Kitabı oku: «Kihlautuneet», sayfa 22

– Mutta? … sanoivat kaikki kuuntelijat.

– Mutta, jatkoi kauppias, mutta he huomasivat kadun pölkyillä ja rattailla tukituksi, ja tämän katusulun takana vahvan rivin espanjalaisia sotureita, pyssyt valmiina tähtäämässä, posket perää vasten. Kun roskaväki näki valmistukset … niin mitähän te olisitte tehneet?

– Kaikki käpälämäkeen.

– Tietysti; niin he tekivätkin. Mutta nähkääs, totisesti itse paholainen heitä riivasi. Nyt he riensivät Cordusiolle, näkivät tuon leipomon, jonka jo eilen olivat tahtoneet ryöstää puti puhtaaksi. Ja mitä tehtiin tuossa leipämyymälässä? Jaeltiin ostajille leipää. Siellä oli aatelismiehiä, oikein aateliston parhaimpia, valvomassa, että kaikki kävi hyvin; ja nämä rosvot – heillä oli piru nahassaan, sanon minä, ja lisäksi kiihoittajia – syöksyvät hurjina sisälle. Ryöstä sinä, minä ryöstän myös! Kädenkäänteessä aateliset, leipurit, ostajat, leivät, tiski, taikinapuntut, jauhosäkit, rahapussit, sihdit, listin, jauhot, taikina, kaikki vaan mullin mallin.

– Entä espanjalaiset sotamiehet?

– Näillä oli vartioitavana viljavoudin talo. Eihän kukaan voi laulaa ja samalla kantaa ristiä. Ja sitäpaitsi kaikki tämä tapahtui silmänräpäyksessä. Kaikki kootaan; kaikki, mikä vaan kelpasi, vietiin pois. Ja sitten pannaan taas toimeen tuo eilinen ilveily, nimittäin että joutavat esineet kannetaan torille ja sytytetään palamaan. Ja jo nämä heittiöt alkoivat laahata tavaroita ulos, kun eräs heistä, toisia suurempi lurjus, … niin arvatkaapa mikä soma ehdotus hänellä oli?

– No mikä sitten?

– Panna kaikki nämä esineet leipomossa kasaan ja yhtähaavaa sytyttää tämä ja itse talo. Tuumasta toimeen…

– Ja todellako pistivät sen palamaan?

– Malttakaa. Lähellä asuva kunnon mies sai taivaasta päähänpiston. Hän riensi ylös tuohon huoneustoon, haki ristiinnaulitun kuvaa, löysi sen, ripusti ikkunaan, otti vuoteen pieluspuolesta kaksi vihittyä kynttilää, sytytti ne ja asetti ne ikkunalaudalle molemmin puolin Kristuksen kuvaa.

Rahvas katsoo ylös. Milanossa on vielä, se täytyy tunnustaa, Jumalanpelkoa. He rupesivat siis miettimään ja hillitsivät itsensä. Nimittäin suurin osa heistä. Siinä oli kuitenkin piruja, jotka ryöstönvimmassaan olisivat sytyttäneet tuleen itse paratiisin. Mutta kun huomasivat, ettei väkijoukko ollut heidän puolellaan, täytyi heidän luopua aikeestaan ja pysyä alallaan.

Arvatkaa nyt, kuka saapui äkkiä paikalle? Kaikki tuomiokirkon papit kulkueessa, kantaen ristiä ja täydessä messupuvussa. Ja hänen kunnianarvoisuutensa, arkkipiispa Mazzetta alkoi toiselta puolen saarnata, ja toiselta puolen ylirippi-isä Settala, ja toisetkin hengenmiehet:

– Mutta hyvät ihmiset, mitä aiottekaan tehdä. Tällaisenko esimerkin annatte lapsillenne? Palatkaa toki kotianne. Saattehan leipää halvalla, entistä vielä halvemmalla. Menkäähän katsomaan, ilmoitus siitä on naulattu kadunkulmiin.

– Oliko se totta?

– Kuinka? oliko se totta! Luuletteko että tuomiokirkon arvoisat papit tulisivat täydessä messupuvussa loruja laskettelemaan?

– Ja mitä teki kansa?

– Se hajaantui vähitellen. Juostiin kadunkulmiin. Ken osasi lukea, näki siinä todella leipähinnat. Viidellä pennillä kuudentoista luodin leipä!

– Mikä onni!

– Niin onni todella; kunhan sitä vaan kestäisi. Tiedättekö, paljonko jauhoja on pantu hukkaan menemään eilisestä tähän aamuun? Niin paljon, että sillä olisi elättänyt koko herttuakunnan kahtena kuukautena.

– Entä onko meille maalaisille säädetty joku hyvä laki?

– Mikä on tehty Milanon hyväksi on täydelleen tapahtunut kaupungin kustannuksella. En tiedä mitä teille sanoisin. Teille muille tapahtuu, mitä Jumala suo. Ovathan nyt kuitenkin mellakat lopussa. En vielä ole kertonut teille kaikkea. Nyt tulee sokeri pohjassa.

