Kitabı oku: «Rouva de la Motte», sayfa 27

XXXVIII
HERRA DE CROSNE

Herra de Crosne, erinomaisen kohtelias mies, oli mitä pahimmassa pulassa kuninkaan ja kuningattaren välisen selityksen jälkeen. Mutta eipä olekaan perin helppo täydellisesti tuntea naisen salaisuuksia, varsinkaan kun tämä nainen on kuningatar ja asiana on huolehtia kruunun eduista ja valtiattaren maineesta. Hän tajusi saavansa kestää kaikessa ankaruudessaan naisen suuttumuksen ja kuningattaren harmin, mutta hän oli rohkeasti turvautunut velvollisuuteensa, ja hänen hyvin tunnettu hieno käytöstapansa sai olla haarniskana lieventämässä ensi iskuja. Hän astui siis sisään rauhallisena hymyhuulin.

Kuningatar sitävastoin ei hymyillyt.

"Kuulkaapa, herra de Crosne", sanoi hän, "nyt on meidän vuoromme ryhtyä selityksiin."

"Odotan teidän majesteettinne käskyjä."

"Te varmaankin tiedätte syyn kaikkeen siihen, mitä osakseni on tullut, herra poliisiministeri."

Herra de Crosne katseli ympärilleen hieman hätääntyneenä.

"Älkää olko levoton", jatkoi kuningatar. "Te tunnette nämä molemmat naiset varsin hyvin; tunnettehan kaikki ihmiset."

"Melkein", vastasi poliisiministeri. "Tunnen henkilöt, tunnen seuraukset, mutta en syytä siihen, mistä teidän majesteettinne puhuu."

"Minun on siis pakko ikäväkseni se teille ilmoittaa", sanoi kuningatar harmissaan toisen rauhallisuudesta. "Tosin voisin ilmaista teille salaisuuteni, kuten tässä suhteessa on tapana, kuiskaten tai syrjässä, mutta minä olen ruvennut puhumaan avoimesti ja kovaa. Ne seuraukset, sitä sanaahan te käytitte, ne seuraukset, joiden vuoksi valitan, johtuvat luullakseni siitä, että jokin minun näköiseni nainen käyttäytyy huonosti ja näyttelee itseään kaikkialla, missä luulette näkevänne minut, te, monsieur, tai teidän väkenne."

"Teidän majesteettinne näköinen!" ihmetteli herra de Crosne, liian kiintyneenä torjumaan kuningattaren hyökkäystä havaitakseen Jeannen hetkellistä hämiä ja Andréen huudahdusta.

"Onko sellainen otaksuma teistä mahdoton? Vai tahdotteko ennemmin uskoa, että eksytän itseäni tai teitä?"

"Madame, siitä ei ole puhe, mutta kuinka suuresti joku nainen olisikin teidän majesteettinne näköinen, on kumminkin siksi paljon eroa, ettei harjaantunut silmä voi erehtyä."

"Siinä voi erehtyä, monsieur, koska erehdytään."

"Ja minä voisin mainita esimerkin", huomautti Andrée.

"Niinkö?"

"Ollessani isäni luona kotona Taverney-Maison-Rougessa meillä oli palvelustyttö, joka kohtalon oikusta oli…"

"Minun näköiseni?"

"Niin, teidän majesteettinne näköinen ihan eksyttävästi."

"Minne se tyttö sitten joutui?"

"Silloin emme vielä tienneet, että teidän majesteettinne mieli on niin ylevä, niin jalo, ja isäni pelkäsi tämän yhdennäköisyyden olevan kuningattarelle vastenmielisen, ja niin kauan kuin olimme Trianonissa, pidimme sitä tyttöä piilossa koko hovin huomiolta."

"Siinä näette, herra de Crosne! Joko asia kiinnittää mieltänne?"

"Suuresti, madame."

"Entä sitten, rakas Andrée?"

"Niin, madame, sitten se tyttö, hän kun oli levoton ja kunnianhimoinen, kyllästyi olemaan niin piilossa; hän lienee saanut huonon tuttavan, ja eräänä iltana, kun minun piti mennä makuulle, sain ihmeekseni huomata, että hän oli poissa. Haettiin, kaikki turhaan. Hän oli hävinnyt."

"Ja samalla se kaksoiseni kaiketi varasti teiltä jotakin?"

"Ei, madame, minulla ei ollut mitään."

