Kitabı oku: «Kihlautuneet», sayfa 39

Sitten hän käski noutaa ullakolta ampuma-aseita, miekkoja ja keihäitä, mitkä siellä olivat olleet kauan kasattuina, ja jakoi ne heille. Laaksossa asuville alustalaisilleen ja vuokramiehilleen hän lähetti sanan että kaikki mieshenkilöt vapaaehtoisesti asestettuina tulisivat linnaan. Hän käski antaa aseita niille, jotka olivat ilman; muutamat heistä hän valitsi ikäänkuin upseereiksi toisia komentamaan. Hän osoitti heille eri asemansa aukkopaikoissa ja eri kohdissa laaksoa, pitkin kukkulan rinnettä ja linnan porttien edustalla. Hän määräsi hetket, jolloin ja tavan, miten he olivat vaihdettavat, ikäänkuin leirissä, tai kuten oli näillä samoilla paikoilla menetelty hänen entisen epätoivoisen elämänsä aikana.

Yhdessä tuon ullakkohuoneen sopessa olivat, erillä muista, ne aseet, joita hän yksin oli kantanut, hänen kuuluisa karabiini-pyssynsä, muskettinsa, miekkansa, keihäänsä, pistoolinsa, veitsensä, tikarinsa, mitkä permannolla, mitkä seinällä riippumassa. Ei yksikään palvelijoista niihin kajonnut, mutta kilvan kysyivät he isännältään, mitkä heidän piti hänelle noutaa.

– Ei ainoatakaan, hän vastasi; ja johtuiko lupauksesta vai tehdystä päätöksestä: hän pysyi alati aseettomana tämän varusväen tapaisen joukon johdossa.

Samanaikuisesti hän oli pannut liikkeelle toisia talonsa mies- ja naispalvelijoita tai alustalaisiaan, käskien heidän saattaa linnan kuntoon majoittamaan niin paljon ihmisiä kuin suinkin oli mahdollista; heidän tuli varustaa vuoteita, valmistaa patjoja ja olkisäkkejä noihin saleihin, jotka täten muuttuivat makuuhuoneiksi. Niinikään oli hän käskenyt noutaa linnaan runsaita ruokavaroja omalla kustannuksellaan ylläpitääkseen niitä vieraita, jotka Jumala hänelle oli lähettävä ja joiden luku todella päivä päivältä kasvoi.

Itse hän tällävälin ei pysynyt hetkeäkään toimettomana; alinomaa hän oli milloin sisällä, milloin ulkopuolella linnaa, milloin astuen alas, milloin kiiveten ylös rinnettä, siellä täällä, laaksossa järjestämässä, vahvistamassa, tutkimassa asemia, näkemässä ja näyttäytymässä, järjestämässä kaikkea ja ylläpitämässä kaikkea hyvässä järjestyksessä, tehden sen sanoillaan, katseellaan, läsnäolollaan. Linnassa ja pitkin tietä hän ystävällisesti vastaanotti kaikki kohtaamansa tulijat; ja kaikki, olivatpa hänet jo ennen nähneet tai näkivät nyt ensi kertaa, katselivat häntä haltioituneina, unhoittaen hetkeksi ne onnettomuudet ja pelontunteet, mitkä olivat johtaneet heidät tänne. Ja he kääntyivät häntä katsomaan vielä silloin, kun hän erottuaan heistä jatkoi matkaansa.

KOLMASKYMMENES LUKU

Vaikka suurin väentulva ei tapahtunut siltä puolen, mistä nuo kolme pakolaista lähestyivät laaksoa, he kuitenkin tällä matkansa loppupuolella alkoivat kohdata matka- ja onnettomuus-kumppaneita, jotka poikkiteiltä ja pikkupoluilta jo olivat saapuneet tai paraillaan saapuivat valtatielle. Tällaisten asianhaarojen vallitessa kaikki, jotka toisensa kohtaavat, ovat melkein kuin tuttavia. Joka kerta kuin rattaat olivat tulleet jonkun jalkalaisen kohdalle, vaihdettiin kysymyksiä ja vastauksia. Joku oli lähtenyt pakoon, kuten ystävämme, odottamatta sotilasten tuloa; toinen oli kuullut rumpujen pärinää; kolmas oli nähnyt itse sotilaat ja kuvasi heitä niin kuin jokaisen pelästyneen ihmisen on tapana kuvata.

– Onpa meillä sentään ollut onnea, sanoivat molemmat naiset. Kiittäkäämme siitä taivasta. Menkööt tavaramme hukkaan; olemmehan kuitenkin itse pelastuneet.

Mutta Don Abbondion mielestä ei ollut syytä niin suureen tyytyväisyyteen; kaikkea muuta. Tuo ihmistulva, jonka näki ja enemmän se vielä runsaampi, jonka kerrottiin liikkuvan toisella laakson suulla, alkoivat herättää hänessä melkoista levottomuutta.

