Kitabı oku: «Rouva de la Motte», sayfa 26

"Mistä naamiaisista?"

"Oopperanaamiaisista."

"Kuinka sanoitte?"

"Minä sanoin: oopperanaamiaisista."

"Nyt en ymmärrä."

Prinssi purskahti nauramaan.

"Taisin olla tyhmä, kun kajosin salaisuuteen!"

"Salaisuuteen! Tehän puhutte oopperanaamiaisista, lankoni. Nyt olen niin utelias!"

Jeannen korvaan oli sattunut sana "oopperanaamiaiset", ja hän herkisti tarkkaavaisuuttaan.

"Hiljaa!" sanoi prinssi.

"Ei ollenkaan, vaan puhutaan suu puhtaaksi", väitti kuningatar.

"Miksi te puhutte oopperanaamiaisista, kuinka se tähän kuuluu?"

"Rukoilen säälimään, kälyni…"

"Minä tahdon vastausta, prinssi."

"Ja minä tahdon olla vaiti."

"Tahdotteko minua loukata?"

"En suinkaan. Mutta toivoakseni olen jo sanonut niin paljon, että ymmärrätte."

"Ette ole sanonut yhtään mitään."

"Rakas käly, nyt käyn minä uteliaaksi… Kuulkaahan… oikeinko tosissanne?"

"Kunniani kautta, minä en puhu leikkiä."

"Vaaditte minut puhumaan?"

"Heti paikalla."

"Kaiketi muualla kuin täällä", sanoi prinssi viitaten Andréeseen ja Jeanneen.

"Täällä juuri! Ei silloin ole liian monta kuin asia selvitetään."

"Varokaa, käly!"

"Se on minun asiani."

"Ettekö käynyt äskeisissä oopperanaamiaisissa?"

"Minäkö?" huudahti kuningatar, "minäkö oopperanaamiaisissa?"

"Hiljaa, Herran tähden!"

"Mitä vielä, vaan huudetaan, lanko… Sanotteko, että olin oopperanaamiaisissa?"

"Siellä te olitte."

"Kenties te näitte?" kysyi hän ivallisesti, mutta vielä kuin leikillä.

"Näin kyllä."

"Minutko? Minut!"

"Teidät, juuri teidät."

"Tämä on liikaa."

"Sitä minäkin ajattelin."

"Miksi ette väitä, että puhuttelitte siellä minua? Se olisi vieläkin hassumpaa."

"Aioin juuri tulla puhumaan, kun joukko naamioittuja tunki väliin."

"Te olette hullu!"

"Siitä olinkin varma, että saisin teiltä sen vastauksen. Ei olisi pitänyt tähän vaaraan mennä. Oma syyni se on."

Kuningatar nousi äkkiä ja käveli kiihtyneenä vähän aikaa edestakaisin. Kreivi silmäili häntä hämmästyneenä. Andrée värisi pelosta ja levottomuudesta. Jeanne puristi käsiään nyrkkiin säilyttääkseen malttinsa.

Pysähtyen prinssin eteen kuningatar sanoi:

"Hyvä ystävä, jätetään nyt pila sikseen; minulla on niin ärtyisä luonto, että kuten näette, jo nyt olen menettää malttini. Tunnustakaa heti, että olette tahtonut huvitella minun kustannuksellani, ja minä tyydyn siihen."

"Tunnustan, jos niin tahdotte, kälyni."

"Pysykää nyt vakavana, Charles."

"Olkaa niin hyvä ja sanokaa, että olette tekaissut koko jutun."

Iskien naisille silmää prinssi vastasi.

"Niin, itse sen tekaisin, suokaa anteeksi."

"Te ette ymmärrä minua, lankoni", sanoi nyt kuningatar ankarana. "Peruutatteko näiden naisten kuullen ihan suoraan, mitä ensin väititte, vai pysyttekö sanoissanne? Älkää valehdelko; minua ei tarvitse säästää."

Andrée ja Jeanne hiipivät verhojen taakse.

"Kuulkaa nyt, käly", sanoi prinssi hiljaa, kun toisia ei enää näkynyt, "minä olen puhunut totta, mutta miksi ette kohta viitannut minua vaikenemaan?"

"Näitte siis minut naamiohuveissa?"

"Niinkuin nyt näen teidät, ja tekin näitte minut."

Kuningatar huudahti, kutsui esille Andréen ja Jeannen, juoksi itse heitä hakemaan oviverhojen takaa, talutti kumpaakin kädestä ja toi heidät kiivaasti takaisin.

"Hyvät naiset", sanoi hän, "Artoisin kreivi väittää minut nähneensä oopperassa."

"Ah!" mutisi Andrée.

"Nyt ei enää sovi peräytyä", jatkoi kuningatar. "Todistakaa, todistakaa…"

"Asian laita oli näin", selitti prinssi. "Seurassani oli Richelieun marski, herra de Calonne… ja monta muuta… kuka heitä muistaa. Teidän naamionne heltisi."

"Minun naamioni!"