Jeanne oli tätä puhelua kuunnellut perin tarkkaavasti, kuten voi helposti käsittää.

"Tästä kaikesta ette siis tiennyt mitään, herra de Crosne?" sanoi kuningatar.

"En, madame."

"On siis olemassa nainen, joka on eksyttävästi minun näköiseni, eikä teillä ole siitä tietoa! Valtakunnassa on niinmuodoin näin tärkeä ilmiö, vaikuttaen vakavaa hämminkiä, mutta te ette ole ensimmäinen, joka sen tietäisi? Myöntänette, monsieur, että poliisinne on huonossa kunnossa?"

"Ei suinkaan, madame", väitti poliisiministeri. "Olkoon rahvaan asiana ylentää minunlaiseni virkamiehen toimia Jumalan tekojen tasalle, mutta teidän majesteettinne, jolla on sijansa minua niin paljon korkeammalla tässä maallisessa Olympossa, tietää hyvinkin, että kuninkaan virkamiehet ovat vain ihmisiä. Minä en voi komentaa tapauksia, ja näiden joukossa on niin merkillisiä, että ihmisäly tuskin pystyy niitä käsittämään."

"Kun on saanut kaikki mahdolliset keinot tunkeutuakseen lähimmäistensä ajatuksiinkin, kun asiamiestensä kautta kustantaa urkkijoita ja näiden avulla saa merkitä muistiin kaikki eleenikin kuvastimen edessä, niin jollei silloin hallitse tapauksia…"

"Madame, kun teidän majesteettinne vietti yön linnan ulkopuolella, tiesin sen. Oliko poliisi huonossa kunnossa? Ei suinkaan. Sinä päivänä teidän majesteettinne kävi tämän rouvan luona, Saint-Clauden kadun varrella. Maraisin kaupunginosassa. Asia ei koske minua. Kun teidän majesteettinne ilmestyi Mesmerin ammeen ääreen Lamballen prinsessan seurassa, olitte te todella siellä, kuten uskon; poliisini oli silloinkin hyvässä kunnossa, koska asiamieheni näkivät teidät. Kun teidän majesteettinne kävi oopperanaamiaisissa…"

Kuningatar kohotti päätään kiivaasti.

"Sallikaa minun jatkaa, madame. Sanon teidän majesteetillenne, niinkuin Artoisin kreivi on sanonut. Jos lanko voi erehtyä kälynsä piirteistä, niin suuremmalla syyllä voi erehtyä pienipalkkainen poliisimies. Poliisi on luullut nähneensä teidät ja sen ilmoittanut. Silläkin kertaa oli poliisini hyvä. Ja teidän majesteettinne myöntänee, että asiamieheni ovat koko hyvin olleet selvillä siitä sepustajasta, joka sai herra de Charnylta niin kunnollisen selkäsaunan?"

"Herra de Charnylta!" huudahtivat yhtaikaa Andrée ja kuningatar.

"Se tapaus ei ole vielä vanha, madame, ja kepiniskujen jäljet ovat Reteaun selässä hyvin tuoreet. Tämäntapaiset jutut olivat edeltäjäni, herra de Sartinesin vahvin puoli, hän kun osasi niitä niin henkevästi esittää kaupunginpalvelijalle tai suosikille."

"Onko herra de Charny käynyt käsiksi siihen heittiöön?"

"Tiedän vain sen, mitä niin moitittu poliisi on ilmoittanut, ja teidän majesteettinne lienee samaa mieltä kuin minäkin, että tuolla poliisilla täytyy olla edes hiukan älyä saadakseen ilmi sen kaksintaistelun, joka tuosta jutusta seurasi."

"Herra de Charnyn kaksintaistelu! Onko herra de Charny taistellut?" huudahti kuningatar.

"Sanomalehtimiehen kanssa?" kysyi Andrée hätäisesti.

"Ei sinnepäinkään; niin säällisesti suomittu kynäniekka ei olisi jaksanut herra de Charnylle antaa sitä miekaniskua, joka oli syynä hänen pahoinvointiinsa, tuolla etuhuoneessa."

"Haavoitettu, hän on haavoitettu!" hätäili kuningatar.

"Mutta milloin ja miten se on tapahtunut? Nyt te erehdytte, herra de Crosne."

"Teidän majesteettinne saa minut muuten niin usein kiinni erehdyksestä, että nyt sallinette minun olla oikeassa."

