Kitabı oku: «Rouva de la Motte», sayfa 29

Sysäten reippaasti oven auki hän työnsi sen molemmilla puoliskoilla edemmäksi kaksi kumppaniaan, jotka olivat, toisella kynä korvan takana, toisella luuta kädessä, edellinen jonakin kirjurina, jälkimäinen siivojana, pitkäksyneet herrain puhelua ja halunneet ottaa siihen osaa, vaikkapa vain kuunnellen. Beausire arvasi, että toverit epäilivät häntä, ja päätti olla entistä valppaampi. Nyt hän kiirehti lähettilään luo, ensin salavihkaa puristettuaan kummankin ystävänsä ja osaveikkonsa kättä.

XLII
DUCORNEAU EI KÄSITÄ ASIAIN KULKUA

Don Manuel y Souza oli tavallista vähemmän keltainen, toisin sanoen punaisempi. Hänellä oli juuri ollut "päällysmiehen", kamaripalvelijansa, kanssa kiusallinen selittely, joka ei edes ollut vielä päättynyt. Beausiren saapuessa olivat molemmat kukot repimässä toisiltaan viimeisiä höyheniä.

"Kuulkaapa, herra Beausire", sanoi päällysmies, "sovittakaa riitamme."

"Mistä on puhe?" kysyi sihteeri arvokkaasti kuin tuomari, iskettyään ensin silmää lähettiläälle, luonnolliselle liittolaiselleen.

"Kuten tiedätte", sanoi kamaripalvelija, "pitäisi Böhmerin tänään tulla päättämään se kaulanauhan kauppa."

"Sen tiedän."

"Ja hänelle aiotaan maksaa sata tuhatta livreä."

"Senkin tiedän."

"Nuo sata tuhatta ovat yhtiön omia, eikö niin?"

"Kuka sitä kieltäisi?"

"Kuuletteko, herra Beausiren mukaan minä olen oikeassa!" riemuitsi päällysmies kääntyen don Manueliin päin.

"Malttakaa hiukan", sanoi portugalilainen rauhoittaen häntä kädenliikkeellä.

"Myönsin vain sen, että kassassa olevat sata tuhatta livreä kuuluvat yhtiöllemme."

"Sitä minäkin väitän enkä muuta. Mutta senvuoksi ei sovikaan pitää kassaa juuri siinä huoneessa, joka on herra lähettilään makuukamarin vieressä."

"Miksi ei sovi?" kysyi Beausire.

"Ja herra lähettilään pitää", jatkoi päällysmies, "antaa jokaiselle meistä oma kassanavain."

"Ei suinkaan", sanoi portugalilainen.

"Selittäkää syynne!"

"Niin, selittäkää", toisti Beausire.

"Minua epäillään", vastasi portugalilainen silitellen äsken ajeltua leukaansa. "Miksi en siis minä epäilisi toisia? Jos minua syytetään aikeesta varastaa yhtiöltä, niin luulisin olevani oikeutettu epäilemään, että yhtiö aikoo varastaa minulta. Me olemme toistemme vertaisia."

"Myönnetään", vastasi kamaripalvelija, "mutta juuri siksi meillä on samat oikeudet."

"Vai niin, hyvä herra! Jos aiotte sillä tapaa sovittaa tasa-arvoisuutta, olisi pitänyt myös päättää, että kukin on vuorostaan lähettiläänä. Asia olisi yleisön silmissä tosin käynyt vähemmän todenmukaiseksi, mutta yhtiömiehet olisivat rauhoittuneet. Ja sehän lienee pääasia, vai mitä?"

"Ja ensiksi", keskeytti Beausire, "on huomattava, että te, herra päällysmies, ette nyt esiinny hyvän toverin tavalla. Onhan hänen ylhäisyydellään don Manuelilla se kiistämätön etuoikeus, mikä kuuluu keksijälle."

"Niinpä juuri", yhtyi siihen lähettiläs, "ja siitä etuoikeudesta kuuluu toinen puoli herra Beausirelle."

"Mitä vielä! Kun asia on pantu alulle, ei sovi enää puhua etuoikeuksista", väitti päällysmies.

"Vaikka niinkin, mutta voidaan puhua menettelytavoista", sanoi Beausire.

"En minä ole ainoa, joka teen muistutuksen", mutisi päällysmies hieman nolona. "Kaikki toverit ajattelevat samoin."

