Kitabı oku: «Kihlautuneet», sayfa 17

– Odota, odota, ja kumartuu alas, levittäen esiliinaa, nenäliinaa ja lakkia kootakseen tämän jumalanviljan.

Toinen hyökkää taikinapuntun kimppuun ja kaivaa siitä esiin taikinamöhkäleen, joka venyy pitkäksi ja josta putoilee palasia joka taholle. Joku on löytänyt sihdin, jota voitonmerkkinä heiluttaa ilmassa. Siinä tullaan ja mennään: miehiä, naisia, lapsia, joita tuupataan sinne tänne ja jotka huutavat. Ja kaiken yli laskeutuu valkoinen pöly, jota puhaltaa joka taholta ja joka verhoaa kaikki kuin tiheä sumu. Ulkona oven edessä liikkuu kaksi vastakkaista virtausta, jotka törmäävät yhteen ja ovat toistensa tiellä. Toiset tulevat ulos saaliineen, toiset pyrkivät sisälle sitä anastaakseen.

Silläaikaa kun tätä leipomoa näin ryöstettiin, ei yksikään kaupungin muista leipomoista ollut turvissa ja vapaana vaarasta. Mutta rahvas ei toisten leipomojen eteen kokoontunut tarpeeksi suurilukuisena rohjetakseen mitä tahansa. Muutamiin leipomoihin isännät olivat koonneet apujoukkoja ja olivat valmiit puolustukseen. Toisaalla, missä tunsivat heikkoutensa, tai olivat pelokkaampia, he tavallaan hieroivat sopimusta: he jakelivat leipää myymälän edustalle kokoontuneille sillä ehdolla, että nämä sitten lähtisivät tiehensä. Ja he menivätkin pois, tosin eivät sentähden, että olisivat olleet tyytyväisiä siihen, mitä olivat saaneet, vaan koska keihäsmiehet ja oikeudenpalvelijat, jotka pysyivät loitolla tuosta hirvittävästä "Kainalosauvaleipomosta" kaikkialla muualla esiintyivät riittävän väkisinä pitääkseen kurissa tätä vähäistä kapinallisjoukkoa.

Näin väkitunko ja epäjärjestys lisääntyi lisääntymistään tuon ensinmainitun leipomon kohdalla. Sillä jokainen, jonka kädet syhyivät ja jonka mieli teki toimeenpanna joku urotyö, riensi sinne, missä oli enemmän ystäviä ja rankaisemattomuus varma.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Renzo, joka, kuten kerroimme, juuri oli syönyt loppuun leipänsä, kulki kaupunkiin Itäisen portin kaupunginosasta, tietämättänsä suunnaten kulkunsa mellakan polttopisteeseen. Hän astui milloin vapaasti, milloin väkijoukon viivyttämänä. Ja astuessaan edelleen hän silmin ja korvin koetti tästä kumeasta äänten ja puheiden kohinasta saada lähempiä tietoja asioiden tilasta. Ja matkansa varrella hänen onnistui saada selville jotenkin seuraavaa:

– Nyt on saatu ilmi, huusi eräs, noiden roistojen katala petos, jotka ovat väittäneet, ettei muka ole leipää, jauhoja eikä viljaa.

Nyt tiedetään asia tyystin, eivätkä he enää voi meille valhetella.

Eläköön yltäkylläisyys!

– Uskokaa minua, tämä ei meitä ollenkaan hyödytä, virkkoi toinen. Tässä piilee ansa. Tästä tulee vielä pahempaakin, ellemme varmasti saa oikeutta. Leipää tosin saadaan halvalla; mutta siihen tullaan sekoittamaan myrkkyä, jotta ihmisparat kuolisivat kuin kärpäset. Johan he sanovat, että on liiaksi asukkaita; sen ovat sanoneet keskellä oikeuden istuntoa. Tämän tiedän minä varmasta lähteestä, olenhan kuullut sen omin korvin eräältä kummiltani, joka on erään tuollaisen herran kyökkipojan sukulaisen hyvä ystävätär.

– Nuo ovat seikkoja, joita tuskin rohkenee toistamiseen kertoa, sanoi toinen, vaahto suupielissä ja painaen nenäliinan riepua sotkuisille ja verisille hiuksilleen. Hänen vieressään seisoja toisti hänen sanansa, ikäänkuin häntä lohduttaakseen.

– Tilaa, hyvät ihmiset, tehkää niin hyvin. Päästäkää kulkemaan perheenisä parka, joka vie ruokaa viidelle lapselleen.

Näin puhui muuan henkilö, joka kulki hoiperrellen suunnattoman suurta jauhosäkkiä kantaessaan. Ja jokainen väistyi tehden hänelle tilaa.