"Aioin juuri sanoa teille: tuo on liian uskallettua, mutta te katositte sen kavaljeerin mukana, jonka käsivarteen nojasitte."

"Kavaljeerin mukana! Voi Jumalani, tästähän tulee hulluksi!"

"Sillä oli sininen domino", lisäsi prinssi. Kuningatar siveli kädellä otsaansa.

"Mikä päivä se oli?" kysyi hän.

"Lauantai, päivää ennen, kuin lähdin metsästysretkelle. Nukuitte vielä aamulla, kun lähdin; muuten olisin jo silloin sanonut samaa kuin nytkin."

"Voi Jumalani, mihin aikaan te näitte minut?"

"Kello taisi olla kahden ja kolmen välillä."

"Varmasti on jompikumpi meistä hullu."

"No sitten olen minä hullu… minä olen kai erehtynyt… Kuitenkin…"

"Kuitenkin?"

"Älkää olko niin hädissänne… mitään ei ole tullut ilmi… Kerran jo luulin, että olitte kuninkaan seurassa, mutta se henkilö puhui saksaa, ja kuningas osaa vain englantia."

"Saksaa… saksalainen! Mutta minä voin todistaa, että panin lauantaina nukkumaan kello yksitoista."

Kreivi kumarsi hymyillen epäilevän näköisenä. Kuningatar soitti.

"Rouva de Misery voi sen teille vakuuttaa", sanoi hän. Kreivi alkoi nauraa.

"Voisitte samalla kutsuttaa tänne myös Laurentin, sen portinvartijan, joka on siellä vesiallasten puolella. Kaiketi hänkin todistaa. Itsehän minä sen aseen teille taoin, pikku käly; älkää sitä käyttäkö minua vastaan."

"Voi!" huusi kuningatar vimmoissaan. "Voi, kun ei uskota!"

"Uskoisin, jollette niin kovin suuttuisi. Mutta kuinka se nyt on mahdollista? Jos myönnynkin siihen, mitä tahdotte, niin tulee toisia, jotka eivät myönny."

"Toisia? Keitä toisia?"

"Tietysti ne, jotka teidät näkivät."

"Tämäpä on kerrassaan ihmeellistä! On siis useampia, jotka ovat minut nähneet. Mainitkaa!"

"Heti… Filip de Taverney, onko hän täällä?"

"Minun veljeni!" huudahti Andrée.

"Hän oli siellä, hyvä neiti", vastasi prinssi. "Tahdotteko, että häntä kuulustellaan, käly?"

"Sitä tahdon nimenomaan."

"Voi Jumalani!" mutisi Andrée.

"Mitä?" kysyi kuningatar.

"Veljeni haastetaan todistajaksi!"

"Niin, se on minun tahtoni."

Ja kuningatar kutsui väkeään; juostiin hakemaan Filipiä hänen isänsä talosta saakka, josta hän juuri oli lähtenyt edellä kuvaamamme kohtauksen jälkeen, Filip, joka oli voittajana selvinnyt kaksintaistelusta Charnyn kanssa ja äsken tehnyt kuningattarelle palveluksen, oli nyt hyvillä mielin matkalla Versaillesin linnaa kohti. Hänet tavattiin puolitiessä; hänelle ilmoitettiin kuningattaren käsky, ja hän joudutti tuloaan.

Marie-Antoinette riensi häntä vastaan, seisahtui hänen eteensä ja sanoi:

"Kuulkaa, monsieur, osaatteko puhua totta?"

"Kyllä, madame, mutta en osaa valehdella."

"No sanokaa… ja selkeästi… oletteko viime viikolla nähnyt minut jossakin julkisessa tilaisuudessa?"

"Olen, madame", vastasi Filip.

Läsnäolijain sydämet jyskivät niin, että olisi voinut kuulla.

"Missä olette minut nähnyt?" kysyi kuningatar pelottavalla äänellä.

Filip oli vaiti.

"Älkää yhtään säästäkö, monsieur; lankoni tuossa on väittänyt nähneensä minut oopperanaamiaisissa; missä te olette nähnyt?"

"Samoin kuin monseigneur Artoisin kreivi, oopperanaamiaisissa, madame."

Kuin salaman iskemänä vaipui kuningatar sohvalle. Mutta kavahtaen taas pystyyn kuin haavoitettu pantteri, hän sanoi:

"Se on mahdotonta, koska en ollut siellä. Varokaa, herra de Taverney, huomaan teidän täällä rupeavan puritaanin tapaiseksi; Amerikassa se kävi päinsä, herra de Lafayetten parissa, mutta Versaillesissa ollaan ranskalaisia, kohteliaita, vilpittömiä."

"Teidän majesteettinne musertaa herra de Taverneyn", sanoi Andrée kalpeana harmista ja suuttumuksesta. "Jos hän sanoo nähneensä, on hän nähnyt."

"Tekin!" sanoi Marie Antoinette, "vai tekin! – Ei muuta puutu, kuin että tekin olisitte minut nähnyt! Voi taivas, jos minulla on ystäviä, jotka puolustavat minua, niin on vihollisia jotka murhaavat minut. Hyvät herrat, yksi todistaja ei riitä."

