Kitabı oku: «Kihlautuneet», sayfa 43

KOLMASNELJÄTTÄ LUKU

Eräänä yönä elokuun loppupuolella, ruton raivotessa ylimmillään, Don Rodrigo palasi Milanossa kotiinsa. Hänen seurassaan oli uskollinen Harmaa, yksi niistä kolmesta tai neljästä, jotka koko hänen palvelijakunnastaan olivat jääneet eloon. Hän palasi ystävien seurasta, joilla oli tapana kokoontua mässäämään ja hekkumoimaan siten haihduttaakseen tämän ajan synnyttämää alakuloisuutta. Joka kerta oli uusia juomakumppaneita, joka kerta kaivattiin vanhoja. Tuona iltana Don Rodrigo oli ollut kaikkein iloisimpia. Ja muun muassa hän oli saattanut seuran makeasti nauramaan pitämällä jonkunmoisen ylistelevän ruumispuheen kreivi Attiliosta, jonka rutto oli manalle korjannut pari päivää aikaisemmin.

Mutta astuessaan hän tunsi pahoinvointia, alakuloisuutta ja uupumusta jaloissa, hengenahdistusta, sisäistä kuumetta, minkä syyksi kernaasti tahtoi luulla viiniä, valvontaa ja vuodenaikaa. Matkalla hän ei puhunut sanaakaan. Ensimäinen sana, minkä lausui kotia saavuttuaan oli käsky Harmaalle valaisemaan kynttilällä hänen tietänsä makuuhuoneeseen. Kun he olivat astuneet sinne sisälle, Harmaa tarkasti isäntänsä kasvoja, ja huomasi ne vääntyneiksi, punoittaviksi, ja silmät pullistuneiksi ja tavattoman kiiluviksi. Ja hän pysyi hänestä matkan päässä. Sillä näissä oloissa oli joka hölmönkin täytynyt, kuten sanotaan, oppia näkemään lääkärin silmällä.

– Voin hyvin, näethän, sanoi Don Rodrigo, joka Harmaan ilmeistä huomasi, mikä ajatus liikkui hänen mielessään. – Voin oikein hyvin, mutta olen kenties juonut vähän liiaksi. Se oli tuota voimakasta valkoviiniä!.. Mutta hyvä uni haihduttaa kaiken. Olenkin kovin uninen!.. Siirrä hieman syrjään tuo kynttilä, joka minua häikäisee, joka minua häiritsee!..

– Niin todella nuo ovat tuon valkoviinin seurauksia, sanoi Harmaa, yhä pysyen syrjässä. Mutta menkää heti levolle, uni tulee tekemään teille hyvää.

– Olet oikeassa; jos vaan saan unta… Muuten voin hyvin. Aseta joka tapauksessa tähän viereeni kello, jos kenties tänä yönä tarvitsisin jotain. Ja ole hyvin varuillasi, että kuulet, jos soitan. Mutta enhän tule tarvitsemaan mitään… Vie heti pois tuo kirottu kynttilä, hän lisäsi Harmaan asettaessa kelloa, jolloin tämä pysyi niin etäällä kuin suinkin oli mahdollista. – Miten hiidessä se minua siihen määrin vaivaa!

Harmaa otti kynttilän; ja toivotettuaan hyvää yötä hän poistui kiireissään, isäntänsä pujahtaessa peitteiden alle.

Mutta peitteet tuntuivat hänestä vuorelta. Hän heitti ne kauas pois ja lyytistyi nukkuakseen. Mutta tuskin hän oli silmänsä ummistanut, kun taas kavahti ylös, ikäänkuin joku äkeissään olisi häntä tuupannut. Ja hän tunsi sisäisen kuumuuden ja ahdistuksen kiihtyneen. Hän koetti rauhoittaa itseään ajattelemalla valkoviiniä, kesän paahtavaa kuumuutta ja irstailua; hän olisi tahtonut panna kaiken niiden syyksi. Mutta näihin ajatuksiin sekaantui yhä toinen, nimittäin se, joka siihen aikaan aina yhtyi joka ajatukseen, joka siirtyi mieleen niin sanoaksemme joka aistin kautta, joka oli hiipinyt iloisen seuran kaikkiin puheisiin, kun oli helpompi sitä ivata kuin sitä jättää mainitsematta, ja se oli: rutto.