– Minä, sanoi toinen melkein kuiskaten vierustoverilleen, minä tästä lähden kotia. Minä tunnen maailman ja tiedän, miten tällaiset jutut päättyvät. Nuo rutkaleet, jotka nyt pitävät niin suurta melua, tulevat huomenna tai ylihuomenna pysymään siivosti kotonaan vallan vavisten pelosta. Olen jo huomannut eräitä kasvoja, eräitä aatelisia, jotka kuljeskelevat ympäri kaupunkia tekeytyen typeriksi. Mutta itse teossa he panevat merkille kuka on liikkeellä, kuka ei. Sitten kun kaikki on ohi, tehdään tilit, ja silloin syylliset saavat vastata teoistaan.

– Se, joka suojelee leipureita, huusi sointuva ääni, vetäen puoleensa Renzon huomion, on valtion viljavouti.

– He ovat kaikki konnia, sanoi ääni läheltä.

– Oikein, mutta tämä on heidän johtajansa, virkkoi edellinen.

Viljavouti, jonka kuvernööri vuosittain nimitti, valiten hänet dekurionien neuvoston ehdottamista kuudesta aatelisesta, oli mainitun neuvoston sekä muonaneuvoston puheenjohtaja.

Tällä neuvostolla, jonka muodosti kaksitoista niinikään aatelista jäsentä, oli muiden muassa tehtävänä hankkia ja säilyttää vuotuinen valtion viljavarasto. Välttämättömästi sitä miestä, joka toimi tässä virassa, nälänhädän ja tietämättömyyden aikoina pidettiin kaiken pahan aiheuttajana, ellei hän tehnyt samoin kuin Ferrer, mitä ei olisi kyennyt tekemään, vaikka olisi sitä halunnutkin.

– Nuo konnat, huudahti eräs joukosta. Voiko enää katalammin menetellä? Niin pitkälle ovat menneet, että väittävät suurkanslerin olevan lapselliseksi käynyt vanhus, jotta saattaisivat hänet huonoon huutoon ja että itse saisivat pitää komentoa. Olisipa tehtävä suuri häkki, pistettävä ne siihen ja syötettävä niille hiirenhernettä ja lustetta, kuten he meitä tahtovat kohdella.

– Olipa se leipää, sanoi muuan, joka koetti poistua kiireisesti. Kaikkea muuta: naulan painavia kiviä päähän! Tämänkokoisia kiviä sateli kuin rakeita. Siinä monet kylkiluut menivät murskaksi. Tuskin jaksan tästä lähteä kotiin.

Tällaisia puheita kuunnellen, jotka Renzoa kenties enemmän hämmästyttivät kuin mitä neuvoivat, hän saapui viimein kautta voimakkaiden tuuppausten tuon kuuluisan leipomon eteen. Väki oli siitä jo melkoisesti hajaantunut, niin että Renzo mukavasti saattoi katsella surkeata ja verestä hävitystä. Seinistä oli rappaus kivillä ja tiilillä heitelty halki, ikkunat oli raastettu irti saranoistaan, ovi murrettu.

– Tuo ei suinkaan ole kaunis teko, tuumi Renzo itsekseen. Jos kaikki leipomot saatetaan tuohon tilaan, niin missä sitten valmistetaan leipää? Kaivoissako?

Tuontuostakin astui ulos leipomorakennuksesta henkilö kantaen arkun, taikinapytyn tai seulan palasia, mikä hamppuloukun vartta, rahia, koria, tilikirjaa, sanalla sanoen jotain tuohon leipomoparkaan kuuluvaa. Ja huutaen: tilaa, tilaa! kuljettiin läpi väkijoukon. Kaikki nämä henkilöt riensivät samaan suuntaan, ja sovittuun paikkaan, sen saattoi selvästi huomata.

– Mitähän tämä taas merkinnee? ajatteli Renzo; ja rupesi kulkemaan erään henkilön jälessä, joka sitoi yhteen silvottuja lautoja ja nosti tämän taakan selkäänsä, alkaen kulkea muiden mukana sitä katua pitkin, joka pohjoispuolelta sivuuttaa tuomiokirkon ja joka on saanut nimensä⁹ portaista, jotka olivat siinä silloin, mutta jotka joku aika sitten ovat siitä kadonneet.

Halu seurata tapahtumien kehitystä ei voinut pidättää vuoristolais-ystäväämme saavuttuaan tuomiokirkon kohdalle pysähtymästä sen eteen, sitä suu auki katselemaan. Sitten hän joudutti askeleitaan saavuttaakseen sen henkilön, jonka oli valinnut oppaakseen. Kuljettuaan kulman ohi hän loi katseen tuomiokirkon etusivullekin, joka siihen aikaan enimmäkseen oli järeämuotoinen ja sangen keskeneräinen. Renzo seurasi yhä lautataakan kantajaa, joka kulki keskelle kirkkotoria. Kuta kauemmaksi he tulivat, sitä tiheämmäksi kävi tungos; mutta kantajalle tehtiin tilaa; tämä halkoi väentulvaa, ja Renzo, joka yhä pysyi hänen kintereillään, saapui hänen mukanaan väkijoukon keskustaan. Siinä oli tyhjä paikka ja sen keskellä tuli, hehkuva rovio tehty yllämainituista työkaluista. Yltympäri paukutettiin käsiä, koputettiin jalkoja ja päästettiin ilmoille voitonhuutoja ja kirouksia.