– Oh, mikä ikävä juttu! hän mutisi molemmille naisille hetkenä, jolloin ei kukaan ollut kuultavissa. Oh, mikä juttu! Ettekö älyä, että näin suuren ihmispaljouden kokoaminen yhteen paikkaan näyttää siltä, kuin väkisin tahtoisi vetää sinne noita sotureita? Kaikki piiloittavat, kaikki vievät mukaansa tavaransa; taloihin ei jää mitään. Epäilemättä nuo roistot luulevat, että tuolla ylhäällä on aarteita. Aivan varmaan he sinne tulevat… Oi minua poloista! Mihin kiipeliin olenkaan joutunut!

– Onpa heillä muuta tehtävää kuin kiivetä tuonne ylös; heidänkin tulee kulkea omia teitään. Ja muuten olen kuullut sanottavan, että vaaran uhatessa on parempi olla monta yhdessä.

– Monta yhdessä? Monta yhdessä? toisti Don Abbondio. Oi sinua naisparkaa! Etkö tiedä, että yksi peitsimies tuhoaa sata tuollaista henkilöä. Ja jos he sitten saavat päähänsä tehdä tyhmyyksiä, niin olisikohan kenties hauskaa joutua keskelle taistelua? Oi, minua onnetonta. Olisi ollut vähemmän vaarallista paeta vuoristoon. Pitääkö siis kaikkien sulloutua yhteen samaan paikkaan!.. Tuskastuttavaa väkeä … hän sitten mutisi matalammalla äänellä; kaikki ne lakkaamatta kulkevat toinen toisensa jälessä kuin järjettömät nautaeläimet.

– Samaan tapaan, huomautti Agnese, he voisivat sanoa meistä.

– Vaiti, vaiti, virkkoi Don Abbondio, joutavat puheet eivät tässä hyödytä mitään. Mikä on tehty, se on tehty. Kun kerta on tänne tultu, niin on täällä oltava. Tulee käymään niinkuin Kaitselmus sallii. Taivas meitä suojelkoon!

Mutta pahemmaksi kävi tila kun hän laakson suulla huomasi vahvan aseellisen joukon, toisia erään talon kynnyksellä, toisia alikerran huoneissa. Salaa hän katsahti heihin. Tosin ne eivät olleet niitä samoja kasvoja, jotka oli kohdannut edellisellä ja tuskallisella matkallaan; tai jos niitä olikin joukossa, ne olivat suuresti muuttuneet. Mutta siitä huolimatta on vaikea kuvailla sitä vastenmielistä tunnetta, minkä tämä näky hänessä herätti.

– Oi minua onnetonta! hän ajatteli. Näkeehän sen nyt jo, että he aikovat tehdä mielettömyyksiä! Mutta eihän voinutkaan olla toisin; olisihan minun pitänyt odottaakin sitä sellaisen miehen puolelta. Mutta mitä hän aikoo tehdä? Aikooko hän ryhtyä sotaan? Tahtooko hän näytellä kuningasta? Oi minua miesparkaa! Tällaisissa oloissa, jolloin jokainen tahtoisi piiloittautua maan alle, hän päinvastoin hakee kaikkia keinoja tulla huomatuksi, pistää silmään; näyttääpä hän oikein tahtovan heitä yllyttää.

– Katsokaa nyt, herra isäntä, sanoi hänelle Perpetua, eikö täällä ole kelpo väkeä, joka kykenee meitä puolustamaan, Tulkootpa vaan nyt nuo sotilaat! Nämä ovat toisenlaisia miehiä kuin meidän kylämme pelkurit, jotka eivät kykene muuhun kuin käpälämäkeen.

– Vaiti, vastasi Don Abbondio puoliääneen, mutta vihaisena; vaiti, sanon minä, sinä et tiedä mitä puhut. Rukoile Jumalaa, että noiden sotilaiden olisi kiire, tai että eivät saa tietää mitä täällä tehdään tai miten tätä seutua varustetaan puolustustilaan kuin linnoitusta. Etkö tiedä, että soturien ammatti on linnoitusten valloittaminen? He eivät muuta hartaammin toivo. Ryntäys linnoituksen kimppuun on heistä yhtä hauskaa huvia kuin häihin meneminen, sillä kaikki, minkä sieltä saavat käsiinsä, on heidän omaansa. He paljastavat miekkansa ja tappavat jokikisen voitetuista. Oi minua onnetonta! No niin, saanpa nähdä, enkö löydä jotain keinoa paeta turviin jollekin kalliolle. Taistelun tuoksinasta he eivät ainakaan minua tavoita, sen takaan.

– Jos pelkäätte sitäkin, että teitä suojellaan ja autetaan … alkoi jälleen Perpetua…

Mutta Don Abbondio keskeytti hänet ankarasti, kuitenkin yhä vaan puoliääneen:

– Suu kiinni, ja varo visusti lavertelemasta toisille mitä tässä olemme puhuneet. Voi muuten sinuas poloista. Muista, että tällaisessa paikassa aina täytyy näyttää tyytyväiseltä ja hyväksyä kaikki, minkä näkee.