"Hän oli juuri äsken täällä."

"Sen tiedän."

"Minä kyllä näin, että hänellä oli jokin vaiva", sanoi Andrée. Nämä sanat hän lausui sillä äänensävyllä, että kuningatar tajusi ne vihamielisiksi ja kääntyi kiivaasti, luoden äkillisen katseen kuin vastaiskun, joka kestettiin uljaasti.

"Mitä sanotte?" kysyi Marie-Antoinette. "Huomasitte herra de Charnyn kärsivän, mutta ette minulle maininnut!"

Andrée oli vaiti. Jeanne kiirehti avuksi suosikille, josta hänen piti saada itselleen ystävä.

"Minäkin", sanoi hän, "olin näkevinäni, että herra de Charny vaivoin pysyi pystyssä sillaikaa, kun teidän majesteettinne suvaitsi häntä puhutella."

"Vaivoin pysyi", vakuutti vielä Andrée ylpeänä, kiittämättä kreivitärtä edes silmäyksellä.

Herra de Crosne, hän, jota oli aikomus kuulustella, sai nyt mielin määrin tarkastella näitä kolmea naista, joista Jeanne yksin muisti olevansa poliisiministerin nähtävänä.

"Monsieur", sanoi vihdoin kuningatar, "kenen kanssa ja minkä vuoksi herra de Charny on taistellut?"

Tällä välin Andrée ehti malttaa mielensä.

"Erään aatelismiehen kanssa, joka… Mutta hyväinen aika, madame, nythän on enää tarpeetonta… Molemmat vastustajat ovat tällä hetkellä hyvässä sovussa, koska äsken puhelivat teidän majesteettinne läsnäollessa."

"Täälläkö?"

"Niin, juuri täällä… Voittaja astui ulos ensin, vain parikymmentä minuuttia sitten."

"Herra de Taverney!" huudahti kuningatar, silmissä kiukun salama.

"Veljeni!" mutisi Andrée, moittien itseään siitä itsekkyydestä, ettei ollut heti kaikkea ymmärtänyt.

"Todellakin arvelen", sanoi poliisiministeri, "että herra de Charnylla on ollut kaksintaistelu juuri herra de Taverneyn kanssa."

Kuningatar löi kiivaasti käsiään yhteen, mikä hänessä osoitti tulisinta kiukkua.

"Se on sopimatonta… säädytöntä", sanoi hän. "Mitä… Amerikan tavat tänne Versaillesiin… Mutta sitäpä minä en siedä."

Andrée laski päänsä, herra de Crosne samoin.

"Jos onkin samoillut herrain Lafayetten ja Washingtonin kanssa", kuningatar oli lausuvinaan tämän nimen ranskaksi, "ei minun hoviani silti saa muuttaa kuudennentoista vuosisadan turnailukentäksi. Ei, ja sen sanon vieläkin, ei. Andrée, teidän olisi pitänyt tietää, että veljenne oli taistellut."

"Nyt sen kuulen, madame", vastasi Andrée.

"Miksi hän on tapellut?"

"Sitä olisi voinut kysyä herra de Charnylta, joka tappeli hänen kanssaan", sanoi Andrée kalpeana, leimuavin katsein.

"Minä en kysy, mitä herra de Charny on tehnyt", vastasi kuningatar töykeästi, "vaan juuri sitä, mitä on tehnyt herra Filip de Taverney."

"Jos veljeni on ollut miekkasilla", selitti nuori tyttö päästellen sanoja yksitellen, "ei hän ole voinut olla sillä palvelematta teidän majesteettianne."

"Tarkoitatteko, neiti, ettei herra de Charny ole kaksintaistelulla minua palvellut?"

"Minulla on kunnia viitata teidän majesteetillenne siihen", vastasi Andrée samalla äänenpainolla, "että nyt puhun vain veljestäni enkä kenestäkään muusta."

Marie-Antoinette pysyi tyynenä, mutta siinä onnistuakseen hän tarvitsikin kaiken luontaisen voimansa. Hän nousi seisaalle, käveli kerran edestakaisin, oli katsovinaan kuvastimeen, otti kirjahyllyltä erään teoksen, josta luki muutaman rivin, ja laski sen sitten kädestään.