"Siinäpä te muistutatte mieleeni", sanoi Artoisin kreivi, "että juuri kun teidät näin ja huomasin, ettei sininen domino ollutkaan kuningas, luulin sitä sensijaan komentaja de Suffrenin sisarenpojaksi. Mikä hänen nimensä onkaan, sen kelpo upseerin, joka sotalipulla teki sen urotyön? Te otitte hänet viimeksi niin ystävällisesti vastaan, että luulin hänen päässeen suojelusritariksenne."

Kuningatar punastui; Andrée kävi kalmankalpeaksi. Molemmat katsahtivat toisiinsa ja vavahtivat nähdessään toistensa ilmeen. Filipin kasvoihin tuli lyijynväri.

"Herra de Charny?" mutisi hän.

"Charny! Se se oli", jatkoi Artoisin kreivi. "Eikö ole totta, herra Filip, että sinisen dominon olennossa oli jotakin, mikä muistutti herra de Charnyta?"

"En huomannut, monseigneur", vastasi Filip tukahtuneella äänellä.

"Mutta", selitti edelleen prinssi, "pian huomasin erehdykseni; sillä herra de Charny tuli äkkiä näkyviini. Hän seisoi likellä Richelieun herttuaa, vastapäätä teitä, kälyni, silloin kuin naamionne irtaantui."

"Ja hänkin näki?" huusi kuningatar ääntään hillitsemättä.

"Ellei satu olemaan sokea", sanoi prinssi.

Kuningatar teki epätoivoisen liikkeen ja soitti jälleen.

"Mitä aiotte?" kysyi prinssi.

"Tahdon kysyä myös herra de Charnylta, juoda kalkkini pohjaan saakka."

"En usko, että herra de Charny on Versaillesissa", sanoi Filip kankeasti.

"Miksi ei olisi?"

"Luulen kuulleeni, että hän on… pahoinvoipa."

"Mutta tämä asia on niin vakava, että hänen pitää tulla, monsieur. Minäkin voin pahoin ja kuitenkin menisin vaikka paljain jaloin maailman halki todistamaan…"

Tuskaisin mielin lähestyi Filip Andréeta, joka katseli akkunasta puutarhaan päin. Äkkiä kuului Andrée hämmästyksestä huudahtavan.

"Mikä nyt on?" kysyi kuningatar astuen sinne päin.

"Ei mitään… Sanottiin herra de Charnyn olevan sairaana, mutta tuolla hän on."

"Näetkö hänet?" kysyi Filip hätkähtäen.

"Näen kyllä, hän se on."

Unohtaen kaiken muun kuningatar aukaisi itse akkunan tavattoman ripeästi ja huusi:

"Herra de Charny!"

Tämä käänsi päänsä ja suuntasi, perin hämmästyneenä, askeleensa linnaan.

XXXVII
MUUAN ALIBI

[Latinalainen sana alibi merkitsee lakikielessä sitä todistusta, että joku on rikoksen sattuessa ollut muualla. – Suom.]

Huoneeseen astui herra de Charny hiukan kalpeana, mutta suorana ja ilman näkyvää kärsimystä. Nähdessään näin ylhäisen seuran hän kävi ryhdiltään täsmällisen kunnioittavaksi kuten ainakin sotilas ja maailmanmies.

"Olkaa varuillanne", sanoi Artoisin kreivi hiljaa kuningattarelle.

"Minusta näyttää että kuulustelette liian monta."

"Kuulustelen vaikka koko maailmaa, kunnes tapaan jonkun, joka sanoo teidän erehtyneen."

Tällä välin Charny oli huomannut Filipin ja tervehtinyt häntä kohteliaasti.

"Turmelette terveytenne", kuiskasi Filip vastustajalleen. "Lähteä ulos haavoittuneena… ihanko te tahdotte kuolla?"

"Ei siitä kuole, jos sattuu Boulognen metsässä saamaan pensaasta naarmun", vastasi Charny mielissään, kun sai vihamieheensä osatuksi siveellisen piston, joka oli tuskallisempi kuin miekalla tehty.

Kuningatar lähestyi tehden lopun tästä pakinasta, jota olisi pikemmin voitu sanoa kahden "syrjään" puhumiseksi kuin keskusteluksi.

"Herra de Charny", sanoi hän, "mikäli nämä herrat tietävät, olitte te oopperanaamiaisissa."

"Oikein, teidän majesteettinne", vastasi Charny kumartaen.

"Sanokaa meille, mitä siellä näitte."

"Kysyykö teidän majesteettinne, mitä näin, vai keitä näin?"

"Juuri sitä… keitä siellä näitte… ettekä saa mitään salata, ei kenenkään mieliksi peitellä."

"Pitää siis sanoa kaikki, madame?"

Kuningattaren poskille tuli taas se kalpeus, joka aamusta lähtien oli jo ainakin kymmenen kertaa vaihdellut kuumeisen punan kanssa.

