Kitabı oku: «Rouva de la Motte», sayfa 28

XL
KAKSI HIMOA RAKKAUDEN VARJOSSA

Jeanne oli myös nainen, vaikkei ollut kuningatar. Niinpä hän heti, kun oli päässyt vaunuihinsa, vertaili Versaillesin komeata palatsia, sen rikasta ja loisteliasta kalustoa siihen, mitä oli neljännessä kerroksessa Saint-Clauden kadun varrella, sen hienopukuisia lakeijoita vanhaan palvelijaansa.

Mutta melkein kohta häipyivät mitätön ullakkokamari ja vanha Clotilde menneisyyden hämärään, niinkuin joku näky kadottuaan tuntuu olleenkin olematon, ja Jeanne näki pienen talonsa Saint-Antoinen esikaupungissa niin erinomaisena, niin sirona, niin kodikkaana, kuten nyt sanottaisiin, palvelijat tosin vähemmän kirjailluissa livereissä kuin Versaillesissa, mutta yhtä kunnioittavina, yhtä kuuliaisina. Tämä talo ja tämä palvelusväki olivat hänen Versaillesinsa; siellä hän oli samoin kuningattarena kuin Marie-Antoinette, ja mikäli hän osasi pitää halujaan järjellisyyden, vaikkei tarpeellisuuden rajoissa, täytettiin ne yhtä hyvin ja yhtä nopeasti, kuin jos hänellä olisi ollut valtikka.

Jeannella oli siis kotiin palatessaan otsa kirkkaana ja hymy huulilla. Oli vielä jokseenkin varhaista; hän otti paperia, kynän ja mustetta, kirjoitti muutaman rivin, pisti kirjeen hienoon, hyvätuoksuiseen kuoreen, laati osoitteen ja soitti. Kohta aukeni ovi ja kynnykselle ilmestyi lakeija odottamaan.

"Oikeassa olin", ajatteli Jeanne. "Ei kuningatartakaan palvella paremmin."

Sitten hän ojensi kätensä ja sanoi:

"Tämä kirje monseigneur kardinaali de Rohanille."

Lakeija astui esille, otti kirjeen ja poistui sanomatta sanaakaan, totellen mykästi, niinkuin palvelijain on tapana ylhäisissä perheissä.

Kreivitär vaipui syviin haaveisiin, jotka eivät olleet uusia, vaan liittyivät jatkona siihen, mitä oli ollut matkalla mielessä. Tuskin oli kulunut viittäkään minuuttia, kun ovelle naputettiin.

"Sisään", käski rouva de la Motte. Huoneeseen tuli äskeinen lakeija.

"No?" kysyi Jeanne tehden hieman maltittoman liikkeen nähdessään ettei hänen käskyään oltu toteltu.

"Juuri kun astuin portista täyttääkseni rouva kreivittären määräyksen", selitti lakeija, "saapui monseigneur paikalle. Ilmoitin hänelle meneväni hänen hotelliinsa. Hän otti vastaan kreivittären kirjeen, luki sen, astui vaunuista ja sanoi: Hyvä on, ilmoittakaa minut."

"Sitten?"

"Monseigneur on täällä ja odottaa, että kreivitär suvaitsisi ottaa hänet vastaan."

Kreivittären huulille ilmestyi lievä hymähdys, ja nähtävästi hyvillä mielin hän vastasi parin sekunnin kuluttua:

"Antakaa monseigneurin tulla."

Lieneekö noiden parin sekunnin tarkoituksena ollut jättää kirkkoruhtinas etuhuoneessa odottamaan vai tarvitsiko niitä rouva de la Motte suunnitelmansa täydentämiseen? Prinssi ilmestyi kynnykselle.

Oliko Jeannella siis suunnitelma, kun palasi uuteen kotiinsa, lähetti kutsumaan kardinaalia ja tunsi niin suurta iloa siitä, että kutsuttu oli kohta saapuvilla? Oli, sillä kuningattaren mielikuvitus oli virvatulien lailla, jotka valaisevat kokonaista laaksoa kolkoin välähdyksin, tämä kuninkaallinen ja varsinkin naisellinen mielikuvitus oli juonikkaan kreivittären katseille paljastanut, mitä salaisuuksia oli kätkettynä siihen sieluun, joka muuten oli liian ylpeä kovin huolehtiakseen niiden suojelemisesta.

Matka Versaillesista Pariisiin on pitkä, ja kun kumppanina on ahneuden henki, ehtii tämä kuiskailla mitä rohkeimpia laskelmia. Jeannea aivan huumasi tuo puolentoista miljoonan summa levitettynä timanteissa herrain Böhmerin ja Bossangen jalokivilippaan valkoiselle satiinille. Olihan puolitoista miljoonaa livreä ruhtinaallinen omaisuus, varsinkin sen kerjäläispoloisen silmissä, joka vielä kuukausi sitten kurotti kättään ylhäisten almua kohti! Kieltämättä oli Saint-Clauden kadun Jeanne de Valois kauempana Saint-Antoinen esikaupungin Jeanne de Valoisista kuin tämä siitä Jeanne de Valoisista, joka omisti tuon kaulanauhan. Hän oli siis jo edempänä kuin puolitiessä rikkautta kohti.