Kantaja paiskaa laudanpätkänsä hiilustaan; toinen kohentelee tulta puoleksi hiiltyneen hiilihangon varrella, nostellen hiiliä sivuilta. Savu kasvaa ja sakenee, liekki leimahtaa jälleen ilmoille ja sen mukaan huudot kiihtyvät rajummiksi:

– Eläköön yltäkylläisyys. Kuolkoot nälkään näännyttäjät. Kirottu olkoon nälänhätä. Alas muonavoudit, alas oikeus! Eläköön leipä!

Totta puhuen ei jauhohinkalojen ja taikinapunttujen hävittäminen, leipomojen ryöstäminen ja leipurien häviöön saattaminen ole soveliain keino kartuttaa leipää. Mutta tämähän on niitä metafysillisiä ongelmia, jotka eivät mahdu rahvaan päähän. Olematta suuri metafysikko syrjäinen usein itsestään tulee tällaista ajatelleeksi; vasta kun on kyseessä olevasta asiasta paljon puhunut ja paljon kuullut puhuttavan hän hämmästyy niin, ettei sitä käsitä. Tällainen järkevä ajatus oli heti johtunut Renzon mieleen ja se palasi tuontuostakin. Mutta hän ei sitä lausunut julki; sillä noiden monien kasvojen joukossa ei ollut ainoatakaan, joka olisi näyttänyt tahtovan sanoa:

– Veliseni, jos teen väärin, oikaise minua, ja minä olen sinulle siitä kiitollinen.

Jo oli rovion liekki uudelleen sammunut; ei näyttänyt enää kukaan tulevan saapuville tuomaan uusia polttoaineita, ja rahvas alkoi ikävystyä. Silloin levisi huhu, että Cordusiolla, läheisellä pienellä torilla, joka sijaitsi useiden katujen risteyksessä, juuri oli alettu rynnätä erään leipomon kimppuun. Usein tällaisissa tilaisuuksissa jonkun tapauksen ilmoittaminen riittää itse tuon tapauksen syntymiseen. Samaan aikaan kuin tämä sanoma levisi, heräsi rahvaassa halu lähteä sinne.

– Menenpä sinne. Tuletko mukaan? Menkäämme sinne – kuultiin joka taholta. Väkitunko hajaantuu … se muuttuu jonoksi.

Renzo jäi takimaisten pariin ja liikkui ainoastaan mikäli väenvirta veti häntä mukanaan. Hän neuvotteli sillävälin itsekseen, pitikö hänen väistyä syrjään tungoksesta ja palata luostariin tapaamaan isä Bonaventuraa, vaiko katsella vielä tätä uutta mellakkaa. Nytkin voitti uteliaisuus.

Hän päätti kuitenkin pysyä syrjässä tiheimmästä tunkeilusta, missä voisi saada ruhjotuksi luunsa tai joutua vielä pahempaankin pulaan, ja sensijaan pysytellä jonkun matkan päässä katselijana. Huomatessaan jo olevansa väljemmillä tiloilla, hän otti esiin taskustaan toisen leivän, puri siitä palasen ja alkoi astua meluavan jonon jälkeen.

Tämä oli jo torilta saapunut ahtaalle ja vanhalle Kalastajakadulle ja sieltä vinokattoisen holviportin kautta Kauppiaiden torille. Kun kuljettiin sen seinänsyvennyksen ohi, joka keskeyttää silloisen Tohtorienkoulu-rakennuksen pylväskäytävän, oli niitä varsin harvoja, mitkä eivät luoneet katsetta suureen, siinä kohoavaan vakavan, äreän, synkän näköisen Filip toisen kuvapatsaaseen, joka marmoriin veistettynäkin herätti epämääräistä kunnioituksen ja pelon tunnetta ja joka käsivarsi ojennettuna näytti huutavan:

– Tässä olen, kirottu roskaväki!

Tämä kuvapatsas katosi omituisella tavalla. Noin sata seitsemänkymmentä vuotta niiden tapahtumien jälkeen, joita paraikaa kerromme, asetettiin tälle kuvapatsaalle toinen pää, sen kädestä poistettiin valtikka ja pantiin sijalle tikari. Ja kuvapatsaalle annettiin nimeksi Marcus Brutus. Näin muutettuna se oli pystyssä parisen vuotta. Mutta eräänä aamuna muutamat henkilöt, jotka varmaankaan eivät pitäneet Marcus Brutuksesta, vaan joilla päinvastoin oli häneen jotain salaista kaunaa, viskasivat kuvapatsaan ympärille nuoran, kaatoivat sen kumoon ja ilkkuivat sitä monella muotoa. Kun he sitten olivat sitä typistelleet ja saattaneet sen muodottomaksi möhkäleeksi, he sitä laahasivat pitkin katuja, tehden sen seitsemän ilvettä. Ja kun olivat vallan väsyksissä, he heittivät sen Herra ties minne.

Jospa joku olisi tätä ennustanut Andrea Biffille, kun hän sitä veisteli!

