Kitabı oku: «Kihlautuneet», sayfa 23

Kaikissa hieman sekavissa yrityksissä vaikeudet, jotka alussa esiintyvät tukuttain, jakaantuvat sitten ja pienenevät itse toimeenpanon aikana; niinpä Renzo nyt, kun jo melkein oli kuljettu Adda joen poikki, oli levoton kun ei tarkalleen tietänyt, muodostiko se tässä kohdassa noiden kahden valtion rajan ja oliko hänellä voitettuaan tämän esteen vielä toisia voitettavana. Hän puhutteli siis kalastajaa, joka kääntyi, osoitti päännyökkayksellä tuota valkeata täplää, jonka edellisenä yönä oli nähnyt ja joka nyt näytti hänestä paljoa selvemmältä ja kysyi:

– Onko tuo Bergamo?

– Se on Bergamon kaupunki, vastasi kalastaja.

– Ja onko tuo edessämme oleva ranta Bergamon aluetta?

– Se on Pyhän Markuksen suojeluksen alaista maata.

– Eläköön Pyhä Markus! huudahti Renzo.

Kalastaja ei sanonut mitään.

Viimein veneen kokka koskettelee rantaa. Renzo hypähtää maihin. Ensin hän sydämessään kiittää Jumalaa, sitten ääneensä soutajaa. Senjälkeen hän pisti käden taskuun, otti esiin berlingan, joka asianhaaroihin nähden ei suinkaan ollut mikään mitätön rahamäärä hänelle, ja ojensi sen kunnon miehelle. Tämä loi vielä katseen Milanonpuoleiselle rannalle sekä myötä- ja vastavirtaan, ojensi kättään, otti hopearahan, pisti sen taskuunsa, mytisti suutaan, painoi lisäksi etusormeaan poikittain huulille, säestäen tätä liikettä merkitsevällä katseella, ja virkkoi:

– Onnea matkalle.

Sitten hän kääntyi pois.

Jotta ei kalastajan pikainen ja hienotunteinen alttius outoon henkilöön nähden liiaksi kummastuttaisi lukijaa, on meidän huomauttaminen, että soutaja, jolta salakuljettajat ja pahantekijät usein pyysivät samanlaista palvelusta, oli tottunut sitä harjoittamaan, ei niin suuresti sen niukan ja epävarman raha-ansion vuoksi, jota se saattoi tuottaa, vaan sentähden, että ei tahtonut saada itselleen vihamiehiä tämänkaltaisten ihmisten parista. Kuitenkin hän sitä tarjosi vaan silloin, kun oli varma siitä, etteivät tulli- ja oikeudenpalvelijat ja vakoilijat häntä huomanneet. Vaikka hän siis ei noille henkilöille suonut hyvää, hän koetti olla heille mieliksi, noudattaen sellaista puolueettomuutta, mikä on sen tavallinen menettely, jonka on pakko olla tekemisissä eräänlaisten henkilöiden kanssa, ja tehdä toisille tiliä teoistaan.

Renzo pysähtyi hetkeksi rannalle katsomaan vastakkaista rantaa, tuota maata, joka muutamia hetkiä aikaisemmin niin oli polttanut hänen anturoitaan.

– Olenpa vihdoinkin päässyt siitä turviin! oli hänen ensi ajatuksensa.

– Pysy siinä, sinä kirottu maa! Tämä oli hänen toinen ajatuksensa, hyvästinsä synnyinseudulle. Mutta kolmas ajatuksensa riensi niiden luo, jotka hän oli jättänyt sinne.

Silloin hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen, huokasi, loi katseensa veteen, joka virtasi hänen jalkainsa edessä ja ajatteli:

– Tuo vesi on kulkenut sillan alitse.

Sillaksi sanoivat yksinkertaisesti Renzon kotiseutulaiset Leccon siltaa. – Hyi, sinä häijy maailma. Mutta yhtä kaikki; tapahtukoon Jumalan tahto.

Hän käänsi selkänsä näille surullisille esineille ja alkoi astua, ottaen suunnan ohjaajaksi vuoren rinteellä olevan valkean pilkun, kunnes oli kohtaava jonkun, joka neuvoi hänelle varsinaisen tien. Ja nyt hän jo vallan varmana puhutteli vastaantulijoita ja mainitsi vallan muitta mutkitta sen kaupungin nimen, missä serkkunsa asui. Ensimäiseltä, jonka puoleen kääntyi hän sai tietää, että hänellä vielä sinne oli matkaa yhdeksän Italian peninkulmaa.

Tämä vaellus ei ollut iloinen. Lukuunottamatta Renzon omia huolia, hänen silmiään joka hetki kohtasivat surulliset näyt, jotka selvästi osoittivat hänelle, että hän näillä seuduin oli tapaava samanlaista puutetta kuin kotitienoillaan. Pitkin tietä, ja vielä enemmän kylissä ja kauppaloissa hän näki vilisevän kerjäläisiä, joista useimmat eivät käyneet kerjuulla ammattilaisina, vaan olojen pakosta ja joiden kurjuus kuvastui enemmän kasvoista kuin vaatteista. Siinä oli talonpoikia, vuoristolaisia, käsityöläisiä, koko perheitä. Ja kaikkialla kuului kumeata anomisen, valituksen ja vaikeroimisen huminaa. Tämä näky herätti hänessä sääliä ja alakuloisuutta ja lisäksi levottomuutta omaan tulevaisuuteensa nähden.

