä, minne hän vie lehdet." Adelgonde kiiruhti; hänen raskaat jalkansa narisuttivat lahoja puuportaita ja kysyvä ääni kajahti välikaton puhki. Kantaja kuului vastaavan, että lehdet piti viedä Neuve-Saint-Gilles-kadulle, Maraisin kaupunginosaan, kreivi de Cagliostrolle. Sanomalehtimies hypähti riemuissaan niin rajusti, että oli puhkaista makuusijansa. Hän nousi ja lähti itsekin auttamaan tilauksen suoritusta, josta muuten huolehti vain yksi apulainen, jonkinlainen nälkiintynyt varjo, läpikuultavampi kuin painettu paperi. Tuhat kappaletta viikkolehteä sälytettiin auvergnelaisen selkään, ja mies katosi selkä kumarassa ristikkoportista.
Kun Reteau juuri suunnitteli ensi numeroa varten pientä kyhäystä tästä menestyksestä omistaen siinä muutaman rivin jalomieliselle herralle, joka kannatti poliittiseksi luulemaansa vihkosta ostamalla sitä tuhat kappaletta; kun hän, sanalla sanoen, juuri riemuitsi näin onnekkaasta tuttavuudesta, kuului pihalta uusi soitto.
"Taas tuhat kappaletta!" huudahti Adelgonde ensi menestyksestä innostuneena. "Eikä se olisikaan kumma; kohta kun on puhe itävaltalaisesta, huutavat kaikki yhteen ääneen."
"Vaiti! Hiljaa! Älä puhu niin kovaa, Adelgonde. 'Itävaltalainen' on haukkumasana, ja siitä voisin joutua Bastiljiin, jota minulle äsken ennustit."
"Kaikkea vielä", äkäili eukko. "Eikö hän ole itävaltalainen, vai mitä?"
"Sen nimen panemme me sanomalehtimiehet liikkeelle, mutta sitä ei saa tuhlaten käyttää."
Taas kuultiin kellonsoitto.
"Mene katsomaan, Adelgonde. En muuten luule, että se on lehden ostaja."
"Miksi te niin luulette?" sanoi eukko astuen portaita alas.
"En tiedä, mutta ristikon takana näkyy olevan pahaenteinen olento."
Adelgonde meni edelleen pohjakerrokseen ja avasi tulijalle. Reteau puolestaan tähysteli, minkä voikin pitää luonnollisena, kun olemme kuvanneet hänen olojaan ja työpajaansa. Vieras oli yksinkertaisesti puettu mies, joka kysyi, oliko toimittaja kotona.
"Mitä asiaa teillä on?" tiedusti Adelgonde epäluuloisesti. Tällöin hän piti ovea varovasti raollaan, niin että voisi sen heti sulkea, jos pieninkin vaara uhkaisi.
Mies helisti rahoja taskussaan. Tämä suloinen sävel hellytti eukon sydäntä.
"Minä tulen", vastasi mies, "maksamaan ne tuhat kappaletta tämän päivän lehteä, jotka haettiin kreivi de Cagliostrolle."
"Jos niin on", sanoi eukko, "niin astukaa sisään."
Tulija astui ristikkoportista, mutta ei ehtinyt sitä sulkea, ennenkuin uusi vieras, nuori, kookas ja pulskan näköinen, tarttui porttiin ja sanoi:
"Anteeksi, monsieur."
Ja muuta lupaa kysymättä hän pujahti sisään kreivi de Cagliostron asiamiehen jäljestä. Adelgonde, jonka mielessä nyt oli vain rahanhimoa ja kultakolikoiden helinää, riensi isäntänsä luo.
"Kuulkaas nyt", sanoi hän, "kaikki käy hyvin, täältä tulee viisi sataa livreä siltä herralta, joka osti tuhat kappaletta."
"Ottakaamme ne ylevästi vastaan", sanoi Reteau, ivallisesti mukaillen Lariven sanoja eräästä äsken esitetystä näytelmästä.
Ja hän kääriytyi sievänpuoleiseen aamunuttuun, jonka hänelle oli lahjoittanut rouva Dugazon joko anteliaisuudesta tai pikemmin pelosta, sillä siitä lähtien, kun tällä rouvalla oli seikkailu tallimestari Astleyn kanssa, tuli häneltä Reteaulle kosolta kaikenlaisia lahjoja.
