Kitabı oku: «Kihlautuneet», sayfa 38

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

Näiden pelästyneiden ihmisparkojen joukossa tapaamme tuttaviamme.

Ken ei nähnyt Don Abbondiota sinä päivänä, jolloin yhtä haavaa levisivät kaikki nuo uutiset armeijan tulosta, sen lähestymisestä, sen hankkeista, ei saata kuvitella mitä on pelästys ja kauhistus. – He siis tulevat; heitä on kolmekymmentä, neljäkymmentä, viisikymmentä tuhatta; he ovat paholaisia, ariaaneja, antikristuksia; he ovat ryöstäneet Cortenuovaa; he ovat sytyttäneet ilmiliekkeihin Primalunan; he hävittävät Intrabbiota, Pasturoa, Barsiota; heidät on nähty Balabbiossa; huomenna he ovat täällä – tällaiset olivat huhut, jotka liikkuivat miehestä mieheen. Samaan aikaan mikä juoksi sinne, mikä tänne. Kaikkialla kysyttiin ja annettiin neuvoja, epäröitiin, pitikö paeta vai jäädä; naiset kokoontuivat parviin; epätoivoisia kohtauksia; hiuksien raastamista.

Don Abbondio, joka ennen kaikkia muita ja enemmän kuin kaikki muut oli päättänyt paeta, näki voittamattomia esteitä ja hirvittäviä vaaroja jokaisessa pakotavassa, jokaisessa turvapaikassa.

– Mitä tehdä! hän huudahti. Minne mennä?

Vuoret, lukuunottamatta matkan vaikeuksia, eivät olleet varmat: oltiinhan jo kuultu, että peitsimiehet siellä kiiveskelivät kuin kissat, jos heillä oli pieninkin tieto tai toivo saaliista. Järvi oli laaja; puhalsi raju tuuli; sitäpaitsi enimmät soutajat, peläten, että heidät pakotettaisiin kuljettamaan sotamiehiä tai kuormastoa, olivat veneineen paenneet päinvastaiselle rannalle; ne harvat, jotka olivat jääneet, olivat heti jälessä nekin lähteneet matkaan, veneet täpötäynnä väkeä. Ja rusahdellen painonsa alla sekä myrskyn heittelemänä, niin sanottiin, veneet joka hetki olivat alttiina äärimäiselle vaaralle. Etenemistä varten siltä tieltä, jota sotajoukon oli määrä kulkea, ei voinut saada ajoneuvoja, ei hevosta eikä mitään muuta kuljetuskeinoa. Jalan Don Abbondio ei olisi voinut kulkea pitkälle, ja lisäksi hän pelkäsi, että hänet matkalla olisi saavutettu. Bergamon alue tosin ei ollut niin kaukana, etteivät hänen jalkansa olisi jaksaneet kantaa häntä sinne yhtä menoa; mutta jo oli levinnyt huhu, että parvi ratsuväkeä oli kiireesti lähetetty Bergamosta suojelemaan rajaa ja pitämään peitsimiehiä kurissa; mutta edelliset olivat yhtä ilmettyjä paholaisia kuin jälkimäiset ja tekivät puolestaan niin paljon pahaa kuin suinkin saattoivat. Miesparka juoksenteli talossaan kuin mieletön, silmät mulkoillen päässä; hän kulki Perpetuan jälessä sopiakseen hänen kanssaan oikeasta menettelystä. Mutta Perpetua, jolla oli yllin kyllin työtä kootessaan arvokkaimpia esineitä ja piiloittaessaan niitä harjahirren alle tai kaikkein salaisimpiin soppiin, kiiti edelleen joutuisasti, hengästyneenä, hommaansa kiintyneenä, kädet ja käsivarret täynnä, ja vastasi:

– Ensin piiloitan nämä varmaan paikkaan; sitten teemme me, niinkuin muutkin.

Don Abbondio tahtoi häntä pidättää ja yhdessä hänen kanssaan punnita eri menettelytapoja; mutta vanha palvelijatar oli siihen määrin kiinni hommassaan ja kiireissään, ja toiselta puolen hänkin pelon valloissa ja raivoissaan siitä, että isäntänsä oli häntä vielä pelästyneempi, minkä vuoksi hän sillä hetkellä oli tavallistaan paljoa äreämpi.

– Toiset panevat parastaan; niin mekin. Anteeksi, mutta te olette aina vaan toisten tiellä. Ettekö luule, että toisillakin on nahka pelastettavana? Luulisipa melkein, että nuo soturit tulevat sotimaan teitä vastaan. Tekisittepä paremmin, jos auttaisitte minua tällaisina hetkinä, sen sijaan että tulette vallan jalkoihini häiritsevine kysymyksinenne ja valituksinenne.

Näillä ja tämänkaltaisilla vastauksilla Perpetua tiuskaten toimitti pastorin tiehensä, hän kun jo oli päättänyt, niin pian kuin oli saapa loppuun suoritetuksi tämän meluisan tehtävänsä, tarttua hänen käsivarteensa kuin lapsen ainakin, ja viedä hänet vuoristoon.