– Kuka tietää, hän virkkoi itsekseen ajatuksiinsa vaipuneena, kohtaanko minä suotuisia oloja. Kuka tietää, onko työtä, kuten edellisinä vuosina. Mutta oli miten tahansa! Bortolo tahtoo parastani; hän on hyvä mies, hän on ansainnut rahaa. Hän on niin monasti pyytänyt minua tulemaan, hän ei tule minua hylkäämään. Ja sitten Kaitselmus on minua auttanut tähänasti, se on minua tukeva vastedeskin.

Tällävälin ruokahalu, joka jo jonkun aikaa sitten oli herännyt, kasvoi kasvamistaan, mikäli matkaa kului. Ja vaikka Renzo, ruvettuaan kiinnittämään tarkempaa huomiota nälkäänsä, tunsi voivansa suuretta tuskatta kestää tuon parin peninkulman pituisen loppumatkan perille asti, hän kuitenkin arveli, ettei ollut soveliasta ilmestyä serkkunsa eteen kerjäläisen tavoin ja ensi tervehdyksekseen virkkaa hänelle: Anna minulle ruokaa. Hän otti siis kaikki rikkautensa ulos taskusta, kaatoi ne kämmeneensä ja laski ne. Se ei ollut mikään pitkä lasku, eikä se vaatinut suurta laskuopillista taitoa. Mutta siitä riitti kuitenkin runsaasti pikkuaterian maksamiseen. Hän meni sisälle pieneen ravintolaan hieman ruualla virkistämään voimiaan. Ja kun oli maksanut laskunsa, jäi hänelle vielä muutama kuparikolikko.

Tullessaan ulos hän huomasi oven edessä, ja niin lähellä, että vähällä oli kolhaista jalallaan, kaksi vaimoa loikomassa maassa; toinen heistä oli vanha, toinen paljoa nuorempi ja tämä piti sylissään pientä lasta, joka turhaan imettyään toista ja sitten toista nisää, parkui surkeasti. Kaikki kolme olivat kuolon kalpeat. Heidän vieressään seisoi mies, jonka kasvot ja jäsenet vielä todistivat entisiä voimia, mitkä pitkällinen paastoaminen oli melkein kokonaan masentanut ja riuduttanut. Kaikki kolme ojensivat kättä häntä kohti, joka astui ulos ravintolasta varmoin askelin ja virkistyneen näköisenä. Ei yksikään heistä puhunut. Mitä enempää olisivat rukoilevat sanat voineet ilmaista?

– Siinä on taas Kaitselmus! huudahti Renzo. Ja upottaen kiireissään kätensä taskuun, hän siitä otti esiin nuo muutamat jälelle jääneet kolikot, laski ne lähimpään käteen ja lähti matkaan.

Ateria ja hyvä teko – onhan meissä ruumis ja sielu – olivat virkistäneet ja ilahuttaneet hänen ajatuksensa. Totisesti hän näin lahjoittamalla pois viimeiset roponsa, oli saanut enemmän luottamusta tulevaisuuteen, kuin jos olisi löytänyt lahjoittamaansa kymmenen kertaa suuremman summan. Sillä jos Kaitselmus sinä päivänä noiden onnettomien auttamiseen, jotka menehtyivät tiellä, oli määrännyt muukalaisen viimeiset rovot, hänen, joka kodistaan pakolaisena ei itse tietänyt, miten oli elävä, niin miten voisi se hylätä sitä, jota oli käyttänyt välikappaleenaan ja jossa se itsestään oli herättänyt niin eloisan, niin luottamuksellisen tunteen?

Jotenkin tällaista ajatteli nuori mies; tosin ei niin selvästi, kuin mitä minun sanani ilmaisevat.

Kun hän loppumatkallaan ajatteli tilaansa, kaikki tuntui hänestä selviävän. Eihän nälänhätää ja kurjuutta voinut alati kestää. Korjataanhan joka vuosi uusi viljasato. Sillävälin hänellä oli tukenaan serkkunsa Bortolo ja oma taitonsa. Lisäksi hänellä oli kotonaan pieni rahasäästö, jonka oitis aikoi lähetyttä itselleen. Pahimmassa tapauksessa hän voisi säästäväisesti elää päivästä toiseen, kunnes paremmat ajat taas koittaisivat.

