Kitabı oku: «Rouva de la Motte», sayfa 24

XXXIII
TAVERNEYN PERHEEN PÄÄ

Sillä välin kun nämä tapaukset sattuivat Neuve-Saint-Gilles-kadun varrella, käveli Taverney vanhempi puutarhassaan, ja kaksi lakeijaa työnsi hänen perässään rullatuolia.

Siihen aikaan oli Versaillesissa ja ehkä on vieläkin vanhoja taloja ranskalaisine puutarhoineen, jotka orjallisesti matkien hallitsijan makua, ja aatteita olivat pienoiskoossa kuin Le Nôtren ja Mansardin Versailles. Useat hovimiehet, joiden esikuvana kaiketi oli herra de la Fenillade, olivat rakennuttaneet itselleen supistetussa mittakaavassa maanalaisen ansarin, sveitsiläislammen ja Apollon kylpylän.

Siellä tavattiin myös linnanpiha ja Trianonit viidessadasosan asteikon mukaan: kutakin allasta vastasi saavillinen vettä.

Herra de Taverney oli myös menetellyt samoin, sillä kun Ludvig XV oli valinnut Trianonit olinpaikakseen, oli parooninkin talo saanut Trianoninsa, hedelmäpuistonsa ja kukkatarhansa. Kun hänen majesteettinsa oli hankkinut itselleen lukkosepän verstaan ja sorvausvehkeet, oli myös Taverneyllä pajansa ja höylänlastunsa. Kun Marie-Antoinette sai kuntoon englantilaisia puutarhoja, keinotekoisia jokia, niittyjä ja alppimajoja, toimitti Taverneykin puutarhansa nurkkaan pienen Trianonin nukeille ja joen ankanpoikasille.

Sillä hetkellä, josta nyt on puhe, imi hän sisäänsä auringon suloa ainoalla, suurelta vuosisadalta säilyneellä käytävällä, jonka lehmuksilla pitkät umput olivat niin punaisia kuin hehkutettu rautalanka. Hän kulki pienin askelin, kädet pistettyinä puuhkaan, ja joka viides minuutti läheni palvelijain työntämä nojatuoli tarjoamaan lepoa ponnistuksen jälkeen. Hän nautti tästä levosta ja tirkisteli aurinkoa kohti, kun rakennuksen puolelta tuli portinvartija juosten ja huusi:

"Herra ritari tulee."

"Poikani!" sanoi ukko ylpeästi riemuiten.

Sitten hän kääntyi, huomasi portinvartijan jäljessä Filipin ja sanoi:

"Rakas ritarini!"

Ja kädenliikkeellä hän antoi palvelijan mennä.

"Tervetuloa, Filip", jatkoi parooni, "tulet kuin kutsuttu, minulla on pää täynnä hauskoja tuumia. Mutta mikä sinua vaivaa… olethan nyrpeän näköinen."

"Minäkö? En, monsieur."

"Tiedät kai jo, mitä jutusta seurasi?"

"Mistä jutusta?"

Ukko kääntyi ikäänkuin nähdäkseen, oliko joku kuulemassa.

"Voitte puhua, ei täällä kukaan kuuntele", sanoi Filip.

"Tarkoitan sitä tanssiaisjuttua."

"Ymmärrän vielä vähemmän."

"Tarkoitan oopperanaamiaisia."

Filip punastui, ja ovela ukko huomasi sen.

"Varomaton", sanoi hän, "sinä hääräät kuin huonot merimiehet: kohta kun on myötätuuli, annetaan mennä täysin purjein. Istuppa tuohon penkille ja kuuntele siveyssaarnaani; minulla on jotakin hyvää."

"Pyydän kuitenkin…"

"Malta. Sinä liioittelet, ryntäät ihan liiaksi, ja vaikka ensin olet niin arka, hienotunteinen, hillitty, pilaat sinä nyt hänen mainettaan."

Filip nousi seisaalle.

"Kenestä te puhutte?"

"Hänestä, hitto vie, hänestä."

"Kuka se on?"

"Ahaa, sinä luulet, ettei minulla ole tietoa kujeilustasi, kuinka te kaksi kujeilitte naamiohuveissa; sepä on somaa."