"Ja siinä he ovat väärässä", vastasi portugalilainen.

"Väärässä ovat", vahvisti Beausire.

Päällysmies kohotti päätään.

"Itse olin väärässä", sanoi hän suuttuneena, "kun vetosin herra Beausireen. Sihteeri vetää tietysti yhtä köyttä lähettilään kanssa."

"Herra päällysmies", vastasi Beausire ihmeen rauhallisesti, "te olette sellainen lurjus, jolta leikkaisin korvat, jos teillä ne olisi vielä tallella, mutta niitä on jo silvottu liian monta kertaa."

"Mikä on tarkoitus?" sanoi päällysmies suoristaen itsensä.

"Täällä ollaan kaikessa rauhassa lähettilään huoneessa, ja asia voidaan suorittaa muiden avutta. Te olette minua loukannut väittäen, että minulla on salajuoni don Manuelin kanssa."

"Ja samalla loukkasitte minua", sanoi portugalilainen kylmästi, rientäen Beausirea tukemaan.

"Nyt on kysymys, annatteko hyvitystä, herra päällysmies."

"No en minä sanojani peruuta", sanoi kamaripalvelija röyhkeästi.

"Siltä näyttää", vastasi Beausire, "mutta siksi saattekin selkäänne, päällysmies."

"Auttakaa!" huusi tämä, johon jo tarttui Olivan rakastaja, portugalilaisen samalla kiristäessä kurkusta.

Mutta juuri kun molemmat johtomiehet aikoivat panna tuomionsa täytäntöön, ilmoitti heille soittokello alikerrasta, että oli tullut vieras.

"Päästetään irti", ehdotti don Manuel.

"Ja suorittakoon tehtäviään", sanoi Beausire.

"Toverit saavat tämän tietää", uhkasi päällysmies järjestäen pukuaan.

"Sanokaa vain, sanokaa mitä tahansa; me kyllä osaamme vastata."

"Herra Böhmer!" huusi alhaalta portinvartija.

"No se ratkaisee asian, rakas päällysmies", sanoi Beausire, tuupaten vastustajaansa niskaan.

"Eikä tarvitse enää kiistellä sadasta tuhannesta livrestä, ne kun katoavat herra Böhmerin mukana. Kas niin, olkaapas nyt oikein kauniisti toimessanne!"

Kamaripalvelija poistui nuristen ja tekeytyi taas nöyrän näköiseksi saattaakseen säädyllisesti herra hovihankkijaa lähettilään luo. Jäätyään kahden, ennenkuin Böhmer tuli, ehtivät Beausire ja portugalilainen iskeä toisilleen silmää yhtä merkitsevästi kuin äsken.

Huoneeseen astui Böhmer, Bossangen seuraamana, kummankin kasvoissa jokin nöyryyden ja saamattomuuden ilme, josta lähetystön tarkkanäköiset henkilöt eivät voineet erehtyä. Sillaikaa kun he istuutuivat Beausiren tarjoamille tuoleille, jatkoi tämä tarkasteluaan ja tähysti don Manuelin katseita ollakseen hänen kanssaan sopusoinnussa. Don Manuel pysyi ylhäisenä ja virallisena. Böhmer, jolle kuului alote, käytti ensi puheenvuoroa tässä pulmallisessa tilaisuudessa. Hän selitti, että varsin painavat valtiolliset syyt estivät häntä jatkamasta jo aloitettua sopimuksen hierontaa.

Kun tämä oli tulkittu portugalinkielelle, pääsi don Manuelilta huudahdus; Beausire ei lausunut muuta kuin: hm!

Böhmer joutui yhä enemmän hämilleen. Don Manuel huomautti hänelle, että kauppa oli jo tehty ja alkumaksu valmiina.

Mutta Böhmer oli itsepintainen. Lähettiläs vastasi, yhä tietysti Beausiren ollessa tulkkina, että hänen hallituksensa jo tiesi tai aivan kohta saisi tietää kaupan olevan päätetyn; että sen purkaminen oli miltei häväistys hänen portugalilaiselle majesteetilleen. Böhmer puolestaan selitti ottaneensa kyllä lukuun nämä ikävät seuraukset, mutta katsovansa sittenkin mahdottomaksi pysyä ensi aikeessaan.

