Kitabı oku: «Kihlautuneet», sayfa 18

– Ferrerkö toimittaa julistuksien julkaisemisen? kysyi eräältä uudelta vieruskumppaniltaan Renzo; tämän mieleen muistuivat sanat Vidit Ferrer, joita tohtori Juonittelija oli osoittanut hänelle painettuna erään asetuksen alalaitaan ja joita oli kaiuttanut hänen korvaansa.

– Juuri hän: suurkansleri, vastattiin hänelle.

– Hän on kunnon mies, eikö totta?

– Kunnon mies tietysti! Sama, joka alensi leivän hinnan. Mutta nuo toiset eivät siihen suostuneet. Ja nyt hän tulee noutamaan viljavoutia viedäkseen hänet vankilaan, hän kun on tehnyt vääryyttä.

Turhaa on mainita, että Renzo oitis oli Ferrerin puolella, ja tahtoi heti mennä häntä vastaanottamaan; tämä vaan ei ollut helppoa. Mutta voimakkaiden vuoristolaisen tuuppaustensa avulla hänen lopulta onnistui raivata itselleen tietä ja asettua etumaisten joukkoon vallan vaunujen viereen.

Nämä olivat jo edenneet sangen kauas ihmisjoukkoon. Mutta nyt ne pysähtyivät tuollaisessa tilaisuudessa välttämättömän ja tavallisen esteen vaikutuksesta. Vanha Ferrer näytti milloin toisesta, milloin toisesta vaunuikkunasta nöyriä, ystävällisyyttä ja suosiollisuutta uhkuvia kasvojaan, jommoisia aina oli pitänyt varalla, jos joskus olisi tullut Filip IV: nnen eteen. Tässä tilaisuudessa hänen oli suorastaan pakko tuhlailla tätä ystävällistä ilmettä. Hän puhui tämän lisäksi; mutta niin monien äänten häly ja humu, hänen kunniakseen kaiutetut eläköönhuudot päästivät hänen sanansa ainoastaan harvojen korviin.

Hänen täytyi siis turvautua kädenliikkeisiin; milloin painoi sormenpäitä huulilleen niiltä noutaakseen suudelmia, sitten hajoittaen käsiään ja jaellen niitä lentomuiskuina oikealle ja vasemmalle, täten kiittääkseen yleisöä sen ystävällisestä vastaanotosta; milloin ojensi käsiään ja heilutti niitä alas ikkunasta, pyytäen tilaa, milloin taas painoi niitä alas anoen hiljaisuutta.

Kun hän oli aikaansaanut vähäisen vaitiolon, kuulivat ja toistivat lähimmät hänen sanansa.

– Leipää, runsautta. Tulen hankkimaan teille oikeutta. Vähän tilaa, minä pyydän.

Lopulta hän väsyi ja ikäänkuin tukehtui näin monen äänen pauhinasta, niin monien toisissaan kiinniolevain kasvojen näkemisestä, niin monesta häneen tuijottavasta katseesta, nojasi taapäin, pullisti poskensa, huokasi syvään ja virkkoi itsekseen:

– Par mi vida, que de gente!¹⁰

– Eläköön Ferrer! Älkää pelätkö. Te olette kunnon mies. Leipää, leipää!

– Niin: leipää, leipää, vastasi Ferrer; yltäkylläisyyttä; sen minä lupaan.

Ja hän laski kätensä sydämelle.

– Vähän tilaa, hän sitten huusi niin lujaan kuin jaksoi. – Tulen noutamaan häntä vankilaan, tuottamaan hänelle ansaitun rangaistuksen. Ja hän lisäsi puoliääneen:

– Si está culpable.¹¹Kumartuen eteenpäin ajuria kohti hän sitten sanoi:

– Adelante, Petro, si puedes.¹²Ajuri hymyili ystävällisen kohteliaasti, ikäänkuin hänkin olisi ollut ylhäinen henkilö. Ja erinomaisen sirosti hän osoitteli piiskallaan oikealle ja vasemmalle ja koetti saada tungettelevat naapurit hieman väistymään.

– Tehkää niin hyvin, hyvät herrat ja antakaa tilaa, aivan vähän, sen verran vaan, että pääsemme kulkemaan – sanoi hänkin.

Tällävälin kaikkein toimeliaimmat suosijat ponnistelivat tehdäkseen niin kohteliaasti pyydettyä tilaa. Muutamat hevosten edessä kulkijat saivat ystävällisin sanoin väen väistymään, laskien hiljaa kätensä heidän povelleen ja työntäen varovasti:

– Hieman tilaa, tehkää niin hyvin!

Toiset menettelivät samoin vaunujen sivuilla niin, että nämä pääsivät kulkemaan murskaamatta jalkoja ja riipaisematta naarmuja kasvoihin. Nämä näet olisivat voineet tuottaa paljon kipuja asianomaisille henkilöille ja lisäksi saattaa Antonio Ferrerin kansansuosion suuren vaaran alaiseksi.