Kauppiaiden torilta meluava joukkio samoili Parkkuminkutojain kadulle ja sieltä Cordusio-torille.

Saavuttuaan tälle pikkutorille jokainen heti kääntyi leipomoon päin, jonka huhu oli maininnut. Mutta ystäväjoukon asemesta, joita odotettiin nähtävän siellä täydessä ryöstötyössä, huomattiin vaan muutamia henkilöitä, jotka epäröivinä seisoivat jonkun matkan päässä leipomosta; tämä oli suljettu ja sen ikkunoiden ääressä seisoi asestettuja ihmisiä, joilla näytti olevan aikomus tarvittaessa puolustautua.

Tätä nähdessään mitkä jäivät ihmettelemään, mitkä kiroilivat, mitkä nauroivat, mitkä kääntyivät, mitkä tahtoivat palata. Toiset sanoivat:

– Eteenpäin, eteenpäin.

Siinä syntyi kuin virta ja vastavirta, kysymysten ja selitysten risteilyä, sitten epäröimistä ja viimein täydellinen pysähdys, jota säesti kumea neuvottelun kohina.

Kesken kaikkea kuuluu joukosta kirottu ääni:

– Tässä on lähellä viljavoudin talo. Menkäämme noutamaan itsellemme oikeutta ja ryöstämään se puti puhtaaksi.

Tämä tuntui pikemmin jo tehdyn sopimuksen yleiseltä mieleenpalauttamiselta, kuin odottamattomalta ehdoitukselta.

– Viljavoudin luo! Viljavoudin luo! oli ainoa huuto, minkä saattoi eroittaa.

Joukko lähtee liikkeelle yhteisen raivon kiihottamana kulkien sitä katua kohti, missä niin onnettomana hetkenä mainittu talo sijaitsi.

KOLMASTOISTA LUKU

Onneton viljavouti oli juuri ilman ruokahalua syönyt huonon aterian, johon oli kuulunut vanhaa leipää. Hän odotti kovin levottomana tämän myrskyn päättymistä, kuitenkaan ollenkaan aavistamatta, että se niin raskaana oli laskeutuva hänen päänsä yli.

Joku hyvänsuopa henkilö läksi juoksujalassa väkijoukon edelle ilmoittamaan uhkaavaa vaaraa.

Palvelijat riensivät melun houkuttelemina alas ovelle ja katsoivat tyrmistyneinä katua pitkin, mistä meteli läheni. Kuunnellessaan tietoa he jo näkevät etujoukkojen saapuvan. Hätäisen kiireellisesti riennetään viemään sana isännälle. Sillävälin kuin tämä tuumii pakoa ja pakotapaa, tulee jo toinen hänelle ilmoittamaan, että pako on liian myöhäinen. Palvelijoilla on tuskin aikaa sulkea ovi. He pöngittävät ja telkeävät oven, juoksevat sulkemaan ikkunat, vallan kuin ukkosilman lähestyessä ja kun rakeita voi odottaa joka hetki.

Kiihtyvä hälinä, jyristen kuin ukkonen halki ilmojen, kajahtaa tyhjään pihaan. Joka talon komero siitä kaikuu. Ja keskellä taajaa ja kumeata meteliä kuuluu vahvoja ja tiheään toistuvia kivenheittoja ovea vasten.

– Viljavouti! Viljavouti!

– Tiranni! Näännyttäjä!

– Tahdomme hänet elävänä tai kuolleena.

Tuo poloinen mies juoksenteli kalpeana, hengästyneenä huoneesta huoneeseen, lyöden yhteen käsiään, avuksi huutaen Jumalaa ja kehoittaen palvelijoitaan hyvin pitämään puoliaan ja keksimään hänelle jonkun pakokeinon.

Mutta miten ja minne paeta?

Hän kiipeää yliselle ja katselee ahtaasta kattoaukosta huolestuneena alas kadulle: hän huomaa sen täyteen sullotuksi raivokkaita ihmisiä ja kuulee huudot, jotka vaativat hänen kuolemaansa. Ja entistään kauhistuneempana hän vetäytyi takaisin ja haki itselleen kaikkein etäisimmän ja varmimman piilopaikan. Näin kyykistyneenä soppeensa hän kuunteli, eikö kamala pauhina asettunut, eikö meteli hieman hellittänyt. Mutta päinvastoin hän kuuli hälinän kiihtyvän pauhaavammaksi ja rajummaksi ja kivienheiton ovea vastaan käyvän yhä tiheämmäksi. Silloin hänet valtasi uusi sydämenkouristus, ja hän tukki äkkiä korvansa. Sitten hän ollen vallan suunniltaan kiristi kokoon hampaansa, kasvot vääntyneinä, jäykisti käsivartensa ja puristi nyrkkejään, ikäänkuin olisi tahtonut puolustaa oveaan…

Mitä hän muuten teki on vaikea tarkalleen sanoa, hän kun oli yksin.

Täytyy arvailla. Onneksi tukee meitä kokemus.

