Kitabı oku: «Rouva de la Motte», sayfa 23

"Te säästätte minua", sanoi Charny. "Suvaitkaa ilmoittaa, mistä syystä?"

Ja peitellen äkillistä temppua hän pisti syvälle Filipiä kohti. Mutta tämä kietoi vastustajansa miekan vielä nopeammalla tempulla, ja isku oli torjuttu. Vaikka Charnyn miekka näin oli joutunut linjan ulkopuolelle, ei Taverney kuitenkaan hyökännyt. Nyt Charny yritti uudestaan, mutta Filip syrjäytti hänen pistonsa yksinkertaisella väistöllä, ja Charnyn oli pakko kiireesti palata asentoon.

Charny oli nuorempi ja varsinkin kiivaampi; verensä kuohuessa hän häpesi nähdessään toisen tyynenä, ja hänen mielensä teki järkyttää tätä tyyneyttä.

"Sanoin teille, monsieur, ettei meistä kumpikaan ollut kajonnut kaksintaistelun oikeaan syyhyn."

Filip ei vastannut.

"Mutta nyt sanon teille todellisen syyn: te olette haastanut riitaa minun kanssani, ja sen teitte, kun olette mustasukkainen."

Filip pysyi ääneti.

"Kuulkaapa", jatkoi Charny, sitä kiivaampana, mitä tyynempi oli Filip, "mitä peliä tämä on, herra de Taverney? Aiotteko uuvuttaa käteni? Semmoinen aie olisi teidän puoleltanne kehno. Hitto vie, pistäkää minut kuoliaaksi, jos voitte, mutta ainakin silloin, kun puolustan itseäni."

Filip pudisti päätään.

"Se muistutus, jonka teitte, monsieur", sanoi hän, "on ansaittu. Olen haastanut kanssanne riitaa, ja siinä olin väärässä."

"Ei siitä ole enää puhe; nyt teillä on miekka kädessä, käyttäkää sitä muuhun kuin torjumiseen, tai jollette halua hyökätä, niin puolustakaa itseänne."

"Monsieur", toisti Filip, "minulla on kunnia uudestaan sanoa, että olin väärässä ja nyt kadun."

Mutta Charny oli liiaksi tulistunut ymmärtääkseen vastustajansa jalomielisyyttä, joka hänestä oli vain loukkaus.

"Ahaa!" sanoi hän. "Nyt ymmärrän. Te haluatte esiintyä jalomielisenä, eikö totta, herra ritari? Ja illalla tai huomenna aiotte kertoa joillekin kaunottarille, kuinka veitte minut taistelupaikalle ja armahditte henkeni."

"Herra kreivi", vastasi Filip, "pelkään todellakin, että tulette hulluksi."

"Tahdoitte tappaa kreivi de Cagliostron miellyttääksenne kuningatarta, ja vielä paremmin päästäksenne hänen suosioonsa tahdotte lopettaa minutkin, mutta ivalla."

"Nyt sanoitte sanan liikaa", huusi Filip rypistäen kulmakarvojaan, "ja siitä huomaan, ettei sydämenne olekaan niin jalo kuin luulin."

"No pistäkää se puhki", vastasi Charny paljastaen itsensä juuri silloin, kun Filip suuntasi tuiman piston.

Miekka liukui pitkin kylkiluita ja teki verisen vaon hienon palttinan alle.

"Sain siis vihdoin haavan!" huusi Charny riemuissaan. "Jos nyt tapan teidät, niin olen hyvin suorittanut osani."

"Tehän olette ihan hullu", sanoi Filip. "Ette te minua tapa, vaan joudutte näyttelemään mitätöntä osaa, sillä te olette haavoittunut syyttä suotta, kenenkään tietämättä, miksi olemme taistelleet."

Charny teki niin hurjan äkillisen hyökkäyksen, että Filip hädin tuskin kerkisi torjumaan: mutta sitten hän kietoi vastustajansa miekan lujasti omallaan ja huitaisi kuin piiskaa niin pontevasti, että se lensi kymmenen askeleen päähän ja samalla hän syöksyi sen perästä survaisten sen poikki kenkänsä korolla.