Renzo oli jonkun hetken ihaillut tuota kunnioitettavaa vanhusta, joka oli hieman levoton ja väsynyt, mutta jota innosti pyrkimys ja jota niin sanoaksemme kaunisti toivo pelastaa mies kuolemantuskista, ja oitis hän hylkäsi tuuman lähteä pois. Päinvastoin hän päätti auttaa Ferreriä ja avustaa häntä siksi, kunnes hän oli toimeenpannut yrityksensä. Tuumasta tekoon; hän alkoi muiden mukana raivata tilaa, eikä hän suinkaan ollut toimettomimpia. Viimein aukenikin riittävä kuja.

– Joutukaa vaan eteenpäin, sanoivat muutamat ajurille, väistyen syrjään tai rientäen edelle avaamaan kujaa kauempana.

– Adelante, presto, con juicio,¹³ sanoi ajurille isäntäkin.

Ja vaunut kulkivat edelleen.

Niiden tervehdyksien lomassa, joita Ferrer umpimähkään jakeli yleisölle, hän merkitsevästi hymyillen erityisesti kiitti niitä, jotka ponnistelivat häntä auttaen. Näistä hymyilyistä hyvin moni tuli Renzon osaksi, joka todella ne ansaitsi ja joka tuona päivänä palveli suurkansleria paremmin, kuin mitä hänen paras sihteerinsä olisi kyennyt tekemään. Lumoutuneena tästä ystävällisestä kohteliaisuudesta nuori vuoristolainen melkein luuli sinä päivänä tulleensa Antonio Ferrerin ystäväksi.

Niin pian kuin vaunut olivat päässeet liikkeelle, ne jatkuvasti kulkivat eteenpäin, tosin hitaasti ja joskus kohdaten pieniä esteitä. Koko matka ei ollut kenties pitempi kuin pyssyn kantama. Mutta katsoen sen vaatimaan aikaan, olisi se tuntunut sievoiselta matkalta kenestä tahansa, jolla ei olisi ollut niin kova kiire kuin Ferrerillä. Ihmisjoukko aaltoili eteenpäin, taaksepäin, oikealle ja vasemmalle vaunuista, vallan kuin aallot laivan ympärillä, joka etenee kovassa myrskyssä. Korvia viiltävämpi, räikeämpi, huumaavampi kuin myrskyn ääni oli kuitenkin tämä melu.

Ferrer katseli milloin toiselle, milloin toiselle sivulle, teki vilkkaita käsienliikkeitä, koetti ymmärtää, mitä ympärillä puhuttiin, voidakseen sovelluttaa vastauksensa kysymyksiin. Hän teki parastaan aikaansaadakseen hieman vuoropuhelua tuon ystävä-joukkueen kanssa, joka häntä ympäröi. Mutta tämä oli vaikeata, vaikeinta kenties, mitä oli esiintynyt niinä monina vuosina, joina hän oli johtanut suurkanslerin virastoa.

Silloin tällöin kuitenkin muutamat sanat, jopa muutama lausekin saapui selvempänä hänen korvaansa, samoin kuin suuremman raketin pamaus kuuluu keskellä taajaa ilotulituksen räiskettä. Ja Ferrer itse milloin yritti tyydyttävästi vastata kysymyksiin, milloin huusi umpimähkään sanoja, joita katsoi rahvaalle mieluisimmiksi, tai mitkä joku välitön kohtaus teki välttämättömiksi, ja näin hänkin puhui pitkin tietä:

– Niin, ystäväni; leipää, runsautta! Noudanpa itse hänet vankilaan. Hän on saapa rangaistuksensa … si está culpable. Niin, niin, minäpä tulen määräämään halvat leipähinnat. Asi es – niin on, piti sanomani. Kuningas, meidän herramme, ei tahdo, että hänen kaikkein uskollisimmat alamaisensa kärsisivät nälkää. Ox, ox, guardas,¹⁴ älkää vain satuttako itseänne, hyvät herrat. Petro; adelante, con juicio. Runsautta, yltäkylläisyyttä. Vähän tilaa, minä pyydän. Leipää, leipää. Vankilaan, vankilaan. No mitä nyt? hän sitten kysyi eräältä henkilöltä, joka yläruumiiltaan oli tunkeutunut sisään vaununikkunasta ulvoen hänelle jotain neuvoa, anomusta tai suosiota. Mutta ennenkuin tämä oli ehtinyt kuulla Ferrerin huudahdusta: No mitä nyt? oli hänet äkkiä vetänyt taapäin toinen, joka oli huomannut hänen vähällä joutumassa pyörien alle. Keskellä näitä kysymyksiä ja vastauksia, yhä uudistuvia suosionhuutoja, myös muutamia vastustusta murisevia ääniä, jotka kohosivat siellä täällä, mutta jotka heti tukahutettiin, Ferrer viimein saapui piiritetyn talon edustalle, etupäässä hyvien avustajiensa tukemana.

