Kitabı oku: «Kihlautuneet», sayfa 33

VIIDESKOLMATTA LUKU

Seuraavana päivänä Lucian kotikylässä ja koko Leccon alueella ei puhuttu mistään muusta kuin hänestä, Nimittämättömästä, arkkipiispasta ja eräästä toisesta henkilöstä, joka muuten oli kovin mielissään siitä, että hänestä puhuttiin, mutta joka tässä tilaisuudessa kernaasti olisi toivonut nimensä jäävän mainitsematta: tarkoitamme Don Rodrigoa.

Tosin jo ennemminkin oltiin puhuttu hänen teoistaan; mutta nämä olivat olleet hajanaisia, salaisia puheita. Ja oli ollut välttämätöntä, että niistä keskustelevat henkilöt hyvin tunsivat toisensa, voidakseen avoimesti kosketella sellaista kysymystä. Eivätkä he silloinkaan lausuneet julki kaikkea, minkä tunsivat; sillä yleensä kun ihmiset eivät puhellessaan ilman suurta vaaraa voi päästää ilmoille paheksumistaan, ilmaisevat he sitä vähemmin, pitävät sisällään täydelleen salassa mitä tuntevat, jopa tuntevatkin sitä vähemmin. Mutta kukapa olisi tuona päivänä pidättäytynyt tiedustelemasta ja pohtimasta näin suurta huomiota herättänyttä tapausta, jossa niin selvästi ilmeni Jumalan sormi ja jossa kaksi niin kuuluisaa henkilöä oli huomattavaa osaa näytellyt! Toisessa heistä yhtyi hehkuva oikeudenrakkaus suureen vaikutusvaltaan; toisen persoonassa näytti itse ilmetty väkivaltaisuus nöyrtyneen ja korskeus luopuneen aseistaan ja masentuvan. Tällaisiin henkilöihin verrattuna Don Rodrigo kutistui jotenkin pieneksi. Silloin kaikki älysivät, mitä tiesi viattoman olennon kiusaaminen siinä tarkoituksessa, että se häväistäisiin, että sitä ahdistettaisiin niin häpeämättömän uutterasti, niin hurjan raivokkaasti, niin innoittavan salakavalasti. Tässä tilaisuudessa muisteltiin useita muitakin tuon herran urotöitä; ja jokaisesta niistä kukin avoimesti lausui mielipiteensä, kaikki saaden yleisestä yksimielisyydestä rohkeutta. Liikkui yleinen puheen surina, yleinen kuiskailu; kuitenkin asianomaisen korvan kuulemattomissa, sillä hänellä oli vielä joukko palkkalaisrosvoja ympärillään.

Melkoinen osa yleistä vihaa kohdistui myös Don Rodrigon ystäviin ja imartelijoihin. Pormestarikin maalattiin räikein värein, sillä olihan hän aina ollut kuuro, sokea ja mykkä tuon tirannin teoille; mutta tämäkin tehtiin tarpeellisen matkan päässä; hänellä tosin ei ollut rosvoja, mutta oli sensijaan oikeudenpalvelijansa. Tohtori Juonittelijaa, jolla ei ollut käytettävänään muuta kuin kielensä ja vehkeensä, ja muita hänen arvoisiaan vähempiväkisiä imartelijoita ei yhtä paljoa kursailtu. Heitä osoitettiin sormella ja katseltiin mulkoilevin silmin, niin että he pitivät soveliaana jonkun aikaa pysyä poissa julkisista paikoista.

Don Rodrigo, jonka tämä tavaton, päiväkausien ja hetkien odotuksen jälkeen vallan toisenlaiseksi muodostunut tieto oli salaman tavoin lamaan iskenyt, piili kätyreidensä kanssa palatsissaan kaksi päivää sappeaan purkaen; kolmantena päivänä hän matkusti Milanoon. Jospa ei olisi ollut muuta kuin häntä vastaan kohonnut julkinen murina, hän kenties, asioiden kehityttyä näin pitkälle olisi vasiten jäänyt sitä uhmailemaan, jopa olisi jonkun kaikkein rohkeimman suhteen tuonut esiin peloittavan esimerkin; mutta seikka, mikä saattoi hänet pötkimään tiehensä oli se varma tieto, että kardinaali suuntasi kulkunsa näillekin seuduille.

Kreivi-setä, joka koko tästä jutusta ei tietänyt enempää kuin minkä kreivi Attilio hänelle oli sanonut, olisi epäilemättä halunnut, että Don Rodrigo sellaisessa tilaisuudessa olisi esiintynyt huomattavimpana isäntänä, loisteliaimman vastaanoton toimeenpanijana. Jokainen helposti älyää, miten tämä olisi voinut käydä laatuun. Tuo vanha mies olisi sitä vaatinut ja olisi halunnut asiasta yksityiskohtaisia tietoja; sillä olisihan se ollut oivallinen tilaisuus näyttää, missä kunniassa hänen perhettään piti tuollainen ensiluokkainen arvohenkilö. Päästäkseen näin pulmallisesta tilasta Don Rodrigo eräänä aamuna nousi ennen aurinkoa, istuutui vaunuihin Harmaan kanssa, ja muita bravoja vaunujen sisällä, edessä ja takana. Ja annettuaan määräyksen, että muut palvelijat tulisivat jälessä, hän läksi pakolaisen tavoin, kuin – sallittakoon meidän hieman kohottaa henkilöitämme vertaamalla kuuluisuuksiin – kuin Catilina Roomasta, uhkuen kiukkua ja vannoen pian palaavansa vallan toisenryhtisenä toimeenpanemaan kostoansa.

