Kitabı oku: «Kihlautuneet», sayfa 34

Ja hän vaikeni, odottaen vastausta.

KUUDESKOLMATTA LUKU

Sellaiseen kysymykseen Don Abbondio, joka oli koettanut vastata jotakin vähemmin tarkkoihin kysymyksiin, ei voinut sanaakaan vastata. Ja totta puhuaksemme me itsekin, tämä käsikirjoitus edessämme, kynä kädessä, kahakoiden ainoastaan lauseiden kanssa, pelkäämättä muuta kuin lukijoidemme arvostelua – mekin tunnemme jonkunmoista vastenmielisyyttä jatkaa. Meistä tuntuu todella hieman omituiselta näin vähän vaivaa nähden ladella esiin niin paljon kauniita rohkeuden, ihmisrakkauden ohjeita ja kehoituksia uutteraan toisen menestyksen harrastamiseen ja rajattomaan itsekieltämiseen.

Mutta ottaen huomioon, että nämä seikat lausui henkilö, joka niitä teoillaankin toteutti, jatkamme rohkeasti.

– Te ette vastaa, huomautti kardinaali. Oi, jos olisitte puolestanne tehnyt sen, mitä ihmisrakkaus ja velvollisuus vaativat, niin voisitte nyt vastata jotain, miten tahansa asiat olisivatkin kehittyneet. Huomaatte nyt itse, mitä olette tehnyt. Te tottelitte vääryydentekijää, huolehtimatta siitä, mitä velvollisuus teille sääti; ja tottelitte häntä täsmällisesti. Hän näyttäysi yksistään teille, ilmaistakseen teille tahtonsa; mutta hän tahtoi pysyä salassa niiltä, jotka olisivat voineet puolustautua ja olla varuillaan. Hän ei tahtonut nostaa melua, vaan haki salaperäisyyttä, hautoakseen valmiiksi väijytys- ja väkivaltatuumansa. Hän käski teidän laiminlyödä velvollisuutenne ja pysyä vaiteliaana, ja te laiminlöitte velvollisuutenne ja olitte vaiti. Nyt kysyn teiltä, ettekö ole tehnyt pahempaa; nyt tulee teidän sanoa minulle, oletteko kenties kieltonne suhteen tuonut esiin valheellisia verukkeita, salataksenne sen oikean syyn?

Ja hän keskeytti puheensa hetkeksi, uudelleen odottaen vastausta.

– Tämänkin he ovat hänelle sanoneet, nuo juorukontit, ajatteli Don Abbondio. Mutta hän ei näyttänyt mitään merkkejä siitä, että aikoisi puhua.

Kardinaali siis jatkoi;

– Jos on totta, että sanoitte noille ihmisparoille sellaista, mikä ei ollut totta, pitääksenne heitä siinä tiedottomuudessa ja epävarmuudessa, jota vääryydentekijä halusi … niin täytynee minun se uskoa; eikä minulla siis ole muu neuvona kuin siitä punastua teidän kanssanne ja toivoa, että sitä itkette minun kanssani. Huomaatte, miten pitkälle on teidät saattanut – laupias Jumala, äsken sitä mainitsitte puolustuksenanne – tuo huolenpitonne maallisesta elämästä, jonka kuitenkin kerta täytyy päättyä. Se on saattanut teidät – vastustakaa vapaasti näitä sanoja, jos ne tuntuvat teistä vääriltä, alistukaa niihin terveellisen nöyrästi, jos eivät ole vääriä – se on saattanut teidät pettämään voimattomia, valhettelemaan turvateillenne.

– Näin käy tässä matoisessa maailmassa, ajatteli vielä itsekseen Don Abbondio. Tuolle saatanalle – hän tarkoitti Nimittämätöntä – hän kietoo käsivarret kaulaan; ja minun niskaani, puolinaisen valheen vuoksi, jonka olen tullut sanoneeksi yksinomaan pelastaakseni nahkani, syydetään tukuttain nuhteita! Mutta onhan hän esimiehiä, ja esimiehet ovat aina oikeassa. Se on minun kohtaloni, että kaikki käyvät minun kimppuuni, pyhimyksetkin. Ääneensä hän virkkoi:

– Olen rikkonut; mutta mitä saatoinkaan tehdä sellaisessa pulassa?