– No mitä sitten vielä on?

– Nähkääs – en voi tarkalleen sanoa tapahtuiko se eilen vai tänä aamuna – poliisi sai käsiinsä useita kapinoitsijoita, ja heti saatiin tietää, että neljä johtajista vedetään hirteen. Tuskin tämä huhu oli alkanut levitä, kun jokainen palasi kotiansa lyhyintä tietä; ei nähkääs kukaan tahtonut tulla viidenneksi. Kun minä läksin Milanosta, se näytti munkki-luostarilta.

– Ja luuletteko, että heidät todella hirtetään?

– Epäilemättä; ja hyvin pian, vastasi kauppias.

– Ja mitä luulette kansan tekevän? kysyi edellinen.

– Kansa? Se menee katsomaan, sanoi kauppias. Olihan heillä niin suuri halu nähdä kristityn kuolevan taivasalla, että tahtoivat, nuo roistot, surmata viljavoudin. Sen sijaan he saavat neljä heittiötä, jotka hirtetään kaikkia menoja noudattamalla, kapusiinilaisten ja "Hyvän kuolon" veljesten saattamina, henkilöitä, jotka kaiken tämän ovat hyvin ansainneet. Tämä on kaikki kaitselmuksen ohjausta, nähkääs, näin piti tapahtuman. Heihin alkoi jo tarttua tuo pahe käydä sisälle myymälöihin ja ottaa tavaroita maksamatta. Jos olisi antanut heidän esteettömästi mellastaa, olisi leivän jälkeen tullut viinin vuoro, ja niin edespäin… Voitte kuvitella, olisivatko nuo ihmiset koskaan vapaaehtoisesti luopuneet niin mukavasta tavasta. Ja voin vakuuttaa teille että tämä rehelliselle miehelle, joka pitää kauppaa, oli sangen ikävä ajatus.

– Todellakin, sanoi eräs kuulijoista.

– Todellakin, toistivat toiset kuorona.

– Ja, jatkoi kauppias, pyyhkien partaansa pöytäliinalla, tämä yritys oli aikoja sitten suunniteltu. Oli olemassa kokonainen salaliitto, nähkääs.

– Oliko salaliitto?

– Olipa kyllä. Kaikki vaan tuon Navarralaisen juonia, tuon ranskalaisen kardinaalin, tiedättehän, jolla on puoleksi turkkilainen nimi, ja joka joka päivä hautoo mielessään uusia vehkeitä vahingoittaakseen Espanjan kruunua. Ennen kaikkea hän yrittää tehdä jonkun pahan kepposen Milanolle, sillä tuo veitikka tietää hyvin, että Milanossa piilee kuninkaan voima.

– Hiisi vieköön!

– Tahdotteko todistetta? Suurimmat mellakoitsijat olivat muukalaisia. Kaduilla samoili sennaamaisia henkilöitä, joita ei koskaan oltu nähty Milanossa. Unhoitinpa mainita teille tapauksen, joka minulle varmana kerrottiin. Oikeus oli eräästä ravintolasta saanut käsiinsä yhden heistä…

Renzo, jolta ei yksikään sana tästä puheesta ollut mennyt hukkaan, tunsi tätä kieltä kosketeltaessa kylmiä väreitä ja vavahti, ennenkuin ehti ajatellakaan mielenliikutuksensa hillitsemistä. Kuitenkaan ei kukaan sitä huomannut. Ja puhuja, joka ei hetkeksikään hellittänyt kertomuksensa lankaa, jatkoi:

– Se oli henkilö, josta ei vielä oikein tiedetä, mistäpäin oli kotoisin, kuka hänet oli lähettänyt tai mikä hän oli miehiään; mutta varmasti hän oli yksi johtajista. Jo eilen keskellä pahinta meteliä hän oli mellastanut kuin paholainen; tähän hän ei vielä tyytynyt, vaan alkoi saarnata ja ehdoittaa muitta mutkitta, että kaikki herrat tapettaisiin. Tuo konna! Kuinka tulisivat köyhät ihmiset toimeen, jos kaikki rikkaat tapettaisiin. Poliisi, joka oli häntä läheltä pitänyt silmällä, kaappasi hänet kynsiinsä. Hänen taskuistaan löydettiin suuri tukko kirjeitä, ja häntä alettiin viedä vankeuteen. Mutta hänen toverinsa, jotka piirittivät ravintolan, ryntäsivät lukuisina sisälle ja pelastivat tuon heittiön.

– Ja minne hän sitten joutui?