"Monsieur, minä vakuutan…"

"Kas niin, älä suutu. Sinun hyväksesi minä vain puhun. Sinä et osaa varoa, vaan joudut kerran vielä kiikkiin, piru vie! Tällä kertaa sinut nähtiin hänen kanssaan oopperassa, toisella kertaa jossakin muualla."

"Onko minut nähty?"

"Totta vie! Oliko sinulla sininen domino vai ei?"

Filip aikoi vastata, ettei hänellä ollut sinistä dominoa, että oli erehdytty, ettei hän ollut käynyt naamiohuveissa eikä tiennyt, mistä huveista hänelle puhuttiin; mutta muutamien sydänten on vastenmielistä puolustautua arkatuntoisissa asioissa. Vain silloin puolustaa itseään innokkaasti, kun tietää olevansa rakastettu ja puolustaen itseään tekevänsä hyvän työn rakkaalleen, joka syyttää.

"Mutta kannattaako", tuumi Filip, "antaa selityksiä isälle?

Sitäpaitsi tahdon tietää kaikki."

Hän laski päänsä kuin syyllinen, joka tunnustaa.

"Näetkö", jatkoi ukko riemuiten, "sinut tunnettiin, ja siitä olinkin varma. Fachelieun herttua, joka pitää sinusta paljon ja joka huolimatta neljästäyhdeksättä ikävuodestaan kävi noissa naamiaisissa, koetti ottaa selville, kuka oli se sininen domino, jonka käsivarteen kuningatar nojasi, eikä hän osannut muita epäillä kuin sinua, sillä kaikki muut hän näki siellä, ja tiedäthän, että vanha marski on tarkka kun tahtoo."

"Että on epäilty minua", sanoi Filip kylmästi, "sen ymmärrän; mutta että tunnettiin kuningatar, se on merkillisempää."

"Lienee se ollut kovinkin vaikeata, kun hän otti naamion kasvoiltaan! Sitä ei olisi voinut kuvitellakaan! Niin uhkarohkea! Se nainen on sinuun ihan villiintynyt!"

Filip punastui. Hänen kävi mahdottomaksi penkoa tätä asiaa syvemmälti.

"Ellei se ollut uhkarohkeutta", jatkoi Taverney "ei se voi olla muuta kuin perin harmillinen vahinko. Ole varuillasi, ritari, kadehtijoita on, vieläpä vaarallisia. Se on haluttu paikka, tuo kuningattaren suosikkina olo, kun kuningatar on oikea kuningas."

Ja Taverney vanhempi otti hyvillä mielin hyppysellisen nuuskaa.

"Et pahastune siveyssaarnastani, vai mitä? Niin, saat suoda anteeksi, ystäväiseni. Olen sinulle kiitollisuudenvelassa ja tahtoisin estää, ettei sattuma, koska sattuma aina on mukana, puhaltaisi kumoon taitavasti pystyttämiäsi telineitä." Filip nousi, otsa hiessä, kädet nyrkissä. Hän valmistui lähtemään lopettaakseen keskustelun yhtä halukkaasti kuin mieli tekee murskata käärmeen selkäranka; mutta häntä pidätti tuskallisen uteliaisuuden tunne, vimmattu halu päästä pahan asian perille, säälimätön tutkain, joka kiduttaa rakastavia sydämiä.

"Sanoin siis, että meitä kadehditaan", jatkoi ukko, "mikä onkin luonnollista. Mutta vielä emme ole päässeet katonharjalle, jonne olet meitä nostamassa. Sinulle tulee kunnia siitä, että Taverneyden nimi kumpuaa vaatimattomasta lähteestä korkeuteen. Ole vain varuillasi; muuten emme perille pääse, ja aikeesi jäävät kesken. Ja se olisi, tosiaankin vahinko, kun nyt sujuu niin hyvin."

Filip kääntyi poispäin salatakseen syvän inhonsa ja ylenkatseensa, mikä tällä hetkellä loi hänen kasvoihinsa sellaisen ilmeen, että ukko olisi sitä ihmetellyt, ehkä kauhistunut.

"Jonkun ajan päästä pyydät minulle jotakin arvokasta tointa", sanoi ukko innostuen. "Toimitat niin, että minulle annetaan jokin varapäällikön toimi, ei kovin kaukana Pariisista. Sitten hankit Taverney-Maison-Rougelle päärinarvon ja pidät huolta, että minut muistetaan, kun ensi kerran jaetaan ritarimerkkejä. Itsestäsi voi tulla herttua, pääri ja kenraaliluutnantti. Parin vuoden päästä, mitkä vielä aion elää, toimitat minulle…"

"Lopettakaa jo!" mutisi Filip.