Jätettynä näin omiin hoteisiinsa, Don Abbondio asettui ikkunan ääreen, katseli ja kuunteli, ja kun näki jonkun kulkevan ohi, hän huusi, ääni puoleksi itkevänä, puoleksi toruvana:

– Olkaa niin laupias kirkkoherraparallenne, että haette hänelle jostakin hevosen, muulin tai aasin. Onko mahdollista, ettei kukaan tahdo minua auttaa? Oi, millaisia ihmisiä! Odottakaa minua ainakin, odottakaa kunnes ehdin luoksenne; odottakaa, kunnes teitä on koolla viisitoista tai kaksikymmentä henkeä, jotta en olisi niin hylätty! Tahdotteko siis jättää minut noiden koirien kynsiin? Ettekö siis tiedä, että he melkein kaikki ovat luterilaisia, ja että papin tappaminen heidän mielestään on ansiokas teko? Tahdotteko jättää minut tänne martiirana kuolemaan? Oi, millaisia ihmisiä, millaisia ihmisiä!

Mutta kenelle hän sanoi kaikkea tätä? Henkilöille, jotka kulkivat ohi kyyristyneinä kurjia tavaroitaan sisältävien myttyjen alle ja sen ajatuksen kiusaamina, että kotiaan vielä jättivät sellaista, mikä oli alttiina ryöstölle. Mikä heistä ajoi edellään lehmäänsä, mikä laahasi jälessään lapsiaan, nämäkin kantaen niin suurta taakkaa kuin jaksoivat; vaimo kantoi sylissään niitä, jotka eivät vielä osanneet kävellä. Muutamat jatkoivat matkaansa mitään vastaamatta ja päätään edes nostamatta. Toiset sanoivat: No, hyvä herra, koettakaa tekin suoriutua pulasta niin hyvin kuin voitte. Olettehan niin onnellinen, ettei teillä ole perhettä, jota pitäisi ajatella; auttakaa itse itseänne parhaan taitonne mukaan.

– Oi minua poloista! huudahti Don Abbondio. Voi, mitä ihmisiä, mitä sydämiä! Ei tässä maailmassa ole lähimäisen rakkautta: jokainen ajattelee ainoastaan itseään, eikä kukaan tahdo ajatella minua.

Ja taas hän läksi etsimään Perpetuaa.

– Kas, tulettepa juuri hyvään aikaan, sanoi tämä. Entä rahat?

– Mitä teemme?

– Antakaa ne minulle; menen piiloittamaan ne tuonne puutarhaan yhdessä pöytäastioiden kanssa.

– Mutta…

– Mutta, mutta; pian tänne; pitäkää muutama kolikko tarpeen varalle; ja jättäkää sitten muu minun toimekseni.

Don Abbondio totteli; hän nouti arkustaan aarteensa ja antoi sen Perpetualle.

– Menen kaivamaan sen maahan kyökkitarhaan, viikunapuun juurelle, Perpetua virkkoi. Ja hän poistui.

Hetkeä myöhemmin hän palasi kantaen ruokavaroja sisältävää koria ja pientä tyhjää selkäkoppaa, jonka pohjalle kiireessä asetti vähän liinavaatteita itselleen ja isännälleen sanoen:

– Kannattehan te itse ainakin rukouskirjaa?

– Mutta minne lähdemme?

– Minne kaikki muutkin. Ennen kaikkea lähdemme ulos tielle ja siellä saamme kuulla ja nähdä, mitä on sopiva tehdä.

Tällävälin astui sisälle Agnese, hänkin kantaen selässään pientä koria ja sennäköisenä kuin henkilö, jolla on tärkeä ehdotus mielessään.