"Aloittaakseni säätyarvon mukaan, kuten kunnioitus vaatii…" sanoi Charny.

"Hyvä, näitte siis minut?"

"Näin, sillä hetkellä, kun teidän majesteettinne naamio valitettavasti lähti irti."

Marie-Antoinette rutisti suonenvetoisesti kaulahuivinsa pitsejä.

"Monsieur", sanoi hän äänellä, jossa taitavampi tarkastelija olisi aavistanut purkautumaisillaan olevia nyyhkytyksiä, "katsokaa minua tarkoin, oletteko aivan varma?"

"Teidän majesteettinne piirteet ovat uurretut kaikkien alamaistenne sydämiin. Jos on kerran nähnyt teidän majesteettinne, näkee aina."

Filip katsahti Andréeseen, Andrée loi katseensa Filipiin. Nämä kaksi tuskaa, nämä kaksi mustasukkaisuutta tekivät kärsimysliiton!

"Monsieur", sanoi kuningatar astuen lähemmäksi Charnyta, "kuitenkin vakuutan, etten käynyt niissä naamiohuveissa."

"Oi, madame", huudahti nuori mies kumartaen melkein maahan asti, "eikö teidän majesteetillanne ole oikeutta mennä, minne hyväksi näkee, ja vaikka teidän majesteettinne astuisi jalallaan helvettiin, olisi helvetti samalla kirkastettu."

"En vaadi teitä puolustelemaan käytöstäni", sanoi kuningatar, "vaan pyydän uskomaan, etten ole niin käyttäytynyt."

"Uskon kaikki, mitä teidän majesteettinne käskee uskomaan", vastasi Charny, jota sydämen pohjaan asti liikutti tämä kuningattaren itsepintaisuus, tämä niin ylpeän naisen herttainen nöyryys.

"Kälyni, tuo on liikaa", kuiskasi Artoisin kreivi Marie-Antoinettelle.

Sillä tämä kohtaus oli jähmetyttänyt läsnäolijoita, toisia heidän rakkautensa tai loukatun itserakkautensa tuskalla, toisia sillä mielenliikutuksella, jota aina herättää syytetty nainen uljaasti puolustautuessaan musertavia todistuksia vastaan.

"Minua ei uskota, ei uskota!" puhisi kuningatar vihan vimmassa, kävi sitten toivottomaksi ja vaipui nojatuoliin pyyhkien salavihkaa hyppysellään kyyneleen, jota ylpeys kärvensi silmäluomen laidassa, mutta äkkiä hän taas nousi.

"Rakas käly", sanoi Artoisin kreivi hellästi, "suokaa minulle anteeksi! Täällä on vain uskollisia ystäviä, eikä sitä salaisuutta, josta niin ylenmäärin kiivastutte, tunne kukaan muu, ja me kyllä osaamme sen sydämissämme säilyttää niin kauan kuin elämme."

"Salaisuus, salaisuus!" huudahti kuningatar, "sitä juuri en siedä!"

"Kälyni!"

"Ei mitään salaisuutta, vaan todistuksia!"

"Madame", sanoi Andrée, "joku tulee."

"Madame", sanoi Filip hitaasti, "kuningas!"

"Kuningas!" ilmoitti päivystävä upseeri etuhuoneesta.

"Kuningas, sitä parempi! Kuningas on ainoa ystäväni; kuningas ei tuomitsisi minua syylliseksi, vaikka luulisi nähneensäkin minut itse teossa. Kuningas on tervetullut."

Kuningas astui sisään. Hänen katseensa erosi jyrkästi niistä hämmästyneistä ja hätääntyneistä, joita näkyi kuningattaren ympärillä.

"Sire!" huudahti tämä, "tulette juuri parhaiksi. Taas on panettelu, taas herjaus torjuttava!"

"Mikä on asia?" kysyi Ludvig XVI tullen lähemmäksi.

"Huhu, kelvoton huhu. Se leviää. Auttakaa minua, sire, sillä nyt minua eivät syytä vihamiehet, vaan ystävät."

"Ystävänne?"

"Nämä herrat, lankoni… anteeksi, Artoisin kreivi, herra de Taverney ja herra de Charny väittävät, väittävät minulle vasten kasvoja nähneensä minut oopperanaamiaisissa."

"Oopperanaamiaisissa!" huudahti kuningas rypistäen kulmakarvojaan.

"Niin, sire."

Läsnäolijoita painosti kamala vaitiolo. Rouva de la Motte näki kuninkaan kolkon levottomuuden, kuningattaren kalmankalpeuden; yhdellä sanalla, yhdellä ainoalla sanalla hän saattoi tehdä niin raatelevasta tuskasta lopun, kumota kaikki syytökset menneeltä ajalta ja pelastaa kuningattaren vastaisen varalta. Mutta hänen sydämensä ei johtanut häntä siihen; hänen etunsa esti häntä siitä. Hänen mielestään ei enää sopinut peräytyä; hän tuumi, että jo Mesmerin jutussa oli totuutta poljettu ja että jos hän peruuttaisi sanansa ja näyttäisi kerran valehdelleensa ja jättäneensä kuningattaren pulaan, kun tehtiin ensimmäinen syytös, silloin hän, uusi suosikki, heti tuhoisi itsensä, riistäisi itseltään jo alussa sen edun, jota vastainen suosio tuottaisi. Hän siis pysyi, vaiti.