– Vieläkö sitä kysytte? Enkö jo ole teille sitä sanonut? Ja pitääkö minun yleensä sitä teille sanoa? Rakastaa, poikani, rakastaa ja rukoilla! Silloin olisitte tuntenut, että vääryydentekijä tosin voi uhkailla, jaella iskujakin, mutta ettei se voi antaa käskyjä; olisitte yhdistänyt Jumalan lain mukaan, mitä ihmiset tahtoivat eroittaa, olisitte tehnyt noille onnettomille sitä hengellistä palvelusta, jota heillä oli oikeus teiltä vaatia: Jumala olisi vastannut seurauksista, sillä olisi kuljettu hänen viittomaansa tietä. Mutta kun läksitte kulkemaan toista tietä, saatte itse vastata seurauksista, ja minkälaisista seurauksista!.. Puuttuivatko siis teiltä kaikki inhimilliset apukeinot? Eikö ollut olemassa ainoatakaan pelastuksen tietä, jos vaan olisitte tahtonut katsella ympärillenne, punnita, etsiä? Nyt saatatte tietää, että nuo poloiset avioon vihkimisensä jälkeen itsestään olisivat ajatelleet pakoansa, he kun jo olivat ajatelleet poistumista tuon voimakkaan miehen näkyvistä ja valinneet turvapaikkansa. Mutta paitsi tätä, eikö mieleenne johtunut, että teillä oli esimiehenne? Mitenkä hän koskaan saattaisi omistaa oikeutta nuhdella teitä velvollisuuden laiminlyömisestä, ellei hän itse samalla olisi velvollinen auttamaan teitä sen täyttämisessä? Miksi ette ilmoittaneet piispallenne sitä estettä, jonka julkea väkivalta asetti papillisen tehtävänne suorittamiselle?

– Perpetuan mielipiteet! ajatteli äkeissään Don Abbondio, jonka mielessä keskellä kaikkia näitä puheita kaikkein eloisimpina mielikuvina liikkuivat bravot ja se tietoisuus, että Don Rodrigo eli ja oli terve, ja että hän jonakin kauniina päivänä oli palaava kunniaa saavuttaneena, voittoriemuisena, raivostuneena. Ja vaikka tämän läsnäolevan miehen arvokkaisuus, ulkomuoto ja puhe saattoivat hänet hämilleen ja herättivät hänessä jonkunmoista pelkoa, ei tämä pelko kuitenkaan häntä täydelleen masentanut eikä estänyt hänen ajatustaan tekemästä vastarintaa, ja hänen mielessään liikkui selvänä se tietoisuus, että kardinaali ei aseinaan käyttänyt pyssyjä, ei miekkoja eikä palkkalaisrosvoja.

– Kuinka ette ajatellut, kardinaali jatkoi, että jos ei näillä syyttömillä sorretuilla ollut avoinna mitään muuta turvapaikkaa, niin olinhan olemassa minä, joka olisin vastaanottanut heidät ja saattanut heidät varmaan tyyssijaan, jos olisitte lähettänyt heidät luokseni, jos olisitte lähettänyt nämä turvattomat hylätyt piispansa luo, hänen omaisuutenaan, arvokkaana osana hänen rikkauksiaan, eikä suinkaan hänen taakakseen. Ja mitä teihin tulee, olisin kyllä huolehtinut turvallisuudestanne enkä olisi saanut unta, ennenkuin olisin ollut varma siitä, ettei olisi kajottu ainoaan hiuskarvaannekaan. Eikö minulla olisi ollut mitään keinoa, ei mitään paikkaa, joiden avulla olisin voinut turvata elämänne? Ettekö luule että tuon uskaliaan miehen julkirohkeus olisi heikentynyt, jos hän olisi tietänyt, että hänen vehkeilynsä olisivat olleet tunnetut muuallakin kuin täällä, tunnetut minulle, että minä olisin valvonut ja että olisin päättänyt teidän puolustukseksenne käyttää kaikki tarjona olevat keinoni? Ettekö tietänyt, että jos ihminen liian usein lupaa enemmän, kuin mitä saattaa täyttää, hän myös varsin usein uhkaa enempää, kuin mitä rohkenee tehdä? Ettekö tietänyt, että vääryys ei yksistään nojaa omiin voimiinsa, mutta myöskin muiden herkkäuskoisuuteen ja pelkoon?

– Sanasta sanaan Perpetuan mielipiteet, ajatteli nytkin Don Abbondio, ottamatta huomioon, että tämä hänen palvelijattarensa ja Federigo Borromeon mielipiteiden yhtäpitäväisyys siihen nähden, mitä olisi voinut ja pitänyt tehdä, todisti paljon häntä vastaan.

– Mutta te, jatkoi kardinaali ikäänkuin tehden johtopäätöksen, ette nähnyt, ette tahtonut nähdä muuta kuin ajallista vaaraanne; mikä ihme siis, että se teistä näytti niin suurelta, että senvuoksi laiminlöitte kaiken muun!

– Se johtui yksistään siitä, että näin nuo kauheat kasvot, puhkesi Don Abbondio puhumaan; minäpä ne kuulin, nuo sanat. Teidän Kunnian-arvoisuutenne puhuu oivallisesti. Mutta kunhan olisitte ollut pappiparan sijassa ja tuollaisessa tilaisuudessa!

Tuskin hän oli lausunut nämä sanat kuin puri huuliaan. Hän huomasi antaneensa mieliharminsa viedä itseään liian pitkälle ja sanoi itsekseen:

– Nyt alkaa ropista rakeita!

Mutta kun hän pelokkaana nosti katseensa, hän vallan hämmästyi tuon miehen ilmeestä, miehen, jota ei koskaan tyystin tajunnut ja ymmärtänyt, kun tämä nyt tuosta vakavasta ja nuhtelevasta ylevämmyydestään siirtyi masentuneeseen ja mietiskelevään vakavuuteen.