– Niin viimein siis koittavat paremmat ajat – näin Renzo jatkoi mielikuvituksessaan; työhön ryhdytään taas innokkaasti. Työnantajat koettavat kilvan saada milanolaisia työmiehiä, sillä nämä osaavat aina ammattinsa kaikkein parhaiten. Silloin milanolaiset työmiehet korottavat vaatimuksiaan: ken tahtoo palvelukseensa taitavaa väkeä, sen on pakko maksaa hyvät palkat. Silloin ansaitsee mitä itse tarvitsee elantoonsa, jopa syrjään pantavaakin. Silloin sisustetaan pieni sievä talo … ja sitten kirjoitetaan molemmille naisille, että tulisivat. Mutta miksi muuten odottaa niin kauan? Olisimmehan pienillä säästöillämme eläneet siellä koko talven. Samoin elämme täälläkin. Pappeja on kaikkialla. Tulkoot siis tänne, nuo molemmat rakkaat naiset, ja me järjestämme itsellemme täällä kodin. Miten hauskaa tuleekaan olemaan kävellä tällä tiellä kaikki yhdessä! Mennään Addalle asti rattailla ja syömme eväitämme rannalla. Näytän naisille sen kohdan, mistä astuin veneeseen, sen orjantappurapensaan, jonka oksien lomitse astuin alas rannalle, sen paikan, josta tähystelin venettä.

Hän saapuu serkkunsa asuinkaupunkiin. Astuessaan siihen sisälle, tai oikeammin sen laidalle, hän huomaa hyvin korkean talon ja siinä useita riviä pitkiä ikkunoita, tavallista lähempänä toisiaan. Hän tuntee sen kehruulaitokseksi, astuu sisälle ja kysyy korkealla äänellä keskellä alasvirtaavan veden ja pyörien melua, asuuko täällä muuan Bortolo Castagneri.

– Herra Bortolotako tarkoitatte? Hän on tuossa.

– Herra! – se on hyvä merkki, ajatteli Renzo. Hän huomaa serkkunsa ja rientää hänen luokseen. Tämä kääntyy ja tuntee nuoren miehen, joka virkkaa:

– Tässä nyt olen.

Serkku päästää ihmettelevän huudahtuksen; sitten molemmat ojentavat käsivarsiaan ja syleilevät toinen toistaan. Näiden ensi tervehdysten jälkeen Bortolo vei nuoren ystävämme toiseen huoneeseen, pois koneiden rymäkästä ja turviin uteliaiden katseilta ja sanoi hänelle:

– Olen iloinen nähdessäni sinut täällä. Mutta oletpa sinä aika velikulta. Niin monasti olen kutsunut sinua tulemaan, etkä koskaan ole noudattanut kutsuani. Nyt ilmestyt tänne hieman vaikeana aikana.

– Totta puhuakseni, en ole lähtenyt kotoa vapaasta tahdostani, sanoi Renzo.

Ja niin lyhyesti kuin suinkin saattoi, kuitenkin ollen suuren mielenliikutuksen valloissa, hän kertoi tuon surullisen tarinansa.

– Vai ovat siinä toisen juonet mukana, virkkoi Bortolo. Renzo parka! Mutta sinä olet luottanut minuun, enkä minä sinua hylkää. On totta, ettei tällä hetkellä tarvita työmiehiä. Jokainen työnantaja pitää palveluksessaan entisiä työmiehiään ainoastaan senvuoksi, ettei heitä menettäisi ja jotta tehtaan asiat eivät huononisi. Mutta isäntä on minulle hyvin suosiollinen, ja varoja hänellä kyllä on. Voinhan sinulle sanoa, että hän saa suureksi osaksi niistä kiittää minua: hänellä näet on pääomaa, mutta minulla vähän liikettä edistävää taitoa. Tiedätkö, että minä olen hänen etevin työntekijänsä. Lisäksi, totta puhuakseni, olen hänen oikea kätensä. Lucia Mandella parka! Muistan hänet, kuin olisin nähnyt hänet eilen. Niin hyvä tyttö! Aina kaikkein hartain kirkossa, ja kun kulki tuon hänen majansa ohi… Muistan vielä niin hyvin tuon pikkutalon siellä kylän perällä ja tuon kauniin viikunapuun, joka kohosi yli muurin.

– Ei, ei; älkäämme puhuko siitä.

– Tahdoin sanoa, että kun kulki hänen pikkutalonsa ohi, kuuli yhä tuon kerinpuun surinaa. Ja tuo Don Rodrigo oli jo minun aikanani noilla huonoilla jäljillä. Mutta nyt, mikäli huomaan, hän hurjistelee kuin täysi piru, niin kauan kuin Herra antaa sen miehen pysyä hirttämättä. No niin, kuten sanoin, täälläkin on vähän nälänhätää!.. Ja toisesta toiseen … onko sinun nälkä?

– Söin vähän aikaa sitten matkalla.

– Entä miten on varojen laita?

Renzo ojensi toisen kätensä, lähensi sitä suuhunsa ja puhalsi siihen kevyesti.

– Se ei tee mitään, sanoi Bortolo. Minulla kyllä on rahoja. Rohkeutta vaan; kun olot muuttuvat, jos Jumala niin sallii, on sinulla pian tilaisuus maksaa minulle takaisin, jopa panna vähän säästöönkin.