"Jos sinä olet kylläinen, en minä silti ole. Sinulla on koko elämä tallella, minulla vain joku kuukausi. Mutta niillä tahdon korvata ilottoman ja mitättömän entisyyden. Jumala on minulle lahjoittanut kaksi lasta. Se on paljon semmoiselle, jolla ei ole varoja; mutta jos tytär on ollut perheellemme hyödytön, korvaat sinä. Sinä olet temppelimme arkkitehti. Sinussa näen suuren Taverneyn sankarin. Herätät minussa kunnioitusta, ja se on jotakin, näetkös. Totta onkin, että menettelytapasi hovissa on ihailtava. Sukkelampaa en ole eläissäni nähnyt!"

"Kuinka niin?" kysyi nuori mies hätääntyen kuullessaan hyväksymistä tuolta käärmeeltä.

"Käytöstapasi on mainio. Et ilmaise mustasukkaisuutta, vaan jätät täyden vapauden koko maailmalle, pysyen kuitenkin itse paikallasi. Se on voimakasta, mutta tarkoin harkittua."

"En ymmärrä", sanoi Filip yhä kiihtyen.

"Heitä kainoutesi. Näetkö, sinulla on ihan sama menettely kuin ruhtinas Potemkinilla, joka onnellaan hämmästytti koko maailmaa. Hän älysi, että Katariina oli rakkausasioissaan turhamaisen oikullinen; että jos keisarinnalle suotaisiin vapaus liihottelisi hän kukasta kukkaan, mutta palaisi rehevimpään, kauneimpaan; että jos häntä ajettaisiin takaa, karkaisi hän tiehensä. Silloin Potemkin teki päätöksensä. Hän itse vielä auttoi niitä uusia suosikkeja, joita keisarinna valitsi, ja tällöin hän, saattaen toiselta puolen esille heidän ansionsa, osasi toisaalta myös paljastaa heidän vikansa. Hän sai hallitsijansa kyllästymään hetkellisiin lemmenoikkuihin eikä itse kyllästyttänyt tarjoomalla aina omaa viehätystään. Ja valmistamalla näille suosikeille, joita ivallisesti nimitetään kahdeksitoista tsaariksi, tilaisuutta lyhytaikaiseen hallitukseen Potemkin teki oman valtansa ikuiseksi järkähtämättömäksi."

"Mutta tuohan on käsittämätöntä häpeällisyyttä", mutisi Filip raukka, ällistyneenä katsellen isäänsä.

"Potemkinin järjestelmän mukaan", jatkoi ukko levollisesti, "olisit kuitenkin pikkuisen väärässä. Hän ei lakannut valvomasta; sinä taas hellität liiaksi. Mutta tiedänhän, ettei ranskalainen politiikka ole venäläisen kaltainen."

Näihin sanoihin, jotka lausuttiin niin tahallisen viekkaasti, että niistä olisivat kovimmatkin valtioviisaat päät menneet vialle, vastasi Filip, luullen isänsä hourivan, vain kohauttamalla hartioitaan jokseenkin epäkunnioittavasti.

"Niin, niin", sanoi ukko, "sinun mielestäsi en kai ole oikein arvannut, mutta saatpa nähdä."

"No katsotaan, monsieur."

Taverney pani käsivartensa ristiin.

"Väitätkö ehkä", kysyi hän, "ettet hellästi vaali seuraajaasi?"

"Seuraajaani?" toisti Filip vaaleten.

"Väitätkö, ettet tiedä, kuinka pysyväisiä ovat kuningattaren lemmenpyyteet, kun hän on ihastunut, ja että aavistaen hänen taholtaan muutoksen et halua joutua kokonaan hylätyksi, häädetyksi, kuten tavallisesti käy suhteessa kuningattareen, joka ei voi samalla rakastaa nykyisyyttä ja sietää menneisyyttä."

"Te puhutte hepreaa, herra parooni."

Nyt ukko rähähti kimakkaan, ilkeään nauruun, joka aina vavahutti Filipiä kuin pahan hengen hätähuuto.

"Ehkä uskottelet minulle, ettet tahallasi säästä herra de Charnyta?"