Kauan käännyttyään toiselta kyljeltä toiselle, hän viimein nukahti. Mutta hän alkoi nähdä mitä kamalimpia ja sekavimpia unia. Yhtämittaa siirtyen toisesta toiseen hän unissa näki olevansa suunnattoman suuressa kirkossa aivan etumaisena suuren kansanjoukon ympäröimänä, ilman että tiesi, miten oli joutunut siihen ja miten edes oli tullut sellaista ajatelleeksi tuollaisina hetkinä. Ja hän tunsi siitä suurta mieliharmia. Hän katseli ympärillä olevia. Kaikilla oli kuolonkalpeat kasvot, tylsinä tuijottavat himmeät silmät, riippuvat huulet. Heidän vaatteensa putoilivat repaleina ja niiden lomista pilkoitti esiin pilkkuja ja ruttopaiseita. Tilaa senkin roskaväki! hän tuntui huutavan, luoden katseen ovelle, joka oli hyvin kaukana, ja säestäen tätä huutoa uhkaavin ilmein, mutta paikaltaan hievahtamatta ja tehden itsensä niin pieneksi kuin suinkin välttääkseen noiden saastaisten ruumisten koskettelemista, jotka jo liiaksikin tunkivat häneen kiinni joka taholta. Mutta ei yksikään näistä mielettömistä näyttänyt tahtovan liikahtaa eikä ottaa kuunnellakseen häntä; päinvastoin ne tunkeutuivat vielä lähemmäksi häntä ja varsinkin hänestä tuntui kuin joku heistä kyynäspäällään tai jollakin muulla olisi painanut häntä vasempaan kylkeen sydämen ja kainalon väliin, missä tunsi kipeätä ja raskasta tuskaa. Kun hän väänteli itseään, vapautuakseen tästä painajaisesta, tuli heti uusi hätyyttäjä häntä samasta paikasta ahdistamaan. Hän raivostui ja tahtoi tarttua miekkaansa, ja hänestä tuntui kuin tämä väkijoukon tunkeilemisesta olisi kohonnut ylös pitkin hänen kylkeään ja kuin sen kahva häntä niin kovasti olisi painanut tuohon kohtaan. Mutta kun hän kädellään sitä tunnusteli, ei hän siinä huomannut miekkaa, mutta hänen kätensä kosketus synnytti vielä kipeämpää tuskaa. Huohottaen ja ollen suunniltaan hän tahtoi huutaa vielä kovemmin, kun kaikki nuo kasvot näyttivät kääntyvän samannepäin. Hän alkoi itsekin katsoa sinnepäin ja huomasi saarnatuolin ja siitä kohoavan jotain pyöreätä, sileätä, kiiltävää; sitten tuli selvästi näkyviin ajettu pää, silmät, kasvot, pitkä valkoinen parta, seisovassa asennossa oleva munkki, kohoten saarnatuolista vyötäisiin asti: veli Cristoforo. Don Rodrigosta näytti kuin olisi tämä nopeasti luonut katseensa koko ympäröivään kuulijakuntaan ja sitten pysäyttänyt sen häneen, samalla nostaen kättään juuri samassa asennossa ollen kuin eräänä päivänä eräässä hänen linnansa huoneessa. Raivostuneena Don Rodrigokin kohotti kätensä, hyökätäkseen tuota toista ojennettua kättä pidättämään. Kumea ja tukahutettu ääni, joka jo jonkun hetken oli korissut hänen kurkussansa, puhkesi äkkiä hirvittäväksi ulvonnaksi; ja hän heräsi. Hän antoi jälleen vaipua kätensä, jonka todella oli kohottanut ilmaan; hän sai hetken ponnistella täydellisesti tullakseen tajuihinsa ja avatakseen silmänsä, sillä jo selkeä päivänvalo häiritsi häntä yhtä paljon kuin yöllä kynttilä. Hän tunsi vuoteensa ja huoneensa; hän älysi että kaikki oli ollut unennäköä. Kirkko, kansa, munkki, kaikki oli kadonnut; kaikki, paitsi tuo kipu vasemmassa kyljessä. Samalla hän tunsi sydämessä nopeaa, ahdistavaa tykintää, korvissa surinaa, sisäistä kuumuutta, raukeutta kaikissa jäsenissään ja pahempaa väsymystä kuin levolle pannessaan. Kauan hän epäröi, ennenkuin tarkasti kipeätä kohtaa kyljessä; viimein hän sen löysi, hän loi siihen pelokkaan katseen ja näki inhoittavan tumman punasinervän ruttopaiseen.

Hän katsoi olevansa mennyttä miestä. Kuoleman kauhu valtasi hänet ja samalla ehkä vielä voimakkaampi pelko joutua monattojen saaliiksi, lykätyksi sairaalaan. Ja tuumiessaan keinoja välttääkseen tätä kauheata kohtaloa, hän tunsi ajatustensa sekaantuvan ja pimenevän, tunsi sen hetken lähenevän, jolloin hänellä ei tulisi olemaan muuta tajua, kuin mikä riitti antautumaan epätoivon valtoihin. Hän tarttui kelloon ja pudisti sitä rajusti. Harmaa, joka oli ollut lähellä tarkkaamassa, ilmestyi heti. Hän pysähtyi määrämatkan päähän vuoteesta, katseli tarkoin isäntäänsä ja sai varmuuden siitä, mitä edellisenä iltana oli aavistanut.

– Harmaa, sanoi Don Rodrigo, kohoten vaivaloisesti istumaan. – Olet alati ollut minulle uskollinen.

– Olen kyllä, herra.

– Olen aina tehnyt sinulle hyvää.

– Hyvyytenne on aina ollut suuri.

– Voinhan luottaa sinuun?..

– Hiisi vieköön, totta kai!

– Voin pahoin, Harmaa.