– Se on liiankin totta! sanoi Federigo, sellainen on surkea ja hirvittävä kohtalomme. Meidän tulee ankarasti vaatia muilta sitä, jota kenties itse emme ole valmiit antamaan: meidän tulee tuomita, oikaista, nuhdella. Ja Herra tietää, mitä me tekisimme samanlaisissa tapauksissa, mitä olemme tehneet samanlaisissa tapauksissa! Mutta oi minua, jos minun tulisi asettaa oma heikkouteni toisen velvollisuuden mitaksi, opetukseni ohjeeksi! Kuitenkin on varmaa, että minun yhdessä opetuksen kanssa tulee antaa esimerkki, eikä menetellä fariseuksen tavoin, joka panee muiden kannettavaksi taakkoja, joita he eivät voi kantaa, ja joihin ei itse sormellakaan kajoaisi. No niin, poikani ja veljeni; niiden viat, jotka ovat käskevässä asemassa, ovat usein tunnetummat muille, kuin heille itselleen; jos siis tiedätte, että minä pelkurimaisuudesta tai mistä muusta syystä tahansa olen laiminlyönyt velvollisuuteni, niin sanokaa se minulle peittelemättä, ilmaiskaa se minulle, jotta esimerkin puutetta korvaisi ainakin tunnustus. Osoittakaa minulle vapaasti heikkouteni; silloin sanani saavat enemmän arvoa, sillä silloin huomaatte, etteivät ne ole minun sanojani, vaan Sen, joka voi antaa teille ja minulle tarpeellisen voiman täyttämään, mitä ne määräävät.

– Oi, mikä pyhä mies! Mutta miten paljon vaivaa ja kiusaa! ajatteli Don Abbondio. Kunhan hän vaan saa penkoa, tutkia, arvostella, urkkia, vähät siitä, vaikka itse samalla joutuu kiikkiin.

Sitten hän sanoi ääneensä.

– Oi, Teidän Kunnian-arvoisuutenne laskee leikkiä! Kuka ei tuntisi Teidän Kunnian-arvoisuutenne voimakasta luonnetta ja järkähtämätöntä intoa?

Itsekseen hän lisäsi:

– Liiaksikin!

– En halunnut teiltä kiitosta, joka saattaa minut vapisemaan, sillä Jumala tuntee vikani, ja nekin, jotka itse tunnen, riittävät minua masentamaan. Mutta tarkoitukseni oli, että me molemmat olisimme nöyrtyneet hänen edessään, vahvistaaksemme luottamustamme häneen. Tahtoisin rakkaudesta teihin, että tajuaisitte, kuinka ristiriitainen menettelynne on ollut, ja miten ristiriitainen puheenne on sille laille, jota saarnaatte ja jonka mukaan teitä tullaan tuomitsemaan.

– Kaikki kääntyy minua vastaan, sanoi Don Abbondio, mutta eivätkö nuo henkilöt, jotka ovat käyneet kantelemassa minusta, kertoneet petollisesti tunkeutuneensa talooni, yllättäen minut, aikaansaadakseen asetusten vastaista avioliittoa.

– Sen he minulle kertoivat, poikani! Mutta sydäntäni kouristaa, ja minut masentaa se, että vielä lisäksi koetatte itseänne puolustaa, että koetitte puolustaa itseänne syyttämällä toisia, että käytätte syytöksenä sitä, minkä pitäisi olla osa omaa tunnustustanne. Kuka on saattanut heidät, jollei suorastaan välttämättömyyteen, niin ainakin kiusaukseen tehdä, minkä ovat tehneet? Olisivatko he turvautuneet tähän luvattomaan tiehen, ellei luvallinen tie olisi ollut heiltä suljettu? Olisiko johtunut heidän mieleensä pettää kirkkoherraansa, jos hän olisi vastaanottanut heidät syliinsä, jos hän olisi heitä auttanut ja neuvonut? Olisivatko he häntä yllättäneet, jos hän ei olisi piiloittautunut? Ja näitä pidätte rikollisina ja olette närkästynyt siitä, että he niin monen kestetyn onnettomuuden jälkeen – mitä sanonkaan, keskellä nykyistä onnettomuuttaan ovat lausuneet kärsimättömyyden sanan sielunpaimenelleen, teidän sielunpaimenellenne! Sorretun vetoaminen, ahdistuneen valitus ovat maailmalle vastenmieliset, niin on valitettavasti. Mutta me! Ja mitä etua olisi heidän vaikenemisensa tuottanut teille? Olisiko teitä kenties hyödyttänyt se, että heidän asiansa olisi kokonaan joutunut Jumalan tuomioistuimen eteen? Eikö teillä ole uusi syy – ja teillä on niitä niin monta muuta – rakastaa noita ihmisiä, jotka ovat teille hankkineet tilaisuuden kuulla sielunpaimenenne vilpitöntä puhetta, jotka ovat antaneet teille keinon paremmin tuntea ja osaksi suorittaa sen suuren velan, joka teillä on heille maksettavana! Oi, jos he olisivat teitä yllyttäneet, loukanneet, vainonneet – tarvinneeko minun sitä teille edes sanoa – kehoittaisin teitä rakastamaan heitä juuri sen vuoksi. Rakastakaa heitä, he kun ovat kärsineet, he kun vielä kärsivät, he kun ovat teidän seurakuntaanne, he kun ovat heikkoja, ja kun te itse tarvitsette anteeksiantoa ja kun saatatte kuvitella miten tärkeä tämän saavuttamiseen voi olla heidän rukouksensa.