"Kiitos, herra de Crosne", sanoi hän poliisiministerille, "te olette saanut minut uskomaan. Minulta on pää mennyt vähän sekaisin kaikista näistä tiedonannoista ja oletuksista. Poliisi on oikein hyvässä kunnossa, mutta pyydän teitä ajattelemaan sitä yhdennäköisyyttä, josta oli puhe. Muistattehan, monsieur. Hyvästi nyt!"

Ja hän tarjosi hänelle erinomaisen viehkeästi kätensä. Herra de Crosne poistui kaksin verroin onnellisena ja kymmenin verroin tietoja saaneena. Andrée tajusi, mikä sävy oli kuningattaren hyvästijätössä, ja suoritti syvän kumarruksen hovisäännön mukaan. Kuningatar lausui hänelle "hyvästi" kylmäkiskoisesti, mutta ilman nähtävää vihankaunaa. Jeanne kumarsi kuin pyhän alttarin edessä ja valmistui lähtemään. Silloin astui sisään rouva de Misery.

"Madame", sanoi hän kuningattarelle, "onko teidän majesteettinne luvannut ottaa vastaan herrat Böhmerin ja Bossangen?"

"Olen, kyllä muistan, hyvä Misery. Laskekaa heidät sisään. Viipykää vielä, rouva de la Motte; minä tahdon, että kuningas tekee kanssanne paremman rauhan."

Näin puhellessaan kuningatar vaani kuvastimessa Andréen kasvojen ilmettä, kun tämä hitaasti läheni suuren huoneen ovea. Hän tahtoi kenties ärsyttää Andréen kateutta suosimalla tällä tapaa vastatullutta. Mutta Andrée katosi oviverhon taakse räpäyttämättä silmää, hätkähtämättä.

"Terästä, terästä!" tuumi kuningatar huokaisten. "Terästä nuo Taverneyt, mutta kultaa myös."

"Kah, herrat jalokivikauppiaat, hyvää päivää! Mitä uutta nyt tuotte?

Tiedätte kai, ettei minulla ole rahaa?"

XXXIX
KIUSAAJATAR

Rouva de la Motte oli asettunut taas paikalleen, seisten syrjässä, kuten ainakin häveliäs nainen, mutta tarkkaavaisena, kuten sopi naisen, jonka oli annettu jäädä kuuntelemaan.

Juhlapukuisina ilmestyivät herrat Böhmer ja Bossange vastaanottoon kuningattarensa luokse. He astuivat yhtä mittaa kumarrellen Marie-Antoinetten nojatuolin eteen.

"Jalokivikauppiaita", sanoi tämä, "tulee tänne puhumaan vain jalokivistä. Satutte pahaan aikaan, hyvät herrat."

Herra Böhmer alkoi puhua; hän oli yhtiön puhuja.

"Madame, me emme tule tarjoomaan teidän majesteetillenne tavaraa, sillä pelkäsimme olevamme tungettelevia."

"Mitä vielä!" sanoi kuningatar, jo katuen, että oli esiintynyt kovin jyrkkänä. "Koristeiden katseleminen ei vielä ole ostamista."

"Totta, madame", jatkoi Böhmer, tavoitellen lauseensa loppuosaa, "mutta tulemme täyttämään velvollisuutta, ja se on meitä rohkaissut."

"Velvollisuutta…" toisti kuningatar hämmästyneenä.

"Asia koskee yhä sitä kaunista timanttista kaulanauhaa, jota teidän majesteettinne ei ole suvainnut ottaa."

"Vai niin… vai kaulanauhaa… Siihenkö taas jouduttiin?" virkkoi Marie-Antoinette nauraen.

Böhmer pysyi vakavana.

"Tosin se on hyvin kaunis, herra Böhmer", jatkoi kuningatar.

"Niin kaunis, madame", sanoi Bossange ujosti, "että vain teidän majesteettinne on kyllin arvokas sitä pitämään."

"Minua lohduttaa kuitenkin se", sanoi Marie-Antoinette kevyesti huokaisten, mikä ei jäänyt rouva de la Mottelta huomaamatta, "että se maksaa puolitoista miljoonaa, eikö niin?"

"Niin, teidän majesteettinne", vastasi Böhmer.

"Ja että", jatkoi kuningatar, "nykyisenä herttaisena aikakautena kun kansojen sydämet ovat jäähtyneet niinkuin Jumalan aurinko, ei enää ole hallitsijaa, joka voisi timanttisesta kaulakoristeesta maksaa viisitoista sataa tuhatta livreä."