– Sen olen huomannut.

– Jos paranen, teen sinulle vielä enemmän hyvää kuin koskaan ennen.

Harmaa ei vastannut mitään, vaan odotti, mihin johti tämä valmisteleva esipuhe.

– En tahdo uskoa itseäni kenellekään muulle kuin sinulle, jatkoi Don Rodrigo. Tee minulle mieliteko.

– Käskekää, tämä virkkoi, vastaten kuten tavallisesti isäntänsä tavattoman muotoiseen tahdonilmaukseen.

– Tiedätkö, missä asuu haavalääkäri Chiodo?

– Aivan hyvin.

– Hän on kunnon mies, joka pitää salassa sairaat, kun hänelle maksaa hyvin. Mene häntä noutamaan; sano hänelle, että annan hänelle neljä, jopa kuusi scudoa käynniltä, enemmänkin, jos hän niin vaatii. Mutta tulkoon tänne heti paikalla. Ja toimita asia taitavasti, niin ettei kukaan sitä huomaa.

– Mainio tuuma, sanoi Harmaa; menen ja palaan heti.

– Kuule, Harmaa, anna minulle ensin vähän vettä. Minun on niin kuuma, etten enää jaksa sitä kestää.

– Ei, hyvä herra, vastasi Harmaa; ei mitään ilman lääkärin määräystä. Tuo on eriskummaista tautia, jota tulee hoitaa erityisellä tavalla; eikä sovi hukata aikaa. Mutta olkaa huoleti, kädenkäänteessä olen taas täällä herra Chiodon seurassa.

Näin sanottuaan hän poistui ja sulki oven jälkeensä.

Don Rodrigo paneutui jälleen pitkäkseen vuoteeseen ja seurasi hengissä mukana Chiodon talolle, laski askeleet, laski hetket. Silloin tällöin hän kääntyi katselemaan ruttopaisettansa; mutta käänsi siitä heti inhoten pois katseensa. Kotvan kuluttua hän alkoi kuunnella, joko haavalääkäri saapui; ja tämä tarkkaavaisuuden ponnistus keskeytti kivuntuntemuksen ja selvitti hänen ajatuksiaan. Äkkiä hän kuuli kaukaisen kellon kilahduksen, joka tuntui kuuluvan hänen asuntonsa sisähuoneista, eikä kadulta. Hän kuuntelee tarkkaavaisesti ja kuulee sen lähempää, toistuvan ja askeleiden hiipimisen yhteydessä. Hirvittävä epäluulo viiltää hänen mieltänsä. Hän kavahtaa istumaan ja kuuntelee vielä tarkemmin. Hän kuulee viereisestä huoneesta kumeata kolinaa, joka tuntuu syntyvän jonkun raskaan esineen varovaisesta maahan laskemisesta. Hän keikahuttaa jalkansa ulos vuoteesta, ikäänkuin noustakseen, tuijottaa oveen, näkee sen aukenevan, näkee ilmestyvän ja lähestyvän kahden likaisen ja repaleisen punavaipan, kahden roistonaaman, sanalla sanoen, kahden monatton. Hän näkee puoleksi Harmaan kasvot, joka piiloittuneena raoitetun oven taa seisoo väijytyksissä.

– Kirottu petturi!.. Pois täältä senkin lurjukset! Biondino! Carlotto! Avuksi! Minua murhataan! huutaa Don Rodrigo. Hän pistää kätensä pieluksen alle etsien pistoolia; tarttuu siihen ja vetää sen esille; mutta jo hänen lausuessaan ensi sanan, olivat monattot hyökänneet vuodetta kohti. Nopeampi heistä on jo karannut hänen kimppuunsa, ennenkuin hän on ehtinyt tehdä mitään; hän tempaa pistoolin hänen kädestään, ja viskaa sen kauas, pakoittaa hänet jälleen panemaan pitkäkseen, ja pitää häntä siinä asennossa ja täynnä raivoa ja ivaa hän huutaa:

– Konna! Monattoja vastaan; terveyslautakunnan palvelijoita, niitä vastaan, jotka tekevät laupeuden tekoja.

– Pidä hänestä lujasti kiinni, kunnes olemme saaneet hänet ulos täältä, sanoi toinen kumppani lähestyen erästä kirstua. Samassa Harmaa astui sisään ja rupesi yhdessä toisen kanssa murtamaan kirstun lukkoa.

– Sinä katala! ulvoi Don Rodrigo, katsoen häntä sen monatton alitse, joka piti häntä kiinni, ja väännellen itseään ja ponnistellen vapautuakseen hänen jäntevien käsivarsiensa kouristuksesta.

– Antakaa minun ensin tappaa tuo katala mies, hän sanoi monattoille, ja tehkää minulle sitten mitä tahdotte.

Sitten hän kaikin voimin alkoi kutsua toisia palvelijoitaan, mutta se oli turhaa vaivaa, sillä tuo inhoittava Harmaa oli lähettänyt heidät kauas, muka toimittamaan isännän määräyksiä, ja sitten hän oli mennyt ehdoittamaan monattoille, että tulisivat tälle retkelle ja jakamaan saalista.