Agnesekin oli päättänyt olla odottamatta tämänlaatuisia vieraita, yksin kun oli kotonaan ja vielä omisti vähän niitä kultarahoja, mitkä Nimittämätön oli antanut, ja oli jonkun aikaa tuuminut, mistä löytäisi itselleen turvapaikan. Loput näistä kultarahoista, jotka nälänhädän kuukausina olivat olleet hänelle niin suurena apuna, olivat juuri hänen levottomuutensa ja epäröimisensä pääaiheena, hän kun oli kuullut, että sotaväen valtaamalla alueella ne, joilla oli rahoja, olivat joutuneet hirvittävämpään tilaan kuin muut, ollen samalla kertaa alttiina muukalaisten väkivallalle ja kyläläisten väijytyksille. Tosin hän ei ollut kenellekään uskonut, että hänellä oli nuo rahat, jotka olivat hänelle ikäänkuin tipahtaneet taivaasta, paitsi Don Abbondiolle, jonka luo silloin tällöin oli mennyt särkemään yhtä noista kultarahoista, aina jättäen hänelle jonkun rovon jaettavaksi niille, jotka olivat köyhemmät kuin hän itse. Mutta salassa säilytetty raha, varsinkin mitä tulee henkilöön, joka ei ole tottunut sitä runsaasti omistamaan, panee omistajansa alati epäilemään toisia ihmisiä. Miettiessään, kuten toiset, minne parhaiten piiloittaisi mitä ei voinut ottaa mukaansa ja ajatellessaan kultarahoja, jotka oli ommellut hameeseensa, hän muisti, että Nimittämätön, samalla kuin lähetti nuo rahat, oli käskenyt tarjota hänelle rajatonta palvelevaisuuttaan; hänen mieleensä muistui niinikään, mitä oli kuullut puhuttavan hänen linnastaan, joka sijaitsi niin turvallisessa paikassa, että ainoastaan linnut sinne pääsivät ilman isännän lupaa; ja hän päätti mennä sinne turvaa anomaan. Tuumiessaan, miten saattaisi tuon herran häntä jälleen tuntemaan, hänen mieleensä johtui Don Abbondio, joka kuuluisan keskustelunsa jälkeen arkkipiispan kanssa aina oli erityisesti osoittanut hänelle suosiollisuuttaan, mikä oli sitä sydämellisempi, kun hän voi sitä osoittaa saattamatta itseään epäilyttävään valoon ja kun molemmat nuoret kihlautuneet olivat etäällä, samoin etäällä se mahdollisuus, että häneltä olisi tultu pyytämään palvelusta, joka olisi pannut hänen hyväntahtoisuutensa kovalle koetukselle. Agnese ymmärsi, että tämmöisen hämmennystilan vallitessa tuo miesparka epäilemättä oli vielä enemmän pois suunniltaan ja pelästynyt kuin hän itse, minkä vuoksi tuo ehdotus hänestäkin voisi näyttää sopivalta; ja hän tuli hänen luokseen sitä esille tuomaan. Hän tapasi kirkkoherran Perpetuan seurassa ja mainitsi molemmille ehdotuksensa.

– Mitä te siitä sanotte, Perpetua? kysäsi Don Abbondio.

– Sanon että taivas on sen tuuman hänen mieleensä johdattanut, ja ettemme saa hukata aikaa, vaan että meidän heti on livistettävä tiehemme.

– Ja sitten…

– Ja sitten, kun olemme siellä, tulemme olemaan hyvin tyytyväisiä. Kaikki tietävät, ettei tuolla herralla nyt ole muuta pyydettä kuin palvella lähimäistään, ja varsin mielellään hän tulee myöntämään meille turvapaikan. Sinne, niin lähelle rajaa ja niin korkealle ei suinkaan tule mitään sotureita. Ja sitten, ja sitten siellä saamme syödäksemmekin, kun sitävastoin vuoristossa, kun nämä vähäiset Jumalan lahjat ovat lopussa – ja näin sanoen hän järjesteli koriin ruokavaroja liinavaatteiden päälle – olisi hätä meidät perinyt.

– Onhan hän toki kääntynyt? Oikein todenteolla kääntynyt?

– Voiko sitä enää epäillä kaiken sen jälkeen mitä siitä tiedetään, minkä itsekin olette nähnyt?

– Entä jos menisimme ansaan?

– Mihin ansaan? Anteeksi, mutta teidän jankutuksinenne ei koskaan pääsisi mihinkään päätökseen. Kelpo Agnese! olettepa todella saanut oivan tuuman.

Ja asetettuaan korinsa pienelle pöydälle, hän pujoitti käsivartensa sen kantohihna-silmukkoihin ja nosti sen hartioilleen.

– Eikö voisi löytää jotain miestä, virkkoi Don Abbondio, joka tulisi kanssamme turvaamaan kirkkoherransa matkaa? Jos sattuisimme kohtaamaan jonkun ilkiön, ja niitähän valitettavasti liiaksikin kuljeksii teillä, niin mitä apua olisi minulla teistä molemmista?

– Taaskin joutavia loruja ajanhukaksi! huudahti Perpetua. Koettakaapa mennä etsimään sellaista miestä nyt kun jokainen tuskin riittää omiin hommiinsa! Kas niin, menkää noutamaan rukouskirjanne ja hattunne, ja sitten matkaan.

Don Abbondio meni ja palasi heti rukouskirja kainalossa, hattu päässä ja matkasauva kädessä. He astuivat kaikki kolme ulos pienestä portista, joka johti kirkon edustalle. Perpetua sulki oitis portin, enemmän muodon vuoksi kuin luottaen tuohon lukkoon, noihin portinpuoliskoihin, ja pisti avaimen taskuunsa. Don Abbondio loi ohimennen katseen kirkkoon ja mutisi:

– Seurakuntalaisten tulee sitä valvoa, sillä he sitä tarvitsevat. Jos heillä on vähänkin sydäntä, niin tulevat sitä vartioimaan; mutta jos heillä ei ole sydäntä, niin oma vahinko.

He alkoivat astua kentän halki kulkevaa polkua, sanaakaan hiiskumatta, kukin ajatellen omaa kohtaloaan, ja katsellen ympärilleen, varsinkin Don Abbondio, näkyisikö jotain epäilyttävää, jotain, mitä piti varoa. Mutta ei kohdattu yhtään elävää sielua. Kaikki olivat joko taloissaan niitä vartioimassa tai tekemässä myttyjään, keksimässä piilopaikkoja, tai vaeltamassa suoraa päätä vuoristoon johtavilla teillä.