"Viisitoista sataa tuhatta livreä!" toisti rouva de la Motte uskollisena kaikuna.

"Niin että, hyvät herrat, mitä en ole voinut tai mitä ei ole sopinut ostaa, sitä ei kukaan muukaan saa… Voisitte väittää, että sen kappaleet ovat arvokkaita. Se on totta; mutta minun ei käy kateeksi paria, kolmea timanttia, vaikka voisinkin kadehtia kuuttakymmentä."

Tällöin kuningatar hykersi käsiään ikäänkuin hyvillään, ja samalla hänen ehkä teki mieli hiukan kiusoitella herroja Böhmeriä ja Bossangea.

"Mutta juuri siinä teidän majesteettinne erehtyy", sanoi Böhmer, "ja se velvollisuus, jonka vuoksi olemme teidän majesteettinne luokse tulleet, koskee juuri sitä seikkaa: tämä kaulanauha on myyty."

"Myyty!" huudahti kuningatar käännähtäen.

"Myyty!" toisti rouva de la Motte, jossa hänen suosijattarensa liikahdus herätti epäilystä luuloteltuun kieltäymykseen nähden.

"Kelle?" kysyi kuningatar.

"Ah, madame, se on valtiosalaisuus."

"Valtiosalaisuus! No sille me nauramme", sanoi Marie-Antoinette leikillisesti. "Kun ei sanota, herra Böhmer, eikö se usein ole samaa kuin ettei voida mitään sanoa?"

"Madame!"

"Niin, niin, valtiosalaisuus! Se on meille hyvin tuttua. Varokaa herra Böhmer, ellette sitä meille ilmaise, niin toimitan herra de Crosnen asiamiehet sen teiltä varastamaan."

Ja hän alkoi sydämellisesti nauraa, siten peittelemättä näyttäen mielipiteensä luulotellusta salaisuudesta, joka esti jalokivikauppiaita ilmoittamasta ostajan nimeä.

"Teidän Majesteettinne", sanoi Böhmer arvokkaasti, "on saapa osakseen toisenlaista kohtelua kuin muut ostajamme; me olemme tulleet sanomaan, että kaulanauha on myyty, koska se on myyty, ja meidän on täytynyt salata ostajan nimi, koska kauppa on todellakin tehty salaa erään lähettilään kautta, joka tahtoo pitää saapumisensa salassa."

Kuullessaan puhuttavan lähettiläästä kuningatar purskahti uudestaan nauruun. Hän kääntyi rouva de la Motteen päin ja sanoi:

"Herra Böhmerissä on se ihailtava ominaisuus, että hän kykenee uskomaan, mitä nyt puhuu. Kuulkaapa, Böhmer, sanokaa edes, mistä maasta tuo lähettiläs on tullut?.. Ei, se kai olisi liikaa, mutta ainakin ensi kirjain hänen nimestään! Ei muuta…"

Ja nyt hän ei enää voinut hillitä uutta naurunpuuskausta.

"Portugalin lähettiläs", sanoi Böhmer alentaen ääntään; ikäänkuin pelastaakseen salaisuutensa edes rouva de la Motten korvilta.

Kuningatar hillitsi itsensä äkkiä, kun sai näin määrätyn tiedon.

"Portugalin!" ihmetteli hän. "Mutta ei täällä ole sen maan lähettilästä, Böhmer."

"On tullut tätä varten erityinen, madame."

"Teidänkö luoksenne… salaa?"

"Niin, madame."

"Kuka se on?"

"Herra de Souza."

Kuningatar ei vastannut. Hän heilutteli päätään hetkisen ja sanoi sitten, ikäänkuin olisi tehnyt päätöksensä:

"Vai niin, sitä parempi hänen majesteetilleen Portugalin kuningattarelle. Timantit ovat kauniita. Älkäämme niistä enää puhuko."

"Päinvastoin, madame; teidän majesteettinne suvainnee antaa minulle luvan niistä puhua…"

"Meille luvan", sanoi Böhmer katsahtaen yhtiömieheensä.

Bossange kumarsi syvään.

"Oletteko nähnyt ne timantit, kreivitär?" kysyi kuningatar luoden katseen Jeanneen päin.

"En, madame."

"Kauniita timantteja!.. Vahinko, etteivät nämä herrat ottaneet niitä mukaansa."

"Tässä ne ovat", sanoi Bossange innokkaasti.