Beausire ei myöskään suostunut purkamaan kauppaa, vaan sanoi Böhmerille vasten silmiä, että tuollainen perääntyminen sopi vain epärehelliselle kauppiaalle, sanansa syöjälle. Silloin Bossange rupesi puolustamaan kauppasäätyä, jota oli hänen ja yhtiömiehen persoonassa loukattu. Mutta hän ei ollut kaunopuheinen; Beausire tukki häneltä suun tällä huomautuksella:

"Te olette tavannut ostajan, joka maksaa enemmän."

Jalokivikauppiaat, joiden vahvana puolena ei ollut politiikka ja joilla oli diplomaateista yleensä ja varsinkin portugalilaisista diplomaateista perin suuret ajatukset, punastuivat luullen olevansa paljastettuja. Beausire huomasi osuneensa oikeaan, ja koska asia oli hänestä kovin tärkeä, tässä kun oli tarjolla suunnaton rikkaus, oli hän portugalinkielellä neuvottelevinaan lähettilään kanssa.

"Hyvät herrat", sanoi hän sitten jalokivikauppiaille, "teille on tarjottu parempia ehtoja; sen kyllä käsittää, ja se todistaa vain, että nuo timantit ovat varsin arvokkaita. No niin, hänen portugalilainen majesteettinsa ei pidä kiinni niin halvasta hinnasta, että siitä olisi kunnon kauppiaille vahinkoa. Pitänee tarjota viisikymmentä tuhatta lisää."

Böhmer pudisti päätään kieltävästi.

"Sata tuhatta, sata viisikymmentä tuhatta", jatkoi Beausire, joka oli päättänyt, saadakseen osansa puolestatoista miljoonasta, mutta välttääkseen epäluuloja, tarjota lisähintaa vaikka miljoonaan asti.

Hänen esityksensä huikaisi jalokivikauppiaita, saattaakseen heidät aluksi hämille, mutta neuvoteltuaan keskenään he vastasivat:

"Ei, herra sihteeri, teidän on tarpeetonta meitä houkuttaa. Kauppa on tehty; mahtavampi tahto kuin meidän pakottaa myymään kaulanauhan niin, että se jää omaan maahan. Varmaankin ymmärrätte, ja pyydämme suomaan anteeksi. Emmekä me kieltäytyisi, joten ei ole syytä meitä moittia. Este tulee meitä ja teitäkin mahtavammalta taholta."

Beausire ja don Manuel eivät enää keksineet vastaväitteitä. Päinvastoin he lausuivat jalokivikauppiaille muutamia kohteliaisuuksia ja kokivat olla välinpitämättömän näköisiä. Ja siinä he olivat niin hartaita, etteivät huomanneet kamaripalvelijan kuuntelevan oven takana saadakseen tietää, kuinka se kauppa päätettäisiin, josta hänen täytyi olla syrjässä. Mutta tämä kelpo toveri oli niin kömpelö, että sovittaessaan korvaansa niin likelle kuin suinkin liukastui ja kolahutti päänsä oveen. Siitä hätkähti Beausire ja kiirehti etuhuoneeseen, missä tapasi syyllisen perin säikähtyneenä.

"Mitä sinä, onneton, täällä teet?" huusi Beausire.

"Monsieur", vastasi kamaripalvelija, "olin tuomassa tämänaamuista postia."

"Hyvä", sanoi Beausire. "Saat mennä."

Ja ottaen vastaan kirjeet hän päästi kamaripalvelijan menemään.

Tässä oli viraston koko kirjeenvaihto, kirjeitä Portugalista ja Espanjasta, sisällykseltään enimmäkseen mitättömiä, joiden käsittely oli Ducorneaun jokapäiväistä työtä, mutta kun ne aina ensin toimitettiin Beausirelle ja don Manuelille, olivat nämä päämiehet jo saaneet monta hyödyllistä tietoa lähetystön asioista.

Kuullessaan puhuttavan postista jalokivikauppiaat nousivat seisaalle hyvillä mielin, kun arvasivat nyt voivansa poistua tästä pulmallisesta vastaanotosta. Heille lausuttiinkin jäähyväiset, ja kamaripalvelija sai käskyn saattaa heitä pihalle asti.

Heti kun he kuuluivat astuvan portaita alas, lähestyivät don Manuel ja Beausire toisiaan vaihtaen sellaisia katseita jotka ennustivat pikaista toimintaa.

"Kas niin", sanoi don Manuel, "yritys meni myttyyn."

"Kerrassaan", myönsi Beausire.