– Pysy alallasi, pysy alallasi, sanoi onnettomalle Don Rodrigolle tuo roisto, joka piti häntä kuin naulittuna kiinni vuoteeseen. Sitten hän kääntyi molempien saaliinryöstäjien puoleen ja virkkoi:

– Teette kai tehtävänne rehellisesti!

– Sinä, sinä, mylvi Don Rodrigo Harmaaseen päin, jonka näki olevan täydessä touhussa arkkua murtaessaan, rahaa ja vaatteita penkoessaan ja niitä jakaessaan. – Sinä sittenkin… Haa, sinä hornanhenki! Saatan vielä parantua!

Harmaa ei hiiskunut sanaakaan, eikä edes, mikäli saattoi, kääntynyt sinnepäin, mistä nämä sanat lähtivät.

– Pidä häntä lujasti, sanoi toinen monatto; hän on vallan raivoissaan.

Ja niin oli todella laita. Hän kirkui vielä kerran kovasti ja yritti viimeisen kerran rajusti ponnistella päästäkseen vapaaksi, mutta kaatui äkkiä uupuneena ja tupertuneena alas. Hän tuijotti kuitenkin vielä kuin lumottu eteensä, ja tavan takaa hän vavahti tai vaikeroi.

Monattot tarttuivat häneen, toinen jaloista ja toinen hartioista, ja laskivat hänet paareille, jotka olivat jättäneet viereiseen huoneeseen. Toinen heistä palasi sitten noutamaan saalista. Lopuksi he rupesivat kantamaan surkeata taakkaa ja veivät sen pois.

Harmaa jäi joutuisasti kokoomaan mitä vielä saattoi hänelle soveltua. Hän teki kaikesta mytyn ja läksi tiehensä. Hän oli visusti varonut koskemasta monattoihin ja antamasta heidän häntä koskettaa; mutta kun hän lopuksi vallan raivoissaan nuuski esille kaikkea, hän oli ottanut vuoteen vierestä isäntänsä vaatteet ja oli niitä ravistanut, ajattelematta sen enempää, nähdäkseen oliko niissä rahoja. Mutta seuraavana päivänä tämä seikka pakostakin johtui hänen mieleensä. Sillä juopotellessaan kapakassa, hänet äkkiä valtasi väristys, hänen silmänsä himmenivät, hänen voimansa uupuivat, ja hän luhistui alas. Juomatovereidensa hylkäämänä hän lankesi monattojen käsiin, jotka ryöstivät häneltä kaiken, mikä hänellä oli kelpaavaa, ja heittivät hänet rattaille, missä hän heitti henkensä ennenkuin saapui sairaalaan, jonne hänen isäntänsä oli viety. Meidän on nyt jättäminen Don Rodrigo tähän tuskien olopaikkaan ja mentävä etsimään toista henkilöä, jonka tarina ei enää koskaan olisi yhtynyt Don Rodrigon vaiheisiin, ellei hän itse sitä olisi kaikin voimin tahtonut. Tarkoitan Renzoa, jonka olemme jättäneet uuteen kehruulaitokseen Antonio Rivoltan nimisenä.

Renzo oli toiminut siinä viisi tai kuusi kuukautta, ellen pahasti erehdy. Senjälkeen oli ilmaantunut vihamielisyys Venezian tasavallan ja Espanjan kuninkaan välillä, ja se oli poistanut kaiken pelon, että edellinen tehdäkseen mieliksi jälkimäiselle olisi tiedustellut Renzon olopaikkaa. Bortolo oli siis rientänyt häntä noutamaan, ensiksi sentähden, että piti hänestä paljon, ja toiseksi sentähden, että Renzo, luonnostaan hyvin älykkäänä ja kovin taitavana ammatissaan, tehtaassa melkoisesti hyödytti henkilöä, joka kuten Bortolo, siellä oli kaikki kaikessa, joskaan Renzo itse ei voinut toivoa koskaan siksi pääsevänsä, hän kun oli tuiki taitamaton kynää pitelemään.

Kun tämä vaikutin jossakin määrin oli määrännyt Bortolon menettelyn, olen tahtonut sen mainita. Lukija kenties kuvittelee Bortoloa ihanteellisemmaksi. En oikeastaan tiedä mitä siihen sanoisin. Muovailkoon häntä mielikuvituksessaan millaiseksi tahtoo. Mutta todellisuudessa Bortolo oli sellainen.

Renzo oli sittemmin jäänyt töihin Bortolon läheisyyteen. Useammin kuin kerran, ja varsinkin saatuaan jonkun tuollaisen tervetulleen kirjeen Agneselta, hänen päähänsä pälkähti tuuma ruveta sotamieheksi ja tehdä tästä loppu. Tilaisuutta siihen ei suinkaan puuttunut. Sillä juuri tällävälin tasavallan oli ollut tarve lisätä väkeään. Renzon kiusaus oli ollut sitäkin suurempi, kun oli ollut kysymys hyökkäyksestä itse Milanon alueelle. Ja luonnollisesti hänestä olisi tuntunut erinomaiselta palata voittajan hahmossa kotia, jälleen nähdä Lucia ja kerrankin täydelleen selvittää välinsä häneen. Mutta Bortolo oli aina sopivalla tavalla osannut saada hänet tästä aikeesta luopumaan.