Toiset, joita, kuten kerroimme, samat hyvät pyrinnöt innostivat, olivat tällä välin koettaneet lakkaamatta raivata tilaa. He olivat käyttäneet kaikkia keinoja: rukouksia, kehoituksia, uhkauksia. Työntämällä, tuuppimalla, läheisen menestymisentoivon kartuttamilla voimilla oli heidän onnistunut tällä paikalla jakaa ihmisjoukko kahteen osaan sekä sitten saada väistymään nuo kaksi rintamaa niin, että portin eteen jäi pieni tyhjä tila. Renzo oli näytellen milloin edelläjuoksijan, milloin saattosoturin osaa saapunut perille vaunujen mukana ja voi nyt asettua toiseen niistä avustajien riveistä, jotka muodostivat vaunuille kujan ja samalla sulun kahdelle väkijoukon tulvalle. Ja samalla kun avusti voimakkailla hartioillaan toista näistä suluista, hänellä oli mainio paikka, mistä saattoi hyvin nähdä kaikki.

Ferrer hengitti viimeinkin vapaasti huomatessaan tämän oven edustan vapaaksi ja oven vielä suljetuksi. Suljettu tietää tässä samaa kuin: ei kokonaan murrettu. Saranat olivat melkein täydelleen irti pihtipielistä; molemmat ovet olivat halaistut, ammoittivat halkeamineen, ja niiden välisestä leveästä raosta näkyi ulos vääntynyt ja melkein taitettu rautatelki, joka niin sanoaksemme piti niitä koossa. Yksi noita kunnon miehiä oli asettunut tämän raon eteen ja huusi talon väkeä avaamaan. Toinen riensi vaununovelle ja aukaisi sen selkoselälleen. Vanhus pisti ensin päänsä ulos, nousi sitten pystyyn, nojasi oikean kätensä tuon kelpo nuorukaisen käsivarteen, astui ulos ja laski jalkansa vaununastuimelle.

Väki seisoi molemmin puoli varpaillaan nähdäkseen. Siinä oli lukemattomia kasvoja ja partoja pystyssä. Yleinen uteliaisuus ja tarkkaavaisuus aiheuttivat kotvan vaitiolon. Ferrer oli tänä hetkenä pysähtynyt astuimelle, katseli ympärilleen, kumarsi tervehtäen rahvasta, vallan kuin pappi saarnatuolista, laski vasemman käden sydämelleen ja huusi:

– Leipää ja oikeutta.

Sitten hän varmoin askelin, pää pystyssä, vaippaansa verhoutuneena astui alas vaunuista yläilmoihin nousevien suosionhuutojen kaikuessa.

Tällävälin sisällä olijat olivat aukaisseet oven, tai oikeammin lopullisesti kiskaisseet auki lukon-salvan sekä puoleksi irtinyhdetyt haa'at. He raoittivat ovea juuri sen verran, että tuo niin hartaasti kaihottu vieras mahtui pujahtamaan sisään.

– Joutuin, joutuin, sanoi tämä. Avatkaa kunnolla niin, että pääsen sisälle. Ja te, kelpo ystäväni, pidättäkää rahvasta, älkää päästäkö sitä jälkeeni … taivaan nimessä! Raivatkaa vähän tilaa paluumatkaa varten. No, no, ystäväni, – näin hän sanoi sisällä olijoille – varokaa vähäsen, malttakaa toki vähän niin, että pääsen sisälle. Voi, kylkiäni! Varokaa hieman kylkiäni. No, nyt voitte sulkea. Ei, ei! vaippani, vaippani!

Todella olisi vaippa jäänyt ovenpuoliskojen väliin, ellei Ferrer kiireisesti olisi vetänyt jälkeensä laahusta, joka katosi koloonsa luikertelevan takaa-ajetun käärmeen tavoin. Sittenkun pari-ovet olivat jälleen suljetut niin hyvin kuin tämä kävi päinsä, pöngitettiin ne sisältä kangeilla. Ne ulkona olijoista, jotka olivat ruvenneet Ferrerin henkivartijoiksi, työskentelivät hartijoineen, käsivarsineen ja kielineen pitääkseen rahvasta aisoissa, rukoillen Herraa jouduttamaan sisälle mennyttä.

– Joutuin, joutuin, sanoi Ferrerkin sisällä eteisessä palvelijoille, jotka ympäröivät häntä hengästyneinä ja huutaen:

– Jumala siunatkoon Teidän Ylhäisyyttänne! Oi Teidän Ylhäisyytenne!

Voi, voi, Teidän Ylhäisyytenne!

– Joutuin, joutuin, toisteli Ferrer. Missä hän nyt on tuo kelpo mies?

Viljavouti astui alas portaita, puoleksi palvelijainsa laahaamana ja kantamana, valkeana kuin pesty liina. Huomatessaan pelastajansa, hän päästi syvän huokauksen, veri rupesi taas sykähtelemään suonissa, hän tunsi taas hieman elinvoimia säärissään, vähän punaa levisi hänen poskilleen ja hän riensi Ferrerin luo sanoen:

– Olen Jumalan ja Teidän Ylhäisyytenne käsissä. Mutta miten päästä täältä ulos? Kaikkialla ihmisiä, jotka vaativat kuolemaani.