"Pahan-yön" kohdalla he näkivät toisen asestetun joukon, joille Don Abbondio nosti lakkia, itsekseen ajatellen:

– Voi, voi, olenpa totisesti joutunut keskelle sotaleiriä!

Siihen pysähtyivät rattaat, ja he astuivat alas. Don Abbondio maksoi kiireisesti ja päästi kyyditsijän menemään. Sitten hän molempien seuralaistensa kanssa alkoi kiivetä rinnettä ylös, sanaakaan hiiskumatta. Näiden paikkojen näkeminen herätti joka askeleella hänen mielikuvituksessaan nykyhetken levottomuuden sekaisena ensi kerralla täällä kokemansa ahdistuksen, Agnese, joka ei koskaan ollut näitä paikkoja nähnyt ja joka mielessään niistä oli muodostanut eriskummaisen kuvan, mikä palasi joka kerta kuin hän ajatteli Lucian kammoittavaa matkaa, näki ne nyt sellaisina kuin ne todella olivat ja tunsi ikäänkuin uudelleen ja vilkkaammin noita tuskallisia muistoja.

– Oi, herra pastori! hän huudahti, kun ajattelen, että Lucia parkani on kulkenut tätä tietä.

– Olkaa toki vaiti, varomaton nainen! Don Abbondio huusi hänen korvaansa. Ovatko nuo sopivia puheita täällä? Ettekö tiedä, että nyt olemme hänen talossaan? Onneksi ei kukaan teitä kuullut; mutta jos vielä puhutte tuohon tapaan…

– No, no, mitä siihen tulee, minä kyllä asian ymmärrän. Luuletteko, etten minä ollenkaan ole oppinut sopivaa käytöstapaa?

– Sopiva käytöstapa on siinä, ettei sano seikkoja, jotka voivat olla epämiellyttäviä varsinkin sille, joka ei ole tottunut sellaisia kuulemaan. Ja painakaa se hyvin mieleenne, te molemmat, ettei tämä ole sopiva paikka laverteluihin, ja ettei täällä saa sanoa kaikkea, mikä päähän pälkähtää. Tämä on ylhäisen herran talo, sen hyvin tiedätte; näette, kuinka paljon väkeä hänellä on ympärillään. Tänne saapuu kaikenlaisia ihmisiä. Siis, varovaisuutta, jos se on mahdollista. Punnitkaa sananne, ja ennenkaikkea puhukaa vähän ja ainoastaan silloin, kun se on ehdottomasti tärkeätä. Ken on vaiti, ei sano mitään tyhmyyksiä.

– Vielä pahemmin teette te itse, kaikkine … alkoi puhua Perpetua.

Mutta Don Abbondio tiuskasi puoli-ääneen:

– Suu kiinni. Ja samassa hän joutuin nosti lakkiaan ja kumarsi syvään. Sillä nostaessaan päätään, hän oli huomannut Nimittämättömän, joka astui heitä vastaan. Tämäkin oli huomannut ja tuntenut Don Abbondion, ja riensi häntä vastaanottamaan.

– Herra pastori, hän virkkoi tultuaan lähelle, olisin tahtonut tarjota teille taloani hauskemmassa tilaisuudessa. Mutta joka tapauksessa iloitsen suuresti siitä, että voin teitä jollakin tavoin hyödyttää.

– Luottaen Teidän Ylhäisyytenne suureen hyvyyteen, vastasi Don Abbondio, olen rohjennut näissä surullisissa oloissa tulla Teitä häiritsemään, ja kuten Teidän Ylhäisyytenne näkee, olen niinikään rohjennut tuoda seuraa mukaani. Tämä on taloudenhoitajattareni…

– Hän on tervetullut, virkkoi Nimittämätön.

– Ja tämä, jatkoi Don Abbondio, on vaimo, jolle Teidän Ylhäisyytenne jo on tehnyt hyvää: tuon, tuon tyt … äiti…

– Lucian äiti, sanoi Agnese.

– Lucian äiti, huudahti Nimittämätön kääntyen allapäin Agnesen puoleen. – Minäkö tehnyt hyvää, taivaan Herra! Te päinvastoin teette minulle hyvää tulemalla tänne … luokseni … tähän taloon. Olkaa tervetullut. Te tuotte tänne taivaan siunauksen.

– No mitä vielä! sanoi Agnese. Tulenhan vaan teitä häiritsemään. Ja lisäksi, hän jatkoi lähestyen Nimittämättömän korvaa, minun tulee kiittää Teitä…

Nimittämätön keskeytti tämän puheen kysyen häneltä harrastavasti tietoja Luciasta. Ja niitä kuultuaan hän kääntyi saattamaan linnaan viimeksi tulleita vieraitaan, minkä teki huolimatta heidän monista estelyistään. Agnese loi kirkkoherraan katseen, joka näytti sanovan: – Siinä näette, onko tarpeellista, että te astutte meidän molempien väliin antamaan neuvoja, miten tulee käyttäytyä.