Tällävälin kardinaali jatkoi matkaansa ja tarkasti joka päivä uutta Leccon piirissä sijaitsevaa seurakuntaa. Sinä päivänä, jolloin hänen oli määrä saapua Lucian kotikylään, suuri osa asukkaita jo oli lähtenyt liikkeelle maantielle häntä vastaanottamaan. Kylän rajalle, vallan Agnesen ja Lucian asunnon kohdalle, oli rakennettu kunniaportti, joka oli pystyhirsistä ja poikkipuista tehty, peitetty oljilla ja sammalilla, koristettu mäkipaatsaman ja rautatammen oksilla, joiden lomitse punaiset marjat pistivät esiin. Kirkon etusivu oli somistettu värillisillä verhoilla. Joka ikkunasta riippui vuoteenpeitteitä ja raiteja sekä lasten kapalovöitä, järjestettyinä kukkaisköynnösten tavoin, sanalla sanoen, oli tehty, mitä oli voitu, jonkun juhlallisen ylellisyysvaikutelman aikaansaamiseksi.

Illan suussa, jolloin kardinaalin oli tapana saapua, kaikki kotia jääneet – vanhuksia, naisia ja suurimmaksi osaksi lapsia – hekin läksivät häntä vastaan, osaksi jonossa, osaksi ryhmittäin, Don Abbondion etunenässä; tämä hengenmies oli synkkä keskellä juhlaa, sillä häntä huumasi hälinä, vaivasi väkijoukon tunkeileminen edessä ja takana, niin että se, kuten hän itsekseen toisti, pani hänen päänsä vallan pyörälle. Lisäksi häntä vaivasi salainen pelko, että naiset olivat voineet lörpötellä ja että hänen voisi olla pakko tehdä tiliä tuosta vihkimis-seikkailusta.

Silloin ilmestyi äkkiä kardinaali, tai oikeammin väkijoukko, jonka keskellä hän istui kantotuolissaan, seurueensa ympäröimänä; kaikesta tästä ei saattanut nähdä muuta kuin merkin ilmassa, nimittäin päiden yläpuolella sen ristin huipun, jota muulin selässä ratsastava kappalainen kantoi.

Don Abbondion takana kulkevat kyläläiset syöksyivät epäjärjestyksessä eteenpäin yhtyäkseen toiseen joukkoon. Ja Don Abbondio sanoi kolme tai neljä kertaa:

– Sävyisästi, järjestyksessä, mitä nyt teette?

Sitten hän kääntyi vallan närkästyneenä ja mutisi lakkaamatta:

– Täydellinen sekasorto, täydellinen sekasorto.

Senjälkeen hän meni kirkkoon, se kun vielä oli tyhjä ihmisistä, ja jäi sinne odottamaan.

Kardinaali eteni, jaellen kädellään siunausta ja vastaanottaen sitä ihmisten huulilta, joita hänen seurueensa vaivoin sai tunkeilusta pidätetyiksi. Lucian kotiseutulaisina nämä ihmiset olivat tahtoneet valmistaa kardinaalille tavattomat vastaanottajaiset. Mutta tämä ei ollut helppoa, ihmiset kun kaikkialla, minne kardinaali tuli, tekivät minkä suinkin voivat. Jo hänen arkkipiispan toimensa alussa, kun hän juhlallisesti oli kulkenut sisälle tuomiokirkkoon, oli tungos hänen ympärillään ollut niin suuri, että henkensä oli ollut vaarassa; ja muutamat hänen lähellään olevat aatelismiehet olivat paljastaneet miekkansa pidättääkseen väkeä tunkemasta eteenpäin. Tämän ajan tavoissa siis oli niin paljon säännötöntä ja väkivaltaista, että piispan kunnioittamisessa ja kunnianosoitusten hillitsemisessä kirkossa täytyi melkein turvautua väkivaltaisuuksiin. Ja tämä suojelus ei kenties olisi riittänyt, ellei juhlamenojen yli- ja aliohjaaja, kaksi jänteväjäsenistä ja – mielistä pappia, olisi kohottanut häntä käsivarsilleen ja käsivoimin kantanut häntä kirkon ovelta aina pääalttarin eteen.

Hänen sittemmin toimeenpanemillaan monilukuisilla piispantarkastus-retkillään hän saattoi liioittelematta pitää sisäänastumistaan kirkkoon papillisen virkansa vaivaloisimpina tehtävinä, jopa joskus kestäminään vaaroina.