– Venga con migo, usted,¹⁵ ja rohkaiskaa mielenne. Tässä oven edessä ovat vaununi. Joutuin, joutuin.

Hän tarttui hänen käteensä ja vei häntä ovelle, yhä vaan häntä rohkaisten. Mutta itsekseen hän sen ohella mutisi:

– Aqui está el busilis! Dios nos valga!¹⁶Ovi aukenee; Ferrer astuu ulos etumaisena. Toinen seuraa kokoon kutistuneena, kiinni takertuneena tuohon suojelevaan vaippaan, kuten lapsi äitinsä hameeseen. Ne, jotka olivat pitäneet oven edustaa väestä vapaana, kohottivat käsiään ja heiluttivat hattujaan, täten muodostaen ikäänkuin väliverhon, ikäänkuin pilven, joka peitti viljavoudin ihmisjoukon vaarallisilta katseilta. Vouti nousi ensin vaunuihin ja kyykistyi kokoon yhteen sopukkaan. Sitten nousee vaunuihin Ferrer. Ajokalujen ovi suljetaan. Väkijoukko näki puoleksi, älysi ja arvasi mitä oli tapahtunut, ja heti kohosi sen keskeltä hyvähuutoja ja kirouksia.

Saattoi tuntua siltä, kuin nyt edessä oleva matka olisi ollut kaikkein vaarallisin. Mutta toiselta puolen oli tarpeeksi selvästi lausuttu se yleinen vaatimus, että viljavouti oli vietävä vankeuteen; ja toiselta puolen ne, jotka olivat helpoittaneet Ferrerin tuloa, olivat hänen lyhyen aikaa viipyessä viljavoudin talossa, ponnistaneet pitääkseen väkijoukossa vapaata tilaa, niin että vaunut tällä kertaa vapaammin ja jatkuvasti saattoivat kulkea edelleen. Sitä myöten kuin nämä etenivät, molemmin puolin seisonut rahvas törmäsi taas vaunujen takana yhteen ja sekaantui jälleen yhdeksi sankaksi laumaksi.

Heti kun Ferrer oli istuutunut, hän kumartui kehoittamaan viljavoutia pysymään hyvin piiloutuneena vaunujen perällä ja kaikin mokomin olemaan näyttäymättä. Mutta tämä kehoitus oli vallan turha. Ferrerin sitävastoin täytyi näyttäytyä, kääntääkseen itseensä yleisön koko huomion. Koko tämän, kuten myös edellisen matkansa aikana, hän vaihtuvalle rahvaanjoukolle piti puhetta, joka ajaltaan oli yhtenäinen, mutta sisällykseltään mitä hajanaisin. Tuon tuostakin hän kuitenkin sen lomaan lykkäsi jonkun espanjalaisen sanan, jonka kaikessa kiireessä mutisi nurkassa piilevän matkakumppaninsa korvaan:

– Niin, hyvät ystäväni: leipää ja oikeutta; linnaan, vankeuteen, minun valvontani alaiseksi. Kiitos, kiitos, suuri kiitos. Ei, ei; hän ei pääse käsistäni. Por ablondarlos.¹⁷ Se on vallan kohtuullista. Tulemme tutkimaan, saamme nähdä. Minäkin, ystäväni, tahdon teidän parastanne. Ankara rangaistus. Esto lo digo por su bien.¹⁸ Oikeat hinnat, kohtuulliset hinnat, ja rangaistus näännyttäjille. Väistykää hieman, minä pyydän. Niin niin, minä olen rehellinen mies, kansan ystävä. Hän on saapa rangaistuksensa; se on totta, hän on konna, hän on roisto. Perdone, usted.¹⁹ Hänellä ei totisesti tule olemaan hauskaa … si es culpable.²⁰ Niin, kyllä me tulemme opettamaan leipureille tapoja. Eläköön kuningas ja hyvät milanolaiset, hänen kaikkein uskollisimmat alamaisensa. Kaikki hyvin! Animo; estamos ya quasi afuera.²¹Todella he olivat jo poissa pahimmasta tungoksesta ja juuri pääsemäisillään väljemmille tiloille. Kun Ferrer täällä rupesi hieman lepuuttamaan keuhkojansa, hän huomasi tuon espanjalaisen apujoukon, joka lopulla kumminkaan ei ollut vallan toimettomana, se kun muutamien porvarien avustamana ja ohjaamana oli saanut kotia palaamaan jonkun osan tunkeilevasta rahvaasta ja pitänyt vaunuille vapaana ulospääsyn.

Vaunujen saapuessa soturit muodostivat kujan ja tekivät kunniaa suurkanslerille, joka hänkin tervehti oikealle ja vasemmalle, ja kun upseeri lähestyi tervehtimään, sanoi kansleri, säestäen sanojaan oikean käden liikkeellä:

– Beso a usted las manos.²²Nämä sanat upseeri käsitti niin kuin niiden tarkoitus todella oli, nimittäin:

– Olettepa antanut minulle aimo apua.