"Herra de Charny", sanoi hän, "teidän ei tarvinnut minulle todistaa, että olette urhoollinen. Inhoatteko minua erityisesti, koska niin vimmatusti pyritte kanssani tappelemaan?"

Charny ei vastannut, vaan kalpeni ilmeisesti. Filip katseli häntä muutaman sekunnin odottaen myöntävää tai kieltävää vastausta.

"No niin, herra kreivi, arpa on heitetty; me olemme vihollisia."

Charny horjui. Filip riensi häntä tukemaan, mutta kreivi torjui hänen kätensä.

"Kiitos", sanoi hän. "Toivon jaksavani käydä vaunuihini asti."

"Ottakaa edes tämä nenäliina tukkiaksenne verenvuotoa."

"Mielelläni."

Ja hän otti nenäliinan käteensä.

"Ja käsivarteni, monsieur! Pienimmästäkin esteestä te kaadutte, kun käyntinne on noin horjuva, ja siitä olisi vain suotta tuskaa…"

"Miekka on sattunut vain lihaan", sanoi Charny. "Rinnassa ei tunnu mitään."

"Sitä parempi, monsieur. Ja toivon pian paranevani."

"Se olisi vieläkin parempi, mutta jos paranemista toivotte siinä mielessä, että tätä ottelua jatkettaisiin, niin saan ennakolta ilmoittaa, että minusta tuskin enää saatte vastustajaa."

Charny koki vastata, mutta sanat jäivät huulille. Hän horjahti, ja Filip ehti parhaiksi ottaa hänet syliinsä ja kantoi hänet sitten kuin lapsen puolitainnoksissa vaunuihin asti. Tosin Dauphin, joka oli puiden lomitse seurannut kohtausta, säästi häneltä puoli matkaa ajamalla isäntäänsä vastaan. Charny laskettiin vaunuihin pitkälleen; päännyökkäyksellä hän kiitti Filipiä.

"Ajakaa käyden", sanoi Filip ajajalle.

"Entä te, monsieur?" mutisi haavoittunut.

"Älkää minusta välittäkö."

Ja tervehtien vuorostaan hän sulki vaunujen oven.

Filip näki vaunujen hitaasti poistuvan, ja kun ne olivat käytävän mutkassa kadonneet näkyvistä, palasi hän suorinta tietä Pariisiin.

Mutta vielä kerran hän silmäili taakseen, ja nähdessään taas vaunut, jotka eivät kulkeneetkaan Parisiin päin, kuten hän itse, vaan kääntyivät Versaillesia kohti häviten puiden sekaan, lausui hän syvästi harkittuaan seuraavat sydämen pohjasta lähteneet sanat:

"Hän herättää kuningattaressa sääliä!"

XXXII
NEUVE-SAINT-GILLES-KADUN TALO

Vartioportilla Filip tapasi vuokravaunut, hyppäsi niihin ja sanoi ajurille:

"Neuve-Saint-Gilles-kadulle, mutta pian!"

Mies, joka oli juuri otellut ja säilyttänyt voittajan ilmeen, tarmokas mies, jonka muoto viittasi aateluuteen, riitti yllyttämään kelpo ajuria, jonka piiska, vaikkei ollutkaan merenjumalan kolmikärjen lailla maailman valtikka, kuitenkin oli nyt Filipin asialle varsin arvokas. Ja niin tämä neljäkolmatta souta saapa ajotaituri kiidätti Filipin, joka yhä oli kiihkoissaan, Neuve-Saint-Gilles-kadulle, kreivi de Cagliostron talon eteen.

Tämä oli ulkonaisesti varsin koruton rakennus, mutta piirteiltään suurenmoinen, kuten useimmat Ludvig XIV: n aikuiset talot verrattuina niihin marmorin ja tiilien konstikkaisuuksiin, joita oli Ludvig XIII: n aikana sommiteltu renessanssin pohjalle.

Lavealla pihalla nähtiin isot vaunut, edessä kaksi reipasta hevosta, keinumassa joustavilla vietereillään. Ajaja, jolla oli yllään ketunnahalla vuorattu väljä viitta, torkkui istuallaan, ja kaksi lakeijaa, joista toisella oli kädessään metsästyspuukko, käveli ääneti edestakaisin ulkoportailla. Paitsi näitä henkilöitä ei talossa näkynyt elon merkkiä.