– Minulla on vähän säästöjä kotona, ja käsken lähettämään ne tänne.

– Hyvä, mutta siihen asti voit luottaa minuun. Jumala on suonut minulle siunaustaan, jotta tekisin hyvää. Ja ellen tee sitä sukulaisilleni ja ystävilleni, kelle sitä sitten tekisin?

– Tätä olen odottanut Kaitselmukselta! huudahti Renzo, sydämellisesti puristaen hyvän serkkunsa kättä.

– Ovatpa siis, jatkoi serkku, Milanossa pitäneet noita mellakoita. Minusta he tuntuvat hieman hulluilta nuo ihmiset. Jo tännekin oli levinnyt huhu siitä; mutta tahdonpa, että hieman myöhemmin kerrot minulle noista tapahtumista tarkemmin. Onhan meillä paljon toisillemme kerrottavaa. Täällä, kuten näet, kaikki käy paljon tyynemmin, ja kaikki tehdään hieman järkevämmin. Kaupunki on ostanut kaksi tuhatta kuormaa viljaa eräältä venezialaiselta kauppiaalta. Se on tosin turkkilaista viljaa. Mutta kun on kyseessä nälän tyydyttäminen, ei olla niin vaativaisia. Kuulehan nyt, miten kävi. Veronan ja Brescian viranomaiset sulkevat vuorisolat ja sanovat: – Tästä ei päästetä viljakuormia kulkemaan. Mitä silloin tekevät Bergamolaiset? He lähettävät Veneziaan Lorenzo Torren, miehen, joka osaa puhua. Tämä mies lähti kiireisesti matkaan, ilmestyi doodshin eteen ja kysyi häneltä, mitä tämä huono pila oikeastaan merkitsi. Kuuluipa pitäneen aika puheen, sellaisen, että olisi voinut vaikka painattaa. Se on sentään jotain, kun on mies, joka osaa puhua! Heti annettiin määräys, että viljakuormat oli päästettävä kulkemaan; eikä ainoastaan päästettävä kulkemaan, vaan lisäksi annettava niille suojeleva saattojoukko. Ja nyt on vilja matkalla tänne. Onpa ajateltu maaseudunkin asukkaita. Giovanbatista Biava, Bergamon lähettiläs, Veneziassa – kunnon mies hänkin! – huomautti senaatille, että maaseudullakin kärsittiin nälänhätää, ja senaatti myönsi neljätuhatta karpiota viljaa. Johan siitä leipoo hieman leipää! Ja näetkös, jos leipä loppuu, niin syömme särvintä. Hyvä Jumala on antanut minulle varoja, kuten sanoin. Nyt vien sinut isännän luo. Olen puhunut hänelle usein sinusta, niin että hän ottaa sinut hyvin vastaan. Hän on hyvä roteva Bergamolainen, vanhanaikuisen yksinkertainen, mutta sydän puhdasta kultaa. Totta puhuakseni, hän ei sinua nyt odota tulevaksi. Mutta kun hän saa kuulla tarinasi… Lisäksi hän osaa panna arvoa hyviin työmiehiin, sillä nälänhätä menee ohi, mutta työ pysyy. Mutta minun on ennen kaikkea huomautettava sinulle yhtä seikkaa. Tiedätkö miksi meitä Milanolaisia mainitaan näillä seuduin?

– No miksi?

– Meitä sanotaan hölmöiksi.

– Eipä juuri mikään kaunis nimi.

– Vähät siitä! Ken on syntynyt Milanon alueella ja tahtoo elää Bergamon seuduilla, saa tyynesti tyytyä tuohon hyväilynimeen. Tämän seudun ihmisistä on samaa jos puhuttelee Milanolaista kunnianimellä hölmö kuin jos aatelismiestä mainitsee arvonimellä "Teidän Ylhäisyytenne".

– Tuo hyväilynimi kai annetaan sille, joka suostuu sitä vastaanottamaan.

– Renzo hyvä, ellet ole valmis vastaanottamaan hölmön nimeä joka suupalaa niellessäsi, niin ei sinun pidä ajatellakaan täällä elämistä. Tai muuten pitäisi alati olla tikari kädessä. Ja jos oletamme, että tappaisit pari, kolme tai neljä, niin lopulta kuitenkin kohtaisit jonkun, joka suorastaan tappaisi sinut, Ja kuinka hauskaa olisi astua Jumalan tuomioistuimen eteen kolme tai neljä miestappoa omallatunnollaan?

– Entä Milanolainen, jolla on hieman … ja Renzo koputti sormella otsaansa, kuten jo oli tehnyt "Täysikuu" ravintolassa; tarkoitan Milanolaista, joka täydelleen osaa ammattinsa?

– Se on samantekevää. Täällä hänkin on vaan hölmö. Tiedätkö, mitä sanoo isäntäni puhuessaan minusta ystävilleen? Näin hän sanoo: – Tuo hölmö on kuin Jumalan lähettämä minun liikkeeseeni. Ellei minulla olisi tuota hölmöä, olisin huutavassa hukassa. Tällainen on tapa.