Eikä Jeannen tavoittelema rikkaus ollut petollinen luulo, kuten usein on jokin kontrahdin määräys, jokin maakiinteistö, jotka kyllä ovat perin oivallisia, mutta joihin täytyy lisäksi panna älyn tai silmien tarkkuutta. Ei, tuo kaulakoriste oli aivan toista kuin mikään kontrahti tai maatila: Kaulakoriste oli ilmeistä rikkautta; lisäksi se aina säteili ja lumosi, ja koska sitä halusi kuningatar, saattoi myös Jeanne de Valois siitä uneksia, ja koska kuningatar voi olla sitä vailla, saattoi rouva de la Motte hyvinkin rajoittaa himonsa siihen.

Myös esiintyi tuhansia epämääräisiä aatteita, hämäräpiirteisiä, outoja utukuvia, joiden runoilija Aristofanes sanoi sulautuvan ihmisiin intohimon hetkinä, tuhansia haluja, omistuskiihkoja Versaillesin ja Pariisin välisellä matkalla Jeannen mielessä susien, kettujen ja siivellisten käärmeiden hahmoissa.

Kardinaali, jonka piti nämä haaveet toteuttaa, keskeytti ne tyydyttäen odottamattomalla läsnäolollaan rouva de la Motten hajun häntä tavata. Mutta hänellä itsellään oli myös haaveensa, oma himonsa, jonka hän kätki liehittelyn, näennäisen rakkauden naamiolla.

"Ah, rakas Jeanne", sanoi hän, "te olette jo kotona! Te olette todellakin käynyt minulle niin välttämättömäksi, että koko päivääni on synkistänyt ajatus teidän olostanne kaukana luotani. Toivoakseni olette palannut Versaillesista ainakin terveenä?"

"Kuten näette, monseigneur."

"Ja tyytyväisenä?"

"Ihastuneena."

"Kuningatar otti teidät siis vastaan?"

"Heti saavuttuani vietiin minut hänen luoksensa."

"Teillä on hyvä onni. Voisinpa riemuisesta ilmeestänne päättää, että kuningatar on puhellut kanssanne kauan."

"Viivyin hänen majesteettinsa huoneessa melkein kolme tuntia."

Kardinaali hätkähti, eikä paljon puuttunut, että hän olisi toistanut oudolla äänenpainolla sanat "kolme tuntia", mutta hän malttoi mielensä.

"Te olettekin lumoojatar", sanoi hän, "eikä kukaan voi teitä vastustaa."

"Nyt te liioittelette, hyvä prinssi."

"En ollenkaan. Ja te sanotte olleenne kolme tuntia kuningattaren seurassa?"

Jeanne nyökkäsi myöntävästi.

"Kolme tuntia", toisti kardinaali hymyillen. "Mitä kaikkea ehtiikään teidän kaltaisenne älykäs nainen puhua kolmessa tunnissa!"

"Voin vakuuttaa, monseigneur, etten hukannut aikaani."

"Löisin vaikka vetoa, että noiden kolmen tunnin kuluessa ette minuutiksikaan muistanut minua", koetti kardinaali arvata.

"Kiittämätön!"

"Todellako?" huudahti kardinaali.

"Olen tehnyt enemmän kuin muistanut teitä."

"Mitä siis olette tehnyt?"

"Olen puhunut teistä."

"Puhunut minusta, kenelle?" kysyi kirkkoruhtinas sykkivin sydämin sellaisella äänellä, josta hänen malttinsakaan ei voinut haihduttaa mielenliikutuksen merkkiä.

"Kelle muulle kuin kuningattarelle?"

Ja lausuessaan nämä kardinaalille niin kallisarvoiset sanat Jeanne oli kyllin ovela varoakseen katsomasta häntä kasvoihin, ikäänkuin ei paljoa välittäisi siitä, mitä ne vaikuttivat. Herra de Rohan vavahti.

"Rakas kreivitär, kertokaa minulle! Kaikki, mitä teille sattuu, koskee todella niin läheltä mieleeni, etten tahdo menettää ainoatakaan pikku seikkaa."

Jeanne hymyili tietäessään, mikä kiinnitti kardinaalin mieltä, yhtä hyvin kuin tämä itse. Mutta jo ennakolta hahmoiteltuaan tätä seikkaperäistä matkakertomusta ja haluten siitä puhua, vaikkei olisi pyydettykään, hän aloitti hitaasti, niin että toinen sai häneltä houkutella melkein joka sanan. Hän kuvasi koko kohtauksen, esitti kaikki puhelut ja sai joka kohdalta todistetuksi, että jokin niistä ihmeellisistä sattumista, joista hovimiesten onni riippuu, oli hänet toimittanut Versaillesiin ihan keskelle erikoisia olosuhteita ja tapahtumia, joiden nojalla yhdessä päivässä voi ventovieraasta tulla melkein erottamaton ystävä. Jeanne de la Motte olikin yhdessä päivässä perehtynyt kuningattaren onnettomuuksiin, kuninkaallisuuden voimattomuuteen.