"Sata tuhatta livreä, kaksinkertainen varkaus, antaa meille kullekin vähän päälle kahdeksan tuhatta, jos jaetaan tasan."

"Ei se kannata", sanoi Beausire.

"Sitä minäkin."

Ja viitaten sinne päin, missä oli päällysmiehen niin hartaasti ikävöimä kassa, lisäsi don Manuel:

"Ja tuolla kassassa on sata kahdeksan tuhatta."

"Viisikymmentä neljä tuhatta kummallekin."

"Sovittu!" vastasi don Manuel. "Jaetaan."

"Hyvä, mutta päällysmies ei enää jätä meitä rauhaan, hän kun tietää, että kaupasta ei tullut mitään."

"Minä kyllä keksin keinon", vakuutti don Manuel salaperäisen näköisenä.

"Ja minä olen jo keksinyt", sanoi Beausire.

"Millainen se on?"

"Kuulkaapas. Päällysmies tulee kohta takaisin."

"Tietysti."

"Ja vaatii omaa ja toisten osuutta."

"Arvatenkin."

"Ja saamme niskaamme koko lauman."

"Aivan niin."

"Kutsutaan hänet ikäänkuin salaiseen neuvotteluun ja antakaa sitten minun toimia."

"Ahaa, jo luulen aavistavani", sanoi don Manuel. "Menkää häntä vastaan."

"Aioin juuri pyytää teitä menemään."

Kumpikaan ei tahtonut ystäväänsä jättää yksin kassan likelle.

Luottamus on sentään ihana asia!

Don Manuel huomautti, että hänen täytyi esiintyä lähettiläänä, joten ei sopinut mennä palvelijaa hakemaan.

"Hänen silmissään ette ole lähettiläs, mutta sama se."

"Te siis menette?"

"Ei tarvita; voihan huutaa akkunasta."

Ja Beausire huusi akkunasta päällysmiestä, joka oli ryhtymäisillään neuvotteluihin portinvartijan kanssa. Kuultuaan kutsun päällysmies heti riensi yläkertaan ja tapasi yrityksen päämiehet kassan viereisessä huoneessa. Beausire puhutteli häntä hymyillen.

"Lyödään vetoa, että minä tiedän, mitä sanoitte portinvartijalle."

"Minäkö?"

"Niin, te kerroitte hänelle, että Böhmerin kanssa ei kaupasta tullut mitään."

"En puhunut sanaakaan."

"Nyt valehtelette."

"Voin vaikka vannoa, etten puhunut."

"Hyvä on, sillä jos olisitte puhunut, olisitte tehnyt aika tyhmyyden ja menettänyt suuren summan rahaa."

"Kuinka niin?" kummeksi päällysmies. "Minkä rahasumman?"

"Kaiketi ymmärrätte, että ainoastaan me kolme tunnemme salaisuuden."

"Aivan niin."

"Ja että sata kahdeksan tuhatta livreä siis on meidän kolmen, kun kaikki muut luulevat, että Böhmer ja Bossange veivät rahat mukanaan."

"Hitto vie!" ihastui päällysmies. "Se on ihan totta!"

"Kolmekymmentä kolme tuhatta kolmesataa kolmekymmentä kolme livreä kuusi souta joka miehelle", sanoi don Manuel.

"Enemmän siitä tulee!" huudahti päällysmies. "Niistä kahdeksasta tuhannesta on vielä suoritettava pikkuinen jakolasku."

"Oikein", myönsi Beausire. "Suostutteko?"

"Suostunko!" hymähti kamaripalvelija ja hykersi käsiään.

"Siitä saatte olla varmat. Se oli miehen puhetta."

"Kyllä, lurjuksen puhetta!" sanoi nyt Beausire jyrisevällä äänellä. "Tiesin jo ennestään, että olette lurjus. Kuulkaa, Manuel, te kun olette väkevä, tarttukaa tuohon veijariin ja näytetään tovereille, mikä hän on miehiään."

"Armahtakaa!" huusi miesparka. "Se oli vain leikkiä."

"Kas niin", jatkoi Beausire, "mars tuonne pimeään kamariin, kunnes ehdimme sinut tuomita."

"Antakaa anteeksi!" pyysi vielä päällysmies.

"Varokaa", sanoi Beausire don Manuelille, joka rutisti kavalaa yhtiömiestä, "ettei Ducorneau kuule!"

"Jollette päästä irti", sanoi päällysmies, "annan ilmi teidät kaikki!"