Tähänkin kirkkoon hän vaivoin astui sisälle. Hän pääsi alttarille ja siellä hän, rukoiltuaan hetken, tapansa mukaan piti läsnäolijoille pienen puheen rakkaudestaan heihin, harrastuksestaan heidän menestykseensä ja miten heidän tuli valmistua seuraavan päivän jumalanpalvelukseen. Sitten hän vetäytyi pappilaan ja pyysi muiden keskustelujen ohella tietoja Renzosta. Don Abbondio sanoi, että tämä oli hieman vilkas, itsepäinen ja kiivas nuori mies. Mutta kun hänelle oli asetettu yksityiskohtaisia ja tarkempia kysymyksiä, oli hänen pakko vastata, että Renzo oli kunnon mies ja ettei voinut käsittää, miten hän Milanossa oli tehnyt kaikki ne pirulliset teot, joista häntä syytettiin.

– Mitä tulee tuohon nuoreen naiseen, huomautti kardinaali, niin luuletteko tekin, että hän nyt vaaratta saattaa palata asumaan kotonaan?

– Tällä hetkellä hän kyllä voi palata, vastasi Don Abbondio, ja jäädä, jos tahtoo. Sanon tällä hetkellä, hän sitten huoaten lisäsi, sillä olisi tarpeellista, että Teidän Kunnian-arvoisuutenne alati olisi täällä tai lähistössä.

– Herra on aina lähellä meitä, virkkoi kardinaali. Muuten on aikomukseni saattaa hänet turviin.

Ja heti hän käski seuraavana aamuna varhain lähettämään kantotuolin turvajoukon saattamana noutamaan molempia naisia.

Don Abbondio poistui vallan tyytyväisenä siitä, että kardinaali oli puhunut hänelle molemmista kihlautuneista, vaatimatta häntä tilille vihkimisen kiellosta.

– Hän ei siis tiedä mitään, hän sanoi itsekseen. Agnese on pitänyt suunsa: mikä ihme! Tosin he vielä tulevat toisensa kohtaamaan. Mutta annanpa hänelle sitä ennen toisen ohjeen, totisesti sen teen.

Tuo miesparka ei tietänyt, ettei Federigo ollut kosketellut tätä kysymystä sentähden, että hänen aikomuksensa oli puhua siitä hänen kanssaan pitkälti, sopivampana hetkenä, ja että kardinaali, ennenkuin antoi hänelle ansaitun palkan, tahtoi kuulla hänenkin perusteensa.

Mutta kunnon hengenmiehen huolenpito Lucian turvaamisesta oli turha; senjälkeen kuin kardinaali oli poistunut hänen luotaan, oli tapahtunut seikkoja, jotka meidän on kertominen.

Niinä muutamina päivinä, jotka molempien naisten tuli viettää räätälin vieraanvaraisessa talossa olivat he, mikäli mahdollista, kumpikin palanneet tavallisiin askareihinsa. Lucia oli heti pyytänyt työtä; ja samoin kuin luostarissa, hän täälläkin lakkaamatta ompeli, piiloittuneena pikkuhuoneeseen, kaukana uteliailta katseilta. Agnese osaksi käveli ympäristössä, osaksi teki paikkaustyötä tyttärensä seurassa. Heidän puheensa olivat sydämellisen herttaisia, mutta samalla ylen surumielisiä. Molemmat olivat valmiit eroon; sillä eihän karitsa voinut palata sudenpesän läheisyyteen. Mutta milloin ja miten oli tämä ero päättyvä?

Tulevaisuus oli synkkä ja arvaamaton; varsinkin toiselle heistä.

Kuitenkin Agnese mielessään tuuditteli onnellisen ratkaisun mahdollisuutta: pitihän Renzon lopulta, ellei hänelle ollut tapahtunut mitään onnettomuutta, antaa tietoa itsestään, ja jos hän oli löytänyt työtä ja saanut paikan, jos – ja miksi sellaista edes epäillä – hän lujasti piti lupauksensa, miksi eivät voisi siirtyä asumaan hänen luoksensa? Tällaisista toiveista hän alinomaa puhui tyttärelleen; on vaikeata sanoa, tunsiko tämä enemmän tuskaa kuunnellessaan kuin vastatessaan. Suuren salaisuutensa hän yhä vaan oli säilyttänyt sydämeensä kätkettynä. Tosin häntä vaivasi se tietoisuus, että petti niin hyvää äitiä; mutta häntä pidätti vastustamattomasti häpeä ja useat yllä mainitsemamme eri epäilykset, ja niin hän lykkäsi tunnustuksensa päivästä päivään. Hänen tulevaisuudentuumansa olivat vallan erilaiset kuin äidin, tai oikeammin sanoen, hänellä ei niitä ollut ollenkaan. Hän oli kokonaan antautunut Kaitselmuksen johtoon. Hän koetti sentähden joko jättää puheenaineen tai kääntää sen toiselle tolalle, tai sanoi yleisin lausein, ettei enää toivonut eikä halunnut mitään maallista asiaa, paitsi että pian saisi yhtyä äitiinsä. Usein kyynelet pelastaen ilmestyivät sanojen asemesta.

– Tiedätkö, miksi näet asiat tuossa valossa? kysyi Agnese; sentähden, että olet paljon kärsinyt, ja ettet usko asioiden voivan kääntyä parhaiten päin. Mutta anna Herran vallita … ja jos … kunhan vaan pilkistää esiin valonsäde, pienikin toivon kipinä! silloin voit minulle sanoa, etkö enää ajattele mitään.