– Se on totisesti typerä tapa. Ja varsinkin kun näkevät, mihin me kykenemme. Sillä kukahan on tuonut näille seuduille tämän teollisuuden? Kuka on saattanut sen menestymään? Me, tiemmä. Eivätkö he siis voi muuttaa tapojaan?

– Tähänasti eivät ainakaan sitä ole tehneet. Aikaa myöten se kenties tapahtuu. Ehkä kasvava polvi tulee toisenlaiseksi. Mutta aikaihmiset ovat parantumattomia. Heillä on tuo piintynyt tapa, eivätkä he siitä luovu. Mutta mitä siitä oikeastaan välitämme? Olivathan, luullakseni, vähän toista laatua ne kohteliaisuudet, joita sinulle osoittivat rakkaat kotiseutulaisemme.

– Se on totta. Ja jos ei todella sen pahempaa…

– No hyvä, että tämä seikka on sinulla selvillä. Menkäämme isännän luo, ja rohkeutta…

Kaikki kävikin hyvin ja niin Bortolon lupausten mukaisesti, että pidämme tarpeettomana siitä erityisesti kertoa.

Tämä oli todella Kaitselmuksen ohjausta. Sillä saamme nähdä missä määrin Renzo saattoi turvautua kotia jättämiinsä varoihin.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Samana päivänä, nimittäin marraskuun 13: ntena, saapui Leccon pormestarin luo tavaton pikalähetti, joka jätti hänelle oikeuden kapteenin lähettämän kirjelmän, mikä määräsi ryhtymään kaikkiin mahdollisiin ja mitä tehokkaimpiin toimenpiteisiin sen selville saamiseksi, oliko muuan nuori mies, nimeltä Lorenzo Tramaglino, silkinkehrääjä, joka oli paennut praedicti egregii domini Capitanei (yllämainitun arvoisan herra kapteenin) käsistä, palannut palam vel clam, (julkisesti tai salaa) kotikyläänsä, ignotum (tuntematonta), mikä se oikeastaan on, verum in territorio Leuci: quod si compertum fuerit sic esse, (mutta Leccon alueella: ja jos huomataan näin olevan asianlaidan) niin herra pormestari koettakoon quanta maxima diligentia fieri poterit (niin uutterasti kuin suinkin on mahdollista) saada hänet käsiinsä. Ja riittävän vahvasti sidottuna, videlicet (nimittäin) hyviin käsirautoihin, koska kokemus on osoittanut rannenuorien kelpaamattomuuden kyseessä olevaan yksilöön nähden, hän kuljetutettakoon vankilaan ja säilytettäköön siellä vahvasti vartioituna, jotta hän sittemmin luovutettaisiin häntä noutamaan lähetettyjen henkilöiden huostaan. Ja olkoon tämä toteutettavissa tai ei, accedatis ad domum praedicti Laurentii Tramaglini; et facta debita diligentia, quidquid ad rem repertum fuerit auferatis; et informationes de illius prava qualitate, vita et complicibus, sumatis; (menkää edellämainitun Laurentius Tramaglinon asuntoon ja suoritettuanne asianmukaisen tarkastuksen, tuokaa mukaanne kaikki mikä on yhteydessä tämän jutun kanssa; ja ottakaa selvä hänen huonoista luonteenominaisuuksistaan, elintavoistaan ja kanssarikollisistaan) ja kaikesta, mitä sanotaan, tehdään, huomataan ja ei huomata, diligenter referatis (tehkää joutuin ilmoitus).

Niinpian kuin pormestari oli kaiken inhimillisen kyvyn mukaisesti ottanut selvän siitä, ettei kyseessä oleva henkilö ollut palannut kotiseudulleen, hän kutsutti luokseen kylänvoudin ja läksi tämän opastamana sekä notaarion ja useiden oikeudenpalvelijain seuraamana osoitettuun taloon. Talo on suljettuna; henkilö, jolla on huostassaan sen avain, ei ole tavattavissa. Lukko murretaan ja noudatetaan säädettyä uutteruutta, s.o. menetellään kuin väkirynnäköllä valloitetussa kaupungissa ainakin. Huhu tästä retkikunnasta leviää heti paikalla yli koko kylän ja saapuu isä Cristoforon korviin; tämä on siitä yhtä hämmästynyt kuin huolissaan ja kyselee monelta, saadakseen jotain selvyyttä näin odottamattomasta tapauksesta. Mutta hän saa kuulla ainoastaan tuulesta temmattuja olettamia ja ristiriitaisia tietoja. Ja hän kirjoittaa oitis isä Bonaventuralle, jolta toivoo saavansa varmempaa tietoa.