Don Abbondio vaikeni. Mutta tämä ei enää ollut tuota äskeistä pakollista ja kärsimätöntä vaitioloa. Hän vaikeni kuten se ainakin, jolla on enempi asioita ajateltavana kuin sanottavana. Ne sanat, joita sai kuulla, olivat sen opin odottamattomia seurauksia ja uusi toteuttaminen, joka oli uusi ja kuitenkin hänen mielestään vanha ja kumoamaton. Toisten ihmisten kärsimys, jota oman kärsimyksen pelko aina oli estänyt häntä huomioon ottamasta, teki häneen tänä hetkenä vallan uuden vaikutuksen. Ja joskaan hän ei tuntenut koko sitä omantunnonvaivaa, mikä nuhdesaarnan oli määrä herättää – sillä tuo hänen pelkonsa oli alati käsillä tekemässä puolustaja-asianajajan virkaa – hän sitä tunsi kuitenkin, ja lisäksi hänen sisällään liikkui jonkunmoinen tyytymättömyys itseensä, sääli toisiin, hellyyttä ja hämmennystä. Hän oli, sallittakoon meidän tehdä tämä vertaus, kuin kynttilän kostea ja ruhjoutunut sydän, joka pistettynä suuren soihdun liekkiin, aluksi savuaa, pihisee ja räiskii eikä ota syttyäkseen; mutta lopulla se syttyy ja palaa, vaikkakin vaivaloisesti. Don Abbondio olisi suorastaan syyttänyt itseään ja olisi vuodattanut katumuksen kyyneleitä, ellei olisi ajatellut Don Rodrigoa. Kuitenkin hänessä ilmeni tarpeeksi liikutuksen merkkejä, niin että kardinaali saattoi huomata, etteivät sanansa olleet vailla vaikutustaan.

– Nyt, kardinaali jatkoi, toinen on pakosalla, toinen on lähtemässä pois kodistaan, molemmilla on liiaksikin painavat syyt pysyä kaukana, ilman todennäköisyyttä koskaan yhtyä täällä, jos Jumala yleensä on päättänyt heitä yhdistää. Nyt he eivät teitä tarvitse, eikä teillä ole tilaisuutta tehdä heille hyvää; eikä lyhytkantoinen katseemme saata tulevaisuudessa huomata mitään sellaista tilaisuutta. Mutta kuka tietää, eikö Jumala armossansa teille sellaista valmista! Oi, älkää antako sen luistaa pois käsistänne. Etsikää sellaista, tähystelkää sitä; rukoilkaa häntä, että hän sellaisen tarjoaisi.

– Sen teen varmasti, Teidän Kunnian-arvoisuutenne, sen teen varmasti, vastasi Don Abbondio, äänessä väre, joka tällä hetkellä tuntui lähtevän sydämestä.

– Niin, poikani, niin! huudahti Federigo ja lausui lopuksi sydämellisen arvokkaasti:

– Taivas tietää, että olisin kanssanne tahtonut keskustella vallan toisin. Me olemme molemmat jo eläneet kauan. Taivas on todistajani, että minun on ollut raskasta näillä soimauksilla koota surua harmaan päänne päälle. Kuinka paljon mieluisempaa minulle olisi ollut lohduttaa toinen toistamme yhteisistä huolistamme, yhteisistä tuskistamme, puhuen autuuden toivosta, jota olemme tulleet niin lähelle. Suokoon Jumala, että ne sanat, jotka minun on ollut pakko käyttää puhuessani kanssanne, hyödyttäisivät sekä teitä että minua. Älkää menetelkö niin, että hän tuona päivänä vaatii minut tilille siitä, että olen pidättänyt teidät virassa, jonka velvollisuudet niin surkeasti olette laiminlyönyt. Käyttäkäämme hyväksemme aikaa, puoliyö on lähellä; ylkä ei enää saata viipyä, pitäkäämme lamppumme valmiiksi sytytettyinä. Tarjotkaamme Jumalalle kurjat ja tyhjät sydämemme, jotta hän tahtoisi täyttää ne sillä ihmisrakkaudella, joka korjaa menneisyyden, joka turvaa tulevaisuuden, joka pelkää ja luottaa, itkee ja iloitsee järkevästi ja joka alati muuttuu siksi hyveeksi, jota tarvitsemme.

Näin sanottuaan hän läksi liikkeelle, ja Don Abbondio seurasi häntä.