Lucia syleili äitiään ja itki.

Muuten oli heidän ja talonväen välillä heti syntynyt vilpitön ystävyys. Ja missä sellaista voisikaan syntyä, ellei hyväntekijäin ja hyvänteon vastaanottajain välillä, kun sekä edelliset että jälkimäiset ovat hyviä ihmisiä. Agnese pakinoitsi tuntikaudet erityisesti emännän kanssa. Räätäli hieman huvitti heitä tarinoillaan ja siveellisillä kertomuksillaan, ja etenkin päivällispöydässä hänellä aina oli jotain hauskaa kerrottavaa Buovo d'Antonasta³⁶ tai erämaan erakoista.

Lähellä tätä kylää asui maatilallaan muuan ylhäissukuinen pariskunta; Don Ferrante ja Donna Prassede – sukunimi on tässäkin kohdin, kuten tavallisesti, jäänyt lähdeteoksemme kirjoittajan kynään. Rouva Prassede, vanha aatelisnainen, oli hyvin taipuvainen hyvää tekemään: epäilemättä kaunein ammatti, mitä ihminen voi harjoittaa, mutta jonka voi tärvellä yhtä hyvin kuin kaikki muutkin ammatit. Voidakseen tehdä hyvää, täytyy se tuntea; emmekä voi sitä tuntea, kuten on laita kaikkien muidenkin seikkojen tässä maailmassa, muuten kuin keskellä intohimojamme arvostelukykymme ja käsitteiden avulla, joiden laita useinkin on niin ja näin.

Käsitteisiinsä Donna Prassede suhtautui siten, kuin sanotaan olevan soveliainta suhtautua ystäviinsä: nimittäin, että niitä hänellä oli harvoja, mutta että hän noihin harvoihin oli suuresti kiintynyt. Näiden harvojen käsitteiden joukossa olivat enimmät nurinkurisia; ja nämä eivät suinkaan olleet hänelle vähimmin rakkaat. Sattui sentähden, että hän kuvitteli hyväksi seikkaa, joka ei ollutkaan hyvä, että valitsi keinoja, jotka pikemmin johtivat päinvastaiseen päämäärään kuin mitä hän tavoitteli, tai että katsoi luvallisiksi keinoja, jotka eivät ollenkaan olleet luvallisia, ja paljo muita samanlaisia seikkoja, jotka voivat sattua ja sattuvatkin jokaiselle, parhaillekin. Mutta Donna Prassedelle tämä sattui liiankin usein, ja sangen usein kaikki samalla kertaa.

Kuultuaan puhuttavan Lucian kuuluisasta seikkailusta ja kaiken mitä tällöin kerrottiin tästä nuoresta naisesta, Donna Prassede tuli uteliaaksi nähdä hänet; ja hän lähetti vaunut ynnä vanhan uskotun palvelijan noutamaan äitiä ja tytärtä. Lucialle asia oli vastenmielinen ja hän pyysi räätäliä, joka oli tullut tapausta ilmoittamaan, keksimään jotain veruketta. Niin kauan kuin oli ollut kysymys huomaamattomista henkilöistä, jotka olivat halunneet tutustua ihmeen matkaansaaneeseen nuoreen neitoseen, räätäli oli kernaasti tehnyt hänelle tämän palveluksen; mutta kysymyksessä olevassa tapauksessa kieltäytyminen olisi hänen mielestään tuntunut loukkaukselta. Hän näytti niin monta eri elettä, huudahti niin moneen kertaan ja puhui niin paljon: eihän voinut siten menetellä, olihan se ylhäinen perhe, ettei aatelisille koskaan saa sanoa ei, että tuo saattoi olla heidän onnensa, ja että Donna Prassede, kaiken muun lisäksi oli hurskas nainen – sanalla sanoen niin paljon, että Lucian oli pakko myöntyä, varsinkin kun Agnese säesti kaikkia näitä perusteita toistamalla:

– Epäilemättä, epäilemättä!

Kun he olivat saapuneet ylhäisen naisen eteen, tämä otti heidät erittäin ystävällisesti vastaan ja onnitteli heitä hartaasti; hän kyseli, neuvoi, tehden kaiken jonkunmoisella synnynnäisellä ylemmyydellä, jota kuitenkin lievensivät niin monet ystävälliset puheet, niin harras huolenpito ja jota höysti niin hurskas mieliala, että Agnese melkein heti ja Lucia hieman myöhemmin alkoivat tuntea itsensä vapaiksi tuosta painostavasta kunnioituksen tunteesta, minkä heissä alussa oli herättänyt ylhäisen naisen läsnäolo; jopa he huomasivat hänessä jotakin puoleensavetävää. Lyhyesti: kun Donna Prassede oli kuullut, että kardinaali oli ottanut hankkiakseen Lucialle turvapaikan, niin hän hartaasti haluten edesauttaa ja ehtiä edelle tätä hyvää tarkoitusta, tarjoutui ottamaan tämän nuoren naisen taloonsa, missä hänellä ei tulisi olemaan mitään muuta työtä kuin ompelemista, silitystä tai kehruuta. Ja hän lisäsi antavansa tästä tiedon kardinaalille.