Ja hän otti hatusta, jota piteli kainalossaan, pienen litteän lippaan, jossa koristetta säilytettiin.

"Katsokaapa, kreivitär", sanoi kuningatar, "tuo teitä varmaan huvittaa, kun olette nainen."

Ja hän siirtyi hiukan syrjemmälle pienen porsliinipöydän luota, jolle Böhmer levitti kaulanauhan niin taitavasti, että useimmat jalokivien särmistä, valon niihin osuessa, säkenöivät kuin tulessa. Jeanne huudahti ihastuksesta, eikä kauniimpaa olisi voinutkaan kuvitella. Timantit olivat kuin tulenkielekkeitä, milloin vihreänpunaisia, milloin taas valkeita kuin itse päivänvalo. Böhmer pani koristeen värähtelemään, ja sen ihmeelliset leimahdukset näkyivät ryöppynä virtaavan.

"Ihmeen kaunis!" ihaili Jeanne aivan hurmaantuneena.

"Puolitoista miljoonaa livreä, mutta mahtuu yhteen kouraan!" vastasi kuningatar tekeytyen niin filosofisen tyyneksi, kuin Geneven Rousseau olisi koskaan voinut olla sellaisessa tilaisuudessa.

Mutta Jeanne tajusi tässä kylmäkiskoisuudessa olevan muutakin eikä menettänyt toivoa, että saisi kuningattaren mielen kääntymään. Hän siis tutki koristetta kauan ja sanoi:

"Herra jalokivikauppias oli oikeassa; maailmassa on vain yksi kuningatar kyllin ansiokas tätä pitämään – teidän majesteettinne."

"Mutta minun majesteettini ei pane sitä kaulaansa", vastasi Marie-Antoinette.

"Emme katsoneet voivamme sitä päästää Ranskan ulkopuolelle, madame, ennenkuin saisimme teidän majesteetillenne alamaisesti lausua siitä mielipahamme. Tämän koristeen tuntee koko Eurooppa, ja sen omistamisesta kilpaillaan. Kun kerran Ranskan kuningatar on siitä kieltäytynyt, saakoon kuka tahansa hallitsijatar sillä itseään koristaa, sillä kansallisylpeytemme täytyy se sietää siihen nähden, että teidän majesteettinne on uudestaan ja lopullisesti hylännyt tarjouksemme."

"Kieltävän vastaukseni on teille ilmoitettu", vastasi kuningatar. "Ja se on julkisesti tunnettu. Minua on siitä niin paljon kiitetty, etten kadu."

"Jos Ranskan kansa on ihaillut sitä", sanoi Böhmer, "että teidän majesteettinne piti sotalaivaa arvokkaampana kuin kaulanauhaa, niin aateli, joka on myös ranskalainen, ei pitäisi ihmeellisenä, että Ranskan kuningatar ostaa kaulakoristeen sitten, kun on ostanut laivan."

"Ei puhuta siitä enää", sanoi Marie-Antoinette luoden koristeeseen viimeisen silmäyksen.

Jeanne huokasi helpottaakseen kuningattaren huokausta.

"Vai tuli huokaus, kreivitär! Minun sijassani te menettelisitte niinkuin minäkin."

"En tiedä", mutisi Jeanne.

"Oletteko katsellut kylliksenne?" kiiruhti kuningatar kysymään.

"Katselisin vaikka aina, madame."

"Hyvät herrat, sallikaa tuon uteliaan nauttia; hän vain ihailee. Ei se timanttejanne kuluta; niillä on sittenkin puolentoista miljoonan arvo, sen pahempi."

Nämä viime sanat tuntuivat kreivittärestä tarjoavan hyvän tilaisuuden. Kuningatar pahoitteli: hän oli siis halunnut. Ja kun hänessä oli kerran ollut halu, halusi hän vieläkin, koska ei ollut saanut. Näin Jeanne lienee ajatellut, sillä hän virkkoi:

"Niin, puolentoista miljoonan arvo, madame, ja teidän kaulassanne se aivan näännyttäisi kateudesta kaikki naiset, vaikka olisivat Kleopatroja tai Venuksia."

Ja siepaten lippaasta tuon kuninkaallisen koristeen hän kiinnitti sen soljella niin taitavasti, niin kätevästi Marie-Antoinetten hienonpehmeän kaulan ympärille, että tämä silmänräpäyksessä joutui kuin keskelle läikehtiviä fosforivärejä.