Tässä lähdeteoksemme huomauttaa, ettei tämä ollut ainoa keskustelu näiden miesten välillä, ja ettei Lucia ollut ainoa puheenaine, mutta että on mainittu tämä ainoa, jotta ei poistuttaisi liiaksi kertomuksen pääaiheesta. Samasta syystä siinä ei myöskään ole mainittu muita huomattavia seikkoja, jotka Federigo sanoin ja teoin toimitti tämän kirkollisen tarkastusmatkansa kuluessa, ei myöskään hänen anteliaisuuttaan, eikä hänen sovittamiaan riitaisuuksia ja vihamielisyyksiä, jotka vanhastaan olivat vallinneet eri henkilöiden, perheiden, kokonaisten alueiden välillä; ellei hän saanut niitä tukahutetuiksi, hän ainakin tasoitti niitä, mikä tapahtui paljoa useammin. Niinikään on jäänyt mainitsematta, että hän kesytti muutaman pöyhkyrin tai pikkutirannin joko elinajaksi tai ainakin joksikin aikaa. Nämä olivat kaikki seikkoja, joita kohtasi kaikkialla hiippakunnassa, missä vaan tämä oivallinen mies jonkun aikaa oleskeli.

Sitten kerrotaan, miten seuraavana aamuna Donna Prassede sopimuksen mukaan tuli noutamaan Luciaa ja osoittamaan kunnioitustaan kardinaalille, joka suuresti kiitti tätä nuorta naista ja sulki hänet lämpimästi aatelisrouvan suosioon. Saattaa kuvitella miten runsaita kyyneliä vuodattaen Lucia erosi äidistään. Hän astui ulos pienestä kotitalostaan ja sanoi toistamiseen hyvästi synnyinseudulleen, tuntien tuollaista kaksinkertaista katkeruutta, mikä herää kun jättää paikan, joka on ollut rakkahin kaikista, mutta jonka yksinomainen helliminen tulee mahdottomaksi. Mutta jäähyväiset äidistä eivät olleet viimeiset, sillä Donna Prassede oli sanonut, että hänen perheensä aikoi vielä jonkun päivän viettää tuossa huvilassa, joka ei ollut varsin kaukana Lucian kotikylästä. Ja Agnese lupasi tyttärelleen tulla sinne häntä tervehtimään ja toimeenpanemaan surullisemmat jäähyväiset.

Kardinaalikin oli lähtöhankkeissa jatkaakseen tarkastusmatkaansa; silloin saapui sen seurakunnan kirkkoherra, missä Nimittämättömän linna sijaitsi. Käytyään sisälle hän ojensi esiin tuon linnaherran lähettämän mytyn sekä kirjeen, joka pyysi Lucian äitiä vastaanottamaan sata kultascudoa, jotka olivat mytyssä, käytettäviksi myötäjäisinä tyttärelleen tai tarkoitukseen, mikä heistä näyttäisi parhaalta. Samalla hän pyysi sanomaan heille, että jos he joskus tai missä tilaisuudessa tahansa luulisivat hänen, Nimittämättömän, voivan heille tehdä jotain palvelusta, niin Lucia liiankin hyvin tunsi hänen olopaikkansa. Hänestä tällainen tilaisuus olisi mitä toivotuin onni. Kardinaali kutsutti heti Agnesen, kertoi hänelle tehtävänsä, jota vaimo kuunteli yhtä tyytyväisenä kuin hämmästyneenä; Ja hän antoi hänelle rahakääryn, minkä vaimo vastaanotti erityisesti estelemättä.

– Jumala palkitkoon tuota herraa, hän virkkoi, ja jos Teidän Kunnian-arvoisuutenne sanoisi hänelle monet tuhannet kiitokset. Mutta älkää sanoko siitä kellekään muulle mitään, sillä näillä seuduin on kaikenlaisia… Antakaa anteeksi, nähkääs; tiedänhän, ettei Teidän arvoisenne mies mene sellaisia lörpöttelemään, mutta … ymmärrättehän!

Hän poistui hiljakseen kotiansa, sulkeutui huoneeseensa, aukaisi kääryn, ja vaikka hän jo oli asiaan valmistunut, hän näki ihmetellen yhdessä kasassa ja omaisuutenaan nuo kultarahat, joita kenties ei koskaan ollut nähnyt useampaa kuin yhden kerrallaan, eikä sitäkään usein. Hän laski ne ja sai ne sitten vaivoin jälleen kääryyn kasatuiksi, sillä joka hetki ne putoilivat kyljelleen tai soluivat pois hänen kömpelöistä käsistään. Lopulta hän sai aikaan jonkunmoisen kääryn, jonka nivoi vaatepalaseen, tehden siitä mytyn, minkä huolellisesti sitoi nyörillä ja kätki olkipatjansa soppeen. Loppupäivänä hän vaan hautoi mielessään tulevaisuudentuumia ja kaihosi seuraavaa aamua. Mentyään levolle hän pysyi kauan hereillä, voimatta irroittaa ajatuksiaan noista sadasta kultarahasta, jotka hänellä oli patjan alla. Ja vielä nukuksissaankin hän niistä näki unta. Päivän valjetessa hän nousi ja läksi nopeasti kulkemaan siihen huvilaan, missä Lucia asui.