– Jos sinne todella on mentävä, hän sanoi, niin voivat he mennä sinne ilman sinuakin, ja jälestäpäin voit sinä sinne lähteä vallan mukavasti. Ja jos he sieltä palaavat päät puhki, niin eikö ole parempi, että olet pysynyt kotona? Huimapäistä, jotka halusta lähtevät maailmaa kiertelemään, ei ole puutetta. Ja ennenkuin pääsevät astumaan yli rajan! – Minä puolestani olen hyvin epäilevällä kannalla. Nämä venezialaiset tosin pitävät suurta melua, mutta Milanon valtio ei ole suupala, jonka niinkään helposti voi nielaista. Tässä on kysymys Espanjasta, poikaseni. Tiedätköhän sinä, mitä Espanja tahtoo sanoa? Pyhä Markus on voimakas kotonaan; mutta tähän vaaditaan jotain muuta. Ole kärsivällinen: eikö sinun ole hyvä olla täällä?.. Tiedän, mitä tahdot minulle sanoa, mutta jos tuolla ylhäällä on päätetty, että asian pitää onnistua, niin se epäilemättä onnistuu vielä paremmin, ilman että tehdään tyhmyyksiä. Joku pyhimys tulee sinua auttamaan. Usko minua; sotilasammatti ei ole sinua varten. Luuletko sopivaksi jättää silkinkehruu ja lähteä lähimäistään tappamaan? Miten tulisit sinä toimeen tuonrotuisten ihmisten parissa? Sitä varten täytyy olla vallan erityisesti luotu.

Toiste Renzo aikoi lähteä salaa ja valepukuisena ja ottaen väärän nimen. Mutta senkin tuuman osasi Bortolo aina karkoittaa hänen päästään, tehden sen perusteilla, jotka helposti saattaa arvata.

Kun sitten rutto oli ilmaantunut Milanon alueelle ja juuri, kuten olemme kertoneet, lähelle Bergamon alueen rajoja, ei kestänyt kauan, ennenkuin se siirtyi niiden toiselle puolelle; ja … rauhoittukaa, en aio antaa teille lisäksi kuvausta tästä. Ken sitä haluaa, niin on sellainen olemassa, ja sen on kirjoittanut hallituksen käskystä eräs Lorenzo Ghirardelli. Tämä kirja on tosin harvinainen ja varsin vähän tunnettu, vaikka se kenties sisältää enemmän kuin kaikki muut kuuluisat rutonkuvaukset yhteensä. Niin monesta seikasta riippuu kirjojen kuuluisuus! Sen verran mainitsen vaan, että Renzokin sairastui ruttoon, hoiti itseään, nimittäin ei tehnyt mitään; hän oli jo kuoleman kielissä, mutta hänen voimakas nuori ruumiinsa voitti tämän raivokkaan taudin. Muutaman päivän kuluttua hän oli vapaa kaikesta vaarasta. Elinvoimien palatessa heräsivät hänen mielessään vaativaisempina muistot, halut, toiveet, tuumat: se tahtoo sanoa, hän ajatteli entistään enemmän Luciaa. Miten olikaan tämän käynyt näinä aikoina, jolloin eloon jääminen oli poikkeus? Olla näin lähellä, eikä tietää hänestä mitään! Ja jäädä, Herra tiesi, kuinka pitkäksi aikaa tällaiseen epävarmuuteen! Ja jos tämä epävarmuus haihtuisikin, jos vaara olisi kokonaan ohi, jos saisi kuulla, että Lucia vielä oli elossa, niin olisi kuitenkin yhä jälellä tuo toinen salaperäinen seikka, tuo lupaus.

– Lähdenpä, lähden totisesti kerrankin hankkimaan itselleni täyttä selvyyttä kaikesta tästä, hän kerran sanoi itsekseen, ja sen hän sanoi, ennenkuin vielä jaksoi seisoa jaloillaan. Kunhan hän vaan on elossa! Jos hän vaan on löydettävissä, niin minä hänet kyllä löydän. Ja saanpa kerrankin häneltä selvään kuulla, mitä tuo lupaus oikeastaan tietää. Selitän hänelle, ettei se voi olla voimassa. Ja sitten tuon hänet tänne mukaani, hänet ja tuon hyvän Agnesen, jos hän on elossa, sillä onhan hän aina suonut minulle hyvää, ja olen varma siitä, että hän vieläkin suo. Entä vangitseminen… Joutavia! Niillä, jotka vielä ovat elossa, on muuta ajattelemista. Kuljeskeleehan täälläkin eräänlaista väkeä, jolla varmaankin on oma syntiluettelonsa. Totta kai muutkin, kuin konnat, pääsevät passitta liikkumaan. Ja Milanossa sanovat kaikki olevan suuren sekasorron, jopa pahempaakin. Jos päästän käsistäni näin hyvän tilaisuuden, – nimittäin ruton; huomaatte mihin sanojen väärinkäytökseen joskus saattaa meidät houkutella tuo siunattu vaisto alistaa kaikki persoonallisen etumme alle – ei koskaan enää palaa samanlainen!