Huoattuaan moneen kertaan ja päästettyään ilmoille muutamia huudahduksia Don Abbondio alkoi jupista jatkuvammin. Hän syytteli Neversin herttuata, joka varsin hyvin olisi voinut jäädä Ranskaan viettämään onnellista elämää, näyttelemään ruhtinaan osaa, mutta joka kaikin mokomin tahtoi olla Mantovan herttua, vastoin koko maailman tahtoa. Hän napisi keisaria vastaan, jolla olisi pitänyt olla järkeä muidenkin edestä, antaa veden juosta kaltevuutta alas eikä niin ottaa itseensä mokomia vähäpätöisyyksiä; sillä olisihan hän joka tapauksessa ollut keisari, oli nyt sitten Paavo tai Pekka Mantovan herttuana. Ennenkaikkea hän oli vihainen maaherralle, jonka olisi pitänyt tehdä kaikki, mikä ikinä olisi ollut mahdollista poistaakseen tuon vitsauksen maasta, kun hän sitävastoin nyt juuri houkutteli sitä saapuville; ja kaikki tämä johtui tuosta kirotusta sotimishalusta.

– Pitäisipä noiden herrasmiesten olla meidän asemassamme nähdäkseen, nauttiakseen, mitä iloa se on. Saavatpa he vielä totisesti tehdä ankarat tilit! Mutta sillävälin viattomat saavat kärsiä syyllisten tähden.

– Jättäkääpäs kaikki nuo ihmiset rauhaan: he eivät kuitenkaan hievahdakkaan meitä auttaakseen, sanoi Perpetua. Aina vaan, luvallanne, noita teidän ijänikuisia jankutuksianne, joista ei tule hullua hurskaammaksi. Minua enemmän vaivaa se…

– No mikä nyt vielä?

Perpetua, joka astuessaan mukavasti oli itsekseen palauttanut mieleensä piiloittamis-hommiaan, jotka oli täytynyt niin kiireisesti tehdä, alkoi valitella, että oli unhoittanut jonkun esineen, että oli huonosti piiloittanut toisen, että tässä oli jättänyt merkkejä, jotka saattoivat johtaa rosvot jäljille, että tuossa…

– Mainiota, sanoi Don Abbondio, jo tarpeeksi rauhoittuneena henkensä suhteen voidakseen kiusata itseään omien asioidensa tähden. Mainiota! Vai niin te olette tehnyt! Mutta missä olikaan päänne?

– Kuinka! huudahti Perpetua äkkiä pysähtyen ja painaen nyrkkejään lanteisiin mikäli selässä oleva kantokori sitä salli. Kuinka! tekö rohkenette nyt minua tuolla tavoin soimata, te kun juuri saatoitte pääni pyörälle, sen sijaan että olisitte minua auttanut ja rohkaissut! Olenpa kenties ajatellut enemmän talon kuin omia asioita; minulla ei ollut yhtään auttavaa kättä; minun täytyi ahertaa monen edestä, tehdä työtä kuin Martta ja Magdalena yksin toimittaakseni kaikki; jos jokin seikka käy pahoin, ei se ole minun syyni. Minä olen tehnyt enemmän kuin velvollisuuteni.

Agnese keskeytti tämän jupakan hänkin tuoden esiin surunsa. Eikä hän niin suuresti surrut nykyhetken vaivoja eikä tulevia vahinkoja kuin sitä, että näki raukeavan toivon pian saada syleillä Luciaa. Sillä, kuten ehkä muistanette, he olivat toivoneet juuri sinä syksynä jälleen näkevänsä toisensa. Eikä nyt saattanut olettaa, että Donna Prassede olisi tahtonut tulla näille seuduille mokomien olojen vallitessa. Jos hän olisi siellä asustanut, olisi hän heti lähtenyt sieltä pois, kuten kaikki muu maalle muuttanut herrasväki teki.

Näiden seutujen näkeminen saattoi Agnesen ajatukset vielä vilkkaammiksi ja hänen kaihonsa katkerammaksi.

Jätettyään taakseen kenttäpolut he olivat poikenneet valtatielle, samalle, jota vaimoparka oli kulkenut tulomatkallaan, saattaakseen kotia tytärtään olonsa jälkeen räätälin perheessä.

– Poikkeammehan hieman tervehtimään noita kunnon ihmisiä, virkkoi Agnese.

– Ja lepäämään siellä kotvan; sillä alanpa jo saada tarpeekseni tästä korista; eikä palanen ruokaakaan tee pahaa, huomautti Perpetua.

– Sillä ehdolla, ettei hukata aikaa, sillä emme suinkaan ole huviretkellä, lisäsi Don Abbondio.

Heidät vastaanotettiin avosylin, ja he olivat kovin tervetulleet: heidän näkemisensä palautti mieleen hyvän teon. Kuta suurempi on niiden ihmisten luku, joille olette tehneet hyvää – näin huomauttaa lähde-kirjailijamme – sitä useammin tulette kohtaamaan ystävällisiä kasvoja, jotka ilahuttavat sydäntänne.