Vaikka Lucian vastenmielisyys puhua lupauksestaan ei ollenkaan ollut vähentynyt, hän kuitenkin oli päättänyt tehdä itselleen pakkoa ja ilmaista sen äidilleen tuossa keskustelussa, joka pitkäksi aikaa oli oleva viimeinen.

Tuskin he olivat jääneet kahdenkesken, kun Agnese virkkoi, kasvot vallan vilkastuneina ja puoliääneen, ikäänkuin läsnä olisi ollut joku, jonka kuullen ei tahtonut puhua:

– Minulla on sanottavana sinulle perin tärkeä asia.

Ja hän kertoi heidän osakseen tulleen odottamattoman onnen.

– Jumala siunatkoon tuota herraa, virkkoi Lucia. Näin saatatte te siis elää mukavasti ja tehdä hyvää jollekin toisellekin.

– Kuinka! vastasi Agnese. Etkö älyä mitä kaikkea voimme tehdä näin paljolla rahalla? Kuulehan; eihän minulla maailmassa ole mitään muuta kuin sinä, kuin te molemmat piti sanomani; sillä siitäperin kuin Renzo alkoi vakavasti puhua kanssasi, olen aina pitänyt häntä omana poikanani. Kaikki riippuu vaan siitä, ettei hänelle ole tapahtunut onnettomuutta, hän kun ei ole lähettänyt itsestään mitään tietoa. Mutta pitääkö kaiken käydä onnettomasti? Toivokaamme, että ei. Minä puolestani olisin kernaasti suonut, että luuni olisivat levänneet synnyinseutuni maan povessa. Mutta nyt kun et sinä voi jäädä sinne tuon konnan vuoksi, ja jo vaan ajatellessanikin, että tuo ilkiö olisi niin lähellä minua, on tämä saattanut minut kotiseutuani inhoamaan, ja teidän molempien kanssa minä asetun minne tahansa asumaan. Jo kun olin päättänyt naittaa teidät molemmat, olin valmis seuraamaan teitä vaikka maailman ääriin; enkä senjälkeen ole päätöstäni muuttanut; mutta mitä olisi voinut tehdä ilman rahoja? Huomaa siis nyt! Nuo muutamat rovot, jotka poikaparka niin suurella vaivalla ja säästäväisyydellä oli koonnut on oikeus ottanut takavarikkoon. Mutta korvaukseksi Herra on lähettänyt meille onnen. Kun siis Renzo on keksinyt keinon lähettää meille sanan, onko elossa ja missä elää, ja mitä tuumia hänellä on, tulen minä itse sinua noutamaan Milanosta, aivan varmasti tulen. Takavuosina olisin epäröinyt lähteä mokomalle matkalle; mutta vastoinkäymiset tekevät ihmisen varmemmaksi ja kokeneemmaksi; olenhan jo käynyt Monzassa asti ja tiedän, mitä matkustaminen merkitsee. Otan mukaani luotettavan miehen, jonkun sukulaisen, esimerkiksi Alession Maggianicosta; sillä totta puhuen, ei meidän kylässämme ole ainoatakaan siihen kykenevää miestä. Hänen kanssaan lähden matkaan, tietysti me maksamme kulut; no … kuuletko?

Mutta huomatessaan että Lucia ei käynyt iloiseksi, vaan sen sijaan yhä alakuloisemmaksi, osoittaen ainoastaan ilotonta hellyyttä, Agnese keskeytti puheensa ja virkkoi:

– Mutta mikä sinun on? Etkö ole samaa mieltä kuin minä?

– Äiti parka! huudahti Lucia, kietoen käsivartensa hänen kaulaansa ja painaen kyynelten peittämät kasvonsa hänen poveaan vastaan.

– Mikä sinun on? kysyi äiti uudelleen täynnä levottomuutta.

– Minun olisi pitänyt sanoa se teille aikaisemmin, sanoi Lucia kohottaen kasvojaan ja pyyhkien kyyneleitään. Mutta minulla ei ole ollut siihen rohkeutta. Antakaa minulle anteeksi.

– Mutta puhu toki!

– En enää voi tulla tuon poloisen vaimoksi.

– Kuinka? Kuinka?

Pää kumarassa, povi raskaasti hengittäen, itkien vaikeroimatta, kertoen onnettomuutta, joka oli muuttamaton, Lucia ilmaisi tekemänsä lupauksen. Ja pannen ristiin kätensä hän uudelleen pyysi äidiltään anteeksi, että siihen asti oli pitänyt sitä salassa. Sitten hän pyysi, ettei äitinsä kertoisi sitä kellekään ja että auttaisi häntä täyttämään hänen lupaustaan.