Hyvä on elää toivossa, rakas Renzo.

Tuskin hän kykeni jalkeilleen, kun laahasi itsensä Bortolon asuntoon. Tämän oli siihen asti onnistunut välttää ruttoa, ja hän oli hyvin varuillaan. Renzo ei käynyt sisälle hänen taloonsa, vaan kutsui häntä ulkoa ja pyysi puhumaan ikkunasta.

– Kas vaan! sanoi Bortolo. Oletpa päässyt siitä pälkähästä. Onneksi olkoon!

– Jalkani ovat vielä hieman epävarmat, kuten huomaat; mutta vaara on jo ohitse.

– Tahtoisinpa minä seisoa sinun jaloillasi. Kun ennen sanottiin: Voin hyvin, niin luultiin, että se oli kaikki. Mutta tätänykyä se ei todista juuri mitään. Kenellä on syytä sanoa: Voin paremmin, se vasta sanoo jotakin!

Rohkaistuaan serkkuaan toivottamalla hänelle kaikkea hyvää, Renzo ilmaisi hänelle tuumansa.

– Nyt voit minun puolestani lähteä; taivaan siunaus sinua seuratkoon, vastasi Bortolo. Koeta välttää oikeuden kouria, kuten minä koetan välttää tartuntaa, ja jos Jumala suo, että meidän molempien käy hyvin, niin tulemme näkemään toisemme.

– Varmasti minä tänne palaan. Ja jospa minun ei tarvitsisi palata yksin. No niin, toivon ainakin parasta.

– Niin, koeta palata seurassa; ja jos Herra niin sallii, niin tulee työtä riittämään meille kaikille ja tulemme hyvin viihtymään toistemme seurassa. Kunhan sinä sitten enää minua tapaat, ja tämä kirottu tartunta olisi lopussa!

– Tulemme toisemme jälleen näkemään, varmasti sen tulemme tekemään.

– Vielä kerran: Jumala sen suokoon.

Muutaman päivän kuluessa Renzo teki ruumiinliikkeitä, koetellakseen voimiaan ja niitä lisätäkseen, ja tuskin hän tunsi itsensä kyllin vahvaksi, kun valmistautui matkalle. Hän sitoi vaatteidensa alle vyön, missä säilytti noita viittäkymmentä kultarahaa, joihin ei ollut koskenut ja joista ei koskaan ollut puhunut kellekään, ei edes Bortololle. Hän otti mukaansa toisenkin vähemmän rahasumman, jonka oli koonnut ropo rovolta, päivä päivältä, noudattamalla mitä ankarinta säästäväisyyttä. Kainaloonsa hän pisti vaatemytyn ja taskuunsa hyvän työtodistuksen, joka oli kirjoitettu Antonio Rivoltan nimelle ja jonka sattuman varalle oli hankkinut itselleen toiselta isännältään. Housujensa taskuun hän pani veitsen, pienimmän aseen, mitä kunnon mies siihen aikaan saattoi kantaa. Ja hän läksi matkaan elokuun loppupuolella, kolme päivää senjälkeen, kuin Don Rodrigo oli viety sairaalaan.

Hän suuntasi kulkunsa Leccoa kohti, kun ei heti rohjennut mennä Milanoon, vaan tahtoi ensin kulkea kotikylänsä kautta, missä toivoi kohtaavansa Agnesen elossa ja aluksi saavansa häneltä tietää jotain niistä lukemattomista seikoista, jotka häntä niin rajusti kiusasivat.

Ne muutamat henkilöt, jotka olivat säästyneet rutolta, tuntuivat muun väestön keskellä olevan etuoikeutettu luokka. Suurin osa väestöstä oli sairaana tai kuolemaisillaan; ja ne, joihin rutto ei vielä ollut iskenyt kynsiään, elivät alituisen pelon alaisina; he astuivat varovasti ja ympärilleen katsoen, määrämittaisin askelin, epäilevin katsein, kiireisesti ja samalla epäröiden; sillä saattoihan kaikki olla heille kuolettava ase. Toiset taas, jotka olivat varmat tai melkein varmat kohtalostaan – sillä kahdesti joutuminen ruttosairaaksi ei ollut ainoastaan harvinainen, vaan suorastaan suunnaton tapaus – kulkivat ruttosairaiden keskellä varmoina ja päättäväisinä, samoin kuin keskiajan ritarit, jotka puettuina kauttaaltaan teräkseen ja istuen hevosten selässä, mitkä mikäli mahdollista olivat samalla tavoin varustetut – mistä ovat saaneet tuon kuuluisan nimen: vaeltavat ritarit – kiersivät maailmaa ja liikkuivat keskellä kurjia porvari- ja talonpoikaisjoukkoja, jotka saattoivat vastaanottaa ja väistää iskuja ainoastaan ryysyillänsä.