"Mitä Charny tähän kuuluu?"

"Se on vastainen seuraajasi, se mies, joka valtaan päästyään voi sinut karkoittaa, kuten sinä voit karkoittaa herrat Coignyn, Vaudreuilin ja muut."

Veri syöksähti nyt rajusti Filipin ohimoihin.

"Riittää", huusi hän, "sanon vielä kerran: riittää, monsieur. Minua hävettää, että olen näin kauan kuunnellut. Se, joka vertaa Ranskan kuningatarta Messalinaan, on inhottava panettelija."

"Hyvä, varsin hyvä", sanoi ukko. "Oikeassa olet, tuollaista osaa sinun tuleekin näytellä. Mutta täällä ei sinua kukaan kuule."

"Oi!"

"Ja mitä Charnyhin tulee, huomannet, että olen aikeesi arvannut. Kuinka taitava lienetkin, näetkös, Taverneyden luontoon kuuluu aavistaa. Jatka, Filip, jatka. Imartele, taltuta, lohduta Charnyta, auta häntä hiljakseen ja ilman katkeruutta kehittymään taimesta kukaksi, niin saat olla varma, että hän, aatelismies, myöhemmin suosikkiaikanaan maksaa sinulle takaisin kaikki, mitä olet hänen hyväkseen tehnyt."

Ja tämän sanottuaan parooni, tuntien ylpeyttä kekseliäisyytensä näytteestä, hypähti vallattomasti kuin nuorukainen, vieläpä sellainen, joka on menestyksestään käynyt kopeaksi. Raivoissaan Filip tarttui häntä hihaan ja hillitsi häntä.

"Niinhän sen laita lienee", sanoi hän. "Järjenjuoksunne on mainio."

"Siitäkö olet vihoissasi, että arvasin oikein? Mitä tyhjää, saat suoda anteeksi, että olen ollut niin huomaavainen. Muuten on Charny minulle mieluinen, ja käytöksesi häntä kohtaan tyydyttää minua täydellisesti."

"Tuo suosimanne Charny on tällä hetkellä niin rakas minulle, niin herttainen ystäväni, että äsken pistin tämän miekkani koko pitkälti hänen kylkiluittensa väliin."

Ja Filip näytti isälleen miekkaansa.

"Häh!" huusi Taverney säikähtyen leimuavasta katseesta ja sellaisesta sotauutisesta. "Tarkoitatko, että olet taistellut herra de Charnyn kanssa?"

"Ja lävistänyt hänet! Juuri niin."

"Hyvä Jumala!"

"Niin minä hoitelen, kesyttelen ja säästelen seuraajiani", lisäsi Filip. "Kun nyt tunnette käytäntöni, sovittakaa siihen teorianne."

Ja hän teki epätoivoisen liikkeen paetakseen, mutta ukko takertui hänen käsivarteensa.

"Filip, Filip, sano, että teit pilaa."

"Sanokaa sitä pilaksi, jos tahdotte, mutta se on totta."

Ukko kohotti nyt silmänsä taivasta kohti, mumisi joitakin katkonaisia sanoja, jätti poikansa ja juoksi eteiseensä saakka.

"Pian, pian!" huusi hän, "satuloikaa hevonen ja joku rientäköön ottamaan selkoa, kuinka haavoittunut herra de Charny jaksaa; pitää kysyä hänen vointiaan ja mainita, että minä olen lähettänyt kysymään."

"Tuo petturi Filip", mutisi hän astuen huoneisiinsa, "eikö hän olekin sisarensa veli! Ja minä kun luulin hänen parantuneen! Voi, voi, ei minun perheessäni ole ollut useampia kuin yksi pää… ja se on minun."

XXXIV
PROVENCEN KREIVIN RUNO

Sillaikaa, kun nämä tapaukset sattuivat Pariisissa ja Versaillesissa, puuhasi kuningas tapansa mukaan rauhallisena, kun tiesi laivastonsa voitollisiksi ja talven voitetuksi, työhuoneessaan meri- ja maakarttojen keskellä suunnitellen pieniä koneellisia pohjapiirroksia ja aikoen merillä viitoittaa uusia reittejä Lapeyrousen laivoille.

Hiljainen koputus ovelle keskeytti hänen haaveilunsa, jota oli elähyttänyt äsken nautittu kelpo välipala, ja samalla kuului ääni kysyvän:

"Saanko tulla sisään, veljeni?"