Kuningas toisti tuskastuneen näköisenä:

"Oopperanaamiaisissa? Kuka niin sanoo? Tietääkö sen Provencen kreivi?"

"Mutta se ei ole totta", vakuutti kuningatar epätoivoisen viattomuuden äänensävyllä. "Se ei ole totta. Artoisin kreivi erehtyy, herra de Taverney erehtyy. Tekin erehdytte, herra de Charny. Voihan erehtyä." Kaikki nyökkäsivät.

"Kuulkaapa!" huudahti kuningatar. "Kutsutaan tänne kaikki väkeni, koko maailma, ja kysytään! Lauantainahan ne huvit olivat?"

"Niin, kälyni."

"No niin, mitä minä tein lauantaina? Pitää ottaa siitä selko, sillä näin minä tulen hulluksi, ja jos tämmöistä jatkuu, rupean itsekin uskomaan, että kävin noissa katalissa naamiaisissa; mutta jos olisin käynyt, hyvät herrat, niin sanoisin myös."

Äkkiä kuningas läheni säteilevin silmin, suu hymyssä ja kädet levitettyinä.

"Viime lauantai", sanoi hän, "se päivähän se oli, hyvät herrat?"

"Niin oli, sire."

"No sitten", jatkoi hän, yhä tyyntyen ja yhä rehevämmin iloiten, "ei tarvitse sitä asiaa muilta tiedustaa kuin kamarineitsyeltänne Marielta. Kenties hän muistaa, mihin aikaan tulin huoneeseenne sinä iltana; lienee ollut yhdentoista tienoilla."

"Ah!" huudahti kuningatar riemusta hurmaantuneena, "niin juuri, sire!"

Ja hän heittäytyi kuninkaan syliin, mutta sitten heti hän punastuen ja hämillään, kun huomasi toisten katselevan, kätki kasvonsa kuninkaan povelle, tämän suudellessa hellästi hänen kauniita hiuksiaan.

"Jopa nyt", sanoi Artoisin kreivi kuin hölmistyen sekä yllätyksestä että ilosta, "täytyy ostaa silmälasit; mutta taivaan nimessä, tuota näkyä en vaihtaisi miljoonaankaan, vai mitä arvelette, herrat?"

Filip nojasi kuolonkalpeana seinään. Charny seisoi kylmänä, heltymättömänä, ja oli juuri pyyhkinyt hikoilevaa otsaansa.

"Ja siinä on syy, hyvät herrat", sanoi kuningas onnellisena aikaansaamastaan vaikutuksesta, "miksi kuningattaren oli mahdotonta sinä yönä olla oopperanaamiaisissa. Uskokoon muuten kukin, mitä hyväksi näkee; kuningatar varmaankin tyytyy siihen, että minä uskon omalla tavallani."

"Hyvä on", lisäsi Artoisin kreivi, "Provencen kreivi saa siitä ajatella, mitä tahtoo, mutta sen minä takaan, ettei hänen puolisolleen onnistu samanlainen alibi, jos joskus syytettäisiin yön viettämisestä kotoa poissa."

"Veljeni!"

"Sire, olen nöyrin palvelijanne!"

"Charles, minä lähden mukaanne", sanoi kuningas suudeltuaan kuningatarta vielä kerran.

Filip ei ollut liikahtanut.

"Herra de Taverney", sanoi kuningatar tuimasti, "ettekö lähde saattamaan Artoisin kreiviä?"

Filip suoristi itsensä kiivaasti; veri syöksähti hänen ohimoihinsa ja silmiinsä. Hän oli vähällä pyörtyä. Tuskin hän jaksoi kumartaa, katsahtaa Andréeseen, luoda pelottavan silmäyksen Charnyhin ja tukahuttaa mielettömän tuskansa purkauksen. Sitten hän poistui. Kuningattaren luokse jäivät Andrée, Jeanne ja herra de Charny.

Andréen tilaa, hän kun oli joutunut veljensä ja kuningattaren väliin, ystävyytensä ja mustasukkaisuutensa ristiriitaan, emme olisi saaneet kuvatuksi hidastamatta sitä draamallista kohtausta, johon kuningas toimitti onnellisen loppusuorituksen. Mutta tämä nuoren naisen kärsimys ansaitsee puoleltamme erityistä huomiota. Hän tunsi, että Filip olisi vaikka henkensä antanut estääkseen kuningattaren saamasta yksityisesti puhutella Charnyta; hän tunnusti itselleen sydämensä murtuvan, jos olisi mennyt Filipiä saattamaan ja lohduttamaan, niinkuin olisi pitänyt, ja siten jättänyt Charnyn yksin rouva de la Motten ja kuningattaren seuraan, siis vapaammaksi kuin kahden kesken, ja tämän hän aavisti Jeannen häveliäästä ja samalla tuttavallisesta ilmeestä. Kuinka on selitettävissä, mitä hän tunsi?