Mikä erinomainen ja ylevä ammatti, joka totisesti ansaitsee etusijan tutkimusesineenä kansantaloudellisessa teoksessa.

Mielessään yhtä suuri varmuus, jota kuitenkin lauhensi levottomuus, minkä lukija tuntee, ja johon sekoitti surumielisyyttä yleisen kurjuuden alituinen näkeminen ja ajatteleminen, Renzo astui kotikyläänsä kohti, yllänsä kaunis taivas, ympärillään ihana seutu. Mutta kun hän kuljettuaan pitkät taipaleet mitä surullisimmassa yksinäisyydessä kohtasi jonkun olennon, oli se pikemmin harhaileva varjo, kuin elävä ihminen, tai ruumis, joka vietiin hautaan ilman saattoa, ilman hautajaisvirsiä.

Päivällisaikaan hän pysähtyi pieneen metsikköön syömään leipää ja särvintä, mitkä oli ottanut eväiksi. Hedelmiä hänellä oli käytettävänään pitkin tiensä vartta, enempi kuin mitä tarvitsi: viikunoita, persikoita, luumuja, omenia. Hänen tarvitsi vaan poiketa kedolle niitä poimimaan tai kokoamaan niitä puiden juurelta, missä niitä oli kuin alas rapisseita rakeita; sillä vuosi oli tavattoman runsassatoinen, varsinkin hedelmiin nähden, ja tuskin kukaan niistä välitti. Viinirypäleetkin niin sanoakseni kokonaan peittivät köynnöksen lehdet ja olivat alttiina kenelle tahansa.

Illan suussa hän näki kotikylänsä.

Vaikka hän olikin valmistautunut tähän näkyyn, se kuitenkin herätti hänessä voimakasta mielenliikutusta. Yhtä haavaa hänet valtasi joukko tuskallisia muistoja ja surullisia aavistuksia. Hänestä tuntui kuin olisivat hänen korvissaan yhä vielä kaikuneet nuo synkät kirkonkellon äänet, jotka olivat ikäänkuin saattaneet, ajaneet takaa häntä hänen paetessaan kotiseudultaan; ja samalla hän havaitsi kuolemanhiljaisuuden vallitsevan yltympäri.

Vielä rajummin sykki hänen sydämensä kun hän astui kirkon edustalle. Ja vielä pahempaa hän odotti kokevansa matkansa päämäärässä, nimittäin seuraavassa pysäyspaikassaan, siinä pikku talossa, jota ennen oli tottunut sanomaan Lucian taloksi. Nyt se ei voinut olla muuta kuin korkeintaan Agnesen talo; ja ainoa armo, jota taivaalta anoi, oli se, että tapaisi hänet siellä elossa ja terveenä. Ja sieltä hän aikoi pyytää itselleen yömajaa; sillä hän oletti, että oma talonsa nyt enää oli ainoastaan rottien ja näätien asuntona.

Hän ei tahtonut näyttäytyä ja poikkesi sentähden syrjäiselle polulle, samalle, jota tuona kuuluisana iltana oli kulkenut hyvässä seurassa, mennessään yllättämään Don Abbondiota. Noin puolitiessä oli toisella puolella viinitarha ja toisella hänen majansa; hän saattoi siis ohikulkiessaan käväistä kummassakin ja hieman ottaa selkoa oloistaan.

Kulkiessaan edelleen hän katseli eteensä, sekä toivoen että peläten näkevänsä jonkun. Ja astuttuaan muutaman askeleen hän todella näki miehen paitasillaan istuvan maassa, selkä nojaten zhasmiiniaitausta vastaan ja näyttäen hullulta. Tästä sekä kasvoista hän luuli tuntevansa tylsämielisen Gervaso paran, joka oli ollut toisena todistajana tuolla onnettomalla käynnillä kirkkoherran luona. Mutta tultuaan lähemmäksi, hän huomasi, että se olikin Tonio, tuo ovela ja älykäs Tonio, joka silloin oli ottanut tuon veljen mukaansa. Rutto oli häneltä samalla riistänyt ruumiin ja sielun virkeyden ja oli hänen kasvoissaan ja liikkeissään kehittänyt sitä vähäistä näköisyyttä, joka muistutti hänen heikkomielistä veljeään.

– Kas, Tonio! sanoi hänelle Renzo, pysähtyen hänen eteensä; sinäkö se olet?

Tonio kohotti katseensa, päätään liikuttamatta;

– Tonio, etkö minua tunne?

– Kun on vuoronne, vuoronne, vastasi Tonio, jääden sitten suu auki töllistelemään.

– Sinuunkin se siis on tarttunut, Tonio parka. Mutta etkö enää minua tunne?

– Kun on vuoronne, vuoronne, toisteli tämä, huulilla mielettömän hymy.

Kun Renzo huomasi, ettei saisi hänestä enempää esille, jatkoi matkaansa yhä suruisempana.