Upseeri teki toistamiseen kunniaa ja kohotti hartioitaan. Tässä olisi hyvin sopinut sanoa: Cedant arma togae.²³

– Mutta tällä hetkellä eivät Ferrerin mieleen johtuneet sitatsionit. Ja muuten olisivat nämä sanat tehottomina haihtuneet tuuleen, sillä upseeri ei osannut latinaa.

Kulkiessaan näiden kahden henkivartijarivin, noiden kunniaatekevien kiväärien välitse, Petro tunsi vanhan sydämensä jälleen heräävän povessaan. Hän tointui täydelleen hämmennystilastaan, muisti kuka oli ja ketä oli ajamassa. Ja huutaen vallan muitta mutkitta: Hoi, pois tieltä, jo niin harvassa olevalle rahvaalle, että rohkeni sitä näin kohdella, hän läimäytti piiskalla hevosia ja käänsi ne linnaa kohti.

– Levantese, levantese; estamos ya afuera²⁴ sanoi Ferrer viljavoudille, joka rauhoittuen huutojen herkenemisestä, vaunujen nopeasta kulusta ja Ferrerin sanoista, ikäänkuin kääriytyi auki ja ojensi itsensä pystyyn. Ja hieman toinnuttuaan hän vallan loppumattomiin kiitteli vapauttajaansa. Tämä valitti sitä vaaraa, jonka alaisena hän oli ollut, onnitteli häntä pelastumisestaan ja huudahti pyyhkäisten kädellään kaljua päätään: – Que dirá de esto sua excellenda.²⁵ Onhan hän jo muutenkin niin huonolla tuulella tuon kirotun Casalen tähden, joka ei tahdo antautua? – Que dirá el conde duque,²⁶ joka rypistää otsaansa, jos putoava lehti kahisee tavallista enemmän? – Que dirá el rey, nuestro senor,²⁷ sillä epäilemättä joku huhu näin suuresta mellakasta saapuu hänen korviinsa. Ja loppuuko kaikki edes tähän? – Dios lo sabe.²⁸

– Oi, minulla puolestani ei enää ole halua täällä elellä, sanoi viljavouti. Minä pesen käteni. Lasken toimeni Teidän Ylhäisyytenne käsiin ja vetäydyn elämään luolaan jonkun vuoren huipulle, elääkseni rauhassa erakkona, kaukana, kaukana tästä eläimellisestä murhajoukosta.

– Usted on tekevä, mikä on soveliainta por el servicio de su Magestad,²⁹ vastasi vakavana suurkansleri.

– Hänen Majesteettinsa ei voi tahtoa minun kuolemaani, virkkoi viljavouti. Luolaan, luolaan, kauas pois näistä ihmisistä.

Miten sitten kävi tämän viljavoudin päätöksen, lähdeteoksemme ei mainitse. Ja annettuaan meidän saattaa hänet linnaan, ei se enää hänestä mainitse mitään.

NELJÄSTOISTA LUKU

Paikalle jäänyt väkijoukko alkoi hajaantua ja tulvia oikealle ja vasemmalle, mikä mitäkin katua pitkin. Toiset palasivat kotia hommaamaan omia asioitaan. Toiset poistuivat hengittääkseen vapaammin ja päästäkseen vähän väljemmille tiloille niin monen tunnin tunkeilemisen jälkeen. Toiset taas menivät tapaamaan tuttaviaan jutellakseen hieman päivän suurista tapahtumista. Väki harveni samoin kadun toisessa päässä, missä se kävi niin vähälukuiseksi, että Espanjalainen sotilasjoukko ilman väkivaltaista tunkeutumista saattoi edetä viljavoudin talon edustalle. Täällä oli vielä koolla niin sanoaksemme mellakan kantajoukko, nimittäin liuta roistoja, jotka tyytymättöminä niin pauhaavan yrityksen noloon ja mitättömään tulokseen, murisivat ja kiroilivat; he neuvottelivat rohkaistakseen toinen toistaan yrittämään jotain toista seikkailua. Ja koetteeksi he tuuppasivat ja ruhjoivat tuota onnetonta ovea, joka uudelleen mahdollisuuden mukaan sisästä oli pöngitetty. Sotilasparven saapuessa nämä heittiöt neuvottelematta ja kuin yksimielisen päätöksen tehtyään läksivät liikkeelle, kulkien vastakkaiseen suuntaan, jättäen paikan vapaaksi sotilaille, jotka ottivat sen valtoihinsa ja järjestyivät siihen talon ja kadun vartijoiksi.

Mutta läheisillä kaduilla ja toreilla oli siellä täällä ihmisryhmiä. Missä seisoi pari tai kolme henkilöä, siihen kokoontui kolme, neljä, kaksikymmentä. Jos joku siitä poistui, tuli toisia sijaan. Ne muistuttivat noita pilvenhattaroita, jotka hajalla liitelevät taivaalla ukkosilman jälkeen, ja joita katsellessaan ihmiset sanovat:

– Rajuilma ei vielä oikein ole asettunut.

Saattaa kuvitella, miten sekavat puheet siinä liikkuivat.