Oliko se rakkautta? Ei, ei, – olisi hän itselleen sanonut, rakkaus ei idä eikä kasva niin nopeasti hovin kylmässä ilmapiirissä. Rakkaus, tämä harvinainen taimi, viihtyy ja kukkii ylevissä, puhtaissa, tahrattomissa sydämissä. Se ei rupea juurtumaan muistojen saastuttamassa sydämessä, sellaisessa maaperässä, joka on jäätynyt jo vuosikausia kerääntyneistä kyynelistä. Ei, rakkautta ei ollut se, mitä neiti de Taverney tunsi herra de Charnyta kohtaan. Hän torjui väkisinkin sellaisen ajatuksen, koska oli vannonut, ettei tässä maailmassa enää mitään rakastaisi.

Mutta miksi hän siis oli niin kärsinyt, kun Charny oli kuningattarelle lausunut muutamia kunnioituksen ja ihastuksen sanoja? Tietysti siinä oli mustasukkaisuutta.

Andrée myönsikin itselleen olevansa mustasukkainen, ei sen lemmen vuoksi, jota mies voi tuntea toista naista kohtaan, vaan sille naiselle, joka saattoi herättää, vastaanottaa ja oikeuttaa tämän rakkauden. Surumielisesti hän näki uuden hovin kaikkien liehittelijäin kulkevan sivutsensa. Nämä uljaat ja tuliset herrat, jotka eivät käsittäneet häntä, poistuivat hänen luotaan osoitettuaan hänelle hiukan ihailua, toiset siksi, ettei hänen kylmyytensä ollut filosofiaa, toiset senvuoksi, että tämä kylmyys oli merkillisesti ristiriidassa entisen kevytmielisyyden kanssa, jonka aikakauteen Andrée muka alkuaan kuului.

Ja sitäpaitsi miehet, tavoitelkootpa he nautintoa tai haaveilkoot rakkautta, epäilevät tuollaista kylmyyttä viidenkolmatta vanhassa naisessa, joka on kaunis ja rikas ynnä kuningattaren suosikki, kun hän yksinäisenä, jääkylmänä, vaiteliaana ja kalpeana astuu sitä uraa, jolla suurimpana riemuna ja onnena on herättää mitä suurinta huomiota.

Mutta elävänä arvoituksena oleminen ei viehätä ihmisiä, sen oli Andrée kylläkin saanut kokea. Hän oli nähnyt, kuinka katseet vähin erin kääntyivät poispäin hänen kauneudestaan ja älykkäät epäilivät hänen älyään tai sen suoraan epäsivät. Hän näki enemmänkin: tämä laiminlyönti muuttui tavaksi vanhemmissa, vaistoksi uusissa hoviherroissa; eipä enää ollut tavallisempaa puhutella neiti de Taverneyta kuin Dianan tai Latonan patsaita Versaillesissa, näiden seistessä mustuneen veden kylmässä kehässä. Kun oli tervehtinyt neiti de Taverneyta, pyörähtänyt ympäri ja hymähtänyt toiselle naiselle, oli velvollisuus täytetty.

Nämä eri vivahdukset eivät jääneet nuoren tytön tarkalta silmältä huomaamatta. Hän, jonka sydän oli kokenut kaikki mielipiteet tuntematta ainoatakaan iloa; hän, joka tunsi iän lähenevän, mukanaan kalvava ikävä ja kolkot muistot, kääntyi hiljakseen pikemmin kostavan kuin anteeksiantavan Jumalan puoleen, ja tuskallisessa unettomuudessa, muistellessaan elämänriemuja, jotka olivat Versaillesin onnellisille rakastaville tarjona, hän huokaili katkerin mielin: "Ja minä, voi Jumalani, entä minä?"

Tavatessaan Charnyn tuona pakkasiltana, nähdessään, kuinka nuoren miehen silmät utelevina kiintyivät häneen ja vähitellen kietoivat hänet myötätunnon verkkoon, ei hän tässä huomannut tuota outoa pidättymystä, jota hänelle kaikki hovimiehet ilmaisivat. Tästä miehestä hän oli nainen. Tämä mies oli hänessä taas elvyttänyt nuoruuden, sulattanut jään ja saanut Dianan ja Latonan marmorin punastumaan.

Neiti de Taverney olikin äkkiä kiintynyt tähän elvyttäjään, joka oli suonut hänen jälleen tuntea elinvoimaansa. Hän tunsi myös onnea saadessaan katsella tätä nuorta miestä, joka ei pitänyt häntä arvoituksena. Ja siksi hän olikin onneton ajatellessaan, että toinen nainen pääsisi silpomaan hänen heleän mielikuvituksensa siivet, salpaamaan hänen tuskin puhjenneen kultaisen haaveensa.