Vaikka Filipin ajoneuvot olivatkin vain pelkät vuokravaunut, käski hän vaatimaan portinvartijalta pääsyä pihalle, ja pian kääntyikin raskas portti kitisten saranoillaan. Sitten Filip hypähti maahan, kiirehti portaiden luo ja kääntyi yhtaikaa kummankin palvelijan puoleen kysyen:

"Onko kreivi de Cagliostro kotona?"

"Herra kreivi on juuri lähdössä", vastasi toinen palvelijoista.

"Sitä suurempi syy minulla on rientää", sanoi Filip, "sillä minun tarvitsee puhutella häntä sitä ennen. Ilmoittakaa ritari Filip de Taverney."

Ja hän seurasi palvelijan kintereillä, niin että ehti salonkiin melkein samalla kuin tämäkin.

"Ritari Filip de Taverney", toisti palvelijan sanat miehekäs ja samalla lempeä ääni. "Antakaa hänen tulla."

Filip astui sisään, mielessä jotakin outoa, mitä tämä niin tyyni ääni oli hänessä herättänyt.

"Anteeksi, monsieur", sanoi Taverney tervehtien kookasta, harvinaisen voimakasta ja terveennäköistä miestä, joka ei ollut kukaan muu kuin se, jonka olemme tavanneet Richelieun marskin pöytävieraana, Mesmerin magneettisoikon ääressä, neiti Olivan kamarissa ja oopperanaamiaisissa.

"Anteeksiko, mitä?" kysyi tämä.

"Pyydän anteeksi sitä, että estän teitä lähtemästä."

"Teidän olisi pitänyt pyytää anteeksi, jos olisitte myöhästynyt."

"Miksi niin."

"Siksi, että odotin."

Filip rypisti kulmakarvojaan.

"Ettäkö te odotitte minua?"

"Minulle oli ilmoitettu teidän tulevan."

"Minunko tulevan? Mitä ihmettä?"

"Niin, kaksi tuntia sitten. Vai ettekö ollut pari tuntia sitten tulossa tänne, kun tahtomattanne piti lykätä vierailunne toiseen kertaan?"

Filip puristi nyrkkiä; hän tunsi, että tuo mies vaikutti häneen merkillisesti. Mutta Cagliostro ei näkynyt huomaavankaan Filipin hermostusta, vaan sanoi:

"Olkaa niin hyvä ja istukaa, herra de Taverney."

Ja hän siirsi Filipin luo nojatuolin, joka oli tulisijan likellä.

"Tämä nojatuoli oli tuohon pantu teitä varten", lisäsi hän.

"Heittäkää jo leikinlasku, herra kreivi", vastasi Filip koettaen saada äänensä niin tyyneksi kuin isännän, voimatta siitä kuitenkaan poistaa kaikkea värinää.

"En minä leikkiä laske, vaan odotin teitä, kuten jo sanoin."

"Heittäkää mokomat puijaukset; jos olette tietäjä, en ole tullut koettelemaan sitä kykyänne. Muuten teillä voi olla etua ennustustaidostanne, sillä tottapa silloin tiedätte asiani ja voitte hakea turvaa."

"Turvaa…" toisti kreivi omituisesti hymyillen, "ja mitä varten?"

"Ennustakaa, koska olette ennustaja."

"Hyvä. Mieliksenne voin teiltä säästää vaivan selittää, miksi olette tullut luokseni. Te tulette riitaa haastamaan."

"Vai tiedätte sen jo?"

"Tiedän."

"Silloin tietänette myös aiheen?" huudahti Filip.

"Aiheena on kuningatar. Nyt on teidän vuoronne puhua. Jatkakaa, monsieur, minä kuuntelen."

Näitä viime sanoja ei enää lausuttu isännän kohteliaalla äänellä, vaan vastustajan kuivalla ja kylmällä puhetavalla.

"Oikeassa olette", sanoi Filip, "ja näin minusta onkin parempi."

"Sattui siis aivan kohdalleen."