Kreivi de Cagliostron lähetti astui esille, levitti pöydälle pussista kuuden livren rahoja, laski niitä sata kappaletta ja järjesti kahdeksitoista patsaaksi. Reteau laski myös huolellisesti ja tarkasteli, oliko joukossa kuluneita rahoja.
Huomattuaan kaiken olevan kunnossa hän kiitti, antoi kuitin ja laski miellyttävästi hymyillen miehen menemään, kysyttyään ensin ilkamoiden, kuinka kreivi de Cagliostro jaksoi.
Rahojen tuoja vastasi kiittäen kuin luonnollisesta kohteliaisuudesta ja astui ovelle.
"Sanokaa herra kreiville, että olen valmis häntä palvelemaan", sanoi Reteau, "ja lisätkää, että hän saa olla levollinen; minä osaan säilyttää salaisuuden."
"Ei tarvita", vastasi mies. "Kreivi de Cagliostro on riippumaton eikä usko magnetismiin. Hän tahtoo, että Mesmerille naurettaisiin, ja levittää vain huvikseen tuota juttua ammeesta."
"Hyvä", murahti muuan ääni kynnykseltä. "Me toimitamme, että nauretaan myös kreivi de Cagliostron kustannuksella."
Ja Reteau näki äskeistä paljon pahaenteisemmän henkilön astuvan huoneeseensa. Tämä oli, kuten sanottu, nuori ja reipas mies, mutta Reteau ei ollut kanssamme yhtä mieltä hänen pulskasta ulkomuodostaan, huomaten sensijaan uhkaavan katseen ja ryhdin. Vieraalla olikin vasen käsi miekan kahvassa, ja oikea piteli keppiä.
"Millä voin teitä palvella, monsieur?" kysyi Reteau hieman arastellen, kuten hänen tapansa oli pulmallisina hetkinä.
Ja kun tällaiset hetket eivät olleet harvinaisia, arasteli Reteau siis usein.
"Oletteko herra Reteau?" kysyi vieras.
"Minä se olen."
"Joka pitää salanimeä de Vilette?"
"Niin juuri."
"Kirjoitatte kyhäelmiä?"
"Olette oikeassa, monsieur."
"Oletteko tämän kyhäelmän laatija?" jatkoi vieras tyynesti, vetäen taskustaan vielä tuoreen numeron tämänpäiväistä lehteä.
"Olen se julkaisija, vaikken laatija", vastasi Reteau.
"Hyvä, se on samantekevä, sillä vaikkette ole rohjennut sitä kirjoittaa, olette ollut kylliksi raukka sen julkaisemaan… Sanon: raukka", toisti vieras kylmästi, "sillä aatelismiehenä tahdon tässäkin sopassa punnita sanojani. Mutta te ette saa kirjaimen mukaan käsittää sanojani, eikä se, mitä sanon, ilmaise ajatustani. Jos sen ilmaisisin, pitäisi sanoa: tuon kyhäyksen kirjoittaja on roisto, sen julkaisija on konna."
"Monsieur!" sanoi Reteau aivan kalpeana.
"Niin, piru vie, tämä on ilkeä juttu", jatkoi nuori mies yltyen, mitä enemmän puhui. "Kuulkaa nyt, sepustaja, kukin asia vuorostaan: äsken saitte kultaa ja nyt selkään."
"Oho!" huudahti Reteau. "Sepä nähdään."
"Mitä nähdään?" kysyi suppeasti ja sotilaan tapaan nuori mies, joka nyt astahti vastustajaansa kohti.
Mutta tämä ei ollut ensi kertaa moisessa tilanteessa; hän tunsi oman asuntonsa loukot ja sopet ja tiesi, että kun vain kääntyi, niin pääsi ovesta pakoon, ja sitten sopi paiskata se lukkoon, rientää viereiseen huoneeseen ja sieltä pujahtaa jo tunnetun takaportin kautta Vieux-Augustins-kadulle. Sinne päästyään hän oli turvassa, sillä siellä oli toinen pieni ristikkoportti, jonka hän saattoi aukaista aina mukanaan olevalla avaimella, ja sitten sopi juosta tiehensä.