Suotakoon anteeksi, että olemme näin selitelleet, miksi Andrée ei lähtenyt Filipin mukana kuningattaren luota, vaikka hänen veljelleen tehty loukkaus oli tuottanut hänelle tuskaa, vaikka tämä veli oli hänen epäjumalansa, uskontonsa, melkeinpä rakkautensa.

Neiti de Taverney, joka ei tahtonut jättää kuningatarta kahden kesken Charnyn kanssa, ei enää aikonut ottaa keskusteluun osaa, kun hänen veljensä oli poistettu. Hän istuutui likelle tulisijaa, selkä melkein käännettynä sitä ryhmää kohti, jonka muodostivat kuningatar istuen, Charny seisten puoleksi kumartuneena ja rouva de la Motte heidän kohdallaan akkunakomerossa, mistä hänen tekoarkuutensa haki turvapaikkaa, mutta tosiuteliaisuutensa edullista tähystyssijaa.

Kuningatar oli muutamia minuutteja vaiti; hän ei tiennyt, kuinka saisi keskustelun jälleen käyntiin äskeisen niin arkaluontoisen selityksen jälkeen. Charny näytti kärsivältä, eikä hänen ilmeensä ollut kuningattarelle vastenmielinen. Vihdoin Marie-Antoinette katkaisi vaitiolon ja virkkoi vastaten samalla omaan ja muiden ajatukseen:

"Se todistaa, ettei meiltä suinkaan vihamiehiä puutu. Voisiko todella uskoa, että niin viheliäisiä asioita sattuu Ranskan hovissa, monsieur, voisiko sitä uskoa?"

Charny ei vastannut.

"Mikä onni on", jatkoi kuningatar, "elää laivoillanne vapaan taivaan alla, avoimella ulapalla! Meille kaupunkilaisille puhutaan meren vimmasta ja häijyydestä. Mutta katsokaapa itseänne, monsieur! Eivätkö valtameren aallot, vimmaisimmat hyrskyt ole teihin heittäneet kiukkunsa vaahtoa? Eikö niiden rynnäkkö ole joskus paiskannut teitä kumoon laivan kannella? Mutta katsokaapa, te olette sittenkin terve, nuori ja kunniakas."

"Madame!"

"Eivätkö myös englantilaiset", jatkoi yhä innostuva kuningatar, "ole teihin suunnanneet luotiensa ja raehauliensa vimmaa, joka on uhannut henkeänne? Mutta vähät te siitä! Te olette säilynyt, te olette väkevä; ja sen johdosta, että olette masentanut vihollisten raivon, on kuningas teitä onnitellut, suonut teille suosionsa, ja kansa tietää nimenne ja pitää sitä arvossa."

"Ja sillä teidän majesteettinne tarkoittaa?.." mutisi Charny, mieli arkana katsellen kuningattaren yhä yltyvää hermokiihtymystä.

"Sillä minä tarkoitan, että siunattuja olkoot ne viholliset, jotka meihin sinkauttavat tulta ja terästä ja vaahtolaineita, siunattuja ne viholliset, jotka meiltä uhkaavat vain hengen viedä!"

"Voi taivas, madame", vastasi Charny, "teidän majesteetillanne ei voi olla vihollisia, niinkuin ei kotkallakaan voi olla vihollisia käärmeiden seassa. Maassa matelevat eivät vaivaa niitä, jotka leijailevat pilvien korkeudessa."

"Monsieur", riensi kuningatar lausumaan, "te olette eheänä päässyt taistelusta, pelastunut vammatta myrskystä, voitollisena ja rakastettuna, kun taas meikäläiset, joiden maineen vihollinen tahraa parjauksen näljällä, tosin eivät ole hengen vaarassa, mutta vanhenevat joka mäiskäystä, tottuvat painamaan otsansa maahan, peläten kohtaavansa, kuten minä tänään, sen kaksinkertaisen vääryyden, että ystävät ja viholliset hyökkäävät yhdessä kimppuun. Ja lisäksi, monsieur, jospa tietäisitte, kuinka kovaa on olla vihattu!"

Andrée odotti tuskallisesti nuoren miehen vastausta, peläten hänen rupeavan tuntehikkaasti lohduttamaan, kuten kuningatar näkyi toivovan. Mutta sensijaan Charny pyyhki otsaansa nenäliinalla, etsi tukea läheisen nojatuolin selkämyksestä ja kalpeni. Kuningatar katsahti häneen ja sanoi:

"Eikö täällä ole liian lämmin?"

Rouva de la Motte aukaisi akkunan kätösellään, joka väänsi akkunansalpaa yhtä nasevasti kuin miehen jäntevä koura. Charny hengitti mielihyvin raikasta ilmaa.

"Herra on tottunut merituuleen; pian hän tukehtuisi Versaillesin komeroissa."

"Ei se ole lainkaan sitä, madame", vastasi Charny, "mutta minulla on virantoimitus kello kaksi, ja ellei teidän majesteettinne käske jäämään…"

"En, en, monsieur", sanoi kuningatar. "Me kyllä tiedämme, mitä määräys on, eikö niin, Andrée?"