"Provencen kreivi kiusakseni!" mutisi kuningas sysäten luotaan tähtitieteellisen teoksen, joka oli avoinna suurimpien kuvioiden kohdalta. "Astukaa sisään", sanoi hän ääneen. Silloin tuli huoneeseen lyhyt, tanakka, verevä, vilkaskatseinen mies, joka oli eleiltään veljeksi liian kursaileva, alamaiseksi liian tuttavallinen.

"Ette osannut minua odottaa?"

"Totta puhuen, en."

"Häiritsenkö ehkä?"

"Ette. Olisiko teillä jotakin hauskaa kerrottavana?"

"Käy niin hassu huhu, niin mahdoton…"

"Ahaa, jokin panettelu!"

"Juuri niin, veljeni."

"Ja se on teitä huvittanut?"

"Niin, merkityksellään."

"Se lienee jokin ilkeys minua vastaan?"

"Taivas on todistajani, etten silloin nauraisi."

"No sitten se koskee kuningatarta."

"Kuvitelkaa, sire, että minulle on todellakin sanottu, täydellä todella… saisitte arvailla vaikka kuinka kauan, ette sittenkään keksisi…"

"Veljeni, siitä asti, kun opettajani pakotti minut ihailemaan rouva de Sévignén teoksissa tuota puhetaiteellista varovaisuutta mallikelpoisena, en sitä enää ihaile… Asiaan!"

"Hyvä!" sanoi Provencen kreivi hieman jäähtyneenä tästä kuivakiskoisesta vastaanotosta. "Sanotaan, että kuningatar joku päivä sitten nukkui yönsä poissa kotoa, ha, ha, haa!" Ja hän koki parhaansa mukaan nauraa.

"Olisi kovin ikävää, jos se olisi totta", vastasi kuningas vakavasti.

"Mutta eihän se ole totta, vai kuinka?"

"Ei."

"Sitten ei liene totta sekään, että kuningatar on nähty odottamassa vesialtaiden puoleisella portilla?"

"Ei."

"Sinä päivänä, muistattehan, jolloin käskitte sulkea portit kello yksitoista."

"En muista."

"Vai niin! Ajatelkaapa, veljeni, että huhu väittää…"

"Mitä on huhu? Missä se on, kuka se on?"

"Siinä teitte syvämietteisen kysymyksen. Mitä oikeastaan on huhu? Mutta olkoon sen laita kuinka tahansa, nyt tuo käsittämätön olento, jota sanotaan huhuksi, väittää, että kuningatar on nähty Artoisin kreivin kanssa, käsi kädessä, sinä yönä puoli yhden aikaan."

"Missä?"

"Menossa erästä pikku taloa kohti, joka Artoisin kreivillä on siellä tallirakennusten takana. Eikö teidän majesteettinne ole kuullut puhuttavan näin mahdottomasta jutusta?"

"Olen kyllä, veljeni, koska on täytynyt kuulla."

"Kuinka niin, sire?"

"Ettekö te itse ole jollakin tapaa toimittanut sitä tietooni?"

"Minäkö?"

"Te juuri."

"Mitä siis olen muka tehnyt?"

"Esimerkiksi runon, joka julkaistiin Mercuressä."

"Runon!" toisti kreivi punaisempana poskiltaan kuin huoneeseen tullessaan.

"Teidät tiedetään runotarten suosikiksi."

"Ei siihen määrään, että…"

"Että sepittäisitte nelisäkeisen runon, jonka loppu kuuluu:

"Hyvältä Menelaokseltaan Helena tyystin kätki juonen."

"Minäkö olisin…"

"Älkää kieltäkö, tässä on tuon runon käsikirjoitus. Teidän käsialaanne… vai mitä? Runoudesta en paljon käsitä, mutta jos on puhe käsialasta, niin olen kuin asiantuntija…"

"Sire, hullutus tuo toisen perässään."

"Vakuutan teille, Provencen kreivi, että hullutus on vain teidän tahollanne, ja ihmettelen, että filosofi on eksynyt semmoiseen hullutukseen. Pitäkäämme tämä sana osoittamassa runonne laatua."

"Sire, teidän majesteettinne on minulle ankara."