– Ei tiedetä. Joko hän on päässyt pakenemaan, tai on piiloittautunut jonnekin Milanossa. Nämä ovat henkilöitä, joilla ei ole kotia, ei kattoa pään päällä, mutta jotka kuitenkin voivat majoittua ja piiloittautua kaikkialla; ainakin niin kauan kuin piru voi ja tahtoo heitä auttaa. Sitten he joutuvat kiinni, kun sitä kaikkein vähimmin aavistavat; sillä kun omena on kypsä, se putoaa puusta. Vastaiseksi tiedetään varmasti ainoastaan, että nuo kirjeet ovat oikeuden huostassa, ja että niissä koko salajuoni on kerrottuna; ja sanotaan, että siihen on sekaantuneena paljon ihmisiä. Sen pahempi heille. Panivathan he puolet Milanoa mullin mallin, ja tahtoivat tehdä pahempaakin. Väitetään, että leipurit ovat konnia. Sen tiedän minäkin, mutta lain mukaisesti heidät on hirtettävä. Viljaa on piiloitettu. Kuka sitä ei tietäisi? Mutta hallituksen asia on hankkia hyviä urkkijoita, ja laittaa vilja päivän valoon ja ripustaa korkohinnan kiskurit tanssimaan ilmaan yhdessä leipurien kanssa. Ja jos ei hallitus tee mitään, on kaupungin velvollisuus vaatia; ja jos ei ensimäistä vaatimusta noudateta, tulee vaatia toistamiseen. Sillä vaatimalla lopulta saavuttaa mitä vaatii. Sillä varsin hylättävä on tuo rikollinen tapa mennä sisälle myymälöihin ryöstämään tavaroita täysin kourin.

Renzolle oli niukka illallisensa muuttunut myrkyksi. Sietämättömän pitkältä tuntui hänestä tämä aika, ennenkuin oli poissa ja kaukana tästä ravintolasta, tästä kylästä. Useamman kuin kymmenen kertaa hän oli itsekseen sanonut: Pois, pois täältä. – Mutta pelko, että voisi herättää epäluuloa, kiihtyi silloin suunnattomasti, kävi hänen painajaisekseen, ajatustensa hirmuvaltiaaksi ja ikäänkuin naulasi hänet kiinni penkkiinsä. Tässä pulassa ollen hän ajatteli, että tuo lavertelija kaiketi lopulta lakkaisi puhumasta hänestä. Ja hän päätti heti nousta kun kuulisi siirryttävän johonkin toiseen puheenaiheeseen.

– Ja sentähden minä, sanoi muuan seurasta, minä joka tiedän miten käy tuollaisissa mellakoissa, ja että rehellisillä ihmisillä ei ole hyvä olla, en ole antanut uteliaisuuteni itseäni voittaa, vaan olen jäänyt kotia.

– Entä minä, olenko liikkunut paikaltani?

– Minä, huomautti kolmas, jos sattumalta olisin ollut käymässä Milanossa, olisin joutuisasti jättänyt sikseen kuinka tärkeän asian tahansa ja olisin rientänyt kotia. Minulla on vaimo ja lapsia. Ja totta puhuen minä en pidä mellakoista.

Sinä hetkenä isäntä, joka niinikään oli seisonut kuuntelemassa, lähestyi toista pöydän päätä nähdäkseen mitä tuo outo matkamies teki.

Renzo käytti hyväkseen tilaisuutta, viittasi isäntää luokseen, kysyi mitä oli velkaa, maksoi tinkimättä, vaikka rahansa jo olivat sangen vähissä, ja sen enempää puhumatta hän meni suoraa päätä ovelle, astui yli kynnyksen, katsoi tarkasti ympärilleen, ettei palaisi samaan suuntaan, mistä oli tullut, ja läksi kaitselmuksen haltuun antautuen astumaan päinvastaiselle taholle.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Usein yksi ainoa pyyde riittää riistämään mielenrauhan ihmiseltä; helposti siis saattaa kuvitella miten on laita jos hänet yhtähaavaa valtaa kaksi keskenään ristiriitaista pyydettä. Renzo parkaa oli jo monta tuntia vaivannut, kuten tiedätte, halu juosta ja tarve piiloittautua; ja äskeisen kauppiaan pahanpäiväiset sanat olivat äkkiä suunnattomasti kiihoittaneet kumpaakin.

Hänen seikkailunsa oli siis nostanut melua; epäilemättä kaikinmokomin tahdottiin saada hänet kiinni: Herra tiesi, kuinka monta oikeudenpalvelijaa oli kiertelemässä lähiseutuja häntä nuuskimassa, ja mitä määräyksiä oli annettu pitämään häntä silmällä kylissä, majataloissa ja teillä!

Tosin hän otti huomioon, että oli ainoastaan kaksi oikeudenpalvelijaa, jotka hänet tunsivat, ja ettei hänellä ollut nimi otsaan kirjoitettuna. Mutta mieleensä johtuivat monet kuulemansa kertomukset pakolaisista, jotka oli yllätetty ja saatu kiinni kummallisella tavalla, jotka oli tunnettu käynnistään, epäluuloa herättävästä ilmeestä ja niin monesta muusta tunnusmerkistä, joita ei olisi tullut ajatelleeksikaan, niin että kaikki hänessä herätti kauhua.

Vaikka hänen lähtiessään Gorgonzolasta, kirkonkello kutsui Ave Mariaan ja vaikka yhä sakeneva hämärä hetki hetkeltä vähensi hänen vaarojaan, hän kuitenkin vastenmielisesti pysyi valtatiellä ja päätti poiketa ensimäiselle sivutielle, joka tuntuisi johtavan siihen suuntaan, minne hän niin halukkaasti pyrki. Alussa hän kohtasi jonkun jalkamiehen; mutta hänen mielikuvituksensa oli niin pelästyksissään, ettei hän rohjennut puhutella ainoatakaan kysyäkseen tietä.