Tänään oli kuitenkin kynäniekka-paralla huono onni. Sillä juuri kun hän tarttui avaimeensa, huomasi hän ristikon lävitse toisen miehen, joka näytti, arvatenkin kiihtymyksen suurentamana, oikealta jättiläiseltä ja seisoi siellä liikkumatta, uhkaavana odottaen, niinkuin muinoin Hesperuksen lohikäärme odotti kultaomenien näpistelijöitä. Reteau olisi mielellään palannut sinne, mistä oli tullut, mutta ensimmäinen, kepillä varustettu mies oli potkaissut oven auki ja ajanut häntä takaa, niin että saattoi nyt tarttua häntä niskaan, jos tahtoi, kun hänen oli pakko pysähtyä nähdessään tuon toisen vartijan, jolla myös oli miekka ja keppi. Näin siis Reteau oli kahden tulen eli oikeammin, kahden kepin välissä, pienellä, hämärällä, umpinaisella pihalla, huoneustonsa ulkopään ja sen ristikkoportin välissä, joka Vieux-Augustins-kadun puolella olisi johtanut pelastukseen ja vapauteen, jos vain pääsy olisi ollut vapaa.
"Hyvä herra, päästäkää minut tästä lävitse", pyysi Reteau porttia vartioivalta nuorelta mieheltä.
"Monsieur", huusi Reteauta takaa ajava nuori mies, "monsieur, pitäkää kiinni sitä roistoa!"
"Olkaa levollinen, herra de Charny, ei hän tästä pääse", vastasi portilla olija.
"Herra de Taverney, tekö?" huudahti Charny, sillä tämä oli todellakin mies, joka Montorgueil-kadulta oli tullut Reteaun luo.
Molempien mieleen oli, aamulla lehteä lukiessa, tullut sama ajatus, koska heillä oli sydämessään sama tunne, ja ilmoittamatta toisilleen mitään he olivat ryhtyneet aatettaan toteuttamaan. Tätä varten oli mentävä sanomalehtimiehen luo vaatimaan hyvitystä ja annettava hänelle selkään, jos hän kieltäytyisi. Mutta nyt he, nähdessään toisensa, tulivat huonolle tuulelle, sillä kumpikin aavisti kilpailijan siinä miehessä, jossa oli herännyt sama tunne. Siksi herra de Charny olikin jokseenkin nyrpeästi huudahtanut: "Herra de Taverney, tekö?"
"Minä itse", vastasi Filip samaan tapaan, tehden puolestaan liikkeen rukoilevaa kynäniekkaa kohti, joka oli pistänyt kätensä ristikon lävitse. "Minä itse, mutta näyn myöhästyneen. Saan siis vain katsella juhlaa, ellette ole niin hyvä ja avaa porttia."
"Juhlaa", mutisi kauhistunut Reteau, "mitä te juhlalla tarkoitatte?
Aikovatko herrat minut teurastaa?"
"Se on liian törkeä sana", vastasi Charny. "Ei, monsieur, ei teitä teurasteta, vaan ensin tutkitaan ja sitten hutkitaan. Sallinette, herra de Taverney, että käsittelen tätä miekkosta, niinkuin parhaaksi näen?"
"Tietysti, monsieur", vastasi Filip, "onhan teillä etuoikeus, koska ensiksi tulitte."
"Asettukaa siis seinää vasten ja seiskaa liikkumatta", komensi Charny, kiittäen Taverneytä nyökkäyksellä. "Te siis, arvoisa herra, myönnätte laatineenne ja julkaisseenne kuningattaresta tuon leikillisen tarinan, joksi sitä sanotte ja joka oli luettavana lehdessänne tänä aamuna."
"Monsieur, se ei tarkoita kuningatarta."
"Vai se vielä puuttui!"
"Te olette kovin kärsivällinen, monsieur", huomautti Filip raivoissaan portin toisella puolen.
"Malttakaa", vastasi Charny, "ei tämä veijari odotuksesta mitään menetä."