Syleillessään kunnon vaimoa, Agnese puhkesi kyyneltulviin, jotka häntä suuresti huojensivat; ja nyyhkyttäen hän vastasi niihin kysymyksiin, jotka vaimo ja hänen miehensä tekivät Luciaan nähden.

– Hän on meitä onnellisempi, sanoi Don Abbondio; hän on Milanossa, turvissa vaaralta, kaukana kaikista näistä paholaisen vehkeistä.

– Herra pastori ja nämä naiset kai ovat pakoretkellä, eikö niin? kysäsi räätäli.

– Tietysti, vastasivat yhtä haavaa isäntä ja palvelijatar.

– Säälin teitä.

– Me kuljemme – n linnaan.

– Se on oiva tuuma, tulette olemaan siellä yhtä hyvässä turvassa kuin paratiisissa.

– Entä te, ettekö te täällä pelkää? kysyi Don Abbondio.

– Herra pastori, sanonpa teille kuin kestiystävälle ainakin, en luule noiden ihmisten tulevan tänne; olemmehan Jumalan kiitos liian loitolla heidän tiestään. Korkeintaan tuollainen pieni polvi, jonka Herra estäköön; mutta joka tapauksessa meillä on aikaa. Ensin meidän tulee kuulla uutisia toisilta poloisilta seuduilta, minne he todella poikkeavat oleskelemaan.

Päätettiin levähtää täällä kotvan aikaa. Ja kun juuri oli päivällisaika, sanoi räätäli:

– Herra pastori ja seuralaisensa suvaitkoot kunnioittaa köyhää pöytääni. Kunhan vaan pidätte hyvänänne; joskin päivällinen on yksinkertainen, tulee ainakin hyvä mieliala sitä höystämään.

Perpetua huomautti, että hänelläkin oli hieman suuhun pantavaa mukana. Kun sitten molemmin puolin oli hieman kursailtu, sovittiin siten, että yhteiset ruokavarat pantaisiin pöydälle, ja että kaikki aterioisivat yhdessä.

Juhlatuulisina olivat lapset ryhmittyneet vanhan ystävättärensä Agnesen ympärille. Joutuin räätäli käski yhden pikkutytöistä – saman, joka tuonoin oli vienyt tuon armeliaan ruoka-antimen Maria leskelle, jos lukija sitä enää muistaa – mennä kuorimaan muutamia varhain kypsyneitä kastanjoita, jotka oli pantu säilöön, ja panna ne paistumaan.

– Ja sinä, hän sanoi toiselle pikkutytölle, mene puutarhaan ja ravistele persikkapuuta, niin että muutama persikka putoo maahan, ja tuo ne tänne, kaikki, kuuletko. Ja sinä, hän virkkoi pikkupojalle, kiipeä viikunapuuhun ja poimi siitä muutamia kaikkein kypsyneimpiä. Tämän ammatin te liiankin hyvin osaatte.

Isäntä itse meni aukaisemaan viinitynnyriä, hänen vaimonsa meni yläkertaan noutamaan valkoista pöytäliinaa, ja Perpetua otti esille ruokavaransa. Pöytä katettiin: asetettiin lautasliina ja fajanssilautanen kunniasijalle Don Abbondiota varten, ja sen viereen veitsi ja haarukka, jotka Perpetua otti koristaan. Ruoka kannettiin pöytään, kaikki kävivät aterialle ja söivät päivällistään, jolleivät suorastaan iloisina, ainakin niin hyvän tuulen vallitessa, kuin mitä yksikään pöytätovereista olisi sinä päivänä odottanut.

– Ja mitä te, herra pastori, arvelette sellaisesta mullistuksesta? kysyi räätäli. Minusta tuntuu kuin lukisin historiaa maurilaisten vaiheista Ranskassa.

– Mitäpä minä siitä sanoisin! Pitipä vielä tämän onnettomuuden romahtaa niskoilleni.

– Olette joka tapauksessa valinnut hyvän turvapaikan. Kukapa rohkenisi yrittää päästä sinne ylös pakolla? Ja tapaattepa siellä lukuisaa seuraa; sillä sanotaan, että sinne jo on paennut paljon väkeä, ja että uutta yhä saapuu.

– Toivon, että meidät siellä hyvin vastaanotetaan. Tunnenhan tuon kelpo herran; ja kun minulla tuonnoin oli kunnia olla hänen seurassaan, hän oli kovin kohtelias!

– Ja minulle hän hänen Kunnian-arvoisuuttaan myöten lähetti sanan, että kun vaan jotain tarvitsisin, ainoastaan kääntyisin hänen puoleensa.

– Hyvin suuri ja kaunis kääntymys! jatkoi Don Abbondio. Ja se on pysyvää laatua, eikö niin, pysyvää laatua?

Räätäli rupesi perinpohjin kertomaan Nimittämättömän pyhää elämää ja miten hän oltuaan kaikkien lähiseutujen vitsauksena, nyt oli muuttunut niiden esikuvaksi ja hyväntekijäksi.

– Entä kaikki nuo henkilöt, jotka hänellä oli ympärillään … tuo rosvojoukko? … jatkoi Don Abbondio, joka jo oli kuullut siitä jotain puhuttavan, mutta joka ei koskaan ollut tarpeeksi rauhoittunut.