Kardinaali oli kuunnellessaan panevinaan huomiota vain siihen, mitä kuningatar oli lausunut Jeannea itseään varten, ja Jeanne pani erityistä painoa siihen, mitä kuningatar oli sanonut kardinaalista.

Tuskin oli kertomus päättynyt, kun huoneeseen astui sama lakeija ilmoittaen, että illallinen oli valmiina. Jeanne antoi kardinaalille kutsun silmäniskulla; kardinaali hyväksyi sen nyökkäyksellä.

Hän tarjosi käsivartensa talonemännälle, joka oli niin pian tottunut uuteen asemaansa, ja he siirtyivät ruokasaliin. Kun ateria oli päättynyt, kun kardinaali oli pitkin siemauksin ahminut toivoa ja rakkautta lumoojattaren ainakin kymmenen kertaa uudistamista ja keskeyttämistä matkamuistelmista, tuli hänen lopulta pakko tehdä tiliä tämän naisen kanssa, jolla oli käsissään valtiaiden sydämiä. Sillä hän huomasi tuntien kauhunsekaista hämmästystä, että kreivitär ei pysytellyt mahtavana, kuten mikä tahansa nainen, jota tavoitellaan ja tarvitaan, vaan osoitti hänen toiveilleen erinomaista suopeutta, aivan toisenlaista kuin se tuima ylpeys, joka tuli esille heidän viimeksi syödessään illallista tässä samassa paikassa.

Tällä kertaa Jeanne hoiti emännän tehtäviä naisena, joka ei osaa hallita ainoastaan itseään, vaan muitakin: katseessa ei vähääkään hämiä, äänessä ei mitään arkuutta. Mutta hänpä olikin, tutustuakseen ylimystön käytöstapaan, seurustellut koko päivän Ranskan aatelin hienoston kanssa; olihan verraton kuningatar hänelle lausunut: hyvä kreivitär. Myöskin kardinaali, vaikka itse oli muita etevämpi, mukaantui tähän etevämmyyteen eikä yrittänyt nousta sitä vastaan.

"Kreivitär", sanoi kardinaali tarttuen hänen käteensä, "teissä on kaksi naista."

"Kuinka niin?" kysyi Jeanne.

"Eilinen ja tämänpäiväinen."

"Kumpi teidän korkea-arvoisuuttanne enemmän miellyttää?"

"En osaa sanoa. Mutta tämäniltainen on kuin joku Armida tai Kirke, jota ei voi vastustaa."

"Ja jota toivoakseni ette aiokaan vastustaa, monseigneur, niin prinssi kuin olettekin."

Prinssi solui tuolilta alas ja polvistui rouva de la Motten eteen.

"Almuako pyydätte!" kysyi tämä.

"Ja odotan, että sen mulle suotte."

"Nyt on anteliaisuuden päivä", vastasi Jeanne. "Valoisin kreivitär on päässyt arvoonsa, hän on nyt hovinainen; pian hän kuuluu Versaillesin ylimpiin naisiin. Hän voi siis avata kätensä ja ojentaa sen kelle hyväksi näkee."

"Vaikkapa prinssille?" sanoi kardinaali.

"Vaikkapa kardinaalille?" vastasi Jeanne.

Kardinaali painoi pitkän ja hehkuvan suudelman tälle kauniille, itsenäiselle kädelle; sitten hän, silmillään kysyttyään kreivittären katseelta ja hymyltä, nousi taas seisaalle, astui etuhuoneeseen ja kuiskasi pari sanaa palvelijalleen. Pari minuuttia senjälkeen kuului poistuvien vaunujen jyrinää. Kreivitär kohotti päätään.

"Niinpä siis olen, kreivitär", sanoi kardinaali, "polttanut laivat takanani!"

"Siinä ei ole suurtakaan ansiota", vastasi kreivitär, "kun olette satamassa."

XLI
NAAMIOIDEN ALTA ALKAA NÄKYÄ KASVOJA

Pitkällinen pakinoiminen on mieluisana etuna niillä, joilla ei enää ole varsinaista sanottavaa toisilleen. Sen onnen jälkeen, että saa olla vaiti tai huudahduksilla ilmaista halunsa, lienee suurin se, että saa puhua paljon tarkoittamatta mitään.

Kun oli kulunut pari tuntia kardinaalin vaunujen poistumisesta, olivat hän ja kreivitär ehtineet yllämainitulle kannalle. Kreivitär oli suostunut, kardinaali oli voittanut, mutta sittenkin jälkimäinen oli orja, edellinen valtias. Kaksi miestä pettää toisiaan kädenlyönnillä; mies ja nainen pettävät toisiaan suudellen. Mutta tässä molemmat pettävät toisiaan vain siksi, että kumpikin tahtoi joutua petetyksi. Kummallakin oli päämääränsä, jota varten oli tarpeen läheinen suhde. Kumpikin oli siis päässyt tahtonsa perille.