– Kuusi peninkulmaa, isäntä sanoi, näin hän ajatteli. Vaikka poiketessani sivupoluille nuo kuusi peninkulmaa venyisivät kahdeksaksi tai kymmeneksikin, niin jalkani, jotka jo ovat jaksaneet näin pitkälle, jaksanevat astua jälelläolevatkin. Varmasti en kulje Milanoa kohti, siis kuljen Addaan päin. Kävelemällä kai lopulta sinne saavun. Addalla on hyvä ääni; kunhan vaan tulen tarpeeksi lähelle sitä kuullakseni, en enää tarvitse ketään tien neuvojaa. Jos löydän jonkun veneen, jossa voin kulkea yli, niin soudan heti toiselle rannalle; ellen, jään huomisaamuun asti kedolle, kiipeän puuhun kuin varpuset: parempi puussa kuin vankilassa.

Aivan pian hän huomasi vasemmalla polun, jolle poikkesi. Jos hän tänä myöhäisenä hetkenä olisi kohdannut jonkun, ei hän enää olisi epäröinyt kysyä tietä; mutta ei kuullut yhdenkään elävän olennon askeleita. Hän kulki siis, minne polku johti ja ajatteli itsekseen:

– Minäkö olen pitänyt paholaisen melua! Minäkö olen tahtonut tappaa kaikki rikkaat! Minullako muka on ollut tukku kirjeitä! Ja puoluelaiseni, jotka muka minua vartioivat! Maksaisin sievoisen summan, jos joutuisin nenätysten tuon kauppiaan kanssa toisella puolen Addaa – milloinka onkaan minulla selän takana tuo siunattu joki – totisesti silloin hänet pysäyttäisin ja kysyisin häneltä perinpohjin, mistä hiidestä hän on koonnut kaikki nuo kauniit uutisensa. Tietäkää siis, hyvä herra, että tuon asian laita oli näin: tuo pitämäni paholaisen melu oli siinä, että autoin Ferreriä, kuin olisi hän ollut oma veljeni, tietäkää myös, että nuo roistot, jotka teidän puheenne mukaan olivat ystäviäni, olivat vähällä saattaa minut pahaan pulaan, minä kun eräänä hetkenä puhuin kuin oikea kristitty ainakin. Tietäkää, että teidän vartioidessanne myymäläänne, minä annoin ruhjoa kylkiäni pelastaakseni teidän herra viljavoutinne, jota en tunne ja jota en koskaan ole nähnyt. Saattepa odottaa kunnes toisen kerran lähden liikkeelle herroja auttamaan!.. Tosin sitä tulee tehdä sielunsa menestyksen vuoksi, sillä ovathan hekin lähimäisiämme. Ja tuo suuri kirjetukku, jossa muka oli esitettynä koko salaliitto, ja joka, kuten näytte varmasti tietävän, tätä nykyä on oikeuden käsissä, lyökäämme vetoa siitä, että minä toimitan sen tähän paikkaan, jopa ilman paholaisen välitystä! Oletteko ehkä utelias näkemään tuota suurta kirjetukkua? No, tässä se on… Yksi ainoa kirje. Ja tämä kirje on hengen miehen kirjoittama, joka voi opettaa teille uskonkappaleita milloin tahansa; hengen miehen, jonka yksi ainoa parrankarva on enemmänarvoinen kuin koko teidän partanne, ja tätä väitän teille vääryyttä tekemättä. Ja tämä kirje on kirjoitettu, kuten näette, toiselle hengen miehelle, joka on mies hänkin!.. Huomaatte siis millaisia roistoja ovat minun ystäväni. Oppikaa siis toisin puhumaan toiste, varsinkin kun on kyseessä lähimäisenne.

Mutta kotvan kuluttua nämä ja monet muut samanlaiset ajatukset täydelleen herkesivät. Nykyhetken olosuhteet valtasivat vaeltajaparan kaikki hengenvoimat.

Se pelko, että häntä ajettiin takaa tai että hänet saataisiin kiinni, mikä niin kauheasti oli vaivannut häntä päivämatkansa aikana, ei nyt enää häntä ahdistanut. Mutta sen sijaan niin monet muut seikat saattoivat hänen yöllisen vaelluksensa paljoa surullisemmaksi.

Pimeys, yksinäisyys, yhä kiihtyvä, melkein kivuksi yltyvä väsymys, kumea, tasaisesti puhaltava, mutta vinha yötuuli, joka ei suinkaan miellyttävästi hivellyt, eikä hänellä ollut yllään muuta kuin nuo samaiset häävaatteet, joihin oli pukeutunut mennäkseen hetkeksi vihille kirkkoon, sieltä voitonriemuisena palatakseen muutaman askeleen päässä olevaan kotiin. Ja kaiken tämän saattoi kahta tukalammaksi tämä kulkeminen umpimähkään ja turva- ja lepopaikan hapuileva etsintä.