"Kostamisoikeus, veljeni! Sen sijaan, että sepititte tuon runon, olisitte voinut tiedustaa, mitä kuningatar oli tehnyt; niin minä menettelin; ja sen sijaan, että runoilitte häntä ja siis minuakin vastaan, olisitte sepittänyt jotakin kälynne kunniaksi. Tosin voisitte huomauttaa, ettei se aihe teitä innostuta, mutta minulle ainakin on enemmän mieleen huono ylistys kuin hyvä pilkka. Ja niin arveli Horatiuskin, mielirunoilijanne."

"Sire, te aivan muserratte minut."

"Ja ellette olisi ollut varma kuningattaren viattomuudesta, kuten minä olen", jatkoi kuningas pontevasti, "olisin teidän ollut hyvä jälleen lukea Horatiustanne. Eikö juuri hän ole lausunut näitä kauniita sanoja… anteeksi, että rääkkään latinaa:

"Rectius hoc est:

Hoc faciens vivant melius, sic dolcis amicis Occurram.

"Näin on parempi; jos niin teen, olen rehellisempi, ja niin esiinnyn kelvollisena ystävilleni."

"Te kääntäisitte sirommin, te, veljeni, mutta luullakseni on merkitys se, minkä lausuin."

Ja annettuaan tämän enemmän isällisen kuin veljellisen läksytyksen, hyvä kuningas odotti, että syyllinen puolustaisi itseään.

Kreivi mietti hetken vastaustaan, vähemmän pulaan joutuneena ihmisenä kuin hienoimpia lauseparsia tavoittelevana kaunopuhujana.

"Sire", sanoi hän, "niin ankara kuin onkin teidän majesteettinne tuomio, on minulla yksi keino puolustautua ja yksi anteeksiannon toivo."

"Puhukaa, veljeni."

"Syytätte minua erehdyksestä, eikö niin, mutta ette häijystä tarkoituksesta?"

"Myönnetään."

"Jos niin on laita, niin teidän majesteettinne, joka tietää, ettei ole ihmistä, joka ei erehtyisi, voinee olettaa, etten olisi erehtynyt, ellei siinä mitään järkeä olisi."

"En koskaan syyttäisi järkeänne, veljeni, sillä se on suuri ja etevä."

"Kuinka en siis olisi langennut erehdykseen kuullessani, mitä kaikkea jutellaan? Me ruhtinaat elämme panettelun ilmapiirissä, se on meihin syöpynyt. Minä en sano uskovani, sanon vain kuulleeni."

"Hyvä että niin on, mutta…"

"Se runo? Katsokaa, runoilijat ovat omituisia olentoja; eikö muuten ole parempi vastata herttaisella arvostelulla, joka voi kelvata varoitukseksi, kuin kulmakarvojen rypistyksellä? Uhkaavat eleet eivät runon hahmossa loukkaa, sire; toisin on laita häväistyskirjoitusten, joiden johdosta täytyy anoa teidän majesteetiltanne pakkokeinoja, esimerkiksi sellaisia sepustuksia vastaan, joita voin itsekin erään näyttää."

"Onko se häväistyskirjoitus?"

"On, sire, ja minun tarvitsee välttämättä saada määräys toimittaa Bastiljiin tämän riettauden viheliäinen kyhääjä." Kuningas nousi kiivaasti.

"Näyttäkääpä!"

"En tosiaankaan tiedä, sopiiko…"

"Tietysti sopii. Siinä suhteessa ei tarvitse arkailla. Onko se mukananne?"

"On, sire."

"Antakaa tänne."

Ja Provencen kreivi veti taskustaan kappaleen Etteniotnan juttua, onnettoman painoarkin, jota Charnyn keppi, Filipin miekka tai Cagliostron rovio ei ollut estänyt pääsemästä liikkeelle. Kuningas silmäili sitä kiireesti, kuten ainakin se, joka on tottunut kirjoista ja lehdistä heti löytämään hauskimmat kohdat.

"Häpeällistä", sanoi hän, "konnamaista!"

"Siinä näette, sire, että väitetään kälyni olleen Mesmerin ammeen ääressä."

"Hän onkin käynyt siellä."

"Todellako?" huudahti Provencen kreivi.

"Minun luvallani."

"Oh, sire!"

"Enkä hänen käynnistään Mesmerin luona tee päätelmää hänen säädyllisyyttään vastaan, koska olin sallinut hänen mennä Vendôme-torille."