"Monsieur, on olemassa muuan häväistyskirjoitus…"

"Niitä on paljon, monsieur."

"Sen on julkaissut muuan sanomalehtimies…"

"Niitä on paljon, monsieur."

"Malttakaa. Tämä kirjoitus… sen julkaisijaa saamme käsitellä myöhemmin…"

"Suokaa huomauttaa, monsieur", keskeytti Cagliostro hymyillen, "että olette häntä jo käsitellyt."

"Olkoon niin, mutta nyt on puhe häväistyskirjoituksesta, joka on tähdätty kuningatarta vastaan."

Cagliostro nyökäytti päätään.

"Tunnetteko sen kirjoituksen?"

"Kyllä, monsieur."

"Vieläpä olette sitä ostanut tuhat kappaletta."

"Sitä en kiellä."

"Onneksi ette saanut näitä tuhatta kappaletta käsiinne."

"Mikä teidät panee niin arvelemaan?" kysyi Cagliostro.

"Minä satuin tapaamaan lähettinne, joka kantoi lehtitaakkaa, lahjoin hänet ja opastin asuntoni, jossa palvelijani varmaankin on ottanut lehdet vastaan."

"Miksi ette itse suorita asioitanne loppuun asti?"

"Mitä tarkoitatte?"

"Sitä, että ne silloin onnistuisivat paremmin."

"Tätä asiaa en itse suorittanut loppuun, koska sillaikaa, kun teidän merkillinen kirjallisuudennälkänne sai palvelijani avulla pienen nolauksen, minä olin tuhoamassa painoksen muuta osaa."

"Olette siis varma, että nuo minulle aiotut tuhat kappaletta ovat asunnossanne?"

"Olen, herra kreivi."

"Satutte erehtymään, monsieur."

"Kuinka niin?" kysyi Taverney tuntien sydämessään ahdistusta. "Minne ne olisivat joutuneet?"

"Tänne ne joutuivat", vastasi kreivi tyynesti nojaten uuninreunaa vasten.

Filip teki uhkaavan liikkeen.

"Vai luulitteko", jatkoi kreivi kylmäverisesti, "että minusta, tietäjästä, joksi minua äsken sanoitte, voisi niin vain pilaa tehdä? Olitte keksivinänne hyvänkin aatteen, kun lahjoitte asiamieheni! Mutta minulla on muuan apulainen, jonka päähän myös juolahti aate. Ja siitä hyvästä hänelle maksankin. Hän aavisti, ja tietysti tietäjän apulainenkin saa aavistaa. No niin, hän aavisti, että lähtisitte sanomalehtimiehen luo, tapaisitte lehtien kantajan ja lahjoisitte tämän. Hän siis meni kantajan perässä ja uhkasi pakottaa hänet luovuttamaan takaisin rahat, jotka oli teiltä saanut. Siitä mies säikähti, ei mennytkään teidän asuntoonne, vaan tuli koreasti tänne. Epäilettekö?"

"Epäilen."

Vide pedes, vide manus! [katso jalkoja, katso käsiä. – Suom.] sanoi Jesus apostoli Tuomaalle.

"Minä sanon teille, herra de Taverney: Katsokaa kaappiin, tunnustelkaa vihkosia."

Ja näin sanoen hän avasi mestarillisesti veistetyn tammikaapin, Sen suuremmalla hyllyllä hän osoitti kalpenevalle ritarille tuhatta vihkoa, joissa vielä oli äskenpainetun paperin ilkeä tuoksu.

Filip lähestyi kreiviä, mutta tämä ei liikahtanutkaan, vaikka toisen ilme oli uhkaavinta lajia.

"Monsieur", sanoi Filip, "te näytte olevan rohkea mies. Kehoitan teitä antamaan minulle miekka kädessä hyvitystä."

"Mistä?"

"Häväistyksestä, jonka uhriksi kuningatar on joutunut ja johon tekin olette syyllinen, jos pidätte ainoankin kappaleen tuota sepustusta hallussanne."