Kulkiessaan sattumalta jonkun kylän läpi, hän astui hiljaa kuin hiiri, kuitenkin katsellen, eikö joku ovi vielä olisi auki. Mutta hän ei nähnyt muuta merkkiä valveilla olemisesta, kuin jonkin ikkunavarjostimen takaa tuikkivan tulen. Kulkiessaan polkua ulkopuolella asuttuja paikkoja hän tuontuostakin pysähtyi tarkkaan kuuntelemaan, joko erottaisi tuon toivotun Addan äänen; mutta turhaan. Hän ei kuullut muuta kuin koirien haukuntaa, joka nousi ilmoille jostakin yksinäisestä karjatalosta, kaikuen samalla valittavana ja uhkaavana.

Kun hän lähestyi tällaista majaa, haukunta muuttui vilkkaaksi ja raivostuneeksi ulvonnaksi. Kulkiessaan oven ohi, hän oli huomaavinaan miten eläin, kuono ovenraossa haukkui entistään rajummin, mikä riisti häneltä halun kolkuttaa ovelle ja pyytää leposijaa. Ja kenties hän ei ilman noita koiriakaan olisi rohjennut sitä tehdä.

– Kuka siellä? näin varmaankin kysyttäisiin. – Mitä haluatte tähän vuorokauden aikaan? Miten olette tullut tänne? Sanokaa nimenne! Eikö ole majataloja, missä voi yönsä viettää? Näin minulta parhaassa tapauksessa kysyttäisiin, jos kolkutan. Mutta saattaapa joku pelkuri olla valveilla ja ruveta muitta mutkitta huutamaan: Avuksi, varkaita! Heti täytyy olla valmiina selvä vastaus, ja mitä voin minä vastata? Ken yöllä kuulee melua, ei voi ajatella muuta kuin varkaita, pahantekijöitä, väijytyksiä. Ei koskaan voida kuvitella, että rehellinen mies voisi olla liikkeellä öiseen aikaan, paitsi joku ylhäinen herra vaunuissaan.

Hän säästi siis tämän keinon viimeiseen hätään ja kulki edelleen toivoen ainakin löytävänsä Addan, jos ei pääsisikään sen yli sinä yönä, kunhan hänen vaan ei enää tarvitsi sitä etsiä päiväsaikaan.

Eteenpäin, eteenpäin! Viimein hän saapui paikkaan, missä viljelty seutu päättyi sananjalkojen ja kahiloiden peittämään alueeseen. Tämä tuntui hänestä, jos ei suorastaan varmalta merkiltä, niin ainakin jonkunmoiselta viittaukselta siihen, että joki oli lähellä. Ja hän syventyi tähän tienoon, seuraten eteenpäin johtavaa polkua. Muutaman askeleen päästä hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta turhaan.

Hänen matkansa lohduttomuus kasvoi seudun karuudesta, siinä kun ei enää näkynyt ainoatakaan silkkiäispuuta, ei yhtään viiniköynnöstä, ei yhtään ihmisviljelyksen jälkeä, mitkä alussa olivat tuntuneet tarjoavan hänelle puoleksi seuraa. Kuitenkin hän riensi edelleen. Ja kun nyt hänen mielestään sukelsi esiin eräitä kuvia ja haahmoja, noita jäännöksiä lapsena kuulemistaan tarinoista, hän koetti karkoittaa tai lepyttää niitä lukemalla rukouksia vainajien puolesta.

Vähitellen hän saapui korkeampia orjantappurapensaita, nuoria tammia ja oratuomia kasvavaan lehtoon. Yhä kulkiessaan eteenpäin ja jouduttaessaan askeleitaan enemmän kärsivällisyydestä kuin halusta, hän alkoi pensaiden keskeltä eroittaa jonkun yksityisen puun. Ja seuratessaan yhä samaa polkua, hän huomasi astuvansa sisälle metsikköön. Hän tunsi joltistakin vastenmielisyyttä mennä sinne sisälle; mutta hän voitti tämän tunteen ja riensi, vaikka vastenmielisestikin, eteenpäin. Mutta kuta enemmän hän syventyi metsään, sitä enemmän hänen vastenmielisyytensä kasvoi ja joka seikka hänessä herätti kauhua. Puut, jotka kaukaa näki, saivat hänen silmissään omituisen, suunnattoman, aavemaisen muodon. Hiljaa huojuvien puidenlatvojen varjot, jotka aaltoilivat kuun valaisemalla polulla, herättivät hänessä kammoa; jopa kuivien lehtien kahina, joita polki tai liikutti astuessaan, tuntui hänen korvissaan oudon vastenmieliseltä.

Hän tunsi jaloissaan hurjaa juoksemisen halua, mutta samalla ne tuskin tuntuivat jaksavan pitää häntä pystyssä. Yötuuli pieksi vinhempana ja pistävämpänä hänen otsaansa ja poskiaan; hän tunsi sen puhaltavan vaatteiden ja ihon väliin, jähmetyttävän jäseniä ja tunkeutuvan väsymyksen kangistamiin luihin asti, sammuttaen viimeisenkin voiman virkeyden.