Tällävälin Renzon sukulaiset kutsutaan saapuville tuomaan esiin kaikkea, minkä tietävät hänen huonoista luonteenominaisuuksistaan. Tramaglinon nimen omistaminen tietää onnettomuutta, häpeää, rikosta. Koko kylä on kuohuksissa. Vähitellen saadaan tietää, että Renzo on paennut oikeuden käsistä keskeltä Milanoa ja että hän sitten on kadonnut. Kuiskaillaan, että hän on tehnyt jonkun pahan kepposen, minkä, sitä ei tiedetä, mutta sitä kerrotaan sadalla eri tavalla. Kuta mahdottomammalta se kuulostaa, sitä vähemmin sitä uskotaan paikkakunnalla. Useimmat arvelevat ja kuiskaavat toistensa korvaan, että tämä on tuon ylen mahtavan ja väkivaltaisen Don Rodrigon toimeenpanema juoni, jonka tarkoituksena on syöstä turmioon kilpailijaparkansa. Näin ihmiset tehden johtopäätöksiään tosiseikkoja tuntematta, joskus vallan väärin syyttävät konniakin.

Mutta me, joilla on, kuten sanotaan, huostassamme salaisuuden avain, saatamme vakuuttaa että Don Rodrigolla tosin ei ollut mitään osallisuutta Renzon onnettomuuteen, mutta että hän kuitenkin iloitsi siitä niin, kuin olisi se ollut hänen itsensä aikaansaama ja että hän siitä riemuitsi yhdessä kätyriensä, ja erityisesti kreivi Attilion kanssa.

Viimemainitun olisi pitänyt, alkuperäisten tuumiensa mukaisesti, tähän aikaan jo olla Milanossa. Mutta saatuaan ensi tiedot siellä syntyneistä levottomuuksista ja roskaväen menettelystä, se kun oli halukas vastaanottamaan kaikkea muuta kuin kepiniskuja, hän oli katsonut varovaiseksi pidentää oloansa maalla kunnes saapui rauhoittavia tietoja. Tämän hän teki sitä suuremmalla syyllä, kun hän oli loukannut useita ja kun hänellä oli aihetta pelätä, että niin useiden joukossa, mitkä olivat pysyneet alallaan ainoastaan voimattomuuden pakosta, saattaisi olla joku, joka asianhaarojen rohkaisemana pitäisi hetkeä otollisena tekeytyäkseen kaikkien muiden puolesta kostajaksi.

Tätä varovaista lykkäystä ei kestänyt kauan. Milanosta saapunut käsky ryhtyä vangitsemistoimiin Renzoon nähden oli jo merkki siitä, että asiat siellä olivat joutuneet entiselle tolalleen. Selvät tiedot, jotka saapuivat melkein samaan aikaan, tuottivat varmuuden. Kreivi Attilio lähti heti matkaan rohkaisten lähtiessään serkkuaan pysymään lujana yrityksessään ja taistelemaan kaikkia vastuksia vastaan; itse hän puolestaan lupasi auttaa häntä pääsemään vapaaksi munkin vaikutuksesta, ja huomautti, että oikeaan aikaan tuolle viheliäiselle kilpailijalle sattunut onnettomuus oli omansa asiaa suuresti edesauttamaan.

Tuskin oli Attilio lähtenyt linnasta, kun Harmaa ehein nahoin saapui Monzasta, tuoden herralleen kaikki ne tiedot, jotka hänen suinkin oli onnistunut saada: nimittäin, että Lucia oli paennut siihen ja siihen luostariin, sen ja sen aatelisneitosen turviin; että hän siinä pysyi alati sulkeutuneena sisälle, vallan kuin olisi ollut nunna, ettei koskaan astunut ulkopuolelle kynnystä, että otti osaa kirkonmenoihinkin istuen pienen rautaristikko-ikkunan takana, mikä aiheutti pettymystä useissa, jotka olivat kuulleet puhuttavan jotain hänen seikkailustaan ja suuresta kauneudestaan, joten kernaasti olisivat tahtoneet nähdä hänen kasvonsa.

Nämä tiedot herättivät Don Rodrigossa pirullisen intohimon, tai oikeammin sanoen, saattoivat kahta kiihkeämmäksi hänessä jo ennestään piilleen himon.

Näin monet hänen pyyteilleen edulliset asianhaarat kuumensivat yhä enemmän hänen intohimonsa polttoa, nimittäin sitä kunniantunteen, raivon ja inhoittavan halun sekoitusta, joka muodosti hänen intohimonsa. Renzo poissa, karkoitettuna, maanpaossa – tämähän saattoi kaikki yritykset häntä vastaan luvallisiksi, jopa voi hänen morsiantaankin pitää anastettavissa olevana tavarana; ainoa ihminen maailmassa, joka voi tätä puolustaa ja joka saattaisi nostaa kauas ja ylhäisten korviin kuuluvaa melua, oli tuo raivoisa munkki, mutta ennen pitkää hänkin luultavasti tulisi olemaan kykenemätön vahingoittamaan. Ja silloin ilmaantuu äkkiä uusi este, joka ei ainoastaan muodosta vastapainoa kaikille näille edullisille asianhaaroille, vaan myös on omansa tekemään ne vallan tehottomiksi.