"Monsieur", vastasi Cagliostro muuttamatta asentoaan, "olette todellakin niin erehtynyt, että käy sääliksi. Minun harrastustani herättävät uutiset, häväistyshuhut, päivän jutut. Minä keräilen muistaakseni siten tuhansia asioita, jotka ilman tätä varokeinoa unohtaisin. Olen ostanut tuon aikakauskirjan numeroita; kuinka olisin sillä teollani ketään loukannut?"

"Te olette loukannut minua."

"Teitä?"

"Juuri minua, minua, ymmärrättekö?"

"En, kunniani kautta, en ymmärrä."

"Mutta mikä vimma teillä on ostaa niin häpeällistä sepustusta?"

"Johan sanoin, keräilyvimma."

"Jos on kunnon mies, niin ei kerää konnantöitä."

"Suonette anteeksi, monsieur, mutta en ole samaa mieltä mitä tulee tuon kirjoituksen laadun määrittelemiseen. Se lienee häväistyskirjoitus, mutta ei ole konnantyö."

"Myönnättekö edes, että se on valetta?"

"Taas erehdytte, sillä hänen majesteettinsa kuningatar on todellakin ollut Mesmerin magneettisen ammeen ääressä."

"Ei ole totta, monsieur."

"Tarkoitatteko, että valehtelen?"

"En ainoastaan tarkoita, vaan sanon suoraan, että valehtelette."

"Jos niin on, vastaan teille kahdella sanalla: näin hänet."

"Näitte hänet siellä?"

"Yhtä selvästi, kuin nyt teidät."

Filip katseli puhetoveriaan kasvoihin, tahtoen avoimella, ylevällä, kauniilla silmäyksellään masentaa Cagliostron säteilevän katseen, mutta lopuksi hän väsyi, käänsi silmänsä pois ja huudahti:

"Sittenkin väitän, että valehtelette."

Cagliostro kohautti hartioitaan ikäänkuin mielipuolen herjaukselle.

"Ettekö kuule, mitä sanon?" kysyi Filip kumeasti.

"Päinvastoin, monsieur, olen tarkoin kuullut joka sanan."

"No ettekö tiedä, mitä syytös valheesta merkitsee?"

"Kyllä", vastasi Cagliostro. "Onpa Ranskassa sananlaskukin, että valheesta syyttäminen maksaa korvapuustin."

"Silloin ihmettelen erästä seikkaa."

"Mitä seikkaa?"

"Ettei kätenne ole vielä näkynyt tavoittelevan poskeani, vaikka olette aatelismies ja tunnette tuon sananlaskun."

"Ennenkuin minusta tuli aatelismies ja opin tuon sananlaskun, oli Jumala luonut minut ihmiseksi ja opettanut rakastamaan lähimmäisiäni."

"Niinmuodoin ette suostu antamaan hyvitystä miekka kädessä?"

"Maksan vain sen, mitä olen velkaa."

"Annatteko siis hyvitystä muulla tapaa?"

"Mitä tarkoitatte?"

"En tahdo teitä kohdella pahemmin kuin aatelismiesten kesken on tavallista; vaadin siis vain, että minun läsnäollessani poltatte kaikki nuo kappaleet häväistyskirjoitusta, jotka ovat kaapissanne."

"Minäpä en suostu."

"Miettikää asiaa."

"Olen jo miettinyt."

"Silloin pakotatte minut soveltamaan teihin samaa, mitä sanomalehtimies sai."

"Vai niin, aiotte siis kepillä löylyttää", sanoi Cagliostro nauraen, liikkumatta paikaltaan.

"Oikein arvattu, monsieur. Ettehän vain huuda väkeänne avuksi!"

"Mitä hullua! En minä väkeäni kutsu, kun asia koskee vain minua, ja itse minä asiani toimitan. Minä olen teitä väkevämpi. Epäilettekö? Vakuutan teille. Miettikää nyt vuorostanne. Jos uhkaatte kepillä, tartun minä teitä kurkkuun ja vyötärykseen ja heitän kymmenen askeleen päähän joka kerta kun yritätte kimppuuni."

"Se on englantilaisen loordin tai jonkin moukan temppu. Mutta olkoon, herra Herkules, minä hyväksyn."