– Useimmat ovat pötkineet tiehensä, vastasi räätäli; ja ne, jotka ovat jääneet, ovat muuttaneet elämänsä, ja vallan perinpohjin!.. Sanalla sanoen tuosta linnasta on tullut todellinen Thebais-erämaa: tunteehan kirkkoherra nuo asiat.

Sitten alkoi hän Agnesen kanssa muistella kardinaalin käyntiä.

– Suuri mies! hän sanoi, suuri mies! Vahinko vaan, että hänellä täällä käydessään oli niin kiire ja etten edes voinut osoittaa hänelle kunniaa. Kuinka iloinen olisin jos toiste voisin puhua hänen kanssaan hieman laveammin.

Kun oltiin noustu aterialta hän osoitti kirkkoherralle kuparipiirrosta, joka esitti kardinaalia, ja jonka oli kiinnittänyt oven lautoihin kunnioittaakseen henkilöä sekä myös voidakseen sanoa jokaiselle kävijälle, ettei tämä muotokuva ollut näköinen, ja että hän sen asian tarkalleen tiesi, hän kun oli voinut katsella kardinaalia läheltä pitkän aikaa juuri siinä samassa huoneessa.

– Tuonko muka pitäisi olla kardinaali? huomautti Agnese.

Vaatteiltaan se kyllä on hänen näköisensä, mutta…

– Niin todella, eiväthän kasvot ole hänen näköisensä, sanoi räätäli. Olenhan aina sitä sanonut; mutta vaikka siinä ei olekaan muuta, niin onhan siinä ainakin hänen nimensä alla; se on ainakin muisto.

Don Abbondio joudutti lähtöä. Räätäli otti hankkiakseen rattaat viemään heitä kukkulan juurelle asti; heti hän meni niitä hakemaan ja palasi hetken kuluttua ilmoittamaan, että hevonen oli valjaissa ja saapui. Sitten hän kääntyi Don Abbondion puoleen ja sanoi:

– Herra pastori, jos haluatte ottaa mukaanne ylös linnaan kirjan ajanvietteeksenne, niin, vaikka olen köyhä mies, voin teille sellaisen hankkia, sillä minäkin, nähkääs, hieman huvittelen itseäni lukemisella. Tosin ne eivät ole teidän arvoisianne kirjoja, ne ovat vaan kansankielellä kirjoitettuja, mutta…

– Suuri kiitos, suuri kiitos, vastasi Don Abbondio; mutta tällaisissa oloissa tuskin päämme riittää kaikkein tärkeimpään.

Sillävälin kuin jaellaan ja torjutaan kiitoksia, kuin vaihdetaan osanoton ilmauksia ja onnellisen matkan toivotuksia, pyydetään paluumatkalla uudelleen poikkeamaan taloon ja luvataan pyyntöön suostua, on hevonen rattaineen saapunut oven eteen. Niihin asetetaan korit, pakolaiset nousevat niihin istumaan ja alkavat hieman mukavammin ja rauhallisempina matkansa jälkipuolen.

Se, minkä räätäli oli sanonut Don Abbondiolle Nimittämättömän suhteen, oli totta. Siitä päivästä alkaen, jolloin hänet jätimme, hän lakkaamatta oli tehnyt mitä oli päättänyt tehdä, nimittäin: oli korvannut vahinkoja, sopinut niiden kanssa, joita oli loukannut, auttanut onnettomia, tehnyt kaikkea hyvää, mitä tilaisuus oli sallinut. Sitä suurta rohkeutta, jota hän ennen oli osoittanut hyökätessään ja puolustautuessaan, hän nyt osoitti pidättäytymällä kummastakin. Hän oli luopunut kaikista aseista ja liikkui aina yksin, aina valmiina kestämään monien väkivallantekojensa mahdollisia seurauksia, ja varmana siitä, että olisi uusi väkivallanteko jos käyttäisi voimaa sellaisen henkilön puolustamiseksi, joka oli niin paljon velkaa monelle, varmana siitäkin, että kaikki paha, mikä hänelle voitaisiin tehdä, olisi solvaus Jumalaa kohtaan, mutta hänelle ansaittu rangaistus, ja että hän vähemmin kuin kukaan muu saattoi esiintyä solvauksien rankaisijana. Kaikesta tästä huolimatta hänen turvallisuutensa oli yhtä taattu kuin silloin, kun hän sitä varten piti asestettuina monta käsivartta ja omaansa.

Muisto hänen entisestä julmuudestaan epäilemättä oli ylläpitänyt hyvin useissa kostonhimoa, mutta kun nähtiin hänen nykyinen lempeytensä, tämä oli omansa sitä haihduttamaan, ja nämä molemmat seikat yhdessä tuottivat hänelle ihailua, joka oli hänen paras turvansa. Nyt oli edessä mies, jota ei kukaan ollut voinut nöyryyttää, ja joka nyt itse itsensä nöyryytti. Salaviha, jota ennen oli kiihoittanut hänen ylenkatseensa ja muissa ihmisissä herättämänsä pelko, katosi nyt hänen uuden nöyryytensä edessä.