"Vaikka niin", mutisi Filip, "mutta minä odotan myös." Charny ei vastannut Taverneylle, vaan kääntyi taas Reteaun puoleen:
"Etteniotna on Antoinette takaperin… Älkää valehdelko, se olisi niin kömpelöä ja kehnoa, että rehellisen selkäsaunan tai surman sijaan sietäisitte joutua elävältä nyljettäväksi. Vastatkaa siis kiertelemättä. Kysyn teiltä, oletteko tuon häväistyskirjoituksen ainoa laatija?"
"En ole ilmiantaja", vastasi Reteau suoristuen.
"Hyvä! Se merkitsee, että on rikostoveri, ensiksikin se mies, joka käski ostamaan tuhat kappaletta tekelettänne, kreivi de Cagliostro, kuten äsken mainitsitte. Kreivi saa maksaa puolestaan, jahka te ensin maksatte oman osanne."
"Monsieur, en minä häntä syytä", kiljui sanomalehtimies peläten joutuvansa kahden herran vihoihin, lukuunottamatta tuota, joka maltitonna odotti portin takana.
"Mutta kun olen ensin saanut käsiini teidät", jatkoi Charny, "niin maksatte myös ensin."
Ja samalla hän kohotti keppinsä.
"Monsieur, jospa minulla olisi miekka", ulisi Reteau. Charny laski keppinsä.
"Herra de Taverney", sanoi hän, "olkaa niin hyvä ja lainatkaa tälle vintiölle miekkanne."
"En suinkaan; kunniallista miekkaani en lainaa tuolle roistolle, mutta tässä on keppini, ellei omanne riitä. Hyvällä omallatunnolla en voi teidän tai hänen vuokseen muuta tehdä."
"Vai keppi, lempo soikoon!" huusi Reteau vimmastuneena. "Tietäkää, että olen aatelismies!"
"No lainatkaa siis miekkanne minulle", sanoi Charny heittäen omansa sanomalehtimiehen eteen. "Tuota en enää koske, sillä siitä pääsen."
Nyt ei Filip enää voinut väittää vastaan, vaan veti miekkansa tupesta ja pisti sen ristikon lävitse Charnylle, joka otti sen käteensä ja kiitti.
"Vai olet sinä aatelismies", ärjyi hän kääntyen Reteauhun päin, "ihan aatelismies, ja kyhäät Ranskan kuningattaresta semmoisia parjauksia… No niin, ota tuo miekka kouraasi ja näytä, että olet aatelismies."
Mutta Reteau ei hievahtanut; olisi melkein luullut hänen pelkäävän maassa makaavaa miekkaa yhtä pahasti kuin keppiä, joka äsken oli heilunut hänen päänsä kohdalla.
"Hitto vie!" sanoi Filip maltitonna, "avatkaa edes tämä portti."
"Anteeksi, monsieur", vastasi Charny, "mutta tehän myönsitte, että tämä mies on aluksi minun."
"Rientäkää siis lopettamaan, sillä minulla on kiire aloittamaan."
"Täytyy ensin käyttää kaikki muut keinot, ennenkuin ryhdyn äärimmäiseen", selitti Charny, "sillä minusta näyttää, että on melkein yhtä vaikeata antaa selkään kuin saada. Mutta koska tämä herra itsepäisesti valitsee ennemmin kepin- kuin miekaniskut, niin hän saakoon makunsa mukaan."
Heti kun Charny oli tämän lausunut, julisti Reteaun kiljunta, että hän oli myös ryhtynyt sanoista työhön. Sitten seurasi vielä viisi tai kuusi nasevaa sivallusta, joista kukin houkutti ilmoille aiheuttamaansa tuskaa vastaavan parahduksen.
Nämä huudot saivat vanhan Adelgonden ilmestymään paikalle, mutta Charny ei välittänyt sen enempää hänen kuin hänen isäntänsäkään huudoista.
Sillä välin Filip, seisten kuin Aatami paratiisin portin takana, sai vain nuolla hyppysiään karhun lailla, joka haistaa tuoretta lihaa häkkinsä ulkopuolella.
Vihdoin Charny herkesi uupuneena pieksemisestä, ja Reteau vaipui maahan uupuneena selkäsaunasta. "Kas", sanoi Filip, "joko lopetitte, monsieur?"