Ja Filip syöksähti vimmastuneena Cagliostroa kohti, joka äkkiä jännitti käsivartensa kuin kaksi rautahakaa, tarttui ritarin kaulaan ja vyötäisiin ja heitti hänet huumaantuneena patjaröykkiölle, joka oli sohvalla salongin nurkassa. Annettuaan näytteen suunnattomasta voimastaan kreivi asettui paikalleen uunin eteen, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Kalpeana ja raivosta vaahdoten nousi Filip pystyyn, mutta hetkinen kylmää harkintaa palautti hänelle siveellisen tarmon. Hän suoristi itsensä, järjesti pukunsa ja kalvostimensa ja sanoi kolkolla äänellä:

"Todellakin olette niin väkevä kuin neljä miestä yhteensä, mutta järjen juoksunne on heikompaa lajia. Pidellessänne minua niin, kuin nyt tapahtui, te unohditte, että voitettuna, nöyryytettynä, ainaisena vihamiehenänne olen nyt saanut oikeuden sanoa teille: Miekka käteen, kreivi, tai tapan teidät."

Cagliostro ei ollut milläänkään.

"Sivaltakaa miekkanne, sanon, taikka olette kuoleman oma", jatkoi Filip.

"Ette ole vielä kyllin likellä pidelläkseni teitä kuin äsken", vastasi kreivi, "enkä suvaitse, että saisitte minua haavoittaa tai kenties tappaa minut niinkuin Gilbert poloisen."

"Gilbert!" huudahti Filip horjahtaen. "Mistä te sen nimen keksitte?"

"Onneksi ei teillä nyt ole ampuma-asetta, vaan miekka."

"Monsieur", puuskui Filip, "te lausuitte nimen…"

"Joka herätti kamalan muiston, eikö niin?"

"Monsieur!"

"Nimen, jota ette luullut koskaan enää kuulevanne; sillä olittehan te kahden kesken sen poika-paran kanssa luolassa Azorien saarilla, kun hänet murhasitte."

"Tarttukaa miekkaanne! Puolustakaa itseänne!" huusi Filip.

"Jospa tietäisitte", sanoi Cagliostro katsellen Filipiä, "kuinka helppoa on saada miekka kädestänne."

"Miekallanneko?"

"Niin, ensiksikin sillä, jos tahtoisin."

"No katsotaan… katsotaan!"

"Sitä ei minun tarvitse yrittää, kun on varmempi keino."

"Vetäkää miekkanne, sanon viimeisen kerran, taikka pistän kuoliaaksi", riehui Filip syösten kreivin kimppuun.

Mutta tämä, jota miekankärki uhkasi rintaan kohta osua tuskin kolmen tuuman päässä, oli jo ottanut taskustaan pienen pullon ja irroittanut korkin ja roiskautti siitä nyt Filipin kasvoihin. Heti kun neste osui hyökkääjään, horjahti tämä, pudotti aseensa, pyörähti ympäri, vaipui polvilleen, ikäänkuin jalat eivät enää kannattaisi, ja meni muutamaksi sekunniksi tainnoksiin. Cagliostro esti häntä kaatumasta pitkälleen, nosti hänet istumaan nojatuoliin, pisti miekan takaisin tuppeen ja odotti, kunnes tainnostila hälveni, sanoen sitten:

"Teidän iällänne, ritari, ei enää sovi tehdä tyhmyyksiä. Herjetkää siis olemasta hupsu kuin pikkulapsi ja kuunnelkaa, mitä sanon."

Filip ravisteli itseään, ojenteli jäseniään, karkoitti sen kauhun, joka oli hänet vallannut, ja mutisi:

"Tuommoistako te, monsieur, sanotte aatelismiehen aseeksi?"

Cagliostro kohautti olkapäitään ja vastasi:

"Aina vain hoette samaa. Kun meikäläiset aukaisevat suunsa ammolleen ja huutavat sanan 'aatelismies', niin sillä muka on kaikki sanottu. Mikä teistä on aatelismiehen ase? Miekkanneko, josta teillä oli niin huono apu minua vastaan, vai pistoolinne, josta oli niin hyvä apu Gilbertiä vastaan? Mikä on ylempiarvoisen ihmisen tuntomerkki? Riittääkö siksi tuo kauniilta kaikuva sana: aatelismies? Ei, vaan siihen on tarpeen ensiksikin järki, sitten voima ja viimeiseksi tieto. Kaikkea tätä olen käyttänyt teitä vastaan; järjellä olen uhmannut herjauksianne, toivoen saavani teidät kuuntelemaan; voimalla olen uhmannut teidän voimaanne; tiedollani olen nujertanut sekä ruumiilliset että siveelliset voimanne. Nyt on minun enää todistettava, että erehdytte kaksin kerroin, kun tulitte tänne uhkaus mielessä. Suotteko minulle sen kunnian, että kuuntelette?"