Monzan luostari, vaikka siellä ei olisikaan asustanut herttuan tytär, oli kova luu miehen sellaisen hampaille, kuin Don Rodrigo. Ja vaikka hän kuinkakin mielikuvituksessaan samoili tämän tyyssijan ympärillä, ei hän keksinyt mitään keinoa tunkeutua sinne sisälle väkivallan eikä viekkauden avulla. Jo hän oli vähällä luopua yrityksestä; hän oli aikeissa lähteä Milanoon ja tehdä kierroksen välttääkseen Monzan, sekä sitten Milanoon saavuttuaan syöksyä keskelle ystäviensä hyörinää huumautuakseen ja karkoittaakseen mielestään iloisien ajatusten avulla sen ajatuksen, josta oli tullut hänen elämänsä kiusa. Mutta nämä ystävät – siinä juuri pulma! Sen sijaan että heidän seurastaan löytäisi hieman virkistävää huvitusta, hän saattoi odottaa siinä kohtaavansa seikkoja, jotka alati palauttaisivat hänen mieleensä surunsa aiheen. Sillä epäilemättä Attilio jo oli toitottanut torvea ja saattanut kaikki odotuksen jännitykseen.

Joka taholta häneltä kyseltäisiin tuota nuorta vuoristolaisnaista. Ja silloin tietysti täytyisi antaa päteviä selityksiä. Hän oli tahtonut, oli yrittänyt; mitä hän oli saavuttanut? Oltiin ryhdytty yritykseen – hieman epäjaloon tosin: mutta vähät siitä, kukapa aina voi hillitä oikullisia mielijohteitaan; pääasia on osata niitä tyydyttää. Miten siis aiottiin suoriutua tästä yrityksestä? Miten? Moukka ja munkki olivat vetäneet häntä nenästä. Hiisi vieköön! Ja kun odottamaton onni oli syrjäyttänyt toisen ja taitava ystävä oli sysännyt pois tieltä toisen, ilman että tuolla tolvanalla itsellä oli ollut mitään vaivaa, ei tämä osannut hyväkseen käyttää näitä asianhaaroja, vaan vetäytyi raukkamaisesti pois koko pelistä. Näin ei hän enää koskaan saattanut kohottaa otsaansa säätyhenkilöiden parissa, tai täytyi hänen joka hetki pitää käsi miekankahvalla.

Ja sitten, miten palata tai jäädä linnaan, seudulle, missä, puhumattakaan hänen intohimonsa alituisista ja kirvelevistä muistoista, täytyi kärsiä rauenneen yrityksen tuottamaa häpeää, missä samalla kasvaisi yleinen viha häntä kohtaan ja heikkenisi hänen vaikutusvaltansa voima, missä joka vastaantulevan heittiön kasvoissa, keskellä kumarruksiakin, olisi luettavana katkera huudahdus:

– Saitpa niellä tuon katkeran palan, se minua ilahuttaa!

Vääryydentekijän tie, näin huomauttaa tässä lähdekirjoituksemme, on leveä; mutta täten ei ole sanottu, että se olisi mukava. Sillä on vaikeutensa ja kuoppansa; siihen liittyy paljo ikävyyttä ja vaivaa, vaikka se johtaakin mäkeä alas.

Don Rodrigo, joka ei tahtonut hellittää, ei peräytyä eikä pysähtyä, mutta joka oli voimaton omin neuvoin etenemään, hautoi mielessään keinoa, joka saattaisi yrityksen mahdolliseksi. Hän aikoi nimittäin ottaa liittolaisekseen erään henkilön, jonka kädet ulottuivat usein sinne, mihin toisten katseet tuskin kantoivat: henkilön tai pikemmin paholaisen, jota yrityksen vaikeus usein kiihoitti siihen ryhtymään. Mutta tälläkin tuumalla oli vaikeutensa ja vaaransa, sitä painavammat, kuta vähemmin oli mahdollista edeltäpäin niitä laskea; sillä jos hän astui samaan laivaan tämän miehen kanssa, tulisi tämä tosin olemaan voimakas apuri, mutta yhtä itsevaltias ja vaarallinen kuin kapteeni.

Tällaiset ajatukset pitivät useamman päivän aikana Don Rodrigoa mitä tuskallisimmassa epäröimistilassa. Tällävälin hän sai serkultaan kirjeen, joka ilmoitti, että juoni oli hyvällä tolalla. Hiukan aikaa jälestä jyrähdys seurasi salamaa: eräänä aamuna kuultiin kerrottavan isä Cristoforon lähteneen Pescarenicon luostarista. Tämä niin pikainen menestys, Attilion melkoisesti rohkaiseva kirje, joka toiselta puolen uhkasi ivanalaiseksi joutumisella, saattoivat Don Rodrigon yhä enemmän kallistumaan vaaranalaiseen päätökseen. Viimeisen sysäyksen antoi hänelle se odottamaton tieto, että Agnese oli palannut kotiansa: yksi este vähempi Lucian lähistössä.

Tehkäämme selkoa näistä kahdesta tapahtumasta, alkamalla jälkimäisestä.