"Teidän majesteettinne ei liene sallinut kuningattaren lähestyä ammetta itse koetellakseen…"

Kuningas polki jalkaa. Provencen kreivi sattui nämä sanat lausumaan juuri silloin, kun Ludvig XVI: n silmät osuivat siihen kohtaan, missä pahimmin loukattiin Marie-Antoinettea, nimittäin kuvaukseen hurmiotilasta, kouristuksista, puvun vallattomasta epäjärjestyksestä, kaikesta, mitä Mesmerin luona oli havaittu neiti Olivan esiintymisessä.

"Mahdotonta!" sanoi kuningas kalpeana. "Poliisin täytyy tietää, mitä perää tuossa kaikessa on!"

Ja hän soitti.

"Hakekaa tänne heti herra de Crosne", sanoi hän.

"Sire, tänään hänen on annettava viikkokertomuksensa, ja siksi hän odottaa häränsilmässä." [Häränsilmäksi sanottiin pyöreän akkunansa vuoksi erityistä etuhuonetta, josta päästiin suureen vastaanottosaliin. – Suom.]

"Tulkoon tänne."

"Sallinette minun…" lausui Provencen kreivi tekopyhästi ja oli menevinään pois.

"Jääkää", käski Ludvig XVI. "Jos kuningatar on syyllinen, niin olettehan te perheen jäsen ja voitte siis saada sen tietää; jos hän on viaton, täytyy teidänkin se tietää, koska olette epäillyt."

Nyt astui huoneeseen herra de Crosne. Kun tämä virkamies näki Provencen kreivin kuninkaan seurassa, suoritti hän aluksi kunnioittavimmat tervehdyksensä valtakunnan kahdelle mahtavimmalle, kääntyi sitten kuninkaan puoleen ja sanoi:

"Sire, kertomus on valmis."

"Ennen kaikkea, monsieur", sanoi Ludvig XVI, "selittäkää, kuinka Pariisissa on julkaistu niin kelvoton kyhäys kuningatarta vastaan?"

"Etteniotnako?" kysyi herra de Crosne.

"Niin."

"Sen on julkaissut eräs sanomalehtimies, nimeltä Reteau."

"Vai niin, tiedätte siis nimen, mutta ette ole häntä estänyt julkaisemasta ettekä vanginnut julkaisemisen jälkeen?"

"Sire, perin helppoa olisi häntä vangita; voinpa teidän majesteetillenne näyttää vangitsemiskäskyn, joka on salkussani valmiina."

"No miksi ei ole vangittu?"

Herra de Crosne kääntyi Provencen kreiviin päin.

"Saan nyt sanoa teidän majesteetillenne hyvästi", sanoi tämä hitaasti.

"Ei, ei", vastasi kuningas. "Olen käskenyt teitä jäämään, jääkää siis."

Kreivi kumarsi.

"Puhukaa, herra de Crosne; puhukaa suoraan, peittelemättä! puhukaa pian ja lyhyesti."

"Asia on niin", vastasi poliisiministeri, "etten ole vanginnut tuota sanomalehtimiestä Reteauta, koska minun täytyi, ennen sellaista toimenpidettä, välttämättä puhua siitä teidän majesteetillenne."

"Sitä juuri tahdonkin."

"Kenties olisi, sire, parempi, antaa sille miehelle pussillinen rahaa ja toimittaa hänet pääsemään hirteen muualla, hyvin kaukana."

"Miksi niin?"

"Siksi, että kun nuo viheliäiset valehtelevat, niin yleisö, jolle asia paljastetaan, hyvin mielellään näkee niitä rangaistavan: ruoskitaan, leikataan korvat, jopa hirtetäänkin. Mutta kun ne pahaksi onneksi pistävät kyntensä totuuteen…"

"Totuuteen?"

Herra de Crosne kumarsi vaieten.

"Niin, tiedän kyllä. Kuningatar on käynyt katsomassa Mesmerin ammetta. Hän on siellä ollut, pahaksi onneksi, kuten sanoitte; mutta sen olin hänelle sallinut."

"Ooh, sire!" mutisi herra de Crosne.

Tämä purkaus nöyrältä alamaiselta koski kuninkaaseen enemmän kuin mitä se äsken oli vaikuttanut lähteneenä kateellisen omaisen huulilta.

"Mutta eihän kuningatar silti ole hukassa, luulemma?" sanoi hän.