Tällä kertaa Renzo oli keskellä mellakkaa, ei aaltoilevan joukon viemänä, vaan tahallaan siihen tulleena.

Kuullessaan ensi verenhimon vaatimuksen, hän tunsi oman verensä kiivaasti kuohuvan suonissa. Mitä ryöstöön tulee, ei hänellä ollut aivan varmaa mielipidettä siitä, oliko se hyvä vai paha teko tässä tilaisuudessa. Mutta murha-ajatus herätti hänessä välittömästi aivan selvän kauhuntunteen. Ja vaikka hän oli yhtä intohimoisen oppivainen kuin useimmat muut, jotka joutuvat toisten intohimoisten vaikutuksien alaisiksi, ja vaikka hänkin siis oli varma siitä, että viljavouti oli viheliäinen näännyttäjä, ikäänkuin olisi tarkalleen tietänyt, mitä tuo poloinen oli tehnyt, oli jättänyt tekemättä ja ajattelematta, oli hän kuitenkin etumaisien joukossa rientänyt paikalle vahvasti päättäen tehdä kaiken voitavansa pelastaakseen onnettoman. Näissä aikeissa ollen hän oli tunkeutunut vallan lähelle sitä ovea, jota monella tavoin koetettiin murtaa.

Mitkä hakkasivat kivillä lukon nauloja irroittaakseen sen; mitkä taas koettivat talttoineen ja vasaroineen työskennellä tarkoituksenmukaisemmin. Toiset taas pistelivät kiviseiniä terävillä kivillä, tylsäkärkisillä veitsillä, nauloilla, sauvoilla ja kynsilläkin, jos ei ollut muuta asetta, kaapien pois laastitusta ja tehden siihen lovia, saadakseen irti tiiliä ja siten seinään aukon. Ne, jotka eivät voineet ottaa osaa tähän hyökkäys- ja hävitystyöhön, kiihoittivat huudoillaan työntekijäin rohkeutta. Mutta samalla nämä tunkeilullaan olivat esteenä työn edistymiselle, jota jo muutenkin runsaiden osanottajien epäjärjestyksinen into hidastutti. Sillä, kiitos taivaan, tapahtuu joskus pahaa toimeenpantaessa, samoin kuin valitettavasti liiankin usein sattuu hyvää yritettäessä, nimittäin, että kaikkein innokkaimmat hommaajat ovat esteenä.

Viranomaiset, jotka ensinnä saivat tiedon mellakasta, lähettivät heti noutamaan apujoukkoja linnan päälliköltä. Tämän linnan nimi oli silloin Giovia-portin linna. Päällikkö lähetti heti komppanian sotamiehiä. Mutta sillävälin kuin sana saapui, määräys annettiin, soturit kokoontuivat, läksivät matkaan ja saapuivat paikalle, oli jo viljavoudin talo sankan joukon saartama, ja soturien täytyi pysähtyä kauas siitä, väkijoukon laitaan. Komentava upseeri ei tiennyt mitä tehdä. Siinä paikassa, mihin soturit olivat pysähtyneet, ei ollut kertynyt muuta kuin lauma joutilasta, kaikennäköistä ja molemmansukupuolista väkeä. Heille tehtyihin kehoituksiin hajaantua ja tehdä tilaa he vastasivat pitkällä ja kumealla murinalla; eikä yksikään liikkunut paikoiltaan. Ampua tähän joukkoon tuntui upseerista sekä julmalta että vaaralliselta. Se olisi haavoittanut vähemmän vaarallisia ja saattanut nuo monet raivokkaat vimmoihinsa. Eikä hän muuten ollut saanut sellaista määräystä. Parasta olisi ollut raivata itselleen tie tämän etujoukkion läpi, tunkea se oikealle ja vasemmalle ja mennä hätyyttämään niitä, jotka toisia hätyyttivät; mutta välttämätöntä oli, että siinä hyvin onnistui.

Kuka voi taata, että soturit olisivat voineet edetä pysyen yhdessä ja järjestyneinä? Jos heidän ei onnistuisikaan halkaista tungosta, vaan jos itse hajaantuisivat väkitunkoon, joutuisivat he rahvaan mielivallan alaisiksi, sitä ensin ärsytettyään. Päällikön epäröimistä ja soturien paikallaan pysymistä selitettiin, oikein vai väärinkö, peloksi. Ne henkilöt, jotka olivat lähellä heitä, tyytyivät tuijottamaan heihin sennäköisinä, kuin olisivat milanolaiseen tapaan tahtoneet sanoa: Nauranpa sinulle vasten naamaa. Kauempana olijat ärsyttivät heitä alinomaa virnutuksillaan ja ivahuudoilla. Vieläkin edempänä olijat eivät ollenkaan huolineet soturien läsnäolosta; hävittäjät jatkoivat muurin murtamistyötään. Heidän ainoana pyyteenään oli pikainen yrityksensä onnistuminen. Katsojat eivät herjenneet kirkumisellaan heitä kiihoittamasta.