Oli hetki, jolloin tuo ahdistava levottomuus, tuo epämääräinen kauhu, jota vastaan hänen sielunsa jo jonkun aikaa oli taistellut, kokonaan näytti hänet voittavan ja valtaavan. Hän oli vallan masentumaisillaan; mutta silloin hän pelästyi kauhuansa enemmän kuin mitään muuta, palautti sydämeensä entisen rohkeutensa ja pakotti sitä taas pysymään vallassa.

Näin tuntien itsensä kotvan aikaa lujittuneeksi, hän pysähtyi miettimään. Ja hän päätti heti poistua tästä synkästä paikasta kulkemaansa tietä pitkin, mennä suoraa päätä kylään, jonka kautta viimeksi oli kulkenut, palata ihmisten pariin ja hakea makuusija, vaikkapa majatalostakin. Kun hän nyt siinä seisoi liikkumattomana, kun hänen astunnastaan syntynyt lehtien kahina oli tauonnut ja kun kaikki ympärillä oli hiljaa, keskellä tätä syvää äänettömyyttä, muuan häly saapui hänen korvaansa, kohina, juoksevan veden kohina. Hän kuuntelee, saa varmuuden ja huudahtaa:

– Se on Adda!

Se oli kuin ystävän, veljen, pelastajan löytäminen.

Hänen väsymyksensä melkein katosi, valtasuonensa vilkastui, hän tunsi veren virtaavan vapaampana ja lämpimämpänä kaikissa suonissaan. Hän tunsi luottamuksen jälleen heräävän mielessään ja tilansa epävarmuuden ja vakavuuden melkoisesti selkenevän; eikä hän enää epäröinyt syventyä yhä kauemmaksi metsään tuon lupaavan kohinan suuntaan.

Muutaman hetken kuluttua hän saapui tasangon laidalle, jyrkän rantatöyrään reunalle; ja katsellessaan sitä kauttaaltaan peittävän pensaikon lomitse, hän näki alhaalla virtaavan veden välkkyvän. Kun hän sitten nosti katseensa, hän huomasi vastakkaisella rannalla avaran tasangon täynnä kyliä, ja kauempana ylänköjä sekä yhdellä niistä suuren vaalean täplän, jota luuli kaupungiksi: epäilemättä se oli Bergamo.

Hän laskeusi hieman alas pitkin jyrkännettä, käsillään ja käsivarsillaan vetäen syrjään ja katkoen pensaiden oksia, tähysteli alas, liikkuiko joku vene joella ja kuunteli, kuuluisiko airojen loisketta, mutta ei nähnyt eikä kuullut mitään.

Jos siinä olisi ollut edessä pienempi vesi kuin Adda, Renzo olisi heti mennyt alas yrittämään kahlata yli. Mutta Adda ei sallinut näin tuttavallisia suhteita.

Hän siis itsekseen rupesi hyvin kylmäverisesti neuvoittelemaan, mitä oli tehtävä.

Jos kiipeisi puuhun ja odottaisi siinä aamua, jonka koittoon vielä saattoi olla kuusi pitkää tuntia, niin tuon yötuulen, tuon kylmän vallitessa ja ohuen pukunsa verhoamana, hän epäilemättä täydelleen kangistuisi.

Jos olisi kävellyt edestakaisin koko tuon ajan, saadakseen ruumiinliikettä, tämä olisi varsin vähän suojannut vilulta ja olisi liiaksi rasittanut noita jalkaparkoja, jotka jo olivat täyttäneet enemmän kuin velvollisuutensa.

Onneksi hän muisti nähneensä vallan lähellä tuota karua ahoa tuollaisen olkikattoisen majapahasen, joka on rakennettu pölkyistä ja oksista ja rapattu savella. Tällaisia Milanon lähiasukkaat kesällä käyttävät niittämänsä viljan säilytyshuoneina, jopa itse niissä viettävät yönsä viljaansa vartioiden. Muina vuodenaikoina ne ovat autioina.

Tämän vajan Renzo heti valitsi yömajakseen. Hän palasi polkua pitkin, kulki takaisin metsän, pensaikon, ja aution ahon kautta, ja kun saapui viljellylle kedolle, hän näki siinä tuon majan ja astui sitä kohti.

Lahonnut ja hajanainen ovi oli kiinni; siinä ei ollut avainta eikä salpaa. Renzo aukaisi sen ja astui sisälle. Hän huomasi riippuvan ilmassa, seinäoksien varassa, pajuista palmikoidun vuoteen, vallan riippuverkon tavoin. Mutta hänen ei tehnyt mieli kiivetä sinne. Maassa hän näki vähän olkia ja arveli, että siinäkin saattoi jotakuinkin mukavasti nukahtaa.