– Ovatko he jo saapuneet teidän seurakuntanne alueelle? kysyi Nimittämätön.

– Eivät vielä, vastasi Don Abbondio. Minä en tahtonut jäädä odottamaan noita paholaisia. Taivas tietää olisinko elävänä päässyt heidän käsistään ja voinut tulla Teidän Ylhäisyyttänne häiritsemään.

– No niin, olkaa huoleti, sanoi Nimittämätön; nyt olette täydelleen turvissa. Tänne he eivät tule; ja jos heidän mielensä tekisi yrittää, olemme valmiit heitä vastaanottamaan.

– Toivokaamme, etteivät tule, huomautti Don Abbondio. Mutta olen kuullut kerrottavan, hän lisäsi osoittaen sormellaan vastapäisiä laaksoa reunustavia vuoria, olen kuullut kerrottavan, että tuollakin taholla samoilee toinen parvi, mutta … mutta…

– Se on totta, virkkoi siihen Nimittämätön. Mutta älkää pelätkö mitään. Heidänkin suhteensa olemme valmiit.

– Kahden tulen välissä, ajatteli Don Abbondio, totisesti kahden tulen välissä. Mihin olenkaan antanut noiden lörppäkielien itseni houkutella! Ja tämä herra näyttää olevan tyytyväinen täällä, kuin kala vedessä. Onpa kaikenlaisia ihmisiä tässä maailmassa!

Kun he olivat astuneet sisälle linnaan, isäntä käski johtaa Agnesen ja Perpetuan erääseen naisille määrätyn linnahuoneuston suojaan; tämä huoneusto täytti toisen pihan kolme siipeä, rakennuksen takaosassa, jonka perustana oli erikseen oleva ja syvän kuilun reunalla esiin pistävä kallionkieleke. Miehet asuivat oikeassa ja vasemmassa sekä puistikon puoleisessa siipirakennuksessa. Keskustaa, joka oli molempien pihojen välillä, mitkä yhdisti leveä holviportti, sijaiten vastapäätä pääporttia, käytettiin osaksi ruokavarojen varastoaittoina sekä myös niiden tavaroiden säilytyspaikkana, jotka pakolaiset tahtoivat piiloittaa linnaan. Miesten huoneustossa oli pieni osasto varattuna papeille, jotka mahdollisesti ilmestyivät. Nimittämätön saattoi sinne Don Abbondion, joka oli ensimäinen vieras siinä.

Pakolaisemme viipyivät kaksikymmentäkolme tai kaksikymmentäneljä päivää linnassa, keskellä alituista hyörinää, monilukuisessa seurassa, joka ensi päivinä kasvamistaan kasvoi, mutta ilman, että mitään erinomaista tapahtui. Kuitenkaan tuskin kului päivääkään, jolloin ei olisi tartuttu aseisiin. – Peitsimiehiä tulee tuolla! – Ratsuväkeä on nähty täällä. Joka huhun saapuessa Nimittämätön lähetti miehiä vakoilemaan. Ja jos katsoi tarpeelliseksi, hän otti mukaansa väkeä, jota yhä piti valmiina tähän tarkoitukseen, ja läksi ulos laaksosta sinnepäin, mistä oli kerrottu vaaran uhkaavan, Ja oli omituista nähdä kiireestä kantapäähän asestettujen miesten, hyvin järjestettyinä kuin soturien, kulkevan aseettoman miehen johtamina. Useimmiten nuo viholliset olivat muonavarojen hankkijoita tai hajanaisia ryöstöretkeläisiä, jotka pakenivat ennenkuin heitä oli yllätetty.

Mutta ajaessaan eräänä päivänä takaa tuollaista väkeä, opettaakseen heille, ettei enää ollut hyvä tulla näille seuduille, Nimittämätön sai tietää, että erääseen läheiseen pikkukylään oli hyökätty ja että sitä paraikaa ryöstettiin. Ne olivat eri joukkoihin kuuluvia peitsimiehiä, jotka jäätyään jälelle ryöstelemään, olivat muodostaneet joukkion ja äkkiä karkasivat sen alueen lähiseudulle, minne sotajoukko oli pysähtynyt. He ryöstivät asukkaiden omaisuutta, jopa ottivat heiltä pakkoveroa.

Nimittämätön piti lyhyen puheen miehilleen ja marssitti heidät tuohon kylään.