Paitsi selvää ja välitöntä hyvää, mitä sellainen teko sisälsi, Donna Prassedella oli mielessään toinen, kenties tärkeämpikin, kuten arveli: saattaa oikealle tolalle eksynyt sielu ja johdattaa oikealle tielle henkilö, joka sitä suuresti tarvitsi. Sillä heti kun oli kuullut ensi kerran puhuttavan Luciasta, hän oli heti saanut sen vakaumuksen, että naisessa, joka oli voinut mennä kihloihin tyhjäntoimittajalle, kapinoitsijalle, sanalla sanoen pahantekijälle, välttämättömästi täytyi piillä salainen pahe. – Sano minulle kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon kuka olet. – Lucian käynti oli Donna Prassedessa vahvistanut tätä vakaumusta. Pohjaltaan hän kyllä tuntui hänestä hyvältä tytöltä; mutta muuten oli hänessä koko lailla moittimisenkin varaa.

Tuo pikku kumarassa oleva pää, tuo leuka, joka aina oli kiinni rinnassa, tuo tapa olla vastaamatta tai vastata lyhyesti tai kuin pakosta – kaikki tämä kyllä saattoi olla kainouden merkkejä; mutta se tiesi myös kovaa itsepäisyyttä; ei ollut vaikeata arvata, että tuolla pikku päällä oli omat tuumansa. Lisäksi tuo alituinen punastuminen, nuo tukahdetut huokaukset … ja sitten nuo suuret silmät, joista Donna Prassedella ei ollut mitään hyvää ajatusta. Hän piti ilmeisen selvänä, ikäänkuin olisi kuullut sen varmalta taholta, että kaikki Lucian kärsimykset olivat taivaan lähettämä rangaistus hänen ystävyydestään tuohon pahantekijään ja samalla varoitus kokonaan eroamaan hänestä; ja näin ollen hän päätti olla avullisena näin hyvän päämäärän saavuttamisessa. Sillä, kuten hän usein mainitsi toisille ja itselleen, oli hänen päätehtävänään edesauttaa taivaan tahtoa; mutta usein hän pahasti erehtyi, pitäessään omia aivojaan taivaana. Kuitenkin hän visusti varoi tästä toisesta aikomuksestaan, josta olemme puhuneet, hiiskumasta sanaakaan. Yksi hänen periaatteitaan oli se, että kun tahtoo ihmisille tehdä hyvää, useimmissa tapauksissa on kaikkein tärkeintä, ettei siitä ilmaise yhtään mitään.

Äiti ja tytär katsoivat toisiinsa. Koska tuskallinen ero kuitenkin oli välttämätön, tarjous tuntui kummastakin varsin hyväksyttävältä, varsinkin kun ottivat huomioon, että tämä maatila oli niin lähellä heidän kyläänsä. Ja jos asia onnistuisi huonosti, he voisivat kukin taholtaan lähteä liikkeelle ja tavata toisensa lähikylässä. Luettuaan toinen toisensa katseesta suostumuksen, nämä molemmat naiset kääntyivät Donna Prasseden puoleen kiittäen häntä tavalla, joka tietää tarjouksen hyväksymistä. Aatelisrouva toisti kohteliaisuutensa ja lupauksensa ja sanoi pian lähettävänsä heille kirjeen annettavaksi kardinaalille.

Kun molemmat naiset olivat lähteneet, Donna Prassede kirjoitutti tuon kirjeen Don Ferrantella, jota hän, tämä kun oli kirjailija, mistä tarkemmin puhumme sopivan tilaisuuden tarjoutuessa, tärkeissä tapauksissa käytti kirjurinaan. Nyt oli sellainen kyseessä, Don Ferrante pani parastaan ja antoi sitten sepustuksensa puolisonsa kopioida, teroittaen hänen mieleensä huolellisen oikeinkirjoituksen tärkeyttä; tämä oli yksi hänen tutkimiaan seikkoja ja niitä harvoja, jotka olivat hänen määrättävissään talossa. Donna Prassede kopioitsi mitä huolellisimmin ja lähetti kirjeen räätälin taloon.

Tämä tapahtui kaksi tai kolme päivää aikaisemmin kuin kardinaali lähetti kantotuolin noutamaan naisia heidän kotikyläänsä.

Saavuttuaan perille nämä poikkesivat pappilaan, missä oleskeli kardinaali, joka ei vielä ollut lähtenyt kirkkoon. Oli annettu määräys heti viemään heidät sisälle; ja kappalainen, joka ensiksi näki heidät, pani tämän määräyksen viipymättä täytäntöön eikä pidättänyt heitä kauempaa kuin mitä oli välttämättömästi tarpeellista lyhyesti neuvoakseen heille mitä menoja heidän tulisi noudattaa esiintyessään kardinaalin edessä, ja mitä arvonimiä heidän piti hänelle antaa; tätä kappalaisella oli tapana tehdä joka kerta, kun se salaisesti kävi päinsä. Tuosta miehestä oli alituinen kiusa nähdä sitä epäjärjestystä, joka tässä suhteessa vallitsi kardinaalin ympärillä.