"Oi, kuinka ihana teidän majesteettinne nyt on!" sanoi Jeanne.

Marie-Antoinette kiirehti kuvastimen eteen; hänen silmiään huikaisi. Hänen niin hieno ja notkea kaulansa kuin Jane Grayn, tämä niin hento kaula kuin liljan varsi, jonka oli määrä Vergiliuksen kukan tavoin joutua raudalla katkaistavaksi, yleni viehkeästi kullan värisine, käherrettyine kiharoineen leimuavan aallokon sylistä. Jeanne oli rohjennut paljastaa kuningattaren hartiat, niin että kaulanauhan alimmat rivit laskeutuivat hänen helmiäisen kaltaiselle povelleen. Kuningatar sädehti, nainen loisti. Rakastajat tai alamaiset, kaikki olisivat langenneet maahan. Marie-Antoinette unohti itsensä niin, että ihaili itseään tässä asussa. Mutta sitten hän pelon valtaamana tahtoi temmata koristeen yltään.

"Riittää jo", sanoi hän, "riittää!"

"Se on koskenut, teidän majesteettianne", sanoi Böhmer. "Nyt ei sovi antaa kenenkään muun sitä pitää."

"Mahdotonta", vastasi kuningatar päättävästi. "Hyvät herrat, olen hetkisen leikkinyt näillä timanteilla, mutta leikin jatkaminen olisi virhe."

"Teidän majesteettinne tarvitsee aikaa tottuakseen tähän ajatukseen", sanoi Böhmer hänelle salavihkaa. "Huomenna tulemme uudestaan."

"Maksu myöhemmin on sittenkin maksu. Ja miksi siirtäisi maksun tuonnemmaksi? Teilläkin on kiire, ja varmaankin teille tarjotaan parempia maksuehtoja."

"Kyllä, teidän majesteettinne, käteismaksu", vastasi kohta Böhmer ollen jälleen kauppias.

"Viekää pois!" huudahti kuningatar. "Timantit lippaaseen, heti!"

"Teidän majesteettinne ehkä unohtaa, että tällainen koriste on rahaa ja että se sadankin vuoden päästä on ainakin sen arvoinen kuin nytkin", huomautti Jeanne.

"Antakaa minulle puolitoista miljoonaa livreä, kreivitär", vastasi kuningatar väkinäisesti hymyillen, "niin saadaan nähdä."

"Voi jospa minulla olisi!.."

Hän vaikeni. Pitkät lauseet eivät aina ole sen arvoisia kuin sovelias sanomatta jättäminen.

Böhmer ja Bossange käyttivät neljännestunnin sovitellakseen koristeen lippaaseen ja kiertääkseen lukon kiinni, mutta kuningatar ei hiiskahtanutkaan. Hänen teeskennellystä ilmeestään, hänen vaitiolostaan saattoi nähdä, että vaikutelma oli ollut syvä ja taistelu kova. Tapansa mukaan, kun oli harmissaan, hän nytkin otti käteensä kirjan ja selaili sitä lukematta.

Jalokivikauppiaat tekivät lähtöä ja sanoivat:

"Eikö siis teidän majesteettinne halua?"

"En… en", huokasi kuningatar, tällä kertaa salaamatta huokaustaan.

He poistuivat. Jeanne huomasi, että kuningattaren jalka polki samettipatjaa, johon siitä jäi näkyvä merkki.

"Hän kärsii", ajatteli kreivitär seisten liikkumatta.

Äkkiä kuningatar nousi, käveli kerran edestakaisin ja pysähtyi Jeannen eteen, jonka katse kiilui häntä kohti.

"Kreivitär", sanoi hän kuivasti, "kuningas ei näy tulevan takaisin.

Pikku anomuksemme lykätään ensi vastaanottoon."

Jeanne kumarsi alamaisesti ja astui takaperin ovelle asti.

"Mutta minä pidän teitä muistissa", lisäsi kuningatar lempeästi.

Jeanne painoi huulensa Marie-Antoinetten kädelle niin hartaana kuin tarjoisi koko sydämensä ja lähti jättäen kuningattaren harmiensa ja huumaustensa valtaan.

"Voimattomuuden harmit, halun huumaukset", tuumi Jeanne. "Ja sittenkin kuningatar! Mitä vielä, hän on nainen!"

Kreivitär katosi näkyvistä.