"Ja minä kuristan sinut!" uhkasi don Manuel vihaisella äänellä ja tyrkkäsi uhrinsa läheiseen pukuhuoneeseen.

"Lähettäkää Ducorneau jälleen asialle", kuiskasi don Manuel Beausirelle.

Tämä ei viivytellyt, vaan kiirehti siihen kamariin, joka oli lähettilään huoneen vieressä, jälkimäisen sulkiessa kamaripalvelijan pimeään komeroon.

Kului minuutti, eikä Beausirea kuulunut. Don Manuelin päähän juolahti muuan aate. Hän tiesi olevansa yksin. Kassa oli kymmenen askeleen päässä. Jos sen avaisi, sieppaisi nuo sata kahdeksan tuhatta livreä, hyppäisi akkunasta ja pujahtaisi saaliineen puutarhan kautta, ei siihen menisi taitavalta varkaalta kuin pari minuuttia. Hän laski, että Beausire tarvitsi saadakseen Ducorneaun lähtemään ja palatakseen yläkertaan ainakin viisi minuuttia.

Hän syöksähti siis ovelle, josta pääsi kassahuoneeseen. Ovi oli pantu salpaan. Mutta don Manuel oli väkevä ja niin taitava, että olisi kellonavaimella aukaissut kaupunginportin.

"Beausire on epäillyt minua", tuumi hän, "kun minulla on yksin avain, ja pannut salvan eteen; se on oikein."

Miekkansa kärjellä hän sai salvan nostetuksi. Silloin hän pääsi kassakirstun ääreen ja kiljahti kamalasti. Kirstu ammotti tyhjänä. Beausire, joka oli hankkinut itselleen toisen avaimen, oli käynyt täällä toisen oven kautta ja kahmaissut kaikki rahat.

Don Manuel juoksi kuin hullu alas portinvartijan luo, jonka tapasi laulamassa. Beausire oli päässyt viisi minuuttia edelle.

Kun portugalilainen oli huudoilla ja vaikerruksilla julistanut koko hotellille, mitä oli tapahtunut, ja saadakseen todistajan päästänyt päällysmiehen vapauteen, näki hän ympärillään vain epäuskoisia ja raivostuneita. Häntä syytettiin salajuonesta Beausiren kanssa, joka muka oli karannut edeltä tallettaen hänelle puolta summaa.

Nyt oli naamiot riisuttu, salaperäisyys poistettu, eikä rehellinen Ducorneau enää käsittänyt, millaisten ihmisten kanssa oli joutunut tekemisiin. Hän oli vähällä pyörtyä nähdessään diplomaattien tekevän valmistuksia hirttääkseen eräässä vajassa don Manuelin, joka ei jaksanut pitää puoliaan.

"Hirteenkö herra de Souza?" huusi sihteeri. "Sehän on majesteettirikos, olkaa varuillanne!"

Silloin päätettiin heittää Ducorneau kellariin, hän kun kiljui liian kovaa. Mutta samassa kuului portilta kolme juhlallista jyskytystä, joista yhtiömiehet hätkähtivät. Kaikki vaikenivat. Taas jyskytettiin kolmesti. Sitten huusi tuima ääni portugalinkielellä:

"Avatkaa! Portugalin lähettilään nimessä!"

"Lähettiläs!" mutisivat veijarit hajaantuen eri tahoille ja paeten sikinsokin halki puutarhan, yli läheisten muurien ja kattojen.

Oikea lähettiläs, joka oli todellakin saapunut, pääsi hotelliinsa vasta poliisin avulla, joka mursi portin suunnattoman ihmisjoukon katsellessa tätä merkillistä ilmiötä. Sitten tarkastettiin kaikki paikat; Ducorneau vangittiin ja vietiin Châteletin vankilaan, jonne hän jäi yöksi.

Näin päättyi Portugalin valelähetystön seikkailu.

XLIII
HARHALUULOJA JA TOSIASIOITA

Jos lähetystön portinvartija olisi Manuelin käskyä noudattaen juossut Beausiren jäljestä, niin myöntäkäämme, että hänelle olisi siitä tullut aika puuha. Sillä heti kun Beausire oli varkaiden pesästä päässyt, lähti hän niin sanoaksemme lyhyttä neliä Coquillière-kadulle ja sieltä täyttä neliä Saint-Honorén kadulle. Luullen, että toverit yhä ajoivat takaa, hän sekoitti jälkiään luovien puolelta toiselle niillä mutkikkailla, risteilevillä kaduilla, jotka ympäröivät viljahallia. Muutaman minuutin päästä hän oli melkein varma, ettei kukaan ollut voinut häntä seurata; mutta toisestakin asiasta hän oli varma, siitä näet, että hänen voimansa olivat lopussa ja ettei hyvä ajohevonenkaan olisi sen paremmin juossut.