Silloin tuli äkkiä kulman takaa esille ja lähestyi jotain mustaa, minkä Renzo heti tunsi Don Abbondioksi. Tämä astui aivan hitaasti ja käytti sauvaa kuin henkilö ainakin, joka tarvitsee sitä tuekseen. Ja mikäli hän lähestyi, saattoi huomata hänen kalpeista ja laihtuneista kasvoistaan ja koko hänen ryhdistään, että hänelläkin oli ollut myrskynsä kestettävänään. Hänkin katsoi tarkoin; hän luuli vastaantulijaa tutuksi, mutta sitten taas oudoksi. Hän huomasi jotain vierasta puvussa; ja se oli juuri tuo bergamolaisille omituinen vieras sävy.

– Hän se sittenkin on! hän sanoi itsekseen, ja nosti kätensä taivaaseen tehden hämmästystä ja tyytymättömyyttä ilmaisevan liikkeen. Hänen tässä asennossa ollessaan, sauvansa heilui ilmassa oikean käden varassa, ja näki hänen käsivartensa tutista hepsahtelevan hihoissa, joihin ne ennen niukuin naukuin olivat mahtuneet. Renzo riensi kiireisin askelin hänen luokseen ja kumarsi. Sillä vaikka he olivat eronneet epäsovussa, kuten lukija muistanee, niin olihan se kuitenkin hänen kirkkoherransa.

– Kuinka te olette täällä? huudahti Don Abbondio.

– Täällä olen, kuten näette. Tiedetäänkö mitään Luciasta?

– Mitäpä hänestä tiedettäisiin? Ei tiedetä yhtään mitään. Hän on Milanossa, jos hän yleensä enää vaeltaa täällä maan päällä. Mutta te…

– Entä Agnese, vieläkö hän on elossa?

– Se on mahdollista. Mutta kukapa sitä tietäisi. Hän ei ole täällä.

Mutta…

– Missä hän on?

– Hän on lähtenyt asumaan Valsassinaan, noiden Pasturossa elävien sukulaistensa luo, te tiedätte. Sillä sanotaan, ettei rutto niillä seuduin tee niin suuria tuhoja kuin täällä. Mutta te, sanon minä…

– Tuo on kovin ikävää. Entä veli Cristoforo?

– Hän läksi pois jo aikoja sitten. Mutta…

– Sen tiedän; niin minulle kirjoitettiin. Kysynhän vaan, eikö hän sattumalta taas ole palannut näille tienoille.

– Eipä mitä. Hänestä ei enää ole kuultu puhuttavan. Mutta te…

– Ikävä seikka sekin.

– Mutta, kuulkaahan toki, mitä te teette täällä, taivaan nimessä? Ettekö siis ollenkaan tiedä, että tuollainen miellyttävä vangitsemismääräys?..

– Vähät siitä! Heillä on nyt muuta ajattelemista. Tahdoinpa minäkin kerran tulla katsomaan, millä kannalla ovat asiani. Eikö siis todellakaan tiedetä?..

– Mitä tahdottekaan täällä nähdä? Kohtsillään täällä ei ole niin henkeä, ei yhtään mitään. Ja lisäksi huolimatta tuosta mukamas vähäpätöisestä vangitsemismääräyksestä tulette tänne, suoraa päätä suden kitaan! Onko se nyt viisaasti tehty? Noudattakaa vanhuksen neuvoa, jolla pakostakin on enempi älyä kuin teillä, ja joka puhuu sulasta rakkaudesta teihin. Sitokaa lujalle kengännauhanne ja palatkaa sinne, mistä läksitte, ennenkuin kukaan teitä näkee. Ja jos joku jo on teidät nähnyt, palatkaa kahta nopeammin. Luuletteko, että tämä on sopiva olopaikka teille? Ettekö siis tiedä, että he tulivat teitä hakemaan, että nuuskivat, penkoivat, heittelivät kaikki mullin mallin?..

– Sen tiedän liiankin hyvin, nuo roistot!

– Entä sitten?..

– Johan teille sanoin, etten siitä vähääkään välitä. Ja tuo konna, vieläkö hän elää, onko hän täällä?

– Sanoinhan teille jo, ettei täällä ole ketään; sanon teille, ettei teidän pidä huolehtia täkäläisistä asioista; sanon teille, että…

– Kysyn teiltä, onko tuo mies täällä.

– Oi, armias taivas! Puhukaa toisin. Onko mahdollista, että teillä veressänne yhä vielä on jälellä tuo kiivauden hehku kaiken jälkeen, mikä on tapahtunut?

– Onko hän täällä, vai eikö ole?

– Ei ole täällä. Mutta rutto, poikaseni, rutto! Onpa rohkeata tällaisina aikoina kierrellä maailmaa.

– Jospa ei olisi muuta vitsausta tässä maailmassa kuin rutto … mitä minuun tulee: minulla se jo on ollut, ja olen siitä vapaa.

– No niin! No niin! Eikö tuo ole selvä viittaus? Kun on päässyt tuollaisesta vaarasta, niin mielestäni pitäisi kiittää taivasta, ja…