Mikä kertoi mahtipontisesti näkemiään erikoistapauksia; toinen selosteli omia urotöitään; mikä iloitsi jupakan onnellisesta päätöksestä, ylistäen Ferreriä ja ennustaen viljavoudille kovia päiviä. Joku hymähti ivallisena:

– Älkää pelätkö, että he hänet surmaavat. Susi ei syö suden lihaa.

Muuan mutisi kiukustuneena, ettei oltu tehty, mitä olisi pitänyt tehdä, että tämä oli pelkkää petkutusta ja että oli ollut houkkiomaista nostaa niin suurta melua ja sitten antaa vetää itseään niin pahasti nenästä.

Tällävälin aurinko oli mennyt mailleen, ja esineet vaipuivat kaikki harmaaseen hämyyn. Monet väsyneinä päivän vaivoista ja kyllästyneinä lörpöttelemään hämärässä, alkoivat astua kotia päin.

Renzo ystävämme oli tukenut vaunujen kulkua, niin kauas kuin se oli ollut tarpeellista, ja oli niiden jälessä hänkin kuin riemukulussa astunut kahden sotilasrivin välitse, ja iloitsi nähdessään ajoneuvojen rientävän edelleen vapaina kaikesta vaarasta. Hän kulki vielä kappaleen matkaa joukon mukana ja pujottautui siitä ulos ensi sivukadun kohdalla, vuorostaan hengittääkseen vapaammin.

Astuttuaan muutaman askeleen vapaana tungoksesta, ollen niin monen tunteen, niin monen vaikutelman ja tuoreen ja sekavan muiston valtaamana, hän tunsi nälkää ja levon tarvetta. Senvuoksi hän alkoi katsella ylös pitkin talojen seiniä, etsien jonkun ravintolan kylttiä; sillä oli liian myöhäistä mennä kapusiinilais-luostariin. Kulkiessaan näin pää pystyssä hän osui erään väkiryhmän kohdalle. Hän pysähtyi ja kuuli, että siinä keskusteltiin tuumista ja yrityksistä seuraavan päivän varalle. Hän kuunteli kotvan aikaa, mutta ei sitten voinut pidättäytyä tokaisemasta joukkoon muutamaa sanaa, arvellen, että mies, joka oli tehnyt niin kovaa työtä kuin hän, olematta itserakas saattoi lausua julki mielipiteensä. Hän oli muuten sen päivän kokemuksistaan saanut sen vakaumuksen, että jos vastedes tahtoi ajaa perille jonkun pyyteensä, piti vaan saattaa se kadulla kuljeskelevan rahvaan suosioon.

– Hyvät herrat! hän huudahti saarnanuotilla. Saanko minäkin lausua vaatimattoman mielipiteeni? Minun vaatimaton mielipiteeni on tämä: ettei tehdä vääryyttä ainoastaan silloin, kun leipä on kyseessä: ja koska tänään olemme selvästi nähneet, että saavuttaa oikeutta, kunhan vaan kohottaa äänensä kuuluviin, niin tulee meidän jatkaa vaan tähän tapaan, kunnes on keksitty keinot kaikkia heidän muita konnamaisuuksiaan vastaan ja kunnes maailmassa pääsee vallitsemaan vähän kristillisemmät olot. Eikö ole totta, hyvät herrat, että on olemassa lauma tiranneja, jotka toimivat vallan vastoin kymmentä käskyä, jotka etsiskelevät rauhallisia ihmisiä, mitkä eivät edes heitä ajattele, tehdäkseen näille ihmisparoille pahaa, ja nuo tirannit ovat vielä lisäksi aina oikeassa. Ja tehtyään tavallista ilkeämmän konnantyön he kulkevat pää vielä pystymmässä, niin että voisi luulla heille tehdyn vääryyttä. Varmasti tuollaisista henkilöistä Milanollakin on osansa.

– Liiaksikin, huusi muuan ääni.