Agnese oli hämmästynyt ja tyrmistynyt. Hän oli närkästymäisillään tuosta tyttärensä vaiteliaisuudesta häntä kohtaan. Mutta tapauksen vakavuus tukahutti hänen vihansa. Hän tahtoi soimata tyttärensä menettelyä, mutta huomasi, että se samalla olisi ollut taivaan soimaamista. Lisäksi vielä Lucia mitä vilkkaimmin värein kuvasi tuota yötä, synkkää epätoivoansa, odottamatonta pelastusta, joiden välillä oli selvästi ja juhlallisesti tehnyt lupauksensa.

Ja kuunnellessaan tätä surullista tarinaa, Agnesenkin mieleen johtuivat monet esimerkit, joita usein oli kuullut kerrottavan, joita itsekin oli kertonut tyttärellensä, jonkun lupauksen loukkaamisesta johtuneista oudoista ja hirvittävistä rangaistuksista. Oltuaan siinä hetken aikaa sanattoman hämmästyksen valloissa, hän virkkoi:

– Ja mitä nyt aiot tehdä?

– Nyt, tämä vastasi, Herra on siitä huolen pitävä, Herra ja Pyhä Neitsyt. Olen antautunut heidän huostaansa. He eivät ole tähänasti minua hylänneet, he eivät tule minua hylkäämään nyt, kun… Se armo, jota Herralta itselleni rukoilen, ainoa armo sieluni pelastuksen jälkeen, on, että hän antaisi minun palata teidän luoksenne; ja hän on minulle sen suova, varmasti hän sen on suova. Tuona kauheana päivänä … noissa vaunuissa… Ah! kaikkein pyhin Neitsyt!.. Nuo miehet! … kuka olisi voinut minulle sanoa, että he veivät minut miehen luo, joka seuraavana päivänä saattoi minut teidän luoksenne?

– Mutta miksi et heti puhunut siitä äidillesi? sanoi Agnese osoittaen närkästystä, jota lievensi ystävällisyys ja sääli.

– Antakaa minulle anteeksi; minulla ei ollut rohkeutta … ja mitä olisi hyödyttänyt surettaa teitä muutama päivä aikaisemmin?

– Entä Renzo? virkkoi Agnese päätään pudistaen.

– Oi, huudahti Lucia ja värähti äkkiä. En enää saa ajatella tuota poloista. Näkeehän selvästi, ettei se ollut sallittu… Näkeehän vallan selvästi, että Herra on tahtonut meidät toisistamme eroittaa. Ja kuka tietää? … mutta ei, ei, Jumala on varmaan suojellut häntä vaaroilta, ja saattaa hänet vielä onnellisemmaksi ilman minua.

– Kuitenkin, jatkoi äiti, ellet olisi lupauksellasi sitoutunut ainaiseksi, ja ellei Renzolle ole sattunut mitään onnettomuutta, niin olisin minä näiden saamieni rahojen avulla voinut järjestää kaiken.

– Mutta olisimmeko koskaan saaneet noita rahoja, ellei minulla olisi ollut kestettävänä tuo kauhea yö. Jumala on tahtonut, että kaikki kävisi niinkuin on käynyt; tapahtukoon hänen tahtonsa!

Ja hänen äänensä tukehtui kyyneliin.

Kuultuaan tämän odottamattoman todistusperusteen Agnese vaipui ajatuksiinsa. Muutaman hetken kuluttua Lucia tukehutti nyyhkytyksensä ja virkkoi:

– Nyt kun se kerran on tapahtunut, täytyy siihen alistua nöyrin sydämin. Ja te, äitiparka voitte minua siinä auttaa, ensin rukoilemalla taivasta onnettoman tyttärenne puolesta, ja sitten … täytyyhän tuon poloisen saada se tietää. Ajatelkaa te sitä, tehkää minulle tämäkin rakkaudentyö, sillä te voitte sitä ajatella. Kun saatte tietää, missä hän on, niin pyytäkää jotakin henkilöä hänelle kirjoittamaan, antakaa toimeksi jollekin miehelle … niin juuri serkullenne Alessioile, joka on älykäs ja hyvänsuopa mies, onhan hän aina tahtonut meidän parastamme, eikä hän asiasta puhu muille. Pyytäkää häntä kirjoittamaan Renzolle, miten on käynyt, missä olen ollut, miten olen kärsinyt, ja että Jumala on näin tahtonut, ja että hän rauhoittuisi, ja etten minä koskaan, koskaan voi olla kenenkään oma. Pyytäkää häntä taitavasti selittämään asiaa, huomauttamaan, että olen tehnyt oikean lupauksen. Kunhan hän saa tietää, että olen tehnyt lupauksen Neitsyt Marialle … onhan hän aina ollut Jumalaa pelkääväinen. Ja heti kun saatte hänestä tietoa, lähettäkää minulle sana, että hän on terve; ja sitten … ei teidän enää tarvitse antaa minulle hänestä mitään tietoa.

Syvästi heltyneenä Agnese vakuutti tyttärelleen, että kaikki oli tapahtuva hänen toivomuksensa mukaan.