"Te olette minut masentanut", vastasi Filip, "enkä voi paikaltani liikahtaa. Olette saanut valtaanne lihakseni ja ajatukseni. Vielä sitten kysytte, tahdonko kuunnella, kun en muuta voi!"

Cagliostro otti nyt pienen kultapullon, jota piteli uunin reunalla seisova pronssinen Aiskulapios.

"Haistakaa tätä, monsieur", sanoi hän ylevän lempeästi.

Filip totteli; hänen aivojansa pimittäneet höyryt haihtuivat, ja hänestä tuntui, kuin aurinko laskeutuisi hänen pääkallonsa kätköihin ja valaisisi siellä kaikki ajatukset.

"Ah, nyt elän uudestaan!"

"Ja tunnette voivanne hyvin, olette vapaa ja vahva, eikö niin?"

"Juuri niin."

"Täysin muistaen menneisyyden?"

"Aivan hyvin."

"Ja kun olen tekemisissä uljaan ja järkevän miehen kanssa, niin toivoakseni muisto siitä, mitä välillämme tapahtui, on minulle edullinen."

"Ei", vastasi Filip, "sillä minä toimin pyhän periaatteen vuoksi."

"Mitä siis teitte?"

"Puolustin yksinvaltaa."

"Te, tekö yksinvaltaa puolustitte?"

"Minä juuri."

"Te, joka lähditte Amerikaan puolustamaan tasavaltaa! Kumma juttu! Olkaa edes vilpitön, sillä joko ette siellä puolustanut tasavaltaa taikka ette täällä puolusta yksinvaltaa."

Filip loi katseensa alas; valtava nyyhkytys oli halkaista hänen sydämensä.

"Rakastakaa niitä", jatkoi Cagliostro, "jotka teitä ylenkatsovat; rakastakaa niitä, jotka teidät unohtavat tai teitä pettävät. Suurille sieluille ori ominaista pettyä suurimmissa tunteissaan. Kristitty on velvollinen palkitsemaan pahan hyvällä. Olettehan kristitty, herra de Taverney?"

"Monsieur!" huudahti Filip kauhistuneena siitä, että näki Cagliostron tuntevan sekä menneisyyden että nykyisyyden, "ei sanaakaan lisää! Ellen puolustanutkaan kuninkuutta, puolustin ainakin kuningatarta, kunnioitettavaa, viatonta naista, jota on kaiken uhallakin pidettävä kunniassa, koska jumalallinen laki käskee puolustamaan heikkoja."

"Heikkoja! Ja heikoksi sanotte kuningatarta, jonka edessä kahdeksankolmatta miljoonaa elävää ja ajattelevaa olentoa kumartaa päätä ja polvea! Johan nyt jotakin!"

"Monsieur, häntä panetellaan."

"Mistä sen tiedätte?"

"Uskon, että niin on."

"Teillä on mielestänne oikeus niin uskoa."

"Epäilemättä."

"Vai niin! Minulla on oikeus uskoa päinvastoin."

"Te menettelette kuin paha henki."