"Jo", vastasi Charny.
"No antakaa sitten miekkani takaisin, jota ette tarvinnutkaan, ja olkaa niin hyvä ja aukaiskaa minulle."
"Hyvä herra!" rukoili Reteau, pitäen nyt suojelijanaan sitä, joka oli selvittänyt tilinsä hänen kanssaan.
"Ymmärrätte kai, etten voi jättää herraa portin taakse", sanoi Charny. "Menen siis avaamaan."
"Voi, tämä on murha!" huusi Reteau. "Tappakaa minut heti miekanpistolla, niin tulee loppu!"
"Älkää hätäilkö", sanoi Charny. "Minun luullakseni ei tämä herra enää kajookaan teihin."
"Ja siinä olette oikeassa", vahvisti perin halveksivasti Filip, joka nyt tuli saapuville. "Minä en sekaannu asiaan. Saitte selkäsaunan, hyvä on, ja kuten lakimiehet sanovat: Non bis in idem. [Ei kahdesti samaa. – Suom.] Mutta lehden painos on jäljellä, ja sen hävittäminen on tärkeä asia."
"Ihan oikein", sanoi Charny. "Siinä näkee, että kahden on parempi kuin yksin. Olisin sen ehkä unohtanut, mutta miten te, herra de Taverney, jouduitte tuon portin taakse?"
"Kyllä selitän", vastasi Filip. "Minä hankin korttelin asujamilta tietoja tuon roiston oloista ja sain kuulla, että hänellä on tapana paeta, kun hätyytetään. Ja sitten tehtiin lähemmin selkoa hänen pakotavastaan, ja mieleeni johtui, että jos tulen takaportin kautta ja suljen sen jälkeeni, saan ketun kiinni luolassaan. Teillä oli sama koston ajatus, mutta rientäessänne ette joutanut hankkimaan niin täydellisiä tietoja, ja kun menitte tavallisesta portista, oli otus päästä käsistänne, mutta onneksi satuin olemaan täällä."
"Ja siitä olen hyvin iloinen! Mennään, herra de Taverney… Tuo veijari saa näyttää meille painokoneensa."
"Mutta se ei ole täällä", väitti Retau.
"Valetta", kovisti Charny uhaten.
"Ei, ei", huomautti Filip. "Hän lienee oikeassa, ja kirjasimet ovat jo puretut. Nyt on vain jäljellä painettuja numeroita. Mutta painos onkin kaiketi vielä kokonaan tallella paitsi niitä tuhatta kappaletta, jotka myytiin herra de Cagliostrolle."
"Hänen pitää repiä lehden painos rikki meidän läsnäollessamme."
"Hän saa sen polttaa; se on varmempaa."
Ja Filip, tyytyen tähän hyvitykseen, työnsi Reteauta edellään puotia kohti.
XXXI
KUINKA KAKSI YSTÄVÄÄ MUUTTUU VIHAMIEHIKSI
Sillä välin oli Adelgonde rientänyt hakemaan järjestyksen valvojia. Mutta ennen hänen paluutaan olivat Filip ja Charny ehtineet sytyttää aika rovion aikakauskirjan vihoista, joita heittivät tuleen yhä lisää, repien niitä palasiksi, jotta paremmin syttyisivät. Painoksen viimeiset kappaleet olivat jo käsiteltävinä, kun Adelgonden takana, pihan toisessa päässä, näkyi kaartilaisia ja samalla satakunta katupoikaa ja yhtä monta juoruämmää. Ensimmäiset pyssynperät kolahtivat juuri eteisen kivilattiaan, kun lehden viimeinen numero syttyi palamaan.
Onnekseen Filip ja Charny tunsivat sen takatien, jonka Reteau oli varomattomasti näyttänyt. He siis pujahtivat salakäytävään, sysäsivät salvat kiinni, astuivat Vieux-Augustins-kadun ristikkoportista, lukitsivat sen jälleen ja heittivät avaimen katuojaan.