– Sen kyllä uskon, virkkoi Renzo. Johan meidänkin paikkakunnallamme niistä kerrotaan kauniita juttuja. Ja asia puhuu muuten omasta puolestaan. Olettakaamme esimerkiksi että joku noista, joita tarkoitan, asustaa osaksi mailla osaksi Milanossa: jos hän on siellä piru, ei hän voi olla enkeli täällä, luulemma. Sanokaapa minulle, hyvät herrat, oletteko koskaan nähneet jonkun tuollaisen herrasmiehen kuonon vankilan rautakankien takana? Ja pahinta on, (ja sen saatan minä oman kokemukseni nojalla vakuuttaa) että on painettuja asetuksia, jotka määräävät heille rangaistuksia. Eivätkä ne ole mitään joutavia asetuksia, vaan niin kunnollisia, ettei paremmasta apua. Konnamaisuudet on siinä lueteltuna prikusta prikkuun niin kuin ne sattuvat; ja jokaista varten on säädetty rangaistus. Ja niissä sanotaan: olkoon kuka tahansa, alhainen tai ylhäinen, se on yhtä kaikki. Mutta menkääpä nyt sanomaan tohtoreille, kirjanoppineille ja fariseuksille, että hankkisivat teille asetusten mukaista oikeutta. He kuuntelevat teitä, niin kuin paavi kuuntelee pahantekijöitä; siitä voi jo mennä sekaisin minkä kunnon miehen pää tahansa. On siis päivänselvää, että kuningas ja hänen käskynhaltijansa tahtoisivat rangaistusta pahantekijöille; mutta näille ei mahda mitään, ne kun ovat yhtenä liittokuntana. Tämä liittokunta on siis hajoitettava; huomenna on mentävä Ferrerin luo, sillä tämä on kunnon mies, hyvä ja ystävällinen herra. Tänäänkin nähtiin, kuinka mielellään hän seurusteli köyhien ihmisten kanssa, kuinka hän koetti ymmärtää ne syyt, jotka hänelle mainittiin ja miten hän vastasi kohteliaasti ja sävyisästi. Täytyy siis mennä Ferrerin luo ja sanoa, millä kannalla asiat ovat; minä puolestani voisin hänelle kertoa kauniita juttuja; sillä olenpa omin silmin nähnyt asetuksen, jonka ylälaidassa oli noin suuria vaakunoita, ja se oli kolmen hallituksen jäsenen kirjoittama; ja alalaidassa oli jokaisen nimi, täydelleen präntättynä, ja yksi noista nimistä oli Ferrer, sen näin omin silmin. Tämä asetus määräsi kaikki aivan oikein minun asiassani; ja muuan tohtori, jota pyysin hankkimaan minulle oikeutta noiden kolmen herran tahdon mukaisesti, joiden joukossa oli Ferrerkin, tuo herra tohtori, joka itse oli näyttänyt minulle asetusta, voisitteko uskoa, mulkoili minuun kuin olisi luullut minua hulluksi. Olen varma siitä, että kun tuo hyvä vanhus kuulee kaikki nämä somat jutut, sillä eihän hän voi niitä kaikkia tietää, ei ainakaan mailla tapahtuneita, niin ei hän enää siedä, että maailma jatkaa näin hullua menoa, vaan keksii hyvän parannuskeinon. Ja täytyyhän heidänkin, jotka kyhäävät kokoon asetuksia, pitää huolta siitä, että niitä noudatetaan; onhan se solvaus heitä kohtaan, ettei heidän allekirjoittamaansa plakaattia pidetä minkäänarvoisena. Ja jos ylvästelijät eivät tahdo taipua, vaan niskoittelevat, niin olemmehan me auttamassa, niinkuin tänäänkin olemme tehneet. En väitä, että hänen itsensä on lähdettävä ajelemaan vaunuissaan vangitakseen kaikki konnat, sortajat ja tirannit. Sitä varten tarvittaisiin Noan arkki! Hänen tulee käskeä kaikkien asianomaisten, ei yksistään Milanossa, vaan kaikkialla, menetellä asetusten mukaisesti ja tuottaa ankara prosessi jokaisen niskoille, joka on tehnyt vääryydentekoja. Ja missä sanotaan: vankeutta, niin määrättäköön todella vankeutta, ja missä sanotaan kalerilaiva-rangaistus, niin määrättäköön todella kalerilaiva-rangaistusta. Ja pormestareille olisi sanottava, että täyttävät velvollisuutensa; jos eivät täytä, niin saakoot matkapassin, ja pantakoon paremmat sijaan, ja kuten sanoin, kyllähän me aina olemme avustamassa. Ja tohtoreille on määrättävä, että heidän on kuuleminen köyhää kansaa ja puolustaminen oikeutta. Olenko oikeassa, hyvät herrat?

Renzo oli puhunut niin sydämen pohjasta, että heti alussa monet ympärillä olijoista oli keskeyttäneet puheensa ja kääntyneet häntä kuuntelemaan. Ja lopulta kaikki olivat hänen kuulijoinaan. Nousi sekava mieltymyksen ja erilaisten huutojen hälinä:

– Hyvä!

– Tietysti!

– Hän on oikeassa!

– Se on aivan totta!

Näin vastattiin hänen puheeseensa. Ei kuitenkaan puuttunut arvostelijoita.

– Joutavia, virkkoi eräs, kuka rupeaisi kuuntelemaan vuoristolaisia; ne ovat kaikki viisastelijoita. – Ja hän meni tiehensä.

– Nyt, mutisi toinen, joka maantienmatti tässä tulee latelemaan neuvojaan; ja kun vaaditaan lihavia paisteja, ei tässä saada leipää halvalla; emme me tämän vuoksi ole lähteneet liikkeelle.

Renzo ei kuitenkaan kuunnellut muuta kuin kiitoslauseita. Mikä puristi hänen toista, mikä hänen toista kättään.

– Hyvästi, huomiseen.

– Minne?

– Tuomiokirkon edustalle.

– Hyvä.

– Hyvä.

– Ja mitä sitten teemme?

– Sitten jotain tehdään.