– Kaikki tämä – näin hänellä oli tapana sanoa muille talon henkilöille – kaikki tämä johtuu tuon erinomaisen miehen liiallisesta hyvyydestä, hänen alentuvasta tuttavallisuudestaan.

Ja hän kertoi miten useammin kuin kerran omin korvin oli kuullut hänen Kunnian-arvoisuudelleen vastattavan:

– Niin, herra, ja: ei, herra!

Kardinaali sinä hetkenä paraikaa keskusteli Don Abbondion kanssa seurakunnan asioista, niin ettei tällä ollut itsellään tilaisuutta, kuten olisi tahtonut, antaa ohjeitaan naisille. Ainoastaan kulkiessaan heidän ohitsensa silloin kun astui ulos huoneesta ja naiset kävivät sisälle, hän saattoi luoda heihin katseen osoittaaksensa, että oli tyytyväinen heihin ja että he rehellisesti jatkaisivat vaiteliaisuuttaan.

Kun kohtelias vastaanotto oli tapahtunut toiselta puolen, ja ensi kumarrukset suoritettu toiselta, Agnese otti esille povestaan tuon kirjeen ja ojensi sen kardinaalille sanoen:

– Sen on lähettänyt Donna Prassede, joka sanoi hyvin tuntevansa Teidän Korkea-arvoisuutenne, ja tuntevathan tietysti kaikki ylhäiset herrasväet toisensa. Kun olette lukenut, saatte nähdä.

– Hyvä, virkkoi Federigo, luettuaan kirjeen ja imettyään esille mehun Don Ferranten kaunopuheisuuden kukkasista. Hän tunsi tuon perheen tarpeeksi tietääkseen, että Luciaa sinne oli kutsuttu hyvässä tarkoituksessa, ja että hän siellä olisi varma sortajansa väijytyksistä ja väkivaltaisuuksista. Mikä mielipide hänellä oli Donna Prasseden henkisistä lahjoista, siitä ei meillä ole mitään varmaa tietoa. Todennäköisesti tämä nainen ei ollut se henkilö, jonka hän olisi valinnut tätä tarkoitusta varten. Mutta, kuten olemme sanoneet tai viitanneet toisessa kohdassa, ei ollut hänen tapansa muuttaa ja korjata toisten toimittamia seikkoja.

– Alistukaa levollisina tähänkin eroon ja epävarmuuteen, jossa olette, hän sitten lisäsi. Luottakaa siihen, että se pian loppuu, ja että Herra on ohjaava asiat siihen päätökseen, johon hän näyttää niitä suunnanneen. Mutta pitäkää varmana, että se, minkä hän tahtoo, on parasta teille.

Hän lausui erityisesti Lucialle toisia lohdutuksen sanoja, rohkaisi uudelleen molempia, siunasi heitä ja antoi heidän mennä.

Tuskin olivat he astuneet maantielle, kun heidät ympäröi joukko ystäviä ja ystävättäriä, melkein koko kylän väki, joka heitä odotti ja joka riemukulussa saattoi heidät kotia. Kaikki naiset kilvan onnittelivat, valittivat, kyselivät; ja jokainen ilmaisi mielipahaansa kuullessaan, että Lucian oli määrä lähteä pois seuraavana päivänä. Miehet tarjosivat kilvan palvelustaan. Jokainen tahtoi seuraavana yönä seisoa vartijana Agnesen majan edessä. Tämän seikan johdosta tekijämme katsoo tarpeelliseksi tekaista sananparren: Jos tahdot monelta apua, menettele niin, ettet tarvitse sitä keneltäkään.

Näin runsaat ystävyydenosoitukset hämmensivät ja saattoivat vallan ymmälle Lucian. Mutta pohjaltaan ne hänelle tekivät hyvää, haihduttaen hieman ajatuksia ja muistoja, jotka liiaksikin, keskellä tätä hälinää sukelsivat esiin hänen mielessään hänen astuessaan tuon kynnyksen yli, mennessään sisälle noihin pikku huoneisiin ja nähdessään kunkin esineen.

Kirkonkellon soidessa, joka julisti uskonnollisten juhlamenojen alkua, kaikki lähtivät liikkeelle kirkolle päin, ja tämä oli kotia palanneille naisille uusi voittokulku.

Kun kirkkomenot olivat lopussa, Don Abbondio, joka oli rientänyt katsomaan, oliko Perpetua hyvin varustanut kaikki päivällisiksi, sai kutsun tulla kardinaalin luo. Hän kiiruhti ylhäisen vieraansa huoneeseen, joka antoi hänen tulla vallan lähelle.

– Herra pastori, hän alkoi; ja nämä sanat hän lausui tavalla, joka pani älyämään, että ne olivat pitkän ja vakavan puheen alku: Herra pastori, miksi ette vihkinyt avioliittoon tuota Lucia parkaa ja hänen sulhastansa?