Sillaikaa Reteau, päästyään vapauteen, kirkui: auttakaa, murha, salamurha! ja Adelgonde kirkui: tulipalo! nähdessään akkunoiden kimaltelevan paperin palaessa. Sotamiehet saapuivat, mutta huomattuaan nuorten miesten kadonneen ja tulen sammuvan eivät pitäneet tarpeellisena jatkaa etsiskelyään, vaan jättivät Reteaun hautomaan selkäänsä kanferttiviinalla ja palasivat vahtipaikalleen.
Mutta kansanjoukko, ollen uteliaampi kuin kaartilaiset, viipyi kello kahdentoista tienoille Reteaun pihalla yhä siinä toivossa, että aamullinen kohtaus uudistuisi. Vimmoissaan soimasi Adelgonde Marie-Antoinettea nimittäen häntä itävaltalaiseksi ja siunasi herra Cagliostroa nimittäen tätä kirjallisuuden suojelijaksi.
Kun Filip ja Charny olivat joutuneet Vieux-Augustins-kadulle, sanoi jälkimäinen:
"Kun asiamme nyt on suoritettu, monsieur, voinko toivoa sitä iloa, että saisin jollakin tapaa olla teille avuksi?"
"Kiitän tuhannesti, monsieur; aioin kysyä teiltä samaa."
"Kiitos; olen tullut tänne yksityisissä asioissa, joiden takia viipynen osan päivää Pariisissa."
"Samoin minäkin."
"Sallikaa minun siis lausua teille jäähyväiset ja onnitella itseäni siitä kunniasta, että olen teidät tavannut."
"Sallikaa minun lausua samaa teille, lisäten toivovani, että se asia, jota varten olette tänne tullut, onnistuisi mielenne mukaan."
Ja molemmat miehet kumarsivat hymyillen ja kohteliaasti, mutta samalla olisi kuitenkin helposti nähnyt, että sanat tulivat vain huulilta. Erottuaan he lähtivät kumpikin omalle suunnalleen, Filip bulevardeja kohti ja Charny pitkin virran rantaa. Molemmat kääntyivät pari kertaa katsomaan taakseen, kunnes kumpikaan ei enää nähnyt toistaan.
Silloin Charny poikkesi Beaurepaire-kadulle ja joutui monen pikku kadun kautta viimein Saint-Louis-kadulle, jota pitkin sitten astui päästäkseen Neuve-Saint-Gilles-kadun kulmaan. Mutta samalla hänen huomionsa kiintyi nuoreen mieheen, joka näytti tutulta ja tuli häntä vastaan samaa katua. Pari kertaa hän pysähtyi epäillen, mutta pian häipyi kaikki epävarmuus. Vastaantulija oli todellakin herra de Taverney.
Filip, joka oli aluksi poikennut Mauconseil kadulle, oli sitten kulkenut pitkin monta eri katua, sivuuttanut Lamoignonin hotellin ja lopulta päässyt Saint-Louis-kadulle, missä nuoret miehet taas yhtyivät juuri silloin, kun piti kääntyä Neuve-Saint-Gilles-kadulle. Molemmat pysähtyivät ja loivat toisiinsa katseen, joka ei enää salannut heidän ajatustaan.
Kummallakin oli jälleen ollut sama aikomus, nimittäin mennä vaatimaan hyvitystä kreivi de Cagliostrolta. Kun he nyt tapasivat toisensa täällä, olivat he selvillä toistensa aikeesta.
"Herra de Charny", sanoi Filip, "jätin teidän haltuunne myyjän; voisitte siis minulle jättää ostajan. Saitte antaa kepillä, suokaa minun antaa miekalla."
"Monsieur", vastasi Charny, "ymmärtääkseni teitte mielikseni vain siksi, että olin ensinnä paikalla, ettekä minkään muun vuoksi."
"Niin, mutta tänne", sanoi Taverney, "tulin samalla kuin tekin, ja sanon jo ennakolta, etten täällä suo teille etuoikeutta."
"Ja kuka sanoo, että pyydänkään, monsieur? Puolustan oikeuttani, siinä koko juttu."
"Ja mihin teillä on mielestänne oikeus?"
"Pakottaa kreivi de Cagliostro polttamaan ne tuhat numeroa, jotka hän osti siltä roistolta."
"Muistanette, että juuri minun päähäni ensin juolahti polttaa niitä Montorgueil-kadun talossa."