– Kuka näistä arvoisista herroista tahtoo neuvoa minulle ravintolan, missä saisin syödä yksinkertaisen aterian ja nukkua kuin vähävarainen nuorukainen ainakin? sanoi Renzo.

– Lähden tästä minä teitä opastamaan, kelpo nuorukainen, virkkoi eräs, joka oli kuunnellut tarkkaavaisesti Renzon puhetta ja joka ei vielä ollut sanonut mitään. Tunnenpa ravintolan, joka juuri sopii teille; ja suositan teitä isännälle, joka on ystäväni ja kunnon mies.

– Onko se tässä lähellä? kysyi Renzo.

– Ei vallan kaukana.

Väki hajaantui. Ja saatuaan monelta tuntemattomalta kädenpuristuksia Renzo läksi astumaan niinikään tuntemattoman oppaansa seurassa, kiittäen häntä hänen kohteliaisuudestaan.

– Ei ansaitse, virkkoi tämä. Toinen käsi pesee toista, ja molemmat pesevät kasvoja. Onhan velvollisuutemme auttaa lähimaistamme.

Ja matkalla hän keskustelun muodossa kyseli Renzolta yhtä ja toista.

– En tahdo urkkia asioitanne, hän sanoi; mutta näytätte kovin väsyneeltä. Mistä seuduin olette kotoisin?

– Olen kotoisin Leccosta, vastasi Renzo.

– Leccosta? Vai olette kotoisin Leccosta?

– Niin Leccosta, se tahtoo sanoa sen lähiseuduilta.

– Poika parka! Mikäli ymmärsin puheistanne, olette saanut kovia kokea.

– Nähkääs, hyvä herra, minun on ollut pakko puhua hieman varovaisesti, jotta en ilmaisisi julkisesti yksityisiä asioitani. Mutta kerta ne tulevat ilmi, ja silloin. – Näenpä tuossa ravintolan kyltin, ja totta puhuakseni, ei minua haluta mennä kauemmaksi.

– Ei, ei; tulkaa sinne, minne minä aion teidät viedä. Sinne on enää vaan lyhyt matka, virkkoi opas. – Tässä teidän ei olisi hyvä olla.

– On tarpeeksi hyvä, sanoi nuorukainen. En minä ole mikään nuori herra, jota on kasvatettu pumpuliin käärittynä. Jotain vähän suuhun pantavaa ja kupo olkia – siinä kaikki mitä tarvitsen. Kaikkein tärkeintä on minulle, että saan nämä molemmat seikat mitä pikimmin. Jumalan nimessä.

Ja hän astui sisälle suuresta ovipahaisesta, jonka yläpuolella riippui "Täysikuun" ravintolan kyltti.

– No hyvä; saatan teidät sinne, koska niin tahdotte, sanoi opas; ja hän seurasi Renzoa sisälle.

– Turhaa on teidän enempää vaivautua, vastasi Renzo. Kuitenkin, näin hän jatkoi, tekisitte minulle mieliksi, jos tulisitte juomaan kanssani lasin viiniä.

– Suostun kohteliaaseen tarjoukseenne, vastasi opas. Ja kuin paikan tuntija ainakin hän astui Renzon edellä, kulki pienen pihan poikki, lähestyi lasiovea, painoi säppeä, aukaisi ja astui sisälle kumppaninsa kanssa.

Huonetta valaisi kaksi lamppua, jotka riippuivat kahdesta katto-orsiin kiinnitetystä tangosta. Joukko henkilöitä, kaikki täydessä touhussa, istui penkeillä kahden puolen kaitaa ja pitkää pöytää, joka täytti melkein huoneen toisen pään. Siinä näki hajalla, missä auki käärittyjä lautasliinoja ja ruoka-annoksia; missä taas lyötiin pelikortteja pöytään ja siepattiin taas käteen, heiteltiin taas noppaa; pulloja ja laseja oli kaikkialla. Kieriskelipä pöydällä berlinga-, reale- ja parpagliola-rahoja, jotka, jos olisivat osanneet puhua, varmaankin olisivat sanoneet:

– Olimme tänä aamuna leipurin kassalaatikossa, tai jonkun mellakan katsojan taskuissa; tämä oli niin innostunut näkemään, miten yleiset asiat kehittyivät, ettei muistanut valvoa omia yksityis-asioitaan.

Melu oli suuri.

Tarjoilija kulki edestakaisin hätäisenä ja koettaen parastaan palvellakseen pöytävieraita ja pelaajia samanaikuisesti. Ravintolanisäntä istui pienellä penkillä uuninlaen alla, näennäisesti kiinnittäen huomionsa kuvioihin, joita hiilihangolla vuoroin piirteli tuhkaan, vuoroin pyyhki pois; mutta itse teossa hän huolellisesti tarkkasi kaikkea, mikä tapahtui ympärillään. Sapen kolahduksesta hän nousi ja astui tulijoita vastaan.

Huomattuaan oppaan, hän mutisi itsekseen:

– Kirottu mies! Pitääpä sinun aina tulla tielleni, kun toivoisin sinut hiiteen!