– Tänä aamuna nuo naiset siis ovat puhuneet suunsa puhtaaksi, ajatteli Don Abbondio. Ja hän vastasi soperrellen:

– Teidän Korkea-arvoisuutenne on epäilemättä kuullut puhuttavan niistä selkkauksista, jotka ovat syntyneet tässä asiassa. Se oli niin sekavaa, ettei siitä vielä tänäänkään saa selvää. Teidän Korkea-arvoisuutenne saattaa siitäkin tehdä johtopäätöksensä, että tuo nuori nainen on päässyt tänne niin monen onnettoman selkkauksen jälkeen ainoastaan kuin ihmeen kautta, ja että tuo nuori mies, toisenlaisten selkkauksien jälkeen on paikassa, josta ei kukaan tiedä mitään.

– Minä kysyn, jatkoi kardinaali, onko totta, että te ennen kaikkia noita tapahtumia, olette kieltäytynyt toimittamasta vihkimistä, silloin, kun teitä oli pyydetty sitä tekemään määräpäivänä, ja lisäksi miksi olette kieltäytynyt?

– Todellakin … jos Teidän Korkea-arvoisuutenne tietäisi … mitä uhkauksia … mitä hirvittäviä käskyjä sain olla puhumatta…

Ja hän keskeytyi siinä näyttäen kunnioittavasti tarkoittavan, ettei ollut hienotunteista kysellä enempää.

– Mutta, sanoi kardinaali, ääni ja ilme tavallista vakavampana: Teidän piispanne velvollisuutensa mukaisesti ja puolustukseksenne tahtoo tietää teiltä, miksi ette tehnyt sitä, mikä säädösten mukaisesti oli velvollisuutenne.

– Teidän Kunnian-arvoisuutenne, sanoi Don Abbondio, nöyränä tekeytyen vallan pieneksi; enhän minä ollenkaan tahtonut sanoa… Mutta minusta tuntui, että, kun on kysymys näin sekavista, näin vanhoista ja korjaamattomista asioista, olisi turhaa niitä jälleen penkoa. Kuitenkin, sanon minä, kuitenkin… Tiedän, ettei Teidän Korkea-arvoisuutenne tahdo turmioon syöstä kirkkoherra parkaansa. Sillä, nähkääs, Teidän Kunnian-arvoisuutenne ei saata olla kaikkialla, ja minä olen täällä vaaralle alttiina… Mutta kun käskette, minä sanon, minä sanon kaiken.

– Sanokaa; enhän muuta tahdo kuin tietää, että te olette syytön.

Silloin Don Abbondio alkoi kertoa surullista tarinaa. Mutta hän jätti mainitsematta päähenkilön nimen ja asetti sen sijalle: ylhäisen herran, uhraten varovaisuudelle kaiken sen vähäisen, minkä tämä pulmallinen tila salli.

– Eikö teillä ollut mitään muuta vaikutinta? kysyi kardinaali Don Abbondion lopetettua.

– Mutta … kenties en ole osannut kyllin selvästi tuoda esiin … huomautti Don Abbondio. Hengen uhalla minut kiellettiin tuota vihkimistä toimeenpanemasta.

– Ja onko tämä mielestänne riittävä syy laiminlyödä selvää velvollisuuttanne?

– Olenhan aina koettanut täyttää velvollisuuteni, silloinkin, kun se on tuottanut minulle paljon vaivaa, mutta kun on henki kysymyksessä…

– Ja kun astuitte kirkon palvelukseen, sanoi Federigo, ääni vielä vakavampana, täyttääksenne tätä virkaanne, menikö kirkko takuuseen hengestänne? Onko se teille taannut, että nuo täyttääksenne ottamanne virkatehtävät jättäisivät teitä vapaaksi kaikista vastuksista, kaikista vaaroista? Vai sanoiko kirkko teille, että siinä, missä vaara loppuu, alkaa velvollisuus? Eikö se nimenomaan sanonut teille päinvastaista? Eikö se teille ilmoittanut lähettävänsä teidät karitsana susien pariin? Ettekö tietänyt, että on olemassa väkivaltaisia ihmisiä, joille ei saattaisi olla mieluisaa se, mikä teidän on käsketty toteuttaa? Tokko Hän, joka on antanut meille oppimme ja esimerkin, ja jonka esikuvan mukaan annamme itseämme mainita ja itse itseämme mainitsemme paimeniksi, astuessaan maan päälle tehtäväänsä toteuttamaan asetti ehdokseen henkensä turvallisuuden? Ja tarvitsiko hän pyhää voitelua, käsien päällepanoa ja papillista välitystä pelastaakseen ja säilyttääkseen sitä muutaman päivän kauemmin täällä maan päällä ihmisrakkauden ja velvollisuuden täyttämisen kustannuksella? Maallinen elämä yksinään riittää synnyttämään tätä hyvettä, neuvomaan tätä oppia. Mitä sanonkaan! Mikä häpeä! Maailma itse sen opin kieltää: maailmakin säätää lakinsa, jotka määräävät hyvän ja pahan; silläkin on evankeliuminsa, ylpeyden ja vihan evankeliuminsa; eikä sekään salli, että rakkaus elämään olisi sen käskyjen laiminlyönnin puolustuksena. Se ei sitä salli, ja sitä totellaan. Ja me, lupauksen pojat ja julistajat! Mitä olisi kirkko, jos teidän tavoin puhuisivat kaikki virkaveljenne? Miten olisi sen laita, jos se olisi ilmestynyt maan päälle moista oppia julistaen?