Beausire istuutui viljasäkille Viarmes-kadulla, joka kiertää hallin ympäri, ja oli mitä hartaimmin katselevinaan mediciläistä patsasta, jonka Bachaumont oli ostanut pelastaakseen sen talonpurkajain vasaran alta ja lahjoittaakseen kaupungintaloon. Mutta tosiasia on, ettei Beausire katsellut Filibert Delormen muovailemaa teosta eikä sitä aurinkokelloa, jolla Fingre oli sen koristanut. Hän puuskutti tuskallisesti keuhkojensa perältä asti vinkuvaa ja vuoroin käheää hengitystä kuin nääntyneistä palkeista. Pitkään aikaan hän ei jaksanut täydentää sitä ilmamäärää, mikä hänen täytyi kurkustaan purkaa, jotta taas syntyisi tasapainotila tukehtumisen ja liikaverisyyden välillä. Vihdoin se hänelle onnistui niin syvällä huokauksella, että se olisi kuulunut Viarmes-kadunkin asujanten korviin, elleivät he olisi olleet viljaansa myymässä ja punnitsemassa.

"Ah", tuumi Beausire, "nyt siis on unelmani toteutunut: minä olen rikas."

Ja taas hän henkäisi syvään.

"Nyt minusta voi tulla ihan rehellinen mies; tuntuupa jo melkein, kuin alkaisin lihota."

Tosiasia on, että ellei hän juuri lihonnut, niin ainakin oli pullistunut.

"Minä teen", jatkoi hän äänetöntä yksinpuhelua, "myös Olivasta yhtä rehellisen naisen kuin itse olen rehellinen mies. Hän on kaunis ja vaatimuksissaan hyvin yksinkertainen."

Mies poloinen!

"Hän ei tule hyljeksimään hiljaista elämää maaseudulla, sievällä maatilalla, jota sanomme omaksemme, likellä jotakin pientä kaupunkia, jossa meitä helposti luullaan oikein herrasväeksi."

"Nicole on hyvä; hänessä ei ole kuin kaksi vikaa: laiskuus ja ylpeys."

Ei enempää! Beausire parka! Kaksi kuolemansyntiä!

"Ja kun hankin sen, mitä noihin kahteen vikaan tarvitaan, saan minä, onnenonkija Beausire, täydellisen vaimon."

Tähän hän keskeytti ajatuksensa; hengitys oli taas tasaantunut. Hän pyyhki otsaansa, otti selville, että sata tuhatta livreä oli tallella, ja rupesi sekä ruumiin että sielun puolesta virkistyneenä harkitsemaan asemaansa.

Viarmes-kadulta häntä ei haettaisi, mutta haettaisiin muualta. Lähetystön herrat eivät niinkään hevillä hellittäisi osuuttaan saaliista. He jakaantuisivat eri joukkueiksi ja kävisivät ensin rosvon kotona.

Siinäpä se pulma oli! Hänen kotinsa oli myös Olivan. He varoittaisivat Olivaa, kenties pitelisivät pahoin; kukapa tietää, vaikka olisivat niin julmia, että ottaisivat hänet panttivangiksi.

Mikä estäisi niitä kerjäläisroistoja jo aikoja tietämästä, että Beausire intohimoisesti rakasti neiti Olivaa, ja miksi he, tämän tietäen, eivät käyttäisi hänen intohimoaan hyväkseen? Näiden kahden äärimmäisen vaaran rajalla Beausire oli tulla hulluksi, mutta lopulta voitti rakkaus. Hän ei sietänyt, että kukaan kajoisi hänen rakastettuunsa. Ja niin hän lähti Dauphine-katua kohti.

Hänellä oli muuten rajaton luottamus kulkunsa nopeuteen; kuinka nopsia olivatkaan vainoojat, eivät he voineet hänen edelleen ehtiä. Paremmaksi varmuudeksi hän otti ajurin, jolle näytti kuuden livren rahaa komentaen: Pont-Neufille! Hevoset eivät enää juosseet, ne lensivät.