He saapuivat sinne odottamattomina. Rosvot, jotka olivat luulleet häiriintymättä saavansa ryöstää, näkivätkin nyt lähestyvän järjestyneitä joukkoja, valmiina hyökkäämään, jättivät ryöstönsä kesken ja pakenivat kiireisesti, toisiaan odottamatta, sille taholle, mistä olivat tulleetkin. Nimittämätön ajoi heitä takaa jonkun matkaa. Sitten hän pysäytti joukkonsa ja viipyi hetken aikaa odottaen, sattuisiko jotain uutta. Viimein hän läksi paluumatkalle. Kulkiessaan sen pienen kylän läpi, jonka juuri oli pelastanut, luonnollisesti joukko ja sen päällikkö vastaanotettiin raikuvin suosio- ja siunaushuudoin.

Tuon väenpaljouden keskuudessa linnassa, vaikka se oli kokoontunut niin monelta eri taholta, vaikka se oli erilaista asemaltaan, tavoiltaan, sukupuoleltaan ja iältään, ei koskaan syntynyt mitään mainittavaa epäjärjestystä. Nimittämätön oli asettanut eri paikkoihin vartijoita, jotka kaikki koettivat ehkäistä mahdollisia ikävyyksiä, tehden sen tunnollisesti kuten aina, kun heidän oli toimistaan tehtävä tili isännälle.

Lisäksi tämä oli pyytänyt linnaan paenneita pappeja ja arvokkaimpia henkilöitä pakolaisten joukossa käymään linnan eri osissa ja valvomaan, mitä siellä tapahtui. Niin usein kuin suinkin mahdollista hän itsekin liikkui näyttäen itseään kaikkialla; mutta hänen poissaollessaankin ainoastaan se seikka, että muistettiin kenen luona oltiin, riitti pitämään aisoissa niitäkin, jotka olisivat voineet olla sen tarpeessa. Muuten he olivat kaikki pakolaisia ja senvuoksi yleensä rauhallista väkeä. Huoli kodistaan ja omaisuudestaan, muutamilla niinikään huoli keskelle vaaraa jätettyjen omaisten ja ystävien suhteen, ulkoa saapuneet tiedot, jotka lamauttivat heidän mieltänsä, ylläpitivät ja lisäsivät tätä heidän taipumustaan.

Olipa siellä kuitenkin huolettomiakin ihmisiä, vahvempiluontoisia ja rohkeampia henkilöitä, jotka koettivat viettää näitä päiviä iloisesti. He olivat hylänneet talonsa, kun eivät olleet tunteneet itseään tarpeeksi voimakkaiksi niitä puolustamaan. Mutta heitä ei miellyttänyt itkeminen ja huokaileminen asian vuoksi, joka ei ollut autettavissa eikä sen vahingon kuvitteleminen, minkä tiesivät tarpeeksikin tulevansa näkemään jälestäpäin omin silmin.

Tutut perheet olivat yhdessä lähteneet linnaan tai olivat siellä kohdanneet toisensa. Uusia ystävyyksiä oli siellä solmittu; ja siellä oltiin ryhmitytty eri luonteiden ja elintapojen mukaan. Ne, joilla oli rahaa ja hienotunteisuutta menivät aterioimaan alas laaksoon, missä tilaisuutta varten kaikessa kiireessä oli järjestetty pieniä juomaloita ja ruokatarjoiluja. Toisissa niistä suupalat vaihtelivat huokausten kanssa, eikä ollut lupa puhua muusta kuin onnettomuuksista; toisissa mainittiin onnettomuuksia ainoastaan kun huomautettiin, ettei niitä saanut ajatella.

Niille, jotka eivät voineet tai eivät tahtoneet maksaa ravinnostaan, jaettiin linnassa leipää, liemiruokaa ja viiniä. Sitäpaitsi siellä joka päivä katettiin pöytiä erittäin niille, jotka isäntä oli vieraikseen kutsunut; ja meidän kolme ystäväämme kuuluivat niihin.

Agnese ja Perpetua eivät tahtoneet ilmaiseksi syödä vieraan leipää, minkä vuoksi olivat pyytäneet saada ottaa osaa siihen palvelukseen, jota vaati näin suuri vieraanvaraisuus. Ja tähän kului heiltä suuri osa päivää, ja loput pakinoihin muutamien täällä saamiensa ystävättärien ja Don Abbondio paran kanssa. Tällä ei ollut mitään tehtävää; kuitenkaan hänellä ei ollut ikävä; pelko oli hänen kumppaninaan. Varsinaisen hyökkäyksen pelko luullakseni oli hänestä haihtunut, tai jos sitä olikin jälellä, se hänelle tuotti kaikkein vähemmin levottomuutta. Sillä joka kerta kun hän sitä hetkenkin ajatteli, havaitsi hän, kuinka vähän sellaiseen oli aihetta. Mutta se kuva, jonka tarjosi ympäröivä seutu, mitä joka taholla tulvana peittivät soturit; aseet ja asestetut, joiden alinomaa näki olevan liikkeellä, linna, se ajatus, miten paljon seikkoja joka hetki odottamatta saattoi sattua: kaikki yhdessä piti häntä epämääräisen, yleisen, alinomaisen pelon valloissa, lukuunottamatta surua, minkä hänessä herätti talopahaisensa muisteleminen.