Näiden viimemainittujen joukossa herätti huomiota muuan pahanmaineinen vanhus, jonka pelkkä ulkomuoto jo tarjosi tavatonta näkemistä; hän mulkoili syväkuoppaisilla kiiluvilla silmillään, liikutteli ryppyjään pirullisesti hymyillen, kohotti kätensä inhoittavan harmaan päänsä päälle, heiluttaen vasaraa, nuoranpätkää ja neljää suurta naulaa, joilla sanoi aikovansa naulata kiinni ovenpuoliskoonsa viljavoudin, sittenkuin tämä oli pantu hengiltä.

– Hävetkää toki! huudahti Renzo, tuntien kauhua näistä sanoista ja nähdessään useita muita kasvoja, jotka näyttivät hyväksyvän ne, ja kenties rohkaistuna muutamien muiden kasvojen ilmeistä, jotka, vaikka mykkinäkin, näyttivät tuntevan samaa kauhua, mikä oli hänet vallannut.

– Mikä häpeä, riistämmekö siis teloittajalta ammattinsa? Murhata kristitty! Miten toivotte Jumalan antavan meille leipää, jos me teemme tällaisia vääriä tekoja? Hän lähettää meille salamansa, eikä leipää!

– Sinä koira, isänmaan petturi! huutaa kääntyen Renzoon päin muuan pirullisen näköinen mies, yksi niitä, joka keskellä meteliä oli saattanut kuulla nuo lapsellisen hurskaat sanat.

– Odota, odota.

– Hän on joku viljavoudin palvelijoista, pukeutuneena maalaiseksi.

Hän on urkkija.

– Ottakaa se mies kiinni!

– Antakaa hänelle aimo löylytys!

Sadat äänet kuuluvat ympäristöstä:

– Mitä on tekeillä? Missä hän on? Kuka hän on?

– Viljavoudin palvelija.

– Vakoilija!

– Viljavouti maalaisen puvussa ja aikeissa paeta.

– Missä hän on? Missä hän on?

– Käsiksi siihen mieheen.

Renzo ei enää hiisku sanaakaan, kyykistyy pieneksi ja tahtoisi pujahtaa tiehensä. Muutamat hänen ympärillään olijat peittävät hänet piiriinsä ja koettavat kaikenmoisilla huudoilla sekoittaa pois nuo vihamieliset murhanhuudot. Mutta kaikkein enimmän häntä hyödytti vallan läheltä kuuluva huuto:

– Tilaa, tilaa! tässä tulee apua. Tilaa, tehkää tilaa!

Mitä se oli?

Se oli pitkät puiset tikapuut, joita muutamat miehet kantoivat nostaakseen ne ylös viljavoudin talon seinää vasten ja yrittääkseen tunkea sinne ikkunasta. Mutta onneksi tämä keino, joka olisi saattanut yrityksen helpoksi, ei ollut helppo panna käytäntöön.

Kantajat, joita oli yksi kummassakin päässä ja siellä täällä itse portaita kannattamassa, horjuivat väkitungon tuuppaamina joka askeleella. Yksi piti päätään kahden astuimen välissä ja kantoi sivupuita hartioillaan ollen kuin horjuvan ikeen alla, ja ähkyi. Toisen täytyi luopua taakastaan saatuaan kovan tuuppauksen. Täten irtipäästetyt tikapuut kolhasivat päitä, hartioita ja käsivarsia. Saattaa helposti kuvitella, mitä sanoivat näiden päiden, hartiain ja käsivarsien omistajat. Toiset tarttuvat alasvaipuneeseen taakkaan, kömpivät sen alle ja nostavat sen selkäänsä huutaen:

– Eteenpäin vaan!

Sysättynä sinne tänne ja kiemurrellen nämä kohtalonomaiset kiipeemisvehkeet liikkuvat eteenpäin. Ne saapuivat sopivaan aikaan kääntämään toisaalle Renzon vihamiesten huomion, jotka tuuppautuivat hajalle. Renzo käytti hyväkseen tätä keskellä mellakkaa syntynyttä uutta sekasortoa, hiipi ensin kumarassa ja hiljaa pois, raivasi sitten kyynäspäillään itselleen tietä minkä jaksoi, poistuen tästä paikasta, missä ilma ei ollut hänelle terveellinen; ja hänen tarkoituksensa oli erota niin pian kuin suinkin tungoksesta ja tällä kertaa todella mennä tapaamaan tai odottamaan isä Bonaventuraa.

Äkkiä tavaton liike, joka on saanut alkunsa toisesta päästä, leviää keskelle joukkoa, ja huhu käy suusta suuhun, ryhmästä ryhmään:

– Ferrer! Ferrer!

Hämmästyksen, ilon, raivon, mieltymyksen, närkästyksen huudot kohoavat kaikkialta, missä tätä nimeä mainitaan. Toiset sitä toistavat, toiset koettavat tukahuttaa sen mainitsemisen. Mikä sitä puolustaa, mikä vastustaa. Toinen siunaa, toinen kiroaa.

– Tuossa tulee Ferrer!