"Olkoon niin, että poltitte ne, jotka tavattiin siellä; nyt minä revin ne, jotka tavataan täällä."
"Minusta on kovin ikävää, kun olen pakotettu vakavasti huomauttamaan, että tahdon ensimmäisenä päästä tekemisiin kreivi de Cagliostron kanssa."
"Enempää en voi hyväksenne tehdä kuin antaa kohtalon ratkaista. Heitän louisdorin ilmaan, ja joka sitten arvaa, mikä puoli on ylöspäin, sillä on etuoikeus."
"Kiitän teitä, monsieur, mutta yleensä minulla on pelissä huono onni ja luultavasti häviäisin nytkin."
Ja Filip lähti astumaan katua pitkin. Charny pysäytti hänet sanoen:
"Monsieur, vielä pari sanaa; silloin ehkä ymmärrämme toisemme."
Filip kääntyi kiivaasti. Charnyn äänessä oli nyt jotakin uhkaavaa, mikä häntä miellytti.
"Vai niin!" sanoi hän. "No?"
"Jos vaatiaksemme kreivi de Cagliostrolta hyvitystä kävisimme ensin Boulognen metsässä, olisi se aika kiertotie, sen myönnän, mutta erimielisyytemme päättyisi. Toinen meistä luultavasti jäisi sinne, eikä toisen, joka palaisi, tarvitsisi kellekään tiliä tehdä."
"Todellakin, monsieur", sanoi Filip, "te ehätitte lausumaan minun ajatukseni. Se ratkaisisi koko riidan. Tahdotteko olla niin hyvä ja ilmoittaa, missä jälleen tapaamme?"
"Ellei seurani ole teille kovin vastenmielinen, niin…"
"Kuinka sitä oletatte?"
"Niin ei meidän tarvitse erota. Olen määrännyt, että vaununi odottavat minua Place Royalen reunalla, eikä sinne ole kuin muutama askel."
"Olette siis niin herttainen, että tarjoatte minulle vaunuissanne sijaa?"
"Tietysti, suurimmalla mielihyvällä."
Ja nuoret miehet, jotka olivat ensi näkemältä tunteneet olevansa kilpailijoita ja ensi tilaisuudessa tulleet vihamiehiksi, kiirehtivät Place Royalea kohti. Pas-de-la-Mule kadun kulmasta he näkivät Charnyn vaunut. Viitsimättä kävellä pitemmälle Charny viittasi lakeijalle, ja vaunut tulivat heidän luokseen. Charny pyysi Filipiä ensin ottamaan sijansa, repäisi taskukirjastaan lehden, kirjoitti siihen muutaman sanan ja lähetti sen lakeijallaan asuntoonsa. Kun sitten molemmat nuoret miehet olivat istuutuneet vaunuihin, lähtivät nämä kiitämään Elysée-kenttiä kohti.
Herra Charnyn hevoset olivat oivallisia; vähemmässä kuin puolessa tunnissa he joutuivat Boulognen metsään. Tavattuaan täällä soveliaan paikan hän käski ajajan pysäyttää.
Ilma oli kaunis, hieman viileä, mutta aurinko imi jo halukkaasti ensi tuoksua orvokeista ja seljapensaiden vastapuhjenneista nupuista, joita näkyi tien vieressä ja metsän laidassa. Viime vuoden kellastuneiden lehtien päällitse kohosi ruoho ylpeänä töyhtömäisine latvoineen, ja pitkin vanhoja muureja nähtiin keltaorvokkien nojaavan niihin tuoksuavia päitään. "Ihana kävelyilma, vai mitä arvelette, herra de Taverney?" virkkoi Charny.
"Niin on, monsieur."
Ja molemmat astuivat vaunuista maahan.
"Lähtekää, Dauphin", sanoi Charny ajajalleen.
"Mutta lienee väärin lähettää vaunut pois", sanoi Taverney, "koska toinen meistä ehkä niitä tarvitsisi paluumatkaansa varten."
"Ennen kaikkea, monsieur, salaisuus", vastasi Charny. "Koko asia on salattava. Jos sen saisi palvelija tietää, voisi se huomenna olla puheen aineena koko Pariisissa."