Koko ajalla, minkä viipyi tässä tyyssijassa, hän ei hetkeksikään poistunut siitä pyssyn laukausta kauemmaksi, eikä koskaan pannut jalkaansa rinteelle. Hänen ainoa kävelynsä oli siinä, että meni puistikkoon sekä milloin toiselle, milloin toiselle puolelle linnaa katselemaan alas kallionseinää pitkin kuiluihin, nähdäkseen, eikö olisi jotain hiemankin kulkukelpoista polkua, jota myöten suuren vaaran tullessa olisi voinut mennä etsimään jotain piilopaikkaa. Hän tervehti syvin kumarruksin kaikkia pakolaistovereitaan, mutta seurusteli aniharvojen kanssa. Useimmiten hän keskusteli noiden molempien naisten kanssa, kuten jo mainitsimme: heidän luokseen hän meni keventämään sydäntään, vaikka sai pitää hyvänään, että Perpetua hänelle tiuskaisi ja Agnesekin sai hänet nolostumaan. Ruokapöydän ääressä hän viipyi vähän aikaa ja puhui niinikään vähän, ja silloin hän kuunteli uutisia hirvittävästä sotaväen läpikulusta, jommoisia saapui joka päivä, joko siirtyen kylästä kylään tai siten, että joku, joka oli tahtonut jäädä taloonsa, mutta jonka lopulla voimatta mitään pelastaa, jopa pahoinpideltynäkin oli täytynyt paeta, toi ne ylös linnaan. Joka päivä kerrottiin uusi tarina jostain onnettomuudesta. Muutamat, jotka ammattinaan harjoittivat uutisten urkkimista, kokosivat huolellisesti kaikki huhut, järjestelivät kaikki kertomukset ja tarjosivat sitten ydinmehun niistä toisille. Väiteltiin siitä, mitkä olivat kaikkein pirullisimmat rykmentit; oliko jalka- vai ratsuväki pahinta. Toistettiin niin hyvin kuin osattiin muutamia päällikköjen nimiä; kerrottiin muutamien näiden päällikköjen urotyöt, osoitettiin tarkalleen heidän pysähdyspaikkansa ja marssinsa. Tänään sen ja sen rykmentin piti samota määrättyihin kyliin, huomenna toisiin, ja sillävälin joku toinen rykmentti mellasteli piruakin pahemmin. Etenkin koetettiin saada tietoon ja ottaa lukuun ne rykmentit, jotka järjestään kulkivat yli Leccon sillan, sillä niitä saattoi pitää ohikulkeneina ja varsinaisesti seudulta poistuneina.

Nyt kulkee Wallensteinin ratsuväki; nyt Marradasin jalkaväki, nyt Anhaltin ratsuväki, Brandenburgin jalkaväki, sitten Montecuccolin ja Ferrarin ratsuväkeläiset; nyt on Altringerin vuoro, sitten Fürstenbergin, Colloredon. Seuraavat Kroatilaiset, Torquato Conti, ja sitten vielä monet muut. Jumalan kiitos, Galassokin on jo tiehensä mennyt, ja hän oli viimeinen. Viimein Venezialaisten lentävät ratsuparvetkin olivat poistuneet, ja koko seutu, oikealla ja vasemmalla oli vihollisista vapaa. Jo olivat ensiksi uhattujen ja hylättyjen alueiden asukkaat alkaneet poistua linnasta, ja joka päivä sieltä läksi pois uusia vieraita, samoin kuin syksyisen rajuilman jälkeen näkee kaikkialta tuuhean puun lehvistä hyrähtävän lentoon lintuja, jotka sieltä ovat hakeneet turvaa.

Luulen, että kolme ystäväämme olivat viimeiset lähtijät, Tämä johtui siitä, että Don Abbondio pelkäsi kiireisesti kotia palattaessa vielä voitavan tavata teillä joitakin armeijasta jälelle jääneitä sotilasrosvoja, Turhaan Perpetua huomautti, että kuta enemmän viivyttiin, sitä enemmän tilaisuutta annettiin seudun roskaväelle tunkeutua pappilaan ja anastamaan mitä oli jälellä. Kun oli kysymyksessä oman nahan pelastaminen, pääsi Don Abbondio aina voitolle väittelyssä, ellei läheltä uhkaava vaara saattanut hänen päätään vallan pyörälle.

Lähtöä varten määrättynä päivänä Nimittämätön käski pitää valmiina "Pahan-Yön" kohdalla vaunuja, joihin oli antanut panna varaston liinavaatteita Agnesea varten. Sitten hän vei Agnesen syrjään ja sai hänet vastaanottamaan määrän kultarahoja niiden vahinkojen korvaamiseksi, mitkä hän oli tapaava talossaan, vaikka Agnese lyöden rintoihinsa yhä toisti, että hänellä vielä oli entisiäkin jälellä.