Mutta ennenkuin paneutui pitkäkseen tälle vuoteelle, jonka Kaitselmus oli hänelle valmistanut, hän polvistui kiittämään sitä tästä hyvästä työstä ja kaikesta muusta avusta, jota oli siltä saanut tänä hirvittävänä päivänä. Sitten hän luki tavalliset rukouksensa; lisäksi hän pyysi Herralta anteeksi, ettei ollut niitä lukenut edellisenä iltana, tai kuten hänen omat sanansa kuuluivat, että oli pannut maata kuin koira, tai pahemminkin.

– Ja tämän vuoksi, hän itsekseen lisäsi, nojaten käsillään olkivuoteeseen ja paneutuen polviltaan pitkälleen, tämän vuoksi minut tänä aamuna niin miellyttävästi herätettiin.

Hän keräsi sitten kaikki ympärillä olevat oljet ja kasasi ne päälleen tehden itselleen niin hyvän peitteen kuin suinkin voi, suojellakseen itseään kylmältä, joka siellä sisälläkin oli tuntuva. Ja tämän peitteen turviin hän vetäytyi, toivoen vaipuvansa makeaan uneen, jonka luuli sinä päivänä entistään enemmän ansainneensa.

Mutta tuskin hän oli sulkenut silmänsä, kuin hänen muistissaan tai mielikuvituksessaan – minä hetkenä, on vaikea tarkalleen sanoa – alkoi vilistä edestakaisin niin paljon ihmisiä, niin lakkaamaton jono, että uni kokonaan pakeni.

Kauppias, notaatio, oikeudenpalvelijat, miekankiilloittaja, ravintolanisäntä, Ferrer, viljavouti, iloinen kapakkayleisö, koko katurahvas, lisäksi Don Abbondio, ja Don Rodrigo: kaikki ihmisiä, jotka Renzossa herättivät tuskallisia tunteita.

Ainoastaan kolme kuvaa ilmestyi hänelle kokonaan vapaina katkerista muistoista, vailla kaikkea epäluuloa, joka suhteessa miellyttäviä; ja varsinkin kaksi, hyvinkin erilaista, mutta läheisesti yhteen liittyneinä nuoren miehen sydämessä: tumma palmikko ja valkoinen parta.

Mutta se lohdutus, minkä hänelle tuotti näiden henkilöiden muisteleminen, ei suinkaan ollut eheä ja vailla tunnonsoimausta. Ajatellessaan kunnon munkkia, hän tunsi kohta vilkkaammin harhailunsa häpeän, eilisen moitittavan juopumuksensa ja miten huonosti oli noudattanut vanhuksen isällisiä neuvoja. Ja kun hän palautti mieleensä Lucian kuvaa, emme yritä kuvailla, mitä hän silloin tunsi. Lukija, joka tuntee asianhaarat, saattaa itse sitä kuvitella.

Ja miten olisi hän voinut unhoittaa Agnese parkaa? Tuota Agnesea, joka oli valinnut hänet pojakseen, joka oli katsonut häntä yhteenliitetyksi ainoaan tyttäreensä, ja joka, ennenkuin oli kuullut Renzon käyttävän äidin-nimeä, oli ruvennut käyttämään äidin hellää kieltä ja teoillaan todistamaan huolenpitoaan.

Mutta hänelle tuotti lisäsurun, eikä suinkaan vähimmin katkeran se ajatus, että tuo vaimoparka juuri niin suurta rakkautta uhkuvien tarkotustensa ja suuren hyväntahtoisuutensa vuoksi oli karkoitettu kodistaan, melkein maailmalla harhailemassa, epävarmana tulevaisuudesta, ja että hän sai palkakseen surua ja vaivaa, juuri kun oli toivonut löytävänsä lepoa ja loppuvuosiensa iloa.

Mikä yö, Renzo parka! Sen olisi pitänyt olla hänen avionsa viides yö. Mikä huone! Mikä aviovuode! Ja minkälaisen päivän jälkeen! Ja mikä huomispäivä, mikä päivien sarja häntä odotti!

– Tapahtukoon Jumalan tahto! hän vastasi niihin surullisiin ajatuksiin, jotka häntä hetki hetkeltä yhä enemmän vaivasivat; – tapahtukoon Jumalan tahto! Hän tietää, minkä tekee. Hän ei suinkaan meitä hylkää. Kaikki tämä tapahtuu syntieni hyvitykseksi. Mutta Lucia on niin hyvä. Herra ei suinkaan anna hänen pitkään, ei suinkaan pitkään kärsiä!

Vaipuneena näihin ajatuksiin hän menetti kaiken unen toivon; toiselta puolen vilu kouristi häntä kahta voimakkaammin, niin että hänen oli pakko tuontuostakin väristä ja kalistella hampaitaan. Näin ollen hän huokaillen odotti aamun tuloa ja mittaili kärsimättömänä tuntien hidasta kulkua. Sanon mittaili, sillä joka puolen tunnin kuluttua hän tässä ehdottomassa hiljaisuudessa kuuli torninkellon lyönnin; luulen, että se oli Trezzon tornikello. Ensi kerran, kun tämä odottamaton ääni, jonka lähtökohta oli hänelle vallan epätietoinen, kajahti hänen korvaansa, se herätti hänen sielussaan salaperäisen ja juhlallisen tunteen, ikäänkuin tuntemattoman henkilön lähettämä, oudon äänen perille tuoma viesti.