"Ei, sire, mutta pahassa huudossa."

"Herra de Crosne, mitä teille on poliisinne kertonut?"

"Paljon semmoista, mikä huolimatta velvollisuuteni mukaisesta kunnioituksesta teidän majesteettianne kohtaan, huolimatta erityisestä ihailustani kuningatarta kohtaan, pitää yhtä tuon sepustuksen eräiden väitteiden kanssa."

"Pitää yhtä, sanotte?"

"Esimerkiksi tässä kohden: Ranskan kuningatar, joka menee tavallisen naisen puvussa keskelle tuota epäilyttävää, Mesmerin magneettihullutusten houkuttamaa joukkoa, ilman seuralaista…"

"Ilman seuralaista!" huudahti kuningas.

"Niin, sire."

"Te erehdytte, herra de Crosne."

"En luulisi, sire."

"Olette saanut huonosti tietoja."

"Tietoni ovat niin tarkat, sire, että voin kuvata hänen majesteettinsa puvun, koko hänen olentonsa, askeleensa, liikkeensä, huutonsa."

"Hänen huutonsa!"

Kuningas vaaleni ja rutisteli häväistyskyhäystä.

"Hänen huokauksensakin ovat asiamiehilläni muistiin merkittyinä", lisäsi arasti herra de Crosne.

"Hänen huokauksensa! Kuningatarko olisi itsensä niin unohtanut?..

Niin vähän välittänyt kuningasarvostani ja naiskunniastaan!"

"Se on mahdotonta!" sanoi Provencen kreivi. "Se olisi pahempaa kuin häväistys, eikä hänen majesteettinsa voi semmoista tehdä."

Tämä lause pikemmin vahvisti syytöstä kuin sitä järkytti. Kuningas tajusi sen, ja hänen verensä kuohui.

"Monsieur", sanoi hän poliisiministerille, "pysyttekö sanoissanne?"

"Valitettavasti, viimeiseen sanaan asti, sire."

"Olen teille, veljeni", sanoi Ludvig XVI pyyhkien nenäliinalla hikeä otsaltaan, "velvollinen todistamaan, mitä olen väittänyt. Kuningattaren kunnia on koko perheen oma, enkä pane sitä koskaan alttiiksi. Olin antanut kuningattarelle luvan mennä Mesmerin luo, mutta sillä ehdolla, että mukana olisi varma henkilö, nuhteeton, jopa mallikelpoinen."

"Voi", sanoi herra de Crosne, "jos olisi niin käynyt…"

"Jos esimerkiksi", sanoi Provencen kreivi, "hänen seurassaan olisi ollut sellainen nainen kuin Lamballen prinsessa…"

"Juuri niin, veljeni, juuri Lamballen prinsessan olin määrännyt häntä saattamaan."

"Kovaksi onneksi, sire, prinsessaa ei otettu mukaan."

"Vai niin!" sanoi kuningas vavahtaen. "Jos tottelemattomuus menee niin pitkälle, täytyy olla ankara ja niin olenkin."

Ja syvä huokaus sulki hänen huulensa raadeltuaan hänen sydäntään.

"Mutta vielä on minussa epäilys", sanoi hän sitten hiljemmin, "joka tietysti ei herää teissä, te kun ette ole syytetyn kuningas, puoliso ja ystävä… Sen epäilyksen tahdon poistaa."

Hän soitti, ja huoneeseen astui päivystävä upseeri.

"Ottakaa selko", sanoi kuningas, "onko Lamballen prinsessa kuningattaren luona tai huoneissaan."

"Sire, Lamballen prinsessa kävelee puutarhassa kuningattaren ja erään naisen kanssa."

"Pyytäkää prinsessaa tulemaan tänne heti."

Upseeri meni.

"Vielä kymmenen minuuttia, herrat; sitä ennen en voi päätöstäni tehdä."

Ja vastoin tapaansa Ludvig XVI rypisti kulmakarvojaan luoden melkein uhkaavia katseita molempiin suuren tuskansa todistajiin. Nämä pysyivät ääneti. Herra de Crosne oli todellakin murheissaan; Provencen kreivin ilmeessä oli niin raatelevaa murhetta, että se olisi sopinut itse Momus jumalalle.

Keveä silkin kahina oven takana ilmaisi kuninkaalle, että Lamballen prinsessa oli tulossa.