Tuskin olivat nämä molemmat naisparat asettuneet tyyssijaansa, kun Monzaan ja siis luostariin levisi sanoma Milanon suuresta mellakasta; ja pääsanomaa seurasi pian loppumaton yksityistietojen sarja, joka kasvoi ja vaihettui hetki hetkeltä. Taloudenhoitajatar, joka asunnostaan saattoi luoda toisen katseen kadulle, toisen luostariin, ja joka siis sai uutisia sisästä ja ulkoa, jakeli niitä vierailleen.

– On suljettu vankilaan kaksi, kuusi, kahdeksan, neljä, seitsemän. Sanotaan, että nämä hirtetään osaksi "Kainalosauva-leipomon" edustalla, osaksi sen kadun suulla, jonka varrella viljavouti asuu. No, kuulkaapas! Yksi on päässyt pakenemaan, joka oli kotoisin Leccosta, tai niiltä seuduin. Nimeänsä en tiedä; mutta luultavasti tulee joku, joka voi sen minulle sanoa; sitten saamme nähdä, tunnetteko hänet.

Tämä uutinen ynnä se seikka, että Renzo oli saapunut Milanoon juuri tuona onnettomana päivänä, herätti molemmissa naisissa hieman levottomuutta, varsinkin Luciassa. Mutta saattaa kuvitella heidän kauhistustaan, kun taloudenhoitajatar tuli kertomaan heille:

– Se henkilö, joka pötki tiehensä hirsipuuta pakoon, on kotoisin teidän kylästänne; hän on silkinkehrääjä, nimeltään Tramaglino. Tunnetteko hänet?

Lucialta, joka juuri istui päärmäämässä jotain vaatekappaletta, tämä työ putosi käsistä. Hän kalpeni ja muuttui kasvoiltaan siihen määrin, että taloudenhoitajatar varmasti olisi sen huomannut, jos olisi ollut häntä lähempänä. Mutta hän seisoi kynnyksellä Agnesen vieressä, joka, joskin hyvin säikähtyneenä hänkin, vaikka tosin hieman vähemmin, saattoi hillitä itseään ja sai heti vastatuksi, että pikkukylässä kaikki tuntevat toisensa, ja että hän tuon miehen todella tunsi, mutta että hänen oli vaikea uskoa hänelle moista tapahtuneen, hän kun oli kaikkein rauhallisimpia nuoria miehiä. Sitten hän kysyi, oliko varmaa, että hän oli päässyt pakoon, ja minne.

– Että hän on paennut, niin kaikki sanovat; minne, sitä ei tiedetä, On hyvin mahdollista, että he vielä saavat hänet kiinni, mutta saattaa hän olla turvissakin. Mutta jos saavat hänet kynsiinsä, niin rauhallinen nuori miehenne…

Tänä hetkenä taloudenhoitajatarta onneksi kutsuttiin ja hän riensi pois. Saattaa kuvitella, mihin tilaan jäivät äiti ja tytär. Useampi päivä täytyi vaimoparan ja epätoivoisen tytön olla tämän tuskallisen epävarmuuden valloissa, arvailla tämän surullisen tapahtuman syitä, kulkua ja seurauksia, kumpikin itsekseen tai puoliääneen tilaisuuden tarjoutuessa keskenään selvitellen näiden kauheiden sanojen merkitystä.

Viimein, eräänä torstaina, saapui luostariin muuan mies, kysyen Agnesea. Se oli Pescarenicosta kotoisin oleva kalakauppias, joka tapansa mukaan oli matkalla Milanoon saalistaan myymään. Ja hyvä isä Cristoforo oli pyytänyt häntä Monzan läpi kulkiessaan poikkeamaan luostariin, viemään molemmille naisille häneltä terveisiä, kertomaan heille, mitä tiedettiin Renzon surullisesta seikkailusta ja kehoittamaan heitä kärsivällisyyteen sekä luottamaan Jumalaan. Hän, munkkiparka, ei suinkaan heitä aikonut unhoittaa, vaan tahtoi tarkata joka tilaisuutta heitä auttaakseen. Joka viikko hän aikoi lähettää heille tietoja joko käyttäen tätä samaa keinoa, tai jotain toista samanlaista.

Mitä tulee Renzoa koskeviin uusiin ja varmoihin tietoihin, sanantuoja ei voinut mainita muuta, kuin että oikeudenpalvelijat olivat käyneet hänen kodissaan ja koettaneet saada hänet käsiinsä. Mutta samalla hän saattoi sanoa heille, että kaikki nämä yritykset olivat epäonnistuneet ja että varmasta lähteestä tiedettiin Renzon paenneen Bergamon alueen turviin. Tämä varmuus – sitä tuskin tarvitsee mainita, oli balsamia Lucian surulle. Tästä hetkestä alkaen hänen kyyneleensä vuotivat helpommin ja vienompina; salaisista mielensä purkauksista äidilleen hän sai suurempaa lohdutusta, ja palavat kiitokset liittyivät kaikkiin hänen rukouksiinsa.