– Milloinka näette jälleen tuon hyvän Lucianne? … hän sanoi lopuksi. Olenhan jo varma siitä, että hän rukoilee minun puolestani, minä kun olen tehnyt hänelle niin paljon pahaa. Sanokaa siis hänelle, että häntä kiitän, ja että uskon Jumalan suovan hänen rukouksensa tuottavan hänelle itselleenkin taivaan siunauksen.

Hän tahtoi sitten saattaa kolmea vierastaan vaunuihin saakka.

Lukija voi kuvitella Don Abbondion nöyriä ja alamaisia kiitoksia ja Perpetuan kohteliaisuutta.

He läksivät matkaan; sopimuksen mukaan he poikkesivat hetkeksi, mutta niin kiireisesti, etteivät edes malttaneet istahtaa, räätälin taloon, missä kuulivat kerrottavan monen monituisia juttuja sotaväen kulusta: aina vaan samoja tarinoita rosvoamisesta, väkivallasta, hävityksestä, raiskauksesta; mutta heillä onneksi ei oltu nähty peitsimiehiä.

– Oh! herra pastori, sanoi räätäli, auttaen häntä käsivarresta nousemaan vaunuihin, onpa yllin kyllin aihetta painattamaan kirjoja mokomasta hävitystyöstä.

Kuljettuaan hieman eteenpäin, alkoivat matkustajamme omin silmin nähdä sitä, mitä olivat kuulleet kuvattavan. Hävitettyjä viinitarhoja, ei korjuun kautta, vaan kuin rakeiden ja rajumyrskyn kautta, jotka yhdessä olisivat niitä etsiskelleet; viiniköynnökset katkottuina, hajalla, poljettuina, tukiseipäät irtitemmattuina, koko maa-alue poljettuna ja täynnä lastuja, vesoja ja lehtiä, puut silvottuina, katkottuine latvoineen; pensasaidat täynnä aukkoja, ristikkoaidat poistettuina.

Kylissä ovet murrettuina, ikkunoiden edessä repaleista kangasta; lantaa, ryysyjä, kaikenlaista romua joko kasoina tai hajalla tiellä; painostava ilma ja vielä pahempi löyhkä, mikä syöksähti ulos taloista. Väestö osaksi tonkimassa esiin ja heittämässä ulos likaisia esineitä tai, mikäli mahdollista oli, korjaamassa oviaan. Toiset kokoontuneina parviin ja puhjeten valituksiin. Vaunujen ohikulkiessa käsiä ojennettiin vaunun ikkunoihin almua anoen.

Nämä näyt milloin silmiensä edessä, milloin mielessään, ja odottaen saavansa nähdä samanlaista kotonaan, he saapuivat sinne ja tapasivat todella mitä olivat odottaneet.

Agnese käski laskea myttynsä yhteen pienen pihansa soppeen, mikä oli pysynyt talon puhtaimpana paikkana; sitten hän alkoi sitä lakaista, ruveten kokoamaan ja puhdistamaan niitä harvoja esineitä, mitkä hänelle oli jätetty. Hän kutsui puusepän ja lukkosepän ovia korjaamaan. Ja käärien auki Nimittämättömän antamat liinavaatteet ja uudet kultarahansa, hän huudahti itsekseen:

– Olenpa sentään onnen lapsi, kiitos olkoon Jumalan ja Neitsyt Marian ja tuon hyvän herran. Niin, olenpa sentään onnen lapsi!

Don Abbondio ja Perpetua menevät sisälle pappilaan tarvitsematta käyttää avaimia. Joka askeleella, jonka astuvat eteenpäin eteisessä, he tuntevat kasvavan löyhkän, saastaisen hajun, mikä saattaa heidät peräytymään. Tukkien kädellään nenänsä he menevät kyökin ovelle; varpaisillaan he astuvat sinne sisälle, katsoen minne jalkansa asettaisivat, he kun tahtovat välttää sontaisten pahnojen peittämän permannon likaisimpia kohtia, ja he luovat katseen ympärilleen. Siellä ei ollut mitään ehjää; mutta siellä täällä katkelmia ja pirstaleita entisistä esineistä; Perpetuan kanojen siipiä ja höyheniä, liinavaatteiden repaleita, Don Abbondion kalenterien lehtiä, astioiden palasia: ja kaikki tämä kasoissa tai hajalla.

Ainoastaan pesässä näki suuren hävitystyön merkkejä yhteen sullottuina, ikäänkuin joukon ajatuksia, joihin taitava puhuja yhdessä ainoassa lauseessa viittaa. Siinä oli kokonainen rovio sammuneita kekäleitä, jotka tunsi entisiksi tuolin käsinojiksi, pöydänjaloiksi, kaapin oveksi, vuoteen katostelineiksi, sen tynnyrin laitalaudoiksi, joka oli sisältänyt Don Abbondion vatsaparannus-viiniä.