Kun kello viimein oli kaiuttanut yksitoista lyöntiä,³⁰ jotka ilmaisivat sitä aikaa, jolloin Renzo oli päättänyt nousta, hän kavahti ylös puoleksi kohmettuneena, polvistui, luki tavallista hehkuvammin aamurukouksensa, nousi pystyyn, ojensi ja venytti jäseniään ja ravisti vyötäisiään ja hartioitaan, ikäänkuin kootakseen jäseniään, joista kukin tuntui joutuneen erilleen. Hän puhalsi ensin toiseen, sitten toiseen käteensä, hieroi niitä ja aukaisi majan oven. Ja ensi toimekseen hän loi ympärilleen katseen, nähdäkseen, oliko siellä ulkona ketään. Kun ei ketään huomannut, hän haki katseillaan edellisenä iltana kulkemaansa polkua, tunsi sen pian ja rupesi sitä astumaan.

Taivas lupasi kaunista päivää. Kuu hohti vaaleana ja säteettömänä taivaan kolkasta, kuitenkin vielä eroten äärettömästä harmaanvihreästä laesta, joka kaukana aamun puolella vähitellen vaihtui kellertäväksi punaksi. Alempana, vallan kiinni taivaanrannassa oli muutamia epätasaisia pitkiä pilvenjuovia, joissa sinervä väri vei voiton ruskeasta, ja joista alimmaisten laitaa päärmysi tulenhehkuinen reunus, mikä hetki hetkeltä kävi kirkkaammaksi ja häikäisevämmäksi. Eteläisellä taivaalla toisenlaiset yhteen ryhmittyneet pilvet, keveinä ja utumaisina kiilsivät lukemattomia nimettömiä värejä heijastaen. Siinä oli tuo Lombardian taivas, niin herttaisen kaunis, kun se on kaunis, niin loistava, niin rauhaisa.

Jos Renzo olisi ollut huvikseen kävelemässä, hän varmaankin olisi nostanut katseensa ihaillakseen tätä aamunkoittoa, joka niin suuresti erosi siitä, mitä hän oli tottunut näkemään vuoristoseudullaan. Mutta hänen katseensa seurasivat polkua, hän kun astui nopeasti, sekä nostaakseen ruumiinsa lämpöä, että saapuakseen pikemmin perille.

Hän kulkee halki kedon, poikki karun ahon, läpi pensaikon, ja syventyy metsään, missä astuu katsellen ympärilleen ja muistellen häpeän ja säälin sekaisin tuntein sitä kauhua, jota siellä muutama tunti aikaisemmin oli kokenut. Saavuttuaan rantapenkereen huipulle, hän katsoi alas joelle ja huomasi pensaiden lomitse pienen kalastajaveneen, joka hitaasti ja vasten virtaa kulkien pysytteli lähellä rantaa.

Renzo rientää heti alas lyhyintä tietä orjantappurapensaiden lomitse, ja seuraavassa tuokiossa hän on rannalla. Hyvin hiljaisella äänellä hän kutsuu kalastajaa. Hän tahtoo näyttää siltä, kuin pyytäisi kalastajalta varsin pientä palvelusta, mutta tietämättään hän rukoilevan ilmeisenä viittaa kalastajaa suuntaamaan veneensä rantaan. Kalastaja luo pikaisen katseen pitkin rantaa, katselee eteensä ja taaksensa, suuntaa sitten veneensä Renzoa kohti ja laskee kokan rantaan.

Renzo, joka seisoo vallan rannan äärellä, toinen jalka melkein vedessä, tarttuu veneen kokkaan, keikahtaa veneeseen ja virkkaa:

– Tahdotteko tehdä minulle sen palveluksen, luonnollisesti maksusta, että soudatte minut toiselle rannalle?

Kalastaja oli tämän arvannut, ja käänsi jo veneen toista rantaa kohti. Renzo näki veneen pohjalla toisen airon, kumartui ja tarttui siihen.

– Varovasti, varovasti, sanoi veneen isäntä. Mutta kun huomasi miten taitavasti nuori mies oli tarttunut airoon ja valmistautui sitä käyttämään, hän lisäsi:

– Kah, kuuluttehan meidän ammattiimme.

– Aina vähin, vastasi Renzo, ja ryhtyi toimeensa, osoittaen pikemmin mestarin taitoa, kuin harjoittelijan kykeneväisyyttä.

Herkeämättä soutaen hän silloin tällöin loi epäluuloisen katseen sille rannalle, jolta poistui, ja sitten levottoman katseen vastaiselle rannalle, ja hänen mieltään karvasteli, ettei voinut soutaa sinne lyhintä tietä virta kun sillä kohdalla oli liian vuolas, niin ettei saattanut ohjata venettä suoraan sen poikki. Veneen täytyi milloin kääntyä poikittain, milloin seurata virran mukana ja pyrkiä vinosuuntaisesti toiselle rannalle.