Kardinaali ei enää huolinutkaan salata maltittomuuttaan, teki vain lyhyen matkan päästäkseen puhelussa taas käsiksi Versaillesiin ja niihin suosionosoituksiin, joita tulisi kuningattaren uudelle suosikille, ja sanoi:

"Hän on jalomielinen eikä säästele mitään tahtoessaan auttaa niitä, joita rakastaa. Hänessä on harvinainen äly osata antaa pikkuisen monelle tuttavalle, ja paljon muutamalle ystävälle."

"Luuletteko siis, että kuningatar on rikas?" kysyi rouva de la Motte.

"Hän osaa yhdellä sanalla, liikkeellä, hymyllä loihtia esiin varoja. Yksikään ministeri, paitsi ehkä Turgot, ei ole rohjennut kuningattarelta kieltää, mitä hän on pyytänyt."

"Vai niin, mutta minä tiedän, että hän on vähemmän rikas, kuin luulette, kuningatar parka tai pikemmin naisparka!"

"Kuinka niin?" kysyi kardinaali.

"Onko se rikas, jonka täytyy olla jotakin vailla?"

"Mitä vailla? Kertokaa, rakas Jeanne."

"Voi taivas, kerron vain, mitä näin, en enempää enkä vähempää."

"Mitä ihmettä se on?"

"Ajatelkaapa, se kuningatar raukka on saanut kestää kaksi sietämätöntä tuskaa?"

"Kertokaa, hyvä kreivitär!"

"Tiedättekö, rakas prinssi, mitä on naisellinen halu?"

"En, mutta soisin teidän selittävän."

"No kuulkaa, kuningatar haluaa, mutta ei voi haluaan tyydyttää."

"Haluaa… ketä?"

"Ei, vaan jotakin."

"No mitä?"

"Timanttista kaulanauhaa."

"Vai niin! Nyt ymmärrän. Tarkoitatte Böhmer ja Bossangen timantteja?"

"Juuri niitä."

"Vanha juttu, kreivitär."

"Vanha tai uusi, mutta eikö se vie kuningatarta epätoivoon, ettei voi saada, mitä pelkkä suosikki oli vähällä saada? Jos kuningas Ludvig XV olisi elänyt pari viikkoa lisää, olisi Jeanne Vaubernier saanut, mitä Marie-Antoinette ei saa."

"Kuulkaapa, hyvä kreivitär, nyt erehdytte; kuningatar olisi jo monasti voinut saada nuo timantit, mutta ei ole huolinut."

"Joutavia!"

"Vakuutan, että kuningas on hänelle niitä tarjonnut, mutta hän ei ole tahtonut niitä ottaa vastaan kuninkaan omasta kädestä."

Ja kardinaali kertoi jutun sotalaivasta. Jeanne kuunteli hartaasti ja sanoi kardinaalin lopetettua:

"Entä sitten?"

"Kuinka niin… sitten?"

"Mitä se todistaa?"

"Ettei hän huolinut, luullakseni."

Jeanne kohautti hartioitaan.

"Te tunnette naiset, hovin, kuninkaat, mutta eksytte uskomaan tuommoista vastausta!"

"Oli miten oli, minä totean, että hän kieltäytyi."

"Rakas prinssi, se osoittaa vain, että kuningattaren teki mieli lausua jotakin suurenmoista, kansanmielistä, ja sen hän lausuikin."

"Vai sillä tapaa te luotatte kuninkaallisiin hyveisiin!" sanoi kardinaali. "Voi sitä epäluuloa! Pyhä Tuomaskin oli teidän rinnallanne uskovainen."

"Epäilevä tai uskovainen, mutta yhden asian voin teille vakuuttaa."

"No, minkä?"

"Sen, että heti kun kuningatar oli kaulanauhan hylännyt, häneen tuli hurja halu se saada."

"Tuo on vain mielikuvitusta, rakkaani. Ensiksikin saatte olla varma, siitä, että kuningattarella on vikojensa ohella muuan erinomainen ansio."

"Mikä se on?"

"Hän on tasapuolinen! Hän ei erityisesti välitä kullasta, hopeasta tai jalokivistä. Hän osaa käsitellä kivennäisiä niiden arvon mukaan. Hänestä voi kukka vyössä olla saman arvoinen kuin timantti korvassa."

"Sitä vastaan en kiistä, mutta tällä kertaa väitän yhä, että hän haluaa panna monta timanttia kaulaansa."

"Koettakaa todistaa, kreivitär."

"Se on perin helppoa; näinhän kaulanauhan tänään."

"Tekö?"

"Minä juuri; enkä vain nähnyt, vaan hypistelin."

"Missä?"

"Versaillesissa tietysti."

"Versaillesissa?"

"Niin, kun jalokivikauppiaat tulivat houkuttamaan kuningatarta viimeisen kerran."

"Ja kaunis se on?"

"Ihmeen kaunis."

"Varmaankin te tosinaisena ymmärrätte, että sitä kaulanauhaa voi niin ajatella."

"Minusta sitä ajatellessa menettää ruokahalunsa ja unensa."

"Voi kun ei minulla ole laivaa tarjottavana kuninkaalle!"