"Kuka sen sanoo?" huudahti Cagliostro, jonka silmä välähti ja valoi Filipiin loistettaan. "Mistä teillä on tuo uhkarohkeutenne arvella, että itse olette oikeassa, mutta minä väärässä? Mistä te saatte sen yltiöpäisen luulon, että teidän periaatteenne on parempi kuin minun? Te puolustatte yksinvaltaa, mutta entä jos minä puolustan ihmisyyttä? Te sanotte: antakaa keisarille, mitä keisarin on; minä sanon teille: Antakaa Jumalalle, mikä Jumalan on. Teille, Amerikan tasavaltalainen, Cincinnatus-ritarikunnan jäsen, minä muistutan rakkautta ihmisiin ja tasa-arvoisuuteen. Te poljette kansat jalkainne alle suudellaksenne kuningatarten käsiä; minä survaisen kuningattaret maahan nostaakseni kansoja edes askeleen verran. Minä en häiritse teitä ihailussanne, älkää tekään minua häiritkö työssäni. Minä jätän teille päivänvalon, taivasten ja hovien auringon; suokaa minulle varjo ja yksinäisyys. Tottahan käsitätte sanojeni voiman yhtä hyvin kuin äsken yksilöllisen voimani? Sanoitte: kuole sinä, joka olet loukannut ihailuni esinettä. Minä sanon teille: elä sinä, joka vastustat, mitä minä ihailen; ja kun niin sanon, niin teen sen tuntiessani itseni niin väkeväksi periaatteeni nojalla, ettei teidän tai teikäläisten, kuinka tahansa ponnistaisitte, onnistu kulkuani hetkeksikään viivyttää."

"Te kauhistatte minua", sanoi Filip. "Lienen tässä maassa ensimmäisenä, teidän opastamananne, saanut katsahtaa perikatoon, johon kuningasvalta on menossa."

"Olkaa siis varovainen, jos kuilun näette."

"Te, joka puhutte minulle näin", vastasi Filip heltyneenä isällisestä äänensävystä, jolla Cagliostro oli viime sanat lausunut, "joka paljastatte minulle niin kauheita salaisuuksia, olette kuitenkin jalomielisyyttä vailla, sillä tiedättehän, että mieluummin syöksyn itse hornaan kuin sallin sinne niiden syöksyä, joita puolustan."

"Vaikka niin, mutta ainakin olen teitä varoittanut ja voin Pilatuksen tavoin pestä käteni."

"Ja minä taas", puhui Filip kiihtyneenä hypäten Cagliostron eteen, "minä, joka olen vain heikko ihminen teihin verrattuna, tahdon käyttää teitä vastaan heikon aseita, lähestyä teitä kostein silmin, värisevin äänin, ristissä käsin. Tahdon rukoilla teitä edes tällä kertaa armahtamaan ne, joita vainootte. Tahdon pyytää sitä teiltä itseni tähden, kun en voi, ties mistä syystä, tottua näkemään teissä vihollista; tahdon hellyttää, vakuuttaa, vihdoin suostuttaa teidät siihen, ettei minulle jäisi julmaa pakkoa tunnonvaivoissa muistella kuningatarparan turmiota, jota en ollut torjunut. Ja lopuksi, monsieur, saanen teidät suostumaan siihen, että hävitätte tuon herjaussepustuksen, joka pakottaa naisen itkemään, taikka muutoin, sen vannon kunniani kautta, kovaonnisen rakkauden kautta, jonka tiedätte minussa olevan, minä tällä miekallani, joka ei teihin pysty, lävistän sydämeni tässä silmäinne edessä."

"Ah", mutisi Cagliostro katsellen Filipiä kaunopuheisen tuskaisesti, "miksi eivät kaikki ole teidän kaltaisianne? Silloin olisin heidän puolellaan, eivätkä he hukkuisi."

"Monsieur, olkaa niin hyvä ja vastatkaa pyyntööni", jatkoi Filip rukoilevasti.

"Laskekaa", sanoi Cagliostro oltuaan hetkisen vaiti, "ovatko ne tuhat kappaletta siellä jäljellä, ja polttakaa ne itse viimeiseen asti."

Filip tunsi sydämensä laajenevan; hän riensi kaapin luo, raastoi sieltä vihot esille, heitti ne tuleen, puristi sitten liikutettuna Cagliostron kättä ja sanoi:

"Hyvästi, hyvästi, tuhannet kiitokset siitä, mitä olette minulle tehnyt!"

Ja hän riensi pois.

"Olin veljelle velkaa", tuumi Cagliostro nähdessään hänen poistuvan, "tämän korvauksen siitä, mitä sisar on kärsinyt."

Sitten hän huusi:

"Vaunut esille!"