Loukatut olivat saaneet vallan odottamatta ja vaaratta hyvityksen, jota eivät koskaan olisi voineet toivoa onnistuneimmaltakaan kostolta, nimittäin sen tyydytyksen, että näkivät sellaisen miehen katuvan vääryydentekojaan ja ikäänkuin ottavan osaa heidän paheksumiseensa.

Hyvin moni, jonka kipein ja katkerin tuska vuosikausina oli ollut se, ettei koskaan nähnyt saavansa tilaisuutta häntä vahvempana kostaa jotain hänen harjoittamaansa suurta solvausta, ei sitten kohdatessaan hänet yksin, aseettomana ja sennäköisenä, ettei aikonut tehdä vastarintaa, ollut tuntenut sisällään muuta tunnetta, kuin tarvetta osoittaa hänelle kunnioitustaan. Tässä vapaaehtoisessa nöyrtymistilassa hänen ilmeensä ja ryhtinsä oli hänen huomaamattaan saanut jotain arvokasta ja jalompaa, niissä kun ilmeni entistä enemmän pelon halveksimista.

Mitä raain ja piintynein viha lauhtui ja vaihtui kunnioitukseksi yleisestä ihailusta, jota herätti tämä katuvainen ja ihmisrakkautta uhkuva mies. Tämä kunnioitus oli niin voimakas, että hän itse usein oli pulassa koettaessaan välttää hänelle jaeltuja kunnianosoituksia ja yrittäessään mikäli mahdollista salata ilmeissään ja ryhdissään kuvastuvaa sydämenmurtumistaan ja pidättää liiallista alentuvaisuutta, jotta häntä ei olisi liiaksi ylennetty. Kirkossa hän oli valinnut itselleen viimeisen paikan, eikä kukaan koskaan mennyt sille istumaan ennen häntä; se olisi ollut kunniasijan anastamista.

Jokainen solvaus tätä miestä kohtaan, tai ainoastaan se seikka, että häntä olisi kohdeltu puuttuvalla kunnioituksella, saattoi käydä ei ainoastaan rikoksesta ja raukkamaisuudesta, vaan myös pyhyydenloukkauksesta. Ja nekin, joille tuo yleinen tunne saattoi olla sitovana esteenä, omaksuivat sen lopulta eri määrin itsekin.

Nämä ja vielä muut syyt poistivat hänestä samoin järjestysvallan kostavan rangaistuksen ja tuottivat hänelle tältäkin taholta sitä turvallisuutta, josta hän muuten ei ollenkaan huolehtinut.

Säätyarvo ja sukulaisuus, jotka aina olivat häntä jossakin määrin tukeneet, olivat nyt vaikutukseltaan kahta voimakkaammat, kun tuohon jo ennestään kuuluisaan ja surullisella tavalla huomiota herättäneeseen nimeen liittyi persoonallinen suositus, nimittäin kääntymyksen tuottama kunnia.

Virkamiehet ja ylhäiset olivat julkisesti iloinneet tästä onnellisesta tapahtumasta, samoin kuin kansakin; ja kummalliselta olisi tuntunut osoittaa vihamielisyyttä miehelle, joka oli niin suuren tyydytyksen aiheuttaja. Tämän lisäksi hallitus, joka oli takertunut alituiseen ja usein onnettomaan sotaan niin monta äkäistä ja yhä lisääntyvää kapinoitsijaa vastaan, saattoi pitää itseään onnellisena kun oli vapautunut kaikkein hillittömimmästä ja tuskallisimmasta, niin ettei se parempaa halunnut; tuottihan tämä kääntymys sitäpaitsi hyvitystä ja korvausta, jota ei hallitus ollut tottunut hankkimaan eikä edes tavoittelemaan.

Toiselta puolen pyhän miehen ahdistaminen ei tuntunut sopivalta keinolta poistaa sitä häpeää, ettei oltu voitu masentaa rikollista; ja jos häntä olisi rangaistu, olisi siitä vaan seurannut, että hänen kaltaisensa olisivat vuorostaan saaneet syytä olla parantamatta elämäänsä. On myös todennäköistä, että se osa, joka kardinaali Federigolla oli ollut hänen kääntymyksessään, ja että hänen nimeänsä mainittiin kääntyneen nimen rinnalla, muodosti jälkimäiselle pyhän kilven, Silloisten olojen ja mielipiteiden vallitessa, jolloin kirkollinen ja maallinen valta omituisesti suhtautuivat toisiinsa, ne kun niin usein taistelivat toistaan vastaan, tahtomatta toisiaan hävittää ja keskellä vihamielisyyksiä toisilleen ilmaisten tunnustusta ja kunnioitusta ja sangen usein, tosin rauhaa solmimatta, yhdessä tavoitellen samaa päämäärää – tällaisten olojen vallitessa, sanon minä, saattoi eräässä suhteessa näyttää siltä, kuin olisi kirkon tuolle suurelle rikolliselle myöntämä anteeksiantamus myöntänyt unhoituksen, ellei suorastaan synninpäästöä tuolle toiselle rikolliselle, nimittäin maalliselle vallalle, varsinkin kun kirkko oli ponnistanut kaikki voimansa aikaansaadakseen tulosta, jota molemmat toivoivat.