– Se ei ole totta, ei ole totta!

– Totta, totta. Eläköön Ferrer, leivänhinnan alentaja!

– Ei, ei!

– Tuossa hän on, vaunuissa!

– Mitä siitä on väliä.

– Mitä hänellä täällä on tekemistä!

– Me emme tarvitse ketään.

– Ferrer! Eläköön Ferrer, köyhien ystävä.

– Hän tulee noutamaan vankilaan viljavoutia.

– Ei, ei. Tahdomme itse hankkia itsellemme oikeutta.

– Takaisin, takaisin!

– Hyvä, hyvä, tulkoon Ferrer!

– Vankilaan viljavouti!

Ja kaikki nousivat varpailleen ja kääntyivät sinnepäin, mistä odotettiin äkkiä ilmestynyttä tulijaa. Kun he kaikki nousivat varpailleen, eivät nähneet ollenkaan enempää kuin jos olisivat pysytelleet kantapäitään maassa; mutta kaikki vaan nousivat varpailleen.

Todellakin väkijoukon toisesta päästä, soturien pysähtymispaikan vastakkaiselta taholta, oli saapunut vaunuissaan suurkansleri Antonio Ferrer. Tämä oli luultavasti tuntenut tunnonvaivaa siitä, että ajattelemattomien määräystensä ja itsepäisyytensä kautta oli ollut syynä tai ainakin aiheena tähän mellakkaan, ja nyt hän yritti sitä rauhoittaa ja estää sen hirvittävintä ja korjaamatonta seurausta. Sanalla sanoen: hän koetti käyttää hyvään tarkoitukseen huonolla tavalla saavuttamaansa kansansuosiota.

Rahvaan toimeenpanemissa mellakoissa esiintyy aina muutamia henkilöitä, jotka joko hehkuen intohimosta, joko kiihkoisasta vakaumuksesta, rikollisista pyyteistä tai inhoittavasta halusta toimeenpanna epäjärjestystä ponnistavat kaikki voimansa pakoittaakseen tilan huippuunsa. He ehdoittavat ja rohkaisevat kaikkein nurjimpia tuumia ja lietsovat liekkiä, joka kerta kun se uhkaa sammua. Tällaisten henkilöiden mielestä ei mikään koskaan ole liikaa; he soisivat, että mellakka olisi loputon ja määrätön. Mutta näiden vastapainona esiintyy myös aina muutamia toisenlaisia ihmisiä, jotka ollen kenties yhtä hehkuvia ja uutteria, tavoittelevat vallan päinvastaista. Toiset heistä toimivat ystävyydestä tai erityisestä kiintymisestä uhattuihin henkilöihin; toiset ilman muuta vaikutinta kuin hurskasta ja vaistomaista veren ja julmien tekojen kauhua. Taivas näitä siunatkoon! Näissä vastakkaisissa ryhmissä pyyteiden yhtäläisyys synnyttää pikaisen yksimielisyyden toimintatavassa, vaikka ei edeltäkäsin ole tehty mitään sopimusta.

Mellakan joukkion ja ikäänkuin aineksen muodostaa sekalaisväki, josta mitkä enemmän, mitkä vähemmän, lukemattomin eri astein liittyvät joko toiseen tai toiseen äärimäisyyteen. He ovat hieman kuumapäisiä, hieman konnamaisia, hieman taipuvaisia jonkunmoiseen oikeudellisuuteen, niin kuin tätä ymmärtävät, myöskin vähän halukkaita näkemään jotain ilkityötä, yhtä valmiita julmuuteen kuin sääliväisyyteen, ihailuun ja inhoamiseen, mikäli tilaisuus tarjoutuu tuntemaan täydellisesti jompaakumpaa; halukkaita joka hetki kuulemaan ja uskomaan jotain huomiotaherättävää, persoja huutamaan, suosiotaan jakelemaan tai ulvomaan jollekin.

– Eläköön ja kuolkoon! ovat ne sanat, jotka halukkaimmin sinkoilevat heidän suustaan. Ja kenen on onnistunut vakuuttaa jollekin, ettei kyseessä oleva ansaitse joutua neljään palaan silvotuksi, ei tarvitse tuhlata useita sanoja herättääkseen heissä sen vakaumuksen, että tuo henkilö ansaitsee tulla riemukulussa kuljetetuksi. Nämä ihmiset ovat vuorottain näyttelijöitä, katsojia, välikappaleita, esteitä, riippuen eri tuulista. He ovat myös valmiit vaikenemaan, jos ei kukaan enää lausu heille kiihoittavaa sanaa, he lakkaavat yritteliäisyydestään, kun ei kukaan heitä innosta, he ovat valmiit hajaantumaan, kun vaan monet yksimieliset äänet vastustusta kohtaamatta ovat huutaneet:

– Menkäämme tiehemme.

Sitten he palaavat mielellään kotiansa ja kysyvät toisiltaan:

– Mitä oikeastaan on tapahtunut?