"Laivaa?"

"Niin, siitä hyvästä hän antaisi minulle tuon koristeen, ja sitten voisitte taas syödä ja nukkua."

"Laskette pilaa?"

"En ollenkaan."

"No sitten voisin sanoa teille jotakin, mistä aikalailla hämmästytte."

"Sanokaa vain."

"Minä en siitä kaulanauhasta huolisi."

"Sitä parempi, kreivitär, sillä minä en voisikaan sitä teille antaa."

"Ette te eikä kukaan, sen pahempi, ja sen juuri kuningatar tietää, ja siksi hän sitä haluaa."

"Mutta sanoinhan, että kuningas sitä tarjosi hänelle."

Jeanne teki kiivaan, melkein sopimattoman liikkeen.

"Ja minä sanon teille", sanoi hän, "että naiselle ovat tuollaiset lahjat silloin mieluisempia, kun antajana ei ole se, joka pakottaa hänet ottamaan vastaan."

Kardinaali katseli Jeannea tarkkaavammin.

"Nyt en oikein ymmärrä", sanoi hän.

"Sitä parempi; annetaan olla. Ja mitä tuosta koristeesta välitättekään, kun emme voi sitä saada?"

"Jos minä olisin kuningas ja te kuningatar, pakottaisin teidät kyllä ottamaan vastaan."

"Vaikkette olekaan kuningas, pakottakaa kuningatar se ottamaan! Silloin näette, tuleeko hänen tuosta pakotuksesta niin paha mieli, kuin luulette."

Kardinaali tutki Jeannen ilmettä vielä kerran.

"Oletteko todella varma, ettei tässä ole erehdystä? Että kuningattarella on se halu?"

"Ihan hurja. Kuulkaapa, hyvä prinssi, ettekö ole joskus sanonut vai olenko kuullut sanottavan, ettei teidän tulisi paha mieli, jos joutuisitte ministeriksi?"

"Hyvinkin mahdollista, että olen niin puhunut, kreivitär."

"Hyvä. Pannaan vetoa, rakas prinssi…"

"Mistä?"

"Siitä, että kuningatar tekisi ministeriksi sen miehen, joka osaisi tuon kaulanauhan toimittaa viikon päästä hänen pöydälleen."

"Mitä te sanotte?"

"Sanonpa vain, mitä ajattelen… Vai pitäisikö ajatella hiljaa?"

"Ei suinkaan."

"Sitäpaitsi ei se koske teitä, mitä sanoin. Onhan selvää, ettei teidän tee mieli tuhlata puoltatoista miljoonaa kuningattaren oikun vuoksi; se olisikin liian kallis hinta salkusta, jonka saatte ilmankin ja joka on teille annettava. Saatte siis pitää loruna sen, mitä sanoin. Minä olen kuin papukaija; minut on huikaistu auringolla, ja nyt hoen yhtä mittaa, että on lämmin. Ah, monseigneur, yhden päivän hovisuosio on kova koetus maalaisnaiselle! Ennenkuin niihin säteisiin vei suoraan katsoa, täytyy olla kotka, niinkuin te olette."

Kardinaali vaipui haaveisiin.

"Mutta kuulkaahan", sanoi Jeanne, "nyt te arvostelette minua niin pahasti, pidätte minua niin halpana ja mitättömänä, ettette suvaitse edes puhua minulle!"

"Johan nyt!"

"Kuningatarta olen arvostellut itseni mukaan."

"Kreivitär!"

"Kuinka muuten! Luulin hänen haluavan timantteja, koska hän huokasi niitä katsellessaan, niin minä luulin, koska hänen sijassaan olisin myös halunnut; suokaa anteeksi heikkouteni."

"Te olette ihailtava nainen; teissä on uskomattomalla tavalla yhdistettynä sydämen heikkoutta, kuten sanoitte, ja järjen voimaa. Muutamina hetkinä olette niin vähän nainen, että kauhistun; toisina taas niin ihastuttavan runsaasti, että kiitän siitä taivasta ja itseänne."

Ja kohtelias kardinaali pani mielistelynsä loppuun pisteen suudelmalla.

"Kas niin", sanoi hän, "älkäämme niistä asioista enää puhuko."

"Olkoon", mutisi Jeanne, ajatellen: "Eiköhän kala sittenkin ole tarttunut koukkuun?"

Mutta vaikka kardinaali juuri oli tahtonut jättää asian sikseen, sanoi hän hetkisen kuluttua.

"Ja teistä se jalokiviseppä, joka tuli uudestaan kauppaamaan, oli Böhmer?"

"Niin, Bossangen kanssa", vastasi rouva de la Motte viattomasti.

"Bossange… Malttakaa", sanoi kardinaali kuin muistellen. "Bossange, eikö se ole hänen yhtiökumppaninsa?"

"On, pitkä ja laiha mies."

"Juuri niin. Ja niiden liike on…"

"Jossakin Ferrailin tai Ecolen rantakadun varrella, en tiedä oikein missä, mutta ainakin se on likellä Pont-Neufiä."