Muu oli tuhkaa ja hiiliä. Ja näillä hiilillä olivat hävittäjät huvikseen piirustelleet seinät täyteen irvikuvia, koettaen kuvaamalla leveälierisiä hattuja, kaljupäitä ja leveitä naamoja esittää pappeja, ja pannen parastaan tehdäkseen ne niin hirveiksi ja naurettaviksi kuin suinkin. Eikä tämä voinut epäonnistua noin eteviltä taiteilijoilta.

– Nuo siat! huudahti Perpetua.

– Nuo roistot! huudahti Don Abbondio.

Ja ikäänkuin paeten he läksivät ulos toisesta ovesta, joka johti puutarhaan. He hengittivät taas vapaammin. Suoraa päätä he menivät viikunapuun luo. Mutta jo ennenkuin saapuivat sinne, he huomasivat mullan sen juurella verekseltä kaivetuksi ja päästivät molemmat yhtä haavaa huudon, ja saavuttuaan paikalle he näkivät maahan kätketyn aarteen asemesta tyhjän kuopan.

Tästä nousi paha riita.

Don Abbondio alkoi torua Perpetuaa siitä, ettei hän ollut sitä piiloittanut tarpeeksi huolellisesti. Lukija saattaa kuvitella, pysyikö Perpetua ääneti. Kun molemmat olivat kyllikseen huutaneet, he palasivat ojennetuin käsivarsin ja etusormi sojossa kuoppaa kohti, yhä vaan molemmat rupattaen. Ja kaikkialla he luonnollisesti kohtasivat jotenkin samanlaista. Kesti kauan, ennenkuin saivat talon taudinsiemenistä vapaaksi ja puhdistetuksi, varsinkin, kun noina päivinä oli hyvin vaikea saada apua. Ja kukapa tietää kuinka kauan heidän täytyi asustaa kuin leirissä ikään, tullen toimeen niin hyvin kuin asianhaarat sallivat sekä vähitellen korjauttaen ovet, huonekalut, astiat, Agnesen lainaamilla rahoilla.

Tätä onnetonta tapausta seurasi sitten joksikin aikaa jälkisato toisia ylen tuskallisia kysymyksiä, sillä kyselemällä, urkkimalla ja vainuamalla sai Perpetua varmasti tietää, että useat hänen isäntänsä omistamista esineistä, joita oli luultu sotamiesten varastamiksi tai hävittämiksi, sen sijaan vallan vahingoittumattomina olivat seudun väestön kodeissa. Ja hän kiusasi isäntäänsä ilmoittautumaan ja vaatimaan takaisin omaisuuttaan.

Sen tuskallisempia kieliä ei Don Abbondiossa voinut kosketella, kun nuo esineet olivat konnien, nimittäin sellaisten ihmisten käsissä, joiden kanssa hän kernaimmiten tahtoi elää sovinnossa.

– Mutta olenhan jo sanonut, etten tahdo kuulla puhuttavan noista seikoista, hän tiuskasi. Kuinka monta kertaa tulee minun sinulle toistaa, että se mikä on menetetty, on menetetty? Pitääkö minun vielä lisäksi joutua piinapenkkiin sen vuoksi, että taloni on ryöstetty putipuhtaaksi?

– Olenhan jo sanonut, huomautti Perpetua, että te antaisitte kaivaa esiin silmät päästänne. On synti varastaa toisilta; mutta olisi synti, jos ei teiltä varastaisi.

– No, no, onko nyt lupa puhua tuollaisia mielettömyyksiä, virkkoi Don Abbondio. Pidä nyt jo suusi!

Perpetua vaikeni, ei tosin aivan heti. Mutta kaikesta hän otti aihetta alkaakseen uudelleen, niin että miesparka lopulta ei enää vähääkään valittanut sen tai sen esineen menettämistä hetkenä, jolloin sitä juuri olisi tarvinnut, sillä useammin kuin kerran hän oli kuullut sanottavan:

– Menkää noutamaan se siltä ja siltä, joka ei olisi sitä pitänyt näin kauan, ellei olisi ollut tekemisessä noin leväperäisen miehen kanssa.

Toista ja rajumpaa levottomuutta herätti hänessä se sanoma, että joka päivä edelleen kulki joukosta eronneita rosvosotureita, kuten hän itse aivan oikein oli olettanut. Hän oli siis alituisen pelon alaisena, että joku niistä, tai kokonainen pieni parvi äkkiä ilmestyisi hänen ovelleen, jonka joutuin ja kaikkein ensiksi oli korjauttanut ja jota mitä huolellisimmin pöngitti. Mutta kiitos taivaan, tämä ei koskaan tapahtunut.

Mutta tuskin olivat nämä pelonaiheet ohi, kun jo toinen ilmaantui.

Mutta tässä jätämme tuon miesparan. Nyt on kysymys vallan muusta, kuin yksityishenkilön pelosta, kuin muutaman kylän onnettomuudesta, ohimenevästä vastoinkäymisestä.