Don Abbondio seisoi pää kumarassa; hänen henkensä oli tämän selityspuheen aikana samanlaisessa tilassa kuin kananpoikanen haukan kynsissä, joka kohottaa sitä tuntemattomaan ilmapiiriin hengittämään outoa ilmaa. Älyten, että hänen kuitenkin piti jotain vastata, hän sanoi pakollisen alistuvana:

– Teidän Korkea-arvoisuutenne, on mahdollista, että olen väärässä. Jos ei hengestään pidä välittää, en enää tiedä mitä sanoa. Mutta kun on tekemisissä eräänlaisten henkilöiden kanssa, joilla on valta kädessään ja jotka eivät tahdo tietää mistään järkisyistä, niin en käsitä mitä voittaisi, vaikka esiintyisi sankarinakin. Tuo aatelissukuinen herra on senlaatuinen, ettei häntä voi voittaa, eikä hänen käsistään vapautua.

– Ja ettekö tiedä, että kärsiminen oikeuden puolesta juuri on meidän voittomme! Ellette tätä tiedä, niin mitä silloin saarnaatte? Mitä silloin opetatte? Mikä on se hyvä sanoma, jota ilmoitatte köyhille? Kuka teiltä vaatii, että voittaisitte väkivallan väkivallalla? Totisesti ei teiltä eräänä päivänä tulla kysymään, oletteko voinut hillitä vallanpitäjiä; sillä siihen ei teille ole annettu kutsumusta eikä keinoja. Mutta teiltä tullaan varmasti kysymään, oletteko käyttänyt niitä keinoja, jotka ovat teidän käteenne annetut, täyttääksenne, mitä teille on määrätty, silloinkin, kun tuollaiset ihmiset ovat olleet kyllin julkeat sen teiltä kieltämään.

– Ovatpa nuo pyhät miehet kummallisia, ajatteli tällävälin Don Abbondio. Pohjaltaan kahden nuoren ihmisen rakkaus on heille kalliimpi, kuin pappiparan henki. Ja mitä häneen tulee, hän olisi kernaasti suonut, että keskustelu olisi päättynyt siihen. Mutta hän huomasi kardinaalin joka vaitiolon aikana odottavan vastausta, tunnustusta, puolustusta, sanalla sanoen jotakin.

Hän siis vastasi:

– Toistan vielä, Teidän Kunnian-arvoisuutenne, että olen voinut erehtyä… Rohkeutta ei joka mies voi itselleen hankkia.

– Ja miksi siis, voisin kysyä, olette astunut virkaan, joka velvoittaa teitä sotimaan maallisen elämän intohimoja vastaan? Mutta kuinka, pitäisi minun pikemmin sanoa, kuinka ette älyä, että, jos tässä virassa, miten tahansa siihen lienettekin astunut, teiltä puuttuu tarpeellinen rohkeus täyttämään velvollisuuksianne, on olemassa Eräs, joka sen pettämättä teille antaa, jos sitä rukoilette? Luuletteko, että kaikilla noilla tuhansilla marttyyreillä luonnostaan on ollut rohkeutta? Ettäkö he luonnostaan olivat elämästään välittämättä? Niin monet nuorukaiset, jotka juuri alkoivat siitä nauttia, niin monet vanhukset, jotka mieli karvaana näkivät sen jo lähenevän loppuaan, niin monet nuoret neitoset, morsiamet, äidit? Kaikilla heillä on ollut rohkeutta; sillä se oli välttämätön, ja heillä oli uskon luottamus. Kun tunsitte heikkoutenne ja velvollisuutenne, ettekö ajatellut valmistumista vaikeisiin tiloihin, joihin voisitte joutua, ja joissa todella olette ollut? Ah! jos niin monena papillisen uranne vuotena – ja kuinka ette olisi sitä tehnyt – olette rakastanut laumaanne, jos olette siirtänyt siihen sydämenne, huolenne, onnenne, ei rohkeuden olisi pitänyt teiltä tarvittaessa puuttua: rakkaus on peloton. No niin, jos olette heitä rakastanut, heitä, jotka ovat uskotut teidän hengelliseen huolenpitoonne, heitä, joita sanotte lapsiksenne, nähdessänne heitä uhattavan samalla kertaa kuin itseänne, niin oi, totisesti, samoin kun lihan heikkous pani teidät vapisemaan itsenne tähden, olisi ihmisrakkauden pitänyt panna teidät vapisemaan heidän tähtensä. Teidän olisi pitänyt nöyrtyä tuon ensi pelon vuoksi, se kun oli seuraus kurjuudestanne; teidän olisi pitänyt rukoilla voimaa sitä voittaaksenne, sitä karkoittaaksenne, se kun oli koettelemus; ja pyhää rakkautta lähimmäiseen, lapsiinne, olisi teidän pitänyt kuunnella, se ei olisi jättänyt teille mitään rauhaa, se olisi kiihoittanut ja pakoittanut teidät ajattelemaan, tekemään, mikä oli mahdollista poistaaksenne heitä uhkaavan vaaran… Mitä on pelko ja rakkaus teissä herättänyt? Mitä olette tehnyt heidän hyväksensä? Mitä keinoja olette keksinyt?