"Oikein, Pont-Neufin lähellä; siellähän minä olenkin nähnyt heidän nimensä erään portin yläpuolella, kun olen ajanut ohitse."

"Ahaa", tuumi Jeanne, "koukku tunkee yhä syvemmälle."

Jeanne olikin oikeassa: koukku oli tarttunut hyvin syvälle.

Niinpä kun kardinaali seuraavana aamuna lähti pienestä Saint-Antoinen esikaupungin talosta, ajoi hän suoraan Böhmerin luo. Hän aikoi esiintyä tuntematonna, mutta Böhmer ja Bossange olivat hovihankkijoita ja osasivat jo heti alussa puhutella häntä monseigneuriksi.

"Vai niin, vai monseigneuriksi te sanotte", huomautti kardinaali, "mutta kun tunnette minut, niin pitäkää edes huolta, etteivät muut tunne."

"Monseigneur saa olla huoleti. Odotamme monseigneurin määräyksiä."

"Tulin ostamaan sen timanttisen kaulanauhan, jota näytitte kuningattarelle."

"Olemme aivan onnettomia, mutta monseigneur on myöhästynyt."

"Kuinka niin?"

"Se on myyty."

"Mahdotonta, koska eilen uudestaan tarjositte sitä hänen majesteetilleen."

"Joka uudestaan sen hylkäsi, ja senvuoksi edellinen kauppa pysyy."

"Kenenkä kanssa se kauppa on tehty?" kysyi kardinaali.

"Se on salaisuus, monseigneur."

"Olette liian salaperäinen, herra Böhmer", sanoi kardinaali ja nousi.

"Mutta, monseigneur…"

"Arvelin, monsieur", keskeytti kardinaali, "että Ranskan hovin jalokivien hankkija mielellään myisi nämä kauniit timantit ranskalaiselle; teistä on portugalilainen parempi… kullakin on makunsa, herra Böhmer."

"Monseigneur siis tietää kaikki!" huudahti jalokivikauppias.

"Mitä kummaa siinä olisi?"

"Jos monseigneur sen tietää, on sen voinut ilmoittaa vain kuningatar."

"Entä jos niin olisikin laita?" sanoi kardinaali kumoamatta oletusta, joka mielisteli hänen itserakkauttaan.

"Se muuttaa asiaa melkoisesti, monseigneur."

"Selittäkää tarkemmin."

"Salliiko monseigneur minun puhua aivan vapaasti?"

"Tietysti."

"No sitten voin sanoa, että kuningatar haluaa tätä koristetta."

"Oletteko varma?"

"Täydellisesti."

"Miksi hän ei sitä osta?"

"Hän kieltäytyi silloin, kun kuningas sitä tarjosi, ja jos hän muuttaisi mieltään, kun on saanut niin paljon ylistystä, olisi se samaa kuin esiintyä oikullisena."

"Kuningattareen ei ulotu se, mitä sanotaan."

"Totta kyllä, jos hänestä jotakin sanoo kansa tai vaikkapa hoviväki, mutta kun itse kuningas sanoo…"

"Mutta tiedättehän, että kuningas on tahtonut lahjoittaa kuningattarelle kaulanauhan."

"Aivan oikein, mutta hän kiirehti myös kiittämään kuningatarta lahjan hylkäämisestä."

"No, mitä herra Böhmer siitä päättää?"

"Että kuningatar mielellään tahtoisi kaulanauhan, mutta ei esiintyisi ostajana."

"Vai niin, mutta te erehdytte; asian laita ei ole sinnepäinkään."

"Sepä ikävää, monseigneur, sillä vain se olisi ollut pätevä syy purkaa kauppamme Portugalin lähettilään kanssa."

Kardinaali harkitsi. Niin ovela kuin onkin valtiomiesten valtioviisaus, on kauppiasten kuitenkin vielä ovelampi… Ensiksikin valtiomies hieroo sopimusta useimmiten sellaisista arvoista, joita hänellä ei ole; kauppiaalla on kynsiinsä puristettuna se esine, joka kiihottaa halua: jos sen häneltä ostaa ja kalliisti maksaa, pitää hän itseään melkein rosvottuna. Nähdessään olevansa tämän miehen vallassa kardinaali sanoi:

"Olettakaapa, monsieur, että kuningatar haluaa kaulanauhaanne…"

"Se muuttaa asian, monseigneur. Kaikki kaupat voin purkaa, jos on annettava etuoikeus kuningattarelle."

"Mikä sen hinta on?"

"Viisitoista sataa tuhatta livreä."

"Millaisiksi tahdotte maksuehdot?"

"Portugal lupasi heti osan käteisellä, ja minun piti itse viedä kaulanauha Lissaboniin, ja siellä saisin loput."

"Se maksutapa ei käy meidän kesken päinsä, mutta osamaksun saatte heti, jos se on kohtuullinen."

"Sata tuhatta."

"Ne voin hankkia. Entä muu osa?"