Ilta oli jo tulossa. Beausire käski ajaa sillan vallikäytävälle, Henrik IV: n patsaan taakse. Siihen aikaan pääsi sinne ajoneuvoillakin; se oli ihmisten yhtymäpaikka, varsin arkipäiväinen, mutta suosittu.

Uskaltaen pistää päänsä vaunujen ovesta Beausire tähysteli Dauphine-kadulle päin. Hän oli jonkun verran tutustunut poliisin kätyreihin: kymmenen vuotta hän oli elämästään käyttänyt oppiakseen heitä tuntemaan, jotta osaisi tarpeen tullen karttaa. Sillankorvassa Dauphine-kadun puolella hän huomasi kaksi miestä, jonkun matkan päässä toisistaan, kurottamassa kaulojaan mainitulle kadulle päin, ikäänkuin siellä olisi jotakin katseltavaa. Nuo miehet olivat urkkijoita. Eikä ollutkaan harvinaista nähdä urkkijoita Pont-Neufillä, koska silloin oli sananlaskukin, jossa sanottiin, että oli parasta mennä Pont-Neufille, jos teki mieli nähdä pappi, ilotyttö ja valkoinen hevonen; ovathan valkoiset hevoset, pappispuvut ja ilotytöt aina olleet poliisin silmätikkuna.

Beausire ei tuosta ollut kuin harmissaan, hieman pulassa; hän tekeytyi kyttyräselkäiseksi ja ontuvaksi, muuttaakseen käyntitapaansa, ja tunkeutuen väkijoukon halki hän pääsi Dauphine-kadulle. Missään ei näkynyt merkkiä siitä, mitä hän pelkäsi. Ja kaukaa hänelle loisti se talo, jonka akkunoissa usein näyttäytyi kaunis Oliva, hänen elämänsä tähti.

Nyt sen akkunat olivat kiinni; arvatenkin Oliva lepäsi sohvalla lukemassa huonoa romaania, tai nakertelemassa makeisia. Äkkiä Beausire luuli nähneensä vastapäisessä porttikäytävässä poliisikonstaapelin päällysviitan. Ja lisäksi näkyi toinen viranomainen salin akkunassa. Häntä alkoi taas hiottaa, ja kylmä hiki on epäterveellistä. Nyt oli myöhäistä peräytyä: täytyi mennä talon ohitse. Senkin hän uskalsi, hiipi sivutse ja katsahti sinne. Sepä vasta näky! Porttikäytävä täynnä Pariisin kaartilaisia, joiden keskellä näkyi muuan Châteletin mustapukuinen komisario.

Beausiren nopea silmäys keksi kuitenkin heti, että nuo miehet olivat hämillään, ihmeissään ja noloja. Jos kellä on, kuten Beausirella oli, tottumus lukea poliisimiesten kasvoista, niin ei tarvitse kahdesti silmäillä näitä herroja älytäkseen, onko otus päässyt heiltä karkuun. Hän tuumi, että Crosne, saatuaan asioista tiedon miten ja keltä tahansa, oli tahtonut vangita Beausiren, mutta tavannut vain Olivan. Ja siitä tuo nolous! Jos Beausiren asiat olisivat olleet tavallisella kannalla ja ellei hänellä olisi ollut mukanaan sataa tuhatta livreä, olisi hän syössyt keskelle kärkkyjiä ja Nisuksen tavoin huutanut: Tässä minä olen, minä sen tein!

Mutta se ajatus, että nuo miekkoset hypistelisivät sataa tuhatta livreä ja pitelisivät kurkkuaan kuumana koko elinikänsä, että niin rohkeasta ja sukkelasta tempusta, jonka hän, Beausire, oli suorittanut, olisi hyötyä vain poliisin kätyreille, se ajatus pääsi kaikista hänen arveluistaan voitolle ja tukahutti kaikki hänen rakkaushuolensa.

"Järjellisesti puhuen", tuumi hän, "jos annan siepata itseni, siepataan myös sata tuhatta livreä. Se ei auta Olivaa… syöksyn häviöön… todistan hänelle, että rakastan kuin mielipuoli… mutta hänen sietäisi sanoa minulle: sinä olet nauta; piti rakastaa minua vähemmän ja pelastaa minut. Parasta siis on pötkiä tieheni ja panna talteen rahat, joista kaikki hyvä tulee: vapaus, onni ja filosofia."