"Kuten tahdotte, monsieur. Mutta se vekkuli, joka meidät tänne kyyditsi, arvaa kyllä asian. Sellaiset tuntevat kyllä aatelismiesten tapoja kyllin hyvin osatakseen epäillä, että kun täyttä vauhtia ajetaan Boulognen, Vincennesin tai Satoryn metsään, niin ei ole puhe tavallisesta huviajelusta. Toistan siis, että ajajanne jo arvaa, kuinka on asian laita. Mutta vaikkei hän arvaisikaan, joutuu hän, tosin vähän myöhään, sen tietämään sitten, kun näkee teidät tai minut haavoittuneena, kenties kuolleena. Eikö siis olisi viisaampaa antaa hänen jäädä viedäkseen täältä sen, joka ei muuten voi palata, kuin jättää teidät tai minut pulaan?"
"Oikeassa olette, monsieur", myönsi Charny. Kääntyen sitten vaunuihin päin hän huusi: "Dauphin, seis, saatte odottaa täällä." Aavistaen, että hänet kutsuttaisiin takaisin, ei Dauphin ollut kiirehtinyt, vaan ajanut hyvin hiljaa, joten ääni kuului vielä häneen saakka. Hän siis pysäytti, ja ruvettuaan, kuten Filip edellytti, epäilemään, mitä oli tulossa, asettui hän istuimelleen mukavaan asentoon voidakseen vielä lehdettömien puiden lomitse katsella sitä kohtausta, jossa hänen isäntänsä joutuisi myös esiintymään toimihenkilönä.
Sillä välin Filip ja Charny syventyivät metsään ja viiden minuutin kuluttua melkein katosivat sinertävään utuun, joka varjosti sen näköpiiriä. Edeltä kulkeva Filip tapasi kuivan ja kovan pohjan, pitkulaisen neliön, joka soveltui mainiosti heidän tarkoitukseensa.
"Ellette ole eri mieltä, herra de Charny", sanoi Filip, "näyttää tämä paikka sopivalta."
"Se on mainio, monsieur", vastasi Charny ja riisui takkinsa. Filip riisui myös takkinsa, heitti hattunsa maahan ja paljasti miekkansa.
"Monsieur", sanoi Charny, jonka miekka vielä oli tupessa, "kelle muulle tahansa sanoisin: Ritari, sanokaa sana, vaikkei anteeksi pyytäen, niin edes ystävällinen sana, ja kohta olemme hyvät ystävät; mutta teille, sankarille, joka olette juuri palannut Amerikasta, siitä maasta, missä taistellaan niin hyvin, teille en voisi…"
"Ja minä", keskeytti Filip, "sanoisin kelle tahansa muulle: Monsieur, ehkä olen teitä kohtaan ollut näennäisesti väärässä. Mutta teille, uljaalle merisoturille, joka vielä äskettäinkin herätitte mainiolla urotyöllä koko hovin ihastuksen, teille, herra de Charny, en voi muuta sanoa kuin: Herra kreivi, tehkää minulle se kunnia, että asetutte kuntoon."
Kreivi kumarsi ja sivalsi miekkansa.
"En luule, että kumpikaan on kajonnut riidan varsinaiseen syyhyn."
"En ymmärrä teitä, kreivi", vastasi Filip. "Päinvastoin, te ymmärrätte varsin hyvin, jopa täydellisesti; ja kun olette juuri tullut siitä maasta, missä ei osata valehdella, niin punastutte sanoessanne, ettette ymmärrä."
"Asentoon!" toisti Filip.
Ja miekat ojentuivat ristikkäin. Jo ensi tempuista huomasi Filip olevansa toista paljoa taitavampi, mutta sen sijaan, että tämä tieto olisi lisännyt hänen intoaan, näytti se vaikuttavan aivan laimentavasti. Tästä etevämmyydestä, joka salli Filipin pysyä kylmäverisenä, johtui, että hänen ottelunsa pian kävi yhtä tyyneksi; kuin jos hän olisi seissyt miekkailusalissa ja oikean aseen sijasta pidellyt vain harjoitusmiekkaa. Hän tyytyi vain torjumaan, ja taistelua oli jo kestänyt toista minuuttia hänen tekemättä ainoatakaan pistoa.