Sitten hän kääntyi Charnyhin päin ja sanoi hieman närkästyneellä äänellä:

"Te olette vapaa, monsieur."

Ja hän viittasi nuorelle upseerille jäähyväisiksi. Charny kumarsi ilmeisesti kiirehtien ja katosi oviverhon taakse. Pari sekuntia senjälkeen kuului etuhuoneesta ikäänkuin parahdus ja monen ihmisen hätäisiä askelia. Kuningatar oli lähellä ovea joko sattumalta tai tahtoen katseellaan seurata Charnyta, jonka kiireellinen poistuminen oli hänestä tuntunut omituiselta. Hän kohotti oviverhoa, huudahti heikosti ja näytti aikovan syöstä ulos. Mutta Andrée, joka oli pitänyt häntä silmällä, riensi hänen ja oven väliin.

"Oi, madame!" sanoi hän.

Kuningatar loi Andréeseen tuikean silmäyksen, jonka tämä kesti säikkymättä. Rouva de la Motte kurotti päätään. Kuningattaren ja Andréen välissä oli pieni rako, josta hän saattoi nähdä herra de Charnyn tainnoksissa ja tämän avuksi rientäneitä palvelijoita ja kaartilaisia. Huomatessaan rouva de la Motten liikahduksen kuningatar sulki oven hätäisesti, mutta liian myöhään, sillä toinen oli jo nähnyt.

Kulmakarvat rypyssä ja arvelevin askelin palasi Marie-Antoinette istumaan nojatuoliinsa; hän oli sen synkän mietiskelyn vallassa, joka seuraa rajua mielenliikutusta. Hän ei näyttänyt muistavan, että ympärillä oli eläviä olentoja. Andrée taas, vaikka seisoi seinään nojaten, näytti yhtä syvästi vaipuneen omiin ajatuksiinsa. Hetken aikaa oltiin ääneti.

"Kovin meikillistä se sittenkin on", sanoi äkkiä kuningatar, jonka sanat vavahduttivat molempia toisia, ne kun olivat niin odottamattomia, "herra de Charny näkyy vieläkin epäilevän…"

"Epäilevän mitä, madame?" kysyi Andrée.

"Sitä, että tuona naamiaisyönä olin täällä linnassa."

"Ei, ei, madame!"

"Enkö ole oikeassa, kreivitär", sanoi kuningatar, "että herra de Charny vielä epäilee?"

"Vaikka kuningas selitti? Se olisi mahdotonta, madame", sanoi Andrée.

"Voidaanhan ajatella, että kuningas itserakkaudesta tuli avukseni.

Hän ei uskonut minua varmasti, ei uskonut, sen kyllä näki."

Andrée puri huultaan.

"Veljeni ei ole niin epäuskoinen kuin herra de Charny", huomautti hän. "Hän näkyi ihan varmasti uskovan."

"Se olisi surkeata", jatkoi kuningatar, joka ei ollut kuunnellut Andréen huomautusta. "Eikä sillä nuorella miehellä siinä tapauksessa olekaan sydän niin puhdas ja rehellinen kuin luulin."

Sitten hän löi harmistuneena käsiään yhteen ja puhui kiivaasti:

"Mutta kun asiaa ajattelee, miksi hän minua uskoisi, jos on minut nähnyt? Onhan Artoisin kreivi myös nähnyt, herra Taverney samoin, ainakin hän niin sanoi; kaikki ihmiset ovat nähneet, ja tarvittiin kuninkaan sana, jotta uskottaisiin tai edes oltaisiin uskovinaan päinvastoin. Sen takana on jotakin, josta minun on otettava selko, kun ei kukaan muu välitä. Sanokaapa, Andrée, eikö minun asiani ole tätä juttua selvittää."

"Teidän majesteettinne on oikeassa", vastasi Andrée, "ja uskon rouva de la Motten olevan samaa mieltä, että teidän majesteettinne tulee etsiä, kunnes löytää. Vai mitä arvelette, madame?"

Rouva de la Motte, joka näin yllätettiin, värähti eikä osannut vastata.

"Sillä kumminkin sanotaan", jatkoi kuningatar, "että minut on nähty Mesmerin luona."

"Ja teidän majesteettinne olikin siellä", riensi rouva de la Motte hymyillen lisäämään.

"Vaikka", vastasi kuningatar, "mutta minä en siellä käyttäytynyt, niinkuin herjauskirjoituksessa väitetään. Ja sitten minut on nähty oopperassa, vaikken siellä ollut."

Hän harkitsi; sitten hän äkkiä huudahti innostuneena:

"Nyt sen keksin!"

"Selityksenkö?" sammalsi rouva de la Motte.

"Sepä oli mainiota!" sanoi Andrée.

"Lähettäkää hakemaan tänne herra de Crosne", sanoi kuningatar iloisena rouva de Miserylle, joka astui huoneeseen.