Mutta kun tällaisissa tilaisuuksissa tämä rahvaanjoukko edustaa enemmistöä, muodostaen yksinään koko voiman, niin kumpikin molemmista toimivista puolueista käyttää kaikkea taitavuutta saadakseen sen puolelleen, hallitakseen sitä. On kuin kaksi vihollissielua, jotka taistelevat päästäkseen asustamaan tähän jättiläisruumiiseen ja pannakseen sen liikkeelle. Siinä kilpaillaan siitä, kuka osaa levittää huhuja, jotka paraiten ovat omiaan kiihoittamaan intohimoja ja ohjaamaan liikkeitä toisen tai toisen tarkoituksen hyväksi; kuka tietää keksiä soveliaimmat uutiset herättämään tai asettamaan närkästystä, kiihoittamaan toivoa tai pelkoa; kuka osaa päästää huudon, joka mahdollisimman useiden suiden toistamana ja mahdollisimman äänekkäänä, kuvaa, todistaa ja synnyttää enemmistön pyrkimystä toisen tai toisen puoleen päämäärää kohti.

Tämän pitkän asiasta poikkeamisen tarkoitus on huomauttaa, että niiden kahden puolueen välisessä taistelussa, jotka ottelivat ylivallasta viljavoudin talon edustalle kokoontuneeseen väkijoukkoon nähden, Antonio Ferrerin ilmestyminen melkein silmänräpäyksessä tuotti voiton maltillisille, jotka ilmeisesti olivat olleet alakynnessä ja jotka, jos tuo apu olisi viipynyt, vähällä olisivat menettäneet voimansa ja aiheensa jatkaa.

Ferreriä katsoi rahvas suopein silmin tuon hänen keksimänsä viljanostajalle edullisen hintaluettelon vuoksi sekä myös sen sankarillisen vastustuksen tähden, jolla hän oli järkähtämättä kumonnut kaikki vastustukset. Ne henkilöt, jotka jo olivat hyvin suosiolliset hänelle, innostuivat nyt siitä rohkeasta luottamuksesta, jota osoittaen vanhus, ollen vailla sotajoukkoa ja varustuksia, tuli keskelle näin raivostunutta ja myrskyävää laumaa.

Erinomaisen vaikutuksen teki joukkoon levinnyt tieto, että hän muka itse tuli noutamaan viljavoutia, viedäkseen hänet vankeuteen. Rahvaan raivo, joka oli suuntautunut tähän poloiseen, ja joka epäilemättä olisi kiihtynyt hirvittävämmäksi, jos olisi tultu sitä vastustamaan ja jos ei sille olisi tehty mitään myönnytystä, asettui nyt tuosta tyydytyksen lupauksesta, tuosta, kuten milanolainen sanoo, suuhun heitetystä luusta, ja se väistyi vastakkaisten tunteiden tieltä, jotka valtasivat useiden mielet.

Rauhan ystävät hengähtivät vapaasti ja avustivat Ferreriä monella tavoin: hänen lähellään olijat nostaen ja yllyttäen suosionhuudoillaan rahvaan suosionosoituksia ja koettaen samalla saada rahvasta hieman väistymään, avatakseen tietä vaunuille; toiset paukuttaen käsiään, toistaen ja pannen kiertämään Ferrerin sanoja tai sellaisia, joita pitivät onnistuneimpina ja luuloittelivat hänen sanomikseen, saattaen itsepäisen raivokkaat vaikenemaan ja kääntäen näitä vastaan häälyvän väkijoukon uuden intohimon.

– Kuka tässä ei tahdo huutaa: Eläköön Ferrer!

– Etkö kenties tahdo, että leipää myydään halvalla?

– Se on konna, joka ei välitä kristityn oikeudesta. Ja sen lisäksi huudetaan muita hämmentäen, jotta saataisiin viljavouti pelastetuksi. Vankeuteen viljavouti! Eläköön Ferrer! Tilaa Ferrerille.

Ja kun tällaisten puhujain luku yhä lisääntymistään lisääntyi, laimeni vastapuolueen rohkeus sitä myöten. Viimein edelliset eivät enää tyytyneet soimaamiseen, vaan rupesivat ahdistamaan ja käsivoimin estämään niitä, jotka jatkoivat murtamistyötä, jopa tuuppasivat näitä pois ja tempasivat työaseet heidän käsistään. Nämä värisivät raivosta, uhkailivat ja koettivat taas päästä voitolle. Mutta verenhimoisten asia oli menetetty. Se huuto, mikä kuului ylinnä, oli:

– Vankilaan, oikeutta, Ferrer!

Lyhyen taistelun jälkeen nuo hurjistelijat tungettiin syrjään: toiset ottivat haltuunsa oven sekä suojellakseen sitä uusilta hyökkäyksiltä että valmistaakseen Ferrerille pääsyä sen luo. Ja muutamat heistä kutsuivat sisällä olijoita ovesta (halkeamia ei siitä puuttunut), ilmoittivat heille, että oli saapunut apua ja että pyytäisivät viljavoudin pysymään valmiina, "jotta hän heti lähtisi vankilaan – hm, ymmärrättekö?"