"Teidän korkea-arvoisuutenne halunnee aikaa?" sanoi Böhmer. "Teidän korkea-arvoisuutenne takuulla se kyllä sopii. Mutta viivytys on toisaalta tappioksi. Sillä huomatkaa, monseigneur: näin suuressa kaupassa numerot paisuvat ihan itsestään. Viidentoista sadan tuhannen korko on jo viiden prosentin mukaan seitsemänkymmentä viisi tuhatta, mutta sellainen korko veisi kauppiaan häviöön; täytyy olla vähintään kymmenen prosenttia."

"Siitä karttuisi tuon laskun mukaan sataviisikymmentä tuhatta livreä lisää."

"Aivan niin, monseigneur."

"Olettakaamme, herra Böhmer, että myytte kaulanauhan kuudentoista sadan tuhannen livren hinnasta ja siitä viisitoista sataa tuhatta jaetaan kolmeksi eräksi, jotka lankeavat vuoden kuluessa. Sopiiko?"

"Monseigneur, silloin me häviämme viisikymmentä tuhatta livreä."

"Sitä en usko. Jos saisitte huomenna käteenne viisitoista sataa tuhatta livreä, joutuisitte pulaan; eihän jalokivikauppias osta sen hintaista maatilaa."

"Meitä on kaksi, yhtiömieheni ja minä."

"Sitä en kiellä, mutta sama se, teidän on sittenkin mukavampi joka kolmennesvuoden päästä nostaa viisisataa tuhatta eli kumpikin kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä."

"Monseigneur unohtaa, että nämä timantit eivät ole meidän. Jospa ne olisivat omiamme, olisimme niin rikkaita, ettei tarvitsisi huolehtia maksutavasta tai rahojen sijoittamisesta."

"Kenenkä ne siis ovat?"

"Kenties kymmenenkin saamamiehen; olemme ostaneet timantit vähin erin. Yhdestä olemme velkaa Hampuriin, yhdestä Neapeliin, toisesta Buenos-Ayresiin ja parista Moskovaan. Saamamiehemme odottavat kaulanauhan myymistä saadakseen maksun. Mahdollinen voitto on vain meidän omamme, mutta valitettavasti olemme siitä asti, kun tämä kovan onnen kaulanauha on ollut myytävänä, siis jo parin vuoden aikana menettäneet korkoja kaksisataa tuhatta livreä. Siitä arvaatte, jääkö meille voittoa."

Kardinaali keskeytti Böhmerin selitykset sanoen:

"Niin, niin, mutta minä en ole sitä kaulanauhaa vielä nähnyt."

"Se on totta, monseigneur. Tässä se on."

Ja ottaen huomioon tavalliset varokeinonsa Böhmer näytti kallisarvoista koristetta.

"Ihana se on!" huudahti kardinaali, hellästi hypistellen solkia, joiden hän arvasi koskeneen kuningattaren kaulaa.

Tarpeeksi katseltuaan ja ihailtuaan hän sanoi:

"Pidetään kauppa siis päätettynä?"

"Hyvä on, monseigneur, ja nyt menen suoraa päätä lähetystöön peruuttamaan sopimuksen."

"En olisi luullut, että jokin Portugalin lähettiläs nyt olisi Pariisissa."

"On kyllä, monseigneur; täällä on herra de Souza, toistaiseksi salaa."

"Tekemässä tätä kauppaa?" sanoi kardinaali nauraen.

"Niin, monseigneur."

"Souza parka! Kyllä minä hänet tunnen." Ja hänen hilpeytensä yltyi.

Böhmer katsoi olevan paikallaan yhtyä ostajansa iloisuuteen.

Molemmat nauroivat hyvän aikaa tuon kaulanauhan johdosta Portugalin kustannuksella.

Kun kardinaali oli lähdössä, pysäytti hänet Böhmer kysyen:

"Suvaitseeko monseigneur mainita, kuinka tämä kauppa lähemmin järjestetään?"

"Niin yksinkertaisesti kuin suinkin."

"Monseigneurin hovimestarin kautta?"

"Ei, vaan minä toimitan kaikki itse."

"Ja milloin?"

"Huomenna."

"Sovitut sata tuhatta?"

"Tuon tänne huomenna."

"Hyvä, monseigneur. Ja vekselit?"

"Laaditaan täällä huomenna."

"Kaikki on parhain päin, monseigneur."

"Ja koska osaatte olla vaiti, herra Böhmer, niin pankaa hyvin mieleenne, että teillä nyt on muuan kaikkein tärkeimpiä salaisuuksia."

"Monseigneur, sen kyllä arvaan ja koetan niin toimia, että ansaitsen luottamusta teiltä ja myös hänen majesteetiltaan kuningattarelta", lisäsi hän taitavasti.

Kardinaali punastui ja lähti ulos hämmentyneenä, mutta onnellisena kuten ainakin se, joka intohimon puuskassa tuhlaa kaikkensa.

Seuraavana päivänä Böhmer suuntasi kulkunsa syvämietteisen näköisenä Portugalin lähetystöön, mukanaan yhtiömiehensä Bossange.