Näin tämä mies, jonka kimppuun ylhäiset ja alhaiset kilvan olisivat käyneet polkien hänet jalkoihinsa, jos hän olisi kukistunut, nyt vapaaehtoisesti heittäydyttyään maahan oli kaikkien säästämä ja useimpien kunnioittama.

Totta puhuen oli paljon sellaisiakin ihmisiä, joissa tämä kuuluisa kääntymys epäilemättä herätti kaikkea muuta kuin iloa; nämä olivat kaikki hänen rikostoverinsa, jotka täten menettivät niin tehoisan vallan, mihin olivat tottuneet luottamaan, ja jotka huomasivat yhdellä iskulla katkaistuksi jo kauan kudotun verkon langat, kenties hetkenä, jolloin parhaillaan odottivat uutista apajansa onnistumisesta.

Olemme jo nähneet mitä erilaisia tunteita tämä kääntymys herätti palkkalaisrosvoissa, jotka tuona hetkenä olivat herransa ympärillä ja jotka kuulivat tuon sanoman hänen omilta huuliltaan; hämmästystä, surua, masennusta, mieliharmia; vähän kaikkea, paitsi ylenkatsetta ja vihaa. Samoin oli toisten bravojen laita, jotka hän oli jakanut eri asemiin, kuten myös hänen suurisuuntaisten rikostoveriensa, kun kuulivat tuon hirvittävän uutisen; ja kaikissa se johtui samoista syistä.

Paljon vihaa lankesi kardinaali Federigon osalle, kuten olen lukenut tuossa jo mainitsemassani Ripamontin teoksen kohdassa. Nuo pahantekijät pitivät häntä henkilönä, joka oli sekaantunut heidän asioihinsa niitä tärvellen. Olihan Nimittämätön vaan tahtonut pelastaa sielunsa, eikä kukaan voinut sitä valittaa.

Vähitellen sittemmin suurin osa noista kätyreistä, jotka eivät voineet mukautua uusiin oloihin eivätkä katsoneet mahdolliseksi, että ne muuttuisivat, oli lähtenyt tiehensä. Mikä haki itselleen uutta isäntää ja löysi sellaisen jättämänsä herran entisistä ystävistä; mikä taas värväytyi suureen espanjalaiseen tai mantovalaiseen rykmenttiin tai johonkin toiseen sotaa käyvään joukkoon; mikä lähti kuljeksimaan valtateille, siellä harjoittaen rosvoilemista omana ammattinaan; joku taas vapaasti kuljeskellen teki konnantöitä, Samaa lienevät harjoittaneet muutkin, jotka ennen eri maissa olivat olleet Nimittämättömän käskynalaisia.

Ne taas, jotka olivat voineet tottua uuteen elintapaan tai jotka vapaaehtoisesti olivat sen omaksuneet, ja joista enimmät olivat kotoisin laaksosta, olivat palanneet maantöihin tai ammatteihin, mitkä olivat nuoruudessaan oppineet ja mitkä sittemmin olivat jättäneet antautuessaan rosvouralle. Muukalaiset olivat jääneet linnaan kotoisiin toimiinsa. Kaikki nämä, kääntyneinä samaan aikaan kuin herransa, elivät hänen tapaansa tekemättä pahaa kellekään, ja ilman että heille tehtiin pahaa, vaikka heillä ei ollut aseita, sillä heitäkin kunnioitettiin.

Mutta kun saksalaisten sotilasjoukkojen saapuessa muutamat lähistön pakolaiset tai uhatut henkilöt ilmestyivät linnaan tyyssijaa anomaan, Nimittämätön oli vallan ihastuksissaan siitä, että hänen linnamuurejaan hakivat turvapaikakseen avuttomat, jotka pitkän aikaa kaukaa olivat katselleet niitä hirvittävänä peloituksena, ja hän vastaanotti nämä onnettomat osoittaen heille pikemmin kiitollisuutta kuin kohteliaisuutta. Hän levitytti sen tiedon, että hänen talonsa oli avoinna jokaiselle, joka sieltä tahtoi etsiä suojaa, ja heti hänen mieleensä johtui saattaa sekä linna että koko laaksoalue suojelustilaan sen varalle, että peitsi- tai ratsumiehet saisivat päähänsä poiketa sinne elämöimään. Hän kokosi luokseen jääneet palvelijat, harvat luvultaan, mutta suuriarvoiset kuten Tortin runot; hän piti heille puheen siitä hyvästä tilaisuudesta, jonka Jumala lähetti heille ja hänelle, käyttääkseen kerran voimiaan lähimäisensä hyväksi, jota niin usein olivat sortaneet ja peloittaneet; ja käyttäen tuota vanhaa käskevää äänenpainoa, joka ilmaisi varmuutta siitä, että toteltaisiin, hän yleisesti huomautti heille miten heidän tuli käyttäytyä, jotta turvaa etsivät henkilöt pitäisivät heitä pelkkinä ystävinä ja puolustajina.