– Tahtoisin vielä sanoa teille toisen seikan, virkkoi Lucia; ellei tuo miesparka olisi onnettomuudekseen ajatellut minua, ei hänen olisi käynyt niin kuin on käynyt. Nyt hän harhailee maailmalla; häneltä ovat katkaisseet tulevaisuuden, riistäneet häneltä kaiken, mitä hän omisti, kaikki nuo säästöt, jotka hän oli tehnyt, tuo onneton, tiedätte mitä varten … ja meillä on niin paljon rahoja! Oi, äiti! Kun Herra on lähettänyt meille näin runsaan siunauksensa, ja kun piditte tuota poloista vallan omana lapsenanne … niin omana poikananne, niin jakakaa rahat kahtia ja antakaa toinen puoli hänelle; Jumala ei varmaankaan tule meitä hylkäämään. Koettakaa löytää tilaisuutta, joku luotettava henkilö, ja lähettäkää hänelle nuo rahat; taivas tietää, kuinka suuresti hän kaiketi niitä tarvitsee!

– No saatatpa sen uskoa, vastasi Agnese, että sen todella teen. Poika parka! Luuletko minun olevan niin kiintyneen noihin rahoihin? No niin, tulinhan kyllä tänne hyvin iloisena niistä. Mutta tietysti lähetän ne hänelle, hänkin … no niin, tiedän mitä tarkoitan; epäilemättä rahat ilahuttavat sitä, joka niitä tarvitsee; mutta nämä rahat eivät tule häntä lihoittamaan.

Lucia kiitti äitiään tästä pikaisesta ja anteliaasta auliudesta ja osoitti niin suurta kiitollisuutta ja lämpöä, että se, joka häntä silloin olisi havainnut, olisi tullut ajatelleeksi, miten hänen sydämensä vielä oli kiintynyt Renzoon ehkä enemmän kuin hän itse uskoi.

– Ja mitä teen minä, vaimoparka, ilman sinua! sanoi Agnese, vuorostaan hänkin itkien.

– Ja minä ilman teitä, äiti rukka, vierasten luona, siellä kaukana Milanossa… Mutta Herra on oleva molempien kanssa; hän kyllä sitten sallii meidän liittyä yhteen. Kahdeksan tai yhdeksän kuukauden kuluttua tulemme tapaamaan toisemme täällä. Ja sillä aikaa, ehkäpä aikaisemminkin, toivon Hänen järjestäneen asiat parhain päin meille. Jättäkäämme se Hänen tehtäväkseen. Tätä armoa tulen alati rukoilemaan pyhältä Neitsyeltä. Jos minulla vielä olisi jotain hänelle tarjottavaa, sen tekisin; mutta hän on niin täynnä armoa, että hän sen antaa minulle lahjana.

Puhuttuaan tätä ja paljon muuta jotenkin samanlaista, ja vaihdettuaan moneen kertaan surkuttelun ja rohkaisun, kaihon ja alistumisen sanoja, kuten myös kehoituksia ja vakuutuksia salaisuuden säilyttämiseen nähden, vuodattaen runsaita kyyneleitä ja toistamiseen toisiaan syleillen, molemmat naiset erosivat toisistaan luvaten toinen toiselleen, että tapaisivat toisensa viimeistään seuraavana syksynä; tämän he tekivät, ikäänkuin tämän lupauksen täyttäminen olisi riippunut yksinomaan heidän tahdostaan, ja kuten kuitenkin aina on tavallista tuollaisissa tilaisuuksissa.

Kului pitkä aika, ennenkuin Agnese sai mitään tietoja Renzosta. Häneltä ei saapunut kirjettä, eikä ketään sanantuojaa. Seudun ja lähistön ihmisistä ei yksikään, jolta hän saattoi asiaa tiedustella, voinut hänelle siitä sanoa enempää kuin mitä hän itse tiesi.

Eikä Agnese ollut ainoa, joka turhaan tiedusteli.

Kardinaali, joka ei suinkaan muodon vuoksi ollut sanonut naisparoille aikovansa hankkia tietoja Renzo rukasta, olikin todella heti kirjoittanut niitä saadakseen. Palattuaan tarkastusmatkaltaan Milanoon, hän oli saanut vastauksen, jossa mainittiin, ettei kyseessä olevasta henkilöstä oltu saatu mitään tietoa; tosin hän jonkun aikaa oli oleskellut erään sukulaisensa talossa, missä ei ollut antanut aihetta moittimiseen. Mutta eräänä aamuna hän oli kadonnut, eikä tuo sama hänen sukulaisensa tietänyt, mihin hän oli joutunut, vaan saattoi ainoastaan toistaa muutamia löysiä ja ristiriitaisia huhuja, kuten, että tuo nuori mies muka oli värväytynyt soturiksi itäisille Välimeren maille, että hän sitten muka oli lähtenyt Saksaan ja että oli hukkunut kahlatessaan joen poikki; muuten kirjoitettiin, että alati tavoiteltaisiin asiasta tietoja, ja että heti kun jotain varmaa kuuluisi, se ilmoitettaisiin arvoisalle herra kardinaalille.