Samaan aikaan oli lähetystön ensimmäinen ylisihteeri, herra Beausire ottamassa vastaan tilejä ensimmäiseltä viralliselta sihteeriltä, herra Ducorneaulta, ja lähettiläs don Manuel y Souza selitti paraikaa uutta toiminta-suunnitelmaa yhtiömiehelleen, kamaripalvelijalle. Böhmerin viime käynnin jälkeen oli täällä Jussienne-kadun hotellissa tapahtunut monta muutosta. Kuten jo on mainittu, oli kaksilla postivaunuilla saapunut henkilökunta sijoittunut tarpeen mukaan eri paikkoihin ja toimiin, kuten uuden lähettilään talous vaati. Jakamalla keskenään eri tehtävät, joita he hoitivat erinomaisen hyvin, ja niitä vaihtamalla saivat osakkaat mainion tilaisuuden itse valvoa etujaan, mikä on omansa lisäämään rohkeutta pulmallisessa yrityksessä. Ihastuneena näiden palvelijain älykkäisyydestä Ducorneau ihaili myös lähettilästä, joka oli niin vapaa kansallisesta itserakkaudesta, että otti palvelukseensa pelkkiä ranskalaisia, ensimmäisestä sihteeristä kolmanteen kamaripalvelijaan asti. Juuri tämän seikan hän ottikin puheeksi Beausiren kanssa, esittäessään tälle tilejä, ja ylisti lähettilään näkökantaa.

"Souzat, nähkääs", selitti Beausire, "eivät ole niitä piintyneitä portugalilaisia, jotka pitävät kiinni neljännentoista vuosisadan elintavoista ja joita vielä tavataan maaseudullamme paljonkin. Ei, vaan he ovat maailmalla liikkuvaa ylimystöä, miljoonamiehiä, jotka voisivat jossakin ottaa kuninkuuden, jos tahtoisivat."

"Mutta se ei ole juolahtanut heidän mieleensä", sanoi Ducorneau sukkelasti.

"Mitä etua siitä olisi? Kun on joku miljoona ynnä ruhtinaallinen nimi, eikö silloin ole kuninkaan vertainen?"

"Tuopa on perin filosofista oppia", sanoi Ducorneau hämmästyneenä. "En olisi odottanut, että diplomaatin suusta saisin kuulla sellaista tasa-arvoisuuden teoriaa."

"Me olemme poikkeus", vastasi Beausire hieman harmissaan, kun ei muistanut virka-asemaansa. "Olematta Voltairen kannattaja tai Rousseaun lailla armenialainen voi tuntea filosofisen maailman ja luonnolliset teoriat olosuhteiden ja voimien erilaisuudesta."

"Tiedättekö", sanoi virallinen sihteeri innostuneena, "se on onni, että Portugal on niin pieni valtio!"

"Miksi niin?"

"Siksi, että kun johdossa on sellaisia miehiä, se valtio pian laajenee."

"Nyt imartelette, hyvä sihteeri. Ei, me puhumme vain filosofista politiikkaa. Se on näennäisesti ihanaa, mutta epäkäytännöllistä. Jätetään se sikseen. Kassassa on siis, sanotte, sata kahdeksan tuhatta livreä?"

"Niin juuri, sata kahdeksan tuhatta."

"Eikä ollenkaan velkaa?"

"Ei pienintäkään."

"Se on mallikelpoista. Olkaa niin hyvä ja antakaa minulle tiliote."

"Tässä on. Mutta milloin on esittely hovissa, herra sihteeri? Voin teille sanoa, että tätä kysymystä koko korttelissa pohditaan uteliaasti, selitellään puolelta ja toiselta ja ollaan melkein levottomia."

"Kas, kas!"

"Niin, ja tavantakaa nähdään hotellin ympärillä maleksimassa väkeä, joka varmaan soisi portin olevan lasia."

"Väkeä…" toisti Beausire. "Tämän korttelin väkeä?"

"Ja muitakin. Kun herra lähettiläällä on salainen tehtävä, niin huomaatte kaiketi, että poliisissa on herännyt halu päästä sen perille."

"Samaa olen kyllä ajatellut", sanoi Beausire aika lailla hädissään.

"Katsokaapa, herra sihteeri", jatkoi Ducorneau, taluttaen Beausiren ristikkoakkunan ääreen, joka aukeni erään lisärakennuksen typistettyä kulmaa kohti. "Näettekö kadulla tuon miehen, jolla on likaisenruskea päällystakki?"

"Näen kyllä."

"Kuinka hän tähystelee, vai mitä?"

"Tosiaankin. Kukahan tuo mies lienee?"

"Mistä minä tiedän… Ehkä herra de Crosnen asiamiehiä."

"Luultavasti."

"Meidän kesken sanoen, ei herra de Crosne ole hallitusmiehenä herra de Sartinesin vertainen. Tunsitteko herra de Sartinesin?"

"En, monsieur, en."

"Hän olisi jo aikoja ottanut selville, mitä hommia teillä on. Tosin olette ryhtynyt varokeinoihin…"

Nyt soi kello.

"Herra lähettiläs soittaa", sanoi Beausire innokkaasti, alettuaan jo pitää keskustelua kiusallisena.