Näin harkiten Beausire puristi rahoja rintaansa vasten ja lähti juoksemaan Luxembourgin puistoa kohti, sillä jo tunnin aikaa hän oli kulkenut vain vaistomaisesti, ja kun hän oli sadat kerrat ennen hakenut Olivaa Luxembourgista, veivät jalat häntä sinne nytkin. Tämä oli kuitenkin huonosti harkittua, jos kerran oli niin piintynyt järkevyyteen kuin Beausire; sillä poliisi, tuntien varkaiden tavat yhtä hyvin kuin hän tunsi poliisin, hakisivat häntä tietysti Luxembourgin puistosta.

Mutta taivas tai paholainen oli päättänyt, ettei herra de Crosne joutuisi tällä kertaa tekemisiin Beausiren kanssa. Tuskin oli Nicolen rakastaja kääntynyt Saint-Germain-des-Prés-kadun kulmasta, kun oli vähällä joutua komeiden vaunujen alle, joiden hevoset ravasivat uljaasti Dauphine-kadulle päin. Pariisilaisen ketteryytensä avulla, joka on muille eurooppalaisille outo, hänen onnistui juuri paraiksi väistää väliaisaa. Tosin hän ei ehtinyt pelastua ajajan kiroukselta ja piiskansivallukselta, mutta sadan tuhannen livren omistaja ei sellaisista pikkuasioista ole milläänkään, varsinkaan pariisilaiskaartin ollessa ihan kintereillä.

Beausire heittäytyi siis syrjään, mutta samassa hän näki vaunuissa Olivan ja pulskan herran, jotka puhelivat keskenään vilkkaasti. Hänen päästämänsä pieni huudahdus ei vaikuttanut muuta kuin yllytti hevosia. Hän olisi seurannut vaunuja, mutta ne kulkivat Dauphine-kadulle päin, mille ainoalle kadulle Beausire ei nyt halunnut mennä. Ja sitäpaitsi, vaikka vaunuissa istuja näyttikin Olivalta, täytyi sen olla kuvittelua, näköhäiriötä; se ei ollut vain erehdys, vaan samaa kuin nähdä kaksinaisesti, nähdä Oliva kaikkialla. Vielä oli muistettava, ettei Oliva voinut istua vaunuissa, koska poliisi hänet vangitsi Dauphine-kadun varrella.

Beausire-parka poikkesi siveellisesti ja ruumiillisesti tuskaantuneena Fossés-Monsieur-le-Prince-kadulle, joutui Luxembourgiin, kulki jo autioksi käyneen korttelin halki ja löysi tullin takana turvapaikakseen pienen hökkelin, jonka emäntä koki kaikin tavoin olla hänelle mieliksi. Sinne hän asettui, kätki rahat erään lattiakiven alle, sovitti sängynjalan kivelle ja pani maata hikoillen ja kiroillen, mutta väliin taas ylistäen Merkuriusta ja rauhoittaen kuumeista ellotustaan sokeroidulla, kanelinsekaisella viinillä, jollainen juoma sopiikin hikoilevalle ruumiille ja levottomalle sielulle.

Hän oli nyt varma, ettei poliisi häntä löytäisi, ettei kukaan pääsisi hänen rahojaan ryöstämään. Lisäksi hän oli varma siitä, että Nicole ei ollut syypää mihinkään rikokseen ja että syyttömän pitäminen ikuisessa vankeudessa ei enää käynyt päinsä. Lopulta hän varmistui siitäkin, että sadalla tuhannella livrellä voisi vapauttaa Olivan, hänen ainaisen seuralaisensa, jos häntä pidettäisiin vangittuna.

Jäljellä olivat lähetystötoverit; näiden kanssa oli pahempi tehdä tiliä. Mutta Beausire oli ottanut rettelöitä lukuun. Hänen olisi kai parasta jättää heidät Ranskaan ja lähteä Sveitsiin, vapaaseen ja siveelliseen maahan, heti kun Oliva pääsisi vapaaksi.

Mikään niistä tuumista, joita Beausire suunnitteli ryyppiessään kuumennettua viiniä, ei toteutunut; se ei ollut sallittu. Ihminen tulee melkein aina tehneeksi virheen kuvitellessaan näkevänsä, vaikkei näe, ja erehtyy vielä pahemmin luullessaan, ettei ole nähnyt, vaikka todella on nähnyt. Käymme nyt selittämään